Menopaussia odottaessa

Lokakuu on menopaussitietoisuuskuukausi. Aika moni on kirjoittanut somessa tilanteestaan ja hyvä niin, ei näistä kukaan paljon kirjoittanut vielä 10 vuotta sitten ja en olisi ikinä ilman niitä kirjoituksia tullut ajatelleeksi että tuotakin voisi olla hyvä vähän seurata. Vaikka tietysti sitten sitä rupeaakin miettimään, että hetkinen, täytän ensi vuonna 50, eikö minulla pitäisi olla jo joitain pre-oireita ainakin. Ja että voiko ne oireet huomata, jos ne tulevat vähän kerrassaan. Ei minulle ole tullut vielä edes ikänäköä ja hämäränäköni, haistini ja kuuloni ovat paljon terävämmät kuin kumppanillani, joka sentään on vuosikymmenen nuorempi. Looginen päättelyni pelaa entiseen malliin - ei kiitettävästi vaan siedettävästi, aivan kuten ennenkin - ja säätelen emootioitani taitavammin kuin nuorempana enkä koe enää niin paljon niin haastavia tunnemyrskyjä kuin aikoina, jolloin mulla ei ollut tietoa siitä, mitä se hyvin säädeltyys edes voisi tarkoittaa, edes teoriassa. Nukun paremmin kuin vielä viisi, kymmenen, viisitoista tai kaksikymmentä, saati sitten kolmekymmentä vuotta sitten. Lihassärkyjä on paljon vähemmän kuin nuorempana, nivelkivuista nyt puhumattakaan. Ja palelen edelleen. Tunneillani ikäiseni naiset usein kysyvät, miten minulla voi olla kaksi villapaitaa päällekkäin, ja kauluri ja pipo, kun heillä pukkaa hikeä urheilutrikoissa koska "tämä ikä". No tuota, minua palelee tässä iässä. Siksi. Minua on palellut siitä saakka kun kuukautiseni alkoivat. Sitä ennen en palellut. (Ennen kuin kukaan mainitsee ferritiinistä, kerron, että hyvät ovat sen arvot.)

Ehkä vaan tulen taas jäljessä. Kuukautisetkin alkoivat niin paljon myöhemmin kuin kavereilla mutta kyllä ne sieltä omalla ajallaan sitten tulivat. Toisin kuin kuukautisia, tätä menopaussia odotan. Aloin palella kun hormonitoimintani alkoi, ja äidiltä olen kuullut, että menopaussissa hormonaalinen paleleminen loppui. Kuulostaa kyllä aivan mahtavalta jutulta! Jospa vaikka lakkaan kaihoamasta tropiikkiin ja opin pitämään talvesta? Jospa vaikka voisin käyttää avokaulaista paitaa myös ei-helteellä loputtomien armeijan villakaulurien sijaan?

Meitä on niin moneksi. Joillekin hormonitoiminnan hiipuminen näyttäytyy kurjuutena, mutta kaltaisilleni jotka eivät oikeastaan koskaan olisi halunneet mitään hedelmällisyysikäisiä ollakaan (kamalinta, mitä tiedän, on rakastuminen: siinä muuttuu fasaaniksi), luvassa on jokin myyttinen, odotettu kotiinpaluu. Ikään kuin voisi palata. Vaan jossain mielessä uskon voitavan. Jo nyt huomaan, miten en ole kiinnostunut näkemään ihmisiä. Viehättäviä miehiä tai naisia en ole nähnyt vuosiin ja se on hyvä koska maailmassa on paljon seksuaalisuutta kiinnostavampia asioita. Tämän etäisyydenoton parveilutilanteista arvelen johtuvan hormonitoiminnan edes pienestä hiipumisesta. Ei tarvitse enää tähystellä ja arvioida potentiaalisia uusia kumppaneita. (Kirjoitan nyt esitajuisesta tähystelemisestä, en mistään tiedostetusta partioinnista.) Olen siis palannut tässä mielessä samaksi ihmiseksi kuin lapsena, introvertimmaksi. Samalla olen lähentynyt takaisin kohti lapsuudenperhettäni, josta etenin kauemmaksi aiemmin, liekö hormonien johdattamana. Maailma veti, nyt sen veto on lakannut. Helpottavaa!

Tässäkin kuussa vuosin taas verta ja tunsin kiitollisuutta siitä, että olen saanut elää elämäni ajassa ja paikassa, jossa on ollut mahdollista kieltäytyä lisääntymisestä. Useimmissa ajoissa ja paikoissa tuollaista valinnan mahdollisuutta ei ole yksinkertaisesti ollut tarjolla. Vaikka olisi kieltäytynytkin avioitumasta ja seksuaalisuuden houkutuksista, raiskauksia on tapahtunut ja yksinäisen naisen on ehkä ollut vaikeaa suojautua, paitsi ihan luostarissa, ja luultavasti sielläkin on tapahtunut yhtä sun toista, koska hierarkiat ja kultit ja biologiset vietit. Vielä isompi luksus: on saanut kieltäytyä ei-toivomastaan lisääntymisestä ilman synteettisiä hormoneja, ja etenkin ilman niitä alkuajan hormonihoitoja, jotka olivat aika rajuja. Muutama itsekseen ulos ryöminut kuparikierukka ulostulosupistuskipuineen ovat aika peanuts "naisen osana" tässä maailmassa. Yhtäkaikkisesti, odotan, että pääsen kokonaan irti syklisestä naishormoniajasta takaisin muodottomaan ajan massaan, jota en milloinkaan lakannut kaipaamasta, en edes kamalimpina fasaaniuden hetkinä.

Olen lukenut Mary Ruefleni ja tiedän, miten typeriltä ja ymmärtämättömiltä nämä ajatukset näyttävät niistä naisista, joista on tullut jo muutakin kuin tyttöjä, naisista, jotka eivät enää vuoda verta kuukausittain. Sellaista on olla ihminen - pohtia typerästi ja ymmärtämättömästi, tajuten jollain tasolla oman kokemuksensa kapeus ja ohuus, suorastaan naurettavuus. Onneksi aika keriytyy siihen suuntaan, että myöhemmin ymmärtää paremmin. Ja voi katsoa lempeästi nuorempaa itseään ja pudistaa päätään ja sanoa tuolle itselleen, että voi tyttörukka, tyttörukka, niin ristiriitainen ja eksyksissä, niin sokea, pöhkö ja harhainen. Ja tajuta, että samalla on vain saavuttanut uudenlaisen naurettavuuden ja eksyksissä olon asteen. 

Eksoottisesta

Joskus herää tajuten jotain olennaista, tai ainakin olennaiselta tuntuvaa. Nyt käy taas näin. 

Mutta tajuaako jotain olennaista, vai kertaako vain jotain vanhaa? Vaikeaa sanoa. 

Joka tapauksessa: On ihminen, jota olen ikävöinyt joskus. Aiemmin näimme jatkuvasti, vähintään viikottain, ja jaoimme ties mitä asioita. Sitä ikään kuin oli toisen perheen jäsen naimakaupan kautta ja sitä kautta pääsi näkemään toisenlaista todellisuutta vilauksen. Ja näemmä, edelleen, prosessoi sitä, mikä siinä oli erilaista. 

Nyt herään oivallukseen, että näin hänet itkemässä ainoastaan silloin kun jollekulle toiselle tapahtui tai oli tapahtunut jotain pelottavaa. Kuolema, raiskaus, vakava sairastuminen, ero pitkästä suhteesta. Kaikkea tuollaista, mikä uhkaa murtaa ihmisen. (Tai ainakin vie kesannoimaan määräämättömäksi ajanjaksoksi. Joskus mietin, kesannoiko tiettyjä tapahtumia lopun ikäänsä.) Herään tajuamaan, etten nähnyt hänen kertaakaan parkuvan sitä, miten hän vihaa itseään, miten hänen kuuluisi kuolla, miten kauhea hänen osansa, miten joku on loukannut häntä tai miten hän on loukannut jotakuta toista. Minulle, se sanottakoon, tällainen hyvin säädellyn naisen malli oli täysin vieras. Niin vieras ja eksoottinen, että näemmä voi aivan helposti kulua liki pari vuosikymmentä tajuta, ettei tajunnut jonkun tekevän niin. En kuullut koskaan hänen sanovan, että hän joutaisi kuolla, tai että muiden mielestä hän joutaisi kuolla. En, vaikka hän oli välillä sairauslomallakin. Sellainen ei tarkoittanut hänelle kuolemantuomiota. 

Makaan sängyssä, kääntyilen. Käyn läpi yksityiskohtaisesti niitä aikuisia, jotka tunsin lapsena. Kyllä. Kukaan heistä ei itkenyt tuolla tavalla kuin tämä ihminen. 

Enkä nyt tarkoita, että kuvittelisin, etteikö tällä ihmisellä olisi elämässään vaikeaa tai etteikö hän joskus olisi tuommoisiakin ajatellut. Ei, se ei ole lainkaan se, mitä oletan. Totta kai kaikilla on hankalaa. Ei kukaan tule tänne osaansa valmiiksi harjoitelleena. Tarkoitan tätä: sekin on jo aika tavalla, ettei kippaa sitä hankaluuttaan kenen tahansa vastaantulijan niskaan dramaattisesti itseään yhä lisää kiihdyttäen. Omien lastensa, naapurinsa, työkaverinsa. Mikäli mistään mitään tiedän - ja elimme aika lähekkäin - niin hän ei tehnyt siten. (Ja ehkä sen peilikuvana, seurauksena, oli sitten kaikenlaisia tapaamisia ja menoja, ylioppilasjuhlia joka kevät ja sen sellaista, kaikkea semmoista, mitä en ollut ihmisten tiennyt tekevänkään, hyväntuulisia menoja joita ei edeltänyt itseviha, halu leikellä omia läskejä, itkeskely ja toisten syyttely, valtava kiihtymys ja kaikesta ison numeron tekeminen.)

Tämän ihmisen järkyttynyt tunnereaktio, yhdessä Kalifornian-naisen tunnereaktion kanssa heidän kuullessaan jostain läheisilleni tapahtuneesta, oli se, mikä havahdutti minut itseni siihen, että jotkut tapahtumat menneisyydessäni olivat sellaisia, että niitä sai surra. Tarkoitan tätä: minähän siinä kerroin tapahtuneesta. Molemmat näistä ihmisistä purskahtivat itkuun ja huomasin äkisti lohduttavani jotakuta toista sellaisesta, mistä ehkä jossain toisessa tilanteessa, kirjallisuudessa esimerkiksi, olisi voinut kuvitella toisen lohduttavan minua. Minähän niiden asioiden kanssa kasvoin,  niiden normaaliuden kanssa, mistään muusta mitään tietämättä. Molemmat itkuun purskahtamiset olivat niin outoja, samoin sanat, että toinen on niin pahoillaan. Pahoillaan mistä? Olin ymmälläni mutta vähitellen näiden reaktioiden myötä, niitä miettiessäni, vyyhti alkoi purkautua ja itkin ensimmäistä kertaa jotain sattunutta. 

Ehkä se kaikki juontaa juurensa siihen, mitä eilen tapahtui. Kaikki meni pieleen, siltä tuntui. Tietenkään kaikki ei mennyt pieleen. En esimerkiksi saanut sydänkohtausta, kukaan ei kuollut tai loukkaantunut, eronnut tai edes riidellyt. Kissat rumisivat toisiaan takaa ajaen, mutta niinhän ne tekevät joka päivä eikä se minua itkettänyt. Olin nukkunut tosi huonosti, pää oli täynnä lasinsirpaleita, maisema harotti, valot porautuivat silmiin pintojen selkiyttämisen sijaan. Mokasin kurpitsan kypsentämisen, unohdin painaa yhtä nappia. Lähdin kävelemään koiran kanssa mutta kakkahätä ajoi meidät takaisin kotiin. (Minun kakkahätäni, ei koiran.) Ja jouduimme lähtemään uudestaan. Aika ennen töihin lähtöä oli kortilla eikä uuni ollutkaan alkanut kypsentää kurpitsaa. Paniikissa heitin kurpitsan uunista jääkaappiin ja aloin etsiä kattilaa pastan keittääkseni. Kattila oli lattialla likaisena, ja kun koetin tiskata sitä täydessä tiskialtaassa, se lipsahti kädestäni ja kippasi kuumat saippuavedet päälleni. Tässä vaiheessa aloin itkeä. 

Tämä on se naisen malli, johon olen kasvanut, ei itsensä kannatteleminen.

Ja vaikka olen nykyään kohtuu hyvin säädelty, ainakin jos vertaa tilanteeseen joskus ennen, välillä itken lohduttomasti hetken, niin kuin nytkin. Vompsu ehti huomata, että romahdin, ja sitten tunsin syyllisyyttä, että hän huomasi. No, turistin nenän tyhjäksi kyynelistä, vaihdoin kuivaa päälle ja palasin keittämään pastat, kauhoin ne naamaan ja kaahasin pyörällä lumimaiseman läpi asemalle ja ehdin juuri ja juuri työjunaan. Työ palkitsi, kuten se tekee, takaisin palatessani ihmettelin enää, miten minulla olikin niin kurja olo. 

Luulen, että se johtuu isommassa kuvassa siitä, että salaojaremontti loppui. (Ja pienemmässä mittakaavassa siitä, että nukuin edellisyön surkeasti. Väsymys, se tiedetään, vie emootioita hankalaan suuntaan, ja loogistahan se on: emootiot ovat informaatiota omien voimavarojen ja tilanteen vaatimusten suhteesta.) Kaikki siihen liittyvä jännitys on edelleen läsnä kehossa. Kaikki se meteli ja hiekka, kaivinkoneiden vilkkuvat valot. Ja koska olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni siinä tutussa, osaan purkaa vasta, kun vaara on ohi. Niin kauan kuin jännite pysyy yllä, en rentoudu sen vertaa, että saisin itkettyä. Siinä olen erilainen kuin kasvuympäristöni. En itke ennen jännittävään lähtemistä, lähden hyvillä mielin mutta jo pian ylivirityn niin, että jälkikäteen, rentoutuessa, itken ja tärisen vähän. En pidä sitä mitenkään vaarallisena mutta kieltämättä olen vanhetessani koettanut opetella sitä, että rallaamisen ja jälkikäteen itkun sijaan voikin levätä. Että on ihan sallittua pitää vireystilaa semmoisessa tasossa, ettei tarvitse romahdella tuon tuosta. Useimmiten onnistun siinä erinomaisesti, eilen en. Ehkä syynä oli mennyt remontti, vihaamani talvi ja lumi ja samaan aikaan niiden kanssa alkavat kuukautiset, joiden aikana kai haluaisin levätä enemmän kuin mikään tässä maailmassa voi lepoa antaa. Naiskehollistenhan halutaan olettaa olevan samalla tavalla kuin miestenkin tasaisen luotettavasti työkuntoisia. (Ei minulla ole kipuja, kyse ei ole siitä, eikä tätä ollut nuorempana, mutta nyt on: tarvitsisin pitkiä päiväunia joka päivä kuukautisten tullen, muuten olen niin väsynyt, että minut voi miltei puhaltaa kumoon, ja jos en saa levätä, saan herkästi migreenin.)

Ja sitten tämä tyyni, ystävällinen ihminen nousee mieleeni unessa. Se, että äkisti tajuan, etten koskaan nähnyt häntä raivoitkussa, itseinhoitkussa, uhmaitkussa, vaikka olimme niin lähekkäin, että kaikista muista niin lähellä olleista olen senkin puolen nähnyt, useimmiten hyvin nopeasti. Ja muistan taas senkin, miten hän itki kuullessaan jostain läheisilleni sattuneesta tai erostani. Ja miten Kalifornian-nainen itki kuullessaan tapahtumasta, joka muutti perinpohjin perheeni arjen kun olin lapsi. Ja miten tajusin, siinä kohdin, miten paljon olin koettanut korjata kaikkea sellaista, joka ei ehkä ole kenenkään korjattavissa, tai ei ainakaan keskenkasvuisen lapsen korjattavissa. Kun apua ei ole, on opittava selviämään itse, tekemään itse. Se on myös läheisteni tarina, vaikkakin traumat ovat jokaisella olleet hieman omanlaisensa. Kummallista - tästä olen ennenkin kirjoittanut - koko asiassa on se, että jostain syystä minun päälleni ei ole pudonnut mitään kirousta, vaikka kaikkien läheisteni päälle on. Tunsin siitä monta vuotta hyvin pistävää syyllisyyttä, koska tokihan on niin, etten ole yhtään sen parempi kuin hekään, ja en yksinkertaisesti tiennyt ketään, jolle ei ole sattunut mitään kamalaa, paitsi itseni, ja se sai miettimään, olenko elossa lainkaan, tunnenko mitään, saanko olla olemassa. (Muistaakseni tämä kerrottu syyllisyys oli se, joka sai tämän ihmisen itkemään.) 

Herään mielikuvaan, sen eksoottisuuteen, ja sitten jään miettimään: niin, kuinkahan tavallista on, ettei ihmisellä ole niin syvää trauman haavaa, että se pirskottaa myrkkyään kaikkialle hänen ympärillään? Kaikilla on varmasti omat loukaantumisensa, kauhunsa ja häpeänsä, mutta kuinka monella ne ovat kuitenkin sen kokoiset, että ne pystyy käsittelemään kiskomatta toisia niiden pyörteeseen? Enkä nyt tarkoita sitä, että olisin vanhemmilleni katkera jostain. Ei enää, ei tällä hetkellä. Minusta he ovat ihmeen lämpimiä ja toimivia siihen nähden, mitä kaikkea he ovat joutuneet aivan ensimetreiltään lähtien kokemaan. He ovat tietoisesti koettaneet katkoa tietyt ylisukupolviset käyttäytymismallit. Jo se, että niin koettaa tehdä, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Mutta tottahan heidän lähtökohtansa ovat olleet aivan järkyttävät, molemmilla omalla tavallaan, eikä ole ollut ketään, joka olisi voinut mallintaa parempaa säätelyä, ja siten vaikka jotkut selvästi erottuvat traumoittavat käytännöt onkin onnistuttu katkaisemaan, esimerkiksi alkoholismi, siitä ei pääse mihinkään, että ne traumoittavassa ympäristössä opitut käyttäytymismallit ovat ne ainoat, joita heillä on ollut antaa eteenpäin. 

Kuten vaikkapa se, että kun tapahtuu jotain järkyttävää, joku kuolee tai sairastuu, sota syttyy, kyyneltäkään ei herahda - sellainen se maailma on, minkäs teet, turha sitä on suremaan jäädä. Mutta annas jos meinaa olla myöhästymässä jostain tai ei mahdukaan siihen mekkoon, jonka ajatteli pukea päälleen hermostuttavaan kohtaamiseen. Tai lapsi, tuo järkyttävä emootioiden liikkeelle kopistelija, vetäisee riitatilanteessa siitä narusta, josta tietää saavansa aikaan romahdusreaktion. Minä olen se lapsi, olin tuossa taitava. Vaikka ei se paljon vaatinut, oli niin ilmeistä, mikä kaikki riitti romahduttamaan. Näiden tapausten vuoksi en usko ihmisen hyvyyteen. Koska kyllä minä halusin heille yleisesti ottaen hyvää, tietysti, mutta riitatilanteessa, kerran toisensa jälkeen, kiskaisin siitä hätäjarrusta. Ehkä saadakseni tilanteen pysähtymään, ehkä päästäkseni huoneeseeni rauhoittumaan. Silläkin uhalla, että itkin siellä lohduttomasti pitkään ja kaduin tapahtunutta. Mutta, ja tätä ei käy kiertäminen: myös koska olin vihainen, uhmakas ja tiesin aivan tarkasti, mihin kohtaan viattoman oloisesti tipautettu pisara romauttaa korttitalon. Minuun meni joku piru, kuvaa äitini tätä puoltaan joskus puhelimessa puhuessamme. Yksi tapailemistani ihmisistä kauan sitten kuvasi tätä demonien haltuun joutumiseksi. Se on varmasti jollain tavalla mukavampi näkökulma kuin se, mistä itse pidän kiinni: minussa on semmoinenkin puoli, eikä se ole minkään yliluonnollisen viettelystä vaan jotain, joka on ihmisessä, tuossa manipulatiivisessa ja valtaa ja kontrollia hamuavassa kädellisessä. Minussa on se puoli, ja oletettavasti kaikissa muissakin. Venytä riittävästi, ja kuminauha räpsähtää ritsana takaisin venyttävään käteen. Niin: olen paha, roistomainen. Sellaista se on. Kun olin nuorempi, tuntui väärältä, ettei juuri minulle ollut tapahtunut mitään kamalaa, kun kuitenkin hahmotin tuon oman pahuuteni selkeämmin kuin muiden vastaavan. Myöhemmin kun luin sosiaalipsykologiassa oikeudenmukaisen maailman harhasta, totesin, että olin elätellyt siitä synkeää versiota, ja vaikka tuo tuntu välillä edelleen iskee, minulla on sille nimi, ja se auttaa jo paljon. 

Mutta eksoottisesta, palaan tähän. Rauhallisuuteen, ystävällisyyteen. Siinä perheessä minua hämmensi se, miten heidän kodissaan tuntui olevan vain sellaisia asioita, joita he arvostivat itse. Ei mitään, mitä "kuului" olla. Sohvakalustoa ei uusittu tuon tuosta, eikä verhoja. Kirjahyllyn kirjat oli oikeasti luettu. Joululahjoja ostettiin ajatuksen kanssa, huomaavaisesti, havainnoiden saajaa, ei kaoottisesti jotain  säkkikaupalla kaataen. Ihmisistä puhuttiin mukavaan sävyyn (paitsi niistä jotka kävivät terapiassa, heitä paheksuttiin, ja tämähän se säikäytti minut äärimmilleen, koska ajattelin, että jos he tietäisivät, miten hulluja ajatuksia minulla välillä on, he eivät enää puhuisi minulle ikinä). Koskaan kukaan ei huutanut minulle, että on minun syytäni että x, y ja z. 

Se, mitä oivallan herätessäni, on ehkä tämä: olin siellä heidän vieraanaan kuin meidän Zenonimme täällä. Zenon, jonka korvasta on purtu pala ja jota toiset kissat ovat kiusanneet kaduilla niin kovasti, että se päätettiin loukuttaa ja etsiä sille koti. Täällä Zenonia ei kiusata eikä jahdata. Se saisi maata ihan millä vaan pieluksella valitsee maata. Se saa vain hellyyttä ja ihailua ja silittyksiä silloin kun itse päättää lähestyä. Enimmäkseen se ei päätä. Se mulkoilee epäluuloisesti, haistelee ilmaa ja tekee merkkauspissoja milloin villavilttiini, milloin sohvaan. Välillä se antaa silittää ja tulee hieraisemaan päätään jalkaani ja kaksi kertaa se on paljastanut vatsansakin. Mutta aina vain hetkeksi. Se on hyvin erilainen kuin Laguuna, joka pitää itsestään selvänä, että tämä on sen koti ja että se saa tulla ottamaan ruokaa vaikka minunkin lautaseltani jos sitä sattuu huvittamaan. Laguunakin tulee itse kun sitä huvittaa, mutta se tulee rentona ja omanarvontuntoisena, Zenon on kaiken aikaa varuillaan. Varuillaan, uhmakas, herkästi pakeneva ja panikoiva. Laguuna luottaa siihenkin, että saa ruokaa, mutta Zenon huutaa joka kerta ruoan nähdessään kuin pää irtoaisi. 

Kirjoitan nyt ajasta kauan sitten, ajasta ennen Veloenaa. Tajuan yöllä, kuinka Zenonin-kaltainen olin silloin. Varma siitä, että kohta joku suuttuu ja rankaisee. Valmiina puolustautumaan, puremaan, sähisemään. Tai todennäköisemmin: luikkimaan karkuun ja piilottelemaan näkymättömissä. 

Ja muistan äkisti, miten siistiä siellä oli. Jopa ulkoinen ympäristö näytti muulta kuin kaoottiselta. Koetin kovasti vaikuttaa joltain muulta kuin siltä mustalta aukolta, joka olin. Koetin olla kirjahyllyn jatkopala, kastelukannu, sievä lasilumihiutale. Ymmärtämättä laisinkaan, että kyllähän heille täytyi olla aivan selvää, miten peloissani olin aivan kaikesta. (Tietenkään en voinut silloin sitä ymmärtää, koska en ollut itse selvillä siitä, miten peloissani olin aivan kaikesta. Se oivallus tuli, kuten oivallukset tapaavat tulla, tukevasti jälkijunassa.) 

En koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ole päässyt vierailemaan tuollaisessa eksoottisessa, ja se saa ajattelemaan, että ehkä sellainen on hyvin harvinaista, sellainen ympäristö. Toisaalta, huomaan nyt aamun tullen, olen ollut nuorena naisena kaikkea muuta kuin luotettava havainnoija, koska en ole osannut säädellä sitäkään vähää kuin nyt, en ole edes tunnistanut emootioitani ennen kuin vuosien viiveellä, joten sen sijaan, että olisin kokenut ne emootioinani, olen kokenut ne ympäristöjen ja tilanteiden piirteinä ja sävyinä, omituisina ristiriitoina. Tänne on aina mukavaa tulla, rakastan katsella näitä kirjoja ja kasveja, mutta miksi maha on täällä aina kipeä? Eikö noita muita todellakaan väsytä, mehän olemme jutelleet jo monta tuntia? Miten heillä voi olla mielipiteitä ihan kaikesta ja miten kukaan ei ole vielä huutanut kellekään vihaisesti? Saanko jo mennä makaamaan pimeään huoneeseen ilman sanoja, hengittämään ja rauhoittumaan, silittää kissaa? Voi luoja tuo komuutti on tyylikäs, puhukaa vaan niistä ihmisistä, joita en tunne, katselen tätä komuuttia, muutun komuutin yksityiskohdiksi. Ihan varmasti osaan olla osa tätä joukkoa, ihan varmasti osaan. Turpa kiinni vaan, hymyile. 

Mitä oikeastaan muistan, mikä on unen ripettä? Elämä on lyhyt, välillä itkettää. 

Ja toisten elämistä tietää hirvittävän vähän. Sen sentään voi tietää, että on joskus ollut pitkään ja säännöllisesti sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä, joka ei ole kertaakaan protestoinut, uhmannut, sanonut ilkeästi tai terävästi, romahtanut itseinhossaan. Ei minun nähteni, ei vuosien aikana. Semmoinen on hurjan harvinaista ja toivoisin voivani sanoa, että siitä kaikesta tuli minulle turvallinen ja luottavainen olo. Mutta ei niin kuitenkaan käynyt. 

Ja silti, sekin jo riittää eksoottiseen. 

Markkinoinnista ja kuvaamisesta

Tänään olin osana keskustelua kahden ihastuttavan ja äärisympaattisen olennon kanssa. Tuli puhe markkinoinnista, henkilöbrändäyksestä ja blogeista. Kysyttiin, kirjoitanko blogia, ja vastasin, että kirjoitan. Mutta että tämä ei ole joogaopettajablogi, vaikka minua on likipitäen lapiolla hakattu päähän ja kehoitettu pitämään sellaista.

Muistaakseni kuvasin tätä oksennussangoksi.

On vaikeaa selittää omaa bloggaamista ihmisille, jotka ovat oppineet blogit sillä aikakaudella, kun niihin on jo liittynyt selvemmin markkinoinnin pohjavire. Kai jo aluksikin blogeissa oli välillä googlemainoksia, mutta teksti itsessään taisi kuitenkin pysytellä kaupallisen sisällöntuotannon ulkopuolella. Tai miten sen nyt ottaa: kun bloggasin kuivalehdelle (naurattaa edelleen ystävän luonnehdinta kuivalehden kostukkeesta), olihan se kaupallista sisällöntuotantoa: maksoin vuokrat sillä, että kirjoitin.

On vaikeaa selittää itselleenkään siitä, että oksennussangon täyteen oksentamisesta on joskus saanut rahaa. Kaikkea näemmä tapahtuu. Ehkä ei ole ollenkaan hyvä, että suhtaudun niin pilkallisesti joogapiirien kaikki on mahdollista -sloganeihin. if you can dream it you can do it ja joskus sen tekee vaikkei semmoisesta olisi osannut yhtään uneksua.

Toinen ihastuttavista olennoista oli sitä mieltä, että myös naamastoni oli, öh, henkilöbrändin rakentamista ja palveluideni markkinointia. Olin tästä aika hämmentynyt ja mutisin jotain yhteydenpidosta ihmisiin. Jos ajattelisin sillä tavalla, että kirjoitan palveluideni kohdeyleisölle naamastossa, en varmasti valitsisi aina niitä aiheita - ihan sama kuin täällä. En koe markkinoivani palvelua, koen testaavani, saanko olla olemassa ja ajatella tällä tavalla. Itsehän en lopulta oikein osaa ajatella, että saan olla olemassa, ja ainakin olen kohtuu saletti siitä, etten saisi kokea asioita, kuten koen, mutta olen käytännössä huomannut, ettei kukaan enimmäkseen jaksa ihmeemmin välittää näistä asioista, ja kun kirjoitan ne esiin eikä kukaan tule hakkaamaan minua kirveellä, voin olla tyytyväinen ja kiitollinen ja taas hetken uskoa, että lienen erehtynyt: saan olla, ajatella, toimia näin. Ja kun joku tuohtuu, se tapahtuu joka ikinen kerta jostakin muusta syystä kuin olin osannut pelätä. Niin että tämä on tavallaan hyvin terapeuttista: tiedän, etten kuitenkaan osaa ennakoida, mistä ihmiset suuttuvat, ja että ne asiat, joiden pelkään suututtavan, harvemmin ovat sellaisia. Tietenkään en tiedä, kuinka moni on tallustellut toiseen suuntaan ajatellen, ettei enää ikinä halua nähdä minua - ehkä monikin. Mutta sellaistahan tapahtuu muutenkin. Tämä tällainen sankko-oksentaminen tuntuu itsestäni aika erikoiselta henkilöbrändäysstrategialta. Mutta hitostako minä tajuan näistä jutuista mitään: olen opiskellut filosofiaa, kasvatustieteitä, hierontaa, joogaa ja nyt myös pilatesta, enkä päivääkään markkinointia ja sen sellaista, toisin kuin keskustelukumppanit.

Minua alkoi hieman huvittaa siinä istuessa, koska olin ajatellut aamupäivällä, että joutaessani kirjoitan kahdesta sattumuksesta eiliseltä. Ja kun mietin, miten ne istuivat henkilöbrändäyksen ajatukseen, huvituin.

Sattumukset ovat nämä:

Kävin siis viikonlopun pilateskoulutuksen ensimmäistä viikonloppua. Tietysti kuukautisten kovimmat vuotopäivät osuivat tähän. Ei se mitään: minullahan ei ole mitään kipuja tai sellaisia, ja psyykkisestikin olen vahvimmillani vuodon aikaan. Menin kupittamaan liikuntakeskuksen vessaan vielä ennen aamun ensimmäistä tuntia, jotten sotkisi housuja ja mattoja. Koska olin kiihdyksissä - koulutus on kiihdyttävän hyvä - ja mietin muita asioita, pudotin kupin vahingossa yleisen vessan pönttöön. Istuin hetken ja tuijotin jalkojeni välistä pönttöön: mitä helvettiä nyt teen? Vessa oli sitä mallia, jossa kopissa ei ole edes bideesuihkua. No, koska en saanut aikaiseksi järkevää strategiaa, ongin kupin sieltä pissaisesta ja verisestä vedestä ja pyyhin sen sekä käteni paperilla. Sitten menin yleistilaan ja pesaisin kupin nopeasti lavuaarissa, luikahdin takaisin koppiin ennen kuin kukaan muu tuli ulos kopeista tai sisään ovesta, ja tunkaisin kupin sisääni. Se tuntui vähän ällöttävältä ja riskialttiilta, mutta mitkä olisivat olleet vaihtoehdot? Tunti oli pian alkamassa, muita suojia ei ollut eikä minusta ehkä olisi free bleeding -aktivistiksi heti ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna. Järkeilin: Evoluution saatossa luolamiesoloissa urosten peniksetkään tuskin ovat olleet kovinkaan puhtaita. Emätin on harvoja kohtia, jotka puhdistavat itse itsensä. Silti vähän ällötti. Kun kiiruhdin saliin, huomasin, että tunnin alkuun oli vielä kaksi minuuttia ja meille oli tuotu kärryssä teeastioita ja kuumaa vettä. Kaadoin yhteen mukiin kuumaa vettä ja kirmasin takaisin vessakoppiin, kiskoin kupin sisältäni ja painelin sitä kuumassa vedessä minuutin. Sitten tungin kupin sisääni karmivan kuumana mutta ehkä hivenen desinfioidumpana. Koetin muistella hygieniapassista lukemiani bakteerien kuolema-aikoja. Minuutti tuntui aika lyhykäiseltä ajalta desinfioida mitään, mutta ehkä parempi sekin kuin ei mitään. Sitten pingoin takaisin tunnille, käänsin mieleni pilateksen tekemiseen ja unohdin koko asian. Muistin sen vasta tauolla. Ja illalla. Ja tänään.

Ehkä alan olla kuivilla toksisen shokkioireyhtymän mahdollisuuden suhteen.

Ällötystä ja huolta omasta terveydestä on melko helppoa säädellä kääntämällä huomio johonkin kiinnostavampaan. (Mutta ensi kerralla voisin kyllä ottaa mukaan varmuuden vuoksi toisenkin kuppini, jos liikun kaupungilla. Ehdin viime yön unessa käydä läpi senkin skenaarion, että jouduin sairaalaan antibioottitiputukseen kehtaamatta sanoa, mistä olin hurjan infektioni saanut, koska unessa arvelin saavani sapiskaa siitä, että tein todennäköisyyslaskelmat päässäni kuten tein valveillakin. Jälkiviisaasti: jollain olisi voinut olla tamponeja mukana, jos olisin tajunnut kysyä, mutta ei siinä tilanteessa tullut moinen mieleen - niistä on niin pitkä aika, etten yksinkertaisesti muistanut, että kertakäyttöisiä suojiakin varmasti vielä jotkut käyttävät.)

En oikein tiedä, mitä henkilöbrändillä haluaisin markkinoida kertoessani tämän.

Toinen asia, josta ajattelin kirjoittaa, oli se, miten illalla minua jo nauratti kuppiasia ja olin koulutusviikonlopun hyvin menemisestä (ei yhtään itkemistä, vaikka sanoinkin ääneen, että opiskelin ensin hierojaksi koska ajattelin olevani niin huono liikkuja, ja sitten joogaohjaajaksi, koska ajattelin edelleen olevani liian huono liikkuja pilatesohjaajaksi mutta että nyt olen tullut siihen tulokseen ettei siinä ole kyse siitä, saanko tehdä jotain, vaan siitä, haluanko tehdä jotain) niin hervoton, että tunkaisin viimeisetkin isot lusikat tiskikoneeseen ja tiskikoneen päälle juuri ennen vieraiden tuloa - ja ne olivat tosiaan viimeiset isot lusikat ja olin tehnyt tarjoamiseksi keiton. Tuijotin tiskikonetta kuin riitaa haastaen tajuttuani asianlaidan. Sitten huokasin: okei, syödään ehkä pikkulusikoilla tai jotain. Onneksi vieraat ovat vanhoja ystäviäni ja sikäli samaa heimoa kuin itsekin olen: heidänkään lähtönsä ei ollut mennyt ihan putkeen ja he tulivat puolisen tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa, kun tuli keiton aika, kone naksahti sopivasti pysähdyksiin ja saimme kuin saimmekin isot lusikat. Kun vieraat pahoittelivat myöhäisyyttään, kiittelin heitä siitä ja kerroin lusikoista. Kaikki menee hyvin, sanoin.

En ole varma, rakentaisiko tällainenkaan tarina aivan sellaista henkilöbrändiä kuin arvelen myyväksi.

Jotenkin itsestäni tuntuu, että pyrin kuvaamaan elämää sellaisena kuin se näyttäytyy. Ja jotenkin kuvittelen, että markkinoinnissa tämä ei ole keskeistä.

Siinä saatan toki olla väärässä.

Ensimmäinen koulutusviikonloppu pitkästä pilateskoulutuksesta on joka tapauksessa nyt takana ja tunsin olevani aivan oikeassa paikassa. Vaikka onkin ihan selvää, ettei minusta tule piiskanheiluttajaa eikä tsempparia vaan matkaopas mahdottomuuteen, jäykkyteen, tärinään ja niistä huolimatta voimaantumiseen. Ja että pilateksessa kuten muuallakin minulle varmasti riittänee alkeistaso: työtä piisaa siinäkin. 

Missä haluankin olla

Mitähän oikein ajattelin ryhtyessäni opiskelemaan joogaohjaajaksi? Takana oli ainakin melkein koko elämä ryhmäliikuntatunteja, joilla toisaalta koin pyhyyttä, toisaalta aina välillä voimakasta huolta ja syyllisyyttä ja välillä häpeääkin kehostani, joka kieltäytyy olemasta taipuisa, pehmeä ja norja. Ehkä ajattelin kaiken sen jotenkin yksinkertaistuvan, kunhan saisin lisää taitoa, informaatiota ja niin edelleen. Ehkä olisin voinut ennakoida - muistella ja tutkia sitä, sainko esimerkiksi filosofian tutkinnosta jonkin varmuuden ajattelutaidoistani: juuri päinvastoin!

Niinpä olen nyt tässä. Seison tuulisella pihalla paikassa, jonka läpi kulkee satoja ihmisiä viikossa. Kuvatauluilla (inhoan sanaa screen suomenkielisessä tekstissä niin pistävästi, että puhun mieluummin kuvatauluista) komeilee kuva, jossa kolme meitä ohjaajaa seisoo peräkkäin tietyssä asanassa. Olen etualalla, joten vaikutan jättiläismäiseltä. Kuvassa näen äkkiä sen, mitä en oikeastaan enää kauheasti ajattele - minulla ei ole asunnossani kokovartalopeiliä ja opettaessani keskityn opetettaviin, en siihen, miltä näytän. Näen tikkujalat ja pullean vatsan - samanlaiset kuin isoäidillä ja äidillä. Hengitän muutaman kerran terävämmin, ensimmäinen mielle on, että minun ei olisi ikinä pitänyt alkaa tällaiseen. Eikö minulle tehty selväksi koulun ekaluokalta asti, että olen läski ja sillä siisti, ja läski pitäisi piilottaa kaappiin ja olla häiritsemättä sillä muiden mielenrauhaa ja maailman kauneutta? Sen lisäksi, etten tietenkään istu mihinkään yoga body -muottiin - no, enpä ole mitään erityisemmin tehnyt istuaksenikaan (jooga ei nimittäin tee minusta ihan toisenmuotoista eikä näemmä myöskään paljonkaan liikkuvampaa - minun kohdallani vaikutus tuntuu kai lähinnä siinä, etten koe päivittäin pehmyskudosperäisiä kipuja), ja se on asia, josta en näemmä koskaan osaa päättää, kokisinko syyllisyyttä vai ei; välillä koen, välillä en -, havaitsen toisenkin seikan, josta tulee samanlainen olo kuin olisi juossut päin seinää: siinä missä kaksi muuta taipuu asentoon rauhallisen ja vaivattoman näköisesti ja asennon tunnistaa ilman muuta tietyksi joogan ikonisista asennoista, oma asentoni on vain kokoelma suuntia, kurotuksia, hengitystä ja tunneilmaisua. Jos ei tietäisi, että olen liki ääriasennossa, voisi kuvitella, etten ole ehtinyt kuvauksessa mukaan tai että olen jo tulossa pois. Tai että olen puuhaamassa jotain ihan muuta kuin kaksi kollegaa. Mutta tuo on se, mihin pääsen suhteessa ikoniseen asentoon, mihin tämä keho antaa myöten. Ja siinä missä kollegat näyttävät kuvassa levollisilta asennoissaan, koko olemukseni kuvassa on jännittynyt ja kamppaileva. Koska juuri tuo asento on jännitystä ja kamppailua.

Tämä on niin kaikkea sitä vastaan, mitä joogasta halutaan tulevan mieleen, eikö vain? Että pelkää repeävänsä kappaleiksi, että sattuu? Että keho ei anna milliäkään periksi vaan kiristää teräsvaijereitaan lisää niin että voi miltei ennakoida niiden napsahtavan jollain sisäänhengityksellä?

Tuijotan kuvaa herkeämättä kunnes se katoaa. Kuvataulu vaihtaa välillä toisiin kuviin ja teksteihin, joten on odotettava kuvan palaavan.

Sanon itselleni: Tämä on se, mitä haluan. Haluan, että tälle kokemukselle, tällaisille kehoille on tilaa, enkä ole yksin tässä. Haluan, että on tunteja, joille uskaltaa mennä, vaikka keho jäisi rautakangeksi vuosia harjoittaenkin. Haluan, että joku uskaltaa näyttää tämän kokemuksen, tekee siitä paitsi mahdollisen ja sallitun, myös jollakin tavalla vähemmän huolestuttavan. Niin ettei kenenkään tarvitsisi tuntea vuosikausia syyllisyyttä ja huolta siitä, jos keho ei pehmenekään oletetusti - että voi päästää siinä tapauksessa mieluummin irti oletuksesta, ei kehonsa kelpoisuudesta, riittävyydestä, jopa rakastettavuudesta.

Mutta jokin pieni ääni purnaa takaraivon tienovilla, että hittoako minun pitää näyttää tuolta kuvassa, eikö joku muu voisi hoitaa nämä hommat? Sanon itselleni: Kukaan muu ei näe tätä noin. Kukaan muu - paitsi joku, jonka on jostain omista solmuistaan johtuen vaikeaa suhtautua minuun mutta niistä ihmisistä ei kannata ottaa ihmeemmin pulttia - ei ajattele, että mitä tuo tyyppi kuvassa tekee, eihän se osaa eikä edes miellytä silmää. Hengitän sisään ja ulos ja jään odottamaan kuvan paluuta kuvataululle. Sanon itselleni myös: Kuva ei muuta mitään tässä maailmassa. Tuntilaiset näkevät minut, kuvaa tai ei. Joko kestän sen tai ei. Haluanko kestää sen? Totta hemmetissä haluan.

Joskus se on hetkittäin hankalaa. Se kaikki on muistunut taas mieleen kauden alkaessa. Menen pukuhuoneeseen, kuorin talvivaatteita. Osa ei tunne minua tai - uusissa ryhmissä - olen kaikille vieras. Kun ihmiset puhuvat, mitähän tänään on luvassa ja kannattaako jättää villasukkaa tai pidempää paitaa, käännyn ja vastaan ystävällisesti, että kannattaa. Jotkut suhtautuvat asiallisesti, mutta aina, joka vuosi, on niitäkin, jotka tuijottavat päästä varpaisiin ja kysyvät että sinäkö tätä opetat. En tiedä, mitä he tarkalleen ovat odottaneet, mutta saan hämmennyksestä sen informaation, että kyllä he jotain erilaista odottivat. Aikuiset vain ovat kohteliaampia kuin lapset, mutta kaikkea heidänkään maneerinsa eivät peitä. (Tarkalleen ottaen minun olisi hyvä kirjoittaa tässä kohdin naisista, ei aikuisista. Tämä on kohta, jossa vain naiset nokkivat silmät toistensa päästä.)

Joten kun kuvataulu pyöräyttää vielä kerran kuvan esiin, päätän tottua siihen. Jos tämä kohta on se, missä haluankin olla, aion pitää hyvänä sitä, että näytän kuvassa juuri tältä: tältä näyttää todellisuus. Raahustan pukuhuoneeseen, kuoriudun ulkovaatteista ja huokaisen. Tänä viikonloppuna alkaa pilateskoulutus. Jännitän, selviänkö siitä. Mutta sinnekin haluan mennä, joten menen.

Se on niin pelottavaa, että koko vasen puoleni on aivan lukossa: nelikulmainen lannelihas, pakaran lihakset, lonkankoukistaja iskevät kipinää ja kurovat kehoa toispuoleiseksi. Tänään minusta ei olisi edes siihen asentoon, jossa killun kuvassa. Hyvä kun pystyn kävelemään. 

Brene Brownia lukiessa

Ystävät ovat jo niin pitkään hehkuttaneet Brene Brownia, että saan viimein joulutauon aikana tilattua muutaman kirjan lähikirjastoon. Vaikka en pidä itseäni kovinkaan häpeäalttiina (syyllisyysaltis sen sijaan olen huvittavuuteen saakka: tarvitsee vain katsoa vaikkapa koulutus- ja urapolkuani, suhdehistoriaani ja niin edelleen: kyllä, sovitus- tai taidonhankintatalkoot meneillään), olen selvillä siitä, että muutamien asioiden tiimoilla koen häpeää. Ja että etenkin nuorena olen kokenut sitä enemmän - en ikinä niin paljon kuin olisin voinut, koska minut on sosiaalistettu enemmän syyllisyyteen; en edelleenkään tajua, miten kaikkea aasta ööhön häpeävä äitini onnistui tässä mutta ehkä tosiaan riittää, että lapsella on yksikin aikuinen järjen ääni ulottuvillaan, jolloin jo varhain voi päättää, että ei, en halua tuota, ja kun vaihtoehtoinen malli on tarjolla, ripustautua sen reunaan - joskin nuo kuopat ovat aika pian tasaantuneet. Lapsena soitin useamman kerran lasten ja nuorten auttavaan puhelimeen ja tosiaan, se auttoi. Ystävä, jonka äiti oli psykologi, tiesi puhelimesta ja vinkkasi siitä kerran, kun olin ihan umpisolmussa ja siitä pitäen soittelin sinne aina välillä.

Brownin kirja En olekaan yksin on oikeasti hyvä. Ei ihme, että moni haluaa kuulla Brownin livenä. Ehkä keskeisin Brownin uralla on ollut teesi, jonka hän kuuli ennen akateemista uraansa ja jonka ympärille hänen tuotantonsa on rakentunut: "Ihmisten käyttäytymistä ei voi muuttaa häpäisemällä ja väheksymällä heitä." Tässä muuttaminen viittaa tiettyyn, toivottuun muutokseen. Totta kai traumoittuminen muuttaa käyttäytymistä, mutta harvemmin sillä tavalla kuin toivottiin. (Tietysti haluan heti lisätä, että sama pätee muidenkin eläinten käyttäytymiseen vaikka ne eivät koe syyllisyyttä eivätkä häpeää: rangaistus toimii palkkiota huonommin.)

Kirjassa on myös harjoituksia, jotka ajattelin kirjoitella itselleni tänne muistiin. Brown suosittelee harjoitusten tekemistä sosiaalisesti, ei yksin, ja tämä on taatusti matalin mahdollinen kynnys tehdä sosiaalisesti.

Häpeän laukaisijoiden tunnistamisen harjoituksessa täydennetään lauseita, jotka alkavat fraasilla "Haluan tulla mielletyksi..." ja "En halua tulla mielletyksi..." Ylipäänsä koko lause tekee minut ensin surulliseksi: jos jostakin olen selvillä, niin siitä, että sosiaalisia heijastumiaan ei voi hallita eikä siihen kannata ehkä ihan kauheasti tuhlata ruutia. Mutta on myös selvää, että tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen satuttaa ja tietyllä tavalla mielletyksi tuleminen on tukenut vaikoissa paikoissa, joten yllytän itseäni: tee harjoitus! Ja mietin tätä läpi koko eilisen päivän palautellen mieleeni niitä kohtia, joissa tunsin tulleeni jotenkin niin epämiellyttävällä tavalla nähdyksi, että sulkeuduin kuoreeni ulvomaan. Tai joissa äkisti sain toivoa lainaksi. Oli paljon helpompaa kartoittaa, miten ei halua tulla mielletyksi.

Tässä se on:

Haluan tulla mielletyksi (5 asiaa): kehityskelpoiseksi, arvokkaaksi oppimiskumppaniksi, hitaaksi oppijaksi, anteeksiantavaksi, eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäseneksi.

En halua tulla mielletyksi (5 asiaa): valmiiksi, toivottomaksi, hedelmällisyysikäiseksi naiseksi, pahantahtoiseksi hirviöksi, kohtuuttomaksi.

(Brenen Brownin kirjassa näitä naisten listoja on useampi. Useimmat niistä tuntuivat minusta hyvin hämmentäviltä - mutta jotkut kohdat niissä lapsuudenkodista kovin tutuilta!)

Avaan tätä listaa:

Huomaan, että yksi tärkeimmistä teemoista elämässäni on ollut ainakin blogia kirjoittamaan alkamisestani lähtien kehityskelpoisuuden teema: oikeus kasvaa. Yhteen haastatteluun sanallistin sen muotoon: "Kukaan ei ole valmis ja kukaan ei ole toivoton." Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua johonkuhun toiseen, yritän muistaa tämän. (Joskus se jää tietysti vain yritykseksi.) Silloin kun itselläni on vaikeaa suhtautua itseeni, yritän etenkin muistaa tämän kohdan. Katkeransuloinen totuus tästä kohdasta on, että kasvatustoivottomuuttaan hävennyt äitini on ollut tässä suhteessa varsin onnistunut kasvattaja: minulla on kaiken aikaa toisteltu, että minua rakastetaan, vaikka tekojani tai käyttäytymistäni ei todellakaan rakasteta. Kapinoin lausetta vastaan pitkälle pitkälle aikuisikään, koska kysyin vastakysymyksen: Mitä on ihminen, ellei tekonsa? Oikeastaan vasta joogassa olen oppinut luottamaan siihen, että me kaikki olemme niin paljon enemmän kuin tekomme. ("We are more human beings than human doings.")  Me kaikki olemme osa pyhää suurta tanssia. Ei sekään näkökulma ikinä ole ollut niin vieras, mutta on tarvittu aika tavalla systemaattista meditointia, jotta vähitellen on pystynyt laskeutumaan siihen varmuuteen, että ainakaan ihminen ei ole menneiden tekojensa summe. Ja kirjoittaahan Jorge Luis Borgeskin otteissaan apokryfisista evankeliumeista, että puu voi olla parempi tai huonompi kuin hedelmänsä. Tähän varmaan liittyy myös deweylainen etiikka: olennaista on liike ja sen suunta. Tuntuu kutakuinkin yhtä hävettävältä tulla arvioiduksi toivottomaksi kuin valmiiksi. Toivottomaksi arvioinnilla tarkoitan ulossulkemista, ystävyyden katkaisemista: toinen arvioi, ettei minuun kannata tuhlata ponnisteluita, koska tuskin kuitenkaan muutun tarpeeksi nopeasti tai tiettyyn suuntaan. (Ajattelen tietysti, että toisella on oikeus tällaiseen arvioon. Minäkään en ole jaksanut kaikkia ihmisiä. Joskus voimavarat voivat olla aika vähissä. Mutta ainakin itse tunnun aika usein pikemminkin ali- kuin yliarvioivan oman voimani ja vaikutukseni toisten elämiin. Sekin lienee jokin suojamekanismi.) Valmiiksi arvioinnilla tarkoitan tilannetta, jossa toinen kokee minut jotenkin - pelottavana, yläpuolellaan olevana, paremmin tietävänä ja jällleen kerran jähmeän muuttumattomana, ja sen takia katkaisee keskusteluyhteyden. Hemmetti, en oikeasti tiedä paremmin. Todellakaan. Teen nytkin jotain hassua kirjan harjoitusta saadakseni selville, miksi joissain kohdin tuntuu niin kurjalta kuin tuntuu. Muistan yhden yliopistokurssin, jossa yksi ryhmän jäsenistä jotenkin taisi musertua meidän muiden hyvästä meiningistä ja alkoi huutaa, että me olimme hemmoteltuja paskoja, ällöttävän täydellisiä ja kalliine muotivaatteinemme tosi ärsyttäviä. Se tuli ihan puskista ja tuntui älyttömän pahalta. Ei kauheasti auttanut, että koetimme sanoa, ettemme olleet todellakaan täydellisiä - ja halusimme hänen jatkavan ryhmässämme. Se ihminen lähti ovet paukkuen menemään. En edelleenkään tarkalleen tiedä, mitä siinä kohdin tapahtui. Mutta se tuntui pahalta ja kaikki olivat jotenkin häpeissään ja surullisia purkaessamme tapahtunutta. Tapahtuneesta tuntui myös pelottavalta kirjoittaa kurssin oppimispäiväkirjaan.

Arvokas oppimiskumppanuus ja hidas oppijuus liittyvät tähän tematiikkaan, koska nekin ovat tekemisissä muutoksen ja oppimisen kanssa. Voi kuulostaa oudolta, että haluaa tulla jäsennetyksi hitaaksi oppijaksi, mutta mielestäni se pitää paikkansa. Esimerkiksi parisuhteissa olen huomannut, miten toinen saattaa kiihtyä ja ärtyä, kun asia, josta hän on sanonut, ei mene heti perille. Poisoppiminen on valtavan hidasta. Ei yhtään auta, jos siitä suututaan tai naljaillaan. Kun oppimsen älytön hitaus tajutaan, syntyy kärsivällisyyden tila, jossa on aikaa oppia. Tarvitaan monia toistoja, joiden kuluessa tulee epäilemättä myös takapakkeja ja erehdyksiä. Arvokas oppimiskumppanuus viittaa suunnilleen siihen, että suhde on tasavertainen ja keskusteleva: molemmilla on oikeus mielipiteisiinsä ja tuntemuksiinsa (ainakin tästä muistuttamisen jälkeen) ja molemmat tietävät, että molemmat ovat oppimassa, ja ovat siksi valmiita jakamaan prosessin, jonka arvelevat tekevän molemmille hyvää.

Anteeksiantavuus haluttuna määreenä liittyy tähän, samoin kohtuuttomuus ei-haluttuna määreenä. Teen kovasti töitä sen eteen, että sitoutuessani johonkuhun olen käytettävissä, jaksan antaa anteeksi ja pysyn vaatimuksissani kohtuullisena. Ajattelen kohtuuttomuuden vastakohdaksi tyytyväisyyttä: miten tunnetaan tyytyväisyyttä epävarmuudessa ja epämukavuudessa? Olen kokenut itse varmimmaksi perustaa tyytyväisyyden omaan toimintaani: tiedän, että yritän tosissani ja haluan hyvää sekä toiselle että itselleni. (Ja välillä epäonnistun kohtuuttomuudessa niin että paukkuu - esimerkiksi vaatiessani toiselta ihan liian äkkiä ihan liian isoa oppimisloikkaa. Hemmetin kärsimättömyys. Minun, jos kenen, luulisi muistavan, miten karmivan hidasta oppiminen on.)

Sitten on joukko erillisiä asioita - todellakin.

Pahantahtoinen hirviöys liittyy syyllisyydentuntoon ja siihen, että koettaessani sovitella tapahtunutta saankin lisää lokaa niskaan, olletenkin koska yhteydenhakuyritykseni ovat kosmisen huonoja. Syyllisyysalttius tarkoittaa, että koetan hyvittää asioita, jotka koen tehneeni väärin - joko ihmiselle itselleen, jos hän tuntuu riittävän turvalliselta keskustelukumppanilta, kuten useimmiten on, mutta joskus käy myös niin (ja menneisyydessä kävi enimmäkseen niin) että sisäinen kriitikkoni suuttuu tekemisistäni niin valtavasti ja arvelee minun satuttaneen tuota toista niin pahasti, etten uskalla ottaa yhteyttä, koska pelkään pilaavani toisen elämän. Tämä on selvästi irrallinen moodi, joka on äärimmäisen tuskainen. Nuorempana siihen liittyi aimo annos itsetuhoisuutta ja rankaisevuutta. Nykyään tunnistan ne kuviot eikä minun tarvitse yleensä koetttaa rankaista itseäni: enhän edes usko siihen, että rangaistus on hyvä oppimisen ajuri. Tiedän hyvin, mitkä kuulemani lausahdukset liittyvät tähän moodiin. Moodi kuulostaa korviini lähinnä mummun ja joskus myös isän ääneltä. Luultavasti tämän moodin takia minun on tuskallista katsoa peiliin ja vaikeaa hyväksyä ulkonäköäni: vaikka tekisin mitä, näytän juuri niiltä ihmisiltä, jotka ovat riittävän monta kertaa nähneet minut pahantahtoisena hirviönä. Äiti koetti koko lapsuuteni sanoa, etteivät he oikeasti tarkoita sitä, heillä on vain tapana sanoa kielteisiä asioita ja siitä ei pidä välittää. Varmasti hän on siinä oikeassa. Enimmäkseen en välitäkään siitä, mutta on tapauksia, joissa romahdan syyllisyydestä häpeään ja sisäinen ääneni kertoo, että kaltaiseni hirviö ansaitsisi lähinnä tapetuksi tulemisen. Onneksi moodi ei kestä kauan ja tunnistan sen nykyään samoin tein kehontuntemusten perusteella: syke kohisee korvissa, rintakehässä ja vatsassa on jääkylmä möhkäle, päässä vähintään rekan mentävä aukko, kurkkua kuristaa. Jälkikäteen pää tuntuu päiväkausia siltä, että joku on rikkonut sen sisässä lasin. Tiedän jo, että se menee ohitse. Kaikki tässä elämässä menee ohitse. Joskus joku toinen tuo ilmi, että hänen mielestään olen pahantahtoinen. Se työntää minut välittömästi tähän moodiin: no niin, siinäs näit ja siitäs sait, se on totuus ja ansaitset kuolla. Nykyään tiedän senkin, että toinen tuskin on tarkoittanut tätä. Ei hän voi tietää, mitä sisässäni tapahtuu, ja vaikka hän tietäisi sen, on hänellä silti oikeus kantaansa ja sen sanomiseen. Minä en vain itse halua uskoa siihen. Se on niin sen kokemuksen vastainen, jota kuitenkin tunnen ihmisiä ajatellessani. Näen ihmiset aika hauraina vaikkakin pelottavina. En ajattele, että meillä kellään on lopulta rajoja: synnymme, emergoidumme vuorovaikutuksessa.

Toinen kummajaisista: halu tulla hahmotetuksi eläinkunnan, ihmiskunnan ja sukuni jäsenenä. Tarkoitan tällä kai sitä, että hyväksytään, että olen laumaeläin, oppimisen lainalaisuudet pätevät minuunkin, minua motivoi lauman hyväksyntä, läheisyys ja yhteys - ja että olen ihminen, siis erehtyvä, epäröivä, aprikoiva, syvästi tunteva ja ennen kaikkea jatkuvasti muuttuva. En ole mikään yksittäinen ajatukseni, tunteeni tai tuntemukseni, tekoni, moodini tai ikäkauteni. Tai edes niiden summa. Olen osa tanssivaa maailmanhistoriaa, aikakautta kotkotuksineen ja ylilyönteineen, yhtä sokko kuin me kaikki erilaisille tavoille kärsiä. Ja tuo suvun jäsenyys: niin kovasti kuin kamppailenkin sitä vastaan, mitä en halua ottaa vastaan sosiaalistuksestani, on ihan selvää, että kuulun sukuuni. Minussa on sama levottomuus, metsiin pakenevuus ja karkea huumori kuin äidin puolen suvussa. Siedän joitain asioita aika hyvin, koska olen oloutunut niihin lapsena enkä koe niitä samalla tavalla tuskallisiksi kuin moni muu. Ja sitten on asioita, jotka koen hyvin tuskallisina ja joita muiden on vaikeaa ymmärtää. (No, tämä taitaa olla ihmisyyden määritelmäkin, ehkä.) Sukuni jäsenenä minulla on aistiyliherkkyyksiä vaikka muille jakaa. Niistä puhuminen voi tuntua joskus musertavalta, koska tajuan, miten oudolta, hankalalta ja huomiohakuiselta se vaikuttaa. Ja olisi kauhean mieluusti jeeshenkilö, joka ei huomaa muutoksia ympäristössään vaan pystyy pitämään mielensä niistä huolimatta työssä. Oikeastaan vielä Suomen erityisherkkien keskusteluryhmää enemmän minua auttoi Thaimaassa eräässä buddhalaisluostarissa näkemäni taulu, jossa luki, ettei kotkien pesässä vartu kyyhkysiä. On olemassa tietty perheyhtäläisyys, ja aistiherkkyyden on arveltu periytyvän, sen geneettisestä pohjastakin on kirjoitettu. Olen onnekseni saanut kasvaa perheessä, jossa on ymmärretty aistiherkkyyttä. Toisissa perheissä ja suvuissa on epäilemättä toiset asiat - ja niitä on usein tosi vaikeaa edes havaita, kun ei ole sillä lailla herkistynyt etsimään merkkejä sellaisesta. (Mietin niitä Brownin kirjan naisten häpeälaukaisinlistoja ja sitä, miten oikeasti erilaisiin rooleihin meitä oloutetaan jo sillä, että satumme syntymään eri sukuihin.)

Kolmas kummajaisista - ja ehkä kummallisin: Kun muistelin, mitkä tapahtumat ovat saaneet minut tuntemaan häpeää, tajusin, että hemmetti vie, minulla on koko joukko kauheita haluan-vajota-maan-alle -tapahtumia, joissa on yhteinen nimittäjä. Tämä on vähän hämmentävä juttu mutta ehkä se tästä selkenee. Laukaisin on tämä: Minua kohdellaan hedelmällisyysikäisenä naisena ja arvellaan sen nojalla, että käyttäydyn tietyllä tavalla ja haluan tiettyjä asioita. Olen kokenut sen sellaisena, että matto totisesti kiskaistaan jalkojen alta ja haluaisin korjata toisen virheen - mutta kun olen biologisesti ottaen de facto hedelmällisyysikäinen nainen, mitä ihmettä voisin sanoa? "En ole se, joksi minua kuvittelet", ehkä? Nyt tämä vaihe alkaa olla ohitse, onneksi.

Kun kuulin erään transihmisen kuvaavan prosessinsa sitä osuutta, jossa otettiin sukupuolineutraali nimi, ymmärsin tai ainakin kuvittelin ymmärtäväni häntä täysin. Hyvin samankaltaisia tuntemuksia nousi itsessäni ottaessani sukupuolineutraalin nimen. Jos olisi syntynyt vuosikymmeniä aiemmin, olisi elämäni ehkä mennyt kuin ystävälläni, joka teki lapset ja tunsi aina olevansa ulkona ja outo, ja vasta eläkeiässä on uusien keskustelujen myötä tajunnut, ettei ole koskaan kokenut itseään naiseksi. Ja jos olisin syntynyt viisitoista vuotta myöhemmin - ehkä se keskustelu, jota nykyään käydään, olisi tarjonnut kanavoitumistien outouden ja joukkoon sopimattomuuden tuntemuksille vahvemmin. Kuka ties vaikka olisin mennyt sukupuolen korjausleikkaukseen? Mahdotonta arvioida. Asiat ovat menneet, kuten ovat menneet.

Mutta vaikka pidän kehostani monella tavalla eikä minulla ole yksityisessä sfäärissäni mitään sitä vastaan (paitsi ehkä kasvojani, joissa näkyy isän suvun leima), en ole ikinä onnistunut jäsentämään itseäni naiseksi. Ja siis nimenomaan hedelmällisyysikäiseksi naiseksi. Ei minua haittaa olla tyttö tai mummo ja sellaiseksi itseni jäsennänkin, jonkinlaiseksi mummolapseksi. Enkä taatusti osaisi mieltää itseäni mieheksikään, ainakaan näin yhtäkkiä keski-iässä! Ei minua ole sosiaalistettu sellaiseen, enkä ole siitäkään kategoriasta ollut kovinkaan kiinnostunut. Eikä minua hävetä, ainakaan tällä erää, se, että olen jossain muualla kuin näissä kategorioissa, vaan se, että minut tunkaistaan sen kokemuksen vastaisesti toiseen näistä kategorioista. En tiedä, onko kyse hormoneista, kasvatuksesta vai mistä - eikä sen ole oikeastaan väliäkään.

Mutta tiedän, miten reagoin, kun sain esimerkiksi joulutauon aikana kirjeen vanhalla naisen nimelläni. Lysähdin lattialle haukkomaan henkeä ja sitten itkin tuntikausia jankuttaen, eikö tämä paska IKINÄ lopu. (Mietin parhaillaan, vaihtaisinko etunimen uudelleen - eli ottaisinko uuden nimeni perästä pois vanhat ristimänimeni, jotka jätin nimeen pelätessäni, että vanhempani hylkäävät minut, jos heitän ne täysin mäkeen, ja joita jotkut tahot nyt sitten aina välillä haluavat käyttää puhutteluissaan. Yksi sukulaiseni ei arvatenkaan edelleenkään lopeta tuon nimen käyttöä: hän on ilmoittanut, että tulen aina olemaan hänelle sen niminen.) Enkö ole koettanut kaikkea: tosiaan, vaihtanut nimeni, etten joudu tulemaan kutsutuksi nimellä, johon en vain pysty kasvamaan, ja enkö ole koettanut asemoida itseni puoliväkisin hedelmällisyysikäiseksi naiseksi kokien olevani jossain hemmetin naamiaisissa? Useimmat miehet ovat olleet tästä hyvin selvillä: ei minua ole kovinkaan montaa kertaa lähestytty seksuaalisesti. Jos pukeudun ja käyttäydyn ei-naamiaisesti, kukaan ei lähesty minua. Jos pukeudun ja käyttäydyn naamiaisesti, joku saattaa lähestyä. Hyvin harvoin, ja yleensä varovaisesti.

Meni vuosia ennen kuin ymmärsin, ettei jalkafyssari, joka kysyi, olenko ollut raskaana, koettanut solvata minua. Tai ettei gynegologi koettanut mitenkään häpäistä minua kysyessäni lasten hankkimisen mahdollisuudesta. Tai ettei opettaja minua ristimänimelläni puhutellessani samalla halunnut työntää minua mihinkään porsimishäkkiin. Tai ettei ikätoverien ystävälliseksi bondaukseksi tarkoitettu kysymys mahdollisista lapsista tai että mitä olen ajatellut lasten hankkimisesta ollut yritys sanoa, että olen inhottava ja ällöttävä. Pitkään olin ihan kylmänä näiden avausten liepeillä, koska en osannut kuvitella mitään yhtä ällöttävää ja inhottavaa kuin naisen hedelmällisyys omassa rakkaassa kehossani. Olisin ja olenkin ottanut huorittelut paljon keveämmin, se ei samalla tavalla mene ihon alle: niissä minusta ei ainakaan olla tekemässä synnytyskonetta. Vaikka niistäkin jää likainen olo - niissä halutaan loukata tahallaan ja se tuntuu pahalta: miksi halutaan? Silti se on tuntunut jotenkin helpommalta: toisen halua loukata voi ymmärtää, se on vähän ylilyövää rajan pitämistä ja perhetaustasta johtuen olen tottunut siihen, että sellaisia puheenvuoroja nyt aina välillä tulee. Mutta se, että minut nähdään hedelmällisyysikäisenä naisena, myös hoitotilanteissa ja instituutioissa, joissa olisi valikoiduttava kohti jotakin uraa, on vain ollut liikaa. Oikein tulehtuneessa vaiheessa tosiaan jo se, että minun piti esitellä itseni ristimänimellä, sai haluamaan vajota maan alle ja sitten häpesinkin jossain seminaarissa koko kauden saamatta pihahdettuakaan. (Ikään kuin nuo muut eivät olisi muutenkin kategorisoineet minua "naiseksi" - mutta jostain syystä nimen lausuminen ikään kuin vahvisti ja oikeutti sen.) Se, että muutin nimen, oli hämmentävän toimivaa. Äkkiä rentouduin ja pystyin ottamaan puheenvuoron.

Ei ihan yksinkertaisin liipaisin tämä naiseus, kun ottaa huomioon, ettei kukaan tietysti tajunnut, millaisena tämän koen, enkä ole osannut sitä itse sanoakaan. Se on vain tuntunut epämääräisellä tavalla hyvin väärältä ja loukkaavalta ja olen pelännyt tilaisuuksia, joissa haluaisin valua kasaan, kun vääränlainen puhuttelu on nitistänyt minut tuosta noin vain. Eikä ole aina ollut yksinkertaista suhtautua lajitovereihin, jotka haluavat, ihannoivat ja kaipaavat jotakin, joka on itsestä ollut vain ällöttävyyden huipentuma, liki täydellinen häväistys. En koe heitä häväistyiksi, ymmärrän heidän halunneen sitä, mutta en ymmärrä, millaista olisi haluta sellainen elämä. Se ovi ei ole edes raottunut minulle - ja kun se ei ole tähään ikään mennessä raottunut, tuskin raottuukaan. Luulen, että tätä täytyy tutkia lähitulevaisuudessa tarkemmin: millianen kuva tuo tarkalleen on. Mutta tunnen kiitollisuutta siitä, että kokeilen tätä hypoteesia - oikeassa olemistahan ei voi mitenkään taata - ja uskallan nyt kirjoittaa siitä, miten vaikealta kaikki tämä on tuntunut.

Tämä saattaa olla ihan biologistakin - yksi narttukoirani ja yksi uroskoirani ovat olleet ihan sekaisin sukupuolirooleistaan eivätkä selvästi ole osanneet asemoitua sukupuoleen koirienvälisessä kommunikaatiossa. Itsehän en lapsenakaan osannut nukke- tai kotileikkejä: en vain yhtään ymmärtänyt, miksi. Jos kotileikki oli ainoa vaihtoehto, halusin olla koira. Merkillepantavaa lienee sekin, että muutama parhaimmista ystävistäni jakaa tämän kokemuksen: miten epämiellyttävää on tulla mielletyksi naiseksi ja miten huonosti naiseus vastaa omaa kokemusta maailmassa olemisesta. Mutta oikeastaan vasta kuulemani transihmisen tarina nimenvaihdoksesta sekä Järvisen kirjasta lukemani sukupuolenvaihtajan kokemus nais- ja miesrooleista saivat minut tajuamaan, että tämä voi olla melkoisen iso osa ulkopuolisuuden tuntemuksiani.

Ja tiedän, miten hullulta tämä kuulostaa: hävetä nyt biologista tosiasiaa. Mutta tosiaan, koen naisen roolin tässä yhteiskunnassa sellaiseksi, johon en osaa yhtään mitenkään identifioitua enkä halua tulla identifioiduksi siihen. En etenkään sen perhemuodossa. Yksi elävistä muistoista tästä oli se, kun Vompsu halusi väitöskirjassaan kiittää minua vaimonaan. Olin ensin niin häpeissäni ja sitten kohta kauhuissani ja vihainen, että oli todella vaikeaa koettaa esittää rauhanomaisesti, että tämä kiitollisuus on sanallistettava jotenkin muuten tai en kehtaa tulla koko karonkkaan. Lopulta minua puhuteltiin lohikäärmeenä. Se tuntui todenmukaisemmalta eikä hävettänyt.

Eilinen oli jotenkin omalaatuinen päivä, kun pyörittelin tätä asiaa mielessä opetusten välillä. Istuin silmät kiinni metrossa ja junassa ja muistoja voimakkaista häväistyksi tulemisen kokemuksista pulpahteli mieleen. Jossain vaiheessa, sen tajusin, lakkasin oireilemasta voimakkaasti siitä, että minut nähtiin naisena ja saatoin antaa useammille naisille luvan luovia lähemmäs itseäni. Se liittyi siihen kohtaan, jossa aloin purkaa itseäni kirjoittamalla näkyville. Purkaa itseä: purkaa häpeöitä, jotka ovat nyt jotenkin pienempiä, kaukaisempia. Tajusin siinä prosessissa, etteivät toiset yksinkertaisesti osanneet bondata sen paremminkaan ja halusin punoa jotain yhteyttä heihin. He olivat monella tapaa hyviä olentoja vaikkakin pelottavia. Me elimme eri maailmoissa, ja vaikka tajusin sen jollakin tavalla, en osannut sanoa tarkalleen, mistä oli kyse. Enkä tiedä nytkään, olenko oikeassa - yleensä ensimmäiset arviot ovat aika karkeita. Mutta sen voin kertoa, että näitä tämän lajin häpäisyjä nousi mieleen runsaasti ja että ne tuntuivat oikeastaan ainakin muistiin luottaen jotenkin pahemmilta kuin monet muut. Mutta eihän muisti ole luotettava.

Olen onnellinen tässä iässä, kun olemuksestani mieleen tulevat useimmille vaihdevuodet eikä hedelmällisyys ja perheen perustaminen. Oli rasittavaa olla sen ikäinen, että oletettiin jonkin tuollaisen, jonka koki lähinnä solvauksena, kiinnostavan itseä pohdinnan aiheena. Toki koetin muutaman kerran kuuliaisesti pohtia (yleensä ystävän aloitteesta), haluanko lapsia, koska tiedän biologiset faktat siinä missä toisetkin. En vain päässyt siinä puuta pidemmälle - jos minulla on jokin varmuus ollut elämässäni oman ja muiden kuolevaisuuden lisäksi, niin tämä: EI ainakaan sitä, kiitos. Mutta on aika vaikeaa luottaa mahatuntemukseensa kulttuurissa, jossa esitetään, että tietynikäiset naiset käyttäytyvät näin ja näin ja että jos ei kykene johonkin, on jollain tavalla rikki, ja se rikkinäisyys voidaan korjata, jos vain yrittää tarpeeksi. Niin että yritin kyllä tunnollisesti pohtia, miksen halua samaa kuin niin moni muu, ja törmäsin kerran toisensa jälkeen siihen, että en osaa haluta ja että itse asiassa en edes halua osata haluta. Että minun on riitettävä tällaisenaan. Silloin jotenkin ajattelin, että kyse oli vain perheellisyydestä, mutta eilen asiaa pohtiessa jäin miettimään, olisiko kyseessä sittenkin vähän laajempi haukkaus koko hedelmällisyysikäiseen naiseuteen. Sitäkin roolia tosiaan yritin sovitella, mutta tunsin olevani jotenkin hyvin - esittävä. Ja esitys meni päin seiniä kerran toisensa jälkeen.

Tällä erää mietin, muuttaisinko etunimeni siis uudestaan, nyhtäisten sieltä pois nuo entiset ristimänimet. On hyvin vaikeaa ajatella, ettei olisi jotenkin aivan yliherkkä ja naurettava tehdessään niin. Mutta: entäs sitten, ihmiset ovat herkistyneitä tietyille laukaisimille, miksen tekisi elämää itselleni helpommaksi ja onhan minulla siihen lakisääteinenkin oikeus. Ja lisäksi: olen ja saan olla enimmäkseen aika naurettava tai traaginen olento. Kuten muutkin, katsantokannasta riippuen. Odottanen silti elokuulle - sitä ennen on matka, jolla tarvitsen passia.

Noissa toisten naisten häpeäkertomuksissa oli hurjaa tajuta, että apua, joku voi oikeasti kokea vaikeana tämän, tuon ja sen. Usein ne ovat kohtia, joita ei ole tullut kauheasti ajatelleeksi, koska ne eivät silla tavalla tunnu itselle kipeiltä. Olisi helppoa sanoa niitä yksinomaan naurettaviksi, ellei tiedostaisi omankin häpeänsä omalaatuisuutta: tuskin minunkaan kanssani asioivat ihmiset ovat kauheasti tulleet ajatelleeksi, että heidän bondausyrityksensä voitiin etenkin nuoressa aikuisuudessa kuulla suorana solvauksena ja että sen takia en lähtenyt yhdessä uimahalliin, keikalle tai tanssimaan vaan vetäydyin mutisten jotain epämääräistä kiireistä ja vatkutin monta viikkoa, kehtaanko mennä tiloihin, joissa voin osua nokakkain näiden ihmisten kanssa.

Häpeämöykyt ovat todella kummallisia. 

Miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies

Olen pohtinut vuosikausia, miksi en oikein ymmärrä ihmisiä. Itseäni, hetkittäin, joitain toisia, kyllä, mutta monia en. Ja on hetkiä, joina en liki haluaisi nähdä itseäni ollenkaan, havainnoida käyttäytymistäni. Se on varjo ja siitä pitää kirjoittaa. Herään tähän varmuuteen unesta, jossa kirjoitan hekumoiden aiheesta. Olen jokseenkin varma siitä, että tästä valveella kirjoittamisesta tulee toisenlaista mutta teen sen silti.

Hetkittäisistä selväjärkisyyden tai näkemyksellisyyden purskauksista kannattaa napata kiinni. Ties vaikka jokin päivä lukisin tämän ja muistaisin ajattelevani näin ja näin.

Parisuhteellisuus ei tunnu itsestäni luontevalta, eikä kyllä sukupuolisuuskaan tavallaan. Tavallaan kyllä, mutta asetelma on monimutkainen. Ja en oikein koe itseäni mihinkään normistoon sopivaksi. Ei varmasti kovin moni muukaan koe. En koe tätä erityiseksi tragediaksi paitsi niinä hetkinä kun hetkittäin käyttäydyn stereotyyppisesti ja tajuan sen. Niinä hetkinä en tiedä, itkeäkö vai nauraa. Se on jotain laimeampaa kuin häpeä - ehkä jonkinlaista noloutta ja tuskastumista. Oletettavasti häpeän tahtoisi kätkeä mutta tätä en ole koskaan kätekenyt itseltäni, vaikken tästä pidäkään.

Varhaisin jäsentynyt muistoni sukupuolisuuteen liittyen paikantuu jonnekin alakouluun. Minulla on toki strukturoimattomia muistohäilähdyksiä varhaisemmiltakin ajoilta - siitä, miten miesten läsnäoloon vs. naisten läsnäoloon reagoidaan, miten sitä tai tätä ei saa tai siis ei saisi tehdä, jos on tyttö. Mutta varhaisin jäsentynyt, tarkka muisto on tämä:

Olemme mummun kanssa kahden kotona. Mummun ympärillä leijuu sakeana tapettujen silakoiden aura ikään kuin mummu olisi ihmiseksi naamioitunut maatiaiskissa. Mummu rakastaa kissoja, sitä miten sievästi ne peittelevät kakkansa laatikkoon, eivät esiinny äänekkäästi (kuten koirat) ja miten puhtaana ne pitävät itsensä. Mummu ilmoittaa, että on harmi, että saan pikkusiskon. Mikä häpeä! Jähmetyn äänen protestisävyä ja koetan olla hengittämättä mummun hajua. Olen mummun kanssa tottunut yhteen jos toiseenkin kielteisyyteen mutta tämä on sentään jo ennenkuulumatonta. Tiedän, että mummu ei pidä äidistä ja että hänen mielestään isä on pilannut elämänsä naimalla äidin kaltaisen hepsankeikan. (Äidin, joka meditoi päivittäin ja koettaa olla sanomatta mummusta pahaa sanaa vaikka aiheita olisi varmasti aika helppoa keksiä - se on mitä ilmeisimmin hepsankeikkuutta. Myöhemmin siskon kanssa lyömme yli siinä, mistä äiti kieltäytyy: aina kun jokin on rikki tai kadoksissa, syytämme mummua.) Tiedän myös, että mummun mielestä olen äidin hemmottelema, turhanpäiväinen räkänokka, joka epäilemättä myydään mustalaisille, kunhan vanhempani saavat selville, miten ilkeä ja tottelematon olen. (Totta kai olen tottelematon mummun kanssa - jotenkinhan minun pitää muodostaa vastareaktio sille kaikelle kielteisyydelle.) Mummun vihaisuus on tässä kohdin aika kiinnostavaa: tiedän, että ihmiset yleensä menevät ihan sekaisin, kun saavat kuulla, että meille tulee vauva, alkavat lässyttää ja liikuttuvat. Ja mummusta tämä on vain harmi. Ensin arvailen, että kyse on varmaan siitä, ettei hän halua helmoihinsa toista tyhjänpäiväistä räkänokkaa riesoikseen - äiti on töissä pitkät päivät enkä vielä silloin tiedä, että vanhempani todella maksavat mummulle saman kuin kelle hyvänsä lastenhoitajalle siitä hyvästä, että hän kiukuttelee minulle päivät pitkät - mutta kun vähän kyselen, selviää, ettei kyse ole siitä. Mikä häpeä, hän toistaa, että taas tulee tyttö. Ikään kuin sinussa ei olisi tarpeeksi. Katsoen minua. Miten kauhealta isästäsi täytyy tuntua. Taas tyttö. Missä on poika?

Seuraavat viikot, päivät, kuukaudet, vuodet, tarkkailen isää. Hän ei vaikuta erityisen musertuneelta pikkusiskon syntymästä vaikka antaakin meidän kaikkien kuulla kunniansa välillä ja parahtaa, että hän oli kuvitellut tyttöjen olevan avuliaita, siivoja, hiljaisia ja mitä vielä. Kaikkea sitä, mitä terve lapsi ei ole. (Ei tarvita kovinkaan kummoista päättelykykyä keksiä, kuka näitä ajatuksia on pannut hänen päähänsä: mummu. Mummun johtava kasvatuspuhe menee näin: aijaija millainen sinä olet, miten sinusta on tullut noin tyhjänpäiväinen räkänokka, sinun isosiskosi/isäsi/serkkusi jota hoidin sinun ikäisenä oli aina kiltti ja kohtelias eikä puhunut ellei kysytty. Ymmärsin onneksi tämän puheen rutiininomaisuuden kuullessani mummun ylistävän siskolleni tottelevaisuuttani, joka totisesti oli fabuloitu ominaisuus - silloin tajusin, että serkut, isä ja varmasti myös isän isosisko ovat olleet ihan yhtä tottelemattomia ja kauheita kuin minäkin. Lakkasin miettimästä, mikä minussa on vikana ja ulkoistin iloisesti sen vian mummuun.) Isä vaikuttaa siltä, ettei hän hirveästi kärsi siitä, että olemme siskon kanssa tyttöjä. Mutta yhtäkaikkisesti epäilyksen siemen on kylvetty ja alkaa itää: vähän kerrassaan pudotan pois tyttömäisyyden kerrallaan koska epäilen, että minua on hankalampi rakastaa, jos pidän hametta, pitkiä hiuksia, kudon mattoa pienoiskangaspuilla ja niin edelleen. Hevosista ei sentään tarvitse luopua, koska keskustassa on Mannerheimin ratsastajapatsas: ratsastus on riittävän miehekäs harrastus. Äiti vaikuttaa pettyneeltä alkaessani protestoida tyttömäisyyttä toisensa perään: mitä yhteistä puhuttavaa meillä nyt on? Mutta luotan siihen, että äiti hyväksyy minut juuri sellaisenaan. Ennemmin tai myöhemmin hän on tajuava, miten paljon hänestä välitän, ja sitten hän hyväksyy minut, vaikka en halua pukeutua sievästi, vaikka en halua tyttöjen kampausta vaan poikatukan ja vaikka pitkälle teini-ikään vastustan ajatusta meikkaamisesta. Koetan viestiä äidille telepaattisesti, että hei, teen tämän sinun takiasi, ettei isän tarvitsisi niin usein suuttua sinulle siitä, miten typeriä lapsia hänellä on. Luullakseni äiti ei koskaan poimi viestiä mutta tekee kuten äidit tekevät - rakastaa siitä huolimatta vaikka käyttääkin sellaisia puheenparsia kuin: jos tämä sotkuisuus jatkuu, kukaan ei koskaan halua naimisiin kanssasi. Minusta ne  uhkaukset ovat ihan omituisia: millainen puoliso voisi muutenkaan olla olennolla joka ei ole selvästi tyttö eikä poika, ei mies eikä nainen?

Kaiken tämän keskellä tärskähdän murrosikään ja joudun todistamaan toiseen kohdistunutta seksuaalista väkivaltaa - löydän uhrin housuttomana, verisenä ja aivan sekavana ja tärisevänä. Se on ensimmäinen kosketukseni seksuaalisuuteen. Kun tajuan, mitä on tapahtunut, uhkaukset siitä, miten kukaan voisi haluta naimisiin kanssani kun en sitä enkä tätä, tuntuvat entistäkin absurdimmilta. En halua tuollaista elämää! En halua harhailla pyöräkellareissa verisenä ilman housuja! Ja sitten, kuitenkin, huomaan jotakin kummallista: virityn joistain ihmisistä. Haluaisin olla heitä lähempänä. Kaikki ne tunteet, jotka on joutunut painamaan pinnan alle vanhempiensa kanssa, koska on nynnyä haluta äidin syliin ja nuhjata kiinni kyljessä, ja pikkusisko tarvitsee sen paikan ja minun pitää olla iso tyttö, ja isää nyt ei ole jostain syystä edes sopivaa halata, kaikki se kipu ja kaipaus lyö silmille ja kohdistuu täysin hallitsemattomasti ihmiseen, joita en oikeastaan edes tunne. En pidä siitä tunnesotkusta. Se saa minun haluamaan hulluja ja käyttäytymään päättömästi, yhtä päättömästi kuin ystäväni, jotka kypsyivät aiemmin ja joiden menolle olin pari vuotta pyöritellyt silmiä - piti saada permanentti, seurata tiettyjä poikia hihitellen, kiinnittää huomiota ulkonäköön. Säästyn sentään permanentilta. Ja ulkonäköön huomion kiinnittämistä ei taida oikein enää oppia siinä iässä. Jo varhan tajuan rakastuvani ja etenkin ihastuvani paljon harvemmin ja krantummin kuin ystävien. He näkevät aina mielenkiintoisia tyyppejä ja ovat sirkeästi valmiita vaihtamaan huomionsa kohdetta.

En tiedä, miksi se tietty fasaanimoodi näyttäytyy niin vastenmielisenä. Mutta sellaisena sen koen. Ei minulla ole mitään sitä vastaan, että joku toinen vierailee siinä ja hänen ajatuksensa jauhavat vain miesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Ehkä näen siinä mummun hierarakian tai jotain. Tai en jaksa kovinkaan hyvin kuunnella, miten muuten jutuiltaan kiinnostava ja älykäs ihminen muuttuu ihme säpisijäksi, jonka päähän mahtuu vain yksi ajatus. Mutta se, että itse etenen tuohon tilaan - se on ehkä raivostuttavinta maailmassa, jotain niin noloa, että tekisi mieli jotenkin kopsauttaa itseään. Pahinta tilassa on, että kun se kohdistuu johonkuhun, tälle on valmis antamaan anteeksi yhtä sun toista, jota ei muuten sosisaalisessa piirissä noin vain nielaisisi. Parisuhdeväkivaltaa? No jos se ei tällä kertaa tapahtuisi. Tyhmät läpät? Ehkä en vain yritä tarpeeksi empaattisesti kuunnella, mistä kiikastaa - varmasti on nyt jokin tajunnan este ja jos autan sen pois raivaamisesta, jo pian voimme keskustella kiinnostavista asioista eikä näistä, joihin tyyppi palaa jaarittelemaan tunnista toiseen. Mansplaining? Hän taitaa luulla, että tarvitsen apua ja oiontaa, voi reppanaa. Siihen en sentään osaa mennä, että teeskentelisin tyhmempää kuin olen sillä hetkellä (mikä on kyllä jo aika tyhmä tila). Nauran mansplaniningille ääneen ja etenkin nauran ääneen sille, miten jokin vaivalla opeteltu taitoni koetetaan leimata osaamattomuudeksi ihmisyydessä - esimerkiksi omien rajojen asettamisen taito - ja protestoidaan, että minun pitäisi sitä, tätä ja tuota. Tai että olisi mukavampi, jos suhtautuisin itseeni kriiittisemmin (eli mukautuisin toisen tahtoon tuosta noin vain). Mutta kun se ei kuulu agendaan - enkö muka ole kaikki nämä vuodet koettanut opetella hyväksymään, suhtautumaan armollisesti, myöntämään, etten muutu silmänräpäyksessä, että minulla saa olla tarpeita ja toiveita, että saan asettaa rajani. Kaikki tuo, mitä ei ystävältä jaksaisi yhtään: annas kun on rakastunut. Sen painaa villaisella. Se johtuu epäilemättä hormonaalisesta tilasta, läheisyyden päihdevaikutuksesta.

Tästä lähtökohdasta käsin vaikuttaa jotenkin omalaatuiselta, miten moni ihminen tuntuu jotenkin rakastuneelta rakastumisen kokemukseen ja saa voimia ja ylpeyttä siitä, miten usein ihastuu toisiin. Minulla ei ole ikinä ollut kumppania, joka ihastuisi yhtä vastentahtoisessti kuin itse teen. Ja totta vie ymmärrän, mikä tilassa voi kiehtoakin: onhan se ylävire, äkisti maailma on enemmän hereillä (paitsi sosiaalisessa sfäärissä), voimia ja uskallusta on vaikka mihin. Mutta minusta sen hinta on vain liian kova. Välillä niin käy, ei voi mitään. - Ja sitten on ihmisiä, jotka tekevät tätä jatkuvasti. Tutustun yhteen jokin aika sitten: minne tahansa tämä suloinen olento kulkikin, aina tuli vastaan syötävän komeita partneriehdokkaita. Ei haitannut tipppaakaan, vaikka he olisivat kylpeneet parfyymikipossa ja vaikka he tuskin osaisivat tavata nimeään. Jos itse haraan vastaan ja jarruttelen näitä tuntemuksia tavallista enemmän, tämä olento toimi päinvastoin: jokainen bussimatka sukeutui jännitysnäytelmäksi ja maailman tuntui täyttävän yksi asia: miesmiesmiesmiesmiesmiesmiesmies. Kuuntelen tarinoita ensin lumoutuneena siitä, että joku voi olla niin lirkun larkun laa monen eri ihmisen suhteen joka ikinen päivä, ja sitten kyllästyn täysin, koska vaikka fakta on sinänsä hämmentävä, lirkun larkun laa -jutut tuppaavat aika nopeasti käymään pitkästyttäviksi. Sellaisen ihmisen kanssa, joka miettii lähinnä pariutumisstrategioita, on aika vaikeaa keskustella kiinnostavasti.

Ja välillä kohtaan Kimmo Limmon (tiedäthän, Hanhiemon Kimmo Limmon: hänellä on inkarnaatioita, olen tavannut useampia) ja jos kohtaan hänet työyhteisön jäsenenä, en oikein tiedä, miten suhtautuisin naispuoleisiin kollegoihini, jotka eivät onnistu näkemään, että mies on Kimmo Limmo. (Kimmo Limmo hattu kenossa tyttöjen luo oli kovasti menossa. Suuteli, nauratti, itketti heitä ja pois juoksi pitkin kyläteitä.) Ehkä osa naisista nauttii siitä tunteesta, että mies selvästi vokottelee heitä? Ja ehkä jopa siitä, että mies selvästi vokottelee kaikkia? Tiedäthän, se miten työkaverit sanovat nurkan takana: Ooh, komea mies, onneksi meille on suotu silmänruokaa. Ja itse tarkastelee tätä pörhentelevää fasaanikukkoa epäuskoisena ja miettii, miksi mies kuvittelee olevansa niin hauska - varmaankin sen takia, että kymmenen naisen yleisöstä yhdeksän silmät hehkuvat ja he osoittavat kehonkielellään pitävänsä jutuista. Ja näyttävät ehkä vähän haavoittuneilta, jos se kymmenes - allekirjoittanut - tässä vaiheessa avaa suunsa ja kysyy että oletko tullut ajatelleeksi että niin, näin tai noin: koska olen alusta saakka ollut selvillä siitä, että mies on Kimmo Limmo, olen kuunnellut ainoana koko joukossa sanoja ja havainnut, että päätelmä ontuu tai sitä voisi parantaa tietyt asiat ääneen todeten. Jotkut Kimmo Limmot hämmentyvät - he ovat ilmeisesti koko ikänsä kylpeneet palvovassa huomiossa ja ällistyvät jonkun alkaessa keskustella heidän kanssaan ikään kuin vertaistasolla. Meillä totisesti voi olla erilaisia elämänpolkuja!

Kimmo Limmojen ja Lirkun Larkun Laiden kanssa asioidessa on helppoa tuntea itsensä täysijärkiseksi, mutta annas kun on itse Lirkun Larkun Laa. Se on varjo, jota en mieluiten ottaisi maailmaani. Mutta se moodi toimii minussakin. Harvoin, toki: menee usein vuosia etten joudu todistamaan fasanointikohtaustakaan. Mutta sitten sitäkin väkevämmin ja älyttömämpänä. Hyväksyn moodin ja sen nolouden, eihän sille vaihtoehtoakaan ole. Mutta parisuhteisiin se antaa vähän ikävän kaiun: Jos joku pystyy rakastumaan minuun juuri silloin kun olen Lirkun Larkun Laa, hän on oikeastaan rakastunut johonkin aivan toiseen olentoon. Tavallaan tietysti tuo olento on osa minua, mutta niin monessa suhteessa niin erilainen, että vaikeuksia lienee luvassa Lirkun Larkun Laan haihduttua olemattomiin ja minun kehrätessäni tyytyväisyyttä, kun näin käy: kun saan takaisin näkemyksellisyyteni, itseohjautuvuuteni ja kiinnostavan elämäni.

Joskus olen miettinyt, miten kummallinen tämä ihmisten maailma on. Mietin Kalifornian-naista, hänen haluaan kuolla. Mietin, miten paljon se on tekemisissä sen sananlaskun kanssa, että jos olet viisain ihminen huoneessa, olet väärässä huoneessa. Se on luullakseni Kalifornian-naisen pulma. Hänen on vaikeaa löytää oikeita huoneita. Mietin Vompattia ja sitä, miten hän tuntee olonsa kotoisaksi luonani, vaikka olemme tässä ihastumissuhteessa toistemme vastakohdat. Hän tietysti näkee minun tapani olla järkyttävän traumoittuneena - hänelle oli valaisevaa löytää nettimaininta vanhemman ajan suomalaisten rakkauskäsityksestä: "Lemmen henkilöitymänäkin Lempo saattoi olla paha, sillä ennen uuden ajan romanttista käsitystä rakkaudesta lempeä pidettiin usein arvaamattomana ja vieraana, jopa vaarallisena voimana, joka hallitsi ihmistä, saattoi viedä järjen ja johtaa rappioon. " Ehkä se, miten suhtaudun, ei olekaan omituista jossain toisessa ajankohdassa: en vain ole omaksunut romanttista rakkauskäsitystä. Luultavasti se samuus, jota aistin monessa Atwoodin ja Munron tekstissä, palautuu tähän: he ovat selvästi kirjoittaneet esiin ainakin kertojaminän äänessä saman epäuskoisen parahduksen, että mitä nyt, minne sitä tulikaan singottua ihan sen vuoksi, että jossain sai hyvää seksiä. Tai ei - tämä on vähättelyä. Ei se palaudu vain seksiin. Siinä on kyse muustakin, jostain parahtavasta kaipuusta, mutta toki seksuaalivietti sinetöi hormonaalisen vasteen ja sitoutumisriittien aikaisen aivosumun.  Mietin mummua, joka ei koskaan lakannut miesmiesmiesmiesmiesreagoimasta. Mietin tuntemieni naisten elämäkertoja ja miten paljon voimia he ovat pistäneet siihen, että ovat tuvanneet lapsensa pysyttelemällä yhdessä sellaisen miehen kanssa, joka ei yksinkertaisesti osoita minkään sortin halukkuutta työstää ongelmiaan. Joustaneet, joustaneet, joustaneet ja joustaneet. Pyöritelleet silmiä selän takana.

En enää halua olla mies, en ole halunnut pitkiin aikoihin. Mutta en kyllä onnistu olemaan romanttisen rakkauskäsityksen nainenkaan. Enkä seksiin jonain arkipäiväisenä suhtautuva poly.

Onneksi ei tarvitse olla, haluta olla tai osata olla mitään tiettyä. Ja: on siunaus tulla tähän ikään, jossa saa kulkea kenenkään huomaamatta, pysäyttämättä, kommentoimatta. Ja: ehkä tuota noloa varjoa ei enää häilähdä elämäni halki? Kuka ties olen nähnyt sen jo niin monta kertaa, ja hyväksynyt sen mukanaan tuomat asiat, ja sen puolen itsessäni niin läpikotaisin, ettei sen enää tarvitsisi tapahtua? 

Täytettyä peltopyytä tapaamassa

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä.

 Kutsumme tätä linnuksi ja peltopyyksi, vaikka oikeastaan kyse on jostain aivan muusta. Lintuus ja peltopyys väijyy taustalla, paikoilleen naulittu, täytetty ja neulalla aitoa matkivaksi suittu pinta osoittaa muotoon ja syvyyteen, joka oikeastaan, kun pysähtyy, on jotain sellaista, jota kohti emme halua osoitettavan, emme ainakaan tavanomaisesti eläimiä täytettäessä. Jalustaan kiinnitetty ja nimilaputettu esine ei tavoita lintuutta - pyrähtelevää valppautta, haluttomuutta tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta.

Hieman samanlaisen mekanismin kohtaa, kun menee eläintarhaan. Villieläin, jonka kohtaamisen tavoittaa paremmin pienen lapsen piirros kuin vähän vanhemman, kuvaamisen konventioihin vihityn lapsen piirros - paon viivoja paperilla, villisti risteilevä reitti ilman tunnistettavaa kehoa, ruokojen liike, kaikkoaminen - altistetaan vihamielisille silmäpareille, esitetään irrallisena tietynlaisena kehona, toisena, ei-ihmisenä, eläinyksilönä, lajinsa edustajana. Kehon ja sen vankeuskäyttäytymisen ajatellaan voivan ilmentää kokonaista elämänmuotoa.

Samalla tavalla katson kiinnostuneena pysäytyskuvaa linnusta ja täytettyä lintua: tällainen se siis olisi, jos sitä pääsisi riittävän lähellä, voisi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta kiireettä, pysähtyä sen ääreen. Jos voisi ottaa toisen olennon haltuun, ymmärtää sen perinpohjin. Jos se ei pelkäisi minua (enkä minä sitä), jos sen voisi nimetä ja omistaa. Tällainen se siis todella on kaiken pakonsa takana.

Olen väärässä ja haluan olla oikeassa. Enkä halua tarkastella näin omaa elämääni ja tätä keski-ikäistä kehoa, jota maailma elää milloin asanoina, milloin töinä, milloin levottomina sanojen pyryinä.

Lintu, se joka ei ole tämä tässä, tanssii samaa suurta tanssia: haluaa elää, jatkaa elämää. Sen pakokauhu ja tuska ansan umpikujassa muistuttaa omaani, samoin sen hurmio ja riemu niinä hetkinä, kun valo ja lämpö ovat läsnä enemmän kuin huoli, pelko ja nälkä. Se jatkuu kivistä, ruohoista puista ja vertaisistaan saumoitta, syö ja ulostaa, laulaa ja parittelee, päilyy taivasta silmien peilein. Ei se ole yksilö, ei ilmennä lajiaan. Se syntyy toisista ja yhtyy toisiin, ilmentää ympäristöään, tilanteitaan, populaatiotaan. Se kylpee, sukii, tarkkailee, oppii, ratkaisee pulmatilanteita nimeämättä niitä pulmatilanteiksi ja ongelmanratkaisuksi. Maailma hyppelee sen jaloin lätäköiden tienovilla.

Kuten peltopyy, haluan hyvää. Pidän ruoasta, valosta, lämmöstä, hurmiosta ja laulamisesta, kylpemisestä ja sukimisesta enkä halua tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta, niin että lähestyn itsekin, tanssin mukana, nimeämättä ja tulematta nimetyksi, käsittämättä täysin, mitä teen. Ilmennän ympäristöäni ja tilannettani, populaatiotani. Tässä populaatiossa tavataan pitää itsestäänselvyytenä, että sellaisista pulmatilanteista kuin lapsikuolleisuus ja nälkäkuolema ei tarvitse enää välittää, ei tässä populaatiossa. Ongelmanratkaisu huikaisee populaatiossani tehokkuudellaan, koska meillä on sanat, joilla voimme tallentaa ja siirtää ratkaisuja ajasta ja paikasta toiseen. Mutta emme halua kellekään pahaa ja meitä huolestuttaa se, miten toisille käy.

Kun luen lehdestä tarinan kahden valaslajin hybridistä, joka parittelulaulu soi väärällä taajuudella ja joka ei sen takia löydä puolisoa, itken lohduttomasti useamman tunnin. Minun on helppo eläytyä valaaseen, vaikka kuulun lajiin, jota on miljardikaupalla planeetalla ja jota ei voi olla kohtaamatta, meni minne hyvänsä. Ympäristöäni ei sirpaloida eikä tuhota - päinvastoin, minun on vuosi vuodelta helpompi liikkua juuri sinne, minne keksin haluta mennä. Ihmisen tiet kairautuvat kaikkialle ja yhä harvemmassa on se maa tai meri, jossa ei olisi meidän tuoksuamme ja vähintään järjestävien tarinoidemme seurauksia ja rippeitä - muovikääreitä, lääkejäämiä, kaukaisen horisontin kajastuksia, pilvistä takaisin taittuvaa megapolisten valoa.

Koetan ankarasti kuvitella, millaista olisi elää valtalajin nurkissa. En onnistu. Niin monet seikat ovat minulle itsestäänselvyyksiä, kuten se, että jos joku koettaa tappaa minut, laittaa minut synnytyskoneeksi ja riistää lapseni ja maitoni tai kesyttää minut sietämään vatsaani ympäröivän kireän vyön ja metallinpalan suussani, tai kiskoa minut ruokaani kiinnitetystä, nieluuni takertuvasta väkäsestä ympäristöön, jossa koen tuskallisen tukehtumiskuoleman, voin aina avata suuni ja huutaa, potkia ja pyristellä vastaan.

Muutkin potkivat ja pyristelevät, huutavatkin, mutta minun kieleni ymmärretään. Se osoittaa minun kuuluvan valtalajiin.

Jos minua ei pelastettaisikaan, tilanteen mentyä tekijät joutuisivat vastuuseen ja heitä pidettäisiin käsittämättömän julmina. Jos ympäristöni muutetaan sellaiseksi, etten saa sieltä enää ruokaa tai juomaa tai en uskalla liikkua tai ainakin stressaannun niin pahasti, ettei enää tee mieli syödä eikä paritella, voin niin ikään kertoa pahasta olostani ja sille pääsääntöisesti tehdään jotain.

 Toistaiseksi. (Kuinka kauan asiat jatkuvat tällä tolalla, en osaa sanoa. Eivät välttämättä kovinkaan kauan.)

Kun kuolen, minua ei täytetä näytille. Minua ei kiinnitetä alasti tai puettuna seisomaan alustaan, jossa lukee ihminen. Kukaan ei sano, että onpa sympaattinen tai liikuttava. Tai että onpa hän pieni, kuvittelin hänet kookkaammaksi.

Sen sijaan on olemassa tietty riski, että joku saa päähänsä kirjoittaa muistokirjoituksen, jossa kuvaillaan tapaani tanssia suurta tanssia. (Vain sen lapsille soveliaaksi katsottuja osioita, tietenkin.) Huomio kiinnitetään naurettaviin yksityiskohtiin, joiden on tarkoitus samalla osoittaa erityislaatuisuuttani ja kuvata ympäristöä, jonka osa olin. (Lajiakin kenties - ehkä juuri siksi pidetään tiukasti huolta siitä, ettei tekstissä ole liian suoria viittauksia toimintoihin tai tuntemuksiin, jotka jaan tai voisin jakaa peltopyyn kanssa.) Toivon, että tekstissä viitataan siihen, mitä pidän ihmisen ainoana mahdollisena vastuullisena valintana tässä tilanteessa - siihen, että nautinto kytketään irti tyypillisistä seuraamuksistaan, että ihmisen suurta tanssia tarkastellaan osana vieläkin suurempaa tanssia, jossa olennot tanssivat rinnakkain. Jos haluan rauhan, antibiootit ja pienen lapsikuolleisuuden, on minun maksettava siitä jollakin. En halua maksaa siitä peltopyyllä tai pandalla, en yhdelläkään sammakkoeläimellä tai korallilajilla. On oikeastaan vain yksi seikka, jolla pystyn maksamaan edes osan itsestäänselvyyksistäni. Se on tulenarka aihe, johon yksikään poliittinen puolue ei uskalla vielä tarttua ohjelmissaan ja josta kirjoitetaan lehdissäkin kovin kitsaasti. Tuo asia ei ole pienimmässäkään määrin minua, se on ympäristöäni, populaatiotani - olkoonkin että tuo ahdistus ja siitä kiteytyvä valinta esitettäisiin taatusti henkilökohtaisena piirteenä: siten muistokirjoitukset näet laaditaan.

(Kuulin toissapäivänä, että ihminen, jota pidin vertaisenani tässä pohdinnassa, on hänkin loikannut. Hän, joka erotessamme sanoi, että hän pelkää, että hänen on vaikeaa löytää ketään toista sellaista, joka jaksaa tässä asiassa pitää yhtä lujasti kiinni siitä, että kaikki olennot haluavat hyvän elämän, ja että koska hyviä elämiä on luvassa vain rajatulle määrälle olentoja, ei auta kuin pitää tiukasti lukua siitä, minkä määrän olentoja tuo itse todellisuutta jakamaan, jos ei ole valmis lahtaamaan ketään muuta. Hän taisi olla oikeassa. Hän ei löytänyt sellaista kumppania, joka olisi ajatellut henkilökohtaista etiikkaansa näin. - Vaikka onko mikään etiikka oikeastaan henkilökohtaista muussa kuin siinä mielessä että voin vaatia asioita ainoastaan tältä olennolta, jota puhuttelen minäksi? - Uutisen kuullessani tajusin kouriintuntuvammin, miten valtavia erot saattavat olla: kun ennen niin samanmieliset ja toistaan tukeneet ihmiset lähtevät kulkemaan eri suuntiin, he saattavat päätyä päinvastaisiin ratkaisuihin suurimmissa mahdollisissa kysymyksissä. Tunsin äkisti itseni samaan aikaan hyvin yksinäiseksi - sinäkin, sitten, luotin sinuun niin lujasti tässä asiassa - ja samalla yllättävällä tavalla tyytyväiseksi: kas niin, ehkä sittenkin jossain mielessä minä, jota ajateltiin ympäristöasioissa ehkä vähän sellaisena maskottina ja harrastelijana - muistan muutaman keskustelun asiasta -, olinkin sitoutuneempi niihin juttuihin kuin ne, joita ajateltiin vakavastiotettavina, radikaaleina, elämäntyötään toteuttavina. Ai että, ilkun itselleni, sinä turhamainen typerys. Ikään kuin tuolla nyt kannattaisi hekumoida, että itseään ilmentävä elämä on itsepäinen ja arvo-ohjautuva. Ikään kuin olisi jokin minä, eikä tiettyä ympäristöä, syömistä, paskantamista, ajatusten laukkaa, kaiken ainutkertaisuus ja ohikiitävyys ja sitten äkkiä kaiken korjaava hetki - - )

Niin, jäin muistokirjoituksen pohtimiseen.

On kuitenkin liian varhaista ajatella kuolemaa muuten kuin savasanassa päivittäin. On paljon tehtävää. Ihmisillä on aina niin paljon tehtävää, koska meillä on työ, ja talous, ja kaikenlaisia jaloiksi tavanomaisesti hahmotettuja pyrintöjä kuten taide, ymmärtäminen ja niin edelleen.

Jotkut ajattelevat, että ne versovat suuresta tanssista itsestäänselvästi. Jotkut ajattelevat niiden kilpailevan huomiosta suuren tanssin kanssa ikään kuin seurausta tarkkailtaisiin syyn sijaan. Nytkin minut ollaan heittämässä pihalle, jotta taide voisi tapahtua eikä koko ilta tuhriintuisi johonkin, mikä ei tee ketään kuolemattomaksi ja jota ei taatusti mainita muistokirjoituksissa. Ajattelen näin ohimennen samalla kun vilkaisen sivusilmin valokuvaajaa.

Ajattelua, puhetta, toimintaa: siirrämme oivalluksia ja tuhoamme vahingossa sen, mitä rakastamme.

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä. Valokuvaaja mutristelee huuliaan ja kääntelee lintua, etsii sen kasvoista vastausta ongelmaan, miten kommunikoida tiettyä abstraktia ideaa tuotekuvan tapaan toteutetulla otoksella täytetystä linnusta. 

Keukokuvatyttö

Katselin männäpäivänä kipeänä erään tuttavan kirjoituksia ja kuvia miettien, miten paljon ihmisen elämää voikaan muokata se, että häntä on pidetty niin kauniina, että hänelle on maksettu kuvissa poseeraamisesta. Tuntuu, että monelle naiselle siitä jää päälle jokin sellainen vaihde, että sitten jos ei makseta tai kukaan ei tykkääkään niistä kuvista enää, jotain on vialla. Ajattelin syömättömyyskertomuksia lukiessani, että on tavallaan onni, että on syntynyt sukuun, jossa ollaan läskejä. Minulle ei nimittäin nuorena juolahtanut mieleenkään, että olisin voinut yrittää kontrolloida syömistäni rajaten sen lähestulkoon olemattomaksi. Olin onneton läskeistäni, mutta en ryhtynyt toimenpiteisiin. Koko maailmaani ei ole mahtunut sitä ajatusta, että minusta voisi tulla tahdonvoimalla kansikuvatyttö. Enimmäkseen en ole erityisemmin murehtinut asiaa vaan tehnyt muita juttuja, joita osaan paremmin.

Koska olin ajatellut kansikuvatyttöasiaa, eikä viikon taivaanrajassa kiipeillyt kuume ollut laskemaan päin, menin maanantaina uudelleen lääkäriin ja keksin otsikon sanan. Perjantaina olin saanut diagnoosin keuhkoputkien tulehduksesta ja kolmen päivän saikun, enkä maanantaina jaksanut töihin. Lääkäri halusi ottaa keuhkokuvan. Niinpä huvittelin röntgenjonossa istuessani sillä, että toiset ovat kansikuvatyttöjä ja toiset keuhkokuvatyttöjä. Kas: olen käynyt elämässäni hyvin useissa keuhkokuvissa, joten voin kyllä oikein hyvin kutsua itseäni keuhkokuvatytöksi. Pitkään kuljetin mukanani isoja vanhoja röntgenvedoksia, keuhkoista (ja kallosta: poski- ja otsaontelot). Vedoksissa nimeni oli kirjoitettu väärin mutta henkilötunnus oikein. Minulla on tynnyrimäinen rintakehä, kumea yskä, ärhäkkä kuumekäyrä sekä usein rohinoita keuhkoissa, siksi kai näitä kuvia on tullut otettua. Lapsena tanssiharrastukset menivät puihin, koska sairastuin säännöllisesti ja yskin pitkään ja siten olin tuon tuosta poissa ja jäin jälkeen koreografioissa. Keuhkokuvarepertuaarillani ei ole lainkaan ihme, että teininä kuvittelin sairastuvani tubekuloosiin. Sittemmin olen repinyt tuosta romanttisesta kuoleskelusta runsaasti hupia. Olen kyllä aika ulkona tästä maailmasta tai ainakin sen mainstreamista noine kaikkine hupeineni. Mietin istuessani jalkoja heilutellen, miten kummallista on, miten monet kiinnittävät identiteettinsä voimallisesti työhön ja miten se ei minulta luonnu sitten mitenkään. Ehkä ainoa asia, johon kiinnitän identiteettini kunnolla, ovat ajatukset. Ja nekin ajattelen kierrätyskamaksi. Ja ehkä fyysiset rajoitukset: takareisien kiristys, nivelrikko, se, ettei ole ikinä ollut sironhennon runotyttömäinen. Pääsin sisään, kuva otettiin. Istuin odottamaan.

En ole vähään aikaan nähnytkään niin vakavia lääkärinilmeitä. Kuvista löytyi keuhkokuume. Sain ison kasan antibiootteja ja kahden viikon sairasloman.

Se tuntui jotenkin unenomaiselta. Totisesti, sanoin itselleni kotiin lampsiessa, totisesti olen keuhkokuvatyttö. Vasta kotona itkin helpotuksesta. En ollut voinut ymmärtää, miten muka toipuisin töihin parissa päivässä vääntelehdittyäni viikon kuumeisena lakanoissa. Samalla tietysti mietin synkeästi, somatisoinko vain. Keuhkokuumediagnoosi antoi selkeän luvan olla sairas ja vakuutti, ettei kyse ollut vain somatisoinnista.

Vaikka tietysti kaiken voi kääntää somatisoinniksi kysymällä, miksi juuri nyt. Tai miksi juuri minä, joka en taatusti kuulu keuhkokuumeen varsinaiseen kohderyhmään. Immuniteetin pitää perusterveellä ihmisellä notkahtaa aika tavalla, että saa keuhkokuumeen.

Osaan ainakin sanoa, missä vaiheessa taudille avautui tilaisuus ja milloin tajusin olevani sen armoilla. Toissaviikon lauantaina joogaohjaajakoulutuksessa aloin harjoituksessa täristä kauttaaltaan ja käsittämätön, muodoton ja valtava pelko valtasi mielen. Se kuiskutteli monia asioita: Mitä minä täällä tein, terveiden ja nuorien joukossa opettelemassa heidän ammattiinsa? Enkö jo ollut oppinut hierojana, ettei minusta ole fyysiseen työhön? Miksen taipunut sinne tai tänne? Vaikka monissa jäykkyyksissä kyse olisikin luisista esteistä, kuka haluaisi keski-ikäisen, illuusiottoman ja sulottoman joogaohjaajan, joka kokee jo hengittämisenkin erittäin haastavana? Miten saatoin kuvitella voivani opettaa jotain hemmetin armollisuutta, kun en osannut sitä edes itse? Ja sitten tietysti se kaikista pahin: että olin täysin yksin, ajelehdin, en öisin tiennyt, missä olin ja niin edelleen.

Sillä tottahan se on. Jossain mielessä tuntuu siltä kuin viime kesän lopulla tapahtuneet asiat vain laajenisivat mielessä kivun renkaina. Tuntuu siltä kuin usko yhden oman suhteen sijaan ei olisi romahtanut, vaan saman tien olisi mennyt usko koko rakkaussuhteen ajatukseen. Ei ehkä muiden kohdalla, mutta omalla kohdallani. Ja se kaikki vyöryi päälle tuossa joogaharjoituksessa ja tärisin tärisemistäni dynaamisessa osuudessa peläten kuollakseni tätä yksinäistä elämää, jonka halki koetan tarpoa jotenkin reippaana ja pää pystyssä, ja sitten kun saimme käydä loppurentoutukseen, päästin pelosta irti ja itkin itkemistäni muuttuen kylmäksi, onnettomaksi lätäköksi, jossa ei ollut hitustakaan tahdonvoimaa tai lihastonusta. Harjoituksen päätyttyä menin vessaan ja niistin nenän ja mietin, kykenenkö olemaan itkemättä lopun päivän aikana. Kykenin. Mutta en muista, milloin viimeksi olisin päästänyt kaiken tuskan yhtäaikaisesti mankeloimaan systeemiäni tuolla tavalla. Sen kohdan jälkeen minua alkoi palella. Sunnuntaina puin kahdet housut ja paidat päällekkäin ja viluttelin vähän, vaikka muilla oli kuuma. Kun kurssi sunnuntaina loppui ja lähdin turvallisesta ryhmästä kohti kotia, huomasin oudon vilutuksen ja väsytyksen. Pistin sen neljän päivän intensiivin piikkiin - viikonlopun viikkolevon sijaan olikin tuollainen yksitoista tuntia päivässä -koulutus: ei ihme, jos energiat ovat lattianrajassa. Maanantaina viikko takaperin kurkku oli kipeä mutta ei kuumeinen olo, joten lähdin töihin. Lähdin sieltä kahden aikaan pois, kun työparini sanoi, että olen ihan harmaa ja kannattaisi varmaan koettaa nukkua pois tätä kurkkukipua. Nukahdin raitiovaunussa matkalla kotiin, minä, joka en osaa nukkua samassa huoneessakaan toisten kanssa, saati liikkuvaan välineeseen. Kotona kuumemittari näytti melkein kolmeakymmentäyhdeksää. Siitä pitäen olen lähinnä nukkunut ja horkannut. Välillä olen miettinyt, onko koaguloituminen jo lähellä ja miksi tuntuu siltä kuin rinnan päällä istuisi norsu.

Keuhkokuumeeseen liittyy sellainen oire, joka on itselleni uusi: tuntuu kuin sisäänhengittäessä ei saisi ilmaa. Ei keuhkoputkien takia (se on tuttu tunne) vaan koska keuhkot eivät vain laajene. Tätä on vaikeaa selittää. Mutta sitä haukkoo henkeä kun kala kuivalla maalla ja unensekaisempina hetkinä tähän liittyy myös outo hinkuvan ynisevä ääni.

Olen koko sairauden ajan nukkunut yksin valtavassa sängyssä, jonka katokset levittäytyvät ympärille yötaivaan tuikkivana jurttana. Kun yskin oikein pahasti, koirakin kiipeää pois sängystä ja käy lattialle nukkumaan täyteen puhtaan pyykin pussiin. En ole jaksanut sairaana purkaa pyykkejäni komeroon. Ehkä pussia voisi alkaa kutsua kohta ennemminkin koiranhajuisen pyykin pussiksi. Päivät ja yöt pilkkoutuvat, koska yskä ei salli nukkua pitkiä aikoja: tunti tai pari kerrallaan, sitten valveilla hinkumista ja jossain vaiheessa uudelleen sammahtaminen. Ensimmäisinä päivinä vessanpöntön rengas tuntui niin jäätävältä, että aloin itkeä vessassa, koska renkaalle piti istua kun reisilihakset eivät jaksaneet kannatella pöntön päällä puolikyykkien. Ja kaikkea tätä reunustaa sellainen pahoinvointi ja heikotus, etten ole tiennyt sellaista mahdolliseksi muuten kuin kovassa vatsataudissa.

Sairastaessaan tajuaa, miten paljon oma elämä kantaa -ajattelu perustuu siihen, että on pieniä, hienoja hetkiä. Jos minulla ei olekaan varmaa toimeentuloa, päheää lukaalia, mahtavaa vartaloa, hienoja vaatteita eikä intohimoista rakkaussuhdetta, on kuitenkin aurinkoa lehvästöissä, kävelemisestä toistaiseksi kipeytymättömät jalat, löylyä ähkäisevä kiuas uimastadionilla, taivaan loputtomat sävyt, kasvien tieteelliset nimet, lintujen äänekkyys aamukuudelta ennen töihin hakeutumista. Sairaana menetän oikeastaan miltei kaikki nuo asiat, jotka saavat minut pitäytymään elämässä ja unohtamaan hetkeksi, miten yksinäinen ja tuulentuivertama olo itselläni on menetettyäni Faunin. (En tarkalleen tiedä, mitä olen menettänyt, mutta se on jotain suurta, koska olen näin rikki näin pitkään.) On tietenkin omat ajatukset, ja ne voivat hetkittäin tuntua hyvinkin viihdyttäviltä, kuten vaikka tuo ajatus keuhkokuvatytöistä. Sensationaalisia paljastuksia keuhkokuvatyttöjen elämästä ja niin edelleen.

Omat ajatukset ovat välillä myös melkoisia soita. Esimerkiksi tämä kysymys miksi. Okei, miksen juuri minä? Olen ihan varma, että osaan suhtautua keuhkokuumeeseen rennommin kuin moni muu. Mutta miksi juuri nyt? Aiemminkin olen saanut keuhkokuumeen sellaisissa tilanteissa, joissa olen kokenut olevani täysin yksin ja murheen jäytämä. On kuin suru kirjaimellisesti riuduttaisi. Ja tämä vasta onkin outoa: kiinalaisessa lääketieteessä uskotaan, että keuhkoihin liityvä tunne on suru. Ehkä ei tarvitse rakennella yhdensuuntaisia kausaalihypoteeseja (kiinalaiset eivät ainakaan niin tee) vaan voi sanoa, että suru ja keuhkot kuuluvat yhteen. Melkein aina sairastumiseni hengitystien tulehduksiin liittyvät tavallista suurempiin itkukohtauksiin ja jonkinlaisiin surun alle romatamisen tuntoihin. OLenko ollut sillä tavalla romahtaessani jo viruksen sormeiltavana ja siksi stressin sääteleminen on mennyt pieleen vai kuinka? Vai avaako romahdus tien viruksille, joita joka tapauksessa pörrää kaiken aikaa ympärillä? Noidankehä viruksen etenemisen ja emootioiden yli läikkymisen välillä?

Minusta on tuntunut syksyn, talven ja kevään aikana monta kertaa siltä, että tämä suru on sairastuttaut minut. Tai ettei se ole enää surua, vaan jotain kauhua, tuskaa, jotain sellaista miltei fyysistä kipua siitä, että nukkuu yksin ja yrittää turhaan kesken painajaisia etsiä käsillään lämmintä kehoa jonka viereen tyyntyä. Olen koettanut hyväksyä tuon tilan ja palata siihen rauhallisesti, antaa sen olla. Onhan toki luontevaa, että elämä järkkyy välillä, sellaista tapahtuu. Tähän järkkymiseen ei ole liittynyt samanlaista merkitysten avautumista kuin eroon kymmenen vuotta sitten, kun äkkiä maailma oli uusia merkityksiä täynnä ja kaikki värisi muutoksessa. Ei: tässä on jotain mykkää ja sisäänpäinkääntynyttä. Tämä ei voimauta mihinkään. Ainakaan vielä. Hieman epäilen, voimauttaako tämä missään vaiheessa. Odotan.

Niin että sitten kun saan keuhkokuumediagnoosin, mulkaisen lääkäriä ja ajattelen, että niin niin, mekanistisen selitysmallin mukaan tässä on kehoon tunkeutunut ulkopuolinen pahis ja pistänyt ranttaliksi, mutta totuuden siementä on siinäkin, ettei sitä yleensä ota vastaan niitä pahiksia. Nyt sen on ottanut vastaan ja vielä avosylin. Ja tiedän, miksi: koska elämänhalu hiipuu, on erikseen ponnisteltava jaksaakseen käydä harrastuksissa ja tehdäkseen asioita joista tietää yleensä saavansa voimaa. Niistä saa voimaa, muttei samalla tavalla kuin aiemmin. Ja välillä huomaa ajattelevansa, että mitä ihmettä täällä tekee, kun ei tunnu olevan kellekään mitään annettavaa. On osa ihmiskunnan inhottavasti kuplivaa syöpää kykenemättä antamaan mitään vastalahjaksi. Ei kaiken aikaa, tietenkään On hetkiä, kun olen hengästykseen saakka kiitollinen ihan kaikesta ja kaikille, myös sille kehomielelle, jota asustan. Levollisia hetkiä. Mutta kaipaan sitä, että olisi turvallinen syli. Kaipaan sitä niin että sattuu. Ja samalla en jaksaisi lähteä etsimään ketään uutta ihmistä, koska asiat näyttävät menevän joka tapauksessa pahasti pieleen. En tiedä, uskaltaisinko enää.

Kotona luen, että keuhkokuume iskee tyypillisimmin pikkulapsiin ja vanhuksiin. He ovat toisten armoilla monissa asioissa. Ei ole ehkä sattumaa, että koen itseni mummolapseksi ja saan keuhkokuumeen.

Ja samalla, mikä olisi sen vaihtoehto? Aivan samalla tavalla kun en ole osannut nähdä itseäni kansikuvatytöksi kontrolloituna, en osaa nähdä monia muitakaan asioita kohdallani. En osaa nähdä, että haluaisin rauhoittua toimistotyöhön, lapsiperhearkeen ja sensellaisiin. Haluaisin mennä vapaana, mutta miten se onnistuu, kun kehoni sairastuu kerta toisensa jälkeen pahasti?

Mainitsen kämppikselle, että keuhkokuume tuli taas luokseni tällaisessa kohtaa, kun olen päästänyt surun lähemmäs ja työstänyt tämän kamalan talven aikana yin- ja aerialjoogassa auki keuhkomeridiaanin alueita, jotka ovat perinteisesti olleet itselläni paitsi kestojumissa, myös niin kipeät työstää, että olen vältellyt niitä tarmokkasti koko ikäni. Kämppis toteaa, että ehkä nyt on tosiaan sille hyvä hetki.

Samantien haluaisin peruuttaa takaisin ja ajatella vain pneumokokkia. Mutta en pysty. Minulla ei taida olla paluuta sairausmalliin, jossa keho ja mieli erotetaan toisistaan.

Ajattelen vuoronperään, että annan surun olla, hyväksyn sen osaksi elämääni ja ehkä kuolen siihen, ja vuoronperään, että täytyyhän toki olla jokin keino päästää siitä irti, vähän kerrassaan, vaikken sitä tunnu löytävänkään. Jossain muualla olisin pulassa tämän tilani kanssa, mutta täällä rikkaassa länsimaassa saan kahden viikon saikun ja lääkkeet ja tarvittaessa saan lääkäriltä vaikka printinkin keuhkokuvasta, jossa näkyy selkeä varjostuma.