Asumisen poetiikkaa

Tämä asuntoasia näyttää kaivautuvan yhä syvemmälle maailmankuvani luihin ja ytimiin. Jotenkin haaveilin, että eilisellä puhumisella Vompsun kanssa asia selkiäisi tai hän ainakin sanoisi jotakin johonkin suuntaan, mutta Vompsullapa oli takanaan yliopistouransa toisiksi laajin tentti ja sen jännityksen lauetessa ilmaa siipiensä alle kauhova migreenin alku. Niinpä söimme ravintolassa intialaista ruokaa ja olimme enimmäkseen vaiti (minäkin olin väsynyt, koska kitkin niin raivopäisesti, kuten aina kun pinnan alla on jokin ongelma - en ajattele ongelmaa ollenkaan, mutta se saa jossakin tietoisuuden alla möyriessään aikaan sen, että suoritan vimmaisella teholla), mitä nyt välillä totesin aina, että ai niin, sitten asuntoon liittyy vielä tällainen juttu.

Tänään aamulla toivoin asian olevan ratkennut, mutta ehei. No, onhan sunnuntaihin vielä kaksi yötä aikaa. Kolmessa yössä luulisi asian kuin asian ratkeavan. Ainakin alustavasti... Ongelmalliseksi jutun tekee se, että osaan kuvitella meidät tyytyväisinä molempiin asuntoihin. Rakastan tätä asuntoa ja Vompsukin pitää siitä. Toisaalta tiedän, että Vompsua kiinnostaisi se, että asunnosta saisi pidettyä osan valoisana ja osan nukkumapimeänä - ja tuossa toisessa kämpässä voisi askarrella kirjahyllystä ja verhosta valoeristeen, ikään kuin alkovin seiniksi, futonin ympärille. Tänne sellainen ei mitenkään mahtuisi. Vompsu heräilee usein öisin ja on kyllästynyt lukemaan vessanpytyllä istuen. Se on ymmärrettävää.

Kun koetan oikein porautua siihen, mikä tarkalleen minua epäröittää siinä, että saisimme samalla rahalla aika paljon isomman asunnon, huomaan epäilysten haiventen takertuvan sellaisiin seikkoihin kuin kadulleastumisen tuntu, ikkunamaisema, rapun valoisuus ja avaruus sekä tietysti huoneen poetiikka. Tämä nykyinen kämppä on niiden suhteen jokseenkin suvereeni. Ympäröivät talot ovat sieviä, kohta rauhallinen, pidän jopa liikenteen äänistä ja siitä, että katukuiluun on viritetty vaijeriin lamppu, joka pimeinä öinä heijaa seinälle varjojen puutarhan, jossa toistuvat ikkunakasvien rakkaat hahmot. Rappu on avara ja valoisa, suuret lasi-ikkunat ja -ovet tuuletusparvekkeille tuovat siihen jos ei nyt juhlavaa, niin ainakin hyväarkista tuntua. Ja ikkunamaisema on joskeenkin täydellinen: kaksikymmentäluvun talo sievine ikkunoineen, kattoineen, savupiippuineen, ahtaan katukuilun toisella puolin. Jotenkin tämä kaikki on niin vanhakaupunkimaisella tavalla urbaania ja inhimillistä, etten voi olla rakastamatta sitä.

Puhumattakaan sisätilasta. Tässä asunnossa tuntuu siltä kuin asuisikin korurasiassa. Ei, ei tämä ole mikään asunto tai huoneisto, tämä on lasikuisti viidennessä kerroksessa ja vessa suoraan Pompeijista.

Toinen talo on aivan toisenlainen, kuusikymmentäluvulla rakennettu. Sen kerrokset ovat matalammat ja asunto tuo mieleen lukuisia asuntoja, nimenomaan asuntoja ja huoneistoja, joissa olen käynyt. Esimerkiksi huone on leveämpi kuin sen ikkuna eikä ole kokonaan leveyssuunnassaan erkkeriä. Sen voisi kalustaa kuin, no, huoneen. Pohja on käytännöllinen, mikä tarkoittaa sitä, ettei asunnossa ole pitkää eteiskäytävää eikä suurensuurta kylpysalia vaan pienet, vaatimattomat eteis- ja vessatilat. Huone on ehkä kaksi kertaa sen kokoinen kuin meidän nykyinen lasikuistihuoneemme. Pimeämpi, tietysti, koska ikkuna on hivenen matalampi, kuten huone muutenkin. Jotenkin tuohon asuntoon on helppoa kuvitella käytännöllisiä, realistisia ihmisiä, jotka arvostavat tehokasta pohjaa. Ja pitävät pohjoismaisesta sisustustyylistä. (Se johtuu varmaan siitä, että asunto tuo mieleen monet opiskelijaboksit, joissa olen käynyt. Sen tietyn sisustustyylin, johon kuuluvat marimekkoverhot ja värikkäät Teema-astiat. En osaa kuvitella itseäni sellaiseen.)

Mietin, onko ihan hullunkurista muotoilla asiat tällä lailla. Niin moni kuitenkin perustelee asuntoasioitaan sillä, että sieltä sai enemmän neliöitä tai että tässä pohjassa eteiseen ja vessaan ei mene niin paljon tilaa. Jotenkin minua myös ärsyttää se, että toisen asunnon hyviä puolia itselleni listatessani ne kaikki tuntuvat liityvän jotenkin kuluttamiseen: sinne mahtuisi kirjahylly tilanjakajaksi, pakastinarkku... ne pitäisi tietysti ostaa ja täyttää jollakin, selvähän se. Mahtuisi enemmän tauluja seinille. Jaa-a. Jotenkin minua kismittää ja jurppii tajuttomasti se, että laitan plussapuolelle sen, että mahtuisi sitä, tätä ja tuota. Koska en toisella tasolla ajattele ollenkaan, että lisätavara tekisi ihmisen jotenkin onnellisemmaksi tai tasapainoisemmaksi, päinvastoin. Olenhan asunut isossa asunnossa ja ahdistunut sen tavaramäärästä ihan tajuttomasti. Tiedän, miten huono olen pitämään siisteyttä yllä, ja mitä suurempi asunto, sen tainnuttavampi on se lopullinen kohta, jossa on PAKKO siivota. Sellaiseen siivoukseen menee helposti kolmekin päivää aamusta iltaan enkä tahdo sellaista elämää. No, eihän tämä asunto tietysti ihan niin suuri ole, hyvänen aika, mutta silti, en oikein ole varma siitä, onko lisätila nyt tosiaankaan plussaa edes tällaisissa neliölukemissa kuin 19 ja 25 neliötä kahdelle ihmiselle ja kahdelle kissalle. Ei se tunnu sillä lailla itsestäänselvyydeltä kuin ihmisten yleinen puhetapa antaisi olettaa.

Tietysti olisi tavallaan realistista olettaa tavaroiden salaa lisääntyvän tällaisessa yhteiskunnassa, mutta jokin siinä tuntuu pakkopullamaiselta inhorealismilta. Ei, en halua uskoa, että tavarat kuin itsestään luikertavat luokseni ja että minun on niiden takia tehtävä yhä enemmän töitä, jotta saan säilöttyä ne lämpimään ja kuivaan tilaan, jossa töiden takia ehdin olla niiden luona yhä vähemmän aikaa. Toisaalta kai on inhorealismia sekin, että annan itselleni luvan olla niin vaikutelmista viehtynyt, että heitän kovafaktamaiset neliöt romukoppaan päätöksessä. Voisin varmasti muuttuakin, jos tahtoisin. Mutta ehkä en tahdo, ja se tuntuu vähän inhorealistiselta. Ja olen huolissani siitä, onko Vompsulla ehkä jokin kanta, jota hän ei vain tohdi sanoa ääneen, jos hän on hiljaisesti päättänyt, että skitsoan kuitenkin asumisen suhteen enemmän. (Se on totta, sillä on minulle enemmän väliä, olen asunut elämästäni 9 1/2 vuotta asunnoissa, joissa en erityisemmin viihtynyt ikkunoiden suuntien ja asuntojen suuruuden takia, ja olen päättänyt olla tarkka ja pitää puoleni tästä lähin, mitä asuntoasioihin tulee.)

Jokin siinä toisessa asunnossa tökkii, ja vaivoin saan sen ponnistettua itsestäni esiin: Siinä ei ole mitään erityistä. Se on niin tavanomainen, tasapainoinen ja tylsä ihan-kivuudessaan. Jotenkin tahtoisin, että se asunto, jonne tästä muutan, olisi jotakin erityistä, koska tämäkin koti on. Tämä on elämässäni toinen niistä kodeista, josta olen tosissani pitänyt (toinen oli Tähtitorninmäen kämppä sen jälkeen kun olin eronnut), ja se tekee minusta kai vähän säikyn muuttamiskysymyksessä. Olen joutunut lapsuuteni asumaan asunnoissa, joissa kukaan perheestä ei viihtynyt, koska vanhemmillani oli neliöfiksaatio ja halpuusfiksaatio ja niinpä he tekivät tylsistä ihankivoista asunnoista uskaliaita tarjouksia kaiken aikaa ja aina välillä tärppäsi ja sitten me muutimme saman kaupunginosan sisällä yhden portaan ylemmäs, mitä neliöihin tulee. Usein se tarkoitti tunnelman suhteen romahdusta, joskaan lähtötasokaan ei ollut edes tyydyttävä. Lapsena ihmettelin kovasti toisia perheitä, joissa asuntonäyttelyt eivät olleet jokasunnuntainen huvi. Usein nuo perheet asuivat vähän ahtaasti, mutta kotoisasti, jossakin kivassa vähän vanhemmassa talossa. He tuntuivat melkein kuin joltakin etuoikeutetulta lajilta, joltakin ihan erilaiselta elämänmuodolta. (En tietysti silloin tiennyt sanaa elämänmuoto, mutta en muutenkaan taida päästä tarkalleen lapsuudensanoihin ja elämänmuoto on kaikenkattavuudessaan aika hyvä käsite kuvaamaan sitä, miten koko elämä sujuu.) En kai koskaan päättänyt, että minä aion ainakin asua kivasti. Satuin vain löytämään tämän asunnon, olin onnesta ymmyrkäisenä, ja sitten myöhemmin kaduin tästä pois muuttamista niinä vuosina, kun asuin suurissa, varjoisissa asunnoissa, joihin ei tullut huikaisevaa kirkkautta, vaikkei pitänytkään verhoja. Taloa olisi pitänyt kääntää, jotta iltapäivällä olisi paistanut sisään ja auringonläikissä olisi tarjennut alusvaatteisillaan. Minusta tuntuu jopa, että aika iso osa senaikaisen suhteen kuihtumisesta on attribuoitavissa siihen seikkaan, että olin salaisesti vihainen siitä, että minut oli riistetty ihanasta lasikuististani ja sullottu "kahdelle ihmiselle järkevän kokoiseen" asuntoon. Ja että olin antanut sen tapahtua ihmeemmin rutisematta. (No tietysti olinkin aluksi valtavan rakastunut, eikä siinä huumassa muista aina, mihin kaikkiin asioihin on itse asiassa aika vaikeaa haluta sitoutua pidemmän päälle.)

Olen monesti ajatellut (vähän huolissanikin), etten ole oikein osannut katua elämässäni mitään. Mutta kun mietin tätä asuntoasiaa, niin tajuan, että sitä kyllä kaduin, että suostuin muuttamaan tästä asunnosta aiemmin pois. Silloin minut suostuteltiin juuri noilla samoilla neliöargumenteilla ja mahtumispuheella. Ei siis ihme, että olen aika luimukorvainen...

Jotenkin pienuus viehättää. Se, ettei voi alkaa hamstrata tavaraa, esimerkiksi, on pelkästään hyvä asia tällaisessa yhteiskunnassa, joka toitottaa ostamista kehdosta hautaan saakka. Ja minusta on niin hauskaa asua korurasiassa tai lasikuistilla ja kieltäytyä haluamasta suuria varjoisia asuntoja, siinä on jotakin villiä, ennakoimatonta. Se tuo mieleen vähän sen hassun kehotuksen, jonka hyvä ystävä joitakin vuosia sitten antoi - että minä tarvitsisin miehen, joka hoitaisi käytännön asiat kuntoon, niin että saisin liihotella keijukaisena niityillä ja metsissä. (Itse asiassa tämä on muunnelma vanhempieni ikuvirrestä, joka varioi teemoin "nai maajussi niin saat niitä eläimiä", "nai mies jolla on perittyä rahaa niin voit elää leppoisasti", "miten sinulle nyt käy, kun sinulla ei ole miestä pitämässä sinusta huolta" jne. jne. - Onko kauhea ihme, että minun on ollut todella vaikeaa erota, aina, ja etten siksi meinannut ymmärtää, kun yksi ystävä kuvasi kaksikymppissuhteitaan "kaksikymppissuhteiksi, jotka lopetettiin vain siksi, että toinen keksi haluavansa katkaista suhteen vaikka tultiin toimeen tosi hyvin"? Onneksi jo nykyään tiedän, että osaan tehdä muutakin kuin liihotella. Osaan myös elättää itseni ja selviän hyvin käytännön hommista kuten hyllyjen kiinnittämisestä seinään, vasaroimisesta, poraamisesta, pyörän renkaanvaihdosta, laskuttamisesta ja niin edelleen.) Tavallaan ystävä varmaan osuikin tietyssä mielessä oikeaan. Sillä vaikka osaan selvitä käytännön asioista itsekin ja jopa pidän niistä, tahdon muutakin kuin ne. Haluan jotakin kutkuttavampaa, leikkisämpää, seikkailevampaa. Usein se on myös vaativampaa ja joskus tosi raivostuttavaakin, mutta parempaa silti kuin tylsä ihankivuus. Jokin osa minussa kieltäytyy päättäväisesti käyttäytymästä odotetulla tavalla asuntoasiassa. Ei koska kieltäytyminen olisi itseisarvo, olen varmasti liian vanha ja kukkahattutäteinen arvostamaan kapinahenkeä an sich, ja itse asiassa epäilys siitä, että jostakin semmoisesta voisi olla kyse, tuntuu vähän nololta, vaan enemmänkin kai koska olen huomannut aiemmin elämässäni, miten noihin odotuksiin sopeutuminen on tehnyt minusta onnettoman.

Eivät niitä kai heijastakaan minuun muut kuin vanhemmat ja sitten ne, jotka eivät tunne minua, ja sitten ehkä - auts! - se, joka asuu kanssani.

Haluaisin kuunnella tarkkakorvaisesti olojani asumisen suhteen. Ja toisaalta tiedän, että olen melko sopeutuvainen, ja että todennäköisesti emme asuisi tuossa asunnossa kauankaan. Vuoden, pari maksimissaan. Mutta senkin ajan voisi asua täällä. Sopeutuisin varmasti ja olisin ihan tyytyväinen, mutta olisinko onnellinen?

Voi, taidan olla taipumassa siihen, etten halua muuttaa tästä. Enkä tiedä, mitä Vompsu siitä tykkää. Tavallaan hänestä on kauhean kivaa, että olen niin kummallinen ja itsepäinen joissakin asioissa, mutta ehkä se voi tuntua välillä hirvittävän rasittavaltakin silloin kun tällaisen ihmisen kanssa pitää yrittää elää joka päivä. Itse tavallaan ihailenkin sellaisia ihmisiä, jotka sopeutuvaisesti ja harkitsevaisina siirtyvät elämänvaiheesta toiseen jotenkin oletetussa järjestyksessä. Ensin he opiskelevat köyhäillen, seurustelevat lyhyesti, sitten he menevät kihloihin ja naimisiin ja muuttavat isompaan asuntoon, hankkivat vakityön ja saavat lapsen. Jotenkin se kaikki on ainakin markkinoitu näyttämään tasapainoiselta ja kypsältä. Mutta oma elämäni ei yksinkertaisesti taivu tuollaiseen polkuun!

Opiskeluaikana asuin kumppanini suuressa omistusasunnossa ja rahasta ei ollut pulaa. Kun valmistuin, erosin ja siitä pitäen olen ollut hilpeä tyhjätasku, joka asuu miniasunnossa ja sitten löysin tuon nuoren siippani ja naimisiinkin menimme pankin ehdotuksesta ja nyt alan sitten kolmivitosena opiskella itselleni oikeaa ammattia. Dsiissus. Olen ollut myös ulkomailla laittomana siirtolaisena töissä alle kaksikymppisenä ja käynyt ensitreffeillä yli kolmikymppisenä. Mutta voi tietysti olla, että se kuva siitä, miten elämä yleensä sujuu, on ihan markkinointipaskaa ilman todellisuuspohjaa. Muistan monen kommentoineen täälläkin kommenttiboksissa, että heilläkin nämä asiat ovat menneet kummassa järjestyksessä. Jotenkin olen ollut aina aika vastustuskykyinen sille, että ystävät ympärillä näyttävät elävän tietyllä tavalla, ja että oma elämäni juoksee ihan toiseen suuntaan. Saatan angstata, mutta en siinä määrin, että oikeasti hankkisin kokopäivätyön tai muuttaisin muuten elämääni normimmaksi, jos epäilen sen tekevän minut kenties tyytymättömäksi joko selvästi havaittavalla tai sitten sillä vielä vaarallisemmalla, salaisella tavalla, jossa mikään ei varsinaisesti ole pielessä, mutta innostus puuttuu ja jollakin epämääräisellä tavalla tajuaa elävänsä säästöliekillä. Se on kaikista pahinta. Sillä jos ei hahmota tyytymättömyyttään, ei tajua oikein pistää toimeksikaan.

Onneksi päätös asunnosta pitää tehdä jo sunnuntaina. Ja huomenna istun töissä hyvän ystävän kanssa, luulen, että hänen kanssaan puhuminen selvittää päätäni asian suhteen taas hieman. Ja sitten on enää yksi ilta ja sitten sunnuntai, ja päätöksen pitää olla valmiina.

Pidän tästä temposta. Ei vetkuttelua eikä empimistä. Onneksi minulla on myös varmuus, että tyydyttävä ratkaisu löytyy varmasti, koska molemmat asumisratkaisut ovat tyydyttäviä. Ne vain tekevät meistä Vompsun kanssa ihan eri ihmiset ja siksi kyseessä on aika iso asia. Keitä me tahdomme olla?

Kas niin, nyt minulla taitaa olla oikea kysymys, jonka voin esittää Vompsulle ja jota voimme miettiä yhdessä.

Tarkastelupisteen vaihtaminen ja laukaiseva harjoitus

Yhdessä minuun syvimmin kolahtaneista terapiakirjoista kirjoitetaan tähän tyyliin: toivomme, että asiakas poistuu terapiaistunnosta taas hieman enemmän oikeuksia ja vapauksia itselleen suoneena.

Olen tänään koettanut päästä käsiksi niihin tuntemuksiin ja oloihin, jotka iskevät siinä vaiheessa, kun suistun jonnekin tavoittamattomiin. (Ensin toki suomensin päiväosuuteni, mutta koska aloitin jo varhain, olin varhain myös valmiina tarttumaan tärkeämpiin toimiin eli itkettyneen pääni selvittämiseen.) Olen lueskellut viime päivinä Raphael Cushnirin kirjaa Sytytä sydämesi, osittain koska koetan keksiä kirjaa, jonka haluaisin antaa äidille joululahjaksi nyt kun hänellä on jonkinlainen kriisivaihe meneillään, ja osittain, koska selailin Cushnirin kirjaa kirjamessuilla ja totesin heti, että haluan lukea sen itsekin. (Haluaisin tulla rakastavammaksi ja myötätuntoisemmaksi ja minusta tuntuu, että olen aivan lapsenkengissä sen kaiken kanssa, mutta ei se toisaalta taida olla vaarallista, tarkemmin ajatellen, koska onhan tässä vielä aikaa.) Cushnir viittaa siihen samaan ilmiöön, jota käsiteltiin tänään suomentamassani pätkässä - siihen, kuinka usein ne tunteet ja olot, joita meidät on opetettu väheksymään tai joiden meidän on annettu ymmärtää olevan sopimattomia, ovat jääneet sanallistamatta ja tutkimatta ja oikeastaan jopa yksilöimättä. Onneksi nämä tunteet ja olot ilmenevät kehossa tietyllä tavalla, ja omien kehollisten merkkien tarkkaileminen voi toimia oppaana näiden olojen ja tunteiden näkyväksi (ja siten muutettavaksi) tekemisessä.

Cushnir neuvoo:

Kun olet paikallistanut kohdan, pidä huomiosi siinä. Älä yritä pohtia, mitä kehossasi tapahtuu tai miksi. Älä arvostele asiaa äläkä yritä muuttaa sitä tai saada sitä katoamaan. Älä mieti, onko tunne lähinnä fyysinen vai mielessä tapahtuva. Keskity vain tunteeseen. Anna sen ilmaista itsensä. Älä pohdi, mitä pitäisi tapahtua tai miten. Luota siihen, että kaikki mitä tapahtuu, on hyväksi.

Jos mielesi alkaa harhailla, palauta huomiosi tunteeseen.

Tämä tuntuu tutulta, koska tämä on yksi asioista, joita olen tehnyt jo jonkin aikaa, oikeastaan siitä lähtien, kun kiinnostuin ympäristöestetiikasta. Kokemuksen kuvaaminen tuntuu minusta kauhean vaikealta ja kauhean palkitsevalta ja pidän siitä paljon enemmän kuin poleemisuudesta ja argumentoinnista. (Ehkä se johtuu siitä, että minun on vaikeaa keskusteluissa kokea, että minulla olisi oikeus mielipiteisiin tai että niissä voisi olla mitään kiinnostavaa. Tämä blogin pitäminen tuntuu aika hurjalta, kun koko ajan koen, ettei minulla ole oikeastaan mistään mitään sanottavaa, ja silti tekstiä syntyy.)

Tiedän monia tunnetuntuja: ilon ryhdin suoristava keveys, siihen äkisti tulvahtava rintakehää sisäänpäin työntävä liikutus, jännityksen vasen hartia ja niskanpuoli, surun halvaantunut makuuasento ja tukehtumisen tunne, taju siitä että on purskahtamaisillaan itkuun kesken lauseen jonka on päättänyt silti jatkaa loppuun, itkun jälkeinen räjähdyspää talonraunioineen, ahdistuksen leivänhimo ja sitä seuraaava inho ja halu leikata vatsa saksilla auki ja ottaa turvonnut, kuvottava leipäolo pois itsestä. En ole varma, nimeänkö yhdenkään tunteen oikein, mutta nuo olot kyllä tunnistan melko hyvin ja olen kirjoittanut monesta niistä sillä mielellä, että tällaisia asioita tapahtuu ja että voin tarkkailla niitä, panna vain merkille.

Mutta sitten Cushnir neuvoo jotakin vaikeaa, joka mykistää minut välittömästi:

Tee lista kaikesta, mitä ei voi sietää rakkaimmissa ihmisissäsi. Älä jätä mitään pois äläkä kaunistele arvioitasi. Tee itsellesi palvelus ja kirjaa kaikki ärsytyksen aiheesi. Mikäli epäröit listata asioita tai tunnet syyllisyyttä niin tehdessäsi, muista että tämän harjoituksen tarkoituksena on auttaa sinua rakastamaan ja kunnioittamaan noita ihmisiä entistä enemmän. Salatut tunteesi heitä kohtaan nousevat tarkasteltaviksi ja lopulta avaudut tunteille. Tästä seuraa, että arvostelunhalusi luonnostaan vähenee.

Istun paperin ja kynän kanssa ikuisuuden, mutta en saa kirjattua yhtään ärsyttävää piirrettä. Sen sijaan minusta nousee kummia tuntemuksia. Alan itkeä enkä pysty lopettamaan ennen kuin ajatukseni ovat niin sotkuiset, että menee jokin aika ja monta leivänpalaa ennen kuin edes tajuan ihmetellä tapahtunutta. Keksin sen sijaan itsestäni monia vihattavia ja sietämättömiä asioita ja minusta alkaa tuntua yhä enemmän, että oikeastaan on todella rasittavaa olla tällainen ja että elämä on yhtä saaperkutin kärsimystä. Kirjoitan kokeeksi paperiin pari sellaista piirrettä, josta tiedän ystävien ärsyyntyneen äidissä ja miehessä, mutta se tuntuu valheelliselta, koska totta puhuen nuo piirteet ovat minusta osittain jopa aika viehättäviä tai ainakin osaan tulkita ne parhain päin, toisin kuin monet omat piirteeni, jotka tahtoisin vain saksia tiehensä, snip snip.

Koska harjoite menee persuuksilleen (eli en ole valmis saman tien), päätän muuttaa tarkastelutapaa kesken kaiken ja tarkkailla sitä valtavaa, järkälemäistä oloa, jonka harjoituksen yrittäminen on aiheuttanut. Käyn makuulle pimenevään huoneeseen kaikki valot sammuksissa. Yritän maata selälläni, mutta olo tuntuu niin turvattomalta, että sallin itselleni kyljelle käpristymisen, käsien polvien ympäri kietomisen, lysyn. On vaikeaa hengittää. On kuin keuhkoista olisi kadonnut yhdeksän kymmenystä eivätkä kylkivälilihakset anna lainkaan joustoa. Pää on kevyt ja kipeä, itku kulman takana. Seison itkun rajalla samalla kun makaan kyljelläni keräksi käpertyneenä. Ällöttävä leipä tuntuu sisälläni turvotuksena, olen syönyt sitä hermostuksissani liikaa. Inhoan leipää ja inhoan itseäni, koska teen moisesta ällökkeestä itseäni, koska muotoni on kehrännyt itselleen tilan kaikesta tällaisesta kuonasta, ja haluaisin olla paljon pienempi ja näkymättömämpi ja olottomampi ja että hahmoni katoaisi kokemuksen kentästä täysin. Mutta ei: leipä-ällötys on kerrostalon kokoinen. Tunnen itseni suunnattoman kykenemättömäksi ja epäonnistuneeksi, mitään ymmärtämättömäksi. Haluaisin olla kuollut ja oikeastaan tunnen oloni jo kuolleeksi. Jos tämä olisi uusi tuntemus, varmasti säikähtäisin, mutta eihän se ole. Tuo olo on vieraillut luonani niin kauan kuin muistini ylettyy. Ja olen kuitenkin, ihme kyllä, vain kerran koettanut pistää toimeksi sen kanssa.

Koetan olla hätääntymättä kuolleisuudestani ja jättää sen tuomitsematta. Pidän mielessäni päättäväisesti sitä tekstinkappaletta, jossa skeematerapeutit kirjoittavat siitä, kuinka ajatus kuolemasta (he puhuvat itsemurhasta, mutta en ole koskaan ajatellut kuolemista itsemurhana; minussa ei yksinkertaisesti ole riittävää identiteettiä hahmottamaan itseäni yksittäiseksi toimijaksi ja niin päättäväiseksi; ymmärrän, että lakien ja vastuunjaon takia tarvitaan ajatus kiinteistä henkilöistä tyyliin henkilö per keho, mutta havainnon tasolla tällaiseen identiteettiin tuntuu vaikealta sitoutua) on turva ja lohtu ja kuinka sitä ei tarvitse riistää siihen kerran tarttuneelta - riittää, että sovitaan, että asiaa tosissaan harkitessaan ihminen sitoutuu hakemaan apua. Sen taas olen tehnyt itselleni jo kauan sitten selväksi. Milloin? Ehkä edellisen suhteen päättyessä, kun tulin vastuuseen omasta kehostani ja kohtalostani ja päättäessäni, että minun on alettava pitää parempaa huolta siitä, miten voin. Sitä ennen olo ei ollut hätyytellyt minua hälyttävän kokoisena vuosiin ennen kuin sitten laukesi pintaan sillä voimalla, että joinakin päivinä tosissani mietin, pitäisikö minun pukea takki päälle ja kävellä päivystysvastaanotolle. Mutta onnistuin jotenkin pysymään aina metatasolla riittävän rauhallisena: oloa voi tarkastella tempautumatta sen vietäväksi. Se, että haluaa kuolla, ei tarkoita, että kuolee. (MOT, hengissä edelleen, ja kaiken lisäksi pidän itseäni ihan normaalin koloon sopivana.)

Makaan paikallani ja koetan tunnustella Cushnirin ohjeiden mukaan, missä kohdin halu kuolla sijaitsee kehollisesti. Mutta kokemus on liian voimakas ja kokonaisvaltainen. Koko ryhtipanssari on pinkeänä, on kuin joku olisi kuronut ympärilleni liian tiukan luiden ja sidekudosten korsetin, veri on paennut käsistä ja jaloista ja kasvoista, palelee, kuvotuttaa ja huimaa (mutta luulen, että huimaus on tätä kaikennielevää hyvänlaatuista asentohuimausta, koska makaan eikä sitä ole ennen tuntunut vastaavissa tiloissa). Annan tämän tuntemuksen olla minussa, en koeta häätää sitä, koettelen itseäni makaamalla siinä kyljelläni, sietämällä sitä kuin kiusallani. Tiedän jo, kumpi meistä on vahvempi.

Jossain vaiheessa käy mahdolliseksi kääntyä selälleen. Makaan selälläni ja tuijotan kadulla liikkuvien autojen kattoon heittämiä kukkaikkunavalovarjoja. Alan itkeä uudelleen ja tukahdutan sen osan itsestäni, sen äänen, joka muistuttaa teennäisesti siitä, miten itkeminen turvottaa silmät ja etten halua näyttää porsaalta ja sitten myöhemmin säröilleeltä. Saan näyttää porsaalta ja säröilleeltä, olen tänään katsonut peiliin ja nähnyt, että olen eilen itkenyt monta tuntia, joskus kaikki purkautuu tällä tavalla, uuden työn jännitys ja ihmisten näkeminen ja epävarmuus siitä, onko itsessä kauheita lonkerohirviöpuolia, joita ei vain itse näe ja joista ihmiset eivät kehtaa mainita kasvotusten. Ja äkisti olen tunnistanut ilmeen, joka on tuijottanut minua peilistä: se on sama ilme kuin yhdessä tärkeimmistä lapsuuden kuvistani, kuvassa jota olen monesti katsonut, siinä Anne ja minä istumme portailla, Anne on niin siinä hetkessä ja iloinen ja jollakin tapaa viaton, lapsena ajattelin sen johtuvan siitä, että hän asui maalla, minäkin olisin halunnut asua maalla ja olisin kernaasti ollut myös Anne tai kuka muu tahansa, ja minä taas, no, sitä ilmettä en ole osannut tulkita ennen tätä aamua, kun se sama ilme tuijottaa minua peilistä ja tajuan, että olen jokin aika ennen valokuvan ottamista halunnut kuolla ja itkenyt ja sitten kuvassa ollut siinä samassa tilassa, joka tarkkailee sitä, onko itkuisuutta vielä piilossa ja valmiina syöksähtämään esiin. Lapsena en vielä tiennyt, että on monia minuja, se joka makaa sängyllä ja haluaa kuolla, ja se joka istuu siinä vieressä ja katselee sitä kaikkea rauhallisesti ja panee asiat merkille ja tietää ettei halu kuolla tarkoita kuolemista eikä edes sitä että kaikilla tasoilla haluaisi kuolla, kaikkina hetkinä, kaikissa seuroissa, kaikissa huoneissa, että sen kaiken voi muistaa ja siitä voi pitää kiinni silloinkin kun osa haluaa kuolla tässä ja nyt.

Maattuani jonkin aikaa selälläni päätän, että tämä tarkkailu riittäköön. Nousen ylös, sytytän valot ja pyyhin silmät. Pesen kasvot, niistän ja rasvaan kasvot päivävoiteella. Riisun pyjamanhousut ja puen verkkarit. Alan tiskata. Kuuma vesi tuntuu käsissä ihanalta ja on hyvin palkitsevaa nähdä astioiden puhdistuvan. Sitten petaan sängyn. On melkein kuin asunnossa asuisi ihmisiä, jotka eivät ole sinut surun, kauhun ja kuolemanhalun kanssa. Mietin miehen ehdotusta harjoituksen vaikeudesta tilittäessäni. "Tee se vähän kerrassaan, sitä mukaa, kun sinua ärsyttää." Se varmasti on järkevä ohje. Hänen luulisi tietävän, hän on tehnyt harjoitetta terapiassaan. (Hän sanoo, ettei keksinyt minusta montaa moitetta, ja se kuulostaa kummalliselta, koska minun on niin helppoa keksiä niitä itsestäni. Mutta luulen keksiväni heti, mikä häntä minussa ärsyttää: itseviha. Se ärsyttää itseänikin, enkä ymmärrä, miten hän kestää sitä ja sen viiltävyyttä. Minusta tuntuu, että minulla on jatkuvasti kädet täynnä töitä itsevihan kanssa. On auttanut jonkin verran tunnistaa ääni joksikin muuksi kuin tarkalleen ottaen omakseen, mutta epäilen, ettei niin piintynyt luontumus koskaan täysin katoa. Olen kyllä tullut jo paljon taitavammaksi kiistämään sen väitteitä, mutta silti se välillä, kuten tänään, saa ylivallan.) Mutta huomaan miehen hämmästyvän siitä, miten vaikeaa minun on keksiä ärsyttäviä asioita ihmisistä, joita rakastan. Kaikki, mitä keksin, on jotenkin yleisluontoista ja varmasti jokaisen kohdalla pätevää, kuten "en pidä, jos minua ei kuunnella" tai "en pidä, jos toiset yrittävät päättää puolestani, miten minun pitäisi elää ja mitä minun pitäisi haluta" tai "en pidä, jos minua uhkaillaan vaikeuksilla ellen taivu toisen tahtoon", enkä osaa attribuoida niitä kellekään tietylle läheiselleni.

Se saa minut tuntemaan itseni jotenkin typeräksi ja vihattavaksi. Se taas saa tuntemaan, että ansaitsisin moittimista ja tylytystä. Se on hullunkurista, koska tiedän varsin hyvin, ettei jäkättäminen ja haukkuminen tee oppimisesta ainakaan yhtään helpompaa. Ei muille, ei minulle. Tarvitaan jotakin aivan muuta. Siksi koetan ajatella asiaa oikeuksien ja vapauksien kannalta. Ehkä tästäkin olosta voisi oppia jotakin? Ainakin sen, että haluan pitää kiinni oikeudesta olla väärässä, lapsenkengissä ja osaamaton. Se oikeus tai vapaus on kai ainoa ase, mikä minulla on rankaisevaa ja tyytymätöntä ääntä kohtaan. Tietenkään tuo oikeus ei muuta asiaa itseään miksikään: en osaa ryhtyä Cushnirin suosittelemaan harjoitukseen lämmittelemättä ja avustamatta. (Huomaan huumorin kutkuttavan, ja se on hyvä merkki: "Ohhoo, onpa vaarallista, että tarvitsee harjoitusta osatakseen tehdä jotakin, johon ei ole erityisesti koskaan saanut aiemmin rohkaisua ja jota ei ole koskaan aiemmin koettanut systemaattisesti kuumien kognitioiden poissaollessa...") Mutta jos minulla on oikeus olla väärässä ja kyvytön ja jopa pysyä väärässä ja kyvyttömänä, kunnes käy itselleni mahdolliseksi oppia muuttumaan tältä osin, voin sanoa äänelle vastaan: "Minulla on oikeus olla osaamatta tätä tehtävää. Olen siitä kyllä kiinnostunut, joten ongelma ei ole motivaatiossa eikä siinä, etten uskoisi ikinä siihen oppivani. Tiedän, että jos riittävän sitkeästi harjoittelen ja keskityn, opin kyllä tähänkin. Mutta vielä en osaa, ja herraties kenties en yksin siihen opikaan, ja jos siltä alkaa näyttää, voin ehkä pyytää apua joltakulta sellaiselta, joka osaisi neuvoa minua alkuun saamatta minua tuntemaan itseäni naurunalaiseksi tai typeräksi sen takia, etten osaa vielä. Mutta se, etten vielä osaa, ei tarkoita, että olisin pilalla tai tyhmä tai ettei minulla olisi oikeutta elää. Osaan monia asioita ja voin oppia tämänkin. Ja sinne asti minulla on oikeus olla osaamatta."

Kun olen saanut muotoiltua (alustavasti tietty, minulla oikeus myös alustaviin muotoiluihin ja kanamaiseen päätönjuoksuhakemiseen :P) oikeuteni, mielialani yllättäen kohentuu.

Tuntuu kauhean hyvältä antaa itselleen tällainen oikeus. Sinänsä on aika kummallista, etten ole antanut sitä aiemmin, en ainakaan sanoiksi puettuna. Suurimman osan aikaa olen toki antanut itselleni sen sanattomana lupauksena, mutta vaikeissa kohdissa en ole osannut inttää itsen tyhmäksi tuomitsevalle äänelle vastaan enkä penätä tuota oikeutta olla keskeneräinen. Olen ollut tietoinen keskeneräisyydestäni ja muiden keskeneräisyydestä (jep, vasta kuolemassa sitä on valmis) ja antanut muille kyllä luvan tähän, mutta olen jotenkin kuvitellut, että joku muu tulisi ja antaisi minulle lupani ja oikeuteni, eikä kukaan ole tehnyt niin. (Siksiköhän etsin äitiä kaikista naisopettajista kouluaikana, fantasioin siitä, että he tulisivat meille kotiin ja pitäisivät minusta huolta? Ehkä halusin, että joku antaa minulle luvan olla keskeneräinen ja onneton? Lukioikäisenä nämä haaveet alkoivat tuntua jo niin noloilta, että kuritin itseäni aika säälimättömin kielenkääntein niiden takia. Lukiossahan olisi pitänyt haluta poikakaveri, ei äitiä, ja muutenkin silloin minusta tuntui, että yhdessäkin äidissä oli aivan liikaa haastetta. Mutta silloin en ollutkaan tajunnut, miten jossakin mielessä sitä ei koskaan lakkaa olemasta viisivuotias tai kymmenvuotias itsensä: ne olot, ne pettymykset ja syyllisyydet ja hämmennys ovat edelleen läsnä ja pilkahtelevat esiin kiusallisesti. Ei tunnu ollenkaan ihmeelliseltä, että juuri minä kaikista ystävistäni olen niin kiinni siinä ideassa, että kaikki myöhemmät kumppanit ja ystävät ovat vain sijaisäitejä. Ja siirtymä vuotaa toiseenkin suuntaan: toisin kuin useimmille tuttavilleni, minulle oma äiti kuuluu seksuaalikuvastoon sen olennaisena osana.)

Päätän pitää pienen tauon ennen kuin paneudun uudelleen Cushnirin harjoitteeseen. Selvästi en vielä saa siitä kylmiltäni irti muuta kuin mahtavan tunnereaktion. Kuinkahan kävisi, jos en olisi lukenut kaikkea sitä tekstiä metakognitiosta ja tietoisesta läsnäolosta enkä tajuaisi, että kesken harjoitetta on mahdollista siirtää huomio siihen, minkä pystyy jo tekemään, olla läsnä rauhallisesti ja antaa olon tulla ja mennä, panna vain merkille nyt kun kerran on näin tärkeitä tuntemuksia merkille pantavana?

Vasta myrskyn tuiverrettua osaan iloita kuvakeksinnöstäni. Viimein tunnistan ilmeen, jota olen usein ihmetellyt. Äiti kutsuu ilmettä "juonikkaaksi ilmeeksi" ja sanoo, ettei ole koskaan ymmärtänyt, mitä tarkalleen ottaen juonin, kun minulla on se ilme.

Mutta luulen, etten henno kertoa hänelle, mistä on kyse.

Leijuva jyskyttäjä

Se piste, jossa stressi vaihtuu paikoillaan riehumisesta ja tempoilusta eteenpäin puhaltumiseksi (voima tosiaan tuntuu tulevan muualta), on mielenkiintoinen. Sovimme neuvottelussa keikan - kyse on kääntämisestä, mitä en ole ennen tehnyt. Tuntuu avartavalta huomata, miten on salaa haaveillut vanhoista haaveistaan niiden kuoppaamisen jälkeenkin ja nyt kun on tilaisuus kokeilla tuota työtä, kaikki noiden haaveiden pois heittämisen myötä kadonnut energia palautuu valtavana hyökynä. Istun aloilleni heti kotiin päästyäni (neuvotttelu menee nappiin, totta kai, sillä innon ja tarkkaavaisuuden määrällä), avaan kirjan ja raakakäännän uneen saakka.

En osaa edelleenkään haluta ruokaa, mutta saan aamulla syötyä puolikkaan jugurtin ilman kuvotusta, mikä on sentään edistystä. Nyt huomaan kirjastossa istuessani paineen vähitellen pihisevän ulos. Haukottelen ensimmäistä kertaa muutamaan päivään. Se tuntuu hyvältä. On niin paljon opittavaa, mutta tunnen selviäväni. Olen huomannut illalla, kuinka helppoa on keskittyä jyskyttämään lausetta kerrallaan. Minun on edettävä lauseittain, koska ymmärrän sanat selvästi lausekontekstissa. Jos asia olisi toisin, en varmaankaan pitäisi niin paljon erään toimittamani kirjan lauseesta, jossa verrataan yksittäistä neurokemikaalia sanaan ja tunnetilaa tai minäntilaa kokonaiseen lauseeseen. Se tuntuu hauskalta ajatukselta, vaikka joskus sana voi melkein lauseilla itsekseenkin. Pääskyskesä. Ilo! (Ei tunnu, että voisi kirjoittaa: "Ilo.") Sadeäänet. Myrskyää.

Mietin välittäjäaineita ja niiden lauseita ja sanoja ja muistelen kävellessäni sitä kertaa, kun viisaudenhampaani piti leikata. Olin jo pukenut leikkauskaavun ylleni ja istuuduin tuoliin. Kädet hikoilivat. Tunsin epävarmuutta, pelkoa, nöyryyttä ja toisaalta myös luottamusta rauhallisesti jutustelevaan naislääkäriin. Hän ruiskutti minuun jotakin adrenaliiniyhdistettä. Sitten kävimme vielä perustiedot läpi. Kun kerroin, että äidilläni on verenhyytymisen kanssa ongelmia, hän melkein huusi: "Onko tätä tutkittu sinusta? Emmehän me voi lähettää sinua yksin kotiin, jos alatkin vuotaa!" Hän ei halunnut ottaa riskiä, ja niin minun piti riisua leikkauskaapu, laittaa oma pooloni takaisin päälle ja lähteä kotiin. Yksinäinen adrenaliiniyhdiste toimi hullunkurisesti. Se tärisytti kehoa. Olin äärimmäisen valpas ja tärisevä samalla kun koin epämääräistä helpotusta ja pientä ärtymystä hommien siirtymisestä eteenpäin. Valppaus tuntui täysin väärältä, vähän kuin joku olisi injektoinut lauseeseen kummallisen sanan. Kopiokone kieltäytyi tulostamasta ELEFANTTEJA, esimerkiksi.

Koko kävelyn ajan minua hymyillyttää. Haluaisin hyppiä, tanssia ja laulaa, mutta vain taitan matkaa. Itkuisuus on kadonnut nyt kun voin tehdä käännökselle jotakin, en vain jännittää sen edessä siintämistä. Eufemia evästää minua autiomaavertauksin: käännös on aavikko, ei vuori. Ajattelen elokuvaa Arabian Lawrence ja sitä, mitä hän naksahti aavikkoon. Eikö hän ollutkin, siis se oikea Lawrence, myös kääntäjä? Kun katsoimme Vompsun kanssa elokuvan ja sitten haimme siitä ja sen henkilöistä tietoa, muistan olleeni nyreissäni siitä, ettei Lawrencen kirjallista taipumusta tuotu sen paremmin esiin elokuvan alussa. Häntä olisi ollut jotenkin helpompi ymmärtää sen kera. (Ehkä tämä johtuu vain siitä, ettei sotaukkous ole koskaan tuntunut minusta sympaattiselta tai vetoavalta ominaisuudelta, ja siitä, että huolimatta karvaistakin kokemuksista en ole vielä suostunut uskomaan, ettei kirjallisuus noin ylipäänsä vaikuttaisi näköpiiriä laventavasti, jos sitä ei käytetä pelkkään egon pönkitykseen tai lyömäaseena tyyliin: "Mitähh, etkö muka ole lukenut tätä teosta?")

Autiomaa tai ei, kävelyllä onnistun jyskyttämään sellaista vauhtia, että kirjastossa huomaan kipeyttäneeni nilkan. No, ei täältä tietysti tarvitse liikahtakaan ennen neljää. Sitten menen ystävien lapsiperheeseen illalliselle tapaamaan vanhoja tuttuja. Vapaapäivä käännöksestä, siis. Muuten autiomaa levittäytyy edessäni houkuttaen ja hiekanpyörteisenä helmikuun loppupuolelle saakka.

Sinne on aikaa. Ja paljon tehtävää. Ei vain käännös, vaan yritysneuvoja, yrityksen perustaminen, kaikkea tuollaista askarruttavaa käytännön asiaa. Mutta ainakin voin tehdä jotakin nyt, ja se saa olon leijuvaksi sinne saakka, että havaitsen lintanneeni innoissani nilkkaa vinoon. No, enköhän nyt taas hetken muista, että kävellessä on ajateltava jalkojen linjauksia, jos aion kävellä näillä koivilla. Onpa hyvä, että jalat osaavat purnata silloinkin, kun lauseet käyvät liian imeviksi.

Pisteeseen saakka

Melkein ehdin unohtaa, miltä stressi, todella kova stressi, tuntuu. Näkee tuskallisen teräväpiirteisesti, mutta kapeammin. Ei kuule, kun toinen puhuu huolistaan, sanoo vain mmmh ja ajattelee illan neuvottelua, illan neuvottelua, illan neuvottelua. Repii itsensä siitä irti, pakottautuu kuuntelemaan. Ei pysty syömään.

Aamulla pyörittelen leivänpalasta, yhtä pientä palasta, käsissäni kuin se olisi jotakin vaarallista tai tuntematonta alkuainetta. Tällaista... materiaa. Siitä murustuu sänkyyn. Saan ehkä puolet suuhun ja nielaistua, mutta leipä pyrkii välittömästi takaisin ylös. Vatsani ei ole sitä mieltä, että se kerkiäisi huoliltaan sulattaa ruokaa. Rauhoittavaan yrttiteehen se sentään suostuu. En ole oikein saanut syötyä siitä saakka, kun kuulin uutisen. Nälkä ei vain tule, ja jos koetan pakottautua, iskee kuvotus. Mitä kehoni kuvittelee? Että sen pitää pystyä pakenemaan tai taistelemaan, että verta ei riitä vatsan toimintoihin?

Uneen putoan kuin kaivoon ehkä juuri sen takia, että uupumus alkaa iskeä kaiken tämän ruokahaluttomuuden seurauksena. En tunne väsymystä illalla, mutta kun käyn makaamaan Vompsun määräämänä, katoan.

Tänään menemme Vompsun kanssa vesijuoksemaan, koska tahtoisin saada sydämen hakkaamaan edes vähän tarmottomammin. Vesijuostessa tuntuu siltä, että voisin painaa kovaa tahtia useita tunteja, mutta sitten äkisti jalat eivät tahdo liikkua lainkaan ja saunassa pyörryttää ja oksettaa kovasti. Istun pukuhuoneessa taas pitkään pää polvien välissä ja tärisen kylmästä ja pahoinvoinnista. Miten tehokkaasti olenkaan unohtanut tämän tilan! Kolme vuotta sitten vesijuoksin juuri näin, nitistääkseni hermostustani. Mitä sitten tapahtui? Lopetin suhteen, stressi laukesi. Tai osa siitä. Sen jälkeen stressasin uutta työtä, juoksin taas sinne saakka, että jälkikäteen oksetti.

Mutta pisteeseen saakka juoksemisella on funktionsa: sen jälkeen, kun horkka ja oksetus katoaa, tulee nälkä, ja tiedän, että minun on saatava kehoni suostumaan ruokaan. (Jos neuvottelen syömättömyyden tilassa, ties mihin ehtoihin suostun, ja ainakaan en vaikuta mistään työstä selviämään kykenevältä, jos kädet tärisevät ja itkettää.) Kotimatkalla melkein itken nälästä ja janosta. Ostan Alepasta mustikkakeittoa, se tuntuu kauhean kylmältä työntyessään vatsalaukkuun. Kotona keitän täysjyväspagettia, teen tomaattikastikkeen. Nälkä katoaa, mutta olo ei tule täydeksi. Mutta ei enää tunnu siltäkään, että voisin hetki mikä hyvänsä kaatua pitkin pituuttani lattialle, sentään. Otan taas leipää käteen, se pyörii kädessä, en saa vietyä sitä suuhun. Lopulta työnnän leivänpalan takaisin pussiin ja huomaan, että käsi tärisee vähän. Kun tuijotan kättä hämmästyneenä, tärinä lakkaa äkisti.

Onneksi neuvottelu on tänä iltana. Kahden tunnin kuluttua!

En ymmärrä, miksi stressi on näin valtava. En tiedä, kauanko tällaista voi jaksaa. Ruokahalun olisi suotavaa palata. En tahdo, että painoni tipahtaa taas parissa viikossa useita kiloja, ja tiedän, että jos en saa syötyä, en saa pian nukuttuakaan. Ehkä. Ei, en tiedä sitä, mutta viimeksi kävi niin. Nytkin saattaa käydä samoin, tai sitten stressi laukeaa, kun asiat on sovittu ja pääsen tarttumaan toimeen. Pahinta on tämä odottaminen, vuorenkokoinen ja vaativa urakka, jota tarkastelee yhtään tietämättä, miltä kiipeäminen tuntuu ja milloin pääsee kiipeämään. Kun asiaan vähänkin perehtyy, on jo paljon viisaampi, ja ainakin voi tehdä jotakin sen edistymisen hyväksi. Odottaminen sen sijaan tekee hulluksi.

Vompsu lähtee juuri täksi viikonlopuksi pois, joten illalla kukaan muu kuin kissat ei makaa vieressäni hengittämässä minua uneen. Neuvottelun jälkeen olisi ystävän keikka, mutta olen niin heikossa kunnossa, että enköhän neuvottelun jälkeen tule vain kotiin nukkumaan (ja ehkä vähän itkemään, jos jännitys laukeaa). Asioita ei helpota lainkaan, että on kuukautiskierron loppupuoli, jolloin olen tavanomaista itkuisempi, epävarmempi ja onnettomampi. (Kirjastosta lainaamani Seksuaalisuus-kirjan mukaan tämä johtuu siitä, että kuukautisten loppuvaiheessa elimistössä vallitsee serotoniinin puute. Sitä voitaisiin hoitaa masennuslääkkeilläkin, mutta en usko, että sellaiseen on tarvetta, riittää että tiedän mielialan muutoksen hormonaaliseksi ja sinänsä vaarattomaksi. Serotoniininpuutos ilmenee usein kyltymättömänä nälkänä. Mutta ei minulla nyt kyllä ole nälkä, kaukana siitä... olisi vaan.) Vompsua itkettää, kun hän lähtee, mutta en osaa oikein vastata siihen muuten kuin surullisesti hymyilemällä ja halaamalla ja sanomalla poissaolevasti, että varmasti kaikki menee ihan hyvin meiltä molemmilta. (Hän menee viikonlopuksi lapsuudenkotiinsa sisarustensa kanssa, joten luvassa on vaikeaa yhdessäoloa.) En vain veny empatiaan, en tällaisessa tilassa. En saa mitään kosketusta siihen, mitä tunnen tai mitä joku toinen tuntee, ennen kuin saan pudottua itkuun oikein kunnolla.

Haluaisin soittaa äidille uudesta työstä, mutta tiedän, että jos yritän soittaa, en pysty kuin itkemään. Minua se auttaisi, mutta äidille koettelemus voisi olla turhan rankka, hän huolestuu sellaisesta aina niin kovin. Tietysti voisin kävellä hänen töihinsäkin tai ajaa bussilla vanhempieni luokse yöksi, mutta pelkään, että säikäyttäisin heidät perinpohjaisesti tällaisena sotkuisena itkumyttynä. Eihän mitään pahaa ole edes tapahtunut, vaan olen saamassa työn, jota olen toivonut! Eikä siinä ole mitään järkeä! Mutta näin vain tapahtuu, siinä on oma huvittava logiikkansa.

Jotenkin metatasolla kaiken tämän syömättömyyden ja omituisen vireystilan yläpuolella tunnelma on kevyt, hallittavissa, koska tunteet ovat loitontuneet jonnekin omaan akvaarioonsa surisemaan. Muistan syömishäiriöistä lukemani tekstin, jossa esitettiin, että syömättömyys on itse asiassa varsin tehokas tapa kontrolloida tunteiden voimakkuutta. Ilmeisesti kehoni tietää sen ja ottaa tämän keinon käyttöön lupaa tiedustelematta. Kuvotus ja uupumus seisovat tavallaan kaiken muun edessä tai laulavat omaa säveltään niin lujaa, ettei mitään muuta oikein tahdo kuulla. Jos mielestäni ei olekaan siksi ratsastajaksi, joka narraa hevosen esteelle ennen kuin tämä kerkiää ajatella, ettei taatusti pysty loikkaamaan esteen yli, kehosta näyttää olevan. Se järjestää muuta ajateltavaa.

Tai ehkä ajateltava on väärä sana. En erityisesti ajattele mitään eikä minusta oikein tunnukaan miltään. On kuin ajelehtisin kilometrejä kehon yläpuolella, seuraisin lasin takaa sen väsähtämistä ja äkillistä ruoan ihmettelyä. Aivan kuin se olisi unohtanut, mitä ruoan kanssa kuuluu tehdä, miten ruokaan reagoidaan.

Paitsi silloin kun sen juoksee altassa pisteeseen saakka. Se ei tunnu mukavalta, mutta sitten saan sentään syötyä vähän.

En tiedä, ehkä minun pitäisi luottaa kehoon enemmän, hyväksyä se, ettei se nyt vain tahdo syödä. Mutta perheeni syömishäiriöhistorialla en oikein tohdi asennoitua niin, koska olen havainnut, etteivät kehot aina toimi kovin järkevästi ja että jotkut asiat olisi parempi käsitellä kuin etäännyttää ne nälän taakse. Minä en ainakaan tahdo sairaalaan tilanteen pitkityttyä enkä siis aio antaa tilanteen pitkittyä. Mielummin vähän horkkaa ja pahoinvointia, jos se pakottaa nälän esiin. Tavallaan on onnellinen sattuma, että Vompsu lähtee juuri nyt pois, sillä olen surkeaa seuraa vaeltaessani eestaas lasittunein silmin, kädet epäluotettavina, kyvyttömänä tajuamaan vitsejä ja tunteita.

Enää puolitoista tuntia. Ajattelen kotiin palaamista neuvottelusta toisena pisteenä tänään. Piste ei saa tulla kesken neuvottelun eikä sitä ennen. Hengitän, sillä voinko tehdä muutakaan, hengittää ja kestää tätä tilaa? Sisään, ulos, sisään, ulos. Muille ihmisille tehdyt esitteet, aikataulut, tavoitteet, tulkinnat... harmaa kissa peiton alla, jalkojeni luona, tietoisuuteen puskeva pissihätä, hämärtyvä huone. Edith Piaf, kaiuttimissa. Sitten Annie Lennox, se kappale, jota joskus soitettiin huoneessa kauan sitten kerta toisensa jälkeen, miksi, miksi, miksi.

Silloin jo ajattelin, miksi jotkut asiat tapahtuivat kuten tapahtuivat, ja äkisti mieleen tulevat Hurinan kasvot sen jälkeen kun kerroin hänelle jokin pimeä iltapäivä kirjastossa, miten ja milloin kaikki tapahtui, ja mitä psykiatri sen jälkeen arvioi, ja Hurinan ilmeen huolestuneisuus ja sanat: "Ei sellaista pitäisi tapahtua kenellekään." Ja oma kiusaantuneisuuteni, koska minusta tapahtumat, jotka kuvasin, eivät useimmiten tunnu yhtään miltään, vaikka ne välillä iskevätkin tietoisuuteen sellaisella voimalla, että säikähdän. Ja huomaan, että nyt kun kehoni on liian levoton syömään ja näkee ja kuulee kaiken uhkaavan terävästi eikä tahdo kiinnittää mihinkään muuhun huomiota, nyt äkkiä muistan terävästi senkin, miltä tuntui mennä syksyllä kouluun muuttuneena. Muut eivät nähneet sitä selvästi, mutta itse tiesin jonkin menneen sijoiltaan. Olin yksin, täysin yksin. (Enkä edelleenkään pysty järkyttymään koulusurmista ja sensellaisista - minulta karisi usko ihmisiin jossain mielessä jo kauan sitten, varhaisteini-iässä, vaikka minua ei silloin vahingoitettukaan vaan vain löysin väkivallan uhrin, ja vaikka tavallaan olenkin saanut paljon luottamustani takaisin ja enimmäkseen kai vaikutan nykyään aika normaalilta ja pidän ihmisistä. Ei minun ole vaikeaa uskoa, että ne samat ihmiset, joista pidän, ystävät ja perheeni ja minä itse jossakin toisessa tilanteessa, toisessa ajassa, toisessa roolissa, jättäisimme näkemättä hädän ja avunpyydöt ja vain noudattaisimme käskyjä ulko- tai sisäpuolelta. Uskon tavanneeni muutaman ihmisen, jotka hätkähtäisivät aika nopeasti vastustamaan vahingoittamista, mutta hekään eivät heti huomaisi, ja hekin tuntisivat tyytyväisyyttä siitä, etteivät olisi vahingoitettavien puolella. Kuten minäkin. Taatusti olen tyytyväinen siitä, etten ole viljabroileri enkä maitokarjan sonnivasikka.)

En muista, milloin viimeksi olisin ollut näin yksin, yksinäinen ja lohduton kaiken näennäisen etäännytykseni takana. Ja milloin olisin myös halunnut säilyttää tilanteen näin, koska näin saan sentään jähmettyä hengittämään eikä minun tarvitse kokea viiltävää epätoivoa siitä, etten kykene enää, toistaiseksi, stressin laukeamiseen saakka, tunnistamaan toisten ilmeiden ja eleiden pieniä vihjeitä, että toiset ovat muuttuneet kulisseiksi, jotka vain näyttävät ihmisiltä, samalla tavalla kuin itsekin vain näytän ihmiseltä, siellä kaukana, eikä se merkitse mitään.

Märepala

Näen unta, näen syvästi unta, koska koira on meillä joitakin päiviä. En osaa näemmä nukkua turvallisesti ilman suurta ruhoa, joka estää minua kääntyilemästä ja heräämästä pussilakanaan sotkeutumiseen.

Unessa olen myöhästymässä junasta vieraassa maassa. Pakkaan reppua unenpöpperössä yhden tähden hotellissa, kaapaisen vielä kädellä kuviopaperoitua hyllyä ja päätän, että kaiken täytyy järjen mukaan olla mukana. Reppu selkään, matkaan. Juostessani kohti asemaa vielä pimeän kaupungin halki (kaupungissa kulkevat raitiovaunut, kuinkas muuten, metsäunissanikin saattaa kulkea raitiovaunu keskellä metsää) sydän ja hengitys tikahtumaisillaan mielessäni häivähtää, onko lippu mukana. Mutta ei ole aikaa pysähtyä tarkastelemaan.

Asemalle sukelletaan jalankulkutunnelia pitkin suuren kadun alitse. Autot matavat paksussa savukaasussa, kirkon kello lyö kaukana. Ihmiset tungeksivat, koetan sujahdella heidän välistään, jalat tärisevät jo. Tuolla, valotaulu, laituri kahdeksan. Syöksyn laiturille portin läpi, näen muiden näyttävän lippujaan, mutta näen myös, että kello on jo minuutin vaille, joten ryntään vain tarkastuspisteen lävitse ja junaan. Junassa lösähdän penkille ja alan tonkia reppua löytääkseni lipun, jossa paikkani lukisi.

Reppua tonkiessa minulle alkaa valjeta, ettei kaikki ole kunnossa. Ensinnäkin, lippua ei löydy. Toiseksi, juna seisoo edelleen. Sen sijaan viereinen juna, modernin näköinen luotijuna, jollaiseen kuvittelen nousseeni, lipuu meluamatta pois asemalta. Vilkaisen junaa, jossa istun: ihmiset ovat pukeutuneet arkisesti, lukevat ilmaisjakelulehtiä, ovat selvästi menossa töihin. Penkit ovat kovat. Tämä ei voi olla luotijuna Pariisiin! Jatkan silti tonkimista, nostan tavarat repusta viereeni penkille. Lipun lisäksi minulta puuttuu lompakko, puhelin ja avain. Ja vaatteet - kuinka olen voinut matkustaa mukanani vain yksi villapaita? Äkisti tajuan, että minulla on suuri matka-arkkukin, jonka olen tunkenut sängyn alle hotellissa, ja että olen piilottanut arvoesineeni matka-arkkuun. Sillä hetkellä juna nytkähtää liikkeelle.

Vilkuilen ympärilleni. Pitäisikö minun rynnätä konduktöörin luokse ja vaatia pysäyttämään tämä juna? Sittenhän voisin juosta hotelliin ja hakea matka-arkun. Mutta toisaalta, minulla ei ole rahaa maksaa matkastani, voisin joutua eristysselliin tai teloitettavaksi. Kylmää hikeä uhoten tungen tavarat takaisin reppuun ja koetan näyttää kunnialliselta työmatkalaiselta. Edes hetken vielä, ennen kuin tapahtumat alkavat vyöryä. Ajattelen edessä olevaa kuulustelua, sähköshokkeja ja nälkää, valotonta koppia, keuhkokuumetta. "Miksi sinä et tarkistanut laukkua? Miksi heräsit niin myöhään? Minne sanoitkaan olevasi matkalla? Miksi sitten et ottanut sitä junaa vaan tämän? Onko tapanasi yleisemminkin ryntäillä kuin päätön kana? Oletko edes selvinpäin?" Ja niin edelleen. Ja mitä voi vastata? Voin painaa päätäni alaspäin, purra huulta, koittaa olla itkemättä.

Miten tämä kaikki on voinut tapahtua minulle, joka tarkistan tarkistamastakin päästyäni, että mukana on avain ja lompakko ja missä vaunussa on istumapaikka, usein viisikin kertaa matkustusaamuna, kunnes osaan ulkoa, missä taskussa lippu on ja minkänumeroisella paikalla istun? (Näin siis valveilla, unessahan en tiedä nukkuvani.) Miten tämä voi käydä minulle, joka tarkistan lipun monta kertaa, koska en luota muistikuvaani, että tarkistin sen jo?

Tässä vaiheessa vaunun ovi heilahtaa auki ja ankaran näköinen konduktööri astuu sisään. "Matkaliput, olkaa hyvä!" hän huutaa. Tunnen kummallista heikotusta.

Makaan sängyssä, koira jaloissa, Vompsun tuhina oikealla puolellani. Vähitellen rauhoitun. Kukaan ei ole teloittamassa minua eikä kiduttamassa minua, jotta osaisin vastata kysymyksiin, joihin en pysty sanomaan mitään muuta järkevää kuin että nukuin pommiin ja olen siitä pahoillani. (Eikä se tunnu riittävältä.) Tunnistan taas itseni, tunnistan pelkoni jonkin pieleen menemisestä, minulla se vain naamioituu toisin kuin niillä, jotka tarkistelevat liesiä ja silitysrautoja. (Siitäkin huolimatta, että liesi on ollut monesti päällä ulkoillessani ja levy on hehkunut punaisena takaisin tullessani.) Tai: ehkä kyse ei olekaan omasta pelostani, koska neuroottisuuteni keskittyy tarkasti niihin seikkoihin, joista minulle on motkotettu koko lapsuuden ajan. Ehkä tuo tarkastamista vaativa ja ehdottomia rangaistuksia määräävä ääni on jonkun toisen? Totta kai se on, ymmärrän sen, mutta kuulen tuon äänen silti ja näen siitä painajaisia.

Ei sinänsä yllättävää, että näen tällaisen painajaisen nyt. Olen tehnyt netissä skeematestin, joka on toki vain suuntaa-antava, mutta jonka tulokset toisaalta tuntuvat aika osuvilta, toisaalta järkyttävät minut perinpohjaisesti esittäessään, että rankaisevuus on keskeisin skeemani (esiintyen useilla elämänalueilla), ja seuraavaksi vahvimmat ovat epäonnistuminen ja ulkopuolisuus (kummatkin vaikuttaen joihinkin elämänalueisiin: jep, osaan nimetä ne tarkasti). (Pienempinä tekijöinä, gosh näitä on monta, ovat riippuvuus, alistuminen ja uhrautuminen.) Olen yllättynyt tuloksesta, koska olisin itse laittanut perusskeemoikseni alistumisen ja ulkopuolisuuden, sitten ehkä uhrautumisen ja epäonnistumisen. Rankaisevuuden toki tunnistan, mutta olen kuvitellut sen jotenkin heikoksi - enhän minä näet tietoisella tasolla usko rankaisevuuteen juuri ollenkaan! Lautamiestyössäkin koen moraalisen solmun joka ikistä tuomiota mietittäessä, koska en usko yhdenkään vaihtoehdon mitenkään auttavan rangaistavaa elämään tavalla, joka aidosti ottaisi huomioon toisenkin tarpeet. Mutta eiväthän skeemat kartoitakaan niinkään tietoista maailmaa vaan piintynyttä tuntemusta jostakin, tässä tapauksessa selkeästi siitä, että ansaitsen rangaistuksen. Unessakin huolimattomuudesta rankaistaan mahdollisesti teloituksella. Ei siinä ole mitään järkeä, ellei ajattele sitä neuroottisuutta, jolla tosiaan tarkastan matkalippujen mukana olon keskellä skarpeinta valvetta.

Minua huolestuttaa hirvittävästi tällä hetkellä, rankaisenko tietämättäni muita. En koe tekeväni niin, mutta ehkä mielenmaisemani on niin karu, etten vain tunnista koko asiaa. "Kohtele muita kuten toivot itseäsi kohdeltavan" ja niin edelleen. Itseäni olen kyllä erikoistunut rankaisemaan, sen tiedän, ja koetan siksi tietoisesti opetella lempeyttä. Kunhan tänään saamme skeemakirjan takaisin lainasta Lupiinilta, taidan lukea siitä rankaisevuuden skeemailijan käyttöohjeet...

Jostakin syystä uni nostaa märepalan menneisyydestä, kirkkaankuultavan muistokuplan yksittäisestä tapahtumasta. On joulunalus, elän ensimmäisessä avoliitossa, mies on muuttanut luokseni. Hän makaa sängyssä ja nukkuu, vaikka kello on jo kolmen-neljän maissa. Hän haisee pahalle, koska hän ei peseydy kuin suunnilleen kerran kahdessa viikossa. Olen ollut valveilla monta tuntia, koetan siivota sotkua. Miehen mielestä kotityöt kuuluvat minulle, maksanhan minä asunnon vuokrankin ja huonekalutkin ovat minun. Tämä päätelmä kuulostaa jotenkin oudolta, mutta kun hän kerran on niin paljon vanhempi ja opiskellut jo monta vuotta, ja leimaa epäluuloisen kysymykseni silkaksi tyhmyydeksi, alistun tilanteeseen ja siihen seikkaan, että suhteiden maailmassa on niin monia asioita, joiden suhteen olen vielä tyhmä ja naiivi. Onhan miehellä sentään takanaan monen vuoden suhteita, minulla pelkkiä satunnaisia seikkailuita.

Siivoan, tiskaan, käyn suihkussa. Suihkussa käynnin jälkeen minun on rasvattava iho, koska muuten alan kutista. Näin ihotautilääkäri on määrännyt. Mutta miehen mielestä rasva on humpuukia, epäekologista rahantuhlausta. ("Epäekologinen" voi toimia hyvänä lyömäaseena; sääli, koska näitä asioita sietäisi miettiä oikeasti, ei vain syyllistämisen merkeissä ja syyllistävästä mausta voi olla vaikeaa päästä.) Hänestä minun pitäisi vain lakata rasvaamasta ihoani, ja myös ehkä käytävä suihkussa vain parin viikon välein, ja ihoni tottuisi tuohon "luonnolliseen rytmiin". Itse tiedän, ettei siitä tule mitään, mutten oikein uskalla väittää vastaan. Niinpä piilotan rasvan omaan kylpyhuoneeseeni pyyhkeiden alle ja kun mies nukkuu normaaliin valveaikaan, käyn salaa suihkussa ja rasvaan salaa ihon. Olen käynyt suihkussa, hiukset ovat vielä kosteat, kun ovikello soi. Pahus, ajattelen, nyt jään kiinni peseytymisestä!

Oven takana on ystävä ja tämän äiti. He ovat tulleet tuomaan joululahjan minulle. Kaivan ystävän joululahjan kaapista (jostain syystä joulupaketteja on kiva säilyttää paitahyllyllä kuin muistumana ajasta, jolloin piilotti perheenjäsenten paketit) ja koetan ojentaa sen ovella, pidätellä heitä siinä. Mutta he haluavat tulla sisään. "Etkö tarjoaisi meille teetä?" kysyy ystävän äiti. Ulkona on kylmä ja heidän vanhan autonsa lämmityslaite ei ole kovin tehokas. Heidän jalkansa ovat jäässä. "Sitäpaitsi kuulin, että sinulla on poikaystävä. Etkö esittelisi meitä?"

Myönnyn, tulkoot sitten sisään. Näen ystävän äidin ilmeessä jotakin huolestunutta. "Nukutko tarpeeksi? Näytät jotenkin väsyneen ja laihtuneen." En nuku tarpeeksi, tietenkään, koska mies menee nukkumaan kolmelta yöllä ja sinne saakka on valvottava, ja sitten oma sisäinen kelloni herättää minut kahdeksan kieppeissä. Tarvitsisin pidemmän unen. Mutta en sano mitään, astun vain peremmälle. Mies hätkähtää sängyssä hereille. Ilman silmälaseja hän on kohtalaisen sokea. Äkkiä tajuan, miten pahalta hän haisee, ja näen ystävän äidin vähän säikähtävän tätä ilmestystä. "Ai, sinä olitkin nukkumassa", hän sanoo. "Hei", sanoo ystävä. "Nämä tuli teelle", sanon. "Ja on jo iltapäivä, aika herätä."

Alan keittää teetä, pieni asunto (sama jossa asumme nyt) täynnä ihmisiä. Fiilis voisi muuten olla jouluisa, mutta en osaa olla huomaamatta ystävän äidin huolestusta ja vastenmielisyyttä miestä kohtaan. (Omat vanhempani eivät tiedä hänestä vielä mitään, minua pelottaa kertoa heille.) Ystävän äidin tunnetila vahvistaa omia aavistuksiani, että jotakin on pielessä, mutta olen vielä liian nuori ja kiltti ymmärtämään, mikä kaikki sakkaa, ja ettei minulla ole mitään keinoja eikä voimia estää tapahtumia kulkemasta siihen suuntaan. Niinpä tunnen vain epämääräistä, muodotonta kauhua ja epämukavuutta ja neuvottomuutta, epävarmuutta ja surua, samoja tuntemuksia, jotka myöhemmin paisuvat sellaiseen mittakaavaan, ettei niitä enää pysty erittelemään juuri kuinkaan, edes tässä mittakaavassa, eikä muistamaan, etteivät ne kuulu elämään välttämättömyytenä. Kun muut katsovat toisaalle, mies osoittaa sormellaan hiuksiani ja pöyhäisee sitten kädellään likaista tukkapehkoaan. Hän on huomannut, että olen peseytynyt, ja haluaa ilmaista sen. Sanat saavat odottaa siihen, että toiset ovat lähteneet.

Tuo silloin kokemani on suhtkoht sama tunne kuin junassa tavaroitaan purkavan uniminän mielenmaisema, tunne suistumisesta ja putoamisesta, ettei enää kykene kohentamaan tilannetta tai kääntämään sitä, että on vain kestettävä kaikki, mitä tuleman pitää, ja että on oikeastaan aivan oma syy, että joutuu kestämään sen kaiken.

Hassua, en ole muistanut tuota teevierailua ja sen vaivautunutta tunnelmaa vuosiin. En tiennyt, että muistan sellaista. Ja silti, nyt kun uni tuo tilanteen mieleen - muistan tunnelmittain, en niinkään faktoittain - hämmästyn sitä, miten olen unohtanut tuon tapaamisen, vaikka siihen liittyi niin voimakasta hämmennystä.

Ja hämmästyn edelleen, kun jostakin kotiin palatessani näen Vompsun pedanneen sängyn tai tiskanneen. Aivan oma-aloitteisesti, siitä mitään kaunaa minua kohtaan tuntematta. Se on kummallista hyvyyttä, jota minun on joskus vaikeaa uskoa.