Näin sen omin silmin

Kun käyn lyhyesti päiväntaitteen aikaan kotona, pysähdyn hetkeksi pyörien luokse lukittuani ensin oman menopelini. Mitä ihmettä... pyörien luona asfaltissa on vaaleampia kehiä. Itse asiassa huomaan melkein heti, että nuo kehät muistuttavat visuaaliselta muodoltaan pyörien renkaita. Katson kehiä ja renkaita ja pyöriä. Mitä on tapahtunut? Onko ehkä seinä käyty hiekkapesemässä? Ja pyöriä ei ole korjattu edestä pois, ja sitten kun hiekka on kuivunut, se on varissut maahan ellipseiksi. Mutta miksi se on varissut noin ja miksi sitä ei ole alunperin tarttunut runkoihin?

Tuijotan renkaita, ja sitten äkkiä tajuan. Renkaat eivät ole mitään vaaleampaa ainetta asfaltin pinnassa. Ei, kyse on heijastuksista. Päivän kirkkaus heijastuu pyörien metallivanteista. Siksi kuviot ovat muodoltaankin vanteiden mukaiset.

Astun hämärään rappuun ja hymähtelen edelleen hyväntuulisena havainnolleni. Mitä Mead kirjoittikaan? Että havahdumme havainnon päättelyosuuteen vasta kun teemme virheen. Näemme ellipsinmuotoisen kolikon pyöreänä, koska tiedämme kolikon pyöreäksi. Näemme ihmisten päät ilman että niistä kasvaa puhelinpylväitä ja koivuja, koska, no, ihmisten päistä ei kasva puhelinpylväitä eikä koivuja. Kameran käyttämisen taidossa olennaisimpia askelmia on ymmärtää, ettei kameralla ole mielipidettä siitä, kasvaako jonkun päästä koivu. Se vain tallentaa heijastuneen valon sellaisena kuin se suotuu linssin lävitse. Siinä ei ole häivytystoimintoa, joka nojaa kokemustietoon.

Joskus tekee havaintovirheen ja ymmärtää salamannopeasti ja intuitiivisesti, miten suuri osa havainnoista on virheellisiä. Niiden ääreen ei vain välttämättä tule pysähdyttyä. Eikä virheellisyyttä sittemmin muista... niin, on oltava armollinen. Sellaista on havaita. Parempi näin kuin että olisi ikikorrekti tallentaja, joka ei oppisi, ettei puu kasva ihmisen päästä.

Ja siinä hämäriä portaita kivutessani ajattelen sitäkin, miten miltei aina ja kaikki nähty on jotakin hyvin abstraktia, kolmiulotteistettua, objektivoitua. Porras, kaide, tuuletusparvekkeen ovi. Ovenkahva, kaula-aukon rypytys. Toinen ihminen, kaksi kissaa, soittorasia huoneeksi. Mahdollisuuksia lähestyä tai loitontua.

Ja mitä Mead kirjoittikaan? We know the world in handfuls.

Silloin kun olin viimeksi rakastumassa, tajusin ajattelustani jotakin hyvin oleellista. Ymmärsin äkkiä, miksi pidin Meadista ja miksi ärisin, kunnes sain luvan ottaa hänet yhdeksi gradu-ukoksi, vaikka Mead on vähemmän tunnettu heppu, joka ei koskaan edennyt maisteriutta pidemmälle. Mead ymmärsi kosketuksen ensisijaisuuden paremmin kuin yksikään toinen lukemani filosofi. Ja hän on tarkka ja konkreettinen. Ja minä tarvitsen konkreettisuutta, valtavan paljon enemmän konkreettisuutta kuin moni tuttavani. Ja niin siinä metsässä, jossa olin rakastumassa ja joka oli yhtä solakkaa koivunrunkoa ja pitkospuuta ja nokkosta, juoksin kauemmas ja lähemmäs ja aina kun pääsin luokse, kosketin. Mies seisoi ja nauroi ja oli ehkä vähän hämmentynyt tästä käyttäytymisestäni. Mutta rauhoitin häntä, että minulle on nyt tärkeää konkreettisesti saada lähentyä ja loitontua, todeta se mahdolliseksi, saada luottaa toisen pysyvyyteen. Kaukana poimaisin aina nokkosen, ja koska emme olleet muistaneet ottaa kumihanskoja mukaan, sormia kirpaisi jokainen kerta, ja juoksin äilehtivin sormin luokse ja laitoin nokkosen hattuun - ei meillä ollut pussiakaan, mitä me oikein ajattelimme, kun kuitenkin lähdimme juuri nokkosia keräämään? - ja sitten halasin ja juoksin taas kauemmas kauemmas riemukkaasti ja kevyesti, kerta kerralta luottavaisemmin, harjoittelin miltä tuntuu juosta sellaisen äidin luo, joka ei ole väsynyt eikä huolissaan, vaan nauraa vain ja ottaa vastaan kerta toisensa jälkeen.



On vaikeaa luottaa siihen, minkä näkee tai kokee tai aistii tai havaitsee, ellei sitten aisti liikkumisen ja koskettamisen kautta.

(Onneksi Vompsu ei myöhemmin loukkaantunut, kun sanoin hänelle, että onhan hänen peloissaan tietysti perääkin, siinä ettei hän osaa puhua filosofiaa kanssani eikä lue runoja eikä muuta tuommoista, mutta että kannattaa muistaa, että rakastan elämää kanssani jakaneita kissoja ja koiriakin, vaikka nekään eivät puhu filosofiasta eivätkä väittele eivätkä koskaan siteeraa ketään, jotka vain ovat läsnä ja hyväksyvät ja kommunikoivat omalla tavallaan. Ja että se puoli minussakin on tunkeutunut vuosi vuodelta vahvemmin esiin. Eläimenkeho. Halusin tai en, eläimenkeho päättää viime kädessä, viihdynkö jonkun kanssa vai en. Sitä ei vakuuteta siteeraamalla valikoituja heppuleita.)

Varasin paikan kontakti-impron tiiviskurssilta ensimmäistä kertaa nyt, vaikka olen ollut jo tosi kauan liike- ja kosketuskeskeinen ja vaikka minulle on ennenkin suositeltu kontakti-improvisaation koettamista. En ole aiemmin jotenkin hennonut, koska minusta tuntui pitkään valjulta, että olisin tavannut KI:a suositelleen kauan-sitten-nettideittini; jotenkin minusta tuntui vain niin julmalta, että ihmisillä voi olla suuria deittiodotuksia ja sitten ne joutuvat tällaisen maanisen otuksen kanssa kävelylle ja väittelyyn (oikeastaan sellaisen maanisen otuksen; en ole ollenkaan maaninen nyt kitkettyäni tuntikausia) sen sijaan, että heille sukeutuisi jotakin stressitöntä yhteyden tuntua ja kenties elämänkumppani tai mitä nyt kukin etsii. Vähän kuin olisin petkuttanut vaikka itsekin toki toivoin löytäväni seuraa deitti-ilmolla. Tajusin vain tosi nopeasti, ettei semmoinen homma toimi kohdallani. Kun en heti pääse näkemään, miten toinen liikkuu, enkä koskettamaan häntä, asiat mutkistuvat! Mutta nyt olen kuitenkin menossa kontakti-improon, koska tapasin vähän yli viikko sitten bileissä mukavan tyypin, jonka kanssa tanssin estetiikasta keskustellessa tajusin, että aika iso osa luovasta tanssista, jolla viime syksyn kävin, oli kontakti-improa. Lisäksi sain tietää, ettei tuo ammoinen nettideittini ainakaan enää harrasta lajia intensiivisesti. (Hassua muuten, että heti kun jännitykseni laukesi, tajusin, etten enää edes muista, miltä mies näytti, noin niin kuin kuvamaisessa mielessä. Muistan kyllä, miten hän kaataa teetä termoksesta ja miten hän oli kuorinut porkkanoita leipäpussiin mukaan, mutta en muista hänen kasvojaan ollenkaan. Niinpä vaikka törmäisin häneen, hyvä jos muistaisin, ja tuskin alkaisin ainakaan enää syyllistää itseäni siitä, että olin niin muulimainen väittelyssämme: kertakaikkisen kummallinen deittikumppani.) Haa, tie on siis selvä!

Suhtaudun asiaan varovaisen innostuneesti, sillä sain kurssin vetäjältä ohjeistuksen, että polvisuojat on hyvä ottaa mukaan, jos sellaiset sattuu omistamaan. Laupias taivas! Yksi ystävä kommentoikin kyllä, että enkö ole vähän vanha kontakti-improvisaatioon, ilmeisesti sillä on jonkinlainen maine tietynikäisten ihmisten harrastuksena, ja nyt minua vähän hirvittää, johtuuko maine ehkä jostakin akrobaattisuudesta. En ole missään nimessä akrobaatti, vaikka tykkäänkin tutkia ihmisten välistä tilaa ja kosketusta läheten ja loitontuen, koskettaen, nojaten ja ottaen vastaan toisen painoa. Toisaalta, jos kyse on vain imagologiasta, huoleen ei liene syytä. Olen ennenkin tottunut olemaan tanssikoulussa sellainen hassu vanha täti, joka suostuu esityksiin (eikä vain suostu vaan hinkuu niihin: pidän siitä vaiheesta kun tanssin koreografiasta alkaa tulla siinä määrin oma, että sitä voi tanssia, ei vain työstää läpi), ja yksi vuosi eksäni kommentoikin esityksen jälkeen vähän happamasti kuunneltuaan ja katseltuaan steppiharjoitteluani viikkotolkulla, että onhan se tavallaan kiinnostavaa, kun ainoat kaksi täysi-ikäistä esiintyjää olivat Sara Heinämaa (joka tanssi hiphoppia) ja minä. Ei ollenkaan huono seura, sanoisin. En ole sillä lailla tuntenut itseäni erityisen vanhaksi teinien seurassa. Ehkä se johtuu siitä, että monet niistä ovat paljon rauhallisempia temperamentiltaan...

On hauskaa ja jännittävää, kun viimeinkin ottaa jonkin askeleen, jota on miettinyt pitkään. On oikeastaan aika hämmentävää, että niinkin paljon kun olen pohtinut kehollisuutta ja kosketusta ja kohtaamista ja tanssia ja lähentymistä ja loitontumista, vastaanottavaisuutta ja komppaamista, en ole aiemmin onnistunut kanavoimaan näitä kiinnostuksenkohtiani käytännön toimiin luovan tanssin kurssia, perinteisten tanssilajien pohtimista ja tanssista silloin tällöin kirjoittamista lukuun ottamatta. Nyt minulla tietysti on selkeämpi motivaatiokin, koska alan syksyllä opiskella koskettamalla parantamista (no, mitä muutakaan hierominen on?) mikä on aika erilainen suunta kuin aiempi kustannusmaailmasta jalansijan tamppaaminen.

Tuntuu jotenkin siltä, että tämä uusi suunta on luontevampi. Vaikka ei tietenkään se voi pyyhkiä eikä onneksi pyyhi pois niitä oivalluksia, joita sain jo aiemmassa suunnassa. Kuten tajua siitä, että nähdessään hevosen tuntee sen kaulan karvat kämmentä vasten. Tajua siitä, miten suuri osa havainnoista sisältää päätelmiä, joiden tekemistä ei mitenkään voi huomata ennen kuin päättelee väärin ja jää siitä kiinni.

Näkee omin silmin, miten pyörien alle on varissut hiekkaa ellipsinmuotoisiksi renkaiksi.

Ja kaikki nähty on vain heijastunutta valoa.

Ehkä minun olisi pitänyt kyykistyä tai kumartua heti ja koskettaa ellipsejä. Olisin huomannut. Mutta huomasin näinkin. Ja havahduin taas siihen, miten kokemukseni sisältää ääneenlausumattomia ja piileskeleviä ennakko-oletuksia ja odotuksia.

Vaikeus lähestyä

Joskus tutustun ihmiseen, josta tiedän pitäväni eleiden tasolla ja jonka ajatuksia kunnioitan. Yleensä tällaisessa tapauksessa innostun kuulemastani ja kontaktistamme niin paljon, että unohdan arastella lähestymistä ja ennen kuin ehdin oikeastaan ajatella koko asiaa, olen hölöttänyt kaikkea mahdollista tuon ihmisen kanssa ja suhde häneen on tullut läheiseksi, luottamukselliseksi, syventyväksi, rikkoontuvaksi ja korjaantuvaksi. Mutta joskus tuntuu kuin edessä olisi kalvo. Ei mikään ikkunalasi, jonka voi iskeä rikki, vaan hyvin joustava ja ohut kalvo, mutta kalvo yhtäkaikkisesti. Ja vaikka toinen olisi rento ja uskoutuisi, huomaan ikäväkseni jääväni itse tuon kalvon taakse. Joskus yritän tunkeakin sen lävitse, mutta sitten huomaan äkisti, että jousto loppuu ja kalvo sinkauttaa minut takaisin niille sijoilleni, joista lähdin liikkeelle. Se on kumma tunne enkä tiedä, onko tämä lainkaan ymmärrettävää tekstiä kellekään muulle. Ja minusta tuntuu, että se kalvo ei ole tuossa toisessa ihmisessä vaan jotakin meidän välillämme. Ja että joskus toinen ihminen tuntuu vieläpä ihmettelevän hiljaisesti sitä, etten lähenny, vaikka hän monin tavoin osoittaa, että se on sallittua ja jopa toivottua.

Olennaista tunnussa on se, että vaikka toinen selvästi tekee lähentymiseleitä eikä tuomitse myöskään mitään, mitä sanon (kritisoida toki voi ja kysyä, se on eri asia kuin tuomitseminen), en vain saa itsestäni irti halua lähentyä itse. Pysyttelen arkisella tasolla enkä onnistu sukeltautumaan intiimiin. Tämä voi olla huono metafora sellaiselle, joka osaa sukeltaa. Minä en kuitenkaan ole koskaan oppinut, joten minusta tuntuu luontevalta puhua siitä, ettei onnistu sukeltautumaan, vaikka kuinka koettaa ottaa pohjan suunnaksi. Pulp, pinnassa, takapuoli ei suostu veden alle.

Vähän aikaa sitten kävi ilmi, että yksi näistä ihmisistä, joihin lähentymistä en vain tunnu osaavan, kuvasi minulle tunnereaktioidensa osalta tilannetta, jossa olin itsekin läsnä. Tila, josta hän puhui, ällisti minut. Olin ollut siinä, tarkkaillut ilmeitä ja eleitä, mutta en ollut nähnyt merkkejä tilasta, jota hän nyt kuvasi. Päin vastoin, olin hämmästellyt sitä, miten hyvin hän otti tilanteen, ja miettinyt, osaisinko itse ottaa sen yhtä hyvin. (Ja ajatellut, että ei, että ei minun malttini sentään ihan kaikkeen veny, on joitakin asioita, joiden suhteen tösmistyn ja vetäisen rajat tuosta noin vain.) Mutta kävi ilmi, että olin tulkinnut hänet aivan päin mäntyä.

Se saa pohtimaan, olisiko vaikeus lähestyä jotakuta miellyttävältä tuntuvaa ihmistä kenties, ainakin joissakin tapauksissa, yksinkertaisesti kyvyttömyyttä tulkita hänen elekieltään ja ilmeitään. Väärät tulkinnathan synnyttävät toiseen tiettyä ennakoimattomuuden tuntua, eikö näin voisi ajatella? Tarkoitan: Jos luulen, että toinen on sinut ja jopa iloinen jonkin tilanteen suhteen, ja sitten hän jotenkin yllättäen heittäytyykin kärsimättömäksi tai korostuneen teräväpuheiseksi, sellainen tekee varovaiseksi. Ja samalla tavalla, jos tulkitsen toisen jotenkin surulliseksi tai masentuneeksi ja koetan lähestyä häntä pehmeästi ja lohduttaen ja hän sitten ärtyy siitä (koska hänestä lässytän tai vastaavaa), yleensä sitäkin säikähtää. Nämä liikahdukset ovat usein hyvin pieniä, melkein näkymättömiä, mutta ehkä niistä voisi vähitellen huomaamatta rakentua se kalvo, jonka taakse tunnun jäävän?

Kun saa tietää erehtyneensä yhdessä tulkinnassaan, koko kokonaiskuva ihmisestä joutuu epäilyksenalaiseksi. Minkä kaiken olenkaan käsittänyt pieleen? Mielenkiintoista! Samalla tuo tietoisuus luo mahdollisuuden yrittää uudestaan läpäistä kalvo. Nyt tarkkaavaisemmin: tulkinta on tulkintaa ja tiedän, että olen altis tulkitsemaan väärin. On syytä kuljettaa mukana monia mahdollisia tarinoita siitä, mitä toinen tästä tilanteesta ajattelee, miten hänen kehonsa reagoi, mitä mikäkin ele tarkoittaa.

Välillä olen surrut sitä, että ilmeet elävät kasvoillani niin selkeästi. Jos olen surullinen tai vihainen tai iloinen tai innostunut tai epävarma, en oikein osaa peittää sitä. Ehkä olin liian vanha joutuessani ikätoverieni kanssa tekemisiin tai jotakin, mutta joka tapauksessa, en ole oikein koskaan oppinut sitä jähmeäkasvoisuutta, joka on niin monen suojamuuri. Joskus se tuntuu pahalta puutteelta, esimerkiksi työhaastattelussa tai silloin kun huomaa äkisti ja täysin epäoikeutetun tuntuisesti inhoavansa jotakuta. Tai kun mieluummin pitäisi hullaantumisensa omana tietonaan. Tai sen, miten pihalla on jostakin asiasta ja ettei mistään ole oikein varmoja, fiksattuja mielipiteitä. (Syvemmällä tasolla taidan pitää sitä ihan hyvänä asiana, mutta aina välillä joutuu tilanteeseen, jossa toiset tuntuvat odottavan, että osaisi kiteyttää maailman tuosta noin vain, ja sitten sitä vain tuntee, miten sanat hapuilevat ja epävarmuus, toiveikkuus, umpikujat ja epätietoisuus vaeltavat kasvoilla yhtä selkeästi kuin pilvet taivaalla: katso ja näet.) Mutta jos on niin, että vaikeatulkintaisuus tuottaa vaikeutta lähestyä, kenties ilmeiden piilottamattomuus onkin siunauksellista.

Pidän nimittäin läheisyydestä.