Hopsanssaa

Päivät ja viikot ovat kiitäneet. Huomenna viimeistelen joululomaesseen: tarkastan oikeinkirjoituksen, teen sisällysluettelon ja kansilehden ja nidon kaiken yhteen itsearviointilomakkeen kanssa. Olen kirjoittanut itsearviointilomakkeen vapaakentän täyteen tekstiä. En osaisi arvostella tuotostani viisiportaisella asteikolla. Minusta se on sekava ja kauhea ja sentimentaalinen ja ennen kaikkea ahdistava.

Se tietysti johtuu siitä, että maailma on paikoin ahdistava, ja kun päättää kirjoittaa ahdistavasta paikasta, tekstistäkin tihkuu läpi kaikki se tunkkaisuus ja kurjuus.

Päästän esseestä lopullisesti irti eilen tyrmistyttyäni siitä, miten en erota millään kriteerein, mitkä ovat jonkin kysymyksen suhteen olennaisia yksityiskohtia ja mitkä eivät. Jotenkin se pitäisi osata päättää, mutta kun luen läpi tekstin, en leikkaisi siitä mitään pois vaan haluan näiden kaikkien huomioiden jäävän siihen, osoittamaan ilmiön monitulkintaisuutta ja kaikkiallesojottavuutta. Voi luoja, ajattelen siinä vaiheessa. Mitä helvettiä minä yliopistolla teen. Minun pitäisi maalata kappelien kattoja, tallentaa niihin pieniä kohtaloita sieltä täältä, kaikkea nähtyä ja järkytyttyä. Sitten hyväksyn sen, että tällaista se vaan on. Että tahdon monisyisen, monimutkaisen universumin. Että en osaa leimata mitään asiaan liittyvää tietoa epäoleelliseksi.

Tänään istun aamulla kahden ystävän kanssa kahvilassa ja kudon pehmeää mekkoani, johon tulee palmikkokaarroke. Palmikot neuleessa ovat minulle uutta. Aluksi ne vaikuttivat tuhottoman hankalilta, mutta kymmenennen kierähdyksen jälkeen tai niillä main aloin hämmästellä, miksi ne äsken niin hankalilta tuntuivat.

Ehkä niin käy olennaisuusasiallekin. Jos niin ei käy yhden yliopistotutkinnon aikana, ehkä sitten seuraavan. Jotkut vaan tarvitsevat enemmän aikaa ja harjoitusta. Ei minulla ole ainakaan kiire mihinkään työelämäfantasiaan.

Lukukausi alkaa kurssista hupsuimmalla: Istumme suuressa salissa ja pohdimme erilaisia opiskelu- ja työelämäorientaatioita. Äkkiä tajuan, että niin, ei minulla ole ollut koskaan kiirettä eikä suunnitelmaa. Eivät minun unelmani yksinkertaisesti liity työelämään. (Ei kukaan maksa omenapuun alla istumisesta, silmien siristämisestä ja sen kuvittelemisesta, että oksat on tehty marsipaanista häikäisevän taiturimaisesti. Eikä siitä hurmaantumisesta, että kimalainen luovii näkökentän lävitse jalat gimme cookie -koukussa.) Se kuulemma tekee minusta sukupolvi-yyläisen. (Wikin artikkeli y-sukupolvesta kylläkin korostaa aivan eri asioita kuin luennoitsija; luennoitsija kuvasi tätä mielenmaisemaa sellaiseksi, joka saa työpaikat suhtautumaan nuoriin epäluuloisesti ja varovasti - yyt kun eivät halua sitoutua sillä tavalla, etteivät voisi halutessaan lähteä puoleksi vuodeksi Himalajalle tai minne nyt nenä näyttääkin. "Muut samanikäiset sitten joutuvat kärsimään työllistymisessään tästä osan asenteesta.") Tai ei kai minulla olisi varaa pitää urasuunnittelua hupsuutena, kun kuitenkin kolmenkympin iässä ammatinvalintapsykologilla ramppaaminen sai aikanaan minut tajuamaan, miten kummallisin perustein olin yrittänyt valita asioita. Tuntui jännittävältä arvioida omia orientaatioita ja etenkin huomata, että vaikka lähimmät itseä kuvaavat orientaatiot esitellyissä teorioissa olivatkin vaihtuneet rennompaan suuntaan ja jotenkin iloisella tavalla tietoisemmiksi tulevaisuuden yllätyksellisyydestä, kaukaisimmat orientaatiot, sellaiset hyvin ura- ja statustietoiset ja strategisesti suunnittelevat, olivat selkeästi ne samat, jotka ovat ennenkin paitsi puuttuneet minulta, myös eniten hämmästyttäneet toisissa ihmisissä. Jokin muuttuu, jokin ei...

Tuntuu iloiselta siirtyä uuteen vuoteen ja uuteen lukukauteen. Yliopistolle, luennoille, palaaminen tuntuu valtavan hyvältä, vaikka kaipaisinkin lomaa jossain vaiheessa, joulunahan lomailin peräti kolmisen päivää. Ehkä sitten kesällä, tai kesän kynnyksellä. Haluaisin vaeltamaan Italiaan toukokuussa, ja jos kaikki sujuu hyvin, näyttää siltä, että sinne myös pääsen.

Tänään on valtavan kaunista. Seison lumisessa puistossa, koira vilistää suuria rinkuloita nenä maata viistäen. Lumi asettuu niin eri tavalla matsurianjalopähkinän, tuijien, marjakuusien, poppelien ja katajien päälle, että sitä voisi katsella tuntikausia, etenkin kun taivas kaupungin yllä on värjäytynyt oranssiksi ja lunta leijuu leijumistaan ja kerrosten alta pilkahtaa hiven havunvihreää ja äkkiä mieleen tulvahtaa muistikuva mustarastaasta suurissa tuijissa eräänä aurinkoisena talvipäivänä kauan sitten, mustarastaasta, tuosta kaiken hyvin ratkeamisen symbolista.

Ihmeellinen elämä, todella. Jos joku olisi sanonut minulle kauan sitten, että kuule, joskus sinä olet muutamia vuosia vaille neljänkymmenen ja teet töitä pari iltaa viikossa ja lauantait, asut kahden miehen ja monen eläimen kanssa, opiskelet yliopistolla toista akateemista tutkintoa ja kolmatta tutkintoasi ylipäänsä, etkä oikeastaan jaksa olla huolissasi siitä, mitä tapahtuu pian, en ehkä olisi pystynyt uskomaan. Tai no, tuon lopun olisin vain ymmärtänyt väärin, jonkinlaiseksi uhmaksi tällaisen rauhallisen ja iloisenkin asian hyväksymisen sijaan.

On iltoja, joina on äärimmäisen rauhallinen, onnellinen, tyytyväinen olo. Kehräisin, jos osaisin. Mutta ehkä pitää tyytyä kirjoittamaan ohimennen ja huolimattomasti, palatakseen myöhemmin ajan kanssa...

Harmonisille laskoksille

Joulu on sujunut ihanan rauhallisesti ja hiljaiselellen. Olen työntänyt esseehuolet sivuun ja vain ollut.

Aatonaaton aamuna Vompsu lähti töiden kautta sukulaistensa luo Kuopioon. Tuntui vähän kurjalta, kun hän mieluummin viettää joulun heidän kanssaan, mutta toisaalta, ymmärrän sen kyllä oikein hyvin. Häntä on pänninyt niin monena jouluna se, että olen kipeä ja varmaan sekin, että haluan vain olla ja mietiskellä, istua hiljaa ja antaa ajan kulua. Että kaipaan yksinoloa tai ainakin hyvin pienellä joukolla oloa. Hän on tottunut toisenlaisiin jouluihin, joissa valvotaan myöhään pelaten ja huudahdellen paljon isommassa joukossa. Minä en taas halunnut lähteä siihen jouluun, koska syksy on ollut ohjelmaltaan raskas ja sellainen keväästäkin on tulossa. On oltava edes muutama päivä ihan vain pysähtymiselle, hengähtämiselle. Ne ovat tässä ja nyt.

Fauni jäi tänne aatonaatoksi ja aatoksi. Hän oli joulukuun ylityöpuristusten jäljiltä aivan tööt ja enimmäkseen nukkui aatonaaton. Aattona hän mönki sängystä ylös rentona mutta ehkä vähän pöllämystyneenä. Kun hän nukkui, kutoa sutkuttelin pesukoneessa huovutettavia lapasia. Kun hän oli hereillä, teimme ja söimme herkkuja tai vain makasimme sängyllä jutellen ja eläimiä silitellen sekä kävelimme koiran kanssa ulkona ja hihitimme sen hupsulle pingonnalle kuono maassa yli rapaisten niittyjen.

Tein näennäisesti yksinkertaista ruokaa ja näennäisesti vähän. Jotenkin kuitenkin tulimme aika täysiksi. Ehkä se johtuu välipaloiksi varatuista taateleista ja halvanlohkareista?

Joulupäivänä lähdemme koiran kanssa suunnilleen heti herättyämme vanhempieni luokse. (Fauni taas suuntasi perheensä luo.) Myös sisko ja tämän lauma olivat vanhemmillani. Voi sitä hännänhuiskunnan ja vingahdusten määrää! Putte vaikutti taas ihan toiselta eläimeltä, se käyttäytyi siivottoman huonosti ja metelöi, mutta selkeästi sillä oli jouluporsaanhauskaa. Äiti oli tehnyt valtavan kasan ruokaa ja pyörittelimme vähän silmiä hänen ainaiselle huolelleen, lienikö sitä silti tarpeeksi.

Jään vanhempien luokse vielä pitkäksi aikaa siskon laumoineen lähdettyä. Jokin meidän suhteessamme on muuttumassa. Hitaasti, vähitellen. Parempaan suuntaan. Vaikea sanoa, mistä se tarkalleen johtuu. Siitäkö, että isä on nyt saanut olla stressaamatta mistään? Ja että äitikin sen takia on rento ja hyväntuulinen ja uskaltaa puhua vaikeistakin asioista, epäilyksistään ja epävarmuuksistaan? Joka tapauksessa keskustelemme pitkään ja hedelmällisesti. Äiti puhuu paljon siitä, miten häntä ei koskaan itseään kasvatettu vapauteen ja miten hän sen takia päätti kasvattaa meidät ennen kaikkea vapaiksi ja luoviksi, itse ajatteleviksi ja itsenäisiksi. Mutta että miten hän aina välillä pelkää sitä, onko tämä kasvatus sittenkin jättänyt meistä jotenkin liian irtonaisia ja hahmottomia, kun emme kotiudu maailmaan samalla tavalla kuin toisenlaisia kasvatusmetodeja hyödyntäneiden vanhempien lapset. Emmehän me siskon kanssa selvästikään osaa suorittaa tiettyjä ikään liittyviä riittejä. "Mutta olin lukenut jostain, että luovat ihmiset ovat onnellisia, ja halusin, että te voisitte olla onnellisia", sanoo äiti huolestuneena. Niin, onnellisuus.

Koetan jotenkin välittää sitä, että muodottamanakin voi olla onnellinen. Tai ainakin tyytyväinen. Tai ainakin toisinaan hereillä. Ja kysyn, onko sitä identiteettiä sillä lailla muillakaan, muuten kuin lainana, hetkittäin, suhteessa toisiin. Ja siteeraan Eckhart Tollea, sitä ajatusta, että ihmisen elämän suuri saavutus ja identiteetti on se hautakiven kahden päivämäärän välillä oleva viiva. Se: ei muuta. Ja että tähän voi suhtautua joko kauhulla tai viiltävää vapauden onnea hengittäen. Niin, no niin, sanoo äiti. Onhan se niinkin.

Ja siinä me istumme ihan rauhallisesti ja juttelemme ja kukaan ei syyllistä ketään. Siinä on mukavaa olla ja huomaan miettiväni, enkö voisi käydä siellä useamminkin. Isän sisko on kuollut syksyn influenssaan, serkku on ollut saman taudin takia yli viikon sairaalassa, isällä on ollut keuhkokuume. Tunnen itsessäni alkavan flunssan merkit. Jos lähisukulaisiin influenssa on iskenyt tuollaisella voimalla, jotain herkkyyttä voi olla. Paras ottaa siis rauhassa. Olemme jättäneet Faunin kanssa avoimeksi, menenkö käymään hänen vanhemmillaan tapaninpäivänä, mutta alkavan flunssan tuntu päättää puolestani pontevan ein. Missään nimessä en aio kanniskella mitään supertauteja ympäriinsä. Totta vie kyseessä on todennäköisemmin vain pieni nuhailu, mutta ei vara venettä kaada.

Sitä paitsi tuntuu ihan mukavalta jäädä kotiin, olla täällä hiljaisessa yksin koiran ja kissojen kanssa. Keho raahiutuu väsyneenä huoneesta toiseen, pujahtaa peittojen alle, neuloo verkkaisesti toista huopalapasparia. Herään myöhään ja luen myrskyvaroitukset. Koira on silti vietävä ulos. Äiti soittaa ja kertoo nähneensä tiilen lentävän tuulen voimasta. "Ulos sieltä", hän patistaa, "täällä on piristävin ilma miesmuistiin!" Poliisi on pyytänyt ihmisiä pysyttelemään sisätiloissa, äitiä myräkkä piristää. Huvitun ja haluan ulos. Paha kyllä Kalliossa mistään myrskystä ei ole tietoakaan. Aurinko paistaa ja merinokalsareissa, fleecevälikerroksessa ja kurapuvussa tuntuu lämpimältä. Nurmikot hohtavat vihreinä, maa tuoksuu. Pidän tällaisesta joulusta paljon enemmän kuin postikorttien nietoksista, jotka saavat kaiken haisemaan ällöttävästi ulolta. Tuuli ruoskii metallinväristä aallokkoa kaislikon läpi polulle ja heinikkoon.

En jaksa murehtia edes siitä, etten jaksa kantaa kameraa mukaan. Kuljemme vain koiran kanssa, tuuli puhaltaa sen kiharaa turkkia jakauksille.

Jaksan syödä aamiaista vasta pitkällä iltapäivän puolella palattuamme sisään.

Hiljaisuus. En halua edes musiikkia. Vain hiljaisuutta. Vompsulta tulee tekstiviesti, jossa lukee käytännössä, ettemme tule näkemään huomennakaan, koska hänellä on kiire nähdä Helsinkiin jäänyttä sukuaan ja tyttöystäväänsä. En hämmästy enkä osaa pahastua, vaikka olenkin ikävöinyt Vompsua pariin otteeseen jouluna, panen vain merkille, miten itsestäänselvältä kaikki tuntuu. Tapahtuminen. Liikahtelen keskellä tapahtumista hyvin rauhallisena. Ulkona myrskyää, minun ei tarvitse myrskytä. Ulkona tapahtuu, minussa ei tarvitse tapahtua muutoksia eikä tahtomista.

Olen miettinyt ja pelännyt pitkin syksyä otteittain, mitä huhtikuussa tapahtuu. Saammeko asua tässä, kuka muuttaa ja minne, muuttavatko kaikki eri paikkoihin, miten toimimme eläinten kanssa ja niin edelleen. En tiedä asioiden sujumisesta nyt yhtään sen enempää kuin aiemminkaan, mutta huomaan lakanneeni pelkäämästä. En ole ennenkään pelännyt kaiken aikaa, mutta aina asiaa koskettaessani olen aistinut epämukavuuden, vähän samalla tavalla kuin puremisesta ärtyneen hampaan kruunun koskettaminen hammasharjalla tuntuu lievästi epämukavalta. Nyt epämukavuus on kadonnut. Pystyn ajattelemaan kevättä ja suhtautumaan siihen kumman rauhallisesti.

Ehkä se on vaatinut vain nämä muutaman päivän hiljaisuutta ja rauhoittumista. Pysähtymistä maailman viuhuessa ympärillä. Entä sitten, huomaan ajattelevani, entä sitten vaikka kaikki muuttaisivat tahoilleen. Entä sitten vaikkei minulla olisi rahaa jatkaa opintoja. Mikä lopulta on tärkeää? Entä sitten sillekin, miten unohdin soittaa kirjanpitäjältä yhden yrityksen lopetusilmoiutksesta puuttuvan tiedon ennen joulua. Kaikki menee jotenkin.

Pujahdan villahuovan alle ja katselen lumiukkoanimaation viimein, tapaninpäivänä. Itken vähän teekuppiin siinä samassa kohdassa, joka aina itkettää minua. Meren syvänteiden hirviöiden kohdassa. Se on tärkeää, miten ne voivat. Sotkevatko ne laulunsa potkurilauluihin, tukehtuvatko muovikassilauttoihin. Niillä ei ole hautakiviä, ei päivämääriä eikä edes viivaa. On vain aika ja laulu.

Siinä on jotakin tavattoman kunnioitettavaa.

Aattona isä avaa television. Se on hämmentävä kapine, ne ovat nykyään niin valtavan kokoisia. Varmaan neljä kertaa isompi kuin sellainen televisio, jota olen kauan sitten katsonut. Televisiossa tulee lyhyt pätkä kahdesta naisesta, kauppaneuvos Satu-jostakin, naama on tuttu, nimi ei, ja sitten Mirka Rekolasta. He painottavat niin eri asioita puheissaan yksinäisyydestä, joulusta ja terveydestä, mutta uskon, että jutellessa he varmasti löytäisivät myös yhteisen sävelen. Tuntuu kummalliselta, että televisiosta voi tulla Mirkka Rekola. En edes tiennyt hänen vielä elävän. Ja kummallista, miten joku, jonka tekstiä on lukenut, puhuu. Ja että hänellä on kasvot.

Olen kai aika vieraantunut televisiosta, kun näin kovasti hämmästyn.

Lumiukkoa en hämmästy. Enkä päivän hämärtymistä. Jään odottamaan, josko myrsky kuuluisi ja näkyisi täällä vielä enemmänkin. Tuntuu aina yhtä hämmentävältä, miten jokin niin ei-kiinteän-keskikokoinen-objekti, pelkkä ilman liike, voi muuttaa maailmaa sillä voimalla ja määräisyydellä.

Mietteliäänä

Tajuaminen tuntuu raskaalta. Aluksi. Luen aineistoa joululomaesseetä varten. Ensimmäinen kirja käsittelee naisten asemaa koulutusjärjestelmissä (molemmin puolen opettajanpöytää). Siitä tulee jokseenkin surullinen olo. Joissain asioissa on edetty tuhatkahdeksansataaluvulta ja sen perusteluista, mutta toisten asioiden kohdalla, no, eletään edelleen aika karmeata aikaa. Tosin epäröin, missä määrin epäsopivuuden ja etenemättömyyden tunnot johtuvat naiseudesta ja missä määrin naistapaisten menettelyjen ja arvojen sisäistämisestä; ainakin huomaan itse pitäväni tärkeänä, etten nielaise naistapaisuuksia kritiikittömästi. Tai: pyrin ainakin sylkemään niitä ulos tarkasteltavaksi tietyin väliajoin.

Kriittisyys ja hyväksyminen ovat ideologioina hyvin erilaiset ja huomaan niiden törmäilevän kipunoiden mielessäni. Kolhuisa olo, ei oikein tiedä, miten ajatukset järjestäisi.

Nyt sitten luen aikuistumisia käsittelevää kirjaa, eikä se tunnu yhtään sen helpommalta kuin naisten asemaa käsittelevä kirjakaan.

Ehkä ongelma liittyy siihen, etten sillä tavalla eläessäni hahmota juuri mitenkään, minkä ikäinen olen tai mitä sukupuolta. Olen sille sokea suuren osan päivästä ja oikeastaan kaikissa asioissa, jotka kiehtovat minua enemmän. Monet harrastukseni ovat toki sellaisia, jotka ovat selkeästi naistapaisia, ja tunnen vastenmielisyyttä joitain miestapaisia harrastuksia kohtaan, koska pidän niitä väkivaltaisina tai ainakin jollain tapaa väkivallasta muistuttavina, mutta en yleensä hahmota tuota asiaa juuri mitenkään, ja saatan hämmästyä, kun huomaan, että rakukurssille raahattu miesseuralainen tuntee olonsa siellä jotenkin ulkopuoliseksi. (Muistan ne häät, joissa menin vahingossa miesten puolen saunaan kun en tajunnut, että saunarakennus oli kahtijaettu ja sukupuolille omat vuoronsa; mieleeni ei pilkahtanut mitään mahdollisuutta siitä, ettei kyseessä olisi yksi yhteissauna. Aloin tuntea oloni epämukavaksi vasta siinä vaiheessa, kun muutama mies alkoi tivata, miksen saunonut omalla puolellani.) Onkohan se näin kaikkien kohdalla: huomaa vain sen, mikä erottuu, ja sokeutuu omien mieltymystensä ja tapojen ehdollistuneisuudelle, leimaantumiselle tiettyyn kulttuuriin?

Olen huomannut kyllä monen pohtivan paljon itseäni rankemmin oikeita tapoja elää ja edetä aikuisuudessa. Ja naiseudessa. Tai ehkä olen vähän jäävi arvioimaan, mikä nyt on rankempaa. Epäilemättä, itse asiassa. No, mutta he pohtivat näitä eri tavalla kuitenkin. Huolestuneemmin siitä, jääkö jotain kokematta, jos skippaa tietyt kohdat ei itseä niin kiinnostavina. Huomaan itse olevani paljon huolestuneempi siitä, sullonko itseni johonkin karmeaan pakkopaitaan, stressiin ja kiireeseen, kun yritän mukailla jotain hämärää yleisten vaatimusten taulukkoa, johon en sitten kuitenkaan usko.

Kriittisyys ja hyväksyntä, tosiaan. Eilen kirjoitin naisesta kahvilassa. Sitten loppuillan kiistelin itseni kanssa siitä, saanko yrittää kuulla toisen ajatuksissa jotain kritisoitavaa. Eikö minun pitäisi vain hyväksyä? Ei, sanoin itselleni. Ei pitäisi. On hyvä ymmärtää, mutta en halua hyväksyä kaikkea. Etkö edes sitä, että joku toinen saa hyväksyä ne ajatukset? No tavallaan, vastasin. Se on heidän asiansa... mutta ei minun tarvitse hyväksyä sitä, että he ne hyväksyvät. Ei se vain kuulu minulle millään tavalla eikä useimmiten ole kyse mistään, mistä haluaisin mennä heti sanomaan. Joskus kyllä on ja joskus kyllä sanonkin. Mutta useimmiten ei. Ja, huomautin itselleni, en erityisemmin yrittänyt kuulla kritisoitavaa. En voinut kuin kuulla sen. Vaikka voi tietysti olla, että olen väärässä. Niin, eikö pitäisi keskittyä lähinnä itsekritiikkiin, kysyy jokin osa. Ei kun pitää hyväksyä, sanoo toinen osa. Niin että solmulla ollaan taas kerran.

Koetan suhtautua siihen lempeästi. Mutta olen vähän ärtynyt. Ei mitään hajua, miten olisi hyvä asettua maailmaan!

Olen vähän nostellut kulmakarvoja ihmisten joulusiivousohjelmille. Sitten huomasin, että täällä on kauhea sotku taas jotenkin kummasti. En haluaisi enkä mitenkään jaksaisi siivota. Mutta toisaalta on ikävää, jos jouluaattona tyyliin loppuvat puhtaat lautaset tai aterimet ja hedelmäkärpäsiä pörrää kaikkialla. Äh.

Sentään jokin on selkeää. Ostin lankoja ja puikkoja lisää. Innostuin kovasti pesukonehuovutuksesta ja nyt sitten on siihen materiaaleja. Langoista pitäisi saadat viidet huovutetut tumput. Vähän kerrassaan... No, minulla on enää sellaiset vedenpitävät kurarukkaset itselläni, eikä yhtään lapasia. Rukkasten suojakalvostakin osa on hiertynyt tiehensä. Ja ne ovat rumat, etenkin kulttuuririennoissa sievän takin kanssa. Ehkä siis jo piankin innostun sutkuttamaan lapaset, ensin itselle, ja sitten Vompsulle ja Faunille.

Jouluaattoon on enää kaksi yötä.

Konkreettinen pysähdys

Kehonhuoltotunnin jälkeen kyynärvarsien lihasten kipu on hävinnyt, vaikkei kyynärvarsilla tehty tunnilla juuri mitään. Kyynärvarret kipeytyivät kahden peräkkäisen raskaana olevan naisen hieromisen myötä. Viimeisillään raskaanaa olevaa asiakasta - toisen laskettu aika on tänään, ja hieroin hänet eilen - kun ei voi kellistää vatsalleen hoitopöydälle, ja kyljellään makaavaa ihmistä on hyvin vaikeaa hieroa omaa kyynärvartta ja sormia säästäen.

Nyt kun hierottavani on käynyt raskaana olevia naisia, olen lakannut pelkäämästä heidän hahmojaan, heidän vatsojaan. Näyttävät ne edelleen kyllä minusta väkivaltaisilta, eikä tieto liitoksia pehmentävistä hormoneista kuulosta yhtään sen sievemmältä tai auvoisemmalta kuin ennenkään, mutta en ainakaan enää samalla tavalla halua kääntää katsettani pois ja paeta paikalta. Kuinka voisinkaan, ammatillisessa tilanteessa? Joten astun rooliin eikä siinä ole mitään vaikeaa. Ei siinä ole mitään sen vaikeampaa kuin suhtautua raskaana olevaan kissaan, jonka kerran loukutimme ja jota lähdimme viemään paikalliseen kissataloon, tai erääseen kantavaan hallakkoon ponitammaan, jota harjasin pehmeällä harjalla kun lumi alkoi laikkuina sulaa. (No, sen vatsaan kyllä suhtauduin surullisesti, sen liikkuminen oli niin takeltelevaa ja hengästynyttä eikä ollenkaan sitä, mitä hevosilta on tottunut odottamaan. Mutta en pelännyt, toisin kuin raskaana olevia naisia.) Nyt muistan hieroessa myös sen, miten äidilläkin oli sellainen vatsa ja että suhtauduin siihen aika hyvin ja iloisesti odottaen. Paitsi niinä jaksoina kun äiti oli kauhean sairas ja joutui juoksemaan lääkärissä ja sairaalassa ja isä raivostui, kun kysyin, kuoleeko äiti. Ja sitten kaikki muuttui. Ei ehkä ihmekään, että olen pelännyt raskaana olevia naisia.

En halua, että enää kukaan koskaan tulee kertomaan minulle, että olen iso tyttö, jonka pitää pärjätä omillaan ja käyttäytyä esimerkillisesti, koska kaikki niskottelu ja lapsellisuus pilaavat jonkun toisen kasvuympäristön. Ja sitähän vatsat ovat tarkoittaneet. Kaikkien omien tarpeiden ja toiveiden lykkäämistä toisaalle, niiden mitätöintiä ja jopa vääriksi leimaamista. Kummallista, miten mieli siirtelee asioita, muuttaa niitä salakavalasti. Sen sijaan, että olisin suuttunut äidille tai pikkusiskolle, jonka myötä kaikki muuttui, aloin pelätä vatsoja ja raskaana olevien naisten vielä vatsan sisällön kanssa piileviä aggressioita.

Nyt minusta tuntuu, että minulla on sanat, joilla voin pistää hanttiin, jos joku yrittää riistää minulta tarpeitani (kuten nukkuminen) ja toiveitani (kuten pystyä lukemaan ja kirjoittamaan rauhassa ja saada puhua lähimpieni kanssa). Ei siis pelkoa. Tai mistä minä tiedän, onko tämä juuri prosessi pelon kauhtumisen takana. Ei se tee minusta sen innokkaampaa hankkimaan itselleni lapsia, ei, mutta saattaa helpottaa sosiaalisia tilanteita tulevaisuudessa.

Saan itseni kiinni jopa ajattelemasta, että kun ystävä menee kätilökouluun, hän voisi sitten ohjata ehkä asiakkaitaan minulle, jos nämä ovat jumissa. Olen ainakin nyt tottunut hieromaan raskaana olevia naisia. Jostain syystä he vaeltavat vastaanotolleni. On hauskaa ajatella, että itse elämä lakaisee heitä ovesta sisään ja pujahtamaan verhojen taakse. Jotta voin tulla rauhallisemmaksi. Jotta heidän kipunsa hetkeksi lievittyvät, tai jännitykset, tai synnytys käynnistyy ilman hormonaalista apua.

Niin, kyynärvarret olivat vielä hetki sitten aika kipeät. Kipu katoaa. Huomaan liikkuvani kaupungilla arkisena viimeistä päivää. Menen kahvilaan, levitän eteeni lehden ja luen jutun ihmisestä, jonka elämä tuntuu polveilevan vähän samantyyppistä polkua kuin omani. Istun vain, ei kiirettä mihinkään, luen pari muutakin hyvää juttua. Ei mitään kovin uutta, mutta samalla yhä uudelleen miksi-kummastelua liikkeelle panevaa.

Istun kahvilassa ja kuuntelen, miten viereisessä pöydässä nainen kailottaa kovaan ääneen ja ärtyisänä lastensa valmentajasta, joka ei osaa kiittää eikä ohjata oikealla tavalla. Niin toisenlainen kuin hänen isänsä, joka oli kiittämisen mestari ja loi siten heistä kaikista terveitsetuntoisia. Jään pyörteilemään sen tiimoille, edellyttäisikö itsetunto ehkä myös erilaisten lähtökohtien tunnistamista; toki kiittämätön lasten valmentaja kuulostaa työhönsä huonosti sopivalta henkilöltä, mutta ehkä hän tulee itse kulttuurista, jossa ei kiitetä, enkä käsitä, miten jonkun voidaan odottaa osaavan sellaista tuosta noin vain. (Oli ammatti mikä oli.) (Ja sitten ajattelen, että voi tietysti olla, että tämä juuri tämä vähän alistuva ymmärtäminen on itsetunnottomuutta, mutta huomaan ajattelevani myös, ettei kovuus tai oman hyväosaisuuden tunnistamattomuus nyt kyllä sekään jotenkin sovi itsetuntoisuuden käsitykseeni - ei niin, että se olisi minulle erityisen tärkeä ulottuvuus, kovaääninen nainen vain tulee maininneeksi sen ja näyttää pitävän sitä jotenkin olennaisena ominaisuutena.) Toisessa pöydässä mies hermostuu naiselle, joka pahastuu siitä, ettei mies ole muistanut, mitä hän kahviinsa haluaisi.

Ei ole kiirettä mihinkään. Silmäilen lehteä eteenpäin. Sitten kävelen kotiin hallin kautta. Ajattelen ostaa anopille muutaman sievän lankakerän, mutta jokin vinksahtaa ja saavun kotiin lankakasan ja suuren koukun kanssa ja päätän tehdä vähän tonttutöitä ennen kuin alan esseen vääntämisen. Onhan tässä vielä aikaa, nimittäin.

Tuntuu hyvältä tietää, ettei joudu näkemään ihmisiä vähään aikaan, ei ainakaan kovin paljon. Se tuntuu ihanalta, jouluisalta. Hipsutella kotona, käydä muutama työvuoro, työstää tekstiä, ehkä vähän virkata suurella surinapuisella koukulla. Vesijuosta muutaman ystävän kanssa. Kävellä koirien kanssa metsässä sitten kun isomörkö Nasu tulee tänne loppiaisena.

Ihanaa, hiljaista, rauhallista. Kaksi hyasinttia kukkii, yksi lakastuu, yksi vasta punkeaa turpeesta esiin.

Hiljainen ilta

Muut rientävät sosiaalisissa jutuissaan. Tulen töistä salille, teen voimaharjoitusta silmät suljettuina. Kävelen kotiin pimeää sateista Helsinkiä, ostan huomisia tykötarpeita kurpitsapiirakkaan ja -keittoon. Kuljemme koiran kanssa puistojen läpi, palaamme sisään. Yksin.

Kaipaan vain hyasinttia. Jotenkin se on jäänyt. Mutta olen kutonut kaksi maksipituista säärystintä ja kokenut tunnetiloja laidasta laitaan, seksuaalisesta riehaantumisesta pienen lapsen haluun ryömiä jonkun vatsalle kerälle itkemään. En ole uskaltanut mennä lähellä Vompsua nyt kun hänellä on uusi suhteensa. Se on näkymätön muuri; en osaa uskoa, että lähestyminen nyt voisi muuta kuin rikkoa kaikkia asianosaisia. Minun pitäisi saada jokin lupa jostakin ja joltakin, tai luottaa siihen, että se jokin meidän välillämme olisi jotain niin erityistä, että se oikeuttaisi mahdolliset häiriöt toisaalla. Olen luottanut tuollaiseen erityislaatuun oikeastaan vain yhdessä suhteessa ja siinäkin vain hetkittäin; se on se suhde, josta minua on kielletty ehdottomasti kirjoittamasta. Kauan sitten. Kuusi vuotta sitten. En usko, että nyt kestäisin sitä, että kuitenkin ajattelisin, että niin, tämä saattaa olla viimeinen kerta, kun saan olla näin lähellä. Erotessani Kissasta kauan sitten, kuusi vuotta sitten, tuo tuntu pureutui minuun niin syvään ja kipeästi, että välillä vain huusin suoraa huutoa. Ei, nyt haluan pysyttäytyä varovaisemmin turvallisemmalla alueella. Odotan. Tarkkailen.

Kuusi vuotta sitten asuin Tähtitorninmäellä, olin muuttanut sinne yksin. Yksin: minä ja hyasintti, adventti, rauhallinen musiikki, hiljentyminen pimeään. Opettelin olemaan yksin enkä äkisti pelännyt pimeää kuten olin siihen asti tehnyt. Luulen, että sinä talvena onnistuin ensimmäistä kertaa hahmottamaan itseni, huomaamaan itseni ja tuntemukseni kunnolla, kieltämättä osaa niistä jo jossain tietoisuuden laitamilla. Opettelin sanomaan "minä", ei "me".

Tämä adventti resonoi voimakkaasti tuon adventin kanssa. Silloin koetin asettautua yksinoloon pitkäkestoisten venytysten avulla. Nyt kudon sukkaa. Siinä on jotain kumman meditatiivista, miten sukka noin järjestyy silmien alla kerros kerrokselta. Siitä taitaa tulla myös ensimmäinen jalkaani istuva villasukka ikinä. Missään ohjeissa ei neuvota neulomaan niin kapeaa jalkaterää kuin minulla on. Olen kutomassa jalkaterää kestävästä paksusta villasekoitelangasta, mutta varsi on unelmapehmeää lulluista merinoa. Eihän varren tarvitse sillä tavalla kestää kulutusta. Ja ainakin minulla nilkan ja sääriluun päällyksen iho on kehon herkimmin kuivuvia ja kutiavia kohtia, jotka eivät siedä normaalien sukkalankojen karkeutta ja kovuutta oikein kuinkaan.

Panen merkille kuin hämmästyen, miten tänä syksynä asiat ovat järjestyneet pitkälti juuri kuten olen halunnut niiden järjestyvän jo pidemmän aikaa. On konkretiaa, kosketusta, ihmisseuraa, ja sitten on teorioita ja mieleen palauttamista, uusia näkökulmia ja abstrahoituvaa, on turvallinen lämmin ihmissuhde, joka liikuttaa minua jotenkin eri tavalla kuin mikään aiemmin, ja romuluisesti koikkelehtiva ja hurja mutta silti tärkeä ja pitkä ihmissuhde, jonka kohdalla saan koetella, miten hyvin lopulta ymmärrän sen, ettei minun tarvitse siivota itseäni olemasta vaivoiksi vaikka olisinkin vaivalloinen ja omituinen ja täysin kykenemätön romantiikkaan. Sekin on kummallista ja ihanaa, miten suhde Vompsuun on nyt tasaantunut vertaissuhteeksi, joka muistuttaa eniten eksäsuhdetta. (Tai ainakin sellaista ideaalieksäsuhdetta, jota koin hetken aikaa.) (Ääh, ei kai pitäisi tuntea turvallisuutta tästä uudesta suhdetilanteesta, koska eivät aiemmatkaan eksäsuhteeni ole pysyneet stabiilin hyvinä vaan väljähtyneet.) (Mutta iloa aion piru vie tuntea niin kauan kuin siihen on syytä. Ilo ei koskaan ole pahaksi.)

Hassu muuten tuo, ettei usko pystyvänsä johonkin tai kestävänsä jotakin. Lähes aina sitä osoittautuu paljon kestävämmäksi ja pystyvämmäksi kuin on osannut kuvitella. Ainakin silloin kun on ollut pari päivää aikaa sopeutua. Yllätykset toki saavat aikaan kauheita kuoppia ja stressipiikkejä, joita voi olla vaikeaa käsitellä mitenkään tai kenenkään toimesta. Niissä tulee vain sellainen olo, ettei kestä, putoaa johonkin kylmään ja hahmottomaan kaikuvaan tyhjyyteen, ja sitten saatan huutaa tai itkeä tai karata ulos kävelemään peläten, etten enää osaa palata takaisin mitenkään. Ei näitä kohtia ole ollut enää kolmenkympin jälkeen niin montaa, mutta ihan tarpeeksi, jotta osaan nykyä asettaa toivomuksen, että saisin etukäteen pohtia mahdollisia vaihtoehtoja rauhassa ja epäilemättä muiden kannalta ja näkökulmasta varsin pitkäveteisesti, monitahoisesti ja ahdistuspaineistettuna, lähes kaiken aiemmin ajattelemani ja hyväksi toteamani hetkeksi kyseenalaistaen.

Vaikea kuvitella parin viikon takaista tunnelmaa. Vai mitä siitä nyt onkaan.

Mitä ovat ne vihlovat pelot, paitsi kylmää talven ilmaa kasvoilla? Onko niihin vielä sen pahemmin palelluttu? Keitän yrttiteetä, kuuntelen hiipivää musiikkia ja sukan ensimmäinen puolisko on pian valmis.

Tilkku tilkulta

Uskomatonta kyllä, pirunnahka alkaa valmistua. Tarkoitan siis torkkupeitettä, jota varten virkkasin satakuusikymmentäviisi isoäidin neliötä. Erään työtoverin suvussa näitä on kutsuttu pirunnahoiksi nimen syntisyydellä puolisalaa hekumoiden.

En kutsu itseäni käsityöihmiseksi. Eikä mitään muttia. Sellainen ei yksinkertaisesti sovi. Ihan samalla tavalla kun en kutsu itseäni parisuhdeihmiseksi. Enkä sporttiseksi. Enkä rauhalliseksi. Ei peitto kerro oikeastaan vielä mitään siitä, millä tavalla asetun tilaan. Laiskaksi voin kyllä itseäni kutsua, koska mielestäni se pitää paikkansa ja on valtaosin myönteinen määre ja suunta, johon tahdon itseäni kehittää. Vahinko vain moni läheinen on tästä määreestä toista mieltä. Ehkä he eivät erota samalla tavalla laiskuutta luovinnan suuntana...

Muutenkin elämä vääntyy mukavalla tavalla oudoksi. Sydämenmuotoisia punavaloja tuikittava valoköynnös takertuu hiuksiin. Ystävä lainaa hyttysverkot, vastalahjaksi saadaan hänen biokillinsä loput vaatteiden käsittelemiseen. Ystävä näet ehtii palata Intiasta juuri ennen kuin me matkustamme sinne: mitäpä sitä ostamaan turhaa kamaa, kun voi lainata ja vaihtaa. Kuivausfirman mies käy uudelleen mittaamassa vesivahinkohuoneen lukemia. Huomenna saamme tietää, minne muutamme yhden huoneen kamat perjantaina ja lauantaina - sunnuntaina nimittäin muuttaa uusi asukas kommuuniin, ja kamat on siivottava huoneesta tiehensä, oli vesivahinkohuone niiden tuloon valmis tai ei. Saattaa käydä niinkin, että elämme kolmistaan yhden suuren huoneen kaoottisessa vatsassa kaksi viikkoa. Se kuulostaa mukavalta.

Kun katselen hitaasti yhteen kuroutuvaa pirunnahkaa, en voi kuin hämmästellä niitä, joiden elämä noudattaa selkeämpää, yksiviivaisempaa logiikkaa. Saatan virkata riivattuna ja sitten tunkea virkkuut pussiin puoleksi vuodeksi ja suunnilleen oksentaakin langan ajatuksesta. Myöhemmin kaivan ne esiin, pyörittelen niitä hetken ja äkisti suhtaudun taas maanisesti torkkupeitteen valmiiksi saamiseen. Kuvittele, olen täällä kursinut sitä kokoon sen sijaan, että lukisin Salman Rushdien loppuun. Osa tilkuista on pahasti turkiskuoriaisten näreksimiä. Kuoriaiset on tuhottu pakastinmetodilla, mutta reiät ovat jääneet. Rakenne pyrkii purkautumaan. Turin sitä kiinni solmuilla sen kummemmin suunnittelematta. Käsityöltähän tämän piti näyttääkin.

Vaikka erään uuden ystävän kanssa monessa kohdin elämämme juoksevat kovin eri tahtiin, esimerkiksi hän on vastikään eronnut ja sikäli suhtautuu pettyneesti ja kitkerästi toiseen sukupuoleen, ja minulla taas siitä vaiheesta on viitisen vuotta, on helppoa ymmärtää, kun hän sanoo työstään, että saapa nähdä, kauanko näitä hommia jaksaa. Ja silti, kuten minäkin, hän pitää työstä mielettömän paljon. Toistaiseksi.

Mutta voi, on aivan turhaa yrittää määrittää itseään, edes koeluontoisesti. Tänään kun tapaan vanhemman naisen, jonka olen tuntenut kauan kauan kauan, tuo nainen torjuu yritykseni esitellä itseni jotenkin nopeakäänteisenä, kun totean hämmentyväni usein voimakkaan tahdon emergenssiä ja sitä, miten vaivatta kiepsahdan sen matkaan. "Kaikki sitä ihmetteli, miten kauan sinäkin eksäsi kanssa olit", hän tarjoaa vastaesimerkiksi. No okei, myönnyn, on asioita, joissa en hötkyile vuosikausiin. Mutta harvemmin ne ovat työasioita tai harrastusasioita. Useammin ystävyyksiä ja rakkauksia, joihin en samalla tavalla heittäydy maanisesti. En osaa jotenkin ottaa niitä suorituskannalta, mitä pidän toisaalta hyvänäkin. Ei, niissä en jaksa stressata juurikaan. Jos asiat sujuvat jonkun kanssa, hyvä, ja jos eivät, niin sitten eivät, ja saatan hyvin roikkua vuosikausia tarkkailemassa, muuttuisiko tilanne kevein interventioin johonkin suuntaan vai antaisiko koko jutun jäädä silleen. (Huomaan monen ystävänikin olevan hyvin erilainen juuri tämän asian suhteen. Se tuntuu hieman pelottavalta, koska voihan olla, että he odottavat muiden suhtautuvan yhtä suorituskeskeisesti yhteyksiinsä, eikä minulla taas ole siihen erityisiä intressejä, ja yhtäkaikkisesti tuntuu ikävältä tuottaa pettymyksiä toisille silkan intressiristiriidan takia. Ei, suorituskeskeinen on vähän huono sana. Mutta en nyt keksi parempaakaan. Moni tuntuu tarvitsevan niin paljon enemmän vahvistusta sille, että ollaan tosiaan kavereita, ja samantien, ikään kuin asialla olisi kiire eikä voitaisi odotella ja tarkkailla, aletaanko lähentyä itsestään jossain vaiheessa. Sellainen tapaa työntää minua kauemmas, säikäyttää. Pelkään ihmisiä, jotka tuntuvat takertuvan ja vaativan. Pitkään mietin, onko se pelkoa, mutta nykyään arvelen sen olevan sitä, sen nihkeän halun vetäytyä kauemmas, ulottumattomiin. Ja totta kai pelko liittyy siihen, etten ehkä osaa toimia, kuten haluaisin: en ehkä osaa tarpeeksi jämäkästi sanoa, ettei minua kiinnosta lähentyminen, että haluan olla rauhassa.)

(Äiti pitkään ajatteli, etten pidä ihmisistä ylipäänsä, koska lapsena pakenin huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni ja huusin haluavani olla rauhassa. Usein myös torjuin ystävien kutsut sanoen nämä samat sanat, en huutaen, mutta kuitenkin. Ei se minusta pidä paikkaansa. Pidän ihmisistä ja he kiinnostavat minua, mutta minun pitää saada annostella heitä siedettävissä määrin. Jos saan yliannostuksen, olen aivan tukossa ja kaikki alkaa risoa.)

(Hitto mitä sulkuilua... :D Oikeastaan kai voisin sanoa, että vaikuttaa siltä, että minulla on erilainen ihmissuhteiden juurimetafora kuin monella ystävälläni. Koetan moniäänistää sitä, mutta hemmetti vie, tuo yksi tapa puskee läpi kerta toisensa jälkeen, ja vaikka ymmärränkin, että asia voidaan kokea monin tavoin ja että nuo toisenlaiset kokemukset ovat aivan yhtä todellisia, niin kyllä oma tapani kokea ystävyys tuntuu kosahtavan tähän yhdenlaiseen odotteluun ja vaivihkaiseen kehittymiseen, riittävän etäisyyden pitämiseen ja toisaalta tavatessa hyvin välittömään kommunikaatioon kerta toisensa jälkeen.)

Toivottavasti jaksan pysyä innostuneena pirunnahkasta vielä joitakin päiviä, oikeastaan varmaan Intiaan saakka. On siinä nimittäin kursimista ja päättelemistä.

Operaatio tukipohjallisiin ja jalkaan käypä sandaali

Silloin kun jalkapöydän kivut olivat pahimmillaan ja sain pohjallisortoosit tukemaan jalkaparkojeni rakennetta, en osannut aavistaa, mitä tuleman pitää. Kaikki on ratkaistu, ajattelin jalkafysioterapeutin kertoessa, että EA-kaupassa myydään myös sandaaleita, joihin irtopohjallisetkin käyvät.

Siellä oli vain yhtä edes kohtalaisesti säädeltävää sandaalimallia, johon saattoi vaihtaa pohjalliset, mutta kun se nyt oli kerran tarjolla, ostin nuo Hartjesit. Oikeastaan heti kuitenkin ilmeni, ettei niistä oikein ollut irtopohjallisten kanssa käytettäviksi: sandaalien oma pohjallinen oli ehkä nelisen kertaa irtopohjallista paksumpi, ja minulla on muutenkin hyvin matala jalka, joten sandaalit pyörivät jaloissa miten kuten. Kyllä ne silti kesäkenkinä menivät, etenkin pyöräillessä.

Kun viime talvena tajusin, että hierojana tarvitsen työkengikseni sandaalit, marssin uudestaan jalkaterapeutin luo ja sanoin haluavani paksummat ja pehmeämmät tukipohjalliset, sellaiset jotka kävisivät juuri tähän sandaalinpohjaan. Sovittelimme ja mittailimme ja parin viikon kuluttua sain pohjalliseni. Ne olivatkin ehkä kolme kertaa paksummat kuin aiemmat ja ihanan pehmeät (ensimmäiset pohjalliseni ovat kivikovat; en ymmärrä, miksi ihmeessä kukaan sellaisia haluaisi, ja en enää aio suostua sellaisiin nyt kun on selvinnyt, että pehmeitäkin on olemassa ja silti ne tukevat kuulemma aivan yhtä hyvin). Mutta eivät nekään ole tarpeeksi korkeat Hartjesin sandaaleihin. (Ja itse asiassa kun mittasin Hartjeseja niiden omilla sisäpohjilla, totesin sandaalit liian löysiksi niinkin; vaihdettavin sisäpohjin varustetut terveyssandaalit tunnutaan tekevän mummoille, joiden jalat ovat jo levinneet ja turvonneet lähestulkoon muodottomiksi.)

Pähkäilin asian kanssa pitkään, sillä Hartjesit ovat aika kalliita sandaaleja, Suomesta ei tunnu löytyvän muita vastaavia sandaaleita oikean kokoisina (Citymarketit ja Prismat myyvät näitä, mutta niitä ei ole koskaan siellä niitä kivemman näköisiä malleja tämmöiseen normaalikokoon 39 tai 40, ja kun valmistajan sivukaan ei näytä päivittyneen puoleentoista vuoteen, liekö pulju enää edes pystyssä; EA:ssa on hajapareja kivemman näköisistä sandaaleista, mutta niitä ei olla myyjän mukaan tilaamassa sinne lisää) ja toisaalta halusin ehkä mieluummin kunnostaa Hartjeseista paremmat kuin ostaa uudet. Ja - uudet mitkä? Uudet saman mallin sandaalit? Juu ei kiitos. Netistä löytyisi tietysti vaikka mitä ihanuuksia, Drewta, Aetrexia ja Naotia, mutta vähän arvelluttaa tilata kenkiä netistä, kun sovittaminen olisi kuitenkin aika oleellista työkenkien tapauksessa.

Lopulta vein Hartjesit läheiseen suutarinliikkeeseen ja he lyhensivät (säätövaratonta) takaremmiä pari senttiä. Päkiän yli menevää eturemmiä ei pystytty lyhentämään. Kenkä parani vähän, mutta edelleen se heilui jalassa ja hiersi rakot päkiän luo aina pidempää matkaa kävellessä. Olin alistunut tähän tilaan.

Pari viikkoa sitten toinen sandaaleista alkoi osoittaa hajoamisen merkkejä. Irtopohjallista kiinni pitelevät tarranauhat yksinkertaisesti syöpyivät irti sisäpohjasta. Liimasin silloin uudet nauhat sisäpohjaan ja ne kestivät tähän aamuun saakka. Sama pohjallinen lähti taas lieruamaan ulos kengästä Hakaniemen torilla, ja kun tutkin asiaa tarkemmin, tajusin koko vasemman jalan sisäpohjallisen mädäntyneen epämääräiseksi muhjuksi. Miksihän ihmeessä sandaalin sisäpohjan materiaaliksi (siis varsinainen jalkaa vasten olevan pohjallisen kiinnitysalustaksi) on valittu nahka? Eihän nahka pysy hyvänä, kun se kastuu tuon tuosta kesäsateissa ja sitten kosteus ei pääse haihtumaan päällä olevan ortopedisen pohjallisen alta... No, oikeakin sisäpohja paljastui aika mädäksi.

Pähkäilin asiaa kymmenisen minuuttia ja marssin sitten Saiturin Pörssiin. Ajattelin ensin uudeksi sisäpohjamateriaaliksi sitä kumimattoa, josta voi leikata palasia pesukoneen jalkojen alle. Sitä en kuitenkaan löytänyt, joten suoritin pikavertailua liukuestematon, synteettisen lattianpesuliinan ja muovisten ruokapöytätablettien välillä. Päädyin tabletteihin, koska liukuestematto on pehmeydestään, joustavuudestaan ja muovisuudestaan huolimatta epätasainen alusta tarranauhalle, ja sama pätee lattianpesuliinaan.

Kotona revin aiemmat sisäpohjat irti kumipohjista. Se ei ollut vaikeaa. Sitten putsasin kumipohjan ja liimasin vanhan sisäpohjan mukaan leikatun palan tablettia pikaliimalla pohjaan. (Liimasin myös sormenpääni sileiksi ja kumikäsineen kiinni liimatuubiin. Myös sakset takertuivat liimatuubiin, mutta ne sain väännettyä raa'alla voimalla irti.) Liimasin seuraavaksi toisen sisäpohjan muotoisen palasen ensimmäisen päälle saadakseni madallettua sandaalin lestiä matalille jalkapöydilleni sopivammiksi. Sitten tein toiselle kengälle saman. Ja a vot, hyvältä näyttää!

Nyt vaan pitää käydä ostamassa lisää tarranauhaa ja liiskata sitä uusiin sisäpohjiin, jotta saan kiinnitettyä tukipohjalliset tukevasti uusiin sisäpohjiin. Kokeilin jo vähäsen uudistuneita sandaaleja, ja ne tuntuvat paremmilta kuin koskaan ennen. Tabletti osoittautui aivan loistavaksi materiaaliksi: se ei lahoa ja se on hieman joustavan tuntuinen. Nyt kengät eivät hellu päkiänkään kohdalta! Voi tietysti olla, että jossain vaiheessa tablettiviritys rätsähtää, mutta ei se ainakaan kalliiksi tai työlääksi käynyt. Tabletti maksoi euro kahdeksankymmentä senttiä ja pikaliimaa oli kaapissa jo ennestään muutaman euron maksanut tuubi. Aikaa operaatioon kului noin kymmenen minuuttia. Itse asiassa hämmästyttää vähän, etten ole jo aiemmin ryhtynyt tällaiseen sandaalituunaukseen. Kaipa tässä on vaan ollut muuta stressattavaa eikä järki ole kulkenut... :P

Tämä tietysti avaa aivan uudenlaiset näkymät sandaaliasioihin. Ehkäpä sitä voisi ostaa jotkut kivan näköiset sandaalit ja repiä niistä vain sisusmateriaalit hiiteen ja muokata niistä vastaavin keinoin ortooseihin sopivat? (Tavallisen pohjan päälle ortoosia ei oikein voi kiinnittää: pohjassa ei saisi olla mitään muotoiluja vaan sen pitäisi olla aivan latuskainen.)

Jännittävää ja voimauttavaa! Ehkä nyt olen kasvanut tukipohjallisteni mittaiseksi...

Avaruusplimplomrentoutusputki ja lankashoppailumielenrauha

Magneettikuvauslaitteen designista ei ole tingitty. Olen etukäteen kuvitellut peltistä, ehkä vaalean petrolinsinistä etulevyä, muttereita, ruuveja, neliskanttista muotoilua ihmisensisäistysputkea lukuunottamatta. Mutta laite levittäytyykin huoneeseen valtavana muovisena sylinterinä, vähän kuin disneyworldin jättimäinen kodinkone. (En olen käynyt disneyworldissa, mutta kuvittelen, että siellä voisi olla jättiläiskokoisten kodinkoneiden halli, jossa saisi kiivetä blenderiin ja kiipeillä sähkövatkaimen terähäkeissä.) Se on valkoinen ja aukkoa kiertää vaaleanvihreä rantu, ja aukon yläpuolella lukee SIEMENS. Kummallakin puolen pyöreää aukkoa vilkkuvat numerovalot ja näppäimistöt, joilla kenties säädetään jotakin. Aukon edessä odottaa vuode. Käyn sille selin ja saan tyynyt pään ja polvien alle. Patja tuntuu olevan tempuria.

Olen unohtanut oman ceedeeni pukuhuoneeseen, mutta tuumaan, että kun tämä on kallista lystiä, varmasti palvelukin on sen mukaista, ja pyydän hoitajaa hakemaan minulle omat musiikkini, sieltä sopii laukusta penkoa. Kun hoitaja lähtee hakemaan musiikkeja - kyllä, siellä on vain yksi levy, se juuri - mieleeni pilkahtaa, että entäs jos laukussa onkin puoliksimädännyt banaaninkuori tai muuta ällöä, sellaisia yllätyksiä nimittäin löytyy laukuistani tuon tuosta. No, ei sen kai ole väliä. Eivätköhän hoitajat ole nähneet villimpiäkin käsväskyjä. Ja äkisti kuulosuojaimista alkaa virrata Sigur Ros. Levy on löytynyt.

Hoitaja tulee vielä viereeni ja sanoo kaiken olevan nyt valmista. Tarkistan, saavatko käteni letkottaa missä hyvänsä. Saavat. Jätän ne vatsan päälle suojaksi, toisessa kädessä hassu koiranvinkulelumainen puristuskapula, jolla voin hälyyttää hoitajan paikalle, jos minulle tulee tarve liikkua. Sänky nousee tasaisesti ja liukuu sylinterin sisään. Koska valkoinen muovikaari näyttää tylsältä, suljen silmät ja teen samaa kuin muutenkin Sigur Rosin tahtiin: rentoudun, hengittelen vain ja olen.

Neljäkymmentä minuuttia on pitkä aika pysyä aivan paikallaan. Parinkymmenen minuutin päästä selkäranka on rentoutunut paikallaanoloon ja alustan kannatteluun jo niin paljon, että haluaisin siirtää takaraivoa ja ristiluuta kauemmas toisistaan. Mutta magneetti nakuttelee musiikin takana vaihtaen välillä paikkaa, tahtia ja taajuutta, joten pidättelen kehoani valahtamasta rennompaan asentoon. Takareisissäkin tuntuu äkillinen hervahdus, kun hamstring-lihakset rentoutuvat kertaheitolla. Kun lähentäjät ja leveän peitinkalvon jännittäjälihas rentoutuvat, jalat tahtoisivat hervahtaa ulkokiertoon. Koetan pitää jalkoja paikallaan mahdollisimman rennosti, niin vähällä lihasvoimalla kuin mahdollista. Kone nakuttaa, Sigur Ros plimplommaa, nakse nielee kahden kuukauden vuokran suuruisen summan surutta.

Haluaisin päästää irti ja laskea kehon pitkäksi ja löysäksi, mutta hengittäminenkin tuntuu vähän rikolliselta, eikä minulla ole tietenkään varaa ottaa magneettia uusiksi. (Ja jos tarkalleen mietitään, ei minulla oikeastaan olisi varaa maata sylinterissa naksunan sisässä, mutta joskus on vain oltava miettimättä tarkalleen.) Äkkiä tajuan, miten laajasti hengittäminen tuntuu lannerangan nikamissa ja miten ristiluukin hieman keinuu hengityksen tahtiin. Koetan hengittää ainakin todella hitaasti, ettei kuvista tulisi suttuisia.

Yritän kuvitella magnettiset signaalit, jotka matkustavat keräimeen lantioni ja alavatsani päällä. Magneetit ovat sylinterin paksujen seinämien takana hyvin kylmässä tilassa. Seinämät ovat niin paksut, koska magneetit ovat aika suuria ja niiden asuinpaikan kylmyys on eristetty ympäristöstä tyhjiön avulla. En oikein ymmärrä prosessia, vaikka olenkin lueskellut sivua, jossa selitetään magneettikuvauslaitteen toimintaa. Jääräpääni yhdistää laitteen enemmän suurelloisiin kodinkoneisiin ja tieteiselokuvien unikapseleihin.

Äkisti kaikki on ohitse. Sen huomaa siitä, että tällä kertaa kopseen tauottua musiikki kuulosuojaimista katkeaa kesken kappaleen. Sitten joku sanoo vaimeasti, kaukaa, että nyt kuvat ovat valmiit. Kädet nostavat kuulokkeet korvilta ja sänky lähtee liukumaan laitteesta ulos.

Saan mukaani elämäni toivottavasti kalleimman cd-levyn.

Olen kaikesta jotenkin niin kovissa kierroksissa, että päätän tarvitsevani hieman muuta ajateltavaa. Koska isoäidinneliöhulluus ja mykyröiden loistavien tulosten myötä yhä pahentunut värjäyshulluus (koetan selvitä lataamaan kuvia lähiaikoina; ihan uskomatonta, miten vaisuista, rumista langoista tulee kauniita intensiivisten värien myötä) ovat työn alla ja rytmittävät ajatuksiani, poljen pyörän keskustaan ja käyn yhdessä lankakaupassa sekä ostamassa Behnfordsilta Kool-aid -värejä, joita olen kuolannut jo monen viikon ajan, mutta ollut koko ajan joko liian kipeä tai sitten koulussa tai töissä. Löydän mitä ihanimpia lankoja, muun muassa alpakka- ja kamelisekoitelankoja. Oih! Ja vaikka langat ovatkin melko hintavia, eivät ne tunnu ollenkaan kalliilta kahden eri alueen magneettikuvan hintaluokkaan verrattuna... sitä paitsi on jollakin tavalla hauskaa, että isoäidinneliöpäiväpeitteeseen käytetyistä langoista osa on saatu lahjaksi ystäviltä, osa mummulta, osa on ostettu kaupasta ja osa kirpparilta, ja kuiduista mukana on perusvillan lisäksi merinoa, silkkiä, alpakkaa, kamelia, angoraa, mohairia, kashmiria, bambua, puuvillaa.

Iltapäivä venyy, sataa. Koetan levätä ja olla tekemättä liikaa lanka- ja virkkausasioita. Maanantaina alkaa näyttö, nyt olisi vain otettava rauhallisesti. Mutta huomenna on töitä ja ylihuomenna äitienpäivä, koko ajan täytyy liikkua eestaas ja tehdä asioita ja kenties kaikki silti järjestyy.

Mykyrät

Uuh, joskus on vaikeaa. Vaikka kivut pysyvät siedettävissä rajoissa ja posti on kantanut toiselta puolen maailmaa kahdellatoista eurolla mielenkiintoisen opuksen, ei kommunikaatio tunnu sen helpommalta kuin ennenkään. Nyt kun en ole enää niin kivun lamauttama, tyydyn ihan peruslevottomuuteen. Haluan muiden elävän omaa elämäänsä, mutta en osaa kärsivällisyyttä. Kun Fauni ilmoittaa menevänsä ulos illalla, se on minusta okei ja terve merkki, ja ilahdun, mutta käyn hyvin kärsimättömäksi ja haluaisin, että hän lähtee heti ilmoitettuaan menostaan. Tämä on piirre, jonka olen aiemminkin huomannut itsessäni ja joka on onnistunut toisinaan pillastuttamaan lähipiirini. Jotenkin lähtemiset ja tulemiset ovat hermostuttavia, ja se, että tuota hermostusta venytetään, ei tunnu mukavalta. Fauni tulkitsee murinani osoitukseksi siitä, etten haluaisi hänen menevän, ja saan tehdä töitä, jotta hän ymmärtää, ettei ole kyse mistään semmoisesta.

No, Fauni lähtee ennen kuin hänen olisi pitänyt, koska hänelle tulee siitä kaikesta jotenkin levoton olo. Niin levottomuus tarttuu, ja siitä jää vähän paha mieli. Koetan mennä juttelemaan Vompsunkin kanssa, mutta hän tekee nykyään aina töitä nukahtamiseensa saakka, joten jään sitten lopulta itsekseni ja saatan rentoutua.

Tänä iltana rentoutuminen ottaa kumman muodon. Olen järjestellyt lahjaksi saatuja ja kirppiksiltä houkuttavissa yhteissäkeissä kaupan päälle tulleita ruman värisiä villalankoja pussiin odottamaan värjäystä. Olen ajatellut värjätä huomenna kaikkien asioiden hoitamisten jälkeen. (Hurjimpana asiana magneettikuvaus. Maata nyt tunti paikoillaan putkessa!) Mutta malttaako kaikki valmis kärsimättömyys odottaa huomista? Ehei! Ja pian lanka viruukin jo märkinä mykyröinä tiskipöydän reunalla ja keittelen vedenkeittimellä vettä, johon sekoitan semitonevärejä ja etikkaa. Toinen satsi menee pikkukattilassa haudutuslaatikkoon ja toinen satsi mittakulhossa mikroaaltouuniin. Törppäisen aina välillä mikron päälle muutamaksi minuutiksi, ettei vesi pääse jäähtymään liikaa.

En ole erityisen taitava käsityöasioissa, joten nähtäväksi jää, ovatko kerät villaa, sekoitekuitua vai kenties täyttä keinoa, johon ei mikään tartu. Mutta ainakin voin sanoa yrittäneeni saada jotakin väriä noihin rumiin valkoisiin ja harmaisiin lankoihin. En halua semmoisia sävyjä isoäidin neliöistä tehtyyn päiväpeitteeseen. Lunta ja loskaa saa Suomessa kestää ihan tarpeeksi, jotta sietäisin niiden sävyjä sisustuksessa.

Jännittää, mitä mykyröistä oikein paljastuu!

Tarmokkuus

Tarmokkuus palaa äkisti. Siivoan huoneen, huuhtelen kesken jääneen tiskin loppuun, laitan pesukoneen pyörimään. Kädet kuivuvat, peukalonhankoja särkee. Kuuntelen musiikkia, joka on yhtä aikaa lempeää ja villiä, musiikin seassa kilahtelevat kellot, jossain kauempana kappelin kello samaan aikaan sellon kanssa kumm kumm. Miksi kellot kuulostavat ihmeelliseltä musiikissa? Siksikö että on kuullut vuohilauman ennen sen näkemistä, kuullut sen harjanteen takaa, monet kellot yhtäaikaisesti kävelypompotusta?

Muistan asioita, joita voi tehdä. Kurmottaa harmaan kolllin pehmeää vatsaa, esimerkiksi, mutta en ymmärrä, milloin seuraavan kerran kerkiän virkata. Ehkä sekin vielä palaa. Toivottavasti ennen kuin turkiskuoriaiset ovat syöneet haperoiksi kaikki jo nyt valmiit isoäidin neliöt. Äkkiä haluja: Halu kerätä kantarelleja, vanuttaa pullataikinaa, laskeutua viileän veden varaan. Varata matka. Avata ikkuna, tuulettaa, laulaa mukana metsässä jänisten kanssa hän kulki ja etsi itselleen tulipuita.

Äkkiä huomaan senkin, ettemme ole tänä kesänä muistaneet, ehtineet, jaksaneet, malttaneet, osanneet pestä ikkunoita. Sadepisarat piirtävät pölyyn kuviota valuessaan, valuttaessaan nokea, kaupungin kuonaa. Koulussa on tullut esiin, etteivät kaikki muut koe flowta kirjoittaessaan, en tarkoita, että minäkään tietenkään aina, mutta että on joku joka ei ikinä, ja sitten toisaalta, ystävä kirjoittaa, että olisi joskus hauska kysyä sitäkin, miksi oikein menin naimisiin, mutta hyvänen aika, en tiedä, osaisinko vastata, vaikka enhän minä tietysti oikein osaa katua, olen korkki, kelluva korkki, selviän jopa naimisissa olemisesta, hieman uneliaasti nyt siivottuani, siivoan pidempään kuin kuvittelen.

Jos joku päivä koulua olisi taas lyhemmin, voisi käydä talvipuutarhassa. Ottaa termokseen mukaan yrttiteetä, tunnustella valon kulmaa. Näen sen vain aamuisin ja iltapäivisin, ja päivät pikakelautuvat, pian on taas viikonloppu, pian tulee ystävä, pari viikkoa ja saatan matkustaa pois hetkeksi, päiväksi toiseksi kaupunkiin, hengästyttää tämä tarmokkuus, uni vaanii liian lähellä.

Ihana sade

Tänään sataa taas ihanasti. Ensimmäiset merkit näkyvät, kun kuljen Erottajaa pohjoiseen. Tuuli puhaltaa valtavaa harmaata vuorta alhaalla alhaalla yksinäisten tummempien yläpilvien eteen. Pilvi on hyvin alhaalla, jyrisee. Ihmiset tapaavat kiirehtiä askeliaan tällaisissa kohdissa, ja ohitseni säntäileekin lounaskansaa molempiin suuntiin. Itse taas hidastan tahtiani, koska en halua kävellä päin liikennemerkkien pylväitä ja sen sellaisia, ja tiedän, etten kuitenkaan malta olla tuijottamatta taivasta.

Mannerheimintien kulmassa ensimmäinen pisara tipahtaa nenänpiille. Tuoksut pöllähtävät esiin porttikongeista, seinistä, asfaltista, ohikulkijoiden takeista. Kostea kantaa tuoksua. Kadun varrella seisova mies nostaa kauluksen pystyyn. Häivähtää se minullekin, entä jos flunssa ottaa uuden alun, mutta ei, en halua elää pelkoelämää. Tuijotan taivaita, hymyilen niille, komennan mielessäni lisää sadetta, nyt, lisää! En toki usko kenenkään kuulleen kehotusta, mutta alkaa sataa kovemmin ja sehän sopii. Koska olen päättänyt suhtautua hilpeästi kastumiseen, kävelen hitaasti ja nautiskellen ja kiskoen sieraimiini päihdyttävää kesäsadetuoksua, ja seuraan ihmisten taisteluita sateenvarjojen, kaulusten, talojen ulokkeiden kanssa. Mitä kaikkea ollaankaan valmiit tekemään, ettei iho kostuisi!

Hiukset ovat entisestään märät jo, allasmärät, suihkumärät. Ei ole pelättävää, paitsi fleece, se tuntuu märkänä ikävältä. Mutta ei ole puuskainen. En osaa siis huolestua. Jos on tyyntä ja paita märkä, ei pyöräillessä tule kylmä, ja pyörä on lähellä, jalassa lenkkarit, pyörälle voisi vaikka juosta. Mutta ei kiirettä. Ensin langat.

Olen luvannut itselleni muutaman langan Sypressistä. Haen ne, vaikka tulisi hirmumyrsky. Mutta en näe salaman salamaa, ainoastaan sateen ja sen sännättävät ja sisäänheittävät vaikutukset. Kiseleffin talon ovilla värjyy hermostuneita pystyeläimiä, jotka pälyilevät ulos. Ostan langat ja astun uudestaan ulos. Sade laantuu jo.

Hullunkurisinta on, että tiedän, että jos minulla olisi sateenvarjo, olisin levittänyt sen, ja sitten olisin ollut kiukkuinen kaikista niistä pisaroista, jotka menivät varjon alle, läiskähtivät farkkuihin. Jos minulla olisi meikkiä, olisin niin ikään hermostunut. Taitaa siten olla parempi, ettei kanna sateenvarjoa eikä meikkaa. Kyllä, ehdottomasti, niin nyt ajattelen. Kuljen iloisesti, on keveä hengittää ja riemuitsen ruohon ja puiden näkökulmaan pujahtaessani. Oi sade, sade, lätäköitä on ilmestynyt kuin taivaan paloja asfaltille, ne muuntavat kävelijöiden monotonista jaloittelua harppauksia ja hyppyjä ehdotellen.

Kun pääsen kotiin, virkkaan loppuun Vompsun aurinkohatun lierin. Lanka, jonka hain askartelukaupasta, onkin aika paljon vaaleampaa kuin hatun runko ja lierin alku. Se voisi tuntua konstikkaalta ja siten huonolta ratkaisulta, mutta olisi oma konstikkuutensa myös alkaa metsästää täsmälleen oikean sävyistä nyöriä - ilmeisesti erä on vaihtunut, kenties toimittajakin, koska kauppa oli sama ja viimeksi oli vain yhdenlaisia nyörejä ja niin nytkin, mutta tämä uusi onkin vaaleampaa ja tanakampaa. Siten totean vain, että onhan se konstailematonta sekin, että antautuu sattumalle. Tulkoon kirkas lierinreunus, siis. En ole tiennyt osaavani virkata tuosta noin vain omasta päästäni kaavoittaen aurinkohattua mutta eihän se ole ollenkaan vaikeaa. Pitää vain tarkkailla, miten haluaa muodon kehittyvän ja tutkia ja antaa mennä. Ei se ole oikeastaan sen vaikeampaa kuin astian muovaaminen savestakaan. Hattu on mukavan näköinen ja lierikin tuntuu oikein tukevalta. Nyt ehkä Vompsu välttää paremmin migreenit, valo selvästi laukaisee niitä eivätkä aurinkolasit tunnu yksin riittävän suojaamaan auringon heleydeltä.

Nyt kaikki taimikylvöt ovat nousseet sirkkalehdille, ja vien hassujen pienten langanohuiden ruipeloiden sekä kurpitsojen ja kurkkujen töpäköiden alkujen joukot tuuletusparvekkeelle puoleksi tunniksi, ensimmäistä kertaa. Sade tulee uudestaan tervehtimään, mutta nyt se on hyvin lempeää, ja annan sadeveden kastella taimet. Niiden on totuttava sateeseen ja aurinkoon, tuuleen ja kylmän puraisuun, ennen kuin ne voi viedä avomaalle. Pienet taimet ovat kuin vauvoja, ne eivät vielä tiedä maailman koettelemuksista mitään, ja ne on karaistava vähä vähältä sitkeiksi ja tarmokkaiksi. Tänään puoli tuntia, huomenna tunti, sitten kaksi ja niin edelleen. Välillä aamulla, välillä illalla, välillä auringon paahtaessa suoraan keskitaivaalta. Kaikkeen on totuttava. Haen taimet sisään lempeän sateen sormeillessa varovasti parvekkeen lattiaa ja hiuksia ja jalkapöytiä.

Mietin, onkohan jokin mennyt monen ihmisen karaisussa pieleen, kun niin moni näyttää vihastuvan sateen tullessa. On toki puuhia, joita sade estää, kuten pyykkien kuivattamisen ulkosalla, maan kääntämisen (maa on liian märkänä hirveää limaa ja pynttäytyy heti liian tiiviiksi), auringossa loikoilemisen ja järkevän sienestämisen, mutta useimpia asioita pystyy kyllä sateella tekemään yhtä hyvin kuin poudalla tai kuivalla pilvisäälläkin. Esimerkiksi kävelemään hyväntuulisena ja kumartumatta. Tai sitten heidän ihonsa reagoi sateeseen ehkä jotenkin ikävästi, vähän samalla lailla kuin oma ihoni reagoi kylmään nousemalla nokkosihottumalle ja kuivumalla ja kutisemalla. Mutta ei kai useimmiten liene sellaisesta kyse.

En tiedä, millainen satu heille pitäisi kertoa. Minusta tuntuu aina mukavalta ajatella veden kiertoa ja sitä, että sade on tullut tervehtimään ja luon intiimin kotoisen sormeiluäänen kaikkialle, ajatella kasveja ja lintuja ja hyönteisiä, niille sade on tärkeä. Kosteaturkkisia poneja ja lampaita, pisaroita rusokirsikoiden terälehdillä ja terälehtiä, jotka sade on varovasti irroitellut ja ripotellut puiden alle maahan. En osaa ajatella sateen loukkaavan. Se virittää riemun, pikemminkin, sen alla kävellessään tai polkiessaan tuntee olevansa korostetun elossa, tuntoinen, haistava...

Haluaisin löytää moneen muuhunkin asiaan yhtä hyväksyvän tulokulman. En kaikkeen, ei sentään. Mutta useaan asiaan.

Pilkkeet

Turussa tahti alkaa sakata, ja kun se lopulta täristelee epätasaisesti johonkin väsyneisyyttä muistuttavaan tilaan, olemme jättimäisessä itsepalvelukirppiksen hallissa ja äkisti tuikitarpeellisesta lisävaatteesta koleuteen tuleekin värikästä, luotaantyöntävää massaa, askelet tahmaantuvat lattiaan, oksettaa, päätä alkaa jomottaa. Ja tiedän, että parin tunnin päästä alustan ja siitä maksetaankin, voihan paska, minusta tuntuu, etten pysy edes hereillä. Mutta epätoivo on jotenkin laimeaa ja paloittaista.

Koetan pitää itseni koossa. Se tarkoittaa, että raahustan eteenpäin käytävää ja vilkuilen sivuille. Lankoja ei näy missään. Mutta löydän vedenvihreän fleecetakin eurolla, se on juuri hyvä palelemiseen. Turussa on aika paljon kylmempi kuin on luvattu. Paitsi sitten kun selviämme ulos kirppishallista: aurinko on sukeltanut esiin ja oikeastaan vanhoja vaatteitakin on liikaa päällä. Ystävä juoksee vastaan tietä, kävelee päin punaisia. Menemme yhdessä Lidliin, löydän morsiusharson juurakoita ja iiriksiä edullisesti ja ostan niitä ison roikan palstalle. Konsa-kurkun siemeniä.

(TÄNÄÄN PÄÄSEN VIIMEIN PALSTALLE)

Kaikki pilkkoutuu, lankabaari, laivassa syöminen, käveleminen, nainen bussipysäkillä, mukulakiveys... En jaksa olla huolissani, koska jännitys laukeaa. Huoli katoaa. Itse katoaa. Jalat ojentuvat eteenpäin, takareisien takana ristikkoa, viimeinen aurinko. Pää nojaa ulkoseinään. Oli koteja, joissa päätä ei saanut nojata seinään tapettien takia. Toisia ystäviä saapuu. En muistaisi Näkymättömälle mainittavia nappeja itse. Kun pidän alpakanlankaa kädessä, se on maailmani.

Siirrymme sisään. Ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan ja katselevat. Saan kiinni alkuja, seuraan niitä, ja aina kun lähestyn jonkin pienen pyrähdyksen loppua, jostain nousevat sanat: mitä olen sanonut, mitä pitäisi sanoa, onko jotain tärkeää jäänyt sanomatta. Mutta mikään ei tunnu niin olennaiselta. Uusia alkujakin löytyy, en osaa pelätä. Tuntuu kummalliselta kuulla puhuvansa jotakin ja ihmiset kuuntelevat ja kysyvät.

Luennon jälkeen yksi nainen kysyy, saako kysyä, saanko käyttää näitä ajatuksia työssäni hyväksi. Eli mitä työtä teen. En muista, miten tarkalleen vastaan, minun työni kun ovat vähän kummallisia keikkauksia, mutta ehkä jotenkin niin, että en suoranaisesti, mutta että tokihan minulla on kokemukseni seurassani kaiken aikaa ja sitä tämä on kyllä muokannut eikä sitä voi kai kadottaa.

Vai voiko?

Minusta tuntuu, että istun, kävelen ja hengitän eri tavalla, että olen tietoisempi huomioni suuntaamisen seurauksista ja siksi kiinnostuneempi siitä, miten teen asioita. (Kiinnostuneempi siitä kuin mitä teen.) Hymyilen naiselle pienellä viiveellä, tajutessani sen varmasti olevan tarpeen, eikä hymyileminen kai merkitse muuta kuin myötätuntoa tässä maailmassa, ei iloa kaihoa surua häpeää syyllisyyttä vihaa, ei mitään sellaista, ainoastaan ohimenevää tajuisuutta siitä, että meillä on suuria toiveita, petymme, selviämme siitä, ja tuota ponnistelua, luopumista, ponnistelua, onnistumista, silti luopumista, ponnistelua, sitä kutsutaan elämäksi...

Ja sitten sekin katoaa.

On hyvä, että joku muu pitää huolta siitä, että ehdimme viimeiseen junaan. Ehdimme.

Junassa virkkaan alpakkalankaa ja rakastun siihen. Kuukautiset ovat alkaneet, alkavat kesken luennon, samalla kun sanon ihmisen olevan eläin, tunnen kuukautisten liikuttavan alavatsaa, alustavan sitä lempein käsin. Oksetus katoaa.

Et sinä vaikuttanut siltä, että sinulta oli asiat hukassa, sanoo Vompsu. Niin, ajattelen, ehkä se olinkin minä, joka olin hukassa, ehkä olin hukannut jonkin illuusion. Yöllä pimeän puiston läpi kulkiessa näkee, että Helsingissäkin silmut ovat alkaneet kääriä itseään varovasti auki. Puut kiskottelevat.

Huikaisevuus, preferenssit, esikot

Luen lehteä. Siinä eräs ihminen kertoo menevänsä kahvilassa aina sisätiloihin, etenkin jos terassille paistaa aurinko. Koen saman vierauden kuin jonkun muistuttaessa, ettei kesä ole hänelle mieluisin vuodenaika vaan itse asiassa jotenkin tukala ja ahdistava. Mistä nämä preferenssit tulevat? Voisiko niitä kääntää tai lieventää? Millä lailla puhumamme kieli ylipäänsä on yhtäläinen, kun kerran sanoihin, joiden tunnelatausta tai kehotuntua pitää jotenkin - no, jos ei nyt sentään varmana tai itseästään selvänä, niin ainakin aika oletettavana?

Preferensseihin tuntuu hankalalta päästä käsiksi, koska ne vaikuttavat tarkasteluhetkellä niin annetuilta. Silti nekin ovat epäilemättä rakentuneet ajan kuluessa, kerrostuneet. Mutta ne ovat hyvin välittömiä. On suorastaan naurettavan helppoa luoda omalla kohdallaan noita pareja, jossa ensimmäinen ilmoittaa toivotun pään jatkumosta ja toinen tilan, jota mieluusti välttelee: huikaiseva - mitäänsanomaton,
auringonkilo silmissä - hämärä sisätila,
liikkuminen - istuminen,
räjähtävä värikylläisyys - ruskeanharmaus,
ilo - velvollisuus,
tasavertaisuus - alistuminen tai toisen alistumisen huomaaminen ja kykenemättömyys saada toista siitä irti,
läkähdyttävä - viluttava,
kosketus - puhuminen,
intiimi ja välitön - kaukainen ja varautunut,
sotkuinen kotoisuus - kulissimaisuus, valkeat pinnat, matot ja pöytäliinat,
yllätykset - suunnitelmat (JOS yllätys tuntuu positiiviselta, muuten toisin päin...),
vesiselvä - päihtynyt,
ajatusten ja tunteenpuuskien nopeus - verkkainen viipyily,
suorastaan paikoillaan pompahteleva vireys - unisuus,
anteliaisuus - resurssien kyttääminen,
ruoan kevyt tulisuus - kermamainen rasvaisuus ja mietous,
kirpeänhapean - äklömakea,
ja niin edelleen, listaa on älyttömän helppoa jatkaa. Mutta ei ehkä kovin mielenkiintoista. (Paitsi siltä osin, itselle, kun tajuaa jonkin itsestäänselvästi suosittavalta tuntuvan piirteen vaikuttavan tai ainakin liittyvän johonkin taipumukseen, josta on välillä huolissaan, kuten vaikkapa vaikeus nukahtaa tai unohduksen hupun vääjäämätön ja sangen nopea putoaminen silmille.)

Mistä nämä ovat tarttuneet mukaan? Se on kysymys, jota ei voi olla kysymättä uudestaan ja uudestaan. Niin hämmentävää on, miten eri lailla ihmiset elävät ja tahtovat elää. Minua jotenkin liikuttaa ihan älyttömästi, kun kuulen jonkun pitävän talvesta tai olevan tyytyväinen siihen, että hän saa tehdä sisätöitä toimistossa. En itse oikein osaa sellaista, ja tuntuu kauhean arvokkaalta, että jokin, jota olen pitänyt itse sietämättömänä kiusana, paljastuukin joksikin sellaiseksi, josta on toisille iloa ja josta he saavat voimaa. Heidän tyytyväisyytensä siihen, mitä itse inhoan tai ainakin koetan vältellä mahdollisuuksien rajoissa, saa minut jotenkin kiitolliseksi heidän olemassaolostaan ja suuntautumisestaan. Ja samalla se saa minut epäröimään, onko kommunikaatio mitenkään ihan niin yksinkertaista kuin mielellään kuvittelisi.

Käymme tänään kierrätystehtaalla ja otan vaihtotorilta muutaman paidan huovutusprojektiini. Huovutan paidat 90 asteen puuvillapesussa pesukoneessa, sitten leikkaan ne tilkuiksi, ja lopuksi, kun koossa on riittävästi tilkkuja, teen tilkkupeitteen talveksi. (Teen myös toista tilkkupeitettä isoäidin neliöistä, siitä tulee enemmän semmoinen torkkupeittomainen.) Käytän täkkiin tietysti vain sellaisia paitoja, jotka ovat niin leveän muotoisia, että ne tuskin löytävät kirppiksiltä ottajaansa. Toinen paidoista, jonka otin tänään, oli jo valmiiksi huopunut. Omistajalleen siitä oli tullut riippakivi, mutta täkkiprojektiin se on ihan täydellinen!

Takaisin pyöräillessämme poikkeamme ortodoksisella hautausmaalla, jossa olin viime keväänä töissä haravoijana. Muistan erään ihanan haudan, jonka päälle oli tuotu kevätesikkoa, joka oli siitä levinnyt nurmelle muutenkin. Olen aika varma, mistä hauta löytyy, mutta emme löydä sitä. Löydän kyllä haudan, johon mieleni yhdisti esikot, mutta esikoita ei näy. Ehkä on vielä aikaista, vuosi sitten kevätkukat olivat tätä vuotta edellä monta viikkoa? No, näemme kuitenkin yhdellä haudalla krookuksia, joissa leyhyttelee kesän ensimmäinen perhonen, suuri neitoperhonen.

Ensin petyn ja ajattelen, että minun olisi pitänyt kirjoittaa tarkalleen muistiin, missä esikot sijaitsevat. Mutta kun olen ajatellut asiaa ehkä minuutin tai kaksi, olen polttanut aiemman oletuksen tuhkaksi ja olen sitä mieltä, että ei, ei sittenkään. Parhaita ovat ilot, joita ei pyritä varmistelemaan ja joista ei tule rutiinia. Muistanhan kaikista rakastamistani kivistäkin juuri sen, jonka työnsin erään aidan rakoon ja jota palasin monta kertaa etsimään sitä koskaan enää näkemättä. En tiedä, miksi, mutta en tahdo ilojen muuttuvan velvollisuudeksi, kaavaksi, laskelmoinniksi. Ja silti olen välillä syöksemässä itseäni sellaiseen maailmaan hakemalla itsepäisesti uudelleen samaa iloa. Ja kun huomaan tämän, olen äkisti täysin tyytyväinen, helpottunut ja ilahtunut siitä, ettei haudalla ollutkaan esikon esikkoa.

Ja jos olisimme löytäneet esikot heti, emme olisi kävelleet toiselle puolen hautausmaata kirkkaassa, ihanassa keväässä - olin ihan varma, että esikot olisivat olleet ensimmäisessä paikassa, mutta muistin epämääräisesti, että toisellakin puolen oli jotakin näkemisen arvoista, ja ajattelin, että ehkä esikot sittenkin kaiken todennäköisyyden vastaisesti olisivatkin siellä - emmekä olisi nähneet sitä paikkaa, jota haravoidessani koin käsittämättömän onnentunteen. Paikassa sinänsä ei ole mitään erityisen näköistä tai kuuloista. Mutta jotenkin se on onnistunut kohta, siinä tuntuu nytkin helpolta saavuttaa onnellisuus.

Se kuulostaa niin lattealta sanottuna: "Tämä on jotenkin ihana kohta, tuo puuksi kasvanut rhodo ja sitten tuo ettei ole ristiä eikä mitään imeliä lintu- tai enkeliveistoksia, ei muistolauseita, pieni kivi vain maassa eikä mitään istutuksia, aitauksia tai rajauksia, pelkkä nurmikko vaan." Vompsu nyökkää enkä saa kai ikinä tietää, aistiiko hän sen paikan edellytykset tulla onnelliseksi, tehdä onnelliseksi.

Kotimatkalla ajattelen, että kunhan villapaitahuopatäkki tulee valmiiksi, tai jo oikeastaan ennen sitä, jo ennen seuraavien tilkkujen huovuttamista, voisin kirjailla niihin haravoita ja esikoita ja aurinkoja, tähtiä ja kottikärryjä ja talikoita, kaikkea tuollaista kosmologista ja hiljaista ja onnellisentyytyväistävää. Pidän kuitenkin kovasti sellaisesta taiteesta, joka kuhisee ja kiemurtelee ja juhlii arjen yksityiskohtia. Miksi ihmeessä en tekisi peitostakin sellaista? Haluan kirjailla siihen myös hautoja, senkin päätän siinä silmänräpäyksessä. Hautoja, uima-altaita, koko kevään ja kesän, jotta sitten talvella, jonne peitto on tarkoitettu, mieli kykenee kestämään lumen inhasti pelkistämän muotokielen, joka on minulle niin vaikea ja vastenmielinen.

Kielitaidoton ja melkein kädetönkin virkkaaja

Olen viivytellyt kierrätettyihin sarisilkkeihini kajoamista peläten, että jotenkin onnistun pilaamaan ne ota koukku käteen ja anna palaa -metodillani. Eilen ja tänään olen sitten hyödyntänyt netistä löytämiäni peruskoululaisille tarkoitettuja virkkausaineistoja ja opetellut tekemään pylvään ja isoäidin neliön (eli virkatun tilkkutäkin tilkun - mutta voi niistä tehdä mm. hatun tai tohvelitkin). Olen niin kipeä, ettei minusta oikein järkevämpäänkään ole - aloitin tosin Clarice Lispectorin lukemisen, mutta kuumeen alkaessa nousta totesin, että ei, ei ole mitään järkeä lukea sillä lailla että palaamistaan palaa samaan kohtaan ja on ihan että wow, mitä tekstiä, mutta kolme riviä myöhemmin on jo unohtanut, mistä oli kyse.

Enkä jaksa vain maata ja sängyssä on liian valoisaa, jotta voisin katsoa tietokoneelta kirjaston dvd-elokuvaa.

No, olenpahan oppinut. Ulkomaan ohjeista opettelin myös sellaisen virkkausmallin kuin puffs, en tiedä, mitä ne olisivat suomeksi.

Ylipäänsä huomasin, että virkkausohjeista ei ole minulle juuri mitään hyötyä, koska en tiedä silmukoiden nimiä. Osaan selvästi tehdä useimmat, mutta olen niiden suhteen kielitaidoton niin suomeksi kuin englanniksikin. Onneksi joillakin sivuilla on videoitu opastus, jonka avulla nuo puffitkin siis opin. Aika hassun näköisiä kavereita, mutta tarkoitettu epäilemättä vähän ohuemmalle langalle.

Kun olin aikani turistellut ja suristellut karmean seitsemän veljestä polkka -langan kanssa (miten on mahdollista, että lanka tuntuu niin epämukavalta käsiin?) ja saanut aikaiseksi sellaisen reiällisen olkahuivin suurella virkatulla pionilla (oikeastaan tein pionin ensin ja sitten koetin tehdä sipulipussin, mutta siitä tuli riittävän jättimäinen olkahuiviksi) ja yhden isoäidinneliötilkun ja yhden kellonrannekkeen (paitsi etten tiedä ketään, joka käyttäisi kelloa, ehkä teen siitä virkkausgraffitin sitten, törmäsin neulegraffitiin pari päivää sitten flickrissa ja hämmästyin pohjamutiani myöten, mutta ajattelin sitten, että miksipä ei), tunsin itseni riittävän kykeneväksi tarttumaan silkkilankaan, vaikka jo pieni kokeilu paljasti, etteivät puffit näytä siinä hyvältä. Totesin myös, etten jaksa lukea ohjeita virkatessani, laskea silmukoita ja sen sellaista. Putkiaivo. Ilmankos en ole oppinut virkkauskieltäkään. Toinen syy lienee se, että kun nyt katselin virkkausohjeita, totesin pitäväni eniten tuollaisesta hyvin yksinkertaisesta designista. Kaikki kuviot, pitsit ja palmikot ovat vain rumia ja selvästi jollekin toiselle tarkoitettua. Mitä simppelimpi ja robustimpi meininki, sen paremmin se minuun osuu. Ihan löysän perushatun ohjetta en löytänyt mistään, joten palasin nollapisteeseen: sutkutin silkkilangasta tutunmallisen löysän baskerin pelkillä pylväillä. Hyvältä näyttää. Ehkä teen sille kaveriksi olkalaukun tai jotain. Jos tekisi kaksi pyöreää kiekkoa ja sitten pohjaksi/sivuksi/sangaksi pitkän rinkulan, laukusta voisi tulla ihan mukava.

Vähän kyllä huvittaa tämä käsityöräveltäminen. Ei se oikein ole mun juttu, mutta menee kipeänä.

Ja on paljon kivempaa kuin koulussa, koska nyt ei ole pakko kaiken aikaa purkaa vain sen takia, että on antanut tunnun vietäväksi ja unohtanut katsoa ohjeita. (Käsityönopettaja ei ala-asteella voinut ymmärtää, että muut aineeni olivat kiitettäviä, hänestä olin täysin keskittymiskyvytön. Hieman samantapaisia tuntoja taisi olla yläasteen kotitalousopettajalla, koska kokkasin välillä aika vapaasti ohjeita muunnellen, olinhan tehnyt perheessäni ruoat jo useamman vuoden ajan ja koulun ohjekirjan ohjeet tuntuivat tappavan tylsiltä ja mauttomilta. Lopulta hän ei antanut meille enää maustepurkkeja vaan annosteli itse "oikeat" annokset pienelle lautaselle.) Nyt aikuisena saa itse valita langankin. Opin tänään ainakin sen, etten sitä seitsemää veljestä osta enää. Käteni eivät pidä sen tunnusta, se on niin karkea ja kova ja sormiin tuli jo ihottumaa siitä. Silkin virkkaaminen tuntuu ihan erilaiselta, melkein kuin pitäisi toista ihmistä kädestä. Se saa miettimään, olisiko koulussa oppinut pitämään käsitöistä, joskäsitöissä olisi vallinnut samanlainen luovuuden arvostus kuin kuvaamataidossa ja ennen kaikkea, jos olisi saanut käyttää laadukkaampia materiaaleja (on tietysti selvää,että koulun kustannuksilla on tiukat rajansa, mutta olisihan matskut voitu ostaa vaikka itse). Nyt aikuisena kun olen tehnyt mm. sovitusnuken, huomasin pitäväni koneompelusta, kunhan minulla on laadukas joustosametti kankaana, ei mikään halpa, tahmea ja jäykkä puuvilla. Silkkikuidun kanssa tuli samantapainen oivallus: virkkaamisen ja neulomisen ei tarvitse tuntua inhottavalta käsissä. Eihän se puikko inhottavalta tunnu, vaan useimmat langat.

Haaveilen laimeasti, että parantuisin edes ensi viikon alkuun. Nyt kun kuumetta on taas noussut, se tuntuu kaukaiselta unelmalta. Mutta kajahdan aika pian, jos en jaksa tehdä muuta kuin virkata.

Pipollinen

En enää osaa kunnolla kuvitella, millaista olisi elää ilman pipoa. Pidän usein kesälläkin pipoa tai huivia, koska en jaksa värkätä hiuksia enkä olla alinomaa pesemässä niitä. Lisäksi pipo tai huivi päässä tuntuu kauhean mukavalta, koska esimerkiksi korviin ei tuule ja pää tuntuu lämpimältä. (Nenäni on jääkylmä aina paitsi sellaisella helteellä, jossa muut suomalaiset tuskastuvat, tai sitten pipoa käyttäessä.)

Useimmiten en edes muista, ettei näin ole ollut aina. Lapsena rakastin pipoja, koska pipo tuntuu hyvältä, mutta nuoruusaikana kieltäydyin pipoista täysin. Saatoin välillä käyttää hattua, mutta enimmäkseen sinnittelin pakkasessakin paljain päin. Kuvittelin, että kehoni karaistuisi ja sisuni kasvaisi, ja hämmästelin heitä, jotka eivät tunteneet vetoa luostarimaiseen elämäntyyliin eivätkä kolmikymmentäluvun kylmiin kylpyihin. Riitelin asiasta melkein päivittäin isän kanssa. Isä halveksui sitä, miten turhamainen ja suuruudenhullu olin asiassa (vaikka se kai kuuluukin nuoruuteen ja kokemattomuuteen, se suhteellisuudentajuttomuus) ja itse taas halveksuin isää siitä, että hän halusi mennä aikaisin nukkumaan ja hiipparoi kotona jo iltakahdeksan aikaan pipo päässä, villasukat jalassa ja yömekko päällä. (Suurimpia häpeänaiheitani oli tuolloin se, mitä muut sanoisivat, jos tietäisivät, että isä preferoi mukavuussyistä väljää kolttua miehekkään pyjaman sijaan. Nykyään minua kiinnostaisi tietää, käyttävätkö miehet oikeasti pyjamia koskaan? Minusta tuntuu, että kaikki miehet nukkuvat teepaidoissa ja boksereissa tai pitkissä kalsongeissa.)

Huvittavimpia puolia nuoruuden miettimisessä on se, miten ehdoton ja johdonmukaisuudesta piittaamaton saatoin olla. Vaikka itse karaisin itseäni kahlaamalla huhtikuusta marraskuuhun meressä ja kieltäytymällä käyttämästä pipoa, kauhistelin ystävän hevihenkistä poikaystävää, joka kieltäytyi käyttämästä käsineitä, se kun ei ollut "heavy rock spiritin" mukaista. Ehkä ongelma oli perustelun heavy rock spirit, en ole ikinä pitänyt raskaasta musiikista vaikka koetinkin opetella pitämään siitä, pitiväthän kaikki ystäväni siitä. Kuuntelin tuntikausia Pearl Jamia ja Stone Temple Pilotsia ja Guns'n'Rosesia ja Soundgardenia ja kävin joillakin keikoillakin ja koin totaalista ulkopuolisuutta, kun en vain saanut musiikista mitään vastakaikua, toisin kuin keinuvasta bossa novasta ja iloisesta etnisestä musiikista. Ehkä heavy ei vain sovi luonteeseeni. Silloin en vielä kyennyt hyväksymään sitä, ettei jokin sopinut minulle. Koetin tunkea itseni pitämään siitä, tästä ja tuosta, kunnes kyllästyin. Ja koko sen ajan, kun koetin pakottaa itseni pitämään asioista, joista en pitänyt, olin aika onneton ja kipuilin niiden ihmisten kanssa, joiden tuntui olevan luontevaa pitää noista seikoista.

Nuorisokulttuurin rock-vetoisuus on ollut minulle aina ongelma. Oikeastaan en ole pitänyt monestakaan rockkappaleesta enkä myöskään ole kokenut itseäni nuoreksi tai kapinalliseksi kuin aivan hetkittäin, lähinnä silloin kun olen ollut rakastumaisillani johonkuhun ja minusta on tuntunut siltä kuin voisin kävellä talojen lävitse niin halutessani. En ole tainnut kokea sitä tunnetta elämässä kuin ehkä viitisen kertaa eikä se selvästikään rajoitu nuoruuteen, mutta ennemmin olen aina arvellut, että jotakin sellaista ehkä kapinallisemmin elävät nuoret kokevat.

Omat kapinoinnin muotoni kuten kotoa karkaamiset ja seksuaalisekoilut ja hillittömät juomingit nuorempana ovat liittyneet aina vain jäytävään pelkoon ja ahdistukseen ja tunteeseen, että olisi oikeastaan kaikille parempi, jos kuolisin, koska minulla ei ole paikkaa, minne mennä, ja joka tapauksessa minua olisi täysin mahdotonta rakastaa. (En koskaan nuorempana tullut ajatelleeksi, että tuollainen kokemus voisi olla nuorten ulkoisiin vaikutelmiin tuijottamisen, kulutuskeskeisyyden, ehdottomien idealismien ja kapinallisuuden korostamisen ytimessä. Ajattelin, että muilla on jotenkin loistava ja makea olo ja siksi he osaavat aina pukeutua, meikata, puhua ja halveksia toisia sillä tavalla, joka vaikuttaa juuri samalta asenteelta, joka nuorisomuodin mallien asennoista ja eleistä tihkuu.)

Jos olisin viisitoista- tai kaksikymmentävuotiaana saanut tietää, että nykyään hiihtelen kotona villapaidassa, kaulaliinassa, rannelämmittimissä, villasukissa, verkkareissa ja pipossa, ja että en tahdo käydä baareissa kun ne ovat niin iltapainotteisia, olisin varmasti ryöminyt sängyn alle parkumaan kurjaa keski-ikäistä kohtaloani. Mutta pipo päässä on hyvä olla. Nenä ei valu. Sormet tuntuvat lämpimiltä. Korviin ei satu.

Nyt ongelmilta tuntuvat enemmän tilaisuudet, joissa huomaa olevansa ainoa pipopäinen. Suhtaudun kyllä niihin aika rennosti. Sitä paitsi minulla on monta kivaa pipoa ja voin aina muistuttaa itseäni siitä, miten kurjalta tuntuu olla sisätiloissa ilman pipoa, pää alttiina vedoille ja säryille. Lisäksi on ihan selvää, että koska en osaa laittaa hiuksiani kauniisti kuitenkaan, pipo päässä olen itse asiassa epäilemättä viehättävämpi kuin ilman pipoa. Kummasti arvostukset ovat kääntyneet päälaelleen. Aiemmasta autonomian ja aikuisuuden merkistä, avopäisyydestä, on tullut konformisuuden ja vaivalloisuuden merkki.

Olen vähitellen neuvotellut itselleni luvan mukavaan oloon. Kunhan se ei vie käytäntöihin, jotka vahingoittavat toisia suoraan tai välillisesti (kuten vaikka henkilöautoiluun; minun on kyllä vaikeaa kuvitella, miten se voisi tuntua mukavalta, ajaminen on niin vaivalloista ja kyydissä istuminen tylsää enkä kuitenkaan yleensä raahaa useita nyssäkällisiä tavaroita mukanani, mutta olen nähnyt sellaisen muutoksen tapahtuvan joillekin tuntemilleni ihmisille), tuo lupa tuntuu ihan hyväksyttävältä ja kannatettavalta. Nuorempana juuri tuo "tuntuu hyvältä" ärsytti itseäni ihan sanomattoman paljon: miksi ihmeessä jäädä siihen mikä tuntuu hyvältä sen sijaan, että kouluttaisi itsensä pitämään vaikeista mutta huikeista asioista kuten jääkylmästä vedestä tai nokkosten poltteesta paljailla säärillä? Eihän sellaisessa hyvien olojen kuulostelussa ollut mitään mageeta eikä edistyksellistä.

Nykyään nuoruuden kauhistus tuntuu mustavalkoiselta ja jäykältä ajattelulta. Sillä jos tarkastelen elämääni kriittisesti, on ihan selvää, että minulla on joka tapauksessa paljon vahvempana taipumus (toki elämänalueesta riippuen; joillain alueilla selkeästi vahvempana ja toisilla vain niukasta vahvempana ja joillain alueilla tuskin havaittavana lainkaan) edistää käsityskykyäni ja kokeilla uusia asioita, vaikka se sitten tarkoittaisikin ahdistuksen ja vaikeiden olojen sietämistä ennen kuin totun uuteen käsitteellistämisen ja toimimisen tapaan. Taipumus jumittua tekemään "niin kuin olen aina ennenkin tehnyt" on minussa usein huomattavan heikko ja huomaan usein hämmästeleväni sitä toisissa ihmisissä, jos he sanallistavat perustelunsa jollekin menettelylle näin tai kaiken huipuksi esittävät perustelunaan, että "eivät oikein osaa kuvitella, että voisivat oppia tekemään toisella tavalla". (Vasta aivan viime aikoina olen alkanut hahmottaa, että kenties näin todella on, että heistä tuntuu tältä, että he eivät ole tottuneet ärtymään elämäänsä ja päättämään muutoksesta. Ehkä heiltä puuttuu toiveikkuutta, halua kestää muutokseen liittyviä vaikeuksia ja ponnisteluita tai ehkä he arvelevat, että ympäristö tuomitsisi muutoksen. Minä taas itse tiedän menettäväni toivoni helposti, jos minusta tuntuu, että minut joko pakotetaan jatkamaan kaikkea samaan vanhaan totuttuun malliin tai etten osaa keksiä tilanteelle vaihtoehtoja.) Toki minäkin jumitan joissakin asioissa, mutta siinä vaiheessa, kun huomaan toimivani automaattisesti ja kyseenalaistamatta, käyn yleensä riivaamaan itseäni sen suhteen, että minun pitäisi edes koettaa toimia jotenkin toisinkin, jotta voisin ajatella toimivani siten, kuten todella näen parhaaksi. (Huh, miten pitkä ja monipykäinen lause.)

Kai minulla sitten on voimakas sisäänrakennettu muutospaine ja muutosusko. Vanhempani väittävät, että olen ollut tällainen lapsesta saakka, toki ujouteni rajoissa: jatkuvasti etsimässä uusia tapoja tehdä sama asia eri tavalla, silmittömän utelias ja helposti monotonisiin tehtäviin leipiintyvä. (Olkoonin, että koululaitos opetti minut pinnalta käsin tarkkailtuna melko rauhalliseksi "hauki on kala" -tyyppisten toistoharjoitteiden suhteen. Minulle koululaitos ei opettanut oppimisen iloa, koska minulla oli se jo, olinhan itse opetellut lukemaan ja laskemaan kouluikään mennessä. Sen sijaan se opetti minulle kärsivällisyyttä tylsyyden suhteen. Siitä on keskimäärin tosiaan työelämässä enemmän hyötyä kuin oppimisen ilosta. Parisuhteessa sanoisin kyllä olevan toisin päin. Tai että ainakin parisuhteessa olisi hyväksi olla ongelma- ja ratkaisukeskeinen lähestymistapa tylsyyden sietämisen keskeisyyden sijaan.)

Hmm, ajauduinpa kauas piposta. Ja toisaalta taas en: kyllähän pienet asiat usein saavat valtavia symboliarvoja. Pipo - tuo pieni, lämmittävä lärpäke - voi edustaa pakkovaltaa, autonomiaa, aikuisuutta, lapsuutta, kapinaa tai sen kukistamista, heavy rock spiritin puuttumista, liikaa myönnytystä kehon tarpeille ja viesteille tai kehon viestien tarkkakorvaista kuuntelemista ja kehon viisauden kunnioittamista, mikä elämäntyyli tai näkökulma nyt sitten onkaan tarkastelun lähtökohtana. Kun näen pipon jonkun toisen päässä, en voi kovinkaan luotettavasti arvata, mitä pipo hänelle edustaa. On parasta kysyä, jos tosissani olen kiinnostunut asiasta. (Joskus kysymykseen suhtaudutaan puoliärtyisästi: "No eikö susta tänään muka ole kylmä?" Ehkä pipo tällöin edustaa rationaalisuutta tai arkijärkeä?)

Minun piponi on sovinnollinen ele montaa sellaista asiaa kohtaan, joihin ennen suhtauduin levottomasti ja ärtyisästi. Isää, kehon kuuntelemista, oman kehon haavoittuvuuden myöntämistä ja sen mukaisesti toimimista, sitä seikkaa että enemmistö saattaa olla myös oikeassa, esimerkiksi. Olen jopa kutonut ja virkannut muutaman pipon, mikä on sentään melkoinen myönnytys suuren osan elämäni miesten halveksumia "naisten hommia" kohtaan. (Minä en ole oikein onnistunut halveksumaan kutomisia, koska muistan hyvin tarkasti, miten huono olin koulun käsitöissä ja miten en ikinä oppinut ajattelemaan äidin tavalla, että käsityötaidoilla ei ole mitään väliä maailmassa, jossa kaiken voi kuitenkin ostaa rahalla. Mutta en liiemmin mainostanut tätä puolta käsityöharrasteita halveksiville eksilleni, tunsin vain salaista helpotusta siitä, etteivät he odottaneet minulta mitään naisellisten taitojen taidonnäytteitä lapasten tai vastaavien muodossa.) Etenkin virkkaamisesta tykkään, koska kutomisessa pitää hallinnoida kahta puikkoa ja mahdollisesti karkaavia silmukoita enkä ole erityisen käsistäni kätevä enkä edelleenkään pidä kudetta riittävän kiinnostavana keskittymiskohteena. (Kutominen on minusta edelleen tappavan yksitoikkoista ja tylsää vähän samalla tavalla kuin huonot lukuromaanit, joiden juonenkäänteet on helppo arvata jo ensisivujen perusteella. Uh, karmeus.) Virkkuukoukkuja on sentään vain yksi ja vain yksi silmukka voisi karata. Lisäksi virkkaaminen on paljon plastisempaa muodoiltaan ainakin minun taitotasollani, ja aikuisharrastaminen antaa mahdollisuuden virkata juuri sillä lailla kuin päähän pälkähtää, ilman mitään raivostuttavia ennakkokäsityksiä siitä, mitä (koulussa virkattiin pitsiliina, mitä sellaisella voi edes tehdä?) ja minkänäköistä jälkeä aloituksesta pitäisi syntyä. On juuri sopivan kinkkinen pähkinä järkeillä, miten virkataan pallo tai päärynä, mutta sellaisen kutomiseen tarvitsisin ohjeet, ja silloinhan koko hommasta katoaisi elävä ongelmanratkaisun ulottuvuus ja se tylsistyisi entisestään.

Ja taas ajauduin teilleni pipoista...

Ehkä nyt puen päälle ja lähden lounaalle ystävän kanssa. Ajattelin pitää pipon koko ajan päässä. En tahtoisi sairastua jouluksi, ja oikeaa korvaani vihloo hieman ja kurkkuni on raspi.