Kiitollisuusharjoitus

Koska lämpöily sen kuin jatkuu (ja toista korvaa vähän vihloo muttei erityisen pahasti), ja sen myötä mieliala ramppaa ylösalas, koetan aamulla sängyssä silmät kiinni maaten kiitollisuusharjoitusta. Se on nykyään osa niitä päiviä, jolloin panen merkille, että kiitollisuus, ihailu tai hetkissä karehtiminen ei luonnistu itsekseen. (Ei liene sattumaa, että juuri noina päivinä olen sairas tai hyvin väsynyt. Jos sen sijaan olen hyvin onneton, mieli ohjautuu kuin jonkin automaatin paimentamana maailmaan ja löytää värejä, muotoja, ääniä ja pysähtyy hämmästelemään niitä yrittämättä lainkaan takertua - mikä on kyllä melkoinen kestokiitollisuuden aihe. Emootioiden säätelyn kirjallisuutta läpi kahlatessani tajusin näet, ettei läheskään kaikilla ole tätä automaattisen säätelyn moodia, jota olen toisinaan kutsunut hetkien estetiikaksi.) Kiitollisuuden tunteminen on siten lähes yhtä kiinteä osa arkeani kuin meditointikin, vaikka puutunkin tietoisesti sen aikaansaamiseen vain silloin kun sitä ei näytä tapahtuvan itsekseen. Aloittaessani joogaohjaajakoulutuksen asetin sen sijaan itselleni lupauksen meditoida päivittäin. Tosin en meditoi niinkään ohjaajakoulutuksen oppien mukaan vaan vapaamuotoisemmin, soveltaen niitä työkaluja, joita olen saanut Pema Chödrönin kirjoista. Meditaation teen, oli päivässä ollut meditatiivisia piirteitä tai ei.

Koska heräsin lämpö koholla ja jotenkin itkuisellä mielellä, ryhdyn tekemään kiitollisuusharjoitusta tahdonalaisesti. Ei se ole kummoistakaan. Muistutan itselleni asioista, joita arvostan ja ihailen. Tai joiden parissa tulee hyvä, turvallinen tai utelias olo. Liu'utan noita kuvia, ääniä ja tuntemuksia lävitseni yksi kerrallaan.

On niin paljon asioita, joista voi tuntea kiitollisuutta.

Se, että löysin aikanaan pinkin kastelukannun vihreiden tai mustien sijaan. Se, että onnistuin suuttumaan kämppikselle tämän asiattomasta viestistä ja pysäyttämään vuorovaikutuksen ennen kuin se olisi mennyt rumemmaksi ilmoittamalla haluavani asiaan aikalisän. (Koska suuttumuksen tunteminen on minulle useimpien ihmisten kanssa todella hankalaa, siitä on hyvä tuntea kiitollisuutta. Osasin asettaa rajat. En ehkä täydellisesti, mutta edes jotenkin!) Koira ja sen raakapuurogeelikampaus. Ystävien viestit, kun on sairas: jos putoat, me kannattelemme. Se, että äiti koettaa huolehtia niin paljon ja oudoin tavoin, että Vompsu hermostuu äidin manöövereihin ja sitten uskallan sanoa asiasta äidille ja puhumme pitkän puhelun, jonka aikana nauramme niin paljon, että äiti viimein rauhoittuu ja uskoo, etten ole kuolemassa näille sijoilleni. Niin: se, etten osaa pelätä kuolemista vaikka osaankin pelätä, etten sairaana kelpaa siihen, tähän tai tuohon. Se, että yritän elää antamatta elämän järjestelyä koskeville peloille liikaa valtaa. Aamut, tietenkin, aamut! Aamut jolloin ulkona on vain vähän ihmisiä ja sisällä kaikki nukkuvat, ja valo on pehmeän hiipivä tai iloa kylpevän kirkas ja päivän aikana voi tapahtua melkein mitä vain! Etenkin ne aamut, kun on herännyt jonkun vierestä niin, että on tuntenut olevansa juuri siellä, missä haluaakin olla. Kaikki ne erilaisten maiden erilaiset tuoksut, jotka syöksyvät aistielimiin ja kietoutuvat iholle, hiuksiin ja vaatteisiin laivan lähestyessä satamaa tai lentokoneen luukun auetessa putkeen tai portaisiin. (Mitä ne tuoksut ovat? Maaperän, kasvillisuuden, lämpötilan, kosteusprosentin, rakennusainesten, pesuaineiden kaukaisia häivähdyksiä? Ihmisten läpi prosessoituneen paikallisen ruokavalion häivähdyksiä?) Opiskelujen aloitukset ja lopetukset, joihin liittyy kuumeista levottomuutta mutta kerta kerralta myös enemmän helpotusta siitä, ettei minkään valitun polun tarvitse kulkea suoraan ja jonkun toisen mielestä loogisella tavalla. Ne päivät, jolloin tuntuu että elämä seisoo ja väsyttää nin että osaakin nukahtaa päiväunille. Yöt, joina sanoo, ettei pysty nukahtamaan, koska näin ja näin, ja heti asian sanallistamisen jälkeen putoaa pimeään.

Kauan sitten editoimani tekstit, joista opin, että luopuminen voi sinnittelyn ohella tehdä onnelliseksi ja että ihmissuhteen voi ajatella olevan mahdollisesti korjattavissa vaikka se nyt olisikin vähäsen rikki. Kiinalaiset runot, joissa munkki tuntee petkuttavansa buddhalaisuutta esittäessään. Perimätieto, jonka mukaan Patanjalilla oli puoliksi käärmeen keho ja siitä mieleen tuleva Magritten merenneito. Ylipäänsä se, että muistaa monia tärkeitä hetkiä. Että ne kerrostuvat ja muuttavat merkitystään uusien muistojen myötä. Mahdollisuus muuttua. Voi kyllä, siitä olen etenkin kiitollinen. Apilikon tuoksu. Se miltä kasvava jasmikkeen nuppu näyttää. Se, että jasmikkeen nähdessään ajattelee automaattisesti sen lehtien makua ja miten siitä kirjoitetaan ja muistaa ihmisten epätarkan ilmaisun, hehän puhuvat yleensä jasmiineista. Se, miten pitkään kehoni on palvellut minua kiltisti ja hyvin. Sairausjaksoista oppimani armollisuus itseä kohtaan. Crispr-Cas9 ja toiveikkuus sen kokeilusta nivelrikkoa hidastamaan ja kenties pysäyttämäänkin. Paidat, joissa lukee I DON'T KNOW. Erilaiset elämänvaiheet ja niiden arvostusten erot, jotka helpottavat sen havaitsemista, ettei ole mitään kovin kiinteää minää vaan että oivallukset voivat mullistaa kaiken päälaelleen. Tuolinjalan ääni lattiaa vasten Celibidachen Bach-levyllä ja turkoosi kynsilakka, josta selvisi, että ystävättären kanssa olimme toisistamme tietämättä ostaneet sitä samaa apteekin laatua ja väriä.

Helene Langevinin tutkimukset ja hänen kuvauksensa rotista, jotka rentoutuvat selkärangan traktiossa. Se, miten monesta asiasta voi huvittua - kuten vaikka siitä, että äiti ei halua puhua koirien kakkaamisesta ja puhuu sen sijaan niiden istumisesta, mistä ainakin itselleni tulee mieleen koirien istumameditaatio. Että olen oppinut lapsesta saakka hidastamaan ja syventämään hengitystä.  Että on kappale, johon on editoitu jonkun sanat "... breathing exercises can do nothing but harm. Our system is very complicated. You must either change everything or nothing at all." ja muisto siitä, miten lapsena pidätti hengitystään ja koetti, voisiko sitä kautta kuolla, tuosta noin vain, ja ettei siinä ikinä onnistunut. Tai sokeutuisiko aurinkoon katsomalla. Tai voisiko vain päättää, ettei kuumetta ole, kun se kerran sai rakkaat ympärillä niin pois tolaltaan. Jos vain menee ratsastustunnille ja syöksyy pää edellä puomien sekaan silkkaa hervottomuuttaan ja korkeaa kuumettaaan ja sitten elää seuraavat viikot naama hiekasta ruvella ja poskipäässä iso mustelma. Että vähitellen oppii, että mieli ei taivuta kehoa vaan pikemminkin toisinpäin, jos nyt jotain puolia haluaa jakaa. (Mutta missä jakolinja kulkee? Hermoston vai sidekudoksen kohdalla? Tuskin sentään kaulan kohdalla.)

Tarina matkaoppaassa, mitä kävi mestarillisen kellon rakentajalle ja kellollekin joksikin aikaa: miten hänet sokaistiin, ettei hän voisi tehdä kilpailevalle hoville hienompaa kelloa ja miten hän protestoi kohtelua työntämällä jakoavainta pitelevän kätensä käyvän kellorattaan sisään saaden koneiston jumiutumaan sadaksi vuodeksi.

Se, että unohdin ottaa keittiöstä mukaan veitsen ja sitten yritin avata appelsiinin sitkeään kuoreen reikää kuumemittarin kärjellä, joka irtosi appelsiinin sisään. Että se vain naurattaa. Ja että Vompsu onnistui eilen rikkomaan kirjakaapin lasioven ja amppelin koettaessaan huolehtia tarpeistani kipeänä. (Jos kuume ei ala lasehtia, täällä on kohta isompikin kaaos!)

Ne ihmiset, joita on tavannut ohimennen ja joiden kanssa keskustelut ovat jääneet elämään pitkiksi ajoiksi ja vähitellen kääntäneet sydäntä nurinniskoin. Ne ihmiset, joiden kohdalle on pysähtynyt ja joiden kanssa on hengittänyt samoja ajatuksia ja sanoja ja tuntenut olevansa turvassa. Se, että vaikka on heistä irtaantuessaan tai heidän etääntyessään tuntenut, ettei jaksa tai pysty tai ehkä edes halua, jotenkin asiat ovat aina edenneet. Että on eläimiä, joiden kanssa se kaikki on niin paljon yksinkertaisempaa. Jotka vain tulevat luo ja asettuvat taloksi.

Se, ettei tiedä, ei ollenkaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Vaikka haluaisi tietää. Että on vapaa tietämisestä ja ymmärtämisestä, ymmällään, voimaton. Että saa maata viltin alla ja koska mittari ennen rikkoontumista näytti sitä uutta lukua, johon kehonlämpöni tuntuu tasaantuneen, josta se tuntuu ottaneen uuden kiintopisteen, joku muu hoitaa juoksevat asiat. 

Semi

Ei oikein sairas eikä terve. Naulaan taulukoukut seinään. Lauantaina on tupaantulijaiset. En tänään jaksa mennä juhliin, jaksanko huomennakaan? On tähdättävä lauantaihin.

Tunnen itseni arvelluttavassa määrin etuoikeutetuksi, kun purnaan sopimuksesta hoitolaitoksen kanssa. Muut ovat enimmäkseen allekirjoittaneet sopimuksen älyttömyydet, koska kokevat jotenkin, ettei heillä ole vaihtoehtoa tai etteivät uhkaavat kohdat kuitenkaan tule täytäntöönpannuiksi. Minusta taas ei ole mitään järkeä solmia sopimusta, joka uhkuu älyttömyyksiä, vaikka ne kuinka olisivat alan käytäntö. (Sen pahempi alan käytännölle, ajattelen itsekseni.) Juristi, jolle sopimusta näytin, piti sitä toivottomana tapauksena. Ajatella, on aloja, joilla on niin huonot käytännöt, ja iso joukko ihmisiä, jotka eivät mukise epäkohdista. Harmillista, että kuitenkin haluaisin tehdä töitä myös tuossa paikassa, johon sopimusta valmistellaan. Tuleeko siitä mitään? Sopimuksessa on enää yksi kohta, jota en voi allekirjoittaa. Perusteluni sen allekirjoittamatta jättämiseen ovat hyvät. He vetoavat toistaiseksi konventioon. Katson, kuinka käy.

Ystävän runoteoksesta kirjoitetaan sanomalehdessä ja ärsyynnyn omituisella tavalla analyysista. En vain tuosta analyysista, vaan ylipäänsä tavasta, jolla ihmisistä kirjoitetaan; se on samaa ärsyyntymistä, jota olen kokenut silloin kun minun on pitänyt itse kirjoittaa lehtijuttuja ja kun minusta on kirjoitettu lehtijuttuja. Ihmiset esitetään tavoitteellisina, määräisiin käsityksiin pitäytyvinä, vaikuttamishalukkaina. Se tuntuu suurelta kollektiiviselta valeelta tai vähintään puolitotuudelta, yhden puolen liikaa korostamiselta. Kuitenkin kai kaikissa meissä on myös se, joka makaa kyljellään sängyssä ja hengittää muttei tahdo saada rintakehään riittävästi avaruutta. Ikävöin sen sanallistumista. Sitä tapahtuu niin harvoin.

Nyt kun semisairastan, pystyn nukkumaan täällä. Ei jotain hyvää, jos ei jotain ärsyttävääkin.

Kämppiksen koira on purrut Faunia useampaan kohtaan vasenta kättä. En kai siis sittenkään tulkinnut aivan väärin, kun koin koiran vahtivan pelokkaana ja murjottaen. Koiraa on vaikeaa tulkita, se on harvinaisen ilmeetön eikä juuri paljon ilmaise pelkoaan ennen kuin se kuohahtaa raivokkaana puolustautumisreaktiona ylitse. On keksittävä jokin menetelmä sopeuttaa koira tänne, keksittävä miten se voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Oma turvallisuudentunne tuskin palaa vähään aikaan. Koira makaa pitkänä eteisen lattialla ja sen emäntä istuu huoneessa kirjoittamassa lopputyötä. Koira katsoo, kun lähestyn. Sen yli on astuttava, jos mielii vessaan. Puhuttelen koiraa mahdollisimman rauhallisella äänellä. (Se ei taida olla kovinkaan rauhallinen.) Sitten astun ja kesken liikerataa tiedän, että jos koira nyt murahtaa iskua edeltävän varoituksen, en voi tehdä mitään, koska olen kaatumassa eteenpäin toisen jalan varaan. En voi hypähtää, vetäytyä, kadota, perääntyä. Painoni siirtyy jo toiselle jalalle, toiselle puolen koiraa. Sitten tilanne on ohitse ja livahdan vessaan.

Kun Faunia on purtu, meillä on periaatteellinen pulma. On vahdittava, nouseeko pureman jälkeen kuumetta. Mutta Fauni on jo valmiiksi kuumeessa ja kotona saikulla. Onneksi käsi ei tulehdu, nyt sen jo tietää.

Tavallaan olen kai kotiutumassa. Vähitellen ainakin stressi pienenee ja ihmiset kommuunissa alkavat tuntua tutummilta ja vähemmän pelottavilta. Vaikka sille ei voi mitään, että tuntuu hullunkuriselta ajaa töistä Kalliosta tänne raitiovaunulla tai pyörällä. On vaikeaa kuvitella, ettei sinne palaisi riemuiten vappuna, joko aiempaan asuntoon tai johonkin toiseen, suurempaan ja yhteisempään.

Kiertotietä ihmiseksi

Selvisin viimein lukemaan laivan ahdistavassa siirtymätilassa Dawn Prince-Hughesin kirjan Gorillan kosketus. Matkani läpi autismin. Ilahduin, hämmästyin ja jäin pohtimaan. Tuntui hyvältä lukea, että joku toinenkin on löytänyt ihmiset ja ihmisistä pitämisen eläinten kautta, vasta vähitellen. Hirveän moni kuvatuista kokemuksista oli itselleni tuttu, usein lievempänä versiona, mutta kuitenkin. En usko, että minussa on autismikirjon piirteitä paljonkaan, mutta olen kyllä helposti reagoiva ja ärtyvä, kiihdyn nopeasti ja minun on ollut ennemmin vaikeaa hallita mitenkään mielialaani ja tunteitani. Sen lisäksi olen ujo ja ihmisjoukot ovat itselleni kauhistuttavia (vaikka tiedänkin, etteivät ne useinkaan ole kauhistumisen arvoisia). Tiedän senkin, että tätä samaa temperamenttia ärtyvyyden ja kiihtymisen osalta esiintyy sekä äidin että isän puolen suvuissa. Ja sen, että ujous ja ihmisviha/ihmisvälinpitämättömyys ja eläimiin kiinnittyminen taas on täysin isän suvun puolelta. Kiinnostavaa on myös tarkemmin ajatellen se, että kummassakaan suvussa ei ihmeemmin surra kuolleita eikä menetettyjä ihmissuhteita. Ihmisten poissaolo ei ole heille mikään surun teema. Inkerinmaalta pakolaisena tullut isoäitikin lähinnä ikävöi maisemia, metsiä ja suurkaupunkia, olosuhteita.

Moni asia, joita Dawn Prince-Hughes kuvaa tarinassaan, ovat sellaisia, jotka tunnistan omasta tarinastani ja siitä, mitä vanhempani ovat kertoneet lapsuudestani. Esimerkiksi inho pölyä ja roskia kohtaan: seisoin sängyllä ja kiljuin ja itkin ja raivosin, koska en halunnut kävellä lattialla, josta tuli noskaa jalkaan. Vanhemmat eivät juuri jaksaneet tätä, etenkin kun toisaalta en suostunut osallistumaan siivoustalkoisiin vaan järjestin eläintarhani lattialle ja olin raivoissani, kun sen järjestys murrettiin. Myöhemmin jotenkin alistuin heidän määräysvaltaansa ja lakkasin luomasta järjestystä ulkopuolelleni. Koska minunkaltaistani järjestystä ei hyväksytty, kielsin kaiken järjestyksen. Huoneeni oli yksi mahtava kaaos. Istuin ja imeydyin kirjaan ja loin järjestyksen kehon rytmeihin: nakutin koko ajan rytmisesti sängynkulmaa ja keikutin toista jalkaani. Tai sitten hakkasin oikean käden rennoilla sormilla nenänpiini auki tai nakutin oikean käden etu- ja keskisormella aivan ohimon takaa hyvin nopeasti tai hakkasin jommallakummalla kädellä toista kättä, joka oli kipertynyt sikiöasentoon ja jonka iho vähitellen muuttui punaiseksi kämmenselkäsaunasta (teen näitä kaikkia vieläkin kun olen oikein kiinnostunut jostakin enkä tiedosta jonkun näkevän minut - olen ymmärtänyt, että pakkoliikkeeni hämmentää ja kiusaannuttaa ihmisiä ja olen saanut sen aika hyvin hallintaani sillä keinolla, etten anna itseni imeytyä kiinnostaviin asioihin kuin sellaisessa seurassa, jonka ymmärtäväisyydestä ja hyväntahtoisuudesta voin olla täysin varma). (Nyt kun kirjoitan tästä, jännitys ja pelko pilkasta iskee taas sillä voimalla, että minun on todella vaikeaa pitää kädet näppäimillä ja olla hakkaamatta niitä vastakkain. On vaikeaa muttei mahdotonta puuttua tiedostamattomiin jännitteen purkautumisiin.)

Oikeastaan aika moni piirre elämästäni piirtyy esiin tarkasti vasta nyt kun luen tuota kirjaa. Esimerkiksi se, miten päähenkilö reagoi ystävien yllättäviin tervehdyksiin säikähtäen ja joutuen ponnistelemaan ilahtuneeseen vilkuttamiseen, muistuttaa omaa säikähdystäni aika paljon. Samoin se, että haluaa löytää piiloja, joihin voi ryömiä, on oikein tuttu tunne. Sen takia en ehkä oikein ymmärrä sitä, miksi ihmiset tahtovat avaria, suuria asuntoja: minä tahdon kolon, jonne voin mönkiä. Valoa kyllä tahdon, sitä en osaa aristaa. Mutta hajut ja äänet tuntuvat minusta aika hyökkääviltä, etenkin hajut. Tänään esimerkiksi nainen levitti raitiovaunussa käsirasvaa, jonka haju porautui sisääni niin voimakkaasti, että olisin halunnut pysäyttää vaunun ja paeta ulos. Maailmani oli tuon hetken pelkkää paniikkia ja pahoinvointia, vihaa ja kuvotusta, kauhua ja halua purskahtaa itkuun. Jähmetyin kuitenkin paikalleni ja keskityin rauhoittamaan itseäni. Tiedän ihan liian hyvin, että seuraavassa raitiovaunussa matkustaisi taas joku toinen parfyymiltä haiseva. Olen tänään liian vilustunut kävelemään, siksi on pakko ottaa raitiovaunu. Kävelen mieluummin: sillä lailla voin välttää ihmisiä, jotka puhuvat liian kovaa, huitovat, haisevat hajuvedeltä tai jotakin muuta vaikeasti kestettävää. En tarkoita tällä sitä, etteivät he saisi olla sellaisia kuin ovat. (Kyllä he saavat, mutta en osaa arvioida, haluaisivatko he käyttää niin haisevia rasvoja ja suihkeita, jos he tietäisivät, miten kamalalta ne toisista voivat tuntua. Moni ihan lupaavan oloinen keskustelu ja seksuaalinen aloite on esimerkiksi kohdallani kaatunut siihen, että toinen on käyttänyt partavettä ja silmäni ovat alkaneet vuotaa.) Mutta en halua välttämättä tulla ahdetuksi heidän kanssaan samaan raitiovaunuun.

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miten teininä lääkitsin itseäni viinalla uskaltautuakseni paremmin ihmisten seuraan. Juominen jotenkin pehmentää ärsykkeet, tekee niistä helpommin siedettäviä. Silti valtaosa juomiskerroistani on päättynyt siihen, että olen paennut paikalta helpottuneena illan loppumisesta, aika usein itkien. En oikein osaa kaivata baarielämää tai jatkoja. Minulla baariin meneminen on liittynyt aina joko seksuaalisiin toiveisiin tai jonkun ystävän merkkipäivän tms. kunnioittamiseen. Tai aiemmin itseni kasvattamiseen ja koulimiseen ihmiseksi. Ehkä etenkin viimeiseen. Minuun on iskostettu syvälle halu olla normaali, muuttua joksikuksi, jonka nimeen ei pistetä etuliitettä Jännä-. (Olen monesti miettinyt, mikä siinä nyt oli niin kamalaa, etten uskaltanut viitata koulussa ja että pelkäsin muita lapsia. Kai siihen olisi voinut suhtautua ymmärtäväisestikin.)

Kaikesta tuosta halustani huolimatta en koskaan oppinut kuuntelemaan radiota enkä katsomaan televisiota, en viihtymään yleisötilaisuuksissa enkä mielenosoituksissa. Tanssimisenkin hoidan mieluiten yksin kotona, enkä enää pakottaudu entiseen tapaan jonnekin klubille, jossa minun pitäisi ensin juoda pari alkoholiannosta sammuttaakseni tietoisuuteni toisten katseiden uhkaavuudesta ja selittää itselleni pitkästi siitä, kuinka tärkeää on kasvattaa itseäni seuralliseksi, kun kerran perheeni ei siinä juuri ponnistellut.

Nykyään ymmärrän ihmisyyden laajemmin enkä enää jaksa koulia itseäni sillä tavoin. Aika suuri kunnia siitä menee miehelleni, joka yksinkertaisesti hyväksyy minut tällaisenaan ja pitää kummallisuuksiani jopa rikkauksina. (On ihmeellistä tulla kohdelluksi siten.) Kun ystävä jokin aika sitten hieman konfrontoi arkuudelleni periksi antamistani ilmoittaessani, että ihmistentapaamistilanteet saattavat olla minulle vaikeita, jos paikalla on enemmän kuin pari ihmistä (näin sen perustelin silloin, nykyään olen ennemminkin sitä mieltä, ettei lukumäärä ole niin ratkaiseva, ratkaisevaa on tukihenkilöiden ja tuntemattomien suhde, luottohenkilöitä on oltava ydinkommunikaatioryhmässä enemmän kuin tunkeilevalta tuntuvia vieraita, mikä on aika paha vaade esimerkiksi normaalia työelämää tai baareja ajatellen), pystyin onneksi jo sanomaan, että olen koettanut ajaa itseäni kuin käärmettä pulloon tässä asiassa ja siitä nyt ei ainakaan koidu mitään kovin hyvää ja kaunista. Kun on kerran mahdollista elää ihan mukavaa elämää silläkin lailla, että tekee töitä kotona yksin ja tapaa toisia vain harvoin ja tapaa vain niitä ihmisiä, joihin osaa luottaa tilanteessa, miksi ihmeessä tahtoisin kouliintua toisenlaiseksi? Ollakseni joku toinen?

Toki on totta, että koko elämäni olen ennen kaikkea halunnut olla joku toinen. Alan kuitenkin vähitellen hahmottaa, miten paljon olen jo muuttunut. Tavallaan olen siis toinen jo nyt. Ja olen alkanut epäröidä, josko sittenkään tahtoisin tulla siksi ihmiseksi, joka minulle heijastettiin lapsena onnistuneen ihmisen malliksi. (Vanhempani luopuivat näistä haaveista - missi, teeveejuontaja - jo kauan sitten ärrävikani ja sosiaalisen rajoittuneisuuteni takia, myöhemmin myös pulleuteni takia, mutta minuun on jäänyt epämääräinen syyllisyys siitä, etten ole kyennyt täyttämään heidän odotuksiaan ja etten nyt enää tietysti mitenkään voisi täyttää niitä. Myöhemminkään heijastettuja tavoitteita - kirjailija, esimerkiksi, tätä toiset välillä väläyttelevät - en oikein kykene ottamaan omikseni ja olen siitä epämääräisen pahoillani. Ymmärrän, ettei niiden todentaminen tarkalleen ottaen kuulu velvollisuuksiini enkä haluaisi olla pahoillani, mutta yhtäkaikkisesti huomaan olevani. Niin mielelläni täyttäisin toisten kaikki toiveet, niin hullulta kuin se aukikirjoitettuna kuulostaakin. En kuitenkaan osaa sillä lailla hahmottaa itselleni suuria, selkeitä tavoitteita.) Tunnun kuitenkin olevani onnellisimmillani saadessani kävellä ulkona rakkaan ihmisen tai koiran kanssa, käpertyessäni kissan kanssa peiton alle palloksi tai tehdessäni jotakin muuta, mihin ei tarvita sanoja, mutta jota en ole tehnyt aikoihin - kuten kontatessani nurmikossa niin että maailma on yhtä heinänhajuista huojuvaa vihreää eikä kukaan näe minua tai istuessani hevosen selässä hiljaa, kädet sen kaulalla, tuntien sen liikahdukset ja levollisuuden, sen sanattoman hyväksynnän minun siinä olemiselleni. En osaa vain olla yksin, enkä osaa vain olla isommassa seurueessa. Sekä yksin että seurueessa olo on pakko jakaa rytmillisiksi toimiksi, jotta tilannetta voisi edes jotenkuten kestää. Onneksi osa rytmisistä toimista, kuten hengittäminen tai hymyjen ja katseiden pituuksien laskeminen, on hyvin rauhanomaisia ja huomaamattomia.

Sitten on kirjoitus: lukeminen ja kirjoittaminen. Pidän niistä valtavasti, niiden kautta toiset ihmiset käyvät tutuiksi ja uskallan luottaa heihin enemmän kuin uskaltaisin, jos tapaisin heidät heidän tekstejään ensin lukematta. (Minusta ei tunnu niin vaikealta kirjoittaa tällä tavalla tuntemattomille, mutta saatan tuttavien ja ihan hyvienkin ystävien kanssa lukittua sellaiseen tilaan, etten pysty sanomaan, että olen ahdistunut tai surullinen; minulle on vain opetettu aika rankasti, ettei sellainen käy, niin ei saa tuntea, se on väärin ja epäkohteliasta, ja vaikka olenkin tietysti sitä mieltä, että on ihan hölmöä sanoa, ettei näin saisi tuntea, minun on aivan tajuttoman vaikeaa sanoa luottoystävällekään, että jokin ahdistaa minua. Lääkärissä käymisen vaikeus on tämän vaikeuksista puhumisen ujouden kehollisempi ilmentymä: vaikka oireet olisivat selkeät ja tarvitsen varmasti apua jonkin hankalan tilan kanssa, minun on hyvin vaikeaa saada itseni kangettua lääkäriin, koska kestänhän tilan ilmankin. Ja lääkärissä saan pinnistää kaiken tahdonvoimani, että uskallan kertoa vaivastani, ja sen jälkeen saan tosissani ponnistella, etten purskahtaisi itkuun silkasta helpotuksesta saatuani kakaistua vaivan toisen harteille. Ja niinä harvoina kertoina, kun lääkäri ei ota tosissaan sitä, mitä sanon, poistun kauhuissani ja seuraavan kerran lääkäriin meneminen on paljon suuremman työn ja vaivan takana; näin kävi esimerkiksi silloin kun sairastin streptokokki-ihottumaa ja sanoin lääkärille, ettei tämä ole tavanomainen allerginen reaktio, ja hän ei suostunut uskomaan vaan määräsi vain kortisonia. Meni puoli vuotta, että uskalsin yrittää uudestaan; siinä vaiheessa ihottuma oli levinnyt jo vaikka minne ja vuosi osittain verta, ja olin ollut syömättä viljoja monen kuukauden ajan pelätessäni ihottuman olevan ehkä ihokeliakiaa, koska leivän syöminen on pahentanut aina ihottumiani; ehkä minulla onkin lievä hiivauuteallergia, siskollani se on tosi pahana eikä hän voi lainkaan syödä hiivalla nostatettua leipää ihonsa aukeamatta vereslihalle.)

Kun luen Gorillan kosketusta, oikeastaan kaikista selkeimmin jyskyttää eräs kysymys: Millaista olisi elää sillä lailla, että osaisi oikeasti sopeutua tuosta noin vain vieraisiin ihmisiin, koviin ääniin ja voimakkaisiin hajuihin? Ymmärtäisikö sellainen ihminen tästä tekstistä niin paljon kuin itse ymmärrän tuttuuden kautta?

Nousee myös toisia kysymyksiä: Miksi vanhemmat halusivat niin tiiviisti minulle tietynnäköistä - ihan jonkun toisen näköistä - tulevaisuutta? Siksikö, että heiltäkin oli haluttu sitä, mutta he olivat epäonnistuneet, ja halu oli jäänyt päilymään heihin jonakin loistavana, ihanana tulevaisuuskuvana, joka ehkä sentään lapselle voisi olla mahdollinen? Olen kuitenkin aivan varma siitä, että vanhempani ovat halunneet ja edelleen haluavat minulle vain hyvää ja välittävät kovasti siitä, mitä tunnen ja millainen olo minulla on. Heidän hyvänsä vain välillä näyttää kovin erilaiselta kuin se hyvä, jota itse haluan. Mutta ehkä haluni on niin epämääräinen, että he kokevat velvollisuudekseenkin tarjota mahdollisia halun kohteita? Ja olen aivan varma, että onnistuisin vanhempana olemaan lapselleni aivan yhtä ahdistava - toki minäkin haluaisin varmasti, että lapsi ei kiintyisi liikaa omaisuuteen eikä liikaa seuraisi sitä, mitä toiset hänestä ajattelevat; jos lapsen temperamentti ei osuisi yksiin näiden halujen kanssa, osaisinko heittää ne romukoppaan? Enpä kai. Siksi minun on vaikeaa kuvitella, että osaisin hinkua vauvaa. (Toinen syy on se, että vanhempieni on ollut hyvin vaikeaa sopeutua vanhemman rooliin ja välillä he ovat olleet aika vihaisia siitä, että heidän pitää jaksaa kuunnella lapsen kiukutteluja ja rajojen etsimisen tuskaa, kun ulkona kuitenkin olisi ihana, tuoksuva puisto, josta vanhemmuus heidät ikävästi telkesi, ja niinä hetkinä olen ollut todella lohduton ja imaissut itseeni heidän sanansa, että ehkä olisi parempi, etteivät he olisi halunneet eivätkä hankkineet lapsia. Se on tietysti vain yksi heidän moodinsa, mutta todellinen siinä missä sekin moodi, jossa he vakuuttavat, että vain lapset ovat elämässä merkityksellistä. En usko, että voisin piilottaa pieneltä vauvalta sen tosiseikan, että joskus - ja aika suuren osan päivästä - haluan riistäytyä yksityisyyteeni.)

Hassua, että juuri nyt Vompsu katselee kansiota, johon olen tallettanut vanhoja filmejä. Sama kansio on toiminut aiemmin yliopisto-opintojeni filosofian-kansiona. Vompsu lukee etukannesta ääneen: Tiedenäädän johdatus tieteenfilosofiaan, Suppea oppimäärä laihaa malaijinkarhua. Eläimet, taas. Yksi niistä seikoista, jotka koskettavat minua kovasti tuossa Gorillan kosketuksessa, on se, että viimein saan lukea jonkun toisen sanoja siitä, miten hän on oppinut tutkimaan toisten ihmisten ilmeitä ja eleitä opittuaan sen ensin eläinten kanssa. Minun on joskus vaikeaa muistaa, että ihmiset, joiden kanssa olen tekemisissä, ovat tosiaan ihmisiä. Se johtuu kai siitä, että jos haluan ymmärtää heitä, tarkkailen heitä kuten tarkkailisin muunlajisia eläimiä. Kun muistutan itseäni siitä, että ihmisetkin ovat eläimiä, minun on helpompaa muistaa, että he haluavat ystävällistä, kärsivällistä ja kunnioittavaa kohtelua. (Haluaisin kyllä ymmärtää, miksi minun on täysin mahdotonta ymmärtää tätä ihmisenä ajateltujen ihmisten kohdalla. Mikä tuo ajattelemani ihminen ihmisenä oikein on? Jonkinlainen suorituskone kenties? Jokin sanomattoman ahdasmielinen, vaativa, teennäinen ja pelottava ainakin. Mikä tai kuka sen malli on? Mistä olen sellaisen pelottavan mallin oikein omaksunut? Sen tiedän, että se on ollut läsnä jo hyvin varhain. Ihminen ei saisi vierastaa, ei olla janoinen eikä väsynyt. Jo yksivuotiaana olen hinkunut eläinten perään ja kääntänyt selän ihmislapsille.) Mikä tarkalleen on mennyt pieleen sen kanssa, etten osaa ymmärtää syvimmällä tasolla, kuten unten tasolla, itseäni ihmiseksi? (Tuntuu helpolta ymmärtää jollakin tasolla se, mitä voi tarkoittaa syntyä väärään sukupuoleen - minusta tuntuu, että olen syntynyt väärään lajiin. Eikä vain minusta; myös äitini on tuskaillut koko kasvukauteni ja minuuteni muodostumisen myötä sitä, miksi ihmeessä en voi olla kuin ihmiset vaan minun pitää olla puoliksi hevonen.) Vähitellen ihmisyys on käynyt helpommaksi, kun tiedän voivani siirtää tarkastelupistettä kunkin olennon kohdalla siten kuin onnistun kohtelemaan heitä ystävällisimmin.

Ehkä se, etten pysty oikein käsittämään kohteliaisuuden ja hyvän käytöksen kultaisia ulottuvuuksia, liittyy jotenkin tähän ihmisyyden ja eläimyyden rajankäyntiin. En tarkoita, että käyttäytyisin erityisen loukkaavasti, haluan enimmäkseen omaa rauhaa. Mutta tarkoitan sitä, että minun on vaikeaa ymmärtää, miten joku voi pitää epäkohteliaana sitä, että ottaa tarvitsemansa rauhan ja vapauden poistumalla seurueesta. Joskus en vain itse pysty pysymään kenenkään seurassa, tarvitsen yksinoloa ja liikuntaa HETI ja saatan kävellä esimerkiksi yön yli. Myös isäni suvussa ihmiset tekevät näin ja isäkin on kadonnut useita kertoja. Ei siinä ole kyse mistään protestoinnista tai ilkeilystä. Sen rauhan ja yksinäisyyden vain tarvitsee. Hämmästyin kovasti, kun ystävä pari vuotta sitten keskustellessamme sanoi, että on ihme, ettei Vompsu suuttunut siitä, että kerran katosin kävelemään yön yli, kun se on niin huonoa käytöstä. (Hän sanoi, ettei voisi sietää sitä kumppaniltaan.) Monesti myös kun kerron jollekulle, miten isäni tai tämän äiti on toiminut ristiriitatilanteissa, kun olin lapsi, kuulija on jotenkin tuohtunut ja sanonut, että ovatpas he vaikeita ihmisiä tai että onpa lapsellista. Tuollaisen asenteen takia koetan järjestää elämäni niin, ettei minun tarvitsisi kadota kävelemään yön selkään ja sen takia ehkä loukata ja kadottaa jotakin kaunista ja tärkeää. Koetan myös järjestää kohtaamiseni isän suvun kanssa niin, ettei kenenkään muunkaan tarvitsisi. En ole koskaan suuttunut isälle tai mummulle siitä, että he ovat kadonneet ja jättäneet minut yksin. En ole siitä vihainen edelleenkään vaikka nykyään ymmärränkin, että osa hylkäämisen pelkoani liittyi todennäköisesti näihin yksin jäämisiin. Se on jo mennyttä; en enää pelkää hylätyksi tulemista. (On muuten aika hullunkurista, että samaan aikaan voi kuollakseen pelätä hylätyksi tulemista ja toivoa aika ehdottomalla tavalla omaa rauhaa!) Sitä paitsi tiedän hyvin, miltä tuntuu olla niin kiihdyksissään, että ainoa keino on kävellä asiaa käsiteltäessä. Ja asiaa on päästävä heti käsittelemään kävellen. Mitähän siitä tulisi, jos kesken valtataistelun äkisti sanoisi toiselle: "Nyt kengät jalkaan, jatketaan tätä kävellen?" Hyvä ajatus, mutta tuskin pahastunut toinen tarttuisi idikseen...

On aika kummallista, että vasta sen jälkeen, kun Vompatti antoi minulle luvan kävellä sillä tavalla, jos tarvitsen sitä (tosin jättäen lapun siitä, että kaikki on ookoo ja tulen takaisin kun pystyn), en ole kokenut lainkaan tarvetta lähteä. Aivan kuin pelko karkaamisesta ja sen seuraamuksista lisäisi karkaamisen todennäköisyyttä. Kun sitä ei enää tarvitse pelätä ja häpeillä, sitä ei myöskään tapahdu.

Tuntuu hauskalta lukea siitä, että tuo Dawn Prince-Hughes on opiskellut antropologiaa. Minustakin antropologia tuntui kivalta, vaikka löysinkin sen kauhean myöhään ja olin jo tehnyt pitkän sivuaineen sosiaalipsykologiaan (jota aloin opiskella ymmärtääkseni ihmisten ryhmäprosesseja, joita en oikein osannut). Silti jotenkin se kaikki jäi vähän ulkokohtaiseksi sinne saakka, että kuntoutin Nasu-koiraa, joka oli vain aivan hajalla koiratarhan ja katulapsuutensa jäljiltä. Vasta Nasua kuntouttaessani tajusin äkisti, miten monia asioita pelkään itsekin ja miten tavallaan helppoa minun oli ymmärtää koirassa monia sellaisia ilmiöitä, jotka ihmisenmaailmastani oli täysin kielletty. Näin pelon, inhon ja aggression yhteenkytkennän, esimerkiksi. Näin sen, miten alistuva käyttäytyminen, joka oli tarkoitettu tukahduttamaan ennalta valtakiistat, saattoikin ärsyttää toista ja saada tämän pompottamaan alistujaa. Äkisti monet aiemmin hämmentäneet tilanteet näyteltiin edessäni ja tajusin, että olin elänyt läpi tällaisiakin prosesseja, mutta ollut yksinkertaisesti liian kauhuissani ja neuvoton kyetäkseni huomaamaan mitään muuta kuin jähmettymistäni ja kyvyttömyyttäni vastata tilanteeseen (joista tunnen siinä paikassa kummallista syyllisyyttä, kuumaa ja tukehduttavaa halua olla joku toinen, tai etten olisi syntynytkään).

Kirjaa lukiessa mietin toista keskustelua äskettäin, kirjallisuuden luontokäsitysten keskustelupiirissä. Tässä keskustelussa yksi piiriläinen tunnusti, miten kummallinen hänestä oli se ajatus, että maailma ilman toisia ihmisiä olisi kadotus. Ihmiselle, joka on alusta lähtien ollut muista eläimistä vähintään yhtä kiinnostunut kuin toisista ihmisistä, ajatus ihmistä pelkäämättömien erilajisten eläinten yhteisöstä ei tosiaan näyttäydykään kadotuksena. Onhan jäljillä lempeys, hellyys, kosketus, sanaton yhteisymmärrys. Jos minun pitäisi valita sen tai kielen väliltä, heittäisin kielen menemään koska hyvänsä. Jopa kirjoituksen ja lukemisen. Koska tiedän, millaista on elää tuollaisessa ympäristössä, jossa ihminen on kuin robotti, suorittaa ja häntä kiitetään siitä sanoin, mutta kukaan ei ole läsnäololtaan eikä äänensävyltään ystävällinen. Ei ole lainkaan lempeää kosketusta ja läsnäoloa, tai ainakin ne nivoutuvat jotenkin pelottavaan seksuaalisuuteen jolle ei osaa sanoa ei silloinkaan kun koko keho kirkuu sitä eleiden ja tunteiden tasolla. Sellainen on minusta paljon enemmän kadotus. Voi tietysti olla niin, että se kaikki oli vain masennukseni tai ahdistukseni kierouttamaa kokemusta, mutta se siitä huolimatta oli se kokemuksellinen ympäristö, jota elin tietyssä elämänvaiheessani. Ehkä se ystävällisyyden puutekin oli vain neuvottomuutta toivottomuuteni suhteen. Voi olla niin. Mutta en pitänyt tuosta ympäristöstä. Nukahdin halaten omaa yläruumistani ja kuvitellen käsiäni jonkun toisen käsiksi. Tai raajoiksi. Miksi vaan, osaksi toista elävää olentoa, joka antaisi minun olla siinä, lähellään, toivomatta mitään erityistä tai ajamatta pois. Patja, tyyny tai peitonkulma eivät voi tuntua eläimeltä. Mutta oma käsi voi, tai polvi, jota heijaa sylissä.

Tunnen nykyään itseni niin viiltävän onnelliseksi ja rauhalliseksi, että sitä on vaikeaa ymmärtää. Nytkin makaan sängyssä, meitä on tässä kolmenlajisia samaa perhettä. Erityisen ihmeelliseltä tuntuu se, että joukkoon kuuluu mies, jota en lainkaan pelkää. Kunnioitukseni on hyvin lempeää ja hilpeää ja perustuu sille, että hän hyväksyy minut niin luontevasti. Hän ei halua, että olisin joku muu. Se tuntuu kauhean omituiselta, mutta hyvällä tavalla. Hänen on helppoa olla toisten ihmisten kanssa, olemme kovin erilaiset siinä suhteessa. Ehkä siksi hänen on helppoa hyväksyä sekin, että minusta voi tuntua vaikealta jossakin seurueessa. Hänelle oli vaikeampaa oppia hyväksymään eläimet kuin minut, mutta sekin tietysti kävi nopeasti. (Eläimet ovat tarkkoja siitä, kenellä on hyvä sydän; yksi ihmisyyden perversioista on se, että ainakin minulle se on tarkoittanut sitä, ettei saa kysellä toisen hyväsydämisyyden perään vaan olisi hyväksyttävä "kylmät tosiasiat" ihmisistä omaa statustaan ylöshinaavina ja toisia polkevina, hyväksyttävä elämä jatkuvaksi veriseksi siviilisodaksi, mukauduttava siihen. Olen koettanut aikuiselämäni torjua tämän asetelman kohtelemalla kaikkia kuin he olisivat hyväsydämisiä. Vasta viime aikoina olen oivaltanut, että vaikka toki useimmat reagoivat siihen ryhtymällä hyväsydämisiksi, on myös ihmisiä, jotka käyttävät tällaista asetelmaa kernaasti hyväkseen tai jopa leimaavat sen "manipuloinniksi". Ilmeisesti sitten valtataistelu ei heistä olisi manipulointia, vai mitenkähän he tämän jäsentävät? Tai jos kaikki on manipulointia, ei kai manipuloinnista edes tarvitsisi puhua vaan voi keskittyä jonkin tietyn vuorovaikutuksen erityispiirteisiin? - En minäkään usko pyytettömyyteen ja siksi minusta olisi ikävystyttävää joka kommunikaation kohdalla eritellä, että tässäkin on pyyde tuntea kuuluvansa haluamaansa ryhmään, pyyde tulla kuulluksi ja jollakin tasolla hyväksytyksi, ja niin edelleen. - Eläinten tarkkaavaisuus tuntuu oikealta ratkaisulta: on tarkkailtava, ketkä ansaitsevat täyden luottamuksen. Ja sitten on ihmisiä, joille ei kannata uskoutua sellaisista asioista, jotka ovat vielä liian arkoja, jos ne kävelevät vastaan arvaamatta.)

(Kun suomensin psykologian kirjaa, havahduin aina itseeni siinä kohdin, jossa käsiteltiin sisäkkäisten kehien metodia. Lähestymistavassa piirretään sisäkkäisiä kehiä ja kysytään terapia-asiakkaalta, kuinka monet hänen tuttavistaan pääsevät kyseisille kehille. Sisin kehä edustaa itsestä kertovaa kaikkein yksityisintä informaatiota ja uloin kehä sitä, minkä hyvänpäiväntututkin tietävät. Jos asiakas ei halua päästää sisimpään kehään enää ketään, tämä osoittaa, että hän on saanut jotenkin nenilleen ihmissuhteissa tai varjelee muuten vain tiukasti yksityisyyttään. Jotkut ihmiset taas päästävät koko joukon ihmisiä sisimpään kehään, koska heistä tuntuisi jotenkin väärältä jättää nämä ulos. Huomaan itse jälkimmäisen tavan kuulostavan nykyään tutulta. Jos joku jaksaa keskustella kanssani, minusta tuntuu reilulta kertoa heille asioita, jotka voivat tuntua vaikeilta tai kipeiltäkin. Usein nuo asiat on helpompaa ilmaista kirjoittaen, koska toinen ei silloin ole tuijottamassa. En voinut olla sisäkkäisten kehien kohdalla ajattelematta blogeja. Olen päässyt monien sisimpiin kehiin ja haluan tarjota samanlaista mahdollisuutta toisille. Tämä ei ole symmetristä vastavuoroisuutta. - Luultavasti oletus vastavuoroisuuden välittömästä symmetriasta tuottaakin vain pettymyksiä, mustasukkaisuutta ja oikuttelua, enkä ymmärrä, miksi sellaista kannattaisi olettaa. Eikö riitä, että antaa ja saa, jostakin ja jonnekin? Ja että kuuluu johonkin ja tulee jollakin hyvin syvällä tavalla hyväksytyksi, tietysti, mutta sen ei välttämättä tarvitse mennä yksi yhteen oppimisen ja oivallusten jakamisen kanssa. On ihmisiä, joiden kanssa minusta tuntuu siltä, että minä voin vain oppia heiltä, eikä minulla taatusti ole heille mitään oivalluksia, joita he eivät itse viiden minuutin pohtimisella keksisi. Ja sitten on ihmisiä, jotka ovat niin solmussa, että tajuan, etteivät he voi opettaa minulle vaikkapa tunteiden hyväksymisestä mitään, mutta että ehkä he tajuavat itsensä kannalta jotakin olennaista, jos selitän asian näin, ja sekin tuntuu tärkeältä. Jos hinkuisin välittömän ja symmetrisen vastavuoroisuuden perään, minun kannattaisi puhua vain sellaisten kanssa, jotka ovat kaikilta suhteiltaan jo kuten itse olen. Liekö siinä kävisi niin, etten oppisi mitään. Kuulostaa muuten etäisesti teini-iältä... En osaa olla ahdistunut tästä blogista. Ehkä se johtuu siitä, että säästän sisimmän ympyräni kuitenkin tältä. On asioita, joista haluan puhua vain niille, joihin voin tietää luottavani. Mutta on aika tyypillistä, että kun olen tarpeeksi puhunut heidän kanssaan, ykköskehän asiasta tuleekin kakkos- tai kolmoskehän asia, ts. se lakkaa aristamasta ja tuntumasta suojeltavalta ja siitä tulee jotakin yleisemmin eläimellistä tai inhimillistä, se lakkaa olemasta tunnettua veloenischia ja tulee osaksi kieltä, tarinaistuu. Minä ei ole silloin enää se, joka vain kärsii mykkänä, vaan se, joka myös tarkastelee kärsimystä levollisena ja ennen kaikkea pirun uteliaana.)

Suosittelen kovasti tuota kirjaa gorilloista, autismista ja ulkopuolisuudesta. Lopuksi vielä pieni näyte kirjan oivalluksista. Siinä ei korosteta niinkään tahtoa pysyä ulko-ja sisäpuolen rajalla vaan se esitetään vain tosiasiana. Se on jännittävää, koska niin harvoja asioita kuin tahdonkin, se on yksi niistä asioista, joita todella tahdon. En tahdo olla täysin ihminen enkä täysin muu eläin, en täysin tätä enkä tuota, en täysin hyväksytty (tai ainakaan en tahdo unohtaa, miltä tuntuu olla täysin ulkona ja luulen että se vaaditaan, jotta voisi olla täysin hyväksytty; ehkä tämän takia en tahdo olla täysin ihminenkään; toivon olevani väärässä ja pelkään pahoin etten ole) enkä täysin ulkona. Näin kirjoittaa Dawn Prince-Hughes:

Gorillat eivät puhu ihmisten kieltä, eivät näytä ihmisiltä, eivät liiku kuten ihmiset. Ne ovat tyhmiä

Tämän vuoksi ne elävät vankeudessa. Tämän vuoksi hullut ihmiset ovat vankeudessa. Me olemme eläimiä, jotka eivät puhu oikeaa kieltä, eivät näytä oikeilta eivätkä liiku oikealla tavalla. Vankeus on tarkkailua varten. Istu. Älä piittaa. Siedä. Pysy paikallasi.

Niiden, jotka eivät ole vankeudessa, on helppo unohtaa, että ne jotka siellä ovat, ovat edelleen yksilöitä. Yksilöitä joilla on nimi, perhe joka tarvitsee heitä, menneisyys jonka päällä he seisovat ja tulevaisuus josta he haaveilevat. Ehkä se johtuu siitä, että niin monilla ihmisilläon samanlainen menneisyys ja että he uneksivat samoista haaveista, että he unohtavat, kuinka yksinäistä voi olla, kun menneisyys on erilainen ja haaveet erilaisia. Tiesin, millaista on olla vankilassa. Tiesin, koska katselin sitä nyt toinen jalka ovan ulkopuolella tietäen, että toinen pysyisi aina sisäpuolella. Halusin tuntea itseni sekä persoonana että kädellisenä, sekä vapaana että vangittuna, sekä gorillana että ihmispersoonana, halusin oppia tuntemaan gorillat. ...

Arvaa kuka?

Laivalla takaisinpäin pelaamme peliä nimeltään "Arvaa kuka?" Pelissä on värikuvia erinäköisistä naamoista, molemmilla samat naamat ruudukossaan. Kumpikin nostaa pakasta yhden naamoista ja toisen pitää tiukasti asetetuin kysymyksin ottaa selville, kenen kuva on noussut pakasta. Kysymykset kysytään vuorotellen. Ruudukosta saa käännettyä naamat piiloon sitä mukaa kun osoittautuu, ettei ainakaan tästä henkilöstä ole kyse.

Aluksi kysymme helposti poissulkevia kysymyksiä: Onko hän nainen? Onko hänellä otsatukka? Onko hänellä ruskeat silmät? Jo pian peli käy äärettömän tylsäksi. Kuusivuotias ei ehkä vielä osaisi päätellä, millaisia kysymyksiä kannattaa kysyä, jotta toista vähemmin arvauskerroin jäljelle jäämään enää yhden naamoista. Me taas kysymme samat kysymykset uudestaan. Sitten sovimme uudet, kiinnostavammat säännöt: Samaa kysymystä ei saa kysyä kahdesti, ei koko illan aikana.

Äkisti onkin edettävä intuitiivisemmalla alueella: Olisiko tämä henkilö kotonaan homoklubilla? Pitääkö hän modernia taidetta yleensä ottaen isona kusetuksena? Voisiko hän olla juristi? Onko hän ikinä elänyt tyydyttävässä parisuhteessa? Kutsuvatko hänen ystävänsä häntä takanapäin juonittelevaksi paskaksi? Harrastaako hän spinningiä?

Hämmästyttävintä on, että arvaaminen sujuu silti aivan yhtä nopeasti ja melkein yhtä varmasti. Pelaamme ehkä kymmenisen kierrosta muunnelluin säännöin, ja vain kolme arvausta kahdestakymmenestä menee täysin pieleen. Yli puolet arvauksista menee oikein, ja lopuissakin oikea vaihtoehto olisi toisen toisiksi todennäköisimpänä pitämä tyyppi.

Siinä on jotakin kammottavaa. Toki tällaisessa pelissä on nojattava ulkonäön perusteella stereotyypittelyyn, mutta stereotypioidemme yhteennatsaavudessa on jotakin pelottavaa. Me olemme kuitenkin kotoisin eri kaupungeista, syntyneet eri vuosikymmenellä, olemme valinneet aika erilaisen alan ja olemme rakentaneet molemmat ihan erilaiset kaveripiirit. Silti olemme molemmat hyvin varmoja siitä, että Hans kuuntelee heviä - katso nyt tuota ilmettä, ihan selvä juttu - ja että Heather kannattaa vasemmistolaista ajattelua. Ja Bill, Bill-parka on saanut suhteissaan pahasti nenilleen ja kärsii monenlaisista neuroottisista oireista. Kaikki tämä piirrettyjen kasvokuvien perusteella, joista emme näe edes pukeutumistyyliä. Riitaannumme oikeastaan vain aika pöntöistä yksityiskohdista, kuten siitä, tykkääkö Charles käyttää kravattia vai ei. Siinä intuitiomme menevät ristiin. (Oikeastaan nämä intuitioiden risteämiset ovat melkein kiinnostavimpia kohtia.)

Yksimielisyytemme on suorastaan typerryttävää. Millaiselta tuntuisi elää ihmisenä, joka kasvojensa muodon ja tietynlaisen hiuslaadun myötä saisi niskoilleen oletuksen, että "tää on energinen hyvä tyyppi" tai "tässä ihmisessä on pelottavia määriä kaunaisuutta" tai "hemmetti vie, hän varmasti myisi isoäitinsäkin"? Muistan elämästäni ainakin pari virhearviota. Esimerkiksi itse pidin Hurinaa niin kauniina, että hän varmasti suhtautuisi minuun todella ylimielisesti, jos yrittäisimme tutustua syvemmin. Vompsu ajatteli minusta aikanaan samoin. (Tätä tarkoitin kirjoittaessani aiemmin, joitakin viikkoja sitten kai, ettei kauniin naisen rooli ole ainakaan kovin helppo ja mutkaton. Ei olisi kovin mukavaa, jos suuri osa tuntemattomista ihmisistä tuosta noin vain ajattelisi, että tuo kuitenkin jotenkin pilkkaa ja hyväksikäyttää ja etteihän se nyt oikeasti voi toisista ihan tavallisista ihmisistä välittää.) Muitakin lienee ollut, mutta en nyt saa niitä päähäni.

Pelin myötä minulle tulee mieleen myös eräs lause, jonka kuulin sunnuntaina baarissa. Eräs tyttö, joka ei ollut koskaan tavannut minua aiemmin, väitti heti tietävänsä, kuka olen. "Häh, mistä sä voit sellaista tietää?" kysyin kiinnostuneena. Minulle kun ei itselleni ole lainkaan selvää, kuka tai millainen olen, ja ainoa asia, josta uskallan olla jokseenkin varma, on se, että varmasti yllätän itseni perinpohjaisesti seuraavan vuoden sisään. "No, siis sehän on ihan selvä, kyllähän sen nyt heti näkee", hän vastasi ja nyökkäsi. Jäin hämilleni, koska tulin ajatelleeksi sitäkin, miten tavallaan sitä on usein sokea itselleen siinä mielessä, että joskus kun selittää jotakin suurta omaa oppimistyyliään, havaitsemistaan tai kipukohtiaan koskelmaa oivallusta jollekulle toiselle, hän saattaa näyttää pitkästyneeltä ja sanoa, että onhan se ollut jo pitkään selvää. Kaikille muille paitsi itselle. Erityisen kummallista oli, että tyttö väitti tietävänsä, kuka olen, juuri sellaisessa tilanteessa, kun olin itse innostukseni taustalla hyvin hämmästynyt siitä, etten tahtonutkaan baarista heti keikan jälkeen kotosalle, kuten käy melkein aina, eikä ihmisten seura tuntunut minusta mitenkään uhkaavalta tai väsyttävältä, kuten se aina välillä tuntuu.

Mutta peliä pelatessa tulin ajatelleeksi, että ehkä se tosiaan on niin, ehkä olen yksi noista naamoista. Voin hieman hämätä leikkaamalla otsatukan tai hankkimalla andywarholmaiset silmälasit, mutta loputtomiin en voi vingata jengoiltaan ihmisten näkemystä siitä, millainen olen naamatasolla. Eikä siinä mitään, ei niin kauan, kun en suostu uskomaan heidän näkemystään orjallisesti, en silloin kun se tuntuu rajoittavan liikaa. Uskon kyllä mielelläni olevani lempeä, mutta ei sekään pidä täysin paikkaansa. Ei kukaan ole yksiselitteisen lempeä, tuota yhtä piirrettä esimerkkinä käyttäen. Eikä ole universaalia lempeyttä. Joissakin tilanteissa sekin, ettei tapa toista tuntoista olentoa, on julmaa. Esimerkiksi jos on vahingossa kuolettavasti vahingoittanut jotakin eläintä, sen kitumaan jättäminen ei ole erityisen lempeä teko.

Peliä pelatessani aloin ajatella uudella tavalla myös vastenmielisyyttäni naisellista pukeutumista kohtaan. Ehkä se on silkkaa yhteistyöhalukkuutta toisella tasolla, halukkuutta ilmoittaa jo heti kättelyssä, että ei, tämä nainen ei käy töissä paikassa, jossa hänet pakotettaisiin meikkivoiteeseen ja ripsiä pidentävään ripsariin, korkokenkiin ja siististi leikattuihin hiuksiin. Että hän ei koe likakammoa ja arvostaa hankinnoissaan käytettävyyttä enemmän kuin näyttävyyttä. Miksi haluaisin näyttää myöskään siltä kuin pitäisin hevistä tai klubeilla käymisestä, kun niin ei kuitenkaan ole? Tai että minulla olisi erityisen rock-henkinen asenne, kun kuitenkin kuuntelen lähinnä tyttöpoppia, etnistä ja semiklassista musiikkia sekä hassuja vaikeastiluokiteltavia lauluja?

Ulos laivasta kävellessämme katselin tavallista tarkemmin ihmisiä ympärillämme. Muistutin itseäni jokaisen kohdalla siitä, että ulkonäkö pettää. Mutta en voinut mitään sille, että panin merkille, miten monilla oli kasvoillaan katkerista ja huolestuneista ilmeistä painuneet juonteet. Kukaan ei ollut muuttanut heidän elämäänsä helpommaksi eikä paremmaksi, ja he itse olivat ehkä pitäneet joitakin muita tavoitteita hyvää oloa ja mielenrauhaa tärkeämpinä. Koetin painaa juonteet mieleeni, koska haluaisin itse olla päätöksissäni sillä lailla rohkea, etten liian halvalla menisi myymään hyvinvointiani ja mielenrauhaani. (Kukaan muu ei näet valvo niiden etua, ei pysty siihen. He eivät tarkalleen ottaen tiedä, miltä minusta kulloinkin tuntuu, ja vaikka kuinka yrittäisin tuntemukseni kuvata, kuvaus jää aina ilmiötä latteammaksi ja yksinkertaisemmaksi.)

Kotona havaitsin jouluamarylliksen viimeinkin alkaneen kukkia.

Valokuva-albumi

Oikeastaan minun kai pitäisi mennä suoraa päätää kotiin ja uppoutua käännökseen. On lauha, kävelen. Eksyn kirpputorille. Myynnissä on monen muun tavaran ohella vanha valokuva-albumi. Siitä pyydetään viisi euroa. Se on häpeällisen vähän näistä kuvista. Kiinnostun kuvasta, jossa kaksi tyttöä seisoo vierekkäin, nojaa aitaan. Jokin heidän asennoissaan, ilmeissään... sitä on vaikeaa sanallistaa. Minun on ostettava albumi. Maksaisin tästä kuvastakin viisi euroa.

Kotona katselen albumia. Vasta sitä hetken tarkasteltuani huomaan lyijykynällä tummanharmaalle riipustetut sanat. Anna Lind. Tallinnassa helluntaina 1928. Kalliosaaressa 1928. Juhannuksena 1928. Malmi. Backas. Kaikesta käsialasta ei ota selkoa.

Katselen ihmisiä tarkasti. Enkä vain ihmisiä: heinäseipäille nostettuja kuvoja, silokallioita, vanhaa autoa, pianotuntia, tanssipukuja, viuluja, suksia, puistonpenkkiä (ihan samanlaista kuin nykyäänkin), uimaan hinkuvaa koiraa, hevosta, ankkoja, suihkulähdettä, soutuvenettä. Juhannusruusuja, joista valkopukuinen nainen on koonnut syliinsä suuren kimpun ja seisoo pensaan vierellä ja hymyilee. Toisella naisella, paljaspäisellä, on päällään popliinitakki ja sylissään varis. Koetan nähdä, onko lintu elävä vai kuollut. Elävä kai, kuollut olisi ollut helpompi asetella valokuvauksellisemmin.

Ihmiset vierailevat toistensa luona, hymyilevät, esittelevät vauvojaan. Välillä miehet pukeutuvat naisiksi ja keimailevat kameralle merenrannassa. Muotia on selvästi vetää baskeri syvälle päähän. Tilkassa 1929. Kalbergissa on palmuja, agaveita ja sitruspuu kesäulkoistutuksessa.

Nämä samat ihmiset ovat uskoneet, ettei vauvan luo saa mennä, kun se itkee. Sellainen hemmottelee piloille lapsen ja estää sen itselliseksi kehittymisen. Monen mies on kuollut sodassa, ihan varmasti. Kenties joku noista naistenvaatteissa hilpaisijoista. Mitä tytöt ovat paranneelleet parantolassa? Tubia vai päätään? On retkeilty Oulunkylään ja Taivaskalliolle. Alppilaan.

Mies on nostanut käden sormet harallaan kasvojensa eteen valoisassa puistossa. Voisin vannoa kevääksi. Nainen ja toinen mies hänen seurassaan nauravat estoitta kameralle.

Mietin kuolinpesää, josta valokuva-albumi on viety kirpputorille. Eikö perillisiä ole ollut vai eikö heitä ole kiinnostanut kaikki tämä, kaikki nämä tarinat kuvissa, jännitteet ja yhteensulaumat, pelleily ja vakavuus, pitkästyneisyys ja hiljaa sisätiloissa poseeraaminen? Onko kuvat koonneelle naiselle (ehkä hän on Anna) käynyt samalla tavalla kuin minulle - että omiin kuviin sopeutuu vasta viiveellä, että ensin niistä ei voi pitää, koska ne ovat täynnä virheitä ja liikaa intoa, hassuja virneitä, kasvot eivät ole ikinä tarpeeksi kapeat, kalpeat eivätkä ilmeettömät? Ja että vasta vuosien päästä voi huomata, että on näyttänyt aivan mukavalta? Onko yksikään tytöistä albumin koonnut nainen? Onko kukaan näistä ihmisistä enää elossa?

Tuskin.

Se vapauttaa heidän hymynsä. Heillä ei ole nimiä eikä kärsimyksiä. He vain hymyilevät tai kurkottavat tai silittävät, he voisivat olla kuka hyvänsä.

Siinä on jotakin kumman vapauttavaa.

Lauer ja merenympärys

Talvi lipuu. Aika jotenkin kitistyy välttämättömyystoimiin: istun käännöksen ääressä, erämaa-aurinko paahtaa sivuja, välillä syön tai kävelen ulkona Vompsun kanssa, vesijuoksen. Kun on kylmä, tulen märällä päällä ja raitiovaunulla kotiin.

Joskus raitiovaunussa törmää tuttuun, kuten entisen miehen tätiin. Hän matkaa oopperaan. Puhumme hammashoidosta. Kerron erään vakuutusyhtiön lähettäneen toiminimelleni liikelahjana puisen voiveitsen. Liitekirjeessä aloittavan yrittäjän alennus on sisennetty ja alleviivattu ja kirjoitettu samalla fontilla, jolla lehtien erikoistarjouksissa kerrotaan vastaanottajan saavan neljän kuukauden lehdet kolmen kuukauden hinnalla. Se tuntuu halvalta tempulta, koska alennus on lakisääteinen ja sen saa yrittäjäneläkkeestä kaikilta vakuutusyhtiöiltä. Ei minua voiveitsellä ihan osteta. Täti jää pois. Me menemme kauppaan, keräämme koriin greippejä ja hapankaalia.

Kassalla edellisen naisen kassissa on neljä kaljaa, maitosuklaalevy, viipaloitua eläimen ruumista ja vaaleaa leipää.

Joskus raitiovaunut ovat tyhjiä. Ei, se on väärä sana. Joskus raitiovaunuissa ei ole ketään tuttua eikä kukaan katso silmiin, vaikka haen katsekontaktia. Silloin saatan seistä ja katsella kaidetta, josta on kai tarkoitus pitää kiinni ja etsiä tukea, jos ei saa istumapaikkaa. En tiedä, sanotaanko tätä harjatuksi metalliksi. Mutta yhtenä iltana kun matkaan tällä lailla yksin pää märkänä pipon sisässä, tajuan kouriintuntuvasti hetken ainutkertaisuuden. Tämä ei toistu. Mikään ei toistu. Tämä on ainutkertainen hetki ainutkertaisessa elämässäni. Voin kuvitella invarianssin, mutta se jää kuvitelmaksi. Tämä tanko on niin ainutkertainen, niin tämä ja tässä ja nyt, että näen koko kotimatkan noilla silmin. Näen taas ikkunoiden valot talolaivoissa. Ne, jotka sanovat "einmal ist keinmal", haluaisivat kieltää tämän merkityksellisyyden kokemuksen. He eivät pysty siihen.

Joskus ihmisyydestä muistuttaa koira. Niin käy tänään. Kävelemme meren ympäri tai oikeastaan meren osan, pars pro toto, kuulostaa paljon paremmalta kiertää meren ympäri, mutkattomammalta, en saa katsekontaktia vastaantulijoihin. Minua vaivaa ajatus siitä, etten tunne heitä ja etteivät he siksi halua tunnistaa ihmisyyttäni. Puhumme miehen kanssa sellaista mitä aviopuolisot keskenään puhuvat: meluaidoista, infraäänistä ja teknillisten korkeakoulujen oppiarvojen käännöksistä indoeurooppalaisiin kieliin. Haluaisin seistä sillankaiteen luona ja tutkia huurretta tuntikausia, mutta meillä molemmilla on työ. Ihmiset katsovat ohi. Viimein kävelemme koiraa kohti. Se on istutettu tienposkeen, omistajan kädessä rapisee raksupussi. Koiran korvat ilmaisevat alistumisen ja uhman sekoitusta, koska me lähestymme sitä korkeina lihan torneina vaappuen kaksilla jaloillamme. Sen silmät katsovat suoraan omiini ja näen niistä pelkoa, uhmaa, alistumista ja neuvottumuutta. Kuka sinä olet? Niin silmät kysyvät. Vastaan vilkaisemalla nopeasti alaviistoon ja palauttamalla sitten silmäni uteliaina ja ystävällisinä katseen imuun. Minä olen tällainen. En vaaraksi. Koira tunnistaa eleen ja vastaa ilolla. Myöhemmin, kun olen pysähtynyt kaiteen luo ihmettelemään kidemuodostelmia, koira jolkottaa ohi. "Tuo on kiva koira", sanon miehelle ja yllätyn uskoutumisestani. Loppumatkan ajattelen vastaantulijoita ja heidän haluttomuuttaan eleiden keskusteluun. He vain torjuvat eleillään, vaikka päivä on loistava ja kidemuodostelmia kaikissa rungoissa, korsissa, teräselementeissä. Mutta tunnistan vastaantulijoiden ihmisyyden nyt kun koira on hyväksynyt minut tai sieluni tai miksi sitten sitä kutsuisinkaan, nyt tuntuu kuin ymmärtäisin ensimmäisen kerran, mitä sielulla voitaisiin tarkoittaa, se on koiran tarkkaavaisuus, koira on hyväksynyt sieluni eli sen, että olen ystävällismielinen olento. Kun koira on vastannut minulle sillä lailla kuin ihmisten voisi olettaa vastaavan. Kun se on tutkinut minut silmillään ja huomannut vertaisuutemme, että minullakin on mieli, huolenaiheita ja iloja. Koira on ollut läsnä, kuulostellut, tehnyt johtopäätöksen.

Eräässä kiinalaisessa elokuvassa, jonka lainasimme kirjastosta, oli viehättävä mutta innokkaaksi hahmoksi jäävä koira. Englanninkielisessä tekstityksessä koiran nimi oli Lao Erh, jonka mies käänsi vanhaksi kakkoseksi, mutta voi se muutakin olla, hänen kiinanopinnoistaan on jo aikaa, ja saksankielisessä tekstityksessä Lauer. Lauer, haaleampi. Mutta vain vanhahtavassa kielenkäytössä. Mies hämmästeli, miksi Kiinassa on saksanpaimenkoiria.

Minun pitäisi jaksaa lukea nobelistin kirja loppuun. Se tuntuu vaikealta. Pidän enemmän kääntämisestä, jos on pakko olla kirjan ääressä. Olen tällä erää kyllästynyt romaaneihin.

Ulkona on taas kylmempää. Sisälämpötila on laskenut kahteentoista asteeseen. Mahtaako enää merkitä mitään siirtää siitakepölkkyä jääkaappiin ja takaisin?

Vaikeat ihmiset ja luciapullaa leipäkoneessa

Päivästä sukeutuu tarmon päivä, vaikka heräämme myöhään ja jokseenkin löysinä ja vaikka edellisenä iltana joudun pikkujouluissa huomaamaan, kuinka jo 12 senttilitraa punkkua tylsyttää argumentointikykyjäni siinä määrin, että alan täysin yllättäen epäillä omia kykyjäni oikeastaan kaiken paitsi parisuhteen suhteen enkä osaa suostutella itseäni paniikista pois. (Esimerkiksi nureksinnan absurdiudesta riittäköön, että kotimatkalla tirautan kyyneleet sen takia, että nyt suomennan ilman mitään alan koulutusta samaan aikaan kun moni oikea kääntäjä tekee ihan muita hommia; tunnen vain saaneeni täysin ansaitsematonta luottamusta ja pelkään mogaavani ihan kaiken, koska oma kielikäsitykseni on niin vahva ja päällepunkeva enkä ehkä osaa tarpeeksi asettua tarkastelemaan asioita toisenlaisesta, esimerkiksi korostetun akateemisesta tai hassunkurisuudelle palttua antavasta näkökulmasta.) Aamulla kaikki on kuitenkin taas kunnossa ja ounastelen, että ehkä kriisi liittyy paitsi punaviiniin, myös raakakäännöksen valmistumiseen ja sen myötä pieneen hengähdystaukoon ennen tekstin julkaisukuntoon jyrskimistä.

Haemme aamukävelyllä kaupungintalolta ilmaisia kirjoja (jako on vielä huomenna, sieltä saa mm. Paavo Haavikon toimittamaa Helsinki-opusta ja suurta kuvateosta Alvar Aallon Helsingistä tai ainakin vielä tänä aamuna sai) ja viemme koiran juoksemaan Tervasaaren koirapuistoon, josta se jostakin syystä pitää kovasti. Koira laukkaa hurjasti matalajalkaisemmat lylleröt perässään ja sen hyväntuulisuus jotenkin tempaa mukaansa ja puhaltaa päästä kaikki epäilyksen hattarat.

Kotona tiskaan valtavan vuoren, joka on kertynyt kihnuttaessani käännöstä. Tuntuu ihanalta upottaa ulkoillessa viilenneet sormet polttavaan veteen ja kalisutella likaisista astioista puhtaita. Ruoan jälkeen laitan leipäkoneen jyskyttämään luciapullaa, johon laitan kardemumman lisäksi Kreikasta tuomaamme mastiksijauhetta. Saapa nähdä (onneksi jo pian), miltä se maistuu pullassa... sinänsähän tuollaiset itäisen Välimeren maut sopivat jouluun mainiosti. Tuntuu kummalliselta tajuta, että matkastamme Kreikkaan ja Kyprokselle on vain vuosi aikaa. Niin paljon on kerinnyt tapahtua sen jälkeen. Yksi ilta laskimmekin Vompsun kanssa kaikki tapahtumat yhteen ja totesimme, ettei ole mikään ihme, että toisinaan tuntuu varsin epäselvältä, kuka on, missä nyt seisoo ja mihin suuntaan nenä osoittaa. Pääni on pyörällä paitsi uudesta työstä, myös yritysneuvojalla juoksemisesta. On vaikeaa nukkua, kun ajattelee kaikkia niitä asioita: toiminimen rekisteröimistä, tilitoimiston löytämistä, kirjanpidon täsmentämistä nykyisestään. Yritysneuvojalla meinasin myös tuohtua, kun hän niin kovasti korosti, että toiminnan pitää olla kannattavaa ja vastata omia tulotavoitteita. Sanoin tavoitteekseni, että käteen jäisi vähintään viitisensataa kuussa, eikä hän vaikuttanut siihen oikein tyytyväiseltä vaan sanoi, että minun pitäisi mainostaa itseäni verkossa ja niin edelleen, mihin vastasin, etten aio tappaa itseäni työllä. Yöllä en ole oikein saanut nukuttua kun nämä kaikki asiat pyörivät päässä. Tai oikeastaan tuntuu enemmän siltä, että ne pyörivät vatsaparassa. No, ehkä kaikki kohta helpottaa, kun saan kiikutettua perustamisilmoitukset ja yhytän kirjanpitäjän. Sitten minun ei ainakaan tarvitse enää selittää kellekään, että freelancerkin voi tehdä töitä verokortilla. Sosiaaliturvanikaan ei muutu mihinkään, koska joka tapauksessa minut freelancerinakin lasketaan käytännössä yrittäjäksi eli en voi saada työansioiden mukaista sairauspäivärahaa tämän suuruisilla tuloilla ja työkkärin karenssina on neljä kuukautta. Olen säästänytkin tililleni pari tonnia siltä varalta, että joudun jossakin vaiheessa neljän kuukauden karenssille. Ei se tunnu mitenkään epätodennäköiseltä nyt kun lamakin on tulossa. Sitä paitsi ainakin toistaiseksi olen saanut esimerkiksi myyntityötä aina tiukan paikan tullen.

Tänään kaikki tuollainen ikävä on kuitenkin voinut olla sivuun työnnettynä. Leipäkonepulla tuoksuu, lattialle on levitetty värikkäitä kartonkeja, saksia, serviettiliimaa ja iloisenkirjavia serviettejä. Askartelemme joulukortteja, välillä Vompatti lukee ääneen ja minä jatkan askartelemista. Välillä soitamme jouluradiota, välillä last.fm:n joulutägiä.

Yllätyn iloisesti siitä, miten helppoa servietistä on leikata poro tai kameli saksia kertaakaan saumasta irrottamatta. Kamelien selkään liimattavat itämaan tietäjät sen sijaan osoittautuvat vaikeiksi paloiksi: kuten aina, minun on vaikeinta kuvata ihmisiä. (Sama ilmiö toistuu piirtäessä, maalatessa ja kirjoittaessa. Minusta ihmiset vaikuttavat aina vaikeilta ja jäykiltä. Eikä kyse ole vain siitä, että suhtautuisin tarkemmin ihmisten kuin eläinten piirteisiin, ehei. Kenties tämä on harjoittelukysymys: olen piirtänyt koko pienen ikäni eläimiä ja minut pakotettiin piirtämään ihmisiä oikeastaan vasta taidelukiossa. Tai sitten kyse on siitä, että sympatiani ovat edelleenkin eläinten elävyyden puolella vastakkainasettelussa eläinten välittömyys - ihmisten puhuvapäisyys ja kriittisyys.) Eläimet muotoutuvat kuin itsekseen, mutta ihmiset ovat rumia möykkyjä. Onneksi itämaan tietäjille voi jättää kulttuurisin perustein väljät kaavut, niin että he ovat hieman kuin sinisiä barbapapoja punaisenkirjavien kamelien selässä. Yksinään he olisivat tunnistusmahdollisuuksien ulkopuolella, mutta kenties konteksti auttaa määrittämään heidätkin: joulukortin yössä kulkee kolme kamelia, joiden selässä ovat nuo möykyt. Mitä muutakaan he voisivat olla kuin itämaan tietäjiä?

"Lawrence!" ilakoi Vompsu tietäjistä. Todentotta, Lawrence ja kumppanit. Kolme kääntäjää ja keinuvat kuivanmaan laivat. Mitähän heillä on konteissaan? (Kuvassa ei näy kontteja, mutta ehkä ne on kyttyröistä viritetty kamelin tuolle puolen.) Tuskin kultaa ja mirhamia ainakaan. Suitsuketta ehkä vielä, mutta sen lisäksi kenties - jos inhorealisteja ollaan - askarteluliimaa kuivuneina klöntteinä.

Askarrellessa toiveikkuus viriää entisestään. Pian saamme ripustaa jouluvalotkin. Ne on tuotu vinniltä alas. Ne virittävät asuntoon niin ihmeellisen tunnelman, että usein pidän ne pitkälle helmikuuhun.

Tuntuu ihanalta alkaa vähitellen kääntyä kohti joulua. Jos ei muuta, ainakin joulu muistuttaa siitä, että suoriutuipa kuinka ala-arvoisesti tahansa kaikkia eilisiä pelkojaan toteuttaen, se ei oikeastaan ole kovinkaan oleellista, kuten ei sekään, riittävätkö rahani kirjanpitäjälle maksamiseen ja muihin uusiin kummallisuuksiin. Voinhan aina kokeilla. Tärkeintä on, että on tämä hetki, ystävät, eläimet, kameleiden ja porojen lautasliinoista leikkaamisen ilo. Olenhan jo ennenkin selvinnyt monesta kolauksesta ja muuttanut suuntaani, kun olen todennut, että jonkin aiemmin haluamani asian tavoitteleminen olisi pään seinään hakkaamista. Aina löytyy jotakin uutta, jotakin mitä ei ole lainkaan osannut kuvitella.

Ostimme kylmältä torilta hyasintin. Se on kuin viimeinen todiste siitä, että nyt saan hellittää huolista, koska eivät ne oikeastaan ole minun huoliani, vaan muiden tuputtamia asioita. Ei minun tarvitse stressata siitä, että yrittäjyyden aloittaminen tuntuu kummalliselta ja yrittäjäidentiteetti tuntuu vieraalta (miksi esimerkiksi vaatia verohelpotuksia sen sijaan että vaadittaisiin yhtäläistä sosiaaliturvaa palkansaajiin nähden; minusta se tuntuisi paljon oleellisemmalta, sillä suurin osa yrityksistä kai on aika pieniä), enhän tarkalleen ottaen ole koskaan halunnut sitä, päinvastoin, mutta en vain tunnu saavan mitään muitakaan edes etäisesti koulutustani vastaavia töitä ja jos en perusta yritystä, saatan pian rikkoa arvonlisäverolakia, ja minusta tuntuu minimivaatimukselta elää lakien määrittelemällä sangen väljällä alueella.

Hyasintti on nyt tuossa edessäni ikkunalaudalla. Sen lehtien päissä on tummemmat, hieman sisäänpäinkääntyneet kanttaukset. Kukat ovat vielä nupussa, mutta aukenevat parin päivän sisään. Nyt tuoksu olisikin turha, koska mastiksipulla tuoksuu.

Hyvää lucianpäivää!