Somelakko

En ole aiemmin kokenut somea ahdistavana, mutta viime päivien kiukkuinen tulikivenheittely sai aikaan sen, että jonkin aikaa asiaa aamukahdelta vatvottuani päätin pistää somen säppiin toistaiseksi. Blogia en miellä someksi ja pidän tätä tärkeämpänä asioiden jäsentämisen kannalta. Sikäli on todella omituista, että some nieli niinkin moneksi vuodeksi tältä voimavaroja. 

Luen Tonu Onnepalun kirjaa. Ymmärrän sitä paremmin kuin somea. Vähän kuin laajennettu ja nykyaikaistettu Saarnaajan kirja, tuo vanha lemmikki. 

Jostain luin joskus, että Saarnaajasta saisi pitää vasta vanhetessaan, mutta itse pidin siitä jo kaksikymppisenä, samoin kuin Tyhmyyden ylistyksestä. Silti en ole katsonut tarpeelliseksi pohtia, olenko masentunut, kuten Onnepalu tekee. Ehkä se on ironiaa? Varmaa ainakin omalla kohdallani on, että tämän tilan sisältä mikään ei näyttäydy yhtä kammottavana kuin menemiselämä ja romanttinen rakkaus, jota Kalifornian-nainen kutsuu hullun taivaaksi. 

Huomaan jääneeni levottomaksi eilisen työhaastattelun jäljiltä. Oppisinko valehtelemaan riittävän hyvin? Haluaisinko oppia? Haluaisinko sanoa "koronanjälkeinen aika" tietäessäni, että ollaan kaikessa muussa, en taatusti. Eilen oli toisen työpaikan kokous Teamsissa (tätä nykyä teen töitä neljälle taholle edellisvuosien kolmen asemesta). Siellä puhuttiin huolestuneesti heistä, jotka eivät suostu ymmärtämään, ettei koronasta enää tarvitse välittää. 

Olisin tietysti voinut kysyä, kenen mielestä ei, ja miksi ei, mutta muserruin sen yksimielisyyden alle. Vaihdoin kallonsisäisen suotimen siihen, jossa näin luurangot keskustelemassa tästä asiasta Teamsissa. Helpotti hieman. Mutta huomaan herääväni synkeänä ja yksinäisenä ja jotenkin lannistuneena. 

Ajattelen haastattelua, jonka luin männäpäivänä, ja josta olen keskustellut muutaman luottoihmiseni kanssa. Se on kysymyksissään täysin järkeenkäypä mutta tässä asenneilmastossa siitä ei oikein kai ole viisasta puhua. Meidän yhteiskuntaamme on äkisti versonut monia asioita, joista ei ole oikein viisasta puhua. Jotenkin liki kaikki muut näyttävät nollavan kognitiivisen dissonanssin, ehkä auktoriteetin menetelmällä. Itse en pääse yli siitäkään, että jotain vauva.fi-saittia sensuroidaan aivan mielivaltaisesti juuri kun siellä on jotain ei-pelleilymielessä tuotettua asiaakin. 

Seison puutarhassa, korjaan omenia ja talouspäärynöitä suoraan puusta kestokasseihin ystävälle vietäväksi. Saamme kassit toiselle puolelle Suomea kolmannen ystävän avulla. Molemmat ystävät ovat tulleet tutuiksi blogin kautta silloin joskus. (Onpa siitä kauan.) Naapurin mies huutelee kasvimaaltaan ja yskii välillä pahan kuuloisesti. Huutelen takaisin. Ei ihmeemmin liikenteen ääniä, ei kivitaloja, ei asfalttia. Helpotus tästä kaikesta. Lintu lentää koivusta toiseen. Illalla näimme Vompsun kanssa kurkia. Tosin kurjethan kuullaan ensin, ikiaikaiset töräykset, ja vasta sitten älytään tutkia taivaankantta tarvittavalla paneutumisella. Nytkö ne jo lähtevät? No, onhan iltaisin toki jo aika pimeä. Galapagoksentomaatti, joka ei siis ole tomaatti lainkaan vaan villi lähisukulainen Galapagos-saarilta, on kellastanut kaikki lehtensä, samoin Joseph Lofthousen tomaatit, joihin on risteytetty luonnonlajisukulaisia, S. habrochaitesia ja S. pennelliitä. Ne puhuvat vielä luontoa ja säätä, toisin kuin tomaattitomaatit, jotka vaan jatkavat hommiaan sinne saakka että lyhistyvät pakkasiin tai sienitauteihin. 

Tuntuu oudolta kun on äkisti niin kylmä. Pakko pistää kasmirtakki päälle, ja pipo. 

On siellä kuitenkin parikymmentä astetta vaikkei siltä tunnu.

Valmistaudumme talventuloon. Viime talvena kalleimpien kuukausien sähkölasku oli yli 600 euroa kuulta. Meillä on siis pörssisähkö. Kovaa menoa on tulossa tällekin talvelle. Vompsu soitti sähköyhtiöllemme ja kyseli, millainen sopimussakko tulisi, jos irtisanoisimme määräaikaisen sopparimme. Ei heillä ole sopimussakkokäytäntöä, se tarkoittaisi retkeä oikeusistuimiin. Antaa olla, totesimme. Se on vain rahaa. 

Tämä liki kaataa taloutemme mutta aiomme selvitä irvistellen. Olemmehan me aina ennenkin selvinneet. (Tuntuu ihan hullulta, millaisilla palkkioilla elin vuosikaudet. Ihan oikeasti. Nykyään olen mielestäni melkoinen kroisos mutta tietysti melkein kenen muun mielestä tahansa aivan auttamattoman köyhä.) 

Ensi kuussa katolle tulee melko laaja paneelisto mutta se helpottanee laskua enemmän kesällä kuin talvisin, jolloin aurinko ei säteile samaan malliin. Tänään sähkömies kävi asentamassa vesivaraajan sulakkeen sisääntuloon aikakytkimen. Nyt sen sijaan, että varaaja alkaa lämmitellä aina kun jokin laite vähänkin imaisee lämmintä vettä, se saakin lämmittää vain öisin ja silloinkin vain kolmen halvimman tunnin aikana. Sähkömies sanoi, että ei hän kyllä lämmitä vesisäiliötä itse kuin pari kertaa viikossa ja vielä kerrankin viikossa lämmittäen sen pitäisi olla legionellaturvallinen, kunhan lämmittää kerralla vähän korkeammalle. (Ja luultavasti pahin legionellavaarani on ihan muualla.) Varaaja on kuitenkin hyvin eristetty ja veden lämpötilaa pystyy tarkkailemaan aistinvaraisesti - kun se alkaa tuntua viileältä, kytkin päälle. Luulisi sopivan lämmitysrytmin löytyvän aika nopeasti. Lämmintä vettä olemmekin säästäneet aina, myös kerrostaloasukkeina aikanaan. Sellaista kaikkea jää hihansuihin ympäristöjärjestöaktiivivuosista. Vedenkulutuksemme kokonaisuudessaan on ollut suunnilleen puolet sitä mitä edellisillä asukkailla (joita oli myös kaksi, plus kaksi koiraa). Ja roskis tyhjennetään vain neljänneksellä niistä ajoista joina heidän roskiksensa tyhjennettiin. Tiedän tämän niistä esitiedoista, joiden kanssa jätehuolto ja vesihuolto lähestyivät meitä tänne muuttaessamme - olettaen aluksi, että asiat sujuisivat suunnilleen samalla tavalla, kun on yhtä monta ihmistäkin, mutta ei se ihan niin mene. Ihmisillä on hyvin erilaisia kulutustottumuksia. 

Ihmeellinen elokuu. Hedelmiä ja kasviksia ei tarvitse nyt ostaa. Syömme sitä, mikä pihassa kasvaa. Ensi vuonna enemmän penkkejä, enemmän valinnanvaraa.

Tuntuu jotenkin mukavalta työntää kauemmas etenkin naamasto, josta on viime aikoina tullut lähinnä semmoinen kysyvä olo, että haluanko oikeasti olla yhteyksissä kaikkien näiden ihmisten kanssa, ainakaan tällä tavalla. 

Pikku prinssi & Oliver Sacks, säikähdys ja somearkuus

Viime viikkoina on sosiaalisessa mediassa kiertänyt meemi, jota olen katsellut vähän huolestuneesti ja josta moni arvostamani ja pitämäni ihminen on hämmennyksekseni tykännyt. Meemissä sanotaan suurin piirtein, ettei ihminen sydämellä paremmin näe, koska sydän on sisäelin, vaan silmällä.

Olen ollut meemistä hämmentynyt, koska filosofian graduni perustui vahvasti ajattelijoihin, joita ja joiden estetiikkakäsitystä yhdistää optisen näkökäsityksen kyseenalaistaminen: Silmä ei näe eikä silmällä nähdä, ihminen näkee kokonaisena olentona, kaikkiaistisena ja myös itsensä samalla aistivana lähinnä silloin, kun katselee - tarvitaan aktiivisuus. Mitä aktiivisuuteen tulee, oman sydämen syketiheyden monitorointi on tärkeää informaatiota oman kehon kuormituksesta ja virittyneisyydestä ja sikäli minun on vaikeaa hurrata ajatukselle, ettei sydämellä ehkä tietyissä tilanteissa todellakin näkisi jopa paremmin kuin silmällä.

Onnistuin säätelemään hämmennystäni vakuuttamalla itselleni, että varmasti he ajattelivat vastustavansa jotain ihan muuta pikemminkin kuin kannattavansa optista näkemiskäsitystä. (Olkinukkeja en tahdo alkaa rakentaa.) Mutta mitä? Metaforista puhetapaa? Sentimentaalisuutta? Epätieteellisyyttä tai tiedevastaisuutta? - Mutta ei ole kovin tieteellistä sekään, että väittää näkemisen tapahtuvan silmällä. Sekä sydän että silmä tarvitaan näkemiseen - tai niitä korvaavat kapistukset, keinosilmä, keinosydän. Ja hermoverkko, joka käskyttää silmämunaa liikuttavia lihaksia, tulkitsee, etsii. Ehkä tässä on kaikuja myös olemisen/tekemisen ja interoseption/eksteroseption arvottamisesta kulttuurissamme? En oikein ymmärtänyt, mikä jutussa oli niin hauskaa ja jokin siinä ahdisti kovasti. Arvelin lukevani lauseen ihan toisin kuin muut ja tunsin yksinäisyyttä ja äkisti, pitkästä aikaa myös sitä tuntua, etten saisi ajatella kuten ajattelen, lukea kuten luen, ymmärtää kuten ymmärrän. Valitse taistelusi, älä nyt kysy mitään, ettei sinun ajatella vittuilevan, hoin itselleni ja sain kuin sainkin käsiteltyä jotenkin syvän ja lamauttavan surun meemistä kysymättä tai kommentoimatta mitään. (Tämä suru! Voisinko mieluummin nauraa tai pyytää apua? Jotenkin tässä kohdin en osannut. Tulen surulliseksi vaikka mistä hassuista asioista, niin se vaan on, ja olkoon. Onneksi en lamaannu pitkiksi ajoiksi.)

Nyt kun olen lukenut - ihan sattumalta - Oliver Sacksin näköaistimista ja sen pulmia käsittelevää kirjaa "Kirjailija joka kadotti kirjaimet", muistin äkisti jo unholaan painuneen meemin. Palasin kokemaani hämmennykseen ja ajattelin, että tätä kirjaahan täytyy suositella somessa, jos vaikka jotakuta kiinnostaa näkemisen tematiikka psykologian ja neurofysiologian kannalta. Kirja on aivan fantastinen - tällaista tekee hyvää lukea, jotta osaa arvostaa arkista! (Ja myös hahmottaa itseään; luulen löytäneeni uuden hypoteesin siihen, miksi varoituksetta sattuvat vammani tuntuvat osuvan systemaattisesti vasempaan puoleeni, miksi lapsena juoksin ovenkarmeihin, kolhin itseni ja miksi nykyäänkin kehoni puoliskojen välillä vallitsee niin voimakkaasti erilainen jännitys; ehkäpä jännityksen epäsymmetriassa kyse ei olekaan aiemman hypoteesin mukaisesti ratsastusonnettomuudesta, johon jouduin teininä ja jonka jälkeen en saanut minkäänlaista fysioterapiaa vaan lievästä epäsymmetriasta ääreisnäössä - sen huomaa selvästi, kun kohdistaa siihen tarkkaavaisuutensa; olisi kiinnostavaa tietää, onko tuon epäsymmetrian syy vai seuraus se toiminnallisuuden ja koordinaation epäsymmetria jollainen jossain määrin toki meillä kaikilla taitaa olla, minulla ehkä vain keskimääräistä vahvempana.)

Sacksin tapaan kirjassa on potilaskertomuksia, jotka avaavat silmät/sydämen (kukin poimikoon luentaansa provosoimattomamman) sille, millaista on elää maailmassa, jossa ei tunnista kollegoitaan, jossa ei ole olemassa mitään kasvojen toisella puolen, jossa kadottaa äkisti kyvyn lukea ja niin edelleen - tai millaista on saada silmämelanooma ja menettää stereonäkö tai saada sellainen ensimmäistä kertaa viisikymppisenä. Näkemisen probleemien sivujuonteena kulkevat kysymykset mielikuvien luonteesta, erilaisista ratkaisuista samantyyppiseen tilanteeseen, ylipäänsä siitä, miten erilaisissa maailmankaikkeuksissa elämme ja miten kummallista on, että meillä on kuitenkin kieli, jolla voidaan edes jotenkin viestiä tuota liki läpivierasta, omasta elämismaailmasta poikkeavaa toismaailmaa. Tapaa ihmisiä, jotka näkevät kielellään tai ihollaan. Sokeita, jotka käyttelevät visuaalisia mielikuvia niin taitavasti, ettei ympäristö meinaa tajuta heidän silmiensä todella vaurioituneen niin etteivät he (optisessa mielessä) näe.

(Näitä tarinoita lukiessani mietin jo edesmennyttä Lohi-kissaa, joka sopeutui sokeuteensa niin hyvin, että meitä ihmisiä hirvitti katsella sen huoletonta hyppelyä kaapilta toiselle pään korkeudella. Meiltähän meni tosiaan aika kauan tajuta, että Lohi oli sokeutunut. Millainenhan sen maailma lopun aikoina oli? Ainakin se kehräsi ja lauloi ja rakasti ja jopa loikki ihan entiseen malliin.)

Kuten aina Sacksia luettuaan, tuntee myös hetken aikaa, miten turhaa on pelätä onnettomuuksia ja sairauksia, sillä keho on mittamattoman neuvokas ja kriisin jälkeen sopeutuu vaikka millaisiin asioihin jollain tavalla - ja että tuohon tapaan voi itse vaikuttaa, että potiluus ja vammautuminen ei ole passiivista jonkin annetun nieleksimistä vaan aktiivista kohti toisia, kohti maailmaa hapuilemista, joka tuottaa usein jotain ainutkertaista ja ainutlaatuista - oikeastaan aika oletettavasti, koska kokemukset ovat ainutkertaisia ja ainutlaatuisia. Ajatella, että moni ihmisistä, joiden menetystä ajattelee kauheaksi ja vaikeaksi, kokeekin itse asiassa saaneensa kallisarvoisen lahjan - jotain aivan uutta, jotain mitä ei ole osannut kuvitellakaan. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, jonkin vanhan loppu voi tosiaan olla jonkin uuden alku. (Vaikka pitäisihän tämä keski-ikäisenä kai jo tietää?) (Ja toki on myös niitä, jotka eivät löydäkään enää voimaa kurkottaa maailmaan.)

Tulen valtavan iloiseksi lukiessani ja hetken uskon taas pystyväni pelosta jähmettymisen sijaan (fight ainakin onnistuu minulta huomattavasti freezea ja flightia huonommin) myös käyttämään befriendiä. Entä jos suosittelisinkin kirjaa? Mutta jätän sen suosittelematta sosiaalisessa mediassa. (En jotenkin miellä blogia someksi, tämä on hitaampi ja turvallisempi paikka.)

En tiedä, some on vaan niin ylikuumennut alusta aina välillä ja olen huomannut, että silloin, jos olen iloinen ja toiveikas, siitä saatetaan suuttua tai siihen saatetaan suhtautua ivallisemmin tai ärtyneemmin kuin siihen, että olen lannistunut tai varovainen. En oikeastaan edes tiedä, haluanko ymmärtää tätä ilmiötä - panen sen vain merkille. Ehkä sitä iloisena ja toiveikkaana on varomattomampi, ja sitten vahingossa talloo varpaita. Ja saa aikaan reaktion, säikähtää, vetäytyy, jähmettyy. Näin kävi taas pari päivää sitten aivan tuntemattoman ihmisen kanssa, jolle koetin suositella erästä hyväksi kokemaani harjoitusta. Ihminen oli itse kirjoittanut railakkaasti ja iloisesti ja nimenomaisesti pyysi ehdotuksia, joten vastasin samaan sävyyn ajatellen, että tästä voisi olla hänelle oikeasti hyötyä. Vastaus ehdotukseeni oli pilkallinen. Luin tekstit monta kertaa läpi mutten oikein tajunnut, mikä meni pieleen. Ehkä se, ettei hän ymmärtänyt yhtä termiäni, jota olin naiiviuttani kuvitellut yleiskieliseksi?  En osannut kuin pyytää anteeksi säikähtäneenä ja pyytää, ettei hän sekoittaisi kirjoitustyylini kelvottomuutta itse suositellun harjoituksen mielikuvaan. Se instantpilkallisuus vastareaktiona johonkin yksityiskohtaan, jota ei ymmärrä, jos nyt siitä oli kyse eikä jostain ihan muusta, on kyllä aika jännä reaktio. Taidan olla sillä tavalla reagointiin itse vähäsen liian utelias ja surualtis. Jargonahdistusta on minussa vaikeaa saada aikaan vaikka selvästi - kuten tämä meemiasiakin osoittaa - osaan oikein hyvin ahdistua siitä, etten ymmärrä, mikä arvostamiani ihmisiä viehättää jutussa, jota en osaa itse pitää hyvänä. Tavallaan jargonahdistumattomuus on hyvä piirre oppimisen kannalta mutta tekee minusta kehnon kirjoittajan ja ehkä myös kehnon liikunta-alan ammattilaisen. No, ei se mitään. Saan olla kehno. Pyydän anteeksi ja yritän uudestaan. Ja välillä, kuten nyt, olen niin silmät pyöreinä ihmisistä, etten sitten uskallakaan kirjoittaa someen. Jään vain miettimään, miten ihmeessä tämä kaikki voi olla niin vaikeaa.

Onneksi ilo ei koskaan piiloudu pitkäksi aikaa. Ja onneksi kirjoitan edelleen asioista, jotka minua pelottavat, koska vielä enemmän minua suoraan sanottuna pelottaa se tilanne, jos en uskalla kirjoittaa niistä asioista, kirjoittaa tai puhua. Jos vain nielen sen kaiken ja rakennan ympärille paksumman ja paksumman muurin kunnes en saa enää henkeä lainkaan. 

Uteliaisuuden puuttumisesta

Joskus törmään kantoihin, jotka hätkähdyttävät (ja uteloittavat) itseäni. Usein niissä on kyse toisten ihmisten omista poikkeavien käytäntöjen arvostelmista. Se, mikä näissä kannoissa hätkähdyttää, on kenties tiivistettävissä sanoihin uteliaisuuden puute.

Joku on huomattanut (usein aika asiallisen kuuloisesti) jotain kantansa ilmaisijan toiminnasta tai toiminut jotenkin eri lailla kuin kantansa ilmaisija itse toimisi. Kantansa ilmaisija närkästyy: Toinen on erilainen, hyi! Toisesta kellään ei saisi olla hauskaa maailmassa! Kaikkia tyyppejä sitä pitääkin sietää!

Närkästynyt toki saa olla.

(Vaikka onkin aina hauskaa leikitellä omalla loukkantumisella ja hämmennyksellään ja kysyä, häpeänkö nyt jotain niin kipeästi, että haluan piilottaa sen itseltänikin - miksi nimittäin närkästyisin muuten niin polttavasti jonkun toisen tekemisistä, jotka eivät taatusti mitenkään kuulu omaan vastuualueeseeni ja joihin voin usein vaikuttaa aika minimaalisesti (etenkään takanapäin länkyttämällä)? Eräässä kiinnostavassa artikkelissa, jonka vastikään luin, oli tutkittu häpeä-sanan esiintymistä viiden valtakielen kirjalllisuudessa viimeisen kahdensadan vuoden ajalta. Häpeä-sanan käyttö on systemaattisesti vähentynyt ja muiden epämukavuuden ilmausten määrä kasvanut. Emme häpeä, mutta olemme kasvavissa määrin ahdistuneita, stressaantuneita, närkästyneitä jne. - ja näiden tuntojen määrä kasvaa siinä missä häpeän vähenee. Ehkä takana on muutos tuntemisen tavassa, mutta saattaa kyseessä olla muutos puheenparressakin. Liekö häpeä hävettävämpää kuin ennen? Vaikeaa arvioida. Vai ovatko ympäristömme tai kausaaliattribuutiomme todella muuttuneet siinä mittakaavassa, ettemme enää sitoudu sellaisiin ajatuksiin kuin ajatuksiin kyvyistä ja luonteista? Itse ainakin törmään näihin jatkuvasti arkikielessä, vaikken itse kannatakaan niitä juuri minkään selittäjinä. (Ehkäpä siksi huomaankin törmäykseni.) Moni tutkija joka tapauksessa pitää syyn ja jopa tunteen ulkoistamista ikävästi polttelevan häpeän säätelykeinona: ei minua hävettänyt, mutta tilanne oli vaivaannuttava / ei se ollut minun syyni vaan noiden ja voi pojat, että niiden käyttäytyminen vituttaa.)

Mutta tuohon närkästykseen liittyy usein kummallinen piirre. Sitä toista osapuolta ei yhtään koeteta ymmärtää. Ei olla kiinnostuttu, miksi se toimii tai ajattelee eri lailla. Ja miten se tuon erilaista toimintaa ehkä taustoittavan päätelmänsä perustelee.

Sosiaalisessa mediassa tällainen närkästyksen purkaus näyttää joissain kaveripiireissä lisäksi synnyttävän komppausaallon, jossa kukaan konfrontoi tai kysy alkuperäiseltä närkästyjältä, että eikö sua yhtään kiinnosta, miksi se toinen reagoi tai käyttäytyy tuolla tavalla. Että voihan sillä olla joku syy tehdä niin. Ja voisi olla aika kiinnostavaa tietää, mikä se syy on ja miksi se pitää sitä hyvänä syynä tehdä noin.

On tietysti mahdollista, että aika moni tahdonalaisesti sivulliseksi jättäytyvä lukee saman päivityksen kommentteineen samalla hämmennyksellä ja uteliaisuudella, jolla sen itse luen: kas, tämä tyyppi ei halua ymmärtää, miksiköhän, ja nämä toisetkin vain näyttävät haluavan leimata sen vanavedessä, ja miksiköhän niin? Ja sitten seuraa se ikävämpi - omaan vastuualueeseen kuuluva - miksiköhän, josta on myös jaksettava kiinnostua: Niin, miksiköhän en itse nyt ala konfrontoida tätä ja samalla tutkia, onko hypoteesini lainkaan paikkansa pitävä? Olenko vain leimannut nämä ihmiset keskusteluhaluttomiksi tai uteliaisuudenpuutteisiksi? No, en ehkä. Arvelen, että jos argumentoisin oikein taitavasti, he saattaisivat kiinnostuakin keskusteluun ja houkuttua aiheen tonkimiseen. (Tosin minäpystyvyyteni juuri tässä lajissa on horjuvaista sorttia ja ainakaan moinen toiminta ei avita univaikeuksissa tai vähennä jännitystä elämästä.) Mutta näyttää siltä, että avustamattomina heidän uteliaisuutensa ei heidän kohtaamassaan tilanteessa herää, kukaan muu ei vaikuta olevan kiinnostunut heidän uteliaisuuteen avustamiseensa, ja arvelen, ettei aikani riittäisi, jos konfrontoisin tällaisissa tilanteissa aina tyyliin entisiä työkavereita tai ala-asteen luokkatovereita. (Jostain syystä läheiseni harvemmin kirjoittavat tuohon tyyliin, että vittu mikä urpo kun teki x tai sanoi y, vitun ilonpilaaja.)

En yhtään pidä siitä, että olen huomaavinani uteliaisuuden puutteen esiintyvän useimmiten niillä ihmisillä, joilla ei ole korkeakoulutusta. Se tuntuu elitistiseltä ajatukselta. Mutta toisaalta, näin se näyttää menevän. (Tosin lienee järkevää olettaa, ettei korkeakoulu ole synnyttänyt uteliaisuutta vaan uteliaisuus auttanut kestämään korkeakoulua? Tai ainakin nyt kun olen lukenut joidenkin opiskelijoiden kuvausta korkeakoulupoluistaan, ounastelen sen menevän enemmän näin päin. Toivoisin olevani tässä väärässä ja pelkään, etten ole.) Tai sitten en enää onnistu kuulemaan, että on siellä uteliaisuutta ja halua ymmärtää, mutta se vain jostain syystä ilmaistaan ja siitä keskustellaan tavalla, joka ei edistä vaihtoehtoisten selitysmallien löytymistä.

Tänään luin hämmennyksestä oppimisen edistäjänä ja törmäsin kiinnostavaan väitteeseen: tarvitaan jonkin verran pohjatietoja aiheesta, jotta uteliaisuuden virittävä kognitiivinen dissonanssi olisi mahdollinen. Niinpä: jos aiheesta ei ole mitään tietoa eikä kantaa, mikä hyvänsä väite voidaan hyväksyä semmoisenaan, ei tarvitse kiinnostua eikä uteloitua. (Toisaalta, näytäpä ihminen, jolla ei ole käyttöteoriaa tunteista, motivaatiosta, sosiaalisista pelisäännöistä jne.) Tavallaan näin. Mutta ehkä kyse voisi olla muustakin: vaikka olisi jokin käsitys, sitä ei ehkä myöskään haluta epäillä. Miksi? Koska varmuus tuntuu kivemmalta kuin epävarmuus, koska uteliaisuus on vaivalloista, koska on liian monta kertaa havaittu uteliaisuuden kilpistyvän työhypoteesin sijaan turhautumiseen ja siitä tylsyyteen? Koska epävarmuus ja uteliaisuus mielletään ryhmäkurin rikkomiseksi? (En miellä näin mutta joskus konfrontoidessa huomaa tällaisen ajatuksen nousevan joidenkin mieleen tai jopa kielelle ja siitä puheeseen. Lisäksi minut on lapsena sosiaalistettu tällaiseen ajattelutapaan; itselleni korkeakoulu totisesti mahdollisti uteliaisuuden esiin pulpauttamisen sen sijaan että sitä olisi joutunut edelleen häpeilemään.) En tiedä, tätä aihetta on tutkittu yllättävän vähän tai sitten en ole iskenyt kultasuoneen. (Oletan jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa todennäköisemmin.)

Kai kaikista on tavallaan hauskaa osua oikeaan arvauksessaan. Onhan se hauskaa voittaa lotossakin. Kausaaliattribuutiot vain ovat kovin vaikeita. Sikäli se muistuttaa lottoamista. Joskus käy tuuri. Monesti ei. Todennäköisyys osua selitysarvauksessaan oikeaan tuskin kuitenkaan kasvaa, ellei uteliaisuus viriä ja tilannetta ole oikeasti valmis tutkimaan monilta kanteilta, pompottelemaan vaihtoehtoisia selityksiä ja hyväksymään sekin seikka, että aika harvassa asiassa ensimmäinen arvaus itse asiassa osuu häränsilmään.

Hyvä jos viimeinenkään.

Niin, tuo, minkä julmasti ja kevytkenkäisesti nimeän uteliaisuuden puuttumiseksi, tosiaan hätkähdyttää ja ennen kaikkea uteloittaa itseäni. Mitkähän lienevät villeimmin itsestään ilmoittelevat tarpeet ja toiveet siellä kovalta kuulostavan julkisivun takana?