keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Sekopäisyyden väliotsikointia

On ihmisiä, jotka asiatekstiä kirjoittaessaan luovat ensin tekstille rakenteen väliotsikoin ja sitten jäsentävät sinne alle kokonaisuuksia ja viittaavat muulle kintaalla. (Olen nähnyt monen prosessikirjoittavan ja siten olen nähnyt näitä kauniin arkkitehtonisia aloitelmia.) Ja sitten on ihmisiä, joiden on ensin tehtävä kaikenkattava tekstikaaos ja hämmenneltävä sitä x aika, jotta he alkavat hahmottaa, millaiset väliotsikot voisivat olla hyväksi juuri tälle materiaalille. Ensimmäisen tyyppiset, arvelen, rajaavat ehkä jo etukäteen mielessään, mikä voi olla relevanttia ja mikä ei sitä missään nimessä voi olla. Ehkä he tuottavat tekstiä hitaasti ja harkiten ja vasta kun kaikki on jo jäsentynyt mielessä? Lienevätkö he niitä, jotka hahmottavat ensin periaatteet ja siten täyttävät ne detaljein? (Voi olla, että piirrän karikatyyria ymmärtämättömästi - taatusti! Kuvaanhan ulkoakäsin jotakin, jota en itse ymmärrä.) Jälkimmäisen tyyppiset - joihin itse kuulun - taas haluavat pitää mielensä avoimena viime hetkeen saakka ja kyseenalaistaa omia relevanssioletuksiaan, mikä tuntuu voivan tapahtua vain tekstiä ja detaljeja auki kehien. (Ja sitä tekstiähän syntyy - tarvitsee vain läntätä pylly penkkiin, niin voi, sitä syntyy!) Selkeä teksti ei seuraa selkeästä mielestä (koska selkeä mieli ei synny ajatellen, ei ainakaan tässä päässä) vaan mieli selkeytyy kaaostekstiä vähän kerrassaan järjestellessä, muunnellessa, lisäillessä ja poistaessa. Vain tekstin pyörittämisen kautta alkaa hahmottua, mitkä detaljeista muodostuvat paradigmaattisiksi esimerkeiksi ja alkavat edustaa paljon laajempaa ilmiöiden kenttää.

Seuraa hihityspuuskia, kun jälkimmäisen tyyppistä kirjoittajaa auttaa ja ohjeistaa ensimmäisen tyyppinen kirjoittaja... miten niin väliotsikoida? Eikö ensin pitäisi tietää, mistä puhuu?

Olen kokeillut tuota ensimmäistä tapaa, mutta huomannut sen johtavan siihen, että kiinnostukseni ongelmiin lopahtaa ja alan pitää niitä liian varhain ratkaistuina. Takerrun ensimmäisiin hypoteeseihini ja vartioin niitä mustasukkaisesti, tylsistyn etenemisen kaavamaisuuteen enkä opi juuri mitään. Ja se ei ole se, miten haluan elää. Se on se tapa, jonka opin koulussa ja josta poisopettelin yliopistossa, siirrettyäni kirjoittamisen lineaarisesta käsin tai koneella kirjoittamisesta tietokoneella kirjoittamiseen, jossa voi siirrellä palasia loputtomiin.

Kunnioitan kovasti ihmisiä, jotka osaavat kirjoittaa selkeä viestinnällinen rakenne edellä jo ensiluonnoksensa. Enkä ymmärrä yhtään, miten he sellaiseen pystyvät. Itselläni ei ensiluonnosta kirjoittaessani ole vielä hajuakaan siitä, mitä sanottavaa mulla voisi olla tai mikä voisi olla asiassa mielestäni keskeistä. Loogisesti etenevä, luettava rakenne (ja sanomisen tyyli erilaisine jollekulle puhumisen rekistereineen) on tekstissäni yleensä se, mikä syntyy viimeiseksi. Ehkä se kertoo lähinnä siitä, miten hitaasti ja vaivalloisesti käsitän asioita. Olkoon niin. Nautin siitä silti. Ja joskus mietin, juuri siksikö pitkitän sitä vaihetta, kun merkitykset vipisevät ja kaikki on vielä auki.

torstai 10. joulukuuta 2015

Asiakaspalvelija, joka sekä palvelee että ei palvele asiakastaan

Eilen kävin keskustelun, josta tuli surullinen olo. Vastasin puhelimeen ja äänestä päätellen nuori asiakas kyseli, onko meillä missään 24/7 lukusalia. Hänen on pakko päästä lääkikseen, joten pitää lukea kaikki yötkin. Kuulemma tavalliset aukioloajat eivät mitenkään riitä vaan jokikinen aamuyön tuntikin tarvitaan. Pahoittelin, ettei semmoista ole, koska niin kai asiakaspalvelussa kuuluu tehdä. Oikeasti olisin halunnut sanoa, että ensinnäkin, mikä ihmeen pakko, sun ei ole pakko päästä yhtään mihinkään, elämä jatkuu, vaikkeivät haaveet toteutuisikaan, ja toiseksi, oletko tullut ajatelleeksi, miten harvoin ne haaveet toteutuessaan ovat yhtään semmoisia, miksi ne kuvitteli, ja kolmanneksi, että kyllä minä ainakin haluaisin käydä semmoisilla lääkäreillä, jotka ymmärtävät levon merkityksen ihmisen toimintakyvyn kannalta - mitä se tämmöinen on, että muka voi ylittää lajityypilliset fyysiset rajat jollain hemmetin tahdonvoimalla. Ja sitten vielä neljänneksi: toki oppimisponnistuksissa voi koettaa korvata laatua (toimivat strategiat siis, taitojen opetteleminen ja sinnikäs harjoittaminen) määrällä (x tuntia vuorokaudessa pänttäämistä), mutta tuskin se on kauhean kestävä tie (etenkään jos pääsee sisään yliopistoon ja edessä on tuon strategian toistoa vuosikaudet), koska se keho ja se lepo. Ja unen merkitys pitkäkestoiseen muistiin painumiselle. Ja haluaako oikeasti valita semmoisen elämän, jossa on jatkuvaa pakkoa ja paniikkia ja puskemista, kun voi valita toisinkin.

Mutta tietenkään sellaista ei sanota asiakaspalvelussa. Se voisi tapahtua jossain ihan toisessa ympäristössä. Eikä kenenkään perfektionismia voi kyseenalaistaa sillä viisiin puhelimessa. Mutta kyllä siitä surulliseksi tulee. Niin että vaikka pintatasolla pahoittelinkin, ettei meillä ole sitä 24/7 lukusalia, sisimmässäni olin helpottunut sellaisen tilan puuttumisesta ja koin palvelevani häntä hyvin juuri siksi, ettei meillä ole sellaista tässä kirjastossa.

Jälkikäteen tuumin, että siinä oli peruskoulu ja lukio epäonnistunut tärkeimmissä tehtävissään: oppimisen opettamisessa - mikä on pitkälti myös epävarmuuden ja epäonnistumisten sietämisen opettamista. Teki mieli siteerata Feldenkraisia: että tehokkuus on sitä, että tietty suorite tehdään mahdollisimman vähän puskien, pakottaen ja ponnistaen - että se tehdään väkivallan sijaan taidolla: vapautuneesti, ilolla, elegantisti. Että kun on taito, ei tarvita ihmeemmin tahdonvoimaa.

Mutta menin vain hyllyttämään kirjoja.