Mahdoton kalenteri

Juttelemme puhelimessa äidin kanssa sen jälkeen kun Kalifornian-nainen lähtee kotiinsa ja ehdin hetken hiljentyä ja palautua omaan tilaani ja keskiööni. Isä täyttää tänä vuonna kahdeksankymmentä ja haluaisi pitää isot juhlat - lähinnä äidin sukulaisille ja meille ydinperheelle. Koska emme ole mikään suuren lapsiluvun suku, missään ikäpolvessa, ja arvostamme enemmän rauhaa kuin hälinää, iso juhla tarkoittaa ehkä maksimissaan kymmentä ihmistä. Äiti tarjoaa paria viikonloppua - toisena kouluttaudun Helsingissä, toisena Amsterdamissa. Jaa, sanoo äiti, sitten varmasti on parasta, että pidämme juhlat ihan sinusta piittamatta, juuri silloin kun muille sopii. Ja me voimme mennä kolmistaan vaikka syömään isän ja äidin kanssa.

Tunnen itseni vähän huonoksi lapseksi, vaikka varmasti olen tosiaan vanhempieni lapsi. Kun olin lapsi, eikö isä ollut aina töissä ja eikö äiti viettänyt monet monituiset viikonloput erilaisissa koulutuksissa? Kyllä vain! Ja minä vannoin, ettei minusta tulisi ainakaan sellaista. Minä olisin aina läsnä rakkailleni! (Ja monta vuotta olinkin, ja tunsin syyllisyyttä liki aina, jos tein jotain minä-, en me-asioita. Onneksi oli sentään joitain minä-asioita, sillä siinä vaiheessa kun suhteet kaatuilevat, minä-ihmiset jäävät ja me-ihmiset usein eivät.)

Kuinka ollakaan, kalenteriin on joku buukannut keväälle seitsemäksi viikonlopuksi pitkät koulutuspäivät. Sitten on vielä lyhempiä pikkukoulutuksia siellä täällä arkena. On niin paljon opittavaa ja haluan antaa joogatuntilaisilleni hyviä vinkkejä ja eväitä - laittaa hyvän kiertämään.

Samalla tietysti ajattelen, että haluan antaa myös vanhemmilleni aikaa - he ovat vanhenemassa mutta jaksavat vielä tehdä yhtä sun toista. Ehdotan taas, että mitäpä jos lähtisimme yhteiselle matkalle kaikki. Meillä olisi samat preferenssitkin: ei alkoholia, kasvisruokaa, kävelemistä ja luonnon ihailemista, ehkä vähän joogaakin. Olemme viimeksi matkustaneet yhdessä muistaakseni vuonna tuhatyhdeksänsataayhdeksänkymmentäyksi, joten kokemuksen voisi päivittää. Mutta jotenkin tuntuu kuin tätä olisi vaikeaa saada aikaiseksi - syksyllä tätä yritettiin vanhempien viisikymmenvuotishääpäivänä, mutta koska valmistelu alkoi myöhään, kesän lopussa, kalenterini oli armottoman täynnä. Ehdotin silloin, että buukataan kevääksi jotain. Ei buukattu. Nyt koetan ehdottaa, josko buukkaisimme syksyksi jotain. Etenkin loppusyksy ammottaa vielä tyhjänä. Mutta tuntuu, ettei vanhempien aikahorisontti veny sinne saakka.

Minun on keksittävä joku keino kommunikoida heille, että asiasta on päätettävä riittävän ajoissa ja että matka olisi minusta oikeasti tosi kiva tapa viettää aikaa yhdessä.

Muutenkin olen todennut kalenterini mahdottomaksi, vaikka se onkin rutosti parempi kuin syksypuolella. Jotenkin kalenteri näyttää aina kovin viattomalta ja tyhjältä, mutta annas kun sinne merkkaa matka-ajat tuntien lisäksi, päivät alkavat äkisti näyttää täyteen ahdetuilta ja haastavilta, vaikka matkalla yleensä istunkin junassa tai metrossa ja luen hyvää kirjaa. Ja sitten kun sinne pudottelee vielä kaupassakäynnit, omat liikunnat ja harvat ystävien näkemiset - ja yöunen - onko siellä enää yhtään ylimääräistä hetkeä?

En tiedä, hämmentäisikö tämä minua näin paljon, ellen olisi suurta osaa elämästäni elänyt aivan toisin: ilman merkintöjä tai hyvin vähin merkinnöin, venyvässä ajassa, jossa tärkeintä on ollut oivaltaa jokin idea ja oppia soveltamaan sitä.

En ole ikinä asunut näin kalliissa asunnossa. Vanhempani huomauttelevat minulle toistuvasti siitä, miten kannattamatonta tällainen asuminen on. Mutta viihdyn täällä paremmin kuin olen muualla viihtynyt; ehkä tämä on kaiken sen arvoista - matkaamisen, muutaman lisätunnin viikossa, pienen rahastressin? Aika näyttää.

Päivät, viikot, kuukaudet ja vuodet vyöryvät ohi. Vuosikymmenetkin - vuodesta 1991 on sentään jo 29 vuotta. Ystävä on katsonut suosituksestani japanilaisen elokuvan ja sanoo sen olleen kuolettavan tylsä. Minusta siinä oli koko elämä, kaikki kalenterin tyhjät kohdat. Tunnen ohimenevää surua siitä, miten vaikeaa meidän on ymmärtää toisiamme.

Tai sitä, miten kalenteri aina täyttyy päivien deadlinen lähestyessä.

Ercolen luolagraffiteja

Lumi ja jää sulavat. Katu tuoksuu pitkästä aikaa. Aurinko maalaa lattialle valuvia raitoja, jotka matavat matolta parketille. Essee ja tenttiinluku tukevat toisiaan luentotaukoviikolla, mutta kalenteri on täynnä. Joudun sopimaan liikuntoja ja lounastapaamisia yli viikon varoitusajalla. Eihän siinä mitään järkeä olekaan. Pidän puhelinta mukana äänettömällä, vaikken voi siihen vastatakaan siellä, missä olen, turkoosinsinisissä googlekalenterin laatikoissa lyhenteineen. Lyhenteet koostuvat kahdesta tai neljästä kirjaimesta. Mitään intiimiä ei vuotaisi yleiseen todellisuuteen, vaikka kalenteriani katseltaisiin.

Kaksi uusi kurssia alkaa. Molemmat ovat kiinnostavia ja tuntuvat keveiltä, mutta tiedän jo sen illuusioksi. Keveys vaihtuu jossain vaiheessa kysymyksiksi, ja kysymykset puolestaan vastauksia vaatimattominakin suuntaavat ajattelua, viekoittelevat sitä lisäkysymyksiin. Lopulta sitä makaa luolassaan ja tuskin muistaa aurinkoa.

Haluaisin nyt siteerata tähän Wallace Stevensiä, Otteita kaunoajattelun akatemiasta, sillä tunnen itseni Ercoleksi, joka makaa luolassa ja ajattelee ajattelemistaan, ja jolle runon minä toteaa, että tuo on kuoleman tien etsimistä. Ampiaispesäpääni ei muista säkeitä oikein ja asuntoon on laskeutunut jumalaton sotku. Jaksan päivästä toiseen hihitellen kohtalotoveri Ercolelle. Riipustan esseeseen asioita ja deletoin niitä kappale kerrallaan.

Jos en pidä varaani, olen pian deletoinut kaikki ajatukseni, koska en osaa perustella niitä muuten kuin hartioita kohauttaen ja ehkä vähän niiskauttaen.

Luennolla pääsen samaan ryhmään sen tytön kanssa, joka heti ensimmäisillä luennoilla vaikutti sympaattiselta, mutta istuu aina takana, ja minun taas on istuttava edessä, koska en osaa muuten keskittyä opetukseen kaularankojen tarkkailulta. Toiset opiskelijat saattavat hermostuttaa minua, siksi menen eturiviin. Se, mitä ei näe, ei hermostuta. Yksinkertaisin silmälaputus on muistaa, ettei takaraivolle ole suotu näköelintä. Ryhmässä puhumme - meinaan kirjoittaa "asioista", mikä ihastuttavan ympäripyöreä abstraktio - oppimisesta ja kansalaistaidosta, jota nuoremmilla ei ilmeisesti ole ollut opetussuunnitelmassa aineena lainkaan. Muut paheksuvat ja hämmästelevät ihmisiä, joista on pelottavaa esimerkiksi soittaa puhelimella. Sanon suoraan, että kyllä se minustakin on pelottavaa. Heitä se hämmentää vähäsen. He yrittävät selittää sitä jotenkin, ja joudun toteamaan, että jotkut meistä ehkä vain ovat ujoja ja eivät koe vieraille ihmisille puhumista turvalliseksi (etenkään jos toisen eleitä ja ilmeitä ei näe - ne on niin helppoa kuvitella pilkallisiksi tai tuomitseviksi). Niin joo, on ujoja ihmisiä, muistuttaa yksi ryhmäläinen itseään ääneen.

Ehkä se kasvatustieteissä tuntuukin kummalliselta. Niin moni vaikuttaa ei-ujolta. Luultavasti minäkin kyllä vaikutan ei-ujolta, joten ehkä toisten ujouden arvioiminen on sittenkin liian vaikeaa. Ehkä siellä kulttuuri vain toteutuu ujouden piilottavasti tai jotain. Usein kuitenkin iltaisin huomaan, miten väsynyt olen siitä kaikesta uusien ihmisten jännittämisestä, keskustelujen jännittämisestä. Ei niin, että pelkäisin sanovani jotain tyhmää - siihen olen taatusti varautunut eikä se tunnu enää niin kammottavalta kuin joskus enkä jossain mielessä muuta oletakaan, koska enimmäkseen sanotut asiat nyt ovat vähän banaaleja ja höpsöjä ja epäselviä ja kauhean rajallisia - mutta haluaisin luoda ilmapiiriä, joka jotenkin vapauttaa ja tuntuu pehmeältä, ja se tuntuu hirvittävän vaikealta, ja saatan helposti tuomita itseni epäonnistumisesta ja sitten ahdistella itseäni typerästi näiden asioiden tiimoilta sen sijaan että jotenkin ottaisin vain rennosti ja ajattelisin, että so what, jos olenkin hankala, olen ainakin hyvä vastus ja kasvun paikka muille. Hitto, että osaakin olla vaikeaa edes kuvitteellisesti ajatella niin!

Oikeastaan en kyllä ollut ajatellut pitkään aikaan ujousasiaa ennen kuin siitä tänään tuli puhe ryhmässä, ja sitten tulin vain ohimennen ajatelleeksi, selittäisikö se osan jännittämistä, joka harvemmin nousee tietoiseksi, mutta tuntuu kyllä lihaksissa ja sidekudoksissa.

Tai ehkä kyse on vain siitä, etten saa helposti tehtyä googlekalenteriin turkooseja venyttelylaatikkoja. Hiivatistako sitä voi tietää, mikä on mieltä ja mikä pehmytkudosta.

Makaan käyttäytymistieteellistutkimuksellisia meditaatiovarttejani ja hyväksyn kaikkea tätä ja sitten palaan takaisin tehtäviin. Usein lopetan tehtävät vasta yöpuulle käydessä. Ja herään niin, että haluan kirjoittaa jonkin asian ylös. Mutta en ole ehtinyt kirjoittaa tänne. Ehkä tällekin pitäisi tehdä kalenterilaatikoita. Tai en tiedä. Ylihuomenna on iso tentti. Olen lukenut siihen kyllästymiseen saakka. Olen huomannut kannattavani realismia monessa suhteessa, vaikka suhtaudunkin edelleen empivästi tieteelliseen realismiin. Monet filosofiaa opiskellessa kiteytymättä jääneet asiat alkavat nyt kiteytyä. Tarvitsen valtavasti aikaa.

Tänään juttelin ohimennen yhden tytön kanssa, kun kiirehdimme luennolle. Pysähdyin hetkeksi venyttelemään portaikkoon. Hän kysyi, venytänkö. Vastasin myöntävästi ja sanoin, että minun on tehtävä niin, koska luennot ovat ilman kunnon taukoja yhdeksästä neljään ja muuten mikään ei liiku päässäkään. Hän vastasi oman päivänsä venyvän iltaseitsemään saakka. Kymmenen tuntia keskeytyksetöntä teoriaa (ei se olisi paha rupeama kääntäessä, mutta kun ajattelee, että parin tunnin välein aina aihe vaihtuu täysin, tuo tuntuu kohtuuttomalta). Järkytyin niin, etten osannut sanoa mitään. Minulla on nyt näitä seitsemän tunnin hirviöpäiviä neljä kappaletta, ja olen ollut niistä paskana jo ainakin kuukauden etukäteen. Toiset tekevät kymmenen tunnin hirviöpäiviä. Minusta on liikaa jo sekin, että joka päivälle on yksi luento. Haluaisin selvittää ajatukseni paremmin, mennä luentosaliin valmistautuneena ja virkkuna, saada irti muutakin kuin epäselvää turtumusta. Haluaisin, etten mieltäisi itseäni Ercoleksi. Mutta no - tämä on nyt tämä kevät. Kun nyt toimin näin, jaksan vielä puolitoista kuukautta tätä marssitahtia, ensi vuosi sujuu loogisemmin ja järkevämmässä aikataulussa ja voin sitten siirtyä maisteriopintoihin.

Ja sitten -

Oikeastaan voisin kirjoittaa ehkä joskus siitäkin, miten vaikeaa on ymmärtää, miksi tekee, mitä tekee, miksi ajautuu tai ajautuu haluamaan tiettyihin paikkoihin. Vaikeaa, toisaalta helppoa. Opiskeluun liittyy myös valtavasti iloa ja oivaltamista. Uudet kysymykset avautuvat.

Joinakin päivinä ajattelen jopa, ettei tämä mitään opiskelemista ole. Silloin keskustelemme. Saatan hetken ajatella, että oikeastaan tämä on juuri sitä, mihin minut onkin koulutettu tai mihin olen kouluttanut itseäni. Koulutun vain valtavan hitaasti. Toisaalta, miksi kiirehtiä? Tässähän minä jo istun keskustelemassa toisten kanssa ja huomaan molempien oivaltavan uusia kulmia.

En tiedä enää, haluaisinko kesäksi työtä. Jotenkin ajatus metsiin samoamisesta kiinnostaa, vaikka se tietäisikin myöhempää rahaitkua.