Uniikkiudesta ja tajuamisen hitaudesta

Mieli toimii niin kummallisella tavalla. Se kerää sälää ja myllää sitä vuosikausia, ja äkisti eräänä aamuna, kun herää taas vähän turhan varhain päiväohjelmaan nähden ja on sees, tulos pullahtaa ulos.

Mietin sitä haastetta, johon astahdan viikon kuluttua. Tahdon tehdä sen, mitä teen, mutta moni asia jännittää koko olemustani. Ehkä eniten jännittää dynaamisen joogan ohjaaminen hengittämisen tahtiin. Yleensä palastelen kursseilla dynaamiset asiat niin, että opettelemme palasen kerrallaan ja sitten voinkin sanoa, että tee hengityksesi tahtiin. Tämä uusi tunti on erilainen - joka kerran voi paikalla olla ihan eri ihmisiä. Osa on tehnyt joogaa pitkään, osa kokeilee ensimmäistä kertaa. Pidempään käyneet ovat tottuneet pidempiin koreografioihin, joissa ohjaaja ohjaa kaiken aikaa mukana hengitystä. Minun on vaikeaa ohjata hengitystä, koska en itse pysy mitenkään mukana tuollaisessa joogassa tai siis sen hengitystahdissa.

Minua opettaneet ovat ehdottaneet yhtä sun toista: että olisi hyvä tietoisesti nopeuttaa hengitystä, ettei nyt tarvitse tehdä samalla pranayamaa jne. Ja sillä yhdellä masterclasstunnilla, jolla kerran kävin ja joka oli muiden mielestä hyvin haastava, koska hengitystä hidastettiin heistä ihan luonnottomalle tasolle, taisin olla ainoa, joka koki hidastuksen helpottavana, ei haastavana.

Kun saan tehdä oman hengitykseni tahtiin, kaikki sujuu: happi riittää, ehdin hengittää syvään. Jos pitää tehdä jonkun toisen ohjaamaan tahtiin, alan sakata, hengitän vain pinnallisesti. Pitkään mietin, onko kyse hengityksen säätelemiseen liittyvästä jännityksestä tai jostain vastareaktiosta, joka kohdistuu johonkin niinkin intiimiin kuin hengittämiseen puuttumiseen. (Toisin sanoin, patologisoin tekemistäni ja osaamattomuuttani.) Tänä aamuna mieli äkisti muodosti uuden hypoteesin - täysin patistamatta. Entäs jos ylähengitystieni ja keuhkoputkeni ovat vain sen verran ahtaat, että tuo on se ilmankulun nopeus, joka on minulle mahdollinen? Isommat röörit vetävät enemmän ilmaa per sekunti. Äiti oli taas käynyt puhkottamassa korvansa ja lääkäri oli ihmetellyt, miten pienet ja sirot tiehyet. Kaikilla siinä suvussa on kuulemma sellaiset. Ja samalla kun hypoteesi yksinkertaisesti kolahti tajuntaani, muistin muutaman seikan: miten kaikki lääkärit ovat hämmästelleet keuhkokuvissa sitä, miten turvoksissa keuhkoputket ovat, nauraneet ylähengitysteiden pienuudelle ja miten hierojakoulun puhallustestissä sain kahdeksankymmentävuotiaan mummon tuloksen. Entäs jos - jos tämä onkin rakenteellista? Ei vika, ei, elän ihan terveen ihmisen elämää enkä tarvitse edes kahvin kaltaisia piristeitä jaksaakseni, vaan piirre. Neutraali piirre, joka panee suosimaan toisia asioita ja tekee toisista asioista vaikeita. Vähän kuten reilusti avautuvat lonkat tai pitkät alaraajat suhteessa yläraajoihin.

Jokaisessa meissä on taatusti roppakaupalla piirteitä, jotka selittävät mysteerimäisiltä tuntuvia pitämisiä ja vieroksuntoja, helppouden ja vaikeuden tuntuja. Jotkut asiat vain luonnistuvat helposti tietynlaisella konstituutiolla. Toiset asiat näyttäytyvät haastavina, vaikeina tai ovat suorastaan mahdottomia. (Esimerkiksi selän kierroissa lonkka ja polvi ysikympin kulmassa ei toivoakaan, että saisin samaan aikaan vastakkaisen hartian ja polvet lattiaan. Selässä ja lantiossa on luu luuta vasten, siitä ei kierretä pidemmälle.) Ohjatessani koetan analysoida tarkasti näkeemääni: mihin liike pysähtyy, miten harjoitus pysyy turvallisena, ja jos joku vääntää väkisin ja tavoitehakuisesti, millainen vaihtoehtoinen tavoite hänelle ehkä kannattaisi antaa. Nyt kirjoitan vasta anatomis-rakenteellisesta puolesta. Entä sitten, kun tarkasteluun otetaan myös mielen konstituutio mukaan? Mielessäkin on omat luontumuksensa, ja varmaankin hermostollinen ja temperamenttinen perusta tekee toisista luontumuksista mahdollisempia tai ainakin todennäköisempiä kuin toisista. (Tämä & tämä on viime aikoina mietityttänyt itseäni.)

Joku anatomi kirjoitti osuvasti, että otamme kyseenalaistamatta sen, että meillä on uniikit kasvot, mutta meidän on paljon vaikeampaa tajuta, että se, mikä on ilmiselvää kasvojen kohdalla, pätee muissakin kohdissa - kohta kohdalta. Pientä variaatiota löytyy. Kuinka tyypillistä, että vaikka kuinka kelaa luita ja niveliä, ei tule ajatelleeksi sellaista asiaa kuin hengitystiehyet. Epäilemättä variaatiota löytyy niistäkin. Jotta ehdin hengittää keuhkot edes semityhjäksi - residuaaliahan aina jää ja hyvä niin -, pääsen sille syvyydelle, jossa käytetään palleaa kunnolla, tarvitsen enemmän aikaa kuin muut. Se on itselleni ihan okei, ja paras ollakin, koska tämä tuskin tulee muuttumaan. Kun ilmajoogan myötä olen saanut pallean kunnolla liikkelle, hengitykseni on vain hidastunut entisestään: on enemmän täytettävää ja tyhjättävää.

En tiedä, mitä parahtaa liittyen olentoihin, jotka uskovat variaatioon vain siinä missä sen selvimmin näkevät. (Ihmiset voisivat hahmottaa variaation kehon mittasuhteidenkin tapauksessa, mutta vaikuttaa siltä, että pitää opetella joko piirtämään mallista tai ohjaamaan liikuntaa, jotta kiinnostus analysoida mittasuhteita pääsee virittymään. Ehkä meillä on toistemme kanssa informaatioähky jo ilmeistä, äänensävystä jne. - useimmissa toiminnoissa ei tarvita tietoa siitä, onko yläraajan pituus keskijakaumalla vai käyrän jommallakummalla laidalla, piirtäjälle ja liikunnanohjaajalle tällä taas on merkitystä. Mutta minkä määrän itsen tuomitsemista siitä, tästä ja tuosta voisikaan välttää, jos tajuaisimme tosiaan, miten uniikkeja olemme!)

Ensi maanantaihin mennessä minun on kyettävä tuottamaan rytmi, jossa muut pystyvät työstämään. Ehkä annan ensin jonkin helpon pienen sarjan, pyydän tekemään sitä hengityksen tahtiin ja lunttaan siitä tahdin muuhun tekemiseen, lopputunniksi.

Huomaan kirjoittavani "helpon pienen sarjan" vaikka hittojako tässä maailmassa voi ymmärtää siitä, mikä lopulta on helppoa kaikille osallistujille.

Elokuun lopunaikaa

Yöllä pointillistin syksyvastakohta, samettipaperinleikkaaja, on levittänyt työnsä näytille kotikulmille. Mustasta samettipäällystetystä paperista leikatut puunsiluetit, pensaansiluetit, koko kasvillisuus rikkaine muotoineen, piirtyvät valoa taittavia seiniä vasten, taivaan ylikylläistä preussinsinistä vasten, pilviä vasten, bussipysäkkejä vasten. Bussipysäkkien (kaksi rinnakkain, tien kummallakin puolen) valokioskeissa istuskeleviin ja seisoskeleviin ihmissiluetteihin on pastelliliiduin hieraistu aihio kukkamekkoa tai farkunsinistä, jotain mistä tunnistaa, etteivät nuo ulokkeet ole ihopoimua vaan vaatetta.

Harmaa syö taas, vähän mutta kuitenkin. Ja kehrää, ja herättää aamulla ja illalla tassulla naamaan läpäten. Ei se yleensä, mutta nyt kyllä. Sen on saatava huomionsa. Olemme luopuneet pakkosyötöstä melkein täysin, tarjoamme herkkuruokaa (ainoastaan mousse-nimikoidut kelpaavat) ja ammumme pillerit kurkkuun tablettiruiskulla. Harmaa väristää turkkiaan inhosta harvemmin ja vaikuttaa tyytyväisemmältä. Odotamme puhelimen soivan, odotamme eläinsairaalan kutsua tarkastukseen. Harmaa leikataan tai sitten ei. Eläinlääkäri ei osannut sanoa, mitä kivet munuaisissakin tarkoittavat. Virtsanjohtimista ja rakosta kivet kyllä saa pois, mutta entäs munuaiset? Olen varautunut kaikkeen. Eikä se tunnu enää niin pahalta nyt kun kissa vaikuttaa kivuttomalta ja elämänhaluiselta. Antibiootit ovat sammuttaneet tulehdusmuutokset virtsateissä.

Kulttuuria rummutetaan tiiviisti. Iskee keikkaväsymys. Olisi vaikka mitä. Olkoon. Niillä muutamalla keikalla, jonka käymme kuuntelemassa, ihastelen torvia. Ja laulavaa-soittavaa avioparia. Millaista olisi syntyä perheeseen, jossa vanhemmat osaavat iloita musiikissa? Jossa musiikki ei olisi kiistan aihe? Jossa olisi yhdessä tekemisen mahdollisuus? En osaa kuvitella, en ainakaan sillä tavalla, että pitäisin kuvitelmiani mitenkään realistisina.

Jalka kipeytyy uudestaan, varmaankin uniongelmien takia. Tuntuu kuin yksityiskohtien hyöky paiskautuisi vasten kehoa, joka yrittää tarrautua vierivään hiekkaan jalkojen alla, säilyttää käsityksen siitä, mitä on ylhäällä ja alhaalla, mikä ilmaa, mikä vedenalista. Särähdän hereille väsyneenä ja levottomana. Odotan, että tila tasaantuisi, mutta on kohtia, joissa itkettää. Itken asiakaspalvelijan roolissa hiljaisena hetkenä, pyyhin silmiä hupparin hihaan ja toivon, ettei tämä kaikki karkoita asiakkaita. Itken pyöräillessäni töistä kaupunkiin ostamaan pieniä herkkumoussepurkkeja kissalle. Itken vähän kun maksan ne. Melkein huomaamattomasti. Myyjä näyttää ärsyyntyvän.

Mitä sinulle kuuluu, kysyy työkaveri palaveriaamussa. No, vähän tällaista, sanon. Kolmas kerta puolen vuoden sisään kun matkallelähtöön on alle viikko eikä ole aavistustakaan siitä, pystynkö lähtemään. Työkaveri ei osaa sanoa tähän mitään. Nyt pystyisin lähtemään jalan puolesta, en täysipainoisesti mutta kuitenkin, mutten osaa sanoa, antaisinko itselleni anteeksi, jos kissa järkyttyykin ja menee huonommaksi. Ihan hyvin sinä voit lähteä, sanoo moni. Eiköhän se järjesty. Entä jos ei järjestykään? Entä jos jokin menee pieleen? Voisinko pitää pieleenmenemiset paremmin hallinnassa kotona? Mitä vastuu eläimestä oikeastaan pitää sisällään? Teenkö edelleen samaa kuin kymmenen täyttäessäni, kun minulta kysyttiin, haluanko lahjaksi pianon vai ponin, ja vastasin pianon, koska minun kävi niin sääliksi ponia, joka joutuisi kärsimään huonoudestani ja osaamattomuudestani sekä kaikista vastuuttomista taipumuksistani? (En halunnut pianoa, se ei olisi voinut vähempää kiinnostaa, mutten silloin vielä osannut vastustaa kysymystä ja sanoa, että se on typerä kysymys, ja että sen voisi kysyä jotenkin muulla tavalla, vaikka niin, että onko jotain erityistä, mitä haluaisin.) Totta kai haluan matkalle. Pelottaa havaita, että on tahtoa ja jotain, jonka voisi leimata itsekkyydeksi. Onko kaiken sellaisen haluaminen, jota ei aivan välttämättä tarvitse, itsekästä? Vihaan itseäni laimeasti jo pelkästään siitä syystä, että ehkä uskaltaudun matkalle. Koetan antaa sen olla, mutta tietysti se vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni. Samalla minua raivostuttaa se, miten helposti muovailen elämääni katastrofien välttämistavoitteiden ympärille.

Pudotan avaimet hissikuiluun. Tai oikeastaan pitäisi varmaan kirjoittaa, että kuvittelen pudottavani avaimet hissikuiluun. En nimittäin tiedä. Tiedän, että tulen sisään rappuun avaimella, ja on yö, olemme koiran kanssa nähneet samettipaperipuita ja yöliikenteen odottajia, tai mistä minä tiedän, mitä koira on nähnyt, mukana se on kyllä ollut, tuhissut ja kiskonut, ja sitten otamme hissin ja kuvittelen jonkin hassun äänen ja ajattelen, että olenpa väsynyt, nukkua nyt noin keskellä päivää, tai siis työpäivän jälkeen, herätä yöllä, haluta nukkua lisää. (Edellisenä yönä sen sijaan uni on pakoillut.) Kotiovella kaksi avainta, kotioven avain ja ulko-oven avain, puuttuvat renkaasta. Rengas on vääntynyt kummalliseksi, voi helposti kuvitella, miten avaimet sujahtavat siitä pakosalle. Otamme hissin alas ja syynäämme eteismaton, kumimaton, oven ulkopuolisen kaistaleen ja lukon. Tai siis minä syynään, koira heiluttaa häntää ja koettaa hengailla mukana asiantuntevan oloisena. Ei avaimia missään. Kysyn, näenkö kenties unta. Sitten muistan äänen, jota olen kuvitellut päänsisäiseksi. Ehkä se onkin avainten ääni hissikuiluun pudotessa. Ei niitä muualtakaan löydy.

Pitää siis soittaa huoltoyhtiöön ja kysyä, voisivatko he antaa avaimet hissikuilusta. Mutta entä jos niitä ei löydy sieltä? Sanonko siinä tapauksessa, että sitten abduktioni meni puihin? Ja mistä sitten etsin avaimia? Taskuissakaan ne eivät olleet, eivätkä hissin lattialla. Ehkä ne löytyvät koiran turkista sitten kun joskus ehdin parturoida sen. Aikomus siihen on ollut vireillä kesäkuun alusta saakka, en vain ole käynyt toimeen. Ja sen sijaan, että raivaisin sille tilan kalenterista, olen ilmoittautunut sen tuhannen sortin keramiikkatiiviskursseille.

Palstakin pitää paketoida ja säilöä sato. Teen vastakorjatuista parsakaaleista, kesäkurpitsasta ja pensaspavuista vihreää currya nuudelien kera. Kummat vibat siitäkin tulee: eikö vain heti nouse mieleen se, miten monesti saa kuulla syyllistystä siitä, miten asioita turhaan maustetaan, kun ne olisivat parhaimmillaan ihan vain höyrytettyinä, oliiviöljyn ja suolaripauksen kera. No, ovat ne hyviä niinkin. Mutta pidän vihreästä thaicurrysta vielä enemmän ja aivan rapsahtavan tuoreet itse viljellyt kasvikset tekevät siitä vielä asteen verran parempaa. Siitäkään huolimatta en osaa täysin riistäytyä irti siitä, että monen mielestä teen väärin käyttäessäni tuoreet kasvikset niin. Ei siinä ole mitään järkeä. Olen itse viljellyt ne, ne jos mitkä ovat päätösvallassani. Ja kasvien ravinnoksi käyttämiseen liittyvä moralismi kuulostaa aivan urpolta. Silti on jotenkin paha mieli siitä, että moisia lausuntoja esitetään. Kuten kirjoitin: toisaalta peräisin oleva itseviha vuotaa siihen, miten kuvittelen toisten näkevän ja kokevan tekemiseni, ja heidän paheksuntansa jaksaa huolestuttaa minua, koska... koska mitä? En tiedä. Mutta huolestun.

Keskiviikkona lähden Budapestiin tai sitten ei. Lohi leikataan tai sitten ei. Rahat riittävät tai sitten ei. Jalka kestää hierontojen tihentämisen kolmeen työpäivään viikossa tai sitten ei. Avaimet löytyvät hissikuilusta tai sitten ei. Se, mikä tapahtuu, tapahtuu.

Voimiintumista ja lääkelevottomuutta

Googlattuani tarpeeksi saamistani lääkkeistä ja niiden sivuvaikutuksista päätän, että alan syödä niistä kahta, maitohappobakteeri- ja frukto-oligosakkaridikapselia sekä järeää monikirjoista antibiootti-antiamebaatti-antigiardialääkettä. Tuon lääkkeen pitäisi tepsiä hyvin lavantautiinkin, vaikken sitä uskokaan sairastavani. Kemoterapian aiheuttamaan pahoinvointiin kirjoitetun lääkkeen sen sijaan skippaan. Jos kehoni haluaa oksentaa ja ripuloida, anti tulla vaan.

Mutta kas, kun saan lääkettä seerumiin, kaikki muuttuu. Ei kehoa enää voisi kiinnostaa vähempää vatsalla purnaaminen. Happovaivoiksikin epäilemäni ylävatsakipu häviää samalla kuin alavatsan kouristelu. Ehkä se oli sittenkin ameeba. Tai giardia. Tai jokin bakteeri. Tärkeintä on kuitenkin, että lääke puree; viruksesta siis tuskin oli kyse.

Seuraavana päivänä olen aivan ihmeissäni siitä, miten erilainen maailma on silloin kun se ei näyttäydy vain suttuisena, oksennuksen-, virtsan- ja ulosteenhajuja kaikkialta uhoavana tahrana, jota on raahustettava eestaas. Toisaalta lääkekin tuntuu aika voimakkaalta. Suussa velloo äitelä maku, huomaan reaktioideni tulevan hieman viiveellä ja lääkkeen sivuvaikutuksista netistäkin lukemani kevytmielisyys nostelee päätään. Niin, elämä maistuu taas elämältä. Istumme Hyderabadia ja Secunderabadia erottavan tekojärven rannassa eräänlaisessa ruokamaailmassa, jossa on monia pikaruokakojuja, ilmainen vessa ja mahdollisuus viipyillä tuntikausia. Järvi uhoaa alapäisiä lemujaan. Haalariukkelit ovat käärineet lahkeet ihan vesirajaan, kahlaavat puolisääreen vedessä ja ruoppaavat rantaa lehtiharavoin. He kuopsuttavat kivikosta irti sinne juuttunutta muoviroskaa ja vesihyasinttia, joka uhkaa tekojärven hyvinvointia. Miehet seisovat vieläpä melkein suoraan sellaisen mainoksen alla, jossa lukee sloganeja "pidä kaupunki siistinä", "hoidetaan yhdessä tekojärvi kuntoon" ja niin edelleen. Aika cool työ heillä, ajattelen.

Sitten tajuan, että sen sijaan, että sulloisivat vesihyasintit kompostisäkkeihin tai lehmillesyöttösäkkeihin ja muoviroskat jätesäkkeihin, miehet husivatkin roskia kauemmas rannasta, kohti ulappaa. Kun tarkemmin katson, heillä onkin ruokamaailman univormut päällään. He vain siivoavat rantaa siltä kohdin. Vesi lillii liejuisena syömälän alapuolella, ja muovikääreet, muovipussit, tyhjät juomapullot sekä tietysti ruokamaailman joidenkin kojujen suosimat kertakäyttölautaset aloittavat purjehduksensa kohti ulappaa lehtiharavan vauhdittamina, varmaankin vain palatakseen seuraavaksi aamuksi takaisin työllistämään samoja ukkoja.

Minulta on kielletty - tai siis, ei ole kielletty, ihan itse tämän netistä etsin, ei lääkäri siitä mitään maininnut - tee, kahvi, tulehduskipulääkkeet ja alkoholi koko kuurin ajan, samoin ylen- ja raskaaasti syöminen, sekä vitamiini-, kalkki- ja rautatablettien nauttiminen lääkkeen napsinta-ajankohtina. Niinpä en voi kuin maistella kielenpäällä vähäsen kookosjääkahvia, joka on nestemäinen karkki. Se vie hetkeksi pois lääkkeen maun.

Ruokamaailma on taktinen valinta - lääke on melkoinen diureetti. Vettä kuluu viidettä litraa päivässä, koko ajan jano kuivaa suuta ja pissa on nautituista nestemääristä ja tiheästä hyyskässä juoksemisesta huolimatta koostumukseltaan lähellä tuorepuristettua ananasmehua, melkoista valkeakuohuista hedelmälihamöllöä.

Kun olen kierrättänyt vettä tarpeeksi ja syönyt Eggie-nimisen kojun valmistaman munakkaan ("Get high on eggs!" kuuluu kojun hilpeä mainoslause) vatsaa entisestään lepytelläkseni (se on hipihiljaa, mutta pelkään sen pian jo karjaisevan), liikahtelemme eteenpäin hiljakseltaan kohti huvipuistoa. Jonotamme sisään, katselemme salwar kameezeisten ja abaya-niquabeisten naisten hilpeää koikkelehtimista laitteisiin ja niistä pois tutussa huvipuistomoodissa, hihittäen ja vähän pahoinvoivina. (Miehillä on länkkärivaatteet, joten heistä on vaikeaa repiä mitään iloista hämmennystä.) Meitä halutaan taas kuvata milloin kenenkin kanssa. Vanhemmat yrittävät jopa saada parikuukautisen vauvansa kiinnostumaan ulkomaanotuksista, mutta vauva ei taida vielä ymmärtää innostua kohtaamisen eksotiikasta, kunhan muljauttelee silmiään.

Erään opettajan kanssa käymme vähän hämmentävän keskustelun. Mistä olette, hän avaa tutulla repliikillä. Ahaa, Suomi, eikös se ole siis Alankomaiden kansankielinen nimi. Ei, korjaamme, se on Hollanti, ja kyllä Suomi on siitä pohjoisemmassa. Mies kyselee paljon kysymyksiä, joihin on vaikeaa vastata. ("Mikä on valtionne pääasiallinen vientituote? Entä yleisin ammatti?") Hän kyselee, miten on mahdollista, ettei maanviljelijä ole yleisin ammatti, ja hämmästyy kuultuaan, kuinka lyhyt meidän kasvukautemme on ja kauanko meillä on lumi maassa. "No mutta", hän sanoo sitten pahoitellen, "teillä täytyy olla siellä sitten kauhean rankkaa ja kovaa elää." Siihen on vaikeaa vastata mitään. Fauni onneksi saa sanottua, että onhan se ollut sata vuotta sitten melkoista kovaa ja köyhää elämää, mutta että nykyään on teknologia, ei siellä mitään hätää ole, elämä on aika mukavaa. Opettaja näyttää helpottuneelta, kiittää juttutuokiosta ja hyvästelee kohteliaasti. Jäämme tuijottamaan toisiamme Faunin kanssa huvittuneina ja vähän tyrmistyneinä - että joku intialainen ajattelee, että meillä elämä olisi kovempaa kuin täällä. Onhan Suomella haastava ilmasto, mutta miten äkisti selittää, ettei Suomessa oikeasti ole sillä tavalla köyhiä ihmisiä kuin täällä on, että meillä sosiaaliturvajärjestelmä toimii maailman mittakaavassa aika loistokkaasti ja että koulutuskin on pirulainen ilmaista, ainakin vielä.

Huvittava yksityiskohta koko huvipuistossa on, että siinä missä suomalaisia huvipuistoja luonnehtii värikäs tyyli, jolla hindut koristavat temppelinsä, täällä huvipuistot ovat taas hyvinkin pelkistettyjä. Tavallaan loogista: olisihan se ehkä kummallista, jos heidän uskonnolliseksi visuaaliseksi tyyliksi mieltämänsä hahmojen, värien ja tapahtumien sekamelska leimaisi myös hurvittelulaitteita!

Päätämme investoida pikkurahojamme kauhujen taloon kartoittaaksemme, mikä intialaisista olisi kammottavaa. Onko talossa kenties henkiä vai vampyyreitä vai mitä ja miten heidät on kuvattu? No, ihan ensimmäiseksi käy ilmi, että pelottavaan taloon käydään puunrungon läpi, ei ovesta. Ja talossa on pilkkosenpimeää. Koska konsepti on meille tuntematon, emme oikein tiedä, odotetaanko meidän etenevän johonkin suuntaan pimeässä, ja jos, niin minne. EHkä kohta tulee juna valot loistaen ja poimii kyytiin? Mutta ei, sieltä tuleekin yksi talon kummituksista. Tietysti! Alhaisen työvoimakustannuksen maassa taitaa käydä edulliseksi pitää eläviä kummituksia pelkkien patsaiden sijaan. Kummitus vieläpä lähtee johdattelemaan meitä huudellen "come on madam, step here" ja vilkutellen kännykkänsä näyttöä suuntavaloksi. Itse kauheus taitaa perustua lähinnä pimeyteen. Joissain käytävissä on karmeita verisiä lahtauskohtauksia vahanukein toteutettuina, mutta nuket eivät mitenkään liiku eikä niiden valaistuskaan muutu. Kohteiden luona taustalta kuuluva kirkuna aina kovenee niin, että se vihloo korvia. Taidan pelätä eniten kuuloni vaurioituvan pysyvästi. Ja Fauni pelkää eniten pudotuksia, joita tulee arvaamatta; lattia on ihan yhtä tasainen kuin intialaiset jalkakäytävätkin, ja nyt sitä ei lainkaan näe. Meitä suditaan pölyhuiskalla naamaan ja niskaan ja nauretaan räkäisesti korvaan. Ihmissusimaskin päähän vetänyt farkkuasuinen heppu vilkuttaa valoja päälle ja pois; ehkä tällä tavoitellaan jotain valaistumisvaikutusta siitä, että seurassa on kummia tyyppejä. Ja lopuksi viimeinen elävistä madam madamia huutelevista kummituksista rämistää valtavaa rumpujen, kulkusten ja ties minkä helvetinpasuunoiden settiä niin kovaa suoraan vieressämme, että korvat soivat vielä vartin talosta poistumisen jälkeenkin.

Riksamatka keskustaan ja juna-asemalle on luonnollisesti paljon karmivampi kuin mikään kauhujen talossa kohtaamamme otus, ääni tai tapahtuma.

Yöjunassa Puneen saan nukuttua ehkä tunnin tai kaksi. Luultavasti kyse on tuosta lääkkeestä. Herään nimittäin siihen, että joku huutaa minua nimeltä junan käytävältä. Ensin ajattelen sen olleen unta, mutta sitten odottelen ja höristelen korviani hämärässä, ja enkös vaan kuule huhuilun taas. Pönkeän punkasta alas, vaikka varsin mainiosti näen Faunin nukkuvan toisella yläpetillä eikä junassa pitäisi olla ketään muuta, joka sillä viisiin voisi huudella. En ole juurikaan levoton, vain hieman tokkurainen. Käytävällä alan vähitellen selvitä ja tajuan, että yliväsymys ja kehon väsymystila vaan taitavat tehdä taas tepposiaan. (Silloin kun erosin, uni ja valve sekoittuivat myös niin vahvasti, että aloin epäröidä, onko niiden tarkka erottelu sittenkään kovin järkevää; tässä tilassa ei ole siis mitään uutta ja koska näin on, minun ei tarvitse pelätä tulevani hulluksi, kuten nuorempana pelkäsin, jos silkkaa univajetta aloin säpsyä, kuulla ääniä ja nähdä silmänurkasta hahmoja. Ja jos olenkin jo hullu - no, ihan mainiosti näytän näinkin pärjäävän, turha tällaisista on hermostua.) Huhuile siellä vaan, sanon mielessä hiljaa ja kapuan pedille. Silti vielä monta kertaa käännän äkisti päätä, koska kuulen selvästi Faunin kuiskuttavan minulle, mutta kun katson häntä, näen hänen nukkuvan syvää unta ja tajuan taas vaan kuulevani omiani.

Makaan hereillä vuoroin liikkuvassa, vuoroin asemilla seisovassa junassa, jonka pika-etuliite lienee vain mainoskikka. Mietin iltaista hämmennystä, jonka irvikissan kapeiden huulten virneen muotoinen kuu aiheutti. Olemme nähneet täällä tuon hassun hymykuun, kuppikuun, mutta emme ole nähneet kulmakarvakuuta. Tämä tietysti syöksi liikkeelle melkoisen kysymysten myllyn: Miksi kuu on täällä sillä tavalla kallellaan? Onko se joskus kulmakarvana? Onko se jossain kulmakarvana, jos ei täällä olisikaan? Ja sitten, yritettäessä päätellä kulmakarvuuden mahdollisuutta, törmäsimme mykistävään tosiseikkaan siitä, että vaikka molemmat meistä olemme tuijotelleet kuuta sentään useita vuosia ja vaikka minäkin mieluusti nimeän sen uudeksi tai sirpiksi tai puoleksi tai täydeksi, äkisti oli täysin mahdotonta muistaa, esiintyykö kuu pohjoisessakin sirppinä aina samansuuntaisesti vai ei. Ja sitten kun mietin tätä hämmennystä, koetin mallintaa päässäni aurinkoa, joka valaisee kuun kyljen, maata, joka kiertää aurinkoa ja oman akselinsa ympäri, ja kuuta, joka kiertää maata. (Koulussa oli tästä yksinkertaistettu, käsin veivattava malli; auringon virkaa toimitti kynttilä.) Mutta kiertääkö kuu maata maan akselin suuntaisesti vai vinossa siihen nähden? Pääni pyörähteli planetaarista mittakaavaa ja pian pystyin todistamaan itselleni vaikka mitä, vain todetakseni sotkeutuneeni taas samaan kuuvyyhtiin, jonka jo kertaalleen päätin ratkaista empiirisesti tutkien. Eihän kuu minulta nimittäin mihinkään karkaa kotona, vaikka voikin mennä aikaa ennen kuin pääsen ihmettelemään hymykuuta uudestaan. (Vaikka kaiken järjen mukaan Brasiliassa kuu voisi hymyillä... en vain kuuepisodin jälkeen oikein luota järkeeni! Enkä muistiini. Huooh.)

Nyt olemme Punessa. Tuntuisi hupsulta matkata Intiaan käymättä ashramissa, ja kaiken lukemani perusteella Oshon ashram vaikutti kiinnostavimmalta, lähinnä dynaamisten meditaatioidensa takia. Punen Koreagaon Park, jossa ashram ja hotellimme sijaitsevat, vaikuttaa hyvin välimerelliseltä, vehreältä ja vauraalta. On vaikeaa uskoa olevansa Intiassa lainkaan. Olemme käyneet aids-testissä, joka vaaditaan ashramiin pääsyyn, ostaneet edullisesti vaaditut punaiset ja valkoiset kaavut alueen ulkopuolen kaupustelijoilta (punaisen kaapuni kainalot haisivat hirveältä, joten pesin kaavun lavuaarissa käsisaippualla pikaisesti) ja valmistautuneet siihen, että huomenna menemme kolmen tunnin tervetuliaissessioon ja sitten käytämme sen ja seuraavan päivän tutustuen osholaiseen tapaan meditoida. Faunin kauhuksi aids-testin vaatimaa veritippaa ei otettukaan esiin laserilla, kuten olimme jostain lukeneet, vaan kertakäyttölansetilla. Hänen oli aluksi vaikeaa uskoa, että se voisi olla turvallista. (Minusta lansetti tuntuu laseria turvallisemmalta, ehkä johtuen siitä, että käsistäni on poltettu syyliä laserilla, mikä ei ollut erityisen kivuton kokemus. Kämmenissä ja sormissa on valtavan tarkka tunto!)

Ensinäkymä ashramiin on ainakin lupaava: hiljaisuutta, rauhaa, suuria kasveja, kalalammikoita. Nämä näkyivät tervetulokeskuksesta, jonne kannoimme melkoisen summan käteistä. Sen pidemmälle emme päässeet, huomenna sitten. Katsotaan, jaksanko meditointien jälkeen vielä blogata asiasta.

Jännittävää joka tapauksessa tehdä jotain kaikissa mielissä meditatiivista. Yleensähän päädyn pitämään meditaationa jotakin, mistä toiset eivät helposti ymmärrä, mikä siinä nyt niin meditatiivista voi olla. Ehkä heillä on erilainen meditaation käsite. Siskokin kirjoitti facebookissa, miten mahtavat vibat tulee meditaatiosta. En itse oikein tunnista tuota. Pidän kyllä siitä, että pysyn läsnä ja havaitsen vaikeuteni hyväksyä asioiden rataa ja millä tavalla asioita jäsennän, ja joskus hetkittäin kaikki tuntuu valtavan kauniilta ja merkitykselliseltä, mutta ei se minulle taida olla se asia, joka meditaatiosta ensiksi tulisi mieleen, enemmän siitä tulee mieleen tietyn tilanteen kuuntelu semmoisenaan, kaikkina juonteineen, mikäli sellainen nyt on mahdollista. (Tästä meditaatiomahtavuudesta tulevat mieleen ne ihmiset, jotka jaksavat olla jipoissa juuri tapaamistaan ihmisistä, hihkua niiden mahtavatyyppiyttä; se on sympaattinen piirre, mutta en yhtään keksi, miten tai miksi itse sillä tavalla innostuisin ihmisistä. Eläimistä nyt tietysti, ja kasveista, mutta... ihmisistä? Meditaatiosta? Kognitiivinen sulku.)

Vähän kyllä pelottaa, mitä yöstä tulee, jos en saa nukuttua, seuraavasta päivästä nyt puhumattakaan. Lääkkeen sivuvaikutuksena on mainittu unettomuus kevytmielisyyden, psykoosien ja sen sellaisten ohella. Kevytmielisyyttä on kyllä koettukin; eilen varsin kauniisti englantia puhuvat, siististi pukeutuneet ja hyvinruokotut tytöt tulivat kerjäämään meiltä markkina-alueella tuota iänikuista kymmentä rupiaa ja näyttivät taas surkeaa naamaa ja ruoan kädellä suuhun vientiä. Oli ihan selvää, etteivät nämä tytöt nyt tosiaan kerjää ruokaan, vaan ehkä rannerenkaisiin tai muuhun kivaan, ja kun ei täällä kukaan ole vielä reagoinut mitenkään kysymykseeni, että mistähän ja keneltä minä ne kymmenrupiaiset saan (eri asia on tietysti, kun joku on oikeasti sairas, nälkäinen ja kadulle hylätty, mutta suurin osa kerjääjistä ei kuulu siihen luokkaan; ei kerjääminen täällä selvästikään stigmatisoi sosiaalisesti, ei ainakaan ulkkareilta kerjääminen), niin sitten kevytmielisyyden puuskassani otin peilinä hänen ilmeensä ja eleensä ja mankuvan tyylinsä ja sanoin: "Noo madaam, youu give me ten ruppees! Need to eat!" ja nostelin sormilla sirosti kuvitteellista ruokaa huulilleni. Tytön silmät laajenivat, käsi kohosi suulle ja sieltä pulahti spontaani: "OH SHIT!" Sitten hän repäisi ystävättäret matkaan ja he juoksivat hämmentyneesti nauraen tiehensä.

Saapa nähdä mitä yöunista tulee, kun vatsan sijaan pää myllertää tätä tahtia! Mutta parempi näin päin. Ainakin vielä.

Arvaa kuka?

Laivalla takaisinpäin pelaamme peliä nimeltään "Arvaa kuka?" Pelissä on värikuvia erinäköisistä naamoista, molemmilla samat naamat ruudukossaan. Kumpikin nostaa pakasta yhden naamoista ja toisen pitää tiukasti asetetuin kysymyksin ottaa selville, kenen kuva on noussut pakasta. Kysymykset kysytään vuorotellen. Ruudukosta saa käännettyä naamat piiloon sitä mukaa kun osoittautuu, ettei ainakaan tästä henkilöstä ole kyse.

Aluksi kysymme helposti poissulkevia kysymyksiä: Onko hän nainen? Onko hänellä otsatukka? Onko hänellä ruskeat silmät? Jo pian peli käy äärettömän tylsäksi. Kuusivuotias ei ehkä vielä osaisi päätellä, millaisia kysymyksiä kannattaa kysyä, jotta toista vähemmin arvauskerroin jäljelle jäämään enää yhden naamoista. Me taas kysymme samat kysymykset uudestaan. Sitten sovimme uudet, kiinnostavammat säännöt: Samaa kysymystä ei saa kysyä kahdesti, ei koko illan aikana.

Äkisti onkin edettävä intuitiivisemmalla alueella: Olisiko tämä henkilö kotonaan homoklubilla? Pitääkö hän modernia taidetta yleensä ottaen isona kusetuksena? Voisiko hän olla juristi? Onko hän ikinä elänyt tyydyttävässä parisuhteessa? Kutsuvatko hänen ystävänsä häntä takanapäin juonittelevaksi paskaksi? Harrastaako hän spinningiä?

Hämmästyttävintä on, että arvaaminen sujuu silti aivan yhtä nopeasti ja melkein yhtä varmasti. Pelaamme ehkä kymmenisen kierrosta muunnelluin säännöin, ja vain kolme arvausta kahdestakymmenestä menee täysin pieleen. Yli puolet arvauksista menee oikein, ja lopuissakin oikea vaihtoehto olisi toisen toisiksi todennäköisimpänä pitämä tyyppi.

Siinä on jotakin kammottavaa. Toki tällaisessa pelissä on nojattava ulkonäön perusteella stereotyypittelyyn, mutta stereotypioidemme yhteennatsaavudessa on jotakin pelottavaa. Me olemme kuitenkin kotoisin eri kaupungeista, syntyneet eri vuosikymmenellä, olemme valinneet aika erilaisen alan ja olemme rakentaneet molemmat ihan erilaiset kaveripiirit. Silti olemme molemmat hyvin varmoja siitä, että Hans kuuntelee heviä - katso nyt tuota ilmettä, ihan selvä juttu - ja että Heather kannattaa vasemmistolaista ajattelua. Ja Bill, Bill-parka on saanut suhteissaan pahasti nenilleen ja kärsii monenlaisista neuroottisista oireista. Kaikki tämä piirrettyjen kasvokuvien perusteella, joista emme näe edes pukeutumistyyliä. Riitaannumme oikeastaan vain aika pöntöistä yksityiskohdista, kuten siitä, tykkääkö Charles käyttää kravattia vai ei. Siinä intuitiomme menevät ristiin. (Oikeastaan nämä intuitioiden risteämiset ovat melkein kiinnostavimpia kohtia.)

Yksimielisyytemme on suorastaan typerryttävää. Millaiselta tuntuisi elää ihmisenä, joka kasvojensa muodon ja tietynlaisen hiuslaadun myötä saisi niskoilleen oletuksen, että "tää on energinen hyvä tyyppi" tai "tässä ihmisessä on pelottavia määriä kaunaisuutta" tai "hemmetti vie, hän varmasti myisi isoäitinsäkin"? Muistan elämästäni ainakin pari virhearviota. Esimerkiksi itse pidin Hurinaa niin kauniina, että hän varmasti suhtautuisi minuun todella ylimielisesti, jos yrittäisimme tutustua syvemmin. Vompsu ajatteli minusta aikanaan samoin. (Tätä tarkoitin kirjoittaessani aiemmin, joitakin viikkoja sitten kai, ettei kauniin naisen rooli ole ainakaan kovin helppo ja mutkaton. Ei olisi kovin mukavaa, jos suuri osa tuntemattomista ihmisistä tuosta noin vain ajattelisi, että tuo kuitenkin jotenkin pilkkaa ja hyväksikäyttää ja etteihän se nyt oikeasti voi toisista ihan tavallisista ihmisistä välittää.) Muitakin lienee ollut, mutta en nyt saa niitä päähäni.

Pelin myötä minulle tulee mieleen myös eräs lause, jonka kuulin sunnuntaina baarissa. Eräs tyttö, joka ei ollut koskaan tavannut minua aiemmin, väitti heti tietävänsä, kuka olen. "Häh, mistä sä voit sellaista tietää?" kysyin kiinnostuneena. Minulle kun ei itselleni ole lainkaan selvää, kuka tai millainen olen, ja ainoa asia, josta uskallan olla jokseenkin varma, on se, että varmasti yllätän itseni perinpohjaisesti seuraavan vuoden sisään. "No, siis sehän on ihan selvä, kyllähän sen nyt heti näkee", hän vastasi ja nyökkäsi. Jäin hämilleni, koska tulin ajatelleeksi sitäkin, miten tavallaan sitä on usein sokea itselleen siinä mielessä, että joskus kun selittää jotakin suurta omaa oppimistyyliään, havaitsemistaan tai kipukohtiaan koskelmaa oivallusta jollekulle toiselle, hän saattaa näyttää pitkästyneeltä ja sanoa, että onhan se ollut jo pitkään selvää. Kaikille muille paitsi itselle. Erityisen kummallista oli, että tyttö väitti tietävänsä, kuka olen, juuri sellaisessa tilanteessa, kun olin itse innostukseni taustalla hyvin hämmästynyt siitä, etten tahtonutkaan baarista heti keikan jälkeen kotosalle, kuten käy melkein aina, eikä ihmisten seura tuntunut minusta mitenkään uhkaavalta tai väsyttävältä, kuten se aina välillä tuntuu.

Mutta peliä pelatessa tulin ajatelleeksi, että ehkä se tosiaan on niin, ehkä olen yksi noista naamoista. Voin hieman hämätä leikkaamalla otsatukan tai hankkimalla andywarholmaiset silmälasit, mutta loputtomiin en voi vingata jengoiltaan ihmisten näkemystä siitä, millainen olen naamatasolla. Eikä siinä mitään, ei niin kauan, kun en suostu uskomaan heidän näkemystään orjallisesti, en silloin kun se tuntuu rajoittavan liikaa. Uskon kyllä mielelläni olevani lempeä, mutta ei sekään pidä täysin paikkaansa. Ei kukaan ole yksiselitteisen lempeä, tuota yhtä piirrettä esimerkkinä käyttäen. Eikä ole universaalia lempeyttä. Joissakin tilanteissa sekin, ettei tapa toista tuntoista olentoa, on julmaa. Esimerkiksi jos on vahingossa kuolettavasti vahingoittanut jotakin eläintä, sen kitumaan jättäminen ei ole erityisen lempeä teko.

Peliä pelatessani aloin ajatella uudella tavalla myös vastenmielisyyttäni naisellista pukeutumista kohtaan. Ehkä se on silkkaa yhteistyöhalukkuutta toisella tasolla, halukkuutta ilmoittaa jo heti kättelyssä, että ei, tämä nainen ei käy töissä paikassa, jossa hänet pakotettaisiin meikkivoiteeseen ja ripsiä pidentävään ripsariin, korkokenkiin ja siististi leikattuihin hiuksiin. Että hän ei koe likakammoa ja arvostaa hankinnoissaan käytettävyyttä enemmän kuin näyttävyyttä. Miksi haluaisin näyttää myöskään siltä kuin pitäisin hevistä tai klubeilla käymisestä, kun niin ei kuitenkaan ole? Tai että minulla olisi erityisen rock-henkinen asenne, kun kuitenkin kuuntelen lähinnä tyttöpoppia, etnistä ja semiklassista musiikkia sekä hassuja vaikeastiluokiteltavia lauluja?

Ulos laivasta kävellessämme katselin tavallista tarkemmin ihmisiä ympärillämme. Muistutin itseäni jokaisen kohdalla siitä, että ulkonäkö pettää. Mutta en voinut mitään sille, että panin merkille, miten monilla oli kasvoillaan katkerista ja huolestuneista ilmeistä painuneet juonteet. Kukaan ei ollut muuttanut heidän elämäänsä helpommaksi eikä paremmaksi, ja he itse olivat ehkä pitäneet joitakin muita tavoitteita hyvää oloa ja mielenrauhaa tärkeämpinä. Koetin painaa juonteet mieleeni, koska haluaisin itse olla päätöksissäni sillä lailla rohkea, etten liian halvalla menisi myymään hyvinvointiani ja mielenrauhaani. (Kukaan muu ei näet valvo niiden etua, ei pysty siihen. He eivät tarkalleen ottaen tiedä, miltä minusta kulloinkin tuntuu, ja vaikka kuinka yrittäisin tuntemukseni kuvata, kuvaus jää aina ilmiötä latteammaksi ja yksinkertaisemmaksi.)

Kotona havaitsin jouluamarylliksen viimeinkin alkaneen kukkia.