Lehtijuttu joka tuo muistoja mieleen

Luen ja muistan. 

(Jos sinulla ei ole Hesarin lukuoikeuksia, tässä tiivistelmä: Nuorille puhelin on statussymboli ja lukiolaisen puhelin voi maksaa jopa 1500 e. Kalliista puhelimesta saa kavereita ja puolestaan vääränmerkkisestä puhelimesta kettuilua.)

Olin kuvitellut, että aikakausi, jolloin itse kasvoin kohti aikuisuutta, 80-luvun ja 90-luvun taite, olisi ollut jotenkin superkaupallinen, superstatussymboloitu juppiaatteineen. Kävin yläastetta rikkaassa kaupunginosassa jossa meillä ei tarkemmin ajatellen ehkä olisi ollut varaa asua mutta jonne vanhempani olivat halunneet muuttaa jotta meillä lapsilla olisi "hyvät lähtökohdat". Koulussa nuoret olivat äärimmäisen merkkitietoisia. Jos ei ollut oikeanlaisia purjehduskenkiä purjehdusvenettä leviksiä baseballtakkia fritsuhuivia jne. jne. niin oli pelle. Minulla ei tietysti ollut oikeanlaista mitään. Etenkään eetosta: koko juttu tuntui jo nuorena niin typerältä, että panin tahallani hanttiin ja provosoin pukeutumalla Anttilasta ostettuihin halpisfarkkuihin ja vähän myöhemmin armeijan flanellisiin kalsareihin. Kun sitten tuli lama, jonka kai oletetaan traumoittaneen sukupolveni, se oli itselleni helpotus. Ainakin emotionaalisesti, koska puhuttiin siitä, miten edellisinä vuosina talous oli ylikuumentunut. Oli tyhjillään olevia liiketiloja ja vähän lannistunut ilmapiiri - sitä ymmärsin ja osasin suuntia siinä. Olkoonkin että isäni jäi työttömäksi ja makasi muutaman vuoden vain sohvalla tehden ristisanoja ja opetellen siivoamaan ja laittamaan ruokaa. (Onneksi vanhempani ovat absolutisteja, onneksi isä kuitenkin jaksoi jatkaa lenkkiensä juoksemista, onneksi meillä oli koira - moni asia olisi voinut mennä huonommin ilman näitä seikkoja.) Siinä vaiheessa olin jo paennut sieltä rikkaasta kaupunginosasta piireineen, ensin taidelukioon, sitten au pairiksi ja sen jälkeen yliopistoon. Näissä paikoissa ei ollut samalla tavalla ulkoista mittapuuta, joka olisi pitänyt pystyä täyttämään. Tai ainakaan ulkoisen mittapuun yksiäänistä diktatuuria. 

Kuvittelin, että tuosta typeryydestä olisi päästy jo irti. Ekokatastrofi, kaikanlaisen vasemmistolaisuuden isompi esiinnousu, tyylien moninaisuus, juppiajalle naureskelu. Mutta ei. Kun luen juttua, mietin, oliko juppiaikanakin tuo hirvittävä merkkidiktatuuri vain rikkaissa kaupunginosissa. Jos olisimme asuneet jossain, minne sosioekonominen asemamme olisi istunut paremmin, en olisi ehkä joutunut kokemaan koko paskasirkusta. Ilman sitä lukisin varmasti juttua neutraalimmin. Nyt suututtaa.

Lapset ja nuoret ovat niin alttiita kulutuskulttuurille ja mainonnalle. Ei heillä ole vielä useimmilla semmoisia ankkureita, joihin turvautuen voi kohauttaa hartioitaan konsumerismille ja rahalla aseman ostamiselle. Ja sitten mietin - ovatko monet aikuisetkaan tästä vapaita? Tarkoitan tätä: minulla on läheinen jolle on todella tärkeää, minkä merkkisiä hänen pöytänsä, maalinsa, vaatteensa jne. ovat. Joka joskus mainosti katsomaansa elokuvaakin niin, että sitä on ilo katsella, koska sen henkilöhahmot pukeutuvat samoihin merkkeihin ja sisustavat samoilla merkeillä, joita hekin suosivat.  Elokuva kertoi huumediilereistä. Tämä läheinen on jokseenkin kellokäyrän toista laitaa, tietysti, mutta ei ole ihan tavatonta sekään, että piirteen suhteen hillitymmillä aikuisilla omat suosikkimerkkinsä vaatteissa, kalusteissa, astioissa. Ja usein se on joku muu kuin pelastusarmeijan kirppis tai kierrätyskeskus. 

Vompsu kadotti takkinsa konferenssissa, jossa kävi. Kun hän viimein pääsi läpi konferenssihotellin puhelinpalveluun, hänelle kerrottiin kaikkien löytötavaroiden toimittamisesta sille firmalle, joka vastaa näistä tavaroista. Sinne ei pääse puhelimitse läpi, tietenkään, mutta netissä voi täyttää joitain euroja maksavan hakupyynnön lomakkeella. Lomakkeella kysyttiin, mikä on tavaran merkki. Miten joku voi tietää takkinsa merkin, ihmetteli Vompsu. Niin, sanoin, useimmat taitavat tietää. Vompsu totesi, ettei tiedä yhdenkään vaatteensa merkkiä. Niin, sanoin. Harvan vaatteeni merkin minäkään tiedän. Mutta semmoisessa todellisuudessa ne ihmiset elävät. Jossa takki ei ole vain muistoja paikoista, joissa se päällä on käyty, ja ajatuksista, jota takkiin on liittynyt, assosiaatioita sen väristä, leikkauksesta - vaan myös merkki, symboli järjestelmässä, johon meillä ei taida olla pääsyä. 

(Muistavatkohan, havainnoivatkohan nämä ihmiset samalla tavalla kuin itse tekee, muistaen jonkin ammoisen sitaatin kirjasta tai artikkelista, muistaen missä luki ne sanat ja miten ne kolahtivat? Varmasti, ajattelen, varmasti. Mutta voiko olla varma?)

Selväähän se, että kun Vompsu etsii takkiaan nettilomakkeella osaten sanoa ainoastaan sen olevan ruskea, tuskin sitä löytyy. (Netti on kyllä kätevä niiden osin kadonneiden sitaattien metsästykseen - ehkä koska muistaa niistä johtolankoja jäsennellymmin kuin tavaroista.) Vaan eipä tuo mitään - taskut olivat tyhjät ja takkikin saatu ilmaiseksi isältäni. Isäni on vielä sitä pula-ajan sukupolvea, joka saattaa alennusmyynneissä ostaa jotakin kahdeksankymmenen prosentin alennuksella, koska voivathan takit maailmasta loppua. 

Vakiokeskustelu äidin kanssa: Isällä olisi Vompsulle kassillinen vaatetta, saavatko tuoda. Välillä äiti dumppaa minulle huivejaan ja villatakkejaan, joita ei osaa käyttää. En ehkä osaisi itsekään, mutta merinot ja kasmirit otan aina vastaan, ihan sama, minkä värisiä ja kuinka kulahtaneita ja suuria. Vaatteitahan ne vain ovat ja minua palelee helposti. Omilla rahoillani näihin ei tietenkään olisi varaa. Eipä ollut äidilläkään minun iässäni. 

Mietin pienen sananvaihtomme jälkeen, millaista olisi asua ja elää jonkun merkkitietoisen kanssa. Se on tietysti ihan haihattelua, kukaan merkkitietoinen ei koskisi minuun onkivavallakaan, saati asuisi kanssani. Etenkään jos olisi erehtynyt puhumaan merkkiasioista ja olisin nauranut. Nauran usein, kun en oikein tiedä, miten muutenkaan reagoida. Olen nauranut hautajaisissa, ensimmäisillä seksikerroilla jonkun kanssa, työhaastatteluissa ja niin edelleen. Todennäköisesti nauraisin, jos joku alkaisi selittää merkeistä tosissaan. 

Lehtijutusta tajuan, että menneeksi kuvittelemani maailma ja menneeseen takertuneeksi mieltämäni läheinen merkkikouhotuksineen ovatkin itse asiassa ihan tämän ajan juttuja. Olen vaan jo niin pihalla (ja ehkä aina ollutkin) etten ole huomannut koko mokomaa. On aina muuta ajateltavaa: miltä meditoidessa tuntuu, miltä savasanassa tuntuu dynaamisen harjoituksen jälkeen, kaikki nuo sanoja karttelevat tämät tässä, miten luontokato etenee, miten koostaa hyvä jatkumo seuraavan viikon dynaamisille tunneille, miten ratkaista joogahuoneen akustiikkaongelma (turvautumatta ostoasioihin), riittävätkö rahat yli talven, saammeko terassin revittyä ennen salaojafirman saapumista, miksi useimpia ihmisiä ei kiinnosta korona ilmiönä vaikka kyse lienee elinaikamme yhdestä suuresta tarinasta, kuinka nopeasti pahvilaatikkokypsyvästä tomaattivuoresta tulee taas säilöntäongelma ja niin edelleen. Miten tehdään reklamaatio aurinkopaneelien toimittajalle, joka väitti katollemme mahtuvan vain 17 paneelia, kun eilisten paneeliasentajien mukaan sinne mahtuu kuusi enemmän. (Joudumme tilaamaan lisää paneeleita sekä toisen invertterin, koska nykyinen on mitoitettu vain näille paneeleille. Ehkä silti ihan hyvä, taloudelliselta kannalta, että nykyinen paneelisetti jäi edullisemmaksi. Talvesta tulee vaikea.)

Sentään jotkin asiat ratkeavatkin: Soitin eilen entiselle vuokraisännälle ja hän pyysi anteeksi ettei ole maksanut vakuusrahojani takaisin vaikka tiesi, että meillä on kohta isot menot salaojaremontin alkaessa. Saan ne rahat nyt. Keskustelimme taas pitkään koronapolitiikasta, koulutuspolitiikasta ja sen sellaisesta. Entinen vuokraisäntä kertoi väsymysoireyhtymästään, jonka oli saanut pahan virustulehduksen päälle kahdeksankymmentäluvulla ja miten vaikeaa mistään oli saada apua, ja miten lopulta vasta avantouinti oli onnistunut herättämään kortisolivasteen. Kuuntelin. Ymmärrän taas asteen enemmän siitä, miksi he suojautuvat niin tarmokkaasti, että meidän koronasuojautumisemme vaikuttaa sen rinnalla sunnuntaipuuhastelulta. 

Nukuin huonosti kuten aina nuoruuden muistamisen jälkeen. Sen ajan muistaminen ja sen tajuaminen, että jotkut elävät siinä helvetissä edelleen, kuristaa kaulaa ja rintakehää. Tuntuu nurinkuriselta, että maailma on kippaamassa nurin pitkälti statushelvettien takia. Sen vielä jotenkin ymmärtäisi, että asiat menevät pieleen, koska jokin on niin hyvää ja ihanaa ja innostavaa, ettei huomaa sivuvaikutuksia. Mutta että asiat menevät pieleen, koska ei arvosta tätä tässä nyt, ja hamuaa nälkäisenä koko ajan jotain muuta, enemmän, uutta, kallista, harvinaista, erottuvaa. En oikein edes löydä sanoja sille, miten surullista se on. Tietysti on aika epäuskottavaa, että siellä statusportaikossa kiipeillessä se juttu tuntuisi helvetiltä. Minusta se tuntuu semmoiselta, koska en ole koskaan astunut sinne sisään. Ehkä se tuntuukin liukuportailta tai Vekkulan liikkuvilta askelmilta? Vähän samanlaiselta kuin se, mitä tunsi omasta kehostaan nuorena - että pystyy, näyttää hyvältä, kuohahdus siitä, jaksamatta edes sääliä niitä, joiden asiat olivat toisin? Nopeita kuohahduksia, jotka pitävät rytmissä? Huomaan, etten osaa oikein kuvitella. Yhtä vaikeaa kuin koettaa kuvitella, miltä tuntuisi ilahtua säiden viilentyessä, syksyn pimeiden saapuessa. Silti jollekin se on luonteva. 

Siitä, yläasteesta ja helvetistä irti kiemurtelemisesta, on niin kauan. Ja silti, niin vähän aikaa, selvästi, liian vähän, koska suutun lehtijuttua lukiessani ja sitten nukun huonosti, vaikka olisi juuri tilaisuus laskeutua viikkolepoon raskaan työviikon päätteeksi. 

Somelakko

En ole aiemmin kokenut somea ahdistavana, mutta viime päivien kiukkuinen tulikivenheittely sai aikaan sen, että jonkin aikaa asiaa aamukahdelta vatvottuani päätin pistää somen säppiin toistaiseksi. Blogia en miellä someksi ja pidän tätä tärkeämpänä asioiden jäsentämisen kannalta. Sikäli on todella omituista, että some nieli niinkin moneksi vuodeksi tältä voimavaroja. 

Luen Tonu Onnepalun kirjaa. Ymmärrän sitä paremmin kuin somea. Vähän kuin laajennettu ja nykyaikaistettu Saarnaajan kirja, tuo vanha lemmikki. 

Jostain luin joskus, että Saarnaajasta saisi pitää vasta vanhetessaan, mutta itse pidin siitä jo kaksikymppisenä, samoin kuin Tyhmyyden ylistyksestä. Silti en ole katsonut tarpeelliseksi pohtia, olenko masentunut, kuten Onnepalu tekee. Ehkä se on ironiaa? Varmaa ainakin omalla kohdallani on, että tämän tilan sisältä mikään ei näyttäydy yhtä kammottavana kuin menemiselämä ja romanttinen rakkaus, jota Kalifornian-nainen kutsuu hullun taivaaksi. 

Huomaan jääneeni levottomaksi eilisen työhaastattelun jäljiltä. Oppisinko valehtelemaan riittävän hyvin? Haluaisinko oppia? Haluaisinko sanoa "koronanjälkeinen aika" tietäessäni, että ollaan kaikessa muussa, en taatusti. Eilen oli toisen työpaikan kokous Teamsissa (tätä nykyä teen töitä neljälle taholle edellisvuosien kolmen asemesta). Siellä puhuttiin huolestuneesti heistä, jotka eivät suostu ymmärtämään, ettei koronasta enää tarvitse välittää. 

Olisin tietysti voinut kysyä, kenen mielestä ei, ja miksi ei, mutta muserruin sen yksimielisyyden alle. Vaihdoin kallonsisäisen suotimen siihen, jossa näin luurangot keskustelemassa tästä asiasta Teamsissa. Helpotti hieman. Mutta huomaan herääväni synkeänä ja yksinäisenä ja jotenkin lannistuneena. 

Ajattelen haastattelua, jonka luin männäpäivänä, ja josta olen keskustellut muutaman luottoihmiseni kanssa. Se on kysymyksissään täysin järkeenkäypä mutta tässä asenneilmastossa siitä ei oikein kai ole viisasta puhua. Meidän yhteiskuntaamme on äkisti versonut monia asioita, joista ei ole oikein viisasta puhua. Jotenkin liki kaikki muut näyttävät nollavan kognitiivisen dissonanssin, ehkä auktoriteetin menetelmällä. Itse en pääse yli siitäkään, että jotain vauva.fi-saittia sensuroidaan aivan mielivaltaisesti juuri kun siellä on jotain ei-pelleilymielessä tuotettua asiaakin. 

Seison puutarhassa, korjaan omenia ja talouspäärynöitä suoraan puusta kestokasseihin ystävälle vietäväksi. Saamme kassit toiselle puolelle Suomea kolmannen ystävän avulla. Molemmat ystävät ovat tulleet tutuiksi blogin kautta silloin joskus. (Onpa siitä kauan.) Naapurin mies huutelee kasvimaaltaan ja yskii välillä pahan kuuloisesti. Huutelen takaisin. Ei ihmeemmin liikenteen ääniä, ei kivitaloja, ei asfalttia. Helpotus tästä kaikesta. Lintu lentää koivusta toiseen. Illalla näimme Vompsun kanssa kurkia. Tosin kurjethan kuullaan ensin, ikiaikaiset töräykset, ja vasta sitten älytään tutkia taivaankantta tarvittavalla paneutumisella. Nytkö ne jo lähtevät? No, onhan iltaisin toki jo aika pimeä. Galapagoksentomaatti, joka ei siis ole tomaatti lainkaan vaan villi lähisukulainen Galapagos-saarilta, on kellastanut kaikki lehtensä, samoin Joseph Lofthousen tomaatit, joihin on risteytetty luonnonlajisukulaisia, S. habrochaitesia ja S. pennelliitä. Ne puhuvat vielä luontoa ja säätä, toisin kuin tomaattitomaatit, jotka vaan jatkavat hommiaan sinne saakka että lyhistyvät pakkasiin tai sienitauteihin. 

Tuntuu oudolta kun on äkisti niin kylmä. Pakko pistää kasmirtakki päälle, ja pipo. 

On siellä kuitenkin parikymmentä astetta vaikkei siltä tunnu.

Valmistaudumme talventuloon. Viime talvena kalleimpien kuukausien sähkölasku oli yli 600 euroa kuulta. Meillä on siis pörssisähkö. Kovaa menoa on tulossa tällekin talvelle. Vompsu soitti sähköyhtiöllemme ja kyseli, millainen sopimussakko tulisi, jos irtisanoisimme määräaikaisen sopparimme. Ei heillä ole sopimussakkokäytäntöä, se tarkoittaisi retkeä oikeusistuimiin. Antaa olla, totesimme. Se on vain rahaa. 

Tämä liki kaataa taloutemme mutta aiomme selvitä irvistellen. Olemmehan me aina ennenkin selvinneet. (Tuntuu ihan hullulta, millaisilla palkkioilla elin vuosikaudet. Ihan oikeasti. Nykyään olen mielestäni melkoinen kroisos mutta tietysti melkein kenen muun mielestä tahansa aivan auttamattoman köyhä.) 

Ensi kuussa katolle tulee melko laaja paneelisto mutta se helpottanee laskua enemmän kesällä kuin talvisin, jolloin aurinko ei säteile samaan malliin. Tänään sähkömies kävi asentamassa vesivaraajan sulakkeen sisääntuloon aikakytkimen. Nyt sen sijaan, että varaaja alkaa lämmitellä aina kun jokin laite vähänkin imaisee lämmintä vettä, se saakin lämmittää vain öisin ja silloinkin vain kolmen halvimman tunnin aikana. Sähkömies sanoi, että ei hän kyllä lämmitä vesisäiliötä itse kuin pari kertaa viikossa ja vielä kerrankin viikossa lämmittäen sen pitäisi olla legionellaturvallinen, kunhan lämmittää kerralla vähän korkeammalle. (Ja luultavasti pahin legionellavaarani on ihan muualla.) Varaaja on kuitenkin hyvin eristetty ja veden lämpötilaa pystyy tarkkailemaan aistinvaraisesti - kun se alkaa tuntua viileältä, kytkin päälle. Luulisi sopivan lämmitysrytmin löytyvän aika nopeasti. Lämmintä vettä olemmekin säästäneet aina, myös kerrostaloasukkeina aikanaan. Sellaista kaikkea jää hihansuihin ympäristöjärjestöaktiivivuosista. Vedenkulutuksemme kokonaisuudessaan on ollut suunnilleen puolet sitä mitä edellisillä asukkailla (joita oli myös kaksi, plus kaksi koiraa). Ja roskis tyhjennetään vain neljänneksellä niistä ajoista joina heidän roskiksensa tyhjennettiin. Tiedän tämän niistä esitiedoista, joiden kanssa jätehuolto ja vesihuolto lähestyivät meitä tänne muuttaessamme - olettaen aluksi, että asiat sujuisivat suunnilleen samalla tavalla, kun on yhtä monta ihmistäkin, mutta ei se ihan niin mene. Ihmisillä on hyvin erilaisia kulutustottumuksia. 

Ihmeellinen elokuu. Hedelmiä ja kasviksia ei tarvitse nyt ostaa. Syömme sitä, mikä pihassa kasvaa. Ensi vuonna enemmän penkkejä, enemmän valinnanvaraa.

Tuntuu jotenkin mukavalta työntää kauemmas etenkin naamasto, josta on viime aikoina tullut lähinnä semmoinen kysyvä olo, että haluanko oikeasti olla yhteyksissä kaikkien näiden ihmisten kanssa, ainakaan tällä tavalla. 

Parahtava naurahdus / naurahtava parahdus

Koetan saada Bourdieusta selkoa oppimispäiväkirjaa varten. (Oppimispäiväkirjaa on hankalaa kirjoittaa jos ei tunne oppineensa mitään.) Olen lueskellut kurssilukemistona saamaamme esseetä ja paria lähdeteosta ja mielestäni alkanut ymmärtää vähän, mitä setä väittää. (Sitä en kyllä ymmärrä, miksi hän niin haluaa väittää, mutta eipä ole ensimmäinen heppuli, jonka kohdalla nostan vähän toista kulmakarvaa ja kysyn, miksi ihmeessä tämmöinen jäsennys. Miksi esimerkiksi ihmiset esitetään ensisijaisesti keskenään kamppailevina? Vai onko niin, että olen lakannut kamppailemasta ja luisunut johonkin syrjäytyneiden iloiseen kasaan, jossa resursseista ei erityisemmin tarvitse tapella koska niitä ei kuitenkaan miellä itselleen mahdollisiksi - eikä usein edes toivottaviksi?) Esimerkiksi kulttuurinen pääoma: se esiintyy kolmessa muodossa, ruumiillistuneena, objektifioituneena ja institutionaalistuneena. Esimerkit näihin muotoihin ovat useammassakin lähteessä olleet käytöstavat (ruumiillistuminen), kirjat ja maalaukset (objektifioituminen) ja tutkinnot (institutionaalistuminen).

No: mitenkä sitten olen tämän mielestäni oikein ymmärtänyt? Kas, olen ajatellut kyllä ruumiillistumisesta ihan järkevästi, näemmä, ja samoin tutkinnoista. Mutta kirjat ja maalaukset - niiden kohdalla olen tuntenut surua siitä, että niin moni jää kulttuurisen pääoman ulkopuolelle. Olen näet ajatellut, että niiden pitää objektifioitua omasta toiminnasta: ne pitää itse kirjoittaa ja maalata.

Kun keskustelemme kurssitoverin kanssa kahvilassa aamulla Bourdieusta, ihmettelen hänen ilmaustaan "koko hyllyllinen kirjoja". Ajattelen, että ei semmoisia kirjailijoita niin monia liene, jotka koko hyllyn tuosta noin vain täyttäisivät.

Vasta myöhemmin asia valkenee minulle. Että joku voisi oikeasti kelpuuttaa kulttuuriseksi pääomaksi sellaiset asiat, joita voi ostaa. Ensin olen melkein tuohtunut. Eihän jonkun kirjan tai maalauksen ostaminen vielä kerro mitään! Paitsi että oli rahat siihen; sikäli kyllä sopii teoriaan, jossa korostetaan pääomalajien kääntymistä toisiksi pääoman lajeiksi. Olin ajatellut, että kääntäminen tässä yhteydessä sujuisi niin, että jos rahavarallisuutta on kyllin, on helpompaa ottaa aikaa luoville prosesseilleen murehtimatta samaan hengenvetoon siitä, mitä syödä ja miten suoriutua vuokrasta.

En osaa kuvata valkenemisen myötä itsestäni purkautuvaa ääntä muuksi kuin parahtavaksi naurahdukseksi tai naurahtavaksi parahdukseksi. (En osaa päättää, kumpi kuulostaisi enemmän ääneltä.) En osaa kuvata myöskään kantaani muuten kuin joksikin oudoksi ite-elitismiksi. Vaikka vierastan institutionaalistuneiden statusten merkityksellistämistä ja korostamista, näyn pitävän tärkeänä itse aktiivisesti tekemistä ja asiaan osallistumista, ei pelkkää kulttuurin kuluttamista. (Siihen suhtaudun huomattavan epäilevästi, vaikken osaa sanoa, mikä siinä tarkalleen minua epäillyttää. Sekö, miten koen itse saavani irti lähinnä taiteenlajeista ja taidonnäytteistä, joihin minulla on ollut jonkinlainen kosketus oman tekemisen kautta? Toisaalta teemankin tuttuus auttaa, kuten edellisessä päreessä mietin. Olen harvoin itselleni niin vihainen kuin silloin kun olen jossain taideriennossa, joka ei erityisemmin puhuttele tai innosta, ja tajuan menneeni sinne alunperinkin siksi, että niin kuuluu tehdä ettei ihan tipahda kärreiltä. Tuossa kohdin syytän itseäni small talk -aiheiden kalastelusta ja jonkinlaisen sivistyneen minäkuvan kyhäelemisestä. On aika masentavaa tarkastella itseään sellaisessa valossa. En oleta, että taidetapahtumissa käyvät jäsentäisivät asian valtaosin näin, varmasti he kokevat saavansa siitä jotenkin helpommin ja useammin irti jotain, eivät he muuten yksinkertaisesti voisi jaksaa käydä säännöllisesti. Olisi jännittävää tietää, miten tarkalleen he sen jäsentävät. Tai edes jotkut heistä. Tiedän vaikkapa Vompsusta ja Faunista, miten hurjan eri tavalla he kokevat monet tilanteet. Ei sitä voi arvata. Mutta lähtökohtaisesti suhtaudun epäillen kulttuuririentämiseen - varmastikin koska en tajua siitä höläsen pöläystä.)

Ajattelen synkeästi, periytyyköhän tämäkin outo lukutapa helvetillisestä yrittäjämentaliteetista, jollaiseen minua on kasvatettu ja jossa kaikki tai ainakin mahdollisimman paljon on tehty itse. Mistäpä vanhemmat olisivat voineet arvata, että heidän lapsensa mittaa kaikkea paikallisen valuutan sijaan sanoissa ja kuvissa, ja suuntaa aktiviteettinsa ja mielenkiintonsakin sitten tuolla tavalla hullunkurisesti sellaisiin asioihin, joissa mahdollisimman paljon itse tekeminen saa koomisia piirteitä! Hehän ajattelivat, että ottaisin osaa jommankumman yritykseen. Mutta ehei: sen sijaan raahin pyykeitä ja lakanoita pyykkiin, hieron raajoja ja torsoja ja kallonpohjia - siinä on vielä jotain järkeä toimia itsellisesti - ja sitten kulttuurihörhöilen ja hajotan jalkojani tanssimalla. Ja luen Bourdieuta väärin jotenkin kuvaavan tyypillisellä tavalla.

Voih. Mitähän tästäkin oppimispäiväkirjasta oikein tulee? Saankohan sen kanssa pelätä samalla tavalla kuin melkein kaikkien kirjallisten töideni kohdalla, tuleeko hylky vai ei? (Jokin pirullinen minussa haluaa repiä itsestäänselvyyksiä kappaleiksi, terrieriravistella, ja on vaikeaa arvata, onko tarttunut sallittuun objektiin vai johonkin pyhään. Hemmetti, kesäkurssin esseestä ei vieläkään arvosanaa eikä palautetta. Mielessäni olen hylännyt itseni jo moneen kertaan. Miksi hemmetissä minun pitää kyseenalaistaa traditioiden pyhiä kirjoituksia niin kärkkäästi? Koska en ymmärrä, mitä myötäilyllä voisi saavuttaa? Ei hemmetti, en kestä omia toimintatapojani kovinkaan hyvin. Ja miksi ihmeessä pidän kiinni kirjoittamisen puheenomaisuudesta ja kieltäydyn osoittamasta, että osaisin kyllä tietyn tyylin, jos haluaisin? Miksen halua?)

Vaikka ei oppimispäiväkirja ole todellinen huolenaihe, ei nyt; todellinen huolenaihe on laadullisten menetelmien kurssin tentti. Väitän vastaan suurelle osalle tenttikirjojen lauseista. Siitäkin huolimatta, että mieluusti luen laadullista tutkimusta ja jossain määrin jopa ajattelen tehneeni sellaista tiettyjen omien koettujen merkitysrakenteideni suhteeni. Minun on vain vaikeaa nielaista tiettyjä uskomuksia ja kehotuksia. Tai edes nielaista sitä, miten moni on halukas nielaisemaan nuo uskomukset ja kehotukset. On vaikeaa ymmärtää, miksi tietyn pienen tutkielman tekeminen vaatisi samantien selostusta omista epistemologisista ja ontologisista vakaumuksista koko todellisuutta koskien. (Ikään kuin todellisuus olisi yhtenäinen klöntti.) Miksei riitä, että toteaa tutkineensa aihetta tästä näkökulmasta, josta voidaan tavoittaa asioiden tämä aspekti ja että tämä on toki vain yksi aspekteista? (Kyllä, olen hyvin pragmaattinen, mitä tulee tutkimuksen filosofisiin sitoumuksiin: minusta on vallan ymmärrettävää ajatella, että yksittäinen tutkimus voidaan ymmärtää järkevästi hyvinkin monesta filosofisesta kannasta lähtien, moninlaisin tausta-ajatuksin tai, pirhana soikoon, jopa tausta-ajatuksetta. Siksi ajattelen, ettei myöskään niiden omien tausta-ajatusten erittely olisi välttämätöntä. Jos olen ollut läsnä ja havainnoinut tiettyä käyttäytymistä ja mallintanut ja tyypitellyt sitä näiden ja näiden periaatteiden mukaan ja esittänyt tutkimusprosessini läpinäkyvästi, mitä lisäinformaatiota lukija saa siitä seikasta, uskonko todellisuuden olevan olemassa itsekseen vai enkö tai sitoudunko vaikkapa johonkin aivan hassuun kantaan, vaikkapa solipsismiin. Eihän se sitä tutkimusprosessia ole välttämättä mihinkään suuntaan vinkuroittanut. Tietysti jos on, sitten on aihetta mainita asiasta. Mutta jos ei, miksi moinen poriseminen - aika usein tutkimuksia lehteillessä minulle tulee olo, että tämä olisi toiminut yhtä hyvin ellei paremminkin ilman tätä ympäripyöreää ja kaikkeasyleilevää ismeihin sitoutumista.) (Tietysti joku voisi sanoa tätä sitoutumiskammoksi: kyllä, minulla on sitoutumiskammo ismeihin.) (Siksen halua olla myöskään blogisti, bloggaaja sopii paremmin. Minä vaan teen tätä. Muut voivat nimitellä, mutta itseäni en ala ismittää.)

(Paitsi että vähän aikaa sitten taisin kutsua itseäni elitistiksi. Pahus.)

No, yritän nyt kuvitella, miten joku mieltäisi ostetut esineet kulttuuriseksi pääomaksi. Tai että niin tosiaan tehdään. Siitä tulee vähän vaisu ja kuulosteleva olo, koska äkisti tuntuu, etten ymmärrä normaalia äidinkielistäni tekstiä. Kuinkahan paljon ymmärrän ihmisiä ympärilläni? Ei auta kuin lukea eteenpäin, ties minkä väärinlukien.

Ajatuksia kuukautisten tiimoilta

Jeanette Wintersonia lukiessa tulee mieleen, että hänkin varmaan kupittaa. Miksi ei? Kaikki jäljet tuntuvat viittaavan siihen. Sanavalinnat, napakkuus. Jokin siinä tyylissä. Mutta mikä? Sitä on vaikeampi seivästää analyysin haarukkaan. Ja sitten: ei kai se ihme ole, että ajattelee niin. Enimmäkseen ajattelen naisista, että he kupittavat.

Muutenkin käsittämätöntä että terveyssiteitä ja tamponeja myydään edelleen. Näen aina silloin tällöin, kuinka joku ostaa kaupassa niitä. Useimmat naiset sullovat nämä tavarat korissa muiden kamojen alle ja nostavat ne vähän häpeilevän oloiseti liukuhihnalle matkaamaan kohti kassan käsiä ja viivakoodinlukijan punaista valoristikkoa. Tai ehkä kyse ei ole häpeilystä mutta kuitenkin jostain halusta salata tämä osa kehoa itselle, muilta kaupassakävijöiltä. Se tuntuu kummalliselta. Ei siksi, että jostakusta voi tuntua siltä, että tamponipakkauksen hihnalle nostaminen on sama kuin huutaisi kaupassa suureen ääneen, että hee-ei, mulla on kuukautiset. Olisihan se vähän kummallista ja sen takia voi tuntua jotenkin epämukavalta. Outoa on lähinnä se, miksi koettaa salailla: se käyttäytyminen, vilkuilu ja korin ylle kyyristyminen, lievä paniikki, houkuttaa huomiota puoleensa kuin herhiläisiä. Tai siis, ainakin minä kiinnostun. Mitä tuolla koetetaan piilotella? Jaa, tamponeja. Niin, niitäkin on vielä tosiaan olemassa.

Joskus huomaan ajattelevani jostakusta, että hän ei taida olla kupittajia. Sitäkin intuitiota on vaikea analysoida. Niin, ja mitä intuitioihin tulee: Pari päivää sitten osallituin kyselyyn, jossa piti arvioida väittämiä intuitiostakin. Huomasin ajattelevani, että intuitioni menee metsään vähintään yhtä usein kuin nappiin. Ja että silti minusta on kiinnostavaa ja arvokasta kuunnella intuitiota. Jos ei muuna, niin ainakin tarinana maailmasta, jossa eläin. Tunnun ajattelevan, että sekin on hyvä tuntea mahdollisimman läpikotaisin.

Kuppia tyhjentäessäni tulen ajatelleeksi, miten siihen tutustuessani ei tainnut olla näitä nykyisiä kauniita värjättyjä kuppeja. Vihreää. Haluaisin vihreän kupin. Toisaalta on selkeää, etten tarvitse sellaista. Diva cup on palvellut hyvin vuosikausia eikä sen käyttäytymisessä tai ulkomuodossa mikään anna aihetta olettaa, että se jotenkin vinksahtaisi ennen vaihdevuosiani. Ei vihreän kupin sievyys varmasti ole hyvä argumentti kupin vaihtamiselle. Jollain tavalla suhde kuppiin myös intiimi. Eikä kai ihme, kun ajattelee sen tehtävää.

En edelleenkään ymmärrä nimitystä puolukkapäivät. Minun vereni on paksumpaa ja möykkyävämpää. Mansikkahillopäivät, ehkä, korkeintaan. Hakkeluslimakalvopäivät ja kuihtuvien paksujen verisiirappien päivät. Vaikka sinänsä kyllä puolukkapäivät puoltavat nimeään, että pidän puolukoista ja kuukautisista. Nykyään pidän jopa muutamasta niitä edeltävästä päivästä, vaikka käyttäydynkin silloin kummallisesti. Esimerkiksi Faunin palattua Heinolasta en oikein kyennyt kuin itkemään ja itkemään. Aiemmin ajattelin sitä jotenkin raivostuttavana piirteenä, nyttemmin tunnun mieltävän hormonaaliheilunnan jotenkin mielenkiintoiseksi ja elämää rikastavaksi tekijäksi.

Oikeastaan itkuisuus loppui täysin vasta kun Vompsu makasi lattialla kovaa suomirokkia kuunnellen kun palasin tiistaina töistä ja kuulin hänen toisen suhteensa katkenneen. Roolinvaihdos. Oli ryhdistäydyttävä. Tai siis, se kävi jokseenkin automaattisesti. Epämääräinen yhyy byhyy tihentyi ja konkretisoitui ja sijoittui toisen kehoon. Avautui lohduttajan tehtävä.

Muutama tunti sen jälkeen kuukautiset alkoivat.

Kirjoista informaalisesti opittua

Esseeseen saa käyttää kolmea kirjaa, ei enempää. Saamme kirjalistan, josta kirjat on valittava. Nyt te ehkä mietitte, miten nämä kirjat voi valita, sanoo luennoitsija. (Tai pitäisi ehkä puhua tehtävän antajasta ja vastaanottajasta, koska ei hän mitään luennoi.) Hän antaa muutaman neuvon: kirjoja voi katsella. Katsoo ensin takakantta ja sitten ehkä myös sisällysluetteloa.

Ajattelen: Voi luoja! Se, joka on kerrankin kirjoittanut takakansitekstin non-fictioniin ja sitten nähnyt saman tekstin markkinointikoneiston läpi sylkäistynä, ei ehkä hirveästi enää luota takakansiteksteihin. Mieleeni tulee äkisti, että olen oppinut kirjoista paljon niiden liepeillä maleksien. (Miksei työntekoakin voisi kutsua maleksimiseksi? Varmasti työllisyyslukemia tuijotetaan paitsi bkt:n, myös kansalaisten pahanteosta varastoinnin näkökulmasta. En tiedä, onko työteon varastointifunktiosta puhuttu, mutta koulutuksen varastointifunktiosta kyllä on. Ja, anteeksi nyt vaan, minusta työelämässäkin on hahmotettavissa jotakin tämmöistä...) Esimerkiksi: Joskus takakansitekstin kirjoittaa ihminen, joka ei ole lukenut teosta lainkaan. Ja ainakin tällainen ihminen tekee takakansitekstiin usein muutoksia tuntematta välttämättä kirjan alaa kovin hyvin. Niin että se niihin luottamisesta. Luota mainokseen, hyvin menee.

Tästä keksin koota pienen anekdootisto-ohjeiston kaikesta siitä, mitä päähäni pälähtää, kun ajattelen kirjaa.

• Älä luota takakansitekstiin orjallisesti. Ks. perustelu yllä.
• Kirjat ovat maagisia kapistuksia. Ks. Atwoodin haastattelu.
• Muista, että kirja on monen ihmisen tekemä. Mielikuviin kirjoittajasta vaikuttavat ainakin taittaja ja kustannustoimittaja, usein kääntäjäkin. Niin ja se markkinointiosasto. Kirjojen oletetaan myyvän. Tai ainakin niiden halutaan myyvän.
  
• Jos ostat raskassivuisen (killtävä, painava paperilaatu), paksun ja suurikokoisen opuksen selailuraamatuksi, ratko se jo aluksi kansistaan ja liimaa selustan sidoksen tueksi holkki ennen kuin sidot kirjan uudestaan. Näin kirja pysyy käyttökelpoisena vuosia, ei repeile eikä hukkaa alku- ja loppupään sivujaan. Holkin ansiosta kirjaa voi säilyttää avoimena pöydällä sen rakenteen vahingoittumatta. Kirjoissa on halvemmin valmiina holkkia, koska käsityöstä ei haluta maksaa.
• Jos voit vaikuttaa kirjoittamasi kirjan lähdeluettelon muotoon, vaikuta. Ja vaikket voisi, aina kannattaa yrittää. Informaation rikkauden säilyttämisessä on nimittäin puolensa. Tietyissä lähdeluettelon muodoissa tekijän etunimi halutaan typistää alkukirjaimeen. Tämä informaatiokato saattaa suurestikin haitata sitä, joka myöhemmin koettaa etsiä salaperäisen H Taylorin teoksia tai artikkeleita kirjastosta (esim. kun alkuperäinen viitattu artikkeli on julkaistu lehdessä, joka pitäisi tilata kaukolainana). Kirjastohenkilöt tuntevat hyvin tämän probleemin. Kirjoitan "aina kannattaa yrittää", koska olen saanut itse jääräpäisyydelläni muutettua erään käännösteoksen lähdeluettelon ylläolevaan perusteluun vedoten. Tosin voi olla, että tietokannat alkavat nykyään olla niin hienostuneita ja netti niin suvereeni, että tämä huoli voi siirtyä pian ö-mappiin. Toisaalta, ei niiden nimien latomiseen nyt kovin paljon tilaa eikä vaivaa mene.
  
• Samalla tavalla, jos voit vaikuttaa kirjahankintoihin, hanki ihmeessä kirjoja, joiden paperilaatu on huokoinen ja kevyt. Nämä kirjat eivät kovassa (kirjasto)käytössäkään murtaudu kansistaan. Lisäksi paperi ei heijasta ikävästi silmiin. (Kuka muuten on keksinyt, että kiiltävä paperilaatu on jotenkin hienompaa myös teoksissa, joissa ei juuri ole kuvia?)
• Älä haaskaa aikaa sen ihmettelemiseen, miten vanhemmissa opuksissa joskus asiaa jankataan ja ilmaistaan vaikein lausein. Kirjoittaminen ja editoiminen on ollut erilaista ennen tietokoneiden tekstinkäsittelyohjelmia. Kirjaltaja (isäni ammattinimike; ammatti lakkasi olemasta, ihmiset eivät) ei ole uskaltanut kajota tekstiin samalla pontevuudella kuin kustannustoimittaja kolmannella rundillaan. Tai kirjoittaja itse kolmannella rundillaan.
• Sen sijaan kannattaa ihmetellä ääneen, miksi kustannusmaailma ja kirjastohenkilöt eivät kommunikoi keskenään enempää. Tarkoitan tätä: kirjastohenkilönä voi havainnoida hyvin helposti, millainen paperi- ja sidostyyppi kestää käytössä. Kun kustannustaloissa suunnitellaan esim. oppikirjoja, tuolla tiedolla luulisi olevan käyttöä. (Ellei sitten pahansuovasti oleteta, että kustannustalon intresseissä on tehdä mahdollisimman pian hajoavia oppikirjoja uuden painoksen varmistamiseksi. Eivät ne varmaan sitä mielellään ainakaan ääneen myönnä, joten sikäli on hyvä nostaa aihetta esiin kerta toisensa jälkeen.) Mitä saataisiinkaan aikaan, jos meillä olisi kirja-alan monitieteinen koulutusohjelma/tutkimusverkosto, jossa yhdistyisivät kirjasto, kustannusmaailma, kirjan historia ja sosiologia, viestinnän teoriat, lukemisen ja kirjoittamisen estetiikka... Kertokaahan, jos tällainen on, haluan liittyä sen fb-sivulle.
  
• Yhteiskäytössä olevat kirjat toimivat mainioina "aktiivisen" lukemisen tekniikoiden moneuden demonstraatioina. Mainittakoon neonväriset korostustussit, punaiset lainehtivat viivat sanojen alla, marginaaliin tai suoraan sanan ylle riviväliin ahdettu toisto keskeisestä termistä sekä marginaalien kysymys- ja huutomerkit. Niin ja "TÄRKEÄ!"
• Joissain vieraasta kulttuurista suomennetuissa (kaunokirjallisissa) teoksissa on lopussa tukisanalista. Sen vuoksi kannattaa aina kurkistaa ensiksi kirjan loppuun, ettei käy kuten minulle on monesti käynyt: lopuksi on voinut tarkistaa, mitä ne vieraskieliset sitaatit oikein tarkoittivatkaan ja keitä olivat viitatut henkilöt. Eipä silti, että se olisi koskaan liiemmin pidätellyt etenemistäni.
  
• Mitä tieteellisiin teoksiin ja oppikirjoihin tulee, eri aloilla on hyvin erilaiset viittauskäytännöt. Joillain aloilla halveksitaan pitkien suorien sitaattien käyttöä ja katsotaan sen osoittavan, ettei asiaa ole ymmärretty. Toisilla aloilla taas pidetään moukkamaisena sitä, ettei toisen kultivoitua, hiottua ääntä päästetä kuuluviin sellaisenaan, koska tulkinta nyt joka tapauksessa on äärimmäisen vaikeaa. Tai haastatellun ääntä. (Joskus jaot tuntuvat noudattavan jopa koulukuntajakoja. Mutta tämä on mutua, älä luota siihen.) Ennen kuin muodostaa mielipiteensä tietystä vieraan alan kirjoittajasta, kannattaa vilkuilla muita saman alan teoksia, sisarteoksia. Kyse voi olla jostain, joka ei kerrokaan niin paljon kirjoittajasta kuin alasta ja sen käytännöistä. Samanlaisia konventioita on myös lähdeluettelon muodostamisessa, siinä, viitataanko suoraan alkuperäisteoksiin vai tunnetumpiin nimiin kotimaisen fanittajan tulkinnan kautta ja laitetaanko tiedot viittauksesta tekstin lomaan vai ala- tai loppuviitteeseen. Närkästys vieraamman alan moukkamaisista käytännöistä alkaa tuntua surkuhupaisalta siinä vaiheessa kun on kohdannut useampia kuppikuntia eikä osaa enää identifioitua niistä mihinkään.(Ja siitä huolimatta huomaa, että preferoi tiettyjä tapoja; ei siksi, että ne olisivat ainoat oikeat ja sivistyneet ja hienostuneet vaan koska, pahalainen sentään, ne jostain syystä kuitenkin tuntuvat kosiskelevan itsen mielestä relevantimpien kuppikuntien hyväksyntää. Kuvitelmat, kuvitelmat... ja miksi muuten sitä ajautuu ajattelemaan, että relevantimpi kuppikunta olisi tyhmä kuin saapas eikä ymmärtäisi tällaista asiaa, jonka itse ymmärtää. Jännä juttu.)
  
• "Lukea kuin avointa kirjaa" -sanonta antaa ymmärtää jotain muuta kuin miten se usein tulkitaan. Avaapa aukeamallinen, sanotaan, Plotinosta englanniksi. Lue. Tai, vielä parempaa: avaapa aukeamallinen vierain kirjoitusmerkein kirjoitettua kieltä. Sitä on vaikeaa edes teeskennellä lukevansa, koska ei tiedä, pitäisikö silmien liirata pysty- vai vaakasuoraan. Ja oikealta vasemmalle vai päinvastoin tai ylhäältä alas vai päinvastoin. Ja mikä parasta, kun haluaa teeskennellä lukeneensa koko aukeaman, kääntääkö siitä (meidän näkökulmastamme) seuraavalle vai edelliselle aukeamalle... Tällä näkökulmalla voi herkutella, kun sattuu tapaamaan sellaisen ihmisen, joka kehuu lukeneensa jotain toista kuin avointa kirjaa. Ei tarvitse sanoa ääneen mitään, voi vain nyökätä hilpeästi hymyillen.

Margaret Atwood nörttiydestä & cetera

Mikä siinä on, että joillakuilla on tarkat silmät? Ajattelen nyt Atwoodia. Eikö jokaisesta hänen kirjastaan löydykin kohtia, jotka kehystäisi epäröimättä kotinsa seinälle, jos sellaista mietelmäpolitiikkaa harrastaisi? No, nyt tässä uusimmassa, Herran tarhurit, on kerrassaan riemastuttava kohta, josta koen polttavaa pakkoa blogata.

Mikä tekisi meidät onnelliseksi? se kysyi. Oliko onni lähempänä kiihkoa vai tyydytystä? Oliko onni ihmisen sisimmässä vai jossain ulkopuolella? Kuuluiko siihen puita? oliko lähellä solisevaa vettä? Oliko liiallinen onni ikävystyttävää? Starlite ja Crimson Petal yrittivät keksiä mitä Glenn halusi kuulla, jotta osaisivat valehdella juuri niin kuin piti. "Ei", minä sanoin. Minä tiesin millainen Glenn oli. "Tyyppi on nörtti. Se haluaa tietää mitä mieltä me ihan oikeasti ollaan." Tytöt olivat ihan ulalla.

Kyllä vain. Tuo on tunnistettavaa. Minä olen tuossa mielessä nörtti ja pidän melko yksitotisesti vain tuossa mielessä nörteistä tyypeistä. Se tarkoittaa sitä, että minulle on vaikeaa myydä mitään imagoarvopuppua ja että toisaalta en itsekään osaa semmoista myydä. Esimerkiksi nytkin kun koukutuin uudessa työpaikassa sellaiseen avaruusajan puuteriin, joka on pelkkää hienoa silicajauhetta, läpinäkyvää kiillonsyöjää, ei puhettakaan, että olisin halunnut ostaa sen kalliisti hienossa ammattilaismeikkifirman pakkauksessa. Höpsis. Googlaan asiaa vähän ja tilaan saman jauheen neljännesosalla hinnasta - joka oli jo ennestään tukkuhintainen, työsuhde-etuja - Yhdysvalloista (tuo neljännesosa pitää sisällään postikulutkin). Pii on nimittäin maailman toiseksi yleisin alkuaine, ja minun on vaikeaa uskoa, että sen jauhatus olisi aivan noin arvokasta. Pakkauksesta taas en koe halua maksaa.

Niin, ja mitä ihmisiin tulee - pidän heidän pekuliariteeteistaan. Jopa omistani. Jopa niistä, jotka välillä vääntävät minut viikoksi tai kahdeksi tai kuukaudeksikin solmuun. (Sitten kirjoitan asiasta ja se on ohi. Hahaa, niin kävi myös vaikeuksilleni mieltää itseni seksuaalisubjektiksi uusien hiusten kanssa. Tarvitsee vain kirjoittaa... suosittelen. Mutten lupaa sen toimivan sinulla. Minulla se jostain syystä toimii. Ainakin hetken. Kunnes solmeudun uudestaan.) Miten hupsuja käänteitä. Ei niitä keksisi millään.

Tuossa sit. kohdassa ulalla olevat tytöt ovat jonkinlaisia prostituoituja tai seuralaispalvelutyttöjä. En oikein tiedä, kuinka tituleerata heitä. No, joka tapauksessa, he näyttävät sisäistäneen palveluammatillisuuden munaskujaan myöten. Siinä määrin, että palvelu alkaa takkuilla. Sillä eikö lopulta kuitenkin itse kunkin suurin palvelutehtävä liity toisten elämisen, ymmärryksen ja ihmisyyden tukemiseen eikä suinkaan heidän kuluttaja-asenteidensa palvelemiseen? Tai sitten olen käsittänyt jotakin aivan väärin. No, minusta kuitenkin onnellisuus on tärkeämpi kuin lyhyen tähtäimen tyydytys. Tai suosio. Tai edes toisten hyväksyntä tietyssä jaetussa tilanteessa.

Töissä sattui kummallinen juttu. Pyysin uutta asiakasta riisuutumaan alushoususilleen, jotta voimme katsoa puolieroja ja kehon yleistä seisoma-asentoa. Mies kiskoikin päältään aivan kaiken ja vielä ketkutteli kalustojaan. Tuijotin häntä hetken ja päätin nopeasti, että ei, me emme tänään sittenkään katso puolieroja. "Ole hyvä ja käy siihen vatsallesi, kasvot kasvoaukkoon", sanoin hyvin neutraalisti ja ystävällisesti osoittaen sormella kasvoaukkoa. Mies kävi siihen nopeasti. Siinäpä tilanne kaikessa lyhykäisyydessään ja kummallisuudessaan. Siirryin normaaliin elämäntapojen kyselemiseen ja lihasten palpointiin ja lämmittämiseen ja keskustelimme hoidon mittaan muun muassa koulun liikuntakasvatuksesta. Emme palanneet alun aiheeseen enää muuten kuin miehen kysyessä, voisinko hetkeksi keskeyttää, koska hänen munansa on rutussa ja hän haluaa oikaista sen niin ettei satu. Siinä vaiheessa en voinut olla toteamatta, että alushousuilla on tosiaan tietty funktionsa hieronnassakin. Hän ei vastannut siihen mitään. Loppukäynti sujui aivan ystävällisesti ja normaalisti, mitä nyt minua muutaman kerran hiljaisina hetkinä alkoi hihityttää eräs video, jota juhannusseurueessa katseltiin ja josta eräs seurueen jäsen kysyi, mistä voi olla niin varma siitä, että se on homoseksuaalisille miehille suunnattu ja eikö heteronainenkin voisi tuommoisesta innostua. (Tätä oli vaikea kuvitella kaikkien läsnäolleiden naisarvioijien mielestä.) Minulle nimittäin tuli tuon miehen yllättävästä eleestä mieleen lähinnä tämä video. Sitä mielikuvaa tai käyttäytymisseuraamusta hän tuskin haki.

Tai mistä minä siitä tiedän. Joka tapauksessa, pohdin sitten kotiin pyöräillessä, että nyt tämäkin on sitten nähty ja että oikeastaan reagoin aika siihen tyyliin kuin ajattelinkin reagoivani; niin kauan kuin koen, ettei minuun kajota, en koe itseäni erityisen uhatuksi eikä minulla ole tarvetta kieltää toiselta asioita. (Tosin käskin hänet kyllä aika nopeasti plintille, jotta hän käsittäisi, etten myöskään erityisesti halua katsella hänen ketkumistaan vaan huollan mieluummin hänen pehmytkudostaan niistä kohdista, joissa esiintyy kipuja.) Koulussa keskusteltiin tästä aiheesta paljon ja useimmat vanhemmat hierojat, joiden kanssa olen jutellut, ovat toistaneet samaa asiaa: meihin heijastetaan kaikkea sellaista, millä ei ole mitään tekemistä sen lihashuollon kanssa, jota annamme. Ja tottahan se on, että tavallaan ei olekaan. Mutta toisaalta emmehän me lihashuolla jostain matkan päästä koneita, me koskemme ihmisiä. Me koskemme ihoa, ja on paljon ihmisiä, joille sekin on seksualisoitunut asia. (Ja piru vie, ei minusta ole tässä syyttämään vain heitä.) Voin sanoa, etten halua miesten heiluvan vastaanotolla munasilteen, mutta toisaalta ei minusta ole sitä erityisesti tuomitsemaankaan niin kauan kuin se ei loukkaa yksityisyyttäni ja turvallisuudentunnettani. Eikä tuossa kohtaamisessa ollut mitään erityisen uhkaavaa. Jokin saa minut uskomaan jopa niin, että seuraavan kerran hän pitää pöksyt jalassa. En osaa sanoa, miksi niin arvelen. Mutta siltä tuntuu.

Pyöräillessä ajattelin sitäkin, miten hyvää valmistusta tähän kaikkeen on koko sukuhistoria. Isoäiti kylvetti miehiä yleisessä saunassa, pesi selkiä ja höpötti jatkuvasti siitä, miten jotkut käsittävät sen väärin. (Isoäidin ja ukin saunasta oli tehty rikosilmoituskin, parituksesta. Sellaista ei tietenkään tapahtunut, siitä olen aika varma. Kunhan joku oli kyllästynyt isoäidin suoriin mielipiteisiin, ehkä. Tai siihen, ettei siellä tapahtunut sellaista.) Olen kuunnellut tuota puhetta jo alle kouluikäisenä. Ja äidilläkin on ollut tuommoisia keikkoja, että joku mies on kiskaissut housut kinttuihin ja kysynyt että mitäs tykkäät. He ovat selvinneet niistä diskreetisti ja sen kummemmin traumatisoitumatta ja niin näytän minäkin selviävän. Tosin hieman erilaisella eetoksella. Enemmän isoäidin kuin äidin kaltaisella eetoksella. Minullekin on tärkeää se, että tuollaisista erehdyksistä voidaan edetä ketään nolaamatta. Seksuaalisuudet ovat niin hauraita, niitä pitää jotenkin suojella, ja vaikken itse ymmärtäisikään jonkun mieltymyksiä, ei minulla ole aihetta rätistä niistä, elleivät ne loukkaa omia intressejäni.

Hullunkurista sinänsä että koen tuollaisen paljastelijan vähemmän kajoamisena kuin sen, miten yksi aiempi kumppanini kirjoitti toisaalta kirjeessä seurustelumme alkuaikoina ajattelevansa kehoani, ja kuvasi siitä aiheutunutta tilaansa tavalla, joka jotenkin sai minut voimaan pahoin. No, ehkä olin vain silloin nuorempi. Tai se kerta, kun yliopistolla monen ihmisen kuullen eräs tyyppi kertoi masturboineensa ajatellan jalkojani. Halusin hetken leikata jalat pois tai ainakin oksentaa tai kadota näkymättömiin häpeästä. Ehkä se liittyy siihen, että tässä tilanteessa minulla oli toimintamalli valmiina, niissä toisissa ei? Tai olisiko sillä tekemistä sen kanssa, että niissä toisissa tilanteissa kajoaja oli joku, jonka ajattelin itseni kanssa solidaariseksi ja samalla tavalla roolittuneeksi ja luotettavaksi, ja sitten petyin noissa odotuksissa? (Äh, tätä on vaikeaa sanallistaa.) Ja että he olivat molemmat korkeakoulutettuja ja sivistyneen oloisia ja luulin heidänkin olevan kiinnostuneempia, no, ideologioista ja käsityksistä kuin lihasta ja sitten järkytyin kun tajusin, etteivät he olekaan yhtään semmoisia kuin olin kuvitellut (ja jollaiseksi toivoin itsekin muuttuvani kunhan keksisin, miten). Hmm. Vaikeaa sanoa! (Nykyään en kai odota kenenkään enää olevan sillä tavalla sivistynyt.) Tarkoitan: ammattirooli on aikamoinen pelastus. Mutta miten suhtaudutaan ystävyyteen, toveruuteen ja kollegiaalisuuteen ammatillisesti? Eipä siinä taida löytyä semmoista takaporttia!

Enkä tiedä, olisiko semmoinen hyväksikään. Tarkoitan: järkytykset kasvattavat, elleivät liiaksi järisytä. Ja jos haluaa tietää, mitä toiset oikeasti ajattelevat, järkytyksiä on luvassa.

Niitä päin!

Lopuksi vielä jotain kummallista: mainos. Tänään on DTM:ssä vaahtobileet. Niitä on Helsingissä aika harvoin. Showtime alkaa klo 22. Mitä oikeasti ajattelen: haluan sinne.

Normaalimitoitettujen takkien kirot

Kukaan ei ole normaali, niinhän se meni? Silti joka ikisessä takissa, joka minulla on, on ihan sama vika. Ne eivät sovi, istu, mukaudu. Kesäisin ja syksyisin ei ole hätää. Aina löytyy vaatteita, jotka joustavat. Mutta talvella ei oikein voi pukeutua vain joustavaan, koska tulee hirvittävän kylmä.

Oikeastaan talvitakkien kiro on talven inhottavin puoli. Inhoan sitä jopa enemmän kuin loskaa ja jäätyviä sormia ja varpaita. Se, etteivät takit istu, tuntuu minun kehoni tapauksessa tältä: Rintakehä kinnaa. Napit ponksahtelevat itsekseen auki juuri kainalonalusen kohdalla, kun erehtyy hengittämään syvään. Tai sitten vetoketju kiristää niin, ettei kävellessä kättä voi heilauttaa taaksepäin. Erityisen karmean tästä kinnauksesta tekee sen, että melkein kaikissa töissä käsivarret ovat muutenkin etuviistossa ja usein vielä sisäkierrossa. Sen vastapainoksi soisi, että talvitakissa olisi tilaa kiertää hartian auki ja heiluttaa lapoihin liikettä kävellessä.

Tietysti voi aina ostaa neljä numeroa liian suuren takin. Ehkä se voisi olla seuraava ratkaisu. Sitten pitäisi vain jotenkin repiä huumoria siitä, että selässä olisi tilaa kamelinkyttyrällekin. Ulkoilutoppatakin kanssa semmoinen on ihan okei, mutta haluaisin myös sievän takin, jonka kanssa on mukava mennä vaikkapa teatteriin. En tiedä, minusta se ei ole liikaa toivottu.

Tänään katselin koiraa ulkoiluttaessa vastaantulevia naisia ja totesin, etten näytä olevan ainoa takkien mitoituksesta kärsivä. Monet naiset, jotka eivät ole malliltaan aivan littanoita, kinnaavat kainalonalusesta tai tissien kohdalta. Eikä takin edes tarvitse olla kireä. Usein heidänkin selässään roikkuu kangasta löysänä säkkinä.

Hieron päivittäin naisia. Mitä vanhemmiksi he käyvät, sen enemmän heidän rintarankansa kääntyy sisään, eteen, lysyyn. Kenenkään kädet eivät sojota keskiviivan takapuolella. Melkein kaikkien hartialihaksen etuosa ja rintalihas sen sijaan kiskovat käsivarsia keskiviivan etupuolelle. Ehkä takit on tehty mukailemaan tätä tilannetta? Mutta ongelma on se, että jäykkä takki ei vain mukaile vaan myös pahentaa tätä tilannetta, eihän se päästä rintakehää ja käsiä liikkumaan silloinkaan, kun takitettu niin tahtoisi tehdä. Ei ihme sitten, että sormiakin alkaa palella, kun niiden hermotuksen ja verenkierron kannalta olkavarsi on epäsuotuisaan asentoon lukittu. Ja entä sitten kun joku tekee töitä hartioidensa anatomisesti oikean asennon kanssa, kuten itse teen? Silloin sopivaa takkia ei vain löydy.

Kotona tunsin niin suurta kyllästystä ja raivoa, että otin mittanauhan ja mittasin, paljonko tarvitsisin kangasta takin kainalonaluksen kohdalle. Etupuolelle tarvitsisin kangasta noin viitisentoista senttiä leveämmin kuin takapuolelle. Heilumisvaraa kädelle tarvitsee varmaan noin suunnilleen saman verran etu- ja takapuolella, joten etupaneelin soisi olevan viisitoista senttiä leveämpi kuin takapuolen. Seuraavaksi mittasin takkieni vastaavat kohdat. Joka ikisessä takissani selkäpuoli oli hivenen leveämpi kuin rintapuoli. Ei siis ihme, että ne kinnaavat! Hei, naiset eivät ole miehiä! Joillakin meistä on rinnat. Kylkiluita on vaikka miten monen mallisia, samoin hartioita. Takinvalmistajillekin luulisi olevan eduksi, että mallit eroavaisivat hieman toisistaan. Tähän mennessä olen kuitenkin törmännyt vain takkeihin, jotka on tehty vartalolle, jossa on rintakehä on enemmän litteä ja leveä kuin kapea ja syvä.

Aargh, olen kyllästynyt tuntemaan vartaloni friikiksi aina takkiin (tai joustamattomasta kankaasta tehtyyn paitaan) pukeutuessani!

Täytyy kai sinnitellä mahdollisimman pitkälle talveen ohuessa, jättikokoisessa kuoritakissa. Siinä voi tuntea liikkuvansa vapaasti. Ja jossain vaiheessa täytyy kai etsiä ompelija tai räätäli, joka osaisi tehdä mittojen mukaan naisten talvitakin. Luultavasti omien mittojen mukaan hyvästä materiaalista tehty talvitakki tulee lopulta halvemmaksi kuin se, että joutuu puuttellisesti istuvien takkien myötä huonoon ryhtiin ja kärsii sen takia niskahartiaseudun kivuista.

Tai jos jollain on tietoa valmistajasta, jonka takeissa on otettu vakavasti se mahdollisuus, että jonkun kädet tosiaan voisivat pudota kehon keskilinjaa pitkin rentoina rintakehän ollessa syvä, otan mielelläni vihjeitä vastaan.

Hysteriaa keskiyöllä

Saan nukuttua pitkät päiväunet roudattuani ensin kamaa uuteen kämppään ja pestyäni meidän huoneidemme ikkunat. Kun herään, olen taas toimintakunnossa. Ilta jotenkin venähtää, ja käy niin, että seisomme lopulta Vompsun kanssa sukkasillamme vinnissä puolenyön aikoihin ja koetamme päästä käsiksi tavaravuoren takana häämöttävään plyysimattoon, siihen punaiseen lohikäärmekuvioiseen, jonka intuitioni käskee levittää uuden kodin lattialle toivottamaan meitä tervetulleiksi sinne.

Aluksi suunnitelmissa on vain kaivaa matto kaiken muun takaa, mutta tilanne karkaa improamiseen. "Mitä jos siivottaiskin tää vintti samalla kertaa, kun mua ei väsytä, väsyttääkssua?" kysyy armas Vompsu, ja vastaan: "Joo ei yhtään väsytä, siivotaan vaan niin sitten se on tehty."

(Viime päivinä olen saanut tarkkailla, miten eri tavalla reagoimme stressiin. Vompsu muistuttaa enemmän omaa profiiliani eli haluaa paiskia kaikki hommat kasaan kerralla, ei nukuta eikä nälätä, ja riskinä on lähinnä se, että jossain vaiheessa käy kiukkuiseksi ja itkuiseksi, koska ei ole nukkunut eikä syönyt tarpeeksi aikoihin. Fauni taas käy entistäkin vastahankaisemmaksi tekemään muutoksia. Hän luimistelee, kun yritän laittaa hänen paitojaan jätesäkkiin kuljetettaviksi, joten nostan paidat takaisin kaappiin ja ajattelen, että hän näemmä tarvitsee asian sulattelemisen päässään ennen kuin voi ryhtyä toimiin, enkä haluaisi lisätä paineita. Niinpä omat päiväni ja iltani sujuvat sillä lailla hassuissa merkeissä, että höyryän Vompsun kanssa asioita täydellä teholla ja koetamme varovasti innostaa Faunia mukaan muuttohötkyämiseen, koska maanantaina kaikkien tavaroiden pitäisi siirtyä uuteen asuntoon.)

Niinpä sitten puolenyön jälkeen jalat sukissa paljaalla betonilla viluillen alamme nostella tavaraa vinttikomerosta vintin käytävälle. Tavara jaetaan neljään kasaan: uuteen kämppään muutettavat (joita on noin puolet kamasta), vinttiin kevääksi jäävät tavarat (ehkä neljännes), roskat joille ei löydy todennäköisesti kierrätysottajaakaan (ehkä neljännes) ja muutama Vompsun töihin arkistoitava paperiarkullinen. Eikö kuulostakin asialliselta ja systemaattiselta? Paitsi ehkä tarkka lukija on jo höristänyt korviaan roskan määrälle. Miksi vintissä on säilöttynä roskaa? Meidän pienessä vinttikopperossamme, jossa vallitsee ainainen tilapula?

Roskalöydöt ovat hysteerisiä. Maali- ja tasoitepurkit, joiden sisältö on kohmettunut ainakin kymmenen vuotta sitten kiinteäksi järkäleeksi, ovat ymmärrettävämmästä päästä. Mutta mitä pitäisi ajatella kassista, jossa odottavat kahdet hiihtomonot, joiden pohjat ovat pehmenneet ja ikään kuin sulaneet tuntemattomasta syystä? Pohjat tuntuvat vähän sulalta asfaltilta, ovat tahmeita ja niistä irtoaa suuria paloja. Mitä ihmettä niille on tapahtunut?

Hysteria ratkeaa siinä vaiheessa kun löydän pohjanoteeraukset. Vompu ojentaa minulle häkkikaapista varovaisesti keveän pahvilaatikon. Hän on avannut hieman läppiä ja todennut sen olevan täynnä rutistettua Helsingin Sanomaa. "Tässä taitaa olla jotain särkyvää." Alan availla myttyjä ja etsiä niiden sisällä odottavia aarteita. Mutta ei, laatikko on vain täynnä rutisteltua lehteä. Voi luoja! Ja tätä me olemme säilöneet vuosikaudet. Jos vaikka sanomalehdet tästä maasta loppuisivat... paperit pääsevät paperinkeräykseen ja laatikko muuttolaatikoksi. Toinen suosikkini on paperikassillinen, joka on täynnä puoliksi leikattuja soijamaitopurkkeja, joita on jo kerran käytetty taimipotteina. Miksi ihmeessä me olemme ne säilöneet? Onko ajatuksena ollut, että kenties seuraavana keväänä olemme niin köyhiä, ettei meillä ole varaa juoda soijamaitoa ja että sen vuoksi on parasta säilöä purkkimateriaali? En muista enkä tajua. Nauramme pitkän tovin niin, että vedet vaan tursuvat silmistä.

Vinttikomerosta löytyy neljä makuupussia, joista yksi on ostettu ja yksi lainattu sen takia, ettei meillä muka ole enää omia. Sieltä löytyy myös kuusi makuualustaa. Teltta, jonka olin unohtanut omistavani. Paksuja oransseja konepestäviä huopia isosedän kuolinpesästä. Kokonainen toimiva peilikaappi, joka ostettiin joskus kirpputorilta edullisesti, ehkä viitisentoista vuotta sitten. Paljon kierrätettävää ja myytävää tavaraa.

Miltähän muuttaminen tuntuisi, jos olisi enemmän synkistelyyn kuin hysteriaan taipuvainen? Ehkä tuntuisi kauhealta tajuta, miten hupsusti sitä on hamstrannut tavaroita, joiden käyttöaste lähentelee nollaa. Kuva itsestä rationaalisena otuksena rapisisi. Ei, kyllä on oikein hyvä, ettei ole koskaan erityisesti pitänyt itseään järkevänä. Voi nauraa vedet silmissä vinttikomeron löydöksille. Paras niistä on ehdottomasti naurun aarre, joka on käärittynä sanomalehtimyttyihin ylhäisessä yksinäisyydessään.

Operaatio tukipohjallisiin ja jalkaan käypä sandaali

Silloin kun jalkapöydän kivut olivat pahimmillaan ja sain pohjallisortoosit tukemaan jalkaparkojeni rakennetta, en osannut aavistaa, mitä tuleman pitää. Kaikki on ratkaistu, ajattelin jalkafysioterapeutin kertoessa, että EA-kaupassa myydään myös sandaaleita, joihin irtopohjallisetkin käyvät.

Siellä oli vain yhtä edes kohtalaisesti säädeltävää sandaalimallia, johon saattoi vaihtaa pohjalliset, mutta kun se nyt oli kerran tarjolla, ostin nuo Hartjesit. Oikeastaan heti kuitenkin ilmeni, ettei niistä oikein ollut irtopohjallisten kanssa käytettäviksi: sandaalien oma pohjallinen oli ehkä nelisen kertaa irtopohjallista paksumpi, ja minulla on muutenkin hyvin matala jalka, joten sandaalit pyörivät jaloissa miten kuten. Kyllä ne silti kesäkenkinä menivät, etenkin pyöräillessä.

Kun viime talvena tajusin, että hierojana tarvitsen työkengikseni sandaalit, marssin uudestaan jalkaterapeutin luo ja sanoin haluavani paksummat ja pehmeämmät tukipohjalliset, sellaiset jotka kävisivät juuri tähän sandaalinpohjaan. Sovittelimme ja mittailimme ja parin viikon kuluttua sain pohjalliseni. Ne olivatkin ehkä kolme kertaa paksummat kuin aiemmat ja ihanan pehmeät (ensimmäiset pohjalliseni ovat kivikovat; en ymmärrä, miksi ihmeessä kukaan sellaisia haluaisi, ja en enää aio suostua sellaisiin nyt kun on selvinnyt, että pehmeitäkin on olemassa ja silti ne tukevat kuulemma aivan yhtä hyvin). Mutta eivät nekään ole tarpeeksi korkeat Hartjesin sandaaleihin. (Ja itse asiassa kun mittasin Hartjeseja niiden omilla sisäpohjilla, totesin sandaalit liian löysiksi niinkin; vaihdettavin sisäpohjin varustetut terveyssandaalit tunnutaan tekevän mummoille, joiden jalat ovat jo levinneet ja turvonneet lähestulkoon muodottomiksi.)

Pähkäilin asian kanssa pitkään, sillä Hartjesit ovat aika kalliita sandaaleja, Suomesta ei tunnu löytyvän muita vastaavia sandaaleita oikean kokoisina (Citymarketit ja Prismat myyvät näitä, mutta niitä ei ole koskaan siellä niitä kivemman näköisiä malleja tämmöiseen normaalikokoon 39 tai 40, ja kun valmistajan sivukaan ei näytä päivittyneen puoleentoista vuoteen, liekö pulju enää edes pystyssä; EA:ssa on hajapareja kivemman näköisistä sandaaleista, mutta niitä ei olla myyjän mukaan tilaamassa sinne lisää) ja toisaalta halusin ehkä mieluummin kunnostaa Hartjeseista paremmat kuin ostaa uudet. Ja - uudet mitkä? Uudet saman mallin sandaalit? Juu ei kiitos. Netistä löytyisi tietysti vaikka mitä ihanuuksia, Drewta, Aetrexia ja Naotia, mutta vähän arvelluttaa tilata kenkiä netistä, kun sovittaminen olisi kuitenkin aika oleellista työkenkien tapauksessa.

Lopulta vein Hartjesit läheiseen suutarinliikkeeseen ja he lyhensivät (säätövaratonta) takaremmiä pari senttiä. Päkiän yli menevää eturemmiä ei pystytty lyhentämään. Kenkä parani vähän, mutta edelleen se heilui jalassa ja hiersi rakot päkiän luo aina pidempää matkaa kävellessä. Olin alistunut tähän tilaan.

Pari viikkoa sitten toinen sandaaleista alkoi osoittaa hajoamisen merkkejä. Irtopohjallista kiinni pitelevät tarranauhat yksinkertaisesti syöpyivät irti sisäpohjasta. Liimasin silloin uudet nauhat sisäpohjaan ja ne kestivät tähän aamuun saakka. Sama pohjallinen lähti taas lieruamaan ulos kengästä Hakaniemen torilla, ja kun tutkin asiaa tarkemmin, tajusin koko vasemman jalan sisäpohjallisen mädäntyneen epämääräiseksi muhjuksi. Miksihän ihmeessä sandaalin sisäpohjan materiaaliksi (siis varsinainen jalkaa vasten olevan pohjallisen kiinnitysalustaksi) on valittu nahka? Eihän nahka pysy hyvänä, kun se kastuu tuon tuosta kesäsateissa ja sitten kosteus ei pääse haihtumaan päällä olevan ortopedisen pohjallisen alta... No, oikeakin sisäpohja paljastui aika mädäksi.

Pähkäilin asiaa kymmenisen minuuttia ja marssin sitten Saiturin Pörssiin. Ajattelin ensin uudeksi sisäpohjamateriaaliksi sitä kumimattoa, josta voi leikata palasia pesukoneen jalkojen alle. Sitä en kuitenkaan löytänyt, joten suoritin pikavertailua liukuestematon, synteettisen lattianpesuliinan ja muovisten ruokapöytätablettien välillä. Päädyin tabletteihin, koska liukuestematto on pehmeydestään, joustavuudestaan ja muovisuudestaan huolimatta epätasainen alusta tarranauhalle, ja sama pätee lattianpesuliinaan.

Kotona revin aiemmat sisäpohjat irti kumipohjista. Se ei ollut vaikeaa. Sitten putsasin kumipohjan ja liimasin vanhan sisäpohjan mukaan leikatun palan tablettia pikaliimalla pohjaan. (Liimasin myös sormenpääni sileiksi ja kumikäsineen kiinni liimatuubiin. Myös sakset takertuivat liimatuubiin, mutta ne sain väännettyä raa'alla voimalla irti.) Liimasin seuraavaksi toisen sisäpohjan muotoisen palasen ensimmäisen päälle saadakseni madallettua sandaalin lestiä matalille jalkapöydilleni sopivammiksi. Sitten tein toiselle kengälle saman. Ja a vot, hyvältä näyttää!

Nyt vaan pitää käydä ostamassa lisää tarranauhaa ja liiskata sitä uusiin sisäpohjiin, jotta saan kiinnitettyä tukipohjalliset tukevasti uusiin sisäpohjiin. Kokeilin jo vähäsen uudistuneita sandaaleja, ja ne tuntuvat paremmilta kuin koskaan ennen. Tabletti osoittautui aivan loistavaksi materiaaliksi: se ei lahoa ja se on hieman joustavan tuntuinen. Nyt kengät eivät hellu päkiänkään kohdalta! Voi tietysti olla, että jossain vaiheessa tablettiviritys rätsähtää, mutta ei se ainakaan kalliiksi tai työlääksi käynyt. Tabletti maksoi euro kahdeksankymmentä senttiä ja pikaliimaa oli kaapissa jo ennestään muutaman euron maksanut tuubi. Aikaa operaatioon kului noin kymmenen minuuttia. Itse asiassa hämmästyttää vähän, etten ole jo aiemmin ryhtynyt tällaiseen sandaalituunaukseen. Kaipa tässä on vaan ollut muuta stressattavaa eikä järki ole kulkenut... :P

Tämä tietysti avaa aivan uudenlaiset näkymät sandaaliasioihin. Ehkäpä sitä voisi ostaa jotkut kivan näköiset sandaalit ja repiä niistä vain sisusmateriaalit hiiteen ja muokata niistä vastaavin keinoin ortooseihin sopivat? (Tavallisen pohjan päälle ortoosia ei oikein voi kiinnittää: pohjassa ei saisi olla mitään muotoiluja vaan sen pitäisi olla aivan latuskainen.)

Jännittävää ja voimauttavaa! Ehkä nyt olen kasvanut tukipohjallisteni mittaiseksi...

Avaruusplimplomrentoutusputki ja lankashoppailumielenrauha

Magneettikuvauslaitteen designista ei ole tingitty. Olen etukäteen kuvitellut peltistä, ehkä vaalean petrolinsinistä etulevyä, muttereita, ruuveja, neliskanttista muotoilua ihmisensisäistysputkea lukuunottamatta. Mutta laite levittäytyykin huoneeseen valtavana muovisena sylinterinä, vähän kuin disneyworldin jättimäinen kodinkone. (En olen käynyt disneyworldissa, mutta kuvittelen, että siellä voisi olla jättiläiskokoisten kodinkoneiden halli, jossa saisi kiivetä blenderiin ja kiipeillä sähkövatkaimen terähäkeissä.) Se on valkoinen ja aukkoa kiertää vaaleanvihreä rantu, ja aukon yläpuolella lukee SIEMENS. Kummallakin puolen pyöreää aukkoa vilkkuvat numerovalot ja näppäimistöt, joilla kenties säädetään jotakin. Aukon edessä odottaa vuode. Käyn sille selin ja saan tyynyt pään ja polvien alle. Patja tuntuu olevan tempuria.

Olen unohtanut oman ceedeeni pukuhuoneeseen, mutta tuumaan, että kun tämä on kallista lystiä, varmasti palvelukin on sen mukaista, ja pyydän hoitajaa hakemaan minulle omat musiikkini, sieltä sopii laukusta penkoa. Kun hoitaja lähtee hakemaan musiikkeja - kyllä, siellä on vain yksi levy, se juuri - mieleeni pilkahtaa, että entäs jos laukussa onkin puoliksimädännyt banaaninkuori tai muuta ällöä, sellaisia yllätyksiä nimittäin löytyy laukuistani tuon tuosta. No, ei sen kai ole väliä. Eivätköhän hoitajat ole nähneet villimpiäkin käsväskyjä. Ja äkisti kuulosuojaimista alkaa virrata Sigur Ros. Levy on löytynyt.

Hoitaja tulee vielä viereeni ja sanoo kaiken olevan nyt valmista. Tarkistan, saavatko käteni letkottaa missä hyvänsä. Saavat. Jätän ne vatsan päälle suojaksi, toisessa kädessä hassu koiranvinkulelumainen puristuskapula, jolla voin hälyyttää hoitajan paikalle, jos minulle tulee tarve liikkua. Sänky nousee tasaisesti ja liukuu sylinterin sisään. Koska valkoinen muovikaari näyttää tylsältä, suljen silmät ja teen samaa kuin muutenkin Sigur Rosin tahtiin: rentoudun, hengittelen vain ja olen.

Neljäkymmentä minuuttia on pitkä aika pysyä aivan paikallaan. Parinkymmenen minuutin päästä selkäranka on rentoutunut paikallaanoloon ja alustan kannatteluun jo niin paljon, että haluaisin siirtää takaraivoa ja ristiluuta kauemmas toisistaan. Mutta magneetti nakuttelee musiikin takana vaihtaen välillä paikkaa, tahtia ja taajuutta, joten pidättelen kehoani valahtamasta rennompaan asentoon. Takareisissäkin tuntuu äkillinen hervahdus, kun hamstring-lihakset rentoutuvat kertaheitolla. Kun lähentäjät ja leveän peitinkalvon jännittäjälihas rentoutuvat, jalat tahtoisivat hervahtaa ulkokiertoon. Koetan pitää jalkoja paikallaan mahdollisimman rennosti, niin vähällä lihasvoimalla kuin mahdollista. Kone nakuttaa, Sigur Ros plimplommaa, nakse nielee kahden kuukauden vuokran suuruisen summan surutta.

Haluaisin päästää irti ja laskea kehon pitkäksi ja löysäksi, mutta hengittäminenkin tuntuu vähän rikolliselta, eikä minulla ole tietenkään varaa ottaa magneettia uusiksi. (Ja jos tarkalleen mietitään, ei minulla oikeastaan olisi varaa maata sylinterissa naksunan sisässä, mutta joskus on vain oltava miettimättä tarkalleen.) Äkkiä tajuan, miten laajasti hengittäminen tuntuu lannerangan nikamissa ja miten ristiluukin hieman keinuu hengityksen tahtiin. Koetan hengittää ainakin todella hitaasti, ettei kuvista tulisi suttuisia.

Yritän kuvitella magnettiset signaalit, jotka matkustavat keräimeen lantioni ja alavatsani päällä. Magneetit ovat sylinterin paksujen seinämien takana hyvin kylmässä tilassa. Seinämät ovat niin paksut, koska magneetit ovat aika suuria ja niiden asuinpaikan kylmyys on eristetty ympäristöstä tyhjiön avulla. En oikein ymmärrä prosessia, vaikka olenkin lueskellut sivua, jossa selitetään magneettikuvauslaitteen toimintaa. Jääräpääni yhdistää laitteen enemmän suurelloisiin kodinkoneisiin ja tieteiselokuvien unikapseleihin.

Äkisti kaikki on ohitse. Sen huomaa siitä, että tällä kertaa kopseen tauottua musiikki kuulosuojaimista katkeaa kesken kappaleen. Sitten joku sanoo vaimeasti, kaukaa, että nyt kuvat ovat valmiit. Kädet nostavat kuulokkeet korvilta ja sänky lähtee liukumaan laitteesta ulos.

Saan mukaani elämäni toivottavasti kalleimman cd-levyn.

Olen kaikesta jotenkin niin kovissa kierroksissa, että päätän tarvitsevani hieman muuta ajateltavaa. Koska isoäidinneliöhulluus ja mykyröiden loistavien tulosten myötä yhä pahentunut värjäyshulluus (koetan selvitä lataamaan kuvia lähiaikoina; ihan uskomatonta, miten vaisuista, rumista langoista tulee kauniita intensiivisten värien myötä) ovat työn alla ja rytmittävät ajatuksiani, poljen pyörän keskustaan ja käyn yhdessä lankakaupassa sekä ostamassa Behnfordsilta Kool-aid -värejä, joita olen kuolannut jo monen viikon ajan, mutta ollut koko ajan joko liian kipeä tai sitten koulussa tai töissä. Löydän mitä ihanimpia lankoja, muun muassa alpakka- ja kamelisekoitelankoja. Oih! Ja vaikka langat ovatkin melko hintavia, eivät ne tunnu ollenkaan kalliilta kahden eri alueen magneettikuvan hintaluokkaan verrattuna... sitä paitsi on jollakin tavalla hauskaa, että isoäidinneliöpäiväpeitteeseen käytetyistä langoista osa on saatu lahjaksi ystäviltä, osa mummulta, osa on ostettu kaupasta ja osa kirpparilta, ja kuiduista mukana on perusvillan lisäksi merinoa, silkkiä, alpakkaa, kamelia, angoraa, mohairia, kashmiria, bambua, puuvillaa.

Iltapäivä venyy, sataa. Koetan levätä ja olla tekemättä liikaa lanka- ja virkkausasioita. Maanantaina alkaa näyttö, nyt olisi vain otettava rauhallisesti. Mutta huomenna on töitä ja ylihuomenna äitienpäivä, koko ajan täytyy liikkua eestaas ja tehdä asioita ja kenties kaikki silti järjestyy.

Salustianat ja hedelmien myynninedistäminen

Joskus mietityttää, mikä puoli kiloa kasviksia -mantran toteuttamisessa voi olla niin vaikeaa. En itse kärsi erityisemmin vaikeuksista, paitsi niinä päivinä, kun olen liian väsynyt haluamaan mitään muuta kuin rasvasokeria, joka väikkyy silmäin edessä piparkakkuna, pullana, keksinä, soijajäätelönä... En pidä niistä päivistä. Makeasta tulee aika pieninäkin määrinä ötläkkä olo. Ja jos pitää makeilupäivän toisensa perään, pian ihokin alkaa kutista. Eilen kävi juuri näin. Nokkosihottuma nousi nilkoista nivusiin ja suostui talttumaan kirveltäen vasta pantysonia lätkimällä.

No mutta, näyn eksyvän aiheesta. Takaisin!

Tulin tänään kaupassa ajatelleeksi, että kenties kyse on siitä, että hedelmiä ja kasviksia ei ole tuotteistettu samalla tavalla kuin karamellejä, pakastepizzoja yms. valmisteita. Niissä ei ole takuuta tasaisesta laadusta. Usein niistä annettu informaatiokin on surkean huonoa. Tavallisessa kaupassa ei vaivauduta useinkaan merkitsemään lajikkeita tarkasti. (Jotkut hedelmätiskivastaavat pääkaupunkiseudulla ansaitsevat kyllä lämpimän kiitoksen: lajikkeet ovat lapuissa niissäkin hedelmissä, joissa niitä ei yleensä vaivauduta mainitsemaan.) Se tarkoittaa sitä, että ihmiset eivät tiedä, mikä sen valtavan hyvän makuisen appelsiinin lajike oli, esimerkiksi. Sitten kun he ostavat seuraavan kerran appelsiineja, tuloksena voi olla pettymys. Ovathan nyt toki morot ja salustianat aivan eri maata kuin ne greipin kokoiset, puisevat suuret appelsiinit, ne missä on paksut kuoret ja aika mauton sisus. Helposti koko appelsiinien suku tulee tuomittua "ei syömisen arvoiseksi", vaikka appelsiineissa on yhtä isot makuerot kuin omenissakin. (Omenalajikkeet kai useimmat tuntevat, ainakin ne yleisimmät kaupoissa myytävät, golden ja red deliciousit, ida redit ja granny smithit?) Sama pätee greippeihin.

Nyt elämä on taas hetken ajan juhlaa, kun kaupoista saa reilun kaupan verkkopussissa salustiana-appelsiineja ja ruby red -greippejä. Ja pian hallin luomukauppaan tulevat morot. (Vai ovatkohan ne jo siellä? En koskaan tunnu oppivan, missä vaiheessa kevättalvea morot saapuvat. Ja tänä talvena en ole ehtinyt piipahdella siellä tuon tuosta tarkistamassa, joko ne olisivat siellä.)

Huomaan, että salustianat, morot ja ruby redit ovat ainakin minulle tuotteistuneet vähän vahingossa. Niitä ei sillä lailla ole mainostettu, mutta olen ottanut selvää asioista ja tiedän, mitä haluan, kun ostan appelsiinin tai greipin. Voi kunpa muutkin vihannekset merkattaisiin lajikkeittain. Lajikkeen alle voisi vielä kirjoittaa lyhyen kuvauksen, vähän kuin Alkossa viinipullojen luona. Luulen, että ainakin itse voisin houkuttua ostamaan erityisen mehukkaan ja makean lajike-eritellyn kaalinpään tai maultaan pyöreäksi ja juurevaksi kehutun lajikepurjon. Tomaatteihinkin soisi lajikemerkinnät. (Jos ei muuta, niin siksi, että voisi surra niin harvoja lajikkeita viljeltävän kaupallisesti - ja lajikkeita, joiden logistiset ominaisuudet korostuvat makuominaisuuksien sijaan.) Voisikohan tämä lisätä vihannesten ja hedelmien menekkiä noin yleisemminkin? Tuskin siitä kaupassa olisi kauheasti vaivaa. Lajikemerkinnät voisi koota tietokantaan (minkä ei pitäisi olla vaikeaa etenkään tässä suurten ruokakauppaketjujen maassa) ja sieltä voisi tulostaa pienet kortit siihen hyllynreunaan. Johan niihin nytkin tulostetaan alkuperämaa, samaan lappuun mahtuisi varsin mainiosti pienellä präntillä vähän enemmänkin informaatiota. Vaikka voi kyllä olla, ettei kaupan alalla moista ajatusta tervehdittäisi ilolla - kasvikset kun ovat herkästi pilaantuvia, ja kaupan kannalta tietysti einekset ja kuivatavarat ovat helpompaa myytävää, jota ei tarvitse vahtia niin tarkasti.

Oli miten oli, salustianat ilahduttavat minua suunnattomasti. Huomaan ostavani niitä helposti kilon päivässä meidän kolmen kotitarpeiksi.

Katoavat päivät

Päivät imeytyvät jonnekin. Paleluun, puoliflunssaan, väsymykseen, tuollaiseen epämääräiseen talvisaastaan. Koetan suhtautua lumeen ja talveen mukavasti, mutta olen niitä kurkkua myöten täynnä. Haluan auringon! Meren jää on okei, mutta vain auringossa.

Parhailta tuntuvat päivät, jolloin koulussa vain hierotaan. Se tuntuu mielekkäältä. Ja päivät, jolloin koulua ei ole lainkaan. Muut puhuvat siitä, kuinka illat ja viikonloput menevät opinnäytetyötä ja esseitä tehdessä. Olen työntänyt ne jonnekin kauemmas. Jos vaikka aurinkoa tulisi jossain vaiheessa ja äkisti jaksaisi. Tänään posti kantaa kotiin yhden kirjan opinnäytetyömateriaalia. Katselen sitä hetken ja lykkään sen pöydälle. Ei nyt. Sillä myös kamera on saapunut. Minulla on viimein taas se kamera, josta pidän kaikista eniten, sama kuin ensimmäinen digikamerani. Pidänkö siitä edelleen eniten, jää nähtäväksi.

Hurjaa, minne kaikki päivät katoavat. Tätä vauhtia työura on pian hurahtanut ja joudun varaosiksi, ajattelen appelsiinia koulussa mutustaessani. (Samaa tulen ajatelleeksi, kun herään keskellä yötä siihen, miten olen hikoillut vaatteet litimäriksi. Aika kuluu niin nopeasti. Eikö vielä äsken ollut vuosi 2005, ja sitä ennen 1996, sitä ennen 1989?) Siinä on jotakin lohduttavaa. Kevääseen ei voi olla enää pitkälti.

Katselen hämmentyneenä, miten yksi nainen kumoaa biojäteastiaan puolet lautasestaan. Tai siis ruoasta lautasella. Olen nähnyt tämän saman naisen tekevän niin jo monet kerrat. Asia ei tunnu haittaavan häntä mitenkään. Minä taas usein huomaan ajattelevani, miten harmillista on, miten paljon luonnonvaroja hömppään elämääni kuluu. Pidän kyllä tavallaan elämästäni ja aika usein minusta tuntuu, että minulla on oikeus hengittää ja syödä, mutta toisaalta, kun en kerran saa aikaiseksi mitään järkevämpää kuin ihmetellä ja poukkoilla suunnitelmasta toiseen, tuntuu moinen kuluttavuus myös vähän turhalta. Ja minä sentään syön ruoan, jonka nostan lautaselleni. En tiedä, miten tulisin toimeen itseni kanssa, jos kumoaisin ruokaa päivästä toiseen bioastiaan tuosta noin vain. Siinä on jotakin mystistä ja hämmentävää, miten helposti nainen näyttää sen tekevän.

Kotimatka, winter wonderland

Kahden aikaan hysteriasta voisi leikellä lumitähtiä. Jos niitä nyt tarvittaisiin. Lopetamme viimeistä päivää lukemisen hurjaan yhteiskäkätykseen.

Seisomme raitiovaunupysäkillä topattuina kuin tarhalapset. Viime puskee, puhaltaa, heittelee kummaa jääsilppua, joka on niin pientä, ettei sitä melkein miellä materiaksi. Odotamme vartin, siirrymme bussipysäkille. Odotamme siinäkin vartin. Päätämme siirtyä suuremman tien varteen, mutta käveltyämme jo hieman matkaa siihen suuntaan vilkaisemme taaksepäin ja näemme bussin vyöryvän pysäkille. Niinpä liukastelemme ja kirmaamme takaisinpäin kohti pysäkkiä ja ahtaudumme sisään. Kaikki eivät edes mahdu. Kuski alkaa jossain vaiheessa vain huutaa: "täynnä, täynnä, täynnä" ja paiskaisee ovet kiinni ja lähtee. Pakkaseen jää tyrmistyneitä naamoja maahan ulottuvine toppajatkeineen.

Bussi vain huristelee pysäkkien ohi. Sillä pysäkillä, kun hieman enemmän ihmisiä kapuaa ulos, myös etuovi avataan ja viimasta pääsee muutama pöllämystynyt sisään. "Mahtuuko tiivistämään?" huhuilee sinipunanenäinen nainen toinen jalka oven sisäpuolella. Muuta hänestä ei näet mahdu sisään, elleivät ihmiset käytävällä siirry eteenpäin. Takana olisi tiivistämisen varaa, mutta teinityttö kolme metriä ovesta huutaa: "Ei mahdu millään!" Ja niin jalka vetäytyy takaisin pakkaseen ja ovi paukahtaa kiinni ja bussi jatkaa matkaa.

Olen matkalla kummalliseen suuntaan, koska jo aamuinen matka kirjastolle kestää kauan ja sisältää seikkailuita. Raitiovaunu hajoaa! Bussit ovat täpösen täynnä ja vain ajavat pysäkkien ohi! Niinpä olen laskenut, että koska minun pitää huomenna olla koululla kahdeksalta tutkintotilaisuutta varten, tarvitsen ehdottomasti rukkaset. Tarvitsen rukkaset, jotta voisin kävellä koululle. Jalkani eivät ole yhtä alttiit talven yllättämiksi tulemiselle kuin raitiovaunut ja junat. Ne kyllä kantavat, jos kädet vain saisi jotenkin suojattua. Eihän siitä tule mitään, jos aamun näyttö menee pipariksi sen takia, että kädet ovat umpijäässä ja kipeät. Koska tarvitsen rukkaset, olen matkalla tavarataloon.

Viimein bussi on Kampissa, mistä puskemme tuiskun ja parin kauppakeskuksen ja niidenvälisten tunnelien läpi keskustaan ja eroamme. Menen yksinäni tavarataloon ja kysyn asiallisen kysymyksen siitä, missä on kunnon ulkoiluhanskoja. Sellaisia oikein rukkasia. Myyjä pahoittelee: ne ovat loppuneet jo aikapäivää sitten. Hölmistyn. Totta, rukkaset voidaan myydä loppuun. En ole tullut ajatelleeksi. Kävelen jo allapäin kohti liukuportaita, kun äkisti näen piikkimaton. Ei, kyllä minun on ainakin piikkimatto saatava.

Raitiovaunussa tavaratalosta kohti kotia kuuntelen nyrhittytukkaista, paljaspäistä naista, joka vertaa tuohtuneena Helsingin julkista liikennettä Auschwitzin-juniin. Jotka eivät pysy aikatauluissaan.

Huomenna on tutkintotilaisuus. Mikään sen ulkoinen ei voisi minua nyt järkyttää.

Nettikatkoksia

Kirjoitukseni harventuvat teknisestä syystä: meidän nettilaitteemme on korjattavana tai mitä sille nyt sitten tapahtuukaan. Viimeksi (noin kuukausi sitten) saimme kokonaan uuden laitteen tilalle. Olen vähän tympiintynyt nettisopimukseeni, joka on kahden vuoden mittainen ja jossa laitteen takkuillessa (mitä tapahtuu ilmeisesti aika usein tai sitten meillä on ollut huonoa tuuria matkassa) ei saa tilalle heti lainalaitetta vaan joutuu olemaan ilman nettiä korjausajan, siinä viikon. Kunhan korjausaikaa kilahtaa kokoon täysi kuukausi, soitan firman asiakaspalveluun ja pyydän mitätöimään seuraavan kuukauden laskun. Maksan palvelusta, en sopimuksesta.

Kesästä ei voi erehtyä. Taivaan olennoista voi. Luulen hetken kaukaista lentokonetta harvinaisen suoraviivaiseksi pääskysristiksi taivaalla. Pääskysiä on nyt taas paljon. Herätessäni avaan silmät ja katson ikkunasta taivaalle ja pääskysiin.

Toisaalta on hyväkin, etten ole voinut kirjoittaa, sillä sen seurauksena olen edistänyt aurinkohattuani ja nyt on enää lierin tekeminen jäljellä. Kovaa pellavalankaa on kiskottava virkkuukoukulla voimallisesti, jotta kudoksesta tulisi tiivis. Illalla sormien koukistajat särkevät ja kahdessa sormessa on iso rakkokin, mutta tervehdin niitä ilolla. Sormitreeniähän tässä tarvitaankin ennen hierojakoulun alkua! Rakotkin laskevat yön aikana, ovat vain kivistäviä tummempia alueita sormien syrjissä siinä missä virkkuukoukun kokomerkintä hiertää silmukoita kiskoessa. (Mikä ajatuskin sekin on, painaa hiertävää kohokuviota koukkuun... eikö varren voisi pitää pyöreänä ja numeron maalata?)

Eilen iski surullisuus heti aamusta, yhtä aikaa ukkosilman kanssa. Itkin uimalan altaassa aurinkolasien takana. Sitten alkoi sataa ja lasit oli nostettava otsalle. Lopulta oli noustava altaasta salamavaaran takia. En osaa tarkalleen sanoa, mitä itkin. Jotenkin vain lipsahdin sellaiseen moodiin, jossa mieleen tulee pelkästään asioiden surullinen puoli. Muistin rysähdyksenä kaikki surulliset asiat ja tunsin itseni kauheaksi ja epäkelvoksi ja en saanut itkua pidettyä. Altaan reunalla seisoi entinen liikunnanopettajani ja ohjeisti kuuroa tyttöä tulkin avulla. En tervehtinyt opettajaa, koska olen kerran ennen tervehtinyt ja sitten joutunut kertomaan, kuka olin, ja sietämään opettajan kiusaantunutta, kysyvää ilmettä, joka ei edellisellä kerralla missään vaiheessa helpottunut tunnistamiseen ja muistamiseen.

Olin vaivihkaisen surumielinen vielä illallakin, vaikka silloin olikin Annalan taimitori, jota olen odottanut pitkään ja hartaasti. Kävelin rauhallisesti alueella ja ostin kiinnostavia perennoja vapaalla valtakirjalla ystävää varten ja itselleni muutaman yrtin palstalle. En kuitenkaan ollut siinä innostuneessa palossa, joka yleensä luonnehtii tunnelmia taimitorilla. Ei itkettänyt, mutta ei innostanutkaan. Ehkä aamu vain poltti jaksamisen loppuun ja suru haalistui epämääräiseksi alakuloksi?

Tänään tuntuu ihan toisenlaiselta. Millä lailla? Sitä on vaikeaa yksilöidä. Ei ainakaan itketä lainkaan. Siitä onkin itse asiassa aikaa, kun olen viimeksi ollut sillä lailla itkettynyt kuin eilen. Ehkä se kaikki liittyy ihastusasian hautaamiseen, en ole sitä itkenyt tietoisella tasolla, joten ehkä suru tuolla tavalla sitten etsii purkautumistiensä? Oli kyseessä mikä seikka tai olotila hyvänsä, tänään on tosiaan toinen olo. Jotenkin päättäväinen ja toiveikas. On vain liikaa ohjelmaa. Koko ajan on mentävä jonnekin, kunhan kirjoittamasta pääsen. Olisi niin paljon hoidettavaa, se tuntuu ahdistavalta. Eikös tämän pitänyt olla se kesä, jonka lepään ja vapailen?

Onneksi huomenna näen kollegattaren ja vien tälle haalimani perennat (mehitähtiä, maatiaissyysleimua, valkoista tuoksuorvokkia, liuskasalkoruusua ja muuta ihanaa). Kollegatar elää samantyyppisessä myllerryksen tilassa kuin minäkin, ja hän ymmärtää kauhean hyvin, miltä tällainen elämäntilanne tuntuu. Tavallaan odotan tosi paljon koulun alkamista ensi syksynä, koska sitten kun koulu alkaa, minulla ei taatusti ole ollenkaan paukkuja pohtia sitä, onko parisuhde sittenkään kellekään tai ainakaan minulle sopiva elämäntapa, miten voisin äkkiä asua yhteisössä alpakoiden kanssa ja niin edelleen. Kuten yksi tiiviin uusopiskelun aloittanut ystävä sanoi taannoin, elämässä ei vain silloin ole aikaa millekään ihmissuhdesotkuille tai niiden ajattelemiselle. Ehkä ei ole aikaa epämääräiselle itkeskelyllekään, ja se kuulostaa aika mahtavalta. Toisaalta päivittäinen kouluilu kuulostaa hieman pelottavalta. Olen viimeksi tehnyt jotain tuollaista lukiossa ollessani, ja siitä on sentään aika tavalla aikaa jo. Lukiossa en ollut erityisen onnellinen tai tyytyväinen tai ihmissuhdemäreksimätön. Mutta ehkä se kuvaa enemmän murrosiän ja hormonituotannon alun myllerrystä kuin lukio-olosuhdetta. Toivottavasti...

Haluaisin vaikuttaa kokonaiselta ja määrätietoiselta samalla tavalla kuin muutama ystävä, jotka eilen näin taimitorilla. Vaikka ehkä kyse on vain sisäpuolen ja ulkopuolen välisestä jännitteestä: ulkopäin kaikki näyttävät aina niin määrätietoisilta ja kunnollisilta ja selkeärajaisilta, kun taas ajatukset, toiveet ja kiinnostuksenkohteet kimpoilevat, hajoavat ja hahmottuvat aika kaoottisesti, ja kun tuota omaa sisätilaansa tarkastelee samalla katseella kuin toisia, ei voi kuin voihkaista epätoivosta: siinä ei näy sellaista yksittäisen ihmisen valpasta hahmoa kuin toivoisi. Tai ei, se on liian ankara arvio. Joskus kyllä näkyy, joskus on täysin hereillä ja suuntautunut ja naulinnut koko huomionsa tiettyyn asiaan, koko keho kihisee sitä kohti, mutta useimmiten ei... useimmiten jostakin pilkahtaa kysymyksiä, päänpudistuksia, ärtymyksen säie, hiven kauhua, tunne itsehallinnan menettämisestä.

Keskustelimme eilen Vompsun kanssa mielenkiintoisesta seikasta, itsensä uhriksi kokemisesta. Huomasin, että niin surkea ja itkuinen kuin olinkin, minua ei oikein saa sellaisenakaan tungettua uhrin rooliin vaan kamppailen vastaan hurjasti. En halua jäsentää itseäni miksikään uhriksi, se ainakin selvisi. Ja kun koetin sovitella tuollaista roolia hypoteettisesti ylleni, ihan vain kokeillakseni, mikä siinä tökkisi (koska Vompsun oli vaikeaa ymmärtää, miksi uhrin rooli oli minusta ikävämpi kuin pahiksen tai ainakin ikäviin asioihin osallisen ja niiden hiljaisen hyväksyjän rooli), luontaantyötävyydeksi paljastui se karmea avuttomuuden tunne. En haluaisi rohkaista sellaista itsessäni, en todellakaan. Ja ehkä siksi kavahdan uhrin rooliin astumista. Siitäkin huolimatta, että on asioita, joissa vaikutusmahdollisuuteni ovat varsin vähäiset, kuten nyt vaikka meidän nettikapineemme toimimattomuus.

Hmm, kuulostaakin kyllä vähän hassulta, että olisi netittömyyden uhri.

Oppimista ja kuluttamista

Sänkyyn kahlehdittu niistäjä, osa än.

Joku kummallinen raivopäisyys iski minuun ja luin Science Dailysta vaikka mitä. Tutkimuksia siitä, miten sekasyöjät sokkotesteissä väittävät kasvispihviksi mainittua jauhelihapihviä huonomman makuiseksi kuin identtistä pihviä oikealla nimikkeellä, miten jossakin koetoksessa onnistumisen ennalta visualisoiminen helpottaa onnistumista tosissaan, miten toisten itsehillintään eläytyminen itse asiassa suurentaa sitä seuraavassa pidättäytymistehtävässä retkahtamista ja maltin menettämistä ja niin edelleen. Oikeastaan vain tuo viimeinen tulos tuntui hämmentävältä, ja ilahduin siitä kovasti. En ole oikein koskaan uskonutkaan, että sellainen hampaat irvessä asioiden itseltään kieltäminen olisi hyväksi ja oikeastaan minun on aika vaikeaa kuvitella tekeväni sellaista tai oikeastaan edes eläytyä sellaiseen mielenmaisemaan. Tämä saattaa kuulostaa hassulta, kun kuitenkin juuri äskettäin olin paastolla. Mutta ei se ollutkaan hampaat irvessä paastoamista, vaan suhtauduin nälkääni uteliaasti, tutkien. Huolimatta siitä, etten oikein osaa uskoa pakottautumiseen, en ole osannut olla asian suhteen kovin varma ja jokin osa minussa ei voi olla ihailematta esimerkiksi nunnien elämäntapaa tai muuten hyvin kurinalaisia ihmisiä. Mutta kenties hekään eivät pakottaudu vaan vain tahtovat elää niin ja se on heidän lähtökohdistaan luontevaa tahtomista?

Luin myös paljon flunssasta, koska tahtoisin ymmärtää, mitä kehossani tapahtuu silloin, kun sanon ihmisille sairastuneeni flunssaan. Sen ainakin tajusin, että monet flunssakäsitykseni olivat jokseenkin aataminaikaisia. Hauskaa. No, nyt sitten asiaa on päivitetty. Olisin kyllä voinut lukea noita uusimpia tutkimuksia jo silloin, kun sairastuin, ehkä olisin saanut tästäkin ajasta enemmän irti. No, joka tapauksessa, nyt tiedän koko joukon asioita prostaglandiineista ja siitä, miten virukset manipuloivat kehoa tuottamaan sen reaktion, jota kutsumme flunssaksi. Joissain tutkimusuutisissa oli jännittäviä kausaaliattribuutioita: virus ei tuota nuhakuumetta, vaan kehon oma puolustusjärjestelmä tuottaa sen. Jotenkin tuossa on aika hassu attribuutio. Se on vähän kuin sanoisi, että oikeastaan kaukosäädin laittaa stereot päälle, en minä. Minähän vain manipuloin kaukosäädintä painamalla on/off -nappia.

Lukea tohotin ihan innoissani jotakin uutista uudesta flunssalääkkeestä, joka vähentäisi flunssien oireita dramaattisesti. Pian se olisi jo käytössä! Ja sitten katsoin uutisen päiväystä: vuodelta 2002. Eivät kaikki hypoteesit käy toteen ihan oletusten mukaan... tutkimuksessa koehenkilöille oli istutettu kaikille keinotekoisesti rhinoviirusta ja varmaankin samaa kantaa. Uudemmat tutkimukset (tältä vuodelta) kertovat, että erilaisia rhinon muunnelmia on liikkeellä hyvinkin yli 800 erilaista, ja että se, mikä tehoaa yhteen muunnelmaan, ei välttämättä juuri hetkauta toista.

Hassua, miten vähän sitä tietää omasta kehostaan ja mielestään ja niiden reaktioista, vaikka kuinka koettaa pitää silmät auki ja lukea kaikkea aiheeseen liittyvää! Aihe vain taitaa olla toivottoman laaja. Havaintopsykologiasta ymmärrän sentään jotakin, mutta muuten... ei, en oikein ymmärrä, miten kerkiäisin pitkästyä. Liittyykö pitkästyminen siihen, että on jokin täsmällisempi, rajatumpi suunnitelma, joka menee mönkään, mistä puolestaan pettyy niin, että kieltäytyy näkemästä mitään, yhtään mitään kiinnostavana vähään aikaan? En oikein taida ymmärtää pitkästymisen mekanismia. Olisiko tuo yksi mahdollinen? Alistumispitkästymisen toki tunnen minäkin, olen törmännyt siihen muutamassa työpaikassa, jossa on kielletty kaikki mielekäs tekeminen ja liikkuminen. Työ on koostunut lähinnä istumisesta ja odottamisesta, mutta lukeminen, käsityöt ja muut ajan palomisen tekniikat (hiljaista mietiskelyä lukuun ottamatta) ovat olleet ankarasti kiellettyjä. En osaa sanoa, osaisinko jo nykyään ottaa kaiken irti tuosta tilaisuudesta vain meditoida ja tutkia ajatusteni sisältöjä. Ehkä. Mutta kun tein sitä silloin pakon edessä rahan takia, olin lähinnä vain vihainen ja pitkästynyt, koska olisin voinut tehdä monia paljon mielekkäämpiä asioita, jos minun ei olisi tarvinnut istua noiden idioottimaisten sääntöjen kahlitsemina. (Aina kun ajattelen työpaikkojen karseutta, mieleeni palaa tämä sama työpaikka.) Jotenkin minua ärsytti silloin ihan tajuttomasti myös se, miten moni työtoveri nautti tuosta samasta seikasta - ettei tarvinnut tehdä mitään. Silloin en ollut vielä tajunnut, miten tärkeää liikkuminen ja puuhaaminen on minulle: ajatukseni ovat paljon kirkkaammat niiden ohella, ja liikkumisen tukahduttaminen aiheuttaa lähinnä sen, että ajatuksetkin alkavat surista vihaisina kehää, pää muuttuu ampiaispesäksi. Saan aika harvoin oivalluksia vain istumalla tai makaamalla. Käveleminen tai vesijuoksemisen sen sijaan - se on mainio lähtökohta ajattelulle. Mutta ehkä niillä toisilla, jotka kokivat sen työpaikan hyväksi juuri sen istumisen takia, on aivan erilainen mieli tässä suhteessa? Nyt on tietysti jo liian myöhäistä kysyä asiasta.

Tänään olo on vähän terveempi ja ulkona näyttää keväiseltä. Olen kuitenkin edelleen sänkyyn tuomittu. Höh. Vaisu kostoni oli retkeillä ebayhin ja ostaa sieltä skotlantilaiselta taimitarhalta kolme suklaamintun ja neljä eritysen kylmänkestävän Munstead-kääpiölaventelin tainta. Niiden pitäisi selvitä kaiken järjen mukaan Annalassakin talven yli, kun kerran Hidcote Blue -laventelikin siellä suostuu talvehtimaan. Hullunkurista, että taimet tulevat maksamaan postikuluineen kaikkineen paljon vähemmän kuin täältä ostettuina... eikä suklaaminttua ainakaan vielä viime keväänä ollut Annalan taimitorilla myynnissä. Toin sen aikanaan 2002 New Yorkista (salakuljetettuna, tietysti) ja se talvehti yhden talven Annalassa kiltisti, mutta sitten siihen iski jokin kummallinen tauti. Se on erikoista, mintut ovat yleensä sitkeitä porskuttajia ja suorastaan aggressiivisia leviämään.

Tuntuu hauskalta ajatella, että jo pian minulla on nuo taimet ja voin istuttaa ne Annalaan. Ne ovat kuitenkin talvehtineet Skotlannissa ulkosalla, joten tuskin tämä meidän kevätsää niitä säikäyttää. Kohtahan on vappukin jo!

Kehollinen reaktio

Olen tässä naureskellut pari päivää iloisesti ja oivalluksesta hykerrellen Hanna Svennevigin tokaisulle, että kenties voimakkaasti kehollisesti reagoiville ihmisille on luontevaa lähteä purkamaan hankalia olojaan nimenomaan kehollisten keinojen ja terapioiden kautta. Se on kuin minusta kirjoitettu! Minähän jotenkin haksahdin koko kehomieliajatteluun sitä kautta, että menin feldenkrais-tunnille ja kohtasin siellä ensimmäistä kertaa ääneenlausuttuina nuo armolliset sanat, että voi vain panna merkille yrittämättä korjata. Että on vain ja antaa asian olla ja panee merkille ja on siitä tyytyväinen.

Se oli kuin maailma olisi äkisti avautunut. Että niinkin voisi ajatella.

Myöhemmin olen tietysti löytänyt monia ajatuksia, jotka kaikuvat noiden sanojen kanssa. Esimerkiksi psykoterapian perusvire sopii hyvin yhteen merkille panemisen ja siitä tyytyväisyyden kanssa, samoin tietoisen läsnäolon periaate.

Mutta on kauhean luontevaa, että löysin tuon ajatuksen ensimmäisen kerran nimenomaan kehonhallinnan tunnilla. Koska on aivan selvää, että minua auttaa paljon enemmän kehollinen harjoittelu kuin ajatusten pyörittäminen, ympäristönvaihdos paremmin kuin ajatusten muokkaaminen, ja niin edelleen. Ajatukset ovat niin jääräpäisiä että niitä on vaikeaa kyseenalaistaa suoraan. Ja vaikka järjellä sitoutuisikin siihen, että joo, tämä kyseenalaistus on aiheellinen ja että varmasti se on järkevämpi suhtautuminen kuin tämä vanha ajatuskuvioni, vanha ajatuskuvio tuntuu oikealta. Se on välittömäksi tai automaattiseksi käynyt reaktio, luontumus. Ja jos sitä koettaa muuttaa tuosta noin vain, nythetinytheti, ei se ihan niin onnistu. Siksi on hyvä ensin tosiaan vain panna merkille korjaamatta. Panna merkille ja olla tyytyväinen siitä, että on pannut merkille. Kognitiivisen terapian piirissä tätä asioiden tarkkailemisen merkitystä on tutkittu, ja tiedetään, että tämä pelkkä tarkasteleminen mitään muuttumista yrittämättä on muutoksen tärkeimpiä edellytyksiä.

Sen lisäksi se on myös kauhean kiinnostavaa!

No mutta, nyt eksyin aiheesta. Niin taitaa käydä aina. Parasta olisi lähteä rupattelemaan aiheetta, luulen. Ei tulisi eksymisen tunnetta.

Mutta halusin tallentaa ja oikeastaan haluan edelleen kirjata muistiin sen, miten nyt pari päivää reaktioideni korostunutta kehollisuutta ja työstämistapojeni kehollisuutta ajateltuani sain muistutuksen siitä, miten voimakas kehollinen reaktio voi olla.

Aamu oli jo aika stressaava. Paljastui, että siskon muuttoavuksi meneminen olikin ollut äidin idea ja että sisko oli loukkaantunut siitä, että äiti hössötti asiasta ja oletti, ettei sisko selviäisi muutosta ilman apua. Niinpä mitään muuttoa ei sitten ollutkaan. Sen sijaan juttelin isän kanssa puhelimessa pitkään siitä, ymmärtääkö äiti, miten hänen huolehtimisen tuputtamisensa voivat tuntua tarpeettomilta ja jopa rasittavilta jo aikuisista lapsista, jotka ihan mielellään huolehtivat oman elämänsä sujumisesta. Ja että ymmärtääkö äiti, ettei hänen tarvitse aina meidän sinne mennessä laittaa useamman ruokalajin illallispöytää ja siivota kahta päivää - tämä saa isän hyvin ärtyisäksi, koska isän mielestä on ihan kiva syödä meidän kanssa, mutta hän ei kestä sitä, kun äiti romahtelee "kun vessa on niin epäsiisti enkä osaa edes laittaa mitään ruokaa". Isä myönsi, että äidin kanssa on ajoittain rasittavaa elää, koska äidille ei kelpaa mikään muu kuin täysi perfetto. (Olin onnellinen tästä sanallistuksesta. Se tekee helpommaksi ymmärtää sen, miksi tunsin itseni aina naamiaisasuiseksi lapsena, ja miksi minulla oli aina tunne, etten oikein riitä - koska en riittänytkään. Ei ihme, että ryhdyin isän tytöksi jo heti kättelyssä. Sisko valitsi toisin. Hän jatkaa perfettoperinnettä omalla tavallaan.) Sitten ajoin metrolla itäkeskuksen Prismaan ja ostin luomuvihanneksia ja -hedelmiä repun täyteen sekä kaksi kasvatusharsoa palstalle. Tässä vaiheessa olin vielä oikein hyväntuulinen.

Lähdimme hoitamaan asioita iloisesti ja tyytyväisinä, Vompsulla on vapaapäivä. Jo ensimmäinen asiakaspalvelukontakti kääntyi heti oudoksi: se, että tulemme ostamaan palvelua liikkeestä, lietsoo asiakaspalvelijasta ensin mölähdyksen: "Voi ei!" ja sitten epämääräistä mutinaa. Olin hämmentynyt ja jäin aika sanattomaksi, ja koska hoidimme asiaa, joka oikeasti on pakko hoitaa, jotenkin nielin nämä mölinät ja koetin vain olla tilanteessa ja sietää epämukavaa oloani ja epäselvyyttä siitä, saammeko nyt ostettua palvelumme vai emme. Onneksi Vompsun ahdistus viriää suuremmaksi ja helpommin, joten hän sitten aika pian totesikin: "No jos nyt on sulle huono hetki niin kyllähän tuosta läheltä saa tätä palvelua toisestakin liikkeestä eli voimme ihan hyvin mennä sinne, ei se ole mikään ongelma..." Huokaisin helpotuksesta: mainio avaus, nyt kaikilla oli mahdollisuus vetäytyä tilanteesta kasvot säilyttäen. Mutta ei, asiakaspalvelija sanoi, että ottaa kyllä homman hoitaakseen. Mutta sitten hän murisi kaikesta mahdollisesta asiaan liittyvästä ja tilanteen ahdistavuus ja absurdius piirtyi taas selvänä esiin. "No, nämä pitää sitten hakea tänään pois, soitan kun on valmista, enkä hyväksy mitään selittelyitä!" hän evästi tuikeasti.

Talsimme kohti keskustaa jokseenkin tyrmistyneinä ja puhuimme siitä, miten valtavasti valtaa yhdellä asiakaspalvelijalla oikeasti on. Mieliala oli aivan erilainen kuin mennessämme liikkeeseen hyväntuulisina. Vompsu oli niin ahdistunut, että huomasin, kuinka itse väkisinkin ponnistin kannattelemaan häntä, vakuuttamaan että on ok olla järkyttynyt tuosta kohtelusta ja lohduttamaan, ja sitten erittelemään sitä, kuka nyt heijasti pahan olon ja kehen, ja kääntämään asioita parhain päin ja huumoriksi. Olen siinä joskus aika hyvä jos oletan tällaisen tarpeelliseksi, ja onnistun usein hämäämään itseänikin siinä, että jesh, asia käsitelty, ei tästä tämän enempää, jos joku käyttäytyy hölmösti, ei minun siitä tarvitse ahdistua.

Ei tarvitse, ei, mutta ei se tarkoita, etten ahdistuisi! Nauraminen laukaisee suuren osan ahdistusta, muttei suinkaan pyyhkäise kaikkea pois.

Lohduttauduin sillä, että kohta toinen asia saadaan ainakin hoidettua asianmukaisesti ja siitä jää hyvä mieli. Meidäthän oli puhelimessa nimenomaan ohjastettu tekemään näin. Niinpä kävelimme kauppaan tyytyväisinä ja nostin vempeleen pöydälle ja kerroin, että teknisestä tuesta oli käsketty tuoda se tänne huollettavaksi ja että kaikki muut vaihtoehdot oli käyty läpi jo. Myyjä pyysi sopimuspapereita, mutta eihän niitä ollut käsketty ottaa mukaan, tekninen tuki oli sanonut, että riittää, että vempeleen vie paikan päälle, niin se viedään huoltoon. Tuki oli nähnyt koneelta, että sopimukseeni kuului huolto. Niinpä pahoittelin, että en ollut tajunnut ottaa sopimusta mukaan, kun se kerran selvästi koneeltakin heille näkyy, ja tarjouduin esittämään henkilöpaperini, joiden avulla he voisivat tarkistaa, että minulla on tosiaan oikeus huollattaa tämä laite. Mutta eipä niitä tietoja saatukaan esiin, koska sopimus oli tehty nettikaupassa... Myyjä oli oikein kohtelias ja ystävällinen, mutta silti tästäkin asioiden hoitamisesta jäi pinnalle pettymys, koska olimme turhaan kävelleet pitkän matkan reitittimen kanssa puhelimessa saadun teknisen tuen väärien ohjeiden takia. Oli myös vaikeaa olla tuntematta itseään tyhmäksi tuollaisessa tilanteessa. Mietin kuitenkin vielä kotona, että pitäisikö sopimuspapereita ottaa mukaan, mutta kun puhelinpalvelu oli sanonut, että pelkkä laitteen tuominen riittää, ajattelin iloisesti, että mennään sitten kevein kantamuksin, hyvä näin. Mutta ei se ollutkaan hyvä. Ja koska olen itse ollut asiakaspalvelutöissä, tiesin, että tälle tyypille on hedelmätöntä ruveta tilittämään toisen ihmisen tekemästä virheestä, joten kiitin vain ja läksimme.

No, saan sen asian hoitoon huomenna. Ei siinä mitään. Mutta kaksi peräkkäistä epäonnistunutta asioimista jotenkin saa kauhean epävarmaksi. Tuntuu kurjalta, kun lähtee hoitamaan asioita ja kaikki muuttuu jotenkin oudoksi eikä mikään suju kuten olettaisi. Alice asioiden hoitamisen painajaismaassa.

Sitten tulimme kotiin. Kummallista, miten äkkiä iloinen ja tarmokas keho muuttuu kivuliaaksi ja tuntuu, ettei sormeaankaan jaksaisi liikauttaa. Tein meille ja söimme tempeh-kaaliwokkia, ja tekemiseen tarttumisesta ja hukuttautumisesta tuli parempi olla, kuten aina käy. Sitten Vompsu kävi nukkumaan päiväunia, kun oli niin surkealla päällä. Mietin hetken, tarvitsenko unta, ja ajattelin, etten tarvitse, mutta kävin kuitenkin kompaten siihen viereen makaamaan ja sammuin välittömästi. Kun heräsin tuntia myöhemmin, oli kuin ydinlataus olisi räjähtänyt päässäni. Tällaista pääkipua en ole kokenut aikoihin. Aamulla olin vetreä ja rento, nyt kaikki olkapäiden ja kaulan ja pään alueen lihakset ovat aivan jumissa. Kurja tunne!

Ja odotin pelolla, milloin puhelin soi ja meidän pitää mennä ensimmäisen, äreän palveluntarjoajan luo hakemaan kimpsumme ja kampsumme takaisin. Joka ikinen kehon osa kirkui: En tahdo! Ei enää! (Se on muuten kummallista, koska silloin kun on itse asiakaspalvelijana ja asiakas kiukuttelee, ja sitäkin on nähty monet kerrat, on paljon helpompi kestää pettymys ja suhtautua rauhallisesti siihen, että toinen murisee: itse on asiakaspalvelijan roolin suojassa, ainakin melkein aina. Siitä käsin on helppoa ottaa tilanteeseen etäisyyttä: tässä kiukutellaan järjestelmälle ja sen käytännöille, ei minulle. Minä olen täällä vain vuokrakehona, kulissina, olkoonkin, että parhaassa tapauksessa onnistun kohtaamaan asiakkaat myös henkilökohtaisella tasolla. Mutta kun on itse asiakkaana, on jotenkin aika suojaton toisen kiukulle.) Puoli kahdeksan aikaan Vompsu kyllästyi odottamaan ja pelkäämään ja soitti itse sinne päin ja huomautti, että olemme nyt olleet tässä passissa ja odottaneet ja että milloin oikein meidän pitäisi tulla. No, se siirtyykin toiseen päivään. Ei sitä sitten jaksanut ilmoittaa.

Tietysti ihmisillä on huonoja päiviä, mutta kyllä tuollainen asiakaspalvelu saa miettimään uudemman kerran, mistä seuraavaksi hankkisi vastaavan palvelun. Tuntuu niin hullunkuriselta, että menee jonnekin ja haluaa tukea juuri tuota yritystä ja tulee syyllistetyksi siitä, että käyttää heidän palveluitaan. Miksei mieluummin suoraan sanoa, että nyt on täyttä, nou gou, tulkaa ensi viikolla uudestaan, tai neuvoa kollegalle? Paljon vähemmän sellainen herättäisi (ainakin minun tapauksessani) tällaista tunnetta, että on jotenkin paha ihminen, kun koettaa ostaa tuon paikan palveluksia ja että ehkä on yksinkertaisempaa käyttää sellaisia palveluntarjoajia, josta on ihan vaan mukavaa saada asiakkaita.

Olen nyt venytellyt ja hieronut kipeää aluetta ja alan vähitellen tulla inhimillisempiin tunnelmiin. Jännittävää, miten voimakkaita keholliset reaktiot voivat olla. Ja miten tämäkin selvästi liittyy pettymykseen ja hämmennykseen ja ahdistukseen. Ihottumaa ei sentään ole puhjennut raajoihin, joskus käy niinkin.

On jotenkin järkyttävää mutta hyvin havahduttavaa tajuta, miten pienet asiat saattavat kääntää koko päivän kulun ja tunnelman. Se saa mietteliääksi - onnistuuko sitä itsekin tekemään toisten elämästä helvettiä? Kenties ihan huomaamattaan, silkkaa joskus liikakuormittuneisuuttaan? Onko tärkeämpää asiaa kuin ensimmäiseksi järjestää elämänsä sellaiseksi, että jaksaa olla perusystävällinen? Onko oleellisempaa asiaa kuin rajojen ystävällisesti ja jämäkästi asettaminen siten, ettei tarvitse tuntea tulevansa tallotuksi tai uhrautuvansa, mihin sitten vastaisi nälvien, ärtymyksellä tai raivostumisella?