Eksymisestä

Aamutunnin jälkeen olisin periaatteessa valmis liudentumaan takaisin vällyihin, koska onhan marraskuu. Herään kyllä aikaisin - minkä aamuihmisyydelleen voi - mutta tämän pimeä saa aikaan sen, että pienenkin ponnistelun jälkeen olen valmis hyväksymään hetken yöksi, ellei sitten ole kirkas, aurinkoinen päivä. Mutta koira - koira pitää ihmisen järjissään tässäkin valostossa. Koiran on päästävä koirien jutuille, haistelemaan ja tönkimään, kävelemään ja pysähtelemään ja vilkuilemaan kaihoisasti kotia kohti (onhan se jo kuudentoista eikä sekään välittäisi näin kylmistä ilmoista, vaikka kuinka olisi paksu loimi päällä). Use it or lose it, sanon koiralle. Etenkin tuossa elämänvaiheessa se on valitettavan totta, vaikka kaipa jo omassanikin. Siksi on tärkeää raahata niitä painavia multasäkkejä ja sinnitellä läpi pilateksen vatsalihassarjojen, polkea itsensä paikasta toiseen. Eikä sekään välttämättä riitä - on minullakin osani tules-kurjuudesta - mutta ainakin voi olettaa sen olevan voimien säilyttämisen välttämätön ehto. 

(Kaikki asiat eivät ole tietenkään mallia use it or lose it. Kuten kirjoittaminen, koska sisäinen puhe kirjoittaa silloinkin kun ei istu kynä kädessä tai koneella. Tai kuten vastustuskyky, huusivatpa tietyt ihmiset vaikka kuinka tautivelasta, tuosta pelottavasta asiasta, joka tapahtui muutamien viikkojen etäkoulun aikana ja jonka takia osa pitää parempana olla käyttämättä hengityssuojaimia - fokusessa taas minäminäminä. Ylipäänsä, ihmiset, jotka vauhkoavat siitä, miten kaikki suljettiin, ovat selvästi eläneet täällä läpi ihan erilaista pandemiaa kuin allekirjoittanut. Saahan sitä tapahtumista olla erilaisia kokemuksia ja onkin, mutta joskus hieman hätkähtää tällaisista sanallistuksista. Minun kaiken sulkemiseni taitaisi tarkoittaa todellakin sitä, että ovi on lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä hattu - ja ehkä vielä pihalla tankki sotilaineen vahtimassa ettei ms. Veloena karkaa metsään liehumaan puiden kanssa. Ehkä en ole kokenut kaiken sulkemista, koska koiran kanssa asuvana pidin täysin varmana, että koiran kanssa on pakko saada ulkoilla, vaikka mikä ebola riehuisi.) 

Eli olemme metsässä. Välillä seisahdumme, jotta koira saa haistella, kaaputella etutassullaan jotain hajujälkeä enemmän esiin ja tosiaan, tuijotella kovin kaihoisasti kodin suuntaan: ah lämpö, ah sänky... Otan muutamia kuvia, koska on leijunut ihan pienesti ensilunta, ja leijuu edelleen. Tämä ei ole mitään enkelinkyyneliä tai enkelinpaskaa, vaan korkeintaan enkelinhilsettä. (Ja pää sanoo itsekseen: seborrooinen ekseema. Mikäs sen hiljentäisi.) Sitä on tomuttunut vähän kaikkialle mutta maassa se enimmäkseen sulaa. Vain läpipakastuneiden sammalten, sienten ja sensellaisten päälle se pääsee minikinostumaan, minkä seurauksena metsä näyttää siltä kuin joku olisi suihkinut sitä valkealla kiiltosuihkeella, semmoisella jolla joulukasveja joskus suihkitaan ja joka ei suomalaisittain tarkasteltuna näytä oikeastaan lumelta lainkaan, koska meillä lunta on yleensä aika tavalla, ei vain valkeina kantteina ja minikinoksina enkelinhilsettä.

Löydämme tutulta kallionlaen polulta uuden poikkeaman, etenemme. Poikkeama laskeutuu tuttuun laaksoon, mutta en halua sinne, koska siellä on liikaa kaatuneita puita ja konkeloita, jotka voivat mikä hetki hyvänsä romahtaa niskaan (mikä tuo mieleen zeniläisen koanin, kaatuuko puu, jos se tekee sen autiossa metsässä eikä kukaan sitä kuule, toki toisenlaisella twistillä - kaatuuko puu, jos se kaatuu sen ainoan mahdollisen havaitsijan päälle), ja maaperäkin semmoista mutavelliä, että ei kiitos. Niinpä seuraamme vielä pienempää polunuomaa ohi siirtolohkareiden, mäntyjen, puolukoiden, jäkälikköjen, kanervikkojen, ja vähitellen maasto alkaa laskeutua. Hetkinen, mietin. En tiedäkään tätä paikkaa. 

Seisahdumme ja tuijotan laskevaa maastoa edessämme. Kaunis kuusimetsä, ihanat sammalikot, metsän takaa siintävä valoisa lienee pelto? Ja ennen peltoa, paljon tallottu polku? Mutta tässähän pitäisi olla ihan erinäköistä metsää ja sen takana tie? Yritän miettiä, missä kohden metsän tätä laitaa voisi olla peltoa reunana. Ainoa kohta, jonka keksin, on mielessäni aivan toisessa suunnassa, ja kun käyn reittiä läpi muistinvaraisesti, varmistun siitä, että ainakaan sinne me emme voi olla päätyneet. Mutta en tajua kyllä sitäkään, mihin me nyt olemme päätyneet. Ei tämä metsä ole niin suuri ja mehän liikumme täällä päivittäin. Silti näytämme päätyneen johonkin paikkaan, joka on täysin uusi, ja mikä vielä parempaa, miellyttäväkulkuinen. 

Laskeudumme loivaa sammalikkoa kohti tallottua polkua. No, kävellään tätä eteenpäin, jonnekin tämä polku vie, ja epäilemättä saavumme kohta jonnekin paikkaan, jonka taas tunnistan, ja osaan sitten suuntia sieltä kotiin. Katselen ympärilleni tarkasti. Onpa hyvä polku! Tämän lähtökohdan haluan muistaa, koska tätä olisi kiva kulkea toistekin! Ja miten kaunis sammalikko ja kuuset! Miten ihmeessä en ole aiemmin löytänyt tätä? Nyt kyllä painan mieleeni, miten tänne päästään. (Ja mieli riemuitsee, miten mahtavia kävelyitä täällä vielä tehdäänkään.) 

Mikä löytö! Onneksi eksyimme!

Kuljettuani polkua joitain minuutteja tajuan kulkevani itse asiassa aivan tuttua polkua, samaa jota kuljen johonkin suuntaan miltei joka päivä. Olemme vain metsän toisessa reunassa kuin kuvittelin. 

Kyllä, tuolla siintää kännykkämasto huoltorakennuksineen, tuolla ammoinen jätetunturi. (Kaatopaikkavuorta aiotaan jossain vaiheessa maisemoida.) Sen sijaan, että olisimme päätyneet suureen seikkailuun, tallustelemme kohti kotia ja olemme siellä muutamassa minuutissa. Koira kyllä kääntyilee edelleen katselemaan kaihoisasti väärään suuntaan, joten sekin näyttää eksyneen ja pysyvän eksyksissä kauemmin kuin itse pysyn. 

Itse ulkoisessa tapahtumassa ei ole mitään kummallista - jossain vaiheessa pieni polku on mutkitellut sen verran, että olen sekoittanut idän länneksi, eikä nyt tietenkään mistään auringon suunnasta ole apua, kun kaikki on tasaisen hämyistä ja harmaata. Kuljemme kohti etelää kun kuvittelen meidän kulkevan pohjoiseen, ja sen seurauksena en tunnista kotimme takaista metsänreunan peltoa. Tai sammalrinnettä, josta on tullut niin tuttu, etten selvästikään enää katsele sitä niin tarkasti. Tai polkua, jonka miellyttäväkulkuisuutta en ehkä ihan tarpeeksi ole muistanut juhlia sitä kulkiessani. Kummallista on se, miten ajatus eksymisestä valpastaa. Se, miten tuntemattomaksi merkitty maasto äkisti näyttää hyvin houkuttelevalta, miten siitä panee merkille pienet yksityiskohdat. Huomaa, ja iloitsee huomatessaan. 

Mikä tuo mieleen yhden lukemani kusipäisyyden määritelmäyrityksen - kusipää on sellainen joka ei osaa arvostaa hänellä olevia asioita ennen kuin hän ne menettää. Toisin sanoen, ei osaa kuvitella vaihtoehtoista todellisuutta. Ei ymmärrä, ettei itsestäänselvyyksiä ole. 

Jossain mielessä me ihmiset herkästi olemme kusipäitä. Mieli muodostaa oikopolkuja ja havaitakseen on kyettävä pysäyttämään se, ponnistettava läsnäoloon. Eikä siinä meinaa pysyä kaiken aikaa, ja niin tuttu polku ja metsä latistuvat siksi poluksi ja siksi metsäksi, jotka tavallaan muuttuvat näkymättömäksi aisteille, korvautuvat jollain mentaalisella reittikartalla silloinkin, kun metsään menee palautuakseen. Kuten G.H. Mead kirjoittaa, aika harva meistä oikeasti havaitsee esimerkiksi puuyksilöitä. Me havaitsemme ikään kuin oikopolun "puu", jonkin käsitteellistetyn hahmon. Tämän tietää siitä, että jos tyypilliseltä ihmiseltä kysyy, millainen puu hänen ikkunansa luona kasvaa, aika harva osaa oikeasti piirtää luotettavan kuvan tuosta puusta, vaikka sen on nähnyt joka päivä. (Minua kiinnostaisi sellainen koeasetelma, jossa ihmiselle näytettäisiin oikeanlajisten puiden kuvia tausta häivytettynä - yksi niistä olisi oikea pihapuu - ja jossa koeteltaisiin, osaanko ihminen edes passiivisesti tunnistaa joukosta sen oikean puun. Aika moni ei nimittäin osaa piirtää, vaikka saisi katsoa puusta apua ja mallia. Ei puita, ei ihmisiä.) Äkisti tulee mieleen se oivallus, jonka sain parikymppisenä. Kävelin Vuorikatua pitkin, katselin ihmisiä. Yksi ihminen kiinnitti huomioni, hänen käyntinsä miellytti silmää. Vasta sekuntien kuluttua tajusin tarkastelevani senhetkistä asuinkumppaniani. Olin katsellut häntä kuin vierasta ihmistä ja sitten hätkähdin siihen, että mitä tuo minun kanssani tekee, mitä näkee tämmöisessä käsienheiluttelijassa ja ihmettelijässä. Ja tajusin, etten ollut nähnyt, tosissani nähnyt, häntä siitä saakka kun tutustuimme toisiimme. 

Samoin näyttää nyt käyneen metsän kanssa. Efekti saattaa säilyä jonkin aikaa mutta sitten taas lakkaan havaitsemasta.

Ja, tämä on oleellista: en olisi edes huomannut sitä, ellen olisi tullut fyysisesti eksyneeksi. (Ja oikeastaanhan en edes ollut eksyksissä vaan kuvittelin eksyneeni. Vaan kun kuvitelmaansa uskoo, kai se sitten lasketaan oikeasti eksymiseksi? Voin kuvitella tämän vastinparin, jossa kuvittelee tietävänsä missä on, mutta oikeasti onkin aivan toisaalla. Sitä harvemmin käy metsissä mutta ihmissuhteissa tuohon olosuhteeseen on aivan tavattoman helppoa ajautua.) 

Vaikka miten teen töitä läsnä pysyäkseni, eksyn näemmä jonnekin sisäiseen ymmärrykseeni ja tarvitaan ulkoinen eksymyksen tuntu, jotta tuttuuden verho väistyy ympäristön ja minun välistä. Ja mietin, outoa kyllä, että ehkä tuttuuden verho onkin jollakin tavalla tietämättömyyden verho, jos tiedolla ajatellaan havaintotietoa. 

Kun verho raottuu, pääsee hetkeksi maailmaan, joka puhuttelee aivan toisella tasolla. 

(Koira sen sijaan, se näyttää immuunilta tuttuuden turruttavalle vaikutukselle. Jokainen kohtaaminen on puhdasta riemua.)

Ja tietysti, jos olisin joku toinen, en ehkä miettisi tätä, mutta nyt mietin: Mitä tällä on tekemistä autonomisen hermoston kanssa? Selvähän se, että eksyessä valpastuu. Ei se ole ikäväksi koettua stressiä, paniikkia tai pelkoa, vaan sen tyyppistä valppautta, josta Donna Farhi on kirjoittanut terveenä sympaattisena aktivaationa, rauhallisena valppautena. Ehkä sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi terästäytymiseksi? Tähän hetkeen ja näihin havaintoihin ankkuroitumiseksi? Esteettinen kokemus on sympaattinen, ei parasympaattinen kokemus, opin taannoin Jutta Aallon kurssilla. Kiihdyin kuulemastani niin että liki leijuin kotimatkan ajan. (Tämä oli ennen pandemiaa, tuntuu että vasta eilen.) 

Ehkä sekin on suojamekanismi, että mieli verhoilee tuttuudella ja käsitteellisillä viitoilla ympäristön, jossa liikkuu toistuvasti? Tai ainakin tietyn tyyppisen mielen suojamekanismi? Tarkoitan tätä: ei ainakaan minun tapauksessani ole mitään pulmia saada sympaattista aktivaatiota. Sitä on tarjolla ihan jatkuvasti. Pulma on pikemminkin se, miten rentouttaa leukaperät, rintakehä, osata nukkua riittävän pitkään. (Marraskuu on herkkua tässä mielessä: päiväunet aivan eri tavalla mahdolliset kuin muissa kohdin vuotta.) Ehkä mieli koettaa edes hieman hidastaa kierroksia tuttuuden silmälapuilla?

Ja sitäkin mietin kun samoan polkua ohi kännykkämaston huoltorakennuksen, että samaa eksymistä tapahtuu ajattelussa tuon tuosta. Että seuraa jotain kiintoisia johtolankoja, päätyy jonnekin ja lähestyy tuttua seutua, tuttuja teemoja vahingossa vähän toisesta suunnasta - tai jopa samasta suunnasta mutta sitä tiedostamatta, koska johdattelu on tapahtunut eri sanoin - ja äkisti tajuaa, että hei, tästäpä tiedänkin jotain, mutta että tosiaan, nämä asiat ehkä liittyvät toisiinsa näin ja näin. Ja hetken se kohta ikään kuin hohtaa merkityksellisyyttä, mutta kauan se ei käsitysten maastossakaan kestä, ja polusta tulee taas se jatkuvasti kuljettu uoma, ei jokin tämä tässä. 

Havaitsen, että suhtaudun epäuskoisella tyrmistyksellä kulttuurimme fraasiin "olla eksyksissä" ja sen kielteiseen arvotukseen. 

Muuttuvasta ja pysyvästä

Useimmat asiat elämässä kiitävät ohi. Päivät, viikot, kuukaudet, vuodenajat, vuodet. Ammatit, identiteetit, perheenjäsenet. Usein kun katselee elämäänsä taaksepäin, saa hämmästyä: Mikä tuo on? Miksi tuo tuntui tärkeältä? Ihanko tosissani olen koettanut sopeutua kahvinjuojaksi, noilla oireilla? Ihanko tosissani kuvittelin, ettei minulla olisi lainkaan tahdonvoimaa tai kykyä suunnata elämääni? (Ihan tosissani, uskon, koska muistan edelleen, miltä tuntui tajuta, että hetkinen, saan sittenkin päättää itse jostakin. Että pystyn päättämään ja pitämään pääni, vaikka ympäristö kuinka haraisi vastaan. Että saan asettaa oman hyvinvointini joskus etusijalle.)

Pian elämä on ohi. 

Siihen voi mennä vielä vuosikymmeniä, silti se on pian. Eikö jo taas ole lauantai kuten juuri äsken? Eikö taas ole lokakuun ja marraskuun taite? Kohta saan taas nostella tomaattilaatikoita pihalle ja kiroilla, kestääkö selkälonkkakompleksi sen kaiken pilateksen ja joogan päälle, joskus kun olisi levättäväkin, mutta keväällä mikään ei lepää.

Kohta käki, ensimmäiset pavut, kantarelli-ilon kellanoranssi ennen lehtien putoamista. Kohta sairastuminen ja tervehtyminen ja välillä sellainen sairastuminen josta ei noin vain tervehdytäkään vaan joudutaan taas luopumaan ammatista ja harrastuksista, identiteetistä, kuvasta jossa tehdään asioita ystävien kanssa, koska siinä kohden se ei olekaan mahdollista. Odotan miekan tipahtavan niskaani tai selkääni tai jonnekin. Itsehän tähän ryhdyin fysiatrin sanottua että joogan kyllä lopetat ainakin, ja koirakin kannattaisi myydä ja palstasta luopua. Koira on edelleen täällä, ostin talon paljon palstaa isommalla pihalla ja opiskelin joogaa lisää niin että voin nyt opettaa sitä. Ajattelen fysiatrin olleen väärässä pidemmällä tähtäimellä. Sillä hetkellä hän toki oli oikeassa, ei kehoni kestänyt näitä asioita sinä vuonna. Mutta se muuttui, sekin. Seitsemän vuotta olin ilman palstaa ja välillä en pystynyt kävelemään Kalliosta keskustaan kivuilta. 

Onneksi se muuttui. Ei itsekseen, mutta eihän työ takaa tulosta. Koen saaneeni ison lahjan siinä että voin kävellä taas kivuitta.

On asioita, jotka pysyvät. Enkä nyt tarkoita syklisyyttä. On asioita, jotka ovat ainakin toistaiseksi pysyneet syklien taustalla. Työhypoteesi: ehkä ne pysyvät jatkossakin? Saan olla myös väärässä. Sen oikeuden pidätän. Mutta saatan olla oikeassakin. 

Esimerkiksi itkettäminen, lapsesta saakka mukana ollut taipumus järkyttyä, hurmaantua ja liikuttua syvästi muiden mielestä aika mitättömistä asioista. Joku vanha ihminen elää yksinäisenä, esimerkiksi. Joku eläin kasvatetaan ahtaassa häkissä teuraaksi ja voi huonosti koko elämänsä. Lehti leijuu hitaasti puusta, pyörteillen, ja sen kuviot on kuin liukuvärjätty. Vanhaa metsää hakataan edelleen vaikka tiedetään, ettei sitä saa takaisin (ainakaan samanmoisena koska kaikki on nyt täynnä mikromuovia). Politiikassa pidetään kiinni järkevästä taloudenpidosta mutta ei suhtauduta samalla hartaudella biodiversiteetin säilyttämiseen ja hiilidioksidipäästöjen leikkaamiseen. Joku pelkää riskiryhmälapsensa puolesta niin että hänen on otettava lapset pois koulusta ja tarhasta ja jäätävä itse kotiin heidän kanssaan, koska yhteiskuntana olemme ilmeisesti ok sen kanssa että hauraammat menkööt pandemian vessanpytystä alas ja että oikeastaan terveys ei ole niin oleellinen asia kuin se, että kaikki näyttää normaalilta, mitä se normaali nyt sitten ikinä kellekään onkaan. Ja laulut, se on nolointa: miten musiikki voikaan liikuttaa kyyneliin saakka. Noloa, lapsena, kun koulussa ei olisi saanut itkeä jonkun laulun kauneutta. Ei se enää jaksa minua nolottaa.

Luen nettikeskustelusta jonkun kysymyksen, itkettääkö teitäkin tämmöiset jutut ja sitten sanat olenko liian herkkä.

Tähän kysymykseen voi esittää vastakysymyksen: Kuka tämän saa määritellä? (Länsimaissa, usein, pätevästi, hoitava lääkäri, sellainen joka on esimerkiksi Vompsulle läiskäissyt diagnoosin, jossa käytännössä todetaan hänen takertuvan lillukanvarsiin. Erilainen reaktio, eikö vain, kuin allekirjoittaneella, joka Vompsun tavatessaan ajatteli, että vau, haluan oppia, miltä tuntuu välittää noin paljon. Epäpätevästi, vertaiset, silloin kun heitä jurppii se, että toinen takertuu, tuntee, ehkä protestoikin jotakin, tai on vaan aivan liian sekaisin kokemastaan.)

Ja toisen, ehkä vieläkin tärkeämmän vastakysymyksen: Miksi haluaisit olla vähemmän herkempi? Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaisi?

Tarkoitan tätä: Tavallaan ymmärrän, mitä se tarkoittaisi. Minulla on oma jaksoni, jolloin lakkasin itkettymästä, liikuttumasta, järkyttymästä. Se oli se jakso, kun kaikki oli paskaa. Ja koetin kovasti olla itse kyyninen paska. Se on puolustusreaktio, ja on täysin ymmärrettävää, miksi pukeuduin siihen sotisopaan. Kaipa vain suojelin järkeäni ja toimintakykyäni, emootiot olivat liian repiviä ja pelottavia ja suuria, oli tapahtunut liian vaikeita asioita enkä kyennyt mitenkään prosessoimaan niitä. En ole mitenkään ainoa ihminen tässä maailmassa, jolle on käynyt niin.

Se meni aikanaan ohi. Mutta kun ajattelen tuota aikaa vastakohtana tälle muulle, joka tuntuu pysyvältä, on itselleni ihan selvää, kumman haluan. En ainakaan sitä maailmaa, jossa kaikki on paskaa. Sattukoon, mieluummin, itkettäköön, liikuttakoon. Olkoon niin kauniita lumisateita ja myrskyjä ja sumuja, että tekisi mieli itkeä liikutuksesta. Hengittäkööt kehot niin rauhallisesti kuolleen asennossa yhteisen ilman hämmentämisen lopuksi, että sydän on pakahtumaisillaan kehojen hauraudesta ja alttiudesta ajautua kaikensorttisiin häiriötiloihin. Koetan sanoa: Olen kiitollinen tästä herkkyydestä. Enkä ajattele sitä mitenkään poikkeavana. Pikemminkin, taidan ajatella, että nekin, joita ei nyt itketä, ovat itkeneet kuitenkin vauvoina. Heissä on, haluan ajatella, varmasti, varmasti se puoli. Jostain syystä he vain ehkä jäsentävät sen - no, liikana herkkyytenä? Ja piilottavat sen, kenties itseltäänkin. Toki uskon siihenkin, että synnynnäisiä eroja tässä on, ihan kuin kaikessa muussakin. Mutta toisaalta, jossain määrin tätä kai on jokaisessa eläimenpoikasessa?

Miten ihmeessä olemme päätyneet yhteiskuntaan, jossa arvostetaan kyynärpäätaktiikkaa ja kovaotteisuutta? Se on minusta kiinnostava kysymys. 

Ja: miten olen onnistunut pitämään kiinni omasta herkkyydestäni, kieltäytymään luopumasta siitä? Jos olisin kasvanut toisissa olosuhteissa, en ehkä pystyisi ajattelemaan tätä pysyvänä vaan tämä olisi minulle muuttuvaa. 

Tosiaan, kun katselen taaksepäin, se, mitä havaitsen pysyvänä (tuota kamalaa mykkää jaksoa lukuunottamatta - onneksi se on niin kummallinen että sitä on vaikeaa edes muistaa) on nimenomaan emootioiden nuljahteleva hulmuaminen. Ikään kuin jostain koko ajan tuulisi ja liput liehuisivat tuulessa, värikkäät viirit. Välillä suru läiskää kangastaan isommin, välillä ahdistus värähtää, pelko kahahtaa hereille, hämmennys taitaa väristä koko ajan jokin verran, ilo lepattaa liki tauotta. Helpotus läiskäjää pelon ja ahdistuksen laantuessa. Innostus ja kiinnostus kieppuvat villisti ja välillä säyseämmin. Eivätkä ne hulmua ja läisky vain kehossa ja sen tuntemuksissa vaan kaikkialla, mihin mieleni yltää: valtameren rannoissa, karttapallon pinnassa sormien alla, peltojen vaakasuorahkoissa suorakulmioissa, metsien virkkaamassa aurinkokennostossa, kuviteltujen dystopioiden kaduilla.

Se on kummallinen kuva, tajuan. Kummallinen, koska hahmotan pysyvänä juuri sen, mikä on monesta kaikista ohikiitävintä, epäluotettavinta. Kun luen yksi ilta Feldenkraisia, osun sanoihin, ettei voi ajatella selkeästi, jos on emootion vallassa. Tämä käsitys! Kuinka pitkään se piinasikaan ihmiskuntaa! Ja useimpia taitaa piinata edelleen. Tämä halu erottua luonnosta, erottua kehosta, muuttua pelkäksi kieleksi, pelkäksi logiikaksi - kuka sellaista haluaa? Nekö samat, jotka viis veisaavat politiikassa siitä, mitä tietylle haavikolle tapahtuu? 

Toki ajattelussakin on paljon pysyvää. Mutta kokemus on niin paljon laajempaa kuin ajattelu, ajatukset niin pieni osa elämää, vaikka tässäkin elämässä olen koettanut niitä ruokkia paljon enemmän kuin tunteita, rakentaa niistä jotain pitävämpää. Silti ne muuttuvat kerkeämmin kuin tunteiden kirjo. 

Lauantaiaamu, yksi monista, lokakuun loppu. Huomaan olevani laimeasti surullinen kysymyksestä, jonka luen internetistä. Että on jokin lahja, jokin puhtaasti pulppuava lähde, johon liitetään kokeellisesti arvostelma "liikaa" sen sijaan että, no, opeteltaisiin käyttämään sitä, tunnettaisiin siitä kiitollisuutta. Tunnun laimeaa surua siitä, miten huonosti olen onnistunut rakentamaan yhteisöä, jossa olisi lupa tuntea kuten tuntee. (Se on eri asia kuin toimia tunteiden määräämänä.) Yhteisöä, koska ei tunne rajaudu kehoon, piilottele siellä, ole mikään yksityisasia. Jaettuhan se on, jaettavaksi tarkoitettu. 

Ehkä vielä opin, muutun, ja voin sitä kautta helpottaa tanssia sen ympärillä, mikä vaikuttaa pysyvältä. 

Miksi työstä maksetaan

Joogan ja pilateksen ohjaaminen on ainoa ammattini ja työnkuvani, jonka kuluessa olen mitannut elintoimintojani. Aiemmissa töissä tätä mahdollisuutta ei ollut vielä tarjolla, tai ehkä olisi ollut, mutta en tiennyt siitä. Tässä nykyisessä työnkuvassani voin paremmin kuin esimerkiksi toimistohommissa: Minussa on enemmän kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja iloa. En ole yhtä usein turhautunut, vihainen enkä lamaantunut. Fyysisiä kipujakin joudun sietämään vähemmän. Siten voisi kuvitella, että elämäni on hyvissä kantimissa (paitsi ehkä taloudellisin mittarein - tässäkin ammatissa kuuluu ilmiselvästi prekariaattiin). 

Mittaan palautumistani älysormuksella. Tämä viikko oli ensimmäinen täysi työviikko, edelliset kaksi muutaman viikkotunnin vajaita työviikkoja. Työn alkaminen näkyy ihan kaikilla mitta-asteikoilla. Leposyke nousee viikko viikolta. Sydämen sykevälivaihtelu laskee viikko viikolta. Toisin sanoen, stressi kasvaa ja sydän ja verisuonisto joutuvat paineen alle. Niiden kannalta olisi hyvä, että leposyke pysyisi matalalla. Olen taas alkanut heräillä liian varhain. Siinäkin näkyy selvästi stressi. 

Kun koulutan aina välillä ihmisiä palautumisasioissa, muistan kertoa, ettei stressi ole vain huono asia ja että itse asiassa se, jos kortisoli ei aamuisin ponnahdakaan ylös, on iso ongelma - silloin ei ihminenkään ponnahda päivään vaan hänen on vaikeaa nousta ja orientoitua yhtään mihinkään. Myös esteettiset kokemukset ovat sympaattisen hermoston - eli stressiä ylös pumppaavan autonomisen hermoston  puoliskon - heiniä. Entä mielekkyyden kokemukset? En tiedä, en ole nähnyt tästä kenenkään stressitutkijan vääntämää rautalankamallia, mutta veikkaisin, että sielläkin stressillä, eustressillä, on osansa. Huonoksi jutuksi stressi muuttuu vasta kun elämäntilanne on sellainen, ettei tilaisuuksia palautumiseen löydykään ja stressi alkaa kertyä. 

Juuri näin käy työsyksyn alkaessa, se on selvä juttu, kun katselee mittaustuloksia. En tiedä, millaiset käyrät ja käppyrät olisi saanut aikaan niistä loman lopetuksista, joissa työ oli paljon kuormittavampaa kuin tämä tässä. Tai opinnot alkoivat täydellä höyryllä kesän jälkeen. Tuntumani on, että olin silloin väsyneempi ja tarvitsin mielestäni yhtä sun toista aktivoivaa, virkistävää ja piristävää. (En juotavaa, luoja paratkoon, paitsi työkkärityössä, siellä oli päivittäin pakko ottaa kuppi vihreää teetä, ettei silmiin sattunut ihan niin paljon.) Jotain, jolla harhauttaa itsensä siitä tuntemuksesta, että lihakset kivistävät, silmiä särkee, mistään ei oikein jaksaisi innostua ja hälyt vaan kimpoilevat korvissa. Toisaalta, jos jotain olen älylaitteestani oppinut, niin sen, etteivät sisäiset tuntemukseni todellakaan ole tarkkoja mittareita. On aivan tyypillistä, että aamuna, jolloin tunnen jääneeni jyrän alle eikä mikään jaksaisi innostaa, sormus kertoo, että tänään on superpäivä ja kannattaa haastaa itsensä. Ja päinvastoin: kun herään säpinäisenä ja ajatuksella että nyt jotain asap, sormus tietää kertoa monesti, että olen nukkunut silmittömän huonosti ja olisi fiksuinta levätä. Epäilen, että oma selviytymismallini, johon olen joutunut kasvamaan lapsena ja nuorena, on ollut se, että mitä enemmän asiat ovat hajalla, mitä suurempia uhkat - ja ne ovat suurempia silloin kun on väsynyt eikä pää pelaa entiseen malliin -, sen raivokkaammin heittäydytään suorittamaan, kursimaan maailmaa kokoon. Näissä kohdin muutun väsymättömäksi sähköankeriaaksi. (Ja sitten ennen pitkää sairastun. Sormuksen kanssa olen sairastunut huomattavasti harvemmin ja migreeniä on ollut enää muutamia kertoja vuodessa. Alan oppia, miten olo tai ainakin olon tulkinta voi valehdella.) 

Käyriä katsellessa tulee väistämättä mieleen, että kas niin, tästä meille itse asiassa ehkä työssä maksetaan. Ei oikeastaan ajasta - koska kyllä lomillakin autetaan toisia, ollaan yhdessä, kannatellaan emootioita valveillaoloaika. Ei työ siinä lomasta poikkea. Aktiivisuudestakaan ei makseta, koska lomalla monesti fyysistä aktiviteettia on aivan yhtä paljon, kaiken maailman maankääntöä, kävelemistä, siivoamista ja niin edelleen. Siitäkään ei tavallaan makseta, että joutuu tekemään jotain mitä joku tai jokin muu säätelee. Kyllä ainakin omat lomani tapaavat määrittyä paljolti sään mukaan, toisten ihmisten intressien mukaan ja niin edelleen. Sotkutkin on siivottava ennen kuin lattia alkaa mädätä ja laskut maksettava toisten määräämässä aikataulussa. Mutta niin, ehkä meille maksetaan tästä. Että rasitamme itseämme, rasitamme sydäntä ja verenkiertoelimistöä, kulutamme itseämme. 

Miksi ja miten tämä kuluminen tapahtuu? Ehkä koska työ on mielekästä, imevää? Vompsu oli aivan kauhuissaan lomalla ja taisi lopulta lähinnä lukea twitteriä ne viikot. Kun työ alkoi, hän huokasi helpotuksesta. Työ antaa merkityksen, innostuksen ja niin edelleen. Tunnistan tämän puolen itsekin. Samalla kuitenkin tunnistan, nykyään, myös tämän kaiken innon ja pauhun vanassa tihentyvän väsymisen ja kulumisen, rispaantumisen. Teen paljon asioita, joiden ajattelen auttavan minua palautumaan. Hiljaisia asioita, vaikeasti sanallistuvia. Tuijotan metsänreunaa. Kävelen metsään ja metsässä. Makaan silmät kiinni ja kuuntelen kehon hyrinää, tätä tässä. Haen hiljaisia paikkoja, paikkoja joissa ei tarvitse nähdä yhtään ihmistä. Teen asioita tuntoaisti edellä. Asioita, joista tulee valmiita, kuten rikkinäisistä lakanoista revityistä suikaleista tehty pannunalunen. 

Kun tapaan isääni, ajattelen aina saman ajatuksen, se nousee itsestään kuin kupla lammen pohjasta. Kunpa olisimme tunteneet näin silloin kun olin lapsi. Näin, että silmäsi ovat kirkkaat ja uteliaat ja nauravat, eivät sameat ja väsyneet kaikesta kirjaimiin kurkottamisesta. Näin, että jaksat suhtautua huumorilla sen sijaan että räjähdät pienestäkin ei mielesi mukaan menemisestä. Että on muutakin kuin ärtyisäksi hierretty työrasitus. Meni kauan, että opimme tuntemaan näin. Olen kiitollinen siitä, että siihen koitti viimein tilaisuus. Ja hämmennyn siitä, että jos sanon jollekulle isäni jääneen laman aikana työttömäksi ja siitä suoraan eläkkeelle, ihmiset sanovat, että sepä on ollut kauhea tilanne. Olihan se, ensimmäiset pari vuotta. Sitten isäni heräsi siihen, että maailmassa on muutakin kuin työstä selviytyminen ja että tärkeitä asioita voi tehdä vaikkei niistä maksettaisikaan. Että on muutakin mielekkyyttä kuin koettaa näyttää kunnon kansalaiselta. Isä löysi, näin ajattelen, jotain paljon sitä arvokkaampaa. Ja sitten seuraavaksi ajattelen: Kuinka kummallista, ettei äiti uskalla vieläkään seurata häntä, vaikka olisi voinut jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten. Äiti tarvitsee edelleen illuusion siitä, että on korvaamaton työssään. Se on hirveän surullinen illuusio. 

Sunnuntaiaamu, sade on pudottanut puutarhassa päärynöitä ja muutaman omenankin nurmelle. Työt vasta tiistaina. Aikaa hengittää ja kirkastaa silmänsä. 

Täytettyä peltopyytä tapaamassa

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä.

 Kutsumme tätä linnuksi ja peltopyyksi, vaikka oikeastaan kyse on jostain aivan muusta. Lintuus ja peltopyys väijyy taustalla, paikoilleen naulittu, täytetty ja neulalla aitoa matkivaksi suittu pinta osoittaa muotoon ja syvyyteen, joka oikeastaan, kun pysähtyy, on jotain sellaista, jota kohti emme halua osoitettavan, emme ainakaan tavanomaisesti eläimiä täytettäessä. Jalustaan kiinnitetty ja nimilaputettu esine ei tavoita lintuutta - pyrähtelevää valppautta, haluttomuutta tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta.

Hieman samanlaisen mekanismin kohtaa, kun menee eläintarhaan. Villieläin, jonka kohtaamisen tavoittaa paremmin pienen lapsen piirros kuin vähän vanhemman, kuvaamisen konventioihin vihityn lapsen piirros - paon viivoja paperilla, villisti risteilevä reitti ilman tunnistettavaa kehoa, ruokojen liike, kaikkoaminen - altistetaan vihamielisille silmäpareille, esitetään irrallisena tietynlaisena kehona, toisena, ei-ihmisenä, eläinyksilönä, lajinsa edustajana. Kehon ja sen vankeuskäyttäytymisen ajatellaan voivan ilmentää kokonaista elämänmuotoa.

Samalla tavalla katson kiinnostuneena pysäytyskuvaa linnusta ja täytettyä lintua: tällainen se siis olisi, jos sitä pääsisi riittävän lähellä, voisi tarkastella yksityiskohta yksityiskohdalta kiireettä, pysähtyä sen ääreen. Jos voisi ottaa toisen olennon haltuun, ymmärtää sen perinpohjin. Jos se ei pelkäisi minua (enkä minä sitä), jos sen voisi nimetä ja omistaa. Tällainen se siis todella on kaiken pakonsa takana.

Olen väärässä ja haluan olla oikeassa. Enkä halua tarkastella näin omaa elämääni ja tätä keski-ikäistä kehoa, jota maailma elää milloin asanoina, milloin töinä, milloin levottomina sanojen pyryinä.

Lintu, se joka ei ole tämä tässä, tanssii samaa suurta tanssia: haluaa elää, jatkaa elämää. Sen pakokauhu ja tuska ansan umpikujassa muistuttaa omaani, samoin sen hurmio ja riemu niinä hetkinä, kun valo ja lämpö ovat läsnä enemmän kuin huoli, pelko ja nälkä. Se jatkuu kivistä, ruohoista puista ja vertaisistaan saumoitta, syö ja ulostaa, laulaa ja parittelee, päilyy taivasta silmien peilein. Ei se ole yksilö, ei ilmennä lajiaan. Se syntyy toisista ja yhtyy toisiin, ilmentää ympäristöään, tilanteitaan, populaatiotaan. Se kylpee, sukii, tarkkailee, oppii, ratkaisee pulmatilanteita nimeämättä niitä pulmatilanteiksi ja ongelmanratkaisuksi. Maailma hyppelee sen jaloin lätäköiden tienovilla.

Kuten peltopyy, haluan hyvää. Pidän ruoasta, valosta, lämmöstä, hurmiosta ja laulamisesta, kylpemisestä ja sukimisesta enkä halua tulla nähdyksi ja nimetyksi, katsotuksi ja kosketetuksi muutoin kuin suuren tanssin kautta, niin että lähestyn itsekin, tanssin mukana, nimeämättä ja tulematta nimetyksi, käsittämättä täysin, mitä teen. Ilmennän ympäristöäni ja tilannettani, populaatiotani. Tässä populaatiossa tavataan pitää itsestäänselvyytenä, että sellaisista pulmatilanteista kuin lapsikuolleisuus ja nälkäkuolema ei tarvitse enää välittää, ei tässä populaatiossa. Ongelmanratkaisu huikaisee populaatiossani tehokkuudellaan, koska meillä on sanat, joilla voimme tallentaa ja siirtää ratkaisuja ajasta ja paikasta toiseen. Mutta emme halua kellekään pahaa ja meitä huolestuttaa se, miten toisille käy.

Kun luen lehdestä tarinan kahden valaslajin hybridistä, joka parittelulaulu soi väärällä taajuudella ja joka ei sen takia löydä puolisoa, itken lohduttomasti useamman tunnin. Minun on helppo eläytyä valaaseen, vaikka kuulun lajiin, jota on miljardikaupalla planeetalla ja jota ei voi olla kohtaamatta, meni minne hyvänsä. Ympäristöäni ei sirpaloida eikä tuhota - päinvastoin, minun on vuosi vuodelta helpompi liikkua juuri sinne, minne keksin haluta mennä. Ihmisen tiet kairautuvat kaikkialle ja yhä harvemmassa on se maa tai meri, jossa ei olisi meidän tuoksuamme ja vähintään järjestävien tarinoidemme seurauksia ja rippeitä - muovikääreitä, lääkejäämiä, kaukaisen horisontin kajastuksia, pilvistä takaisin taittuvaa megapolisten valoa.

Koetan ankarasti kuvitella, millaista olisi elää valtalajin nurkissa. En onnistu. Niin monet seikat ovat minulle itsestäänselvyyksiä, kuten se, että jos joku koettaa tappaa minut, laittaa minut synnytyskoneeksi ja riistää lapseni ja maitoni tai kesyttää minut sietämään vatsaani ympäröivän kireän vyön ja metallinpalan suussani, tai kiskoa minut ruokaani kiinnitetystä, nieluuni takertuvasta väkäsestä ympäristöön, jossa koen tuskallisen tukehtumiskuoleman, voin aina avata suuni ja huutaa, potkia ja pyristellä vastaan.

Muutkin potkivat ja pyristelevät, huutavatkin, mutta minun kieleni ymmärretään. Se osoittaa minun kuuluvan valtalajiin.

Jos minua ei pelastettaisikaan, tilanteen mentyä tekijät joutuisivat vastuuseen ja heitä pidettäisiin käsittämättömän julmina. Jos ympäristöni muutetaan sellaiseksi, etten saa sieltä enää ruokaa tai juomaa tai en uskalla liikkua tai ainakin stressaannun niin pahasti, ettei enää tee mieli syödä eikä paritella, voin niin ikään kertoa pahasta olostani ja sille pääsääntöisesti tehdään jotain.

 Toistaiseksi. (Kuinka kauan asiat jatkuvat tällä tolalla, en osaa sanoa. Eivät välttämättä kovinkaan kauan.)

Kun kuolen, minua ei täytetä näytille. Minua ei kiinnitetä alasti tai puettuna seisomaan alustaan, jossa lukee ihminen. Kukaan ei sano, että onpa sympaattinen tai liikuttava. Tai että onpa hän pieni, kuvittelin hänet kookkaammaksi.

Sen sijaan on olemassa tietty riski, että joku saa päähänsä kirjoittaa muistokirjoituksen, jossa kuvaillaan tapaani tanssia suurta tanssia. (Vain sen lapsille soveliaaksi katsottuja osioita, tietenkin.) Huomio kiinnitetään naurettaviin yksityiskohtiin, joiden on tarkoitus samalla osoittaa erityislaatuisuuttani ja kuvata ympäristöä, jonka osa olin. (Lajiakin kenties - ehkä juuri siksi pidetään tiukasti huolta siitä, ettei tekstissä ole liian suoria viittauksia toimintoihin tai tuntemuksiin, jotka jaan tai voisin jakaa peltopyyn kanssa.) Toivon, että tekstissä viitataan siihen, mitä pidän ihmisen ainoana mahdollisena vastuullisena valintana tässä tilanteessa - siihen, että nautinto kytketään irti tyypillisistä seuraamuksistaan, että ihmisen suurta tanssia tarkastellaan osana vieläkin suurempaa tanssia, jossa olennot tanssivat rinnakkain. Jos haluan rauhan, antibiootit ja pienen lapsikuolleisuuden, on minun maksettava siitä jollakin. En halua maksaa siitä peltopyyllä tai pandalla, en yhdelläkään sammakkoeläimellä tai korallilajilla. On oikeastaan vain yksi seikka, jolla pystyn maksamaan edes osan itsestäänselvyyksistäni. Se on tulenarka aihe, johon yksikään poliittinen puolue ei uskalla vielä tarttua ohjelmissaan ja josta kirjoitetaan lehdissäkin kovin kitsaasti. Tuo asia ei ole pienimmässäkään määrin minua, se on ympäristöäni, populaatiotani - olkoonkin että tuo ahdistus ja siitä kiteytyvä valinta esitettäisiin taatusti henkilökohtaisena piirteenä: siten muistokirjoitukset näet laaditaan.

(Kuulin toissapäivänä, että ihminen, jota pidin vertaisenani tässä pohdinnassa, on hänkin loikannut. Hän, joka erotessamme sanoi, että hän pelkää, että hänen on vaikeaa löytää ketään toista sellaista, joka jaksaa tässä asiassa pitää yhtä lujasti kiinni siitä, että kaikki olennot haluavat hyvän elämän, ja että koska hyviä elämiä on luvassa vain rajatulle määrälle olentoja, ei auta kuin pitää tiukasti lukua siitä, minkä määrän olentoja tuo itse todellisuutta jakamaan, jos ei ole valmis lahtaamaan ketään muuta. Hän taisi olla oikeassa. Hän ei löytänyt sellaista kumppania, joka olisi ajatellut henkilökohtaista etiikkaansa näin. - Vaikka onko mikään etiikka oikeastaan henkilökohtaista muussa kuin siinä mielessä että voin vaatia asioita ainoastaan tältä olennolta, jota puhuttelen minäksi? - Uutisen kuullessani tajusin kouriintuntuvammin, miten valtavia erot saattavat olla: kun ennen niin samanmieliset ja toistaan tukeneet ihmiset lähtevät kulkemaan eri suuntiin, he saattavat päätyä päinvastaisiin ratkaisuihin suurimmissa mahdollisissa kysymyksissä. Tunsin äkisti itseni samaan aikaan hyvin yksinäiseksi - sinäkin, sitten, luotin sinuun niin lujasti tässä asiassa - ja samalla yllättävällä tavalla tyytyväiseksi: kas niin, ehkä sittenkin jossain mielessä minä, jota ajateltiin ympäristöasioissa ehkä vähän sellaisena maskottina ja harrastelijana - muistan muutaman keskustelun asiasta -, olinkin sitoutuneempi niihin juttuihin kuin ne, joita ajateltiin vakavastiotettavina, radikaaleina, elämäntyötään toteuttavina. Ai että, ilkun itselleni, sinä turhamainen typerys. Ikään kuin tuolla nyt kannattaisi hekumoida, että itseään ilmentävä elämä on itsepäinen ja arvo-ohjautuva. Ikään kuin olisi jokin minä, eikä tiettyä ympäristöä, syömistä, paskantamista, ajatusten laukkaa, kaiken ainutkertaisuus ja ohikiitävyys ja sitten äkkiä kaiken korjaava hetki - - )

Niin, jäin muistokirjoituksen pohtimiseen.

On kuitenkin liian varhaista ajatella kuolemaa muuten kuin savasanassa päivittäin. On paljon tehtävää. Ihmisillä on aina niin paljon tehtävää, koska meillä on työ, ja talous, ja kaikenlaisia jaloiksi tavanomaisesti hahmotettuja pyrintöjä kuten taide, ymmärtäminen ja niin edelleen.

Jotkut ajattelevat, että ne versovat suuresta tanssista itsestäänselvästi. Jotkut ajattelevat niiden kilpailevan huomiosta suuren tanssin kanssa ikään kuin seurausta tarkkailtaisiin syyn sijaan. Nytkin minut ollaan heittämässä pihalle, jotta taide voisi tapahtua eikä koko ilta tuhriintuisi johonkin, mikä ei tee ketään kuolemattomaksi ja jota ei taatusti mainita muistokirjoituksissa. Ajattelen näin ohimennen samalla kun vilkaisen sivusilmin valokuvaajaa.

Ajattelua, puhetta, toimintaa: siirrämme oivalluksia ja tuhoamme vahingossa sen, mitä rakastamme.

Toinen reisi pulleampi kuin toinen, epäsymmetriset kasvot, jähmeä asento. Pidän enemmän tästä puolesta, sanon, tämä näyttää elävämmältä. Valokuvaaja mutristelee huuliaan ja kääntelee lintua, etsii sen kasvoista vastausta ongelmaan, miten kommunikoida tiettyä abstraktia ideaa tuotekuvan tapaan toteutetulla otoksella täytetystä linnusta. 

Mindfulness ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus

Luin kiinnostavan tekstin.

Kyllä, meditaatio tai pyrkimys pysytellä läsnä kunkin hetken todellisuudessa ei tosiaankaan tuo mitään blissiä. Blissit tulevat paljon helpommin hikiliikunnasta, egopumppauksesta ja oman seuran tarkasti valikoimisesta. Ja juuri niistä tarinoista, joita meditaatiossa katsellaan niihin takertumatta, nimilaputtaen ne tarinoiksi vain.

Itse tunnun tarvitsevan sekä tarinoita että niiden purkamista, mutta jälkimmäistä paljon, paljon enemmän. (Pää on hyvä puppugeneraattori ja jokainen tarinahan rajoittaa jollain tavalla - myös ne tarinat, joiden mukaan kaikki on mahdollista.) Ensimmäistä tunnun halajavan silloin kun asiat ovat persiillään pahasti ja jälkimmäistä silloin kun olen valmis kipuamaan siitä koivilleni. On jotenkin hassunkurista, kun tämä keskustelu, jota käytiin ympäristöestetiikassa pitkin 90-lukua, pulpahtaa nyt pintaan jotenkin uutena kritiikkinä (corporate)mindfulnessin nousun myötä. Tuntuu retroilulta! Itse mietin vuosituhannen vaihdetta ennen ja sen aikana juuri tuota kysymystä, että on se kummallista, että halussaan keskittyä pyhään ja kauniiseen tuleekin ajautuneeksi raiteelle, jossa ihmettelee moottoriteiden ja esikaupunkimattojen karmaisevaa todellisuutta.

Mitähän tästä oikein nyt pohtisi? Taatusti ympäristöestetiikka ja siitä omaksumani yritys pysytellä läsnä ei lisännyt onnellisuuttani instant happiness -mielessä. Päinvastoin: Havaitsin kengässä kaihertavia kiviä entistä enemmän. Osalle ryhdyinkin tekemään jotain. Osa kivistä poukkoilee edelleen kengässä eivätkä ne ehkä sieltä väistykään. Ei instant happinessia, siis. Sen sijaan veikkaisin, että pidemmän aikavälin itsetuntemus on ainakin kohentunut - tiedän paremmin ja tarkemmin, mikä saa minut jengoiltani, miten psykoja ja intensiivisiä pelkoni ovat, millaisissa ympäristöissä alkaa särkeä päätä ja menettää unet - , epävarmuuden sietokyky kasvanut ja sitä kautta sekä kyky ohjailla oman elämän suuntaa lempeästi että ymmärtää toisten vaikeita oloja on jotenkin käynyt mahdolliseksi. Olisiko se tapahtunut muutenkin vanhetessa? Paha sanoa, mutta tunsin kyllä saavani tuosta läsnäolosta ja huomion sen kaikkiin puoliin suuntaamisen yrittämisestä ihan uuden vireen elämääni.

Moni psykoterapeuteille suunnattu psykoterapiakirja, joita sattuneesta työsyystä kahlasin aika tavalla läpi, nosti yhdeksi muutoksen ennakkoehdoksi sen, että tiedostaa, mikä mättää. Tämän vaiheen ohje oli: tarkkaile vain, älä koeta tehdä mitään muuta kuin tarkkailla. Jos ei tajua, mistä kiikastaa, on tilannetta aika mahdotonta muuttaa harkitusti, täsmäkorjausliikkein. Silloin tie ulos tukalista paikoista voi olla tyyliin kaiken päälaelleen kääntäminen rajusti, mikä voi olla aika karmea manööveri, paljon hankalampi kuin täsmäkorjaus.

Kummallisinta on, että usein jo pelkkä tarkkaileminen alkaa muuttaa sitä, mitä tapahtuu omassa elämässä. Tavallaan se on toki loogistakin - kun tarkkailee intensiivisemmin, tilanne, jossa luovii, muuttuu.  Vähitellen alkaa hyväksyä myös omien reaktiomalliensa todellisuuden ja tottuu ikäviinkin reaktioihin sen sijaan että pillastuisi niistä joka ikinen kerta kuin jostain ainutkertaisesta katastrofista. Sen vuoksi tilanteessa nousee esiin aivan eri emootioita kuin ennen. Jos pulmana olivat tilanteita sävyttävät emootiot, pulma voi helpottaa jo ihan tarkkailemalla.

Yksi lukemani tutkimusartikkeli ehdotti, että tietoinen läsnäolo muuttaisi emootioiden säätelyä myös siten, että alkaa tiedostaa omia pinttyneitä säätelytottumuksiaan - ja kun ne hahmottaa, on varaa valita myös toisin. Esimerkiksi vain nimetä koetut emootiot ja hyväksyä ne sellaisenaan ja ohikiitävinä. Se on aika radikaali ele yhteiskunnassa ja yhteisössä, jossa epämukavuutta halutaan usein torjua varsin voimallisin keinoin.

Ja jossa, kuten tässäkin jutussa, jotenkin perusoletuksena on, että ihminen olisi ehkä onnellisempi, jos ei tiedostaisi kaiken aikaa omaa kurjuuttaan. Enpä tiedä - minun on vaikeaa uskoa, että kurjuutta aletaan politiikassa, työelämässä tai rakkaudessa kunnolla ratkaista niin kauan kuin se on poissa silmistä, poissa mielestä ja itsen paettavissa ja välteltävissä (kuten se aika usein on). Ja aika usein, kun on tietoisesti läsnä, juuri siihen kurjuuteen törmää. Ilmastointiin työtiloissa, autojen ääniin ympärivuorokautisesti, kasvojen stressiharmauteen, omaan kärsimättömyyteen jne.

Ja ihan varmasti Whippman on oikeassa tässä: On paljon halvempaa ja helpompaa syyllistää ihmisiä siitä, etteivät he muuta ajatteluaan ja mieltään kuin muuttaa epäoikeudenmukaisia elinolosuhteita. Ja että moni esittää, että onnellisuus on kiinni tasan tarkkaan omasta asenteesta, ei olosuhteista. (Epäilen myös, ettei hän olisi havainnut näitä asioita pysyttelemättä läsnä ja valppaana tilanteissa, joita on kohdannut. Ei läsnäoloon tarvita välttämättä maksullisia tunteja eikä se toteudu elämässä sateenkaaria oksentavina yksisarvisina.)

Etenkin tuo jälkimmäinen ajatus oman onnen seppyydestä on niljakas väite. Olosuhteethan eivät toki ole mikään objektiivinen klöntti vaan oma mieli rakentaa tulkintaa niistä. (Plasebo ja nosebo liittyvät tähän ilmiöön - todelliset reaktiot oletettuun hyötyyn tai haittaan.) Silti on ihan selvää, että on monia tilanteita, joissa aivan sietämättömissä ja epäoikeudenmukaisissa olosuhteissa sinnittelee ihminen, joka koettaa ajatella myönteisesti tilanteestaan ja jonka ehkä monen muun mielestä kannattaisi mieluummin suoda itselleen oikeus kieltäytyä yhteistyöstä häntä alaspäin painavien tyyppien kanssa. (Esimerkki: väkivaltaisessa parisuhteessa vuosikausia sinnitteleminen.) Ja päinvastoin: on miltei kaikkien muiden mielestä mahtavia olosuhteita, joissa nyhrätään vuosikausia tyytymättöminä, koska asenne on se, ettei mikään riitä, ja sen todellisuuden läpi ne omat olosuhteet hahmottuvat sietämättöminä. Asiaa ei tee helpommaksi se, että niin ensimmäisen tyypin urhea ajatus olosuhteidensa siedettävyydestä kuin jälkimmäisen nurina olosuhteidensa sietämättömyydestä on tavallaan myös ajatus, josta kenenkään muun on paha mennä sanomaan, että tyyppi on väärässä: "Kuulehan, olet väärässä oman kokemuksesi suhteen." Siedettävyys ja sietämättömyys ovat tyypeille todellisia, niin todellisia kuin nimilaput voivat ihmiseläimelle olla. (Eli hyvin todellisia.)  (Ehkä tässä juuri on vastaus siihen, miten meditaatio ujuttautuu elämään - oppii kyseenalaistamaan ajatustensa laajemman totuudellisuuden ja hyväksyy ne hetken totuuksiksi, jotka voivat vaihtua sekuntin sisään emootioiden vanavedessä?) Eri asia sitten on, ovatko ne olosuhteet sietämisen arvoisia vai eivät. (Kyselen itseltäni epäselvissä tilanteissa: No, haluanko jatkaa tähän malliin? Voisiko tilannetta ehkä yrittää muuttaa jollakin tavalla? Onko tilannetta jo yritetty muuttaa? Onko se sellainen, että lopulta itsellä ei ole voimia ja valtaa sen muuttamiseen sellaiseksi, että sitä tahtoisi sietää?)

Niin - ja jos asennetta on vaikeaa siivota olosuhteista, miten olosuhteet siivotaan asenteesta? Omat tavoitteet asetetaan kovin usein sen mukaan, mitä ympärillä toiset puuhaavat, mikä on oma sosiaalinen todellisuus, ja asenne-olosuhdesotkusta kohonnut mieliala ihan varmasti joko pontevoittaa tai lannistaa ja siten virittää asennoitumista.

Jotenkin tässä tekstissä, kuten monessa muussakin, pistää silmään se, miten vastakkaisiksi omien pulmien ratkaiseminen ja yhteisten pulmien ratkaiseminen nähdään toisilleen. Aika - rahasta puhumattakaan - tunnutaan ajateltavan niukaksi resurssiksi, ja omiin pulmiin keskittyminen tuntuu olevan automaattisesti pois yhteisiin pulmiin keskittymisestä. Se saa miettimään muutamaakin asiaa: Ensinnäkin, jos on täysin solmussa tilanteessaan, tuskin osallistuu aktiivisesti kenenkään muunkaan elinolosuhteiden parantamiseen. (Tai ainakin itse kerkeästi koteloidun.) Tai jos pakonomaisesti aktivoituukin kääntääkseen huomion pois tuskastaan, saattaa palaa loppuun aika pian - ja yhteisten asioiden hoitaminen on yritys, jossa tarvittaisiin nimenomaan perehtyneisyyttä, kestävyyttä ja sinnikkyyttä, sillä isot laivat kääntyvät hitaasti. Jos omat solmunsa saa mitenkuten ratkaistua, saattaa olla paljon tehokkaampi toistenkin asioiden ajaja. Toiseksi, minun on vaikeaa uskoa, että ihmisten "omat ongelmat" olisivat eri ihmisillä kovin erilaisia. Aika monesti synkät, hävetyt salaisuudet ovat jotain sellaista, jonka muut tunnistavat kerkeästi. (Sama pätee toki myös hyviin ideoihin - annas kun kuvittelet keksineesi jotain oikein omaperäistä, tulee joku ja kertoo ajatelleensa samoin jo pitkään. Ja jos oikeasti keksii jotain uutta, siihen ei sitten taidakaan saada heti vastakaikua toisilta?) Jos onnistuu ratkaisemaan pahimpia kipukohtiaan tehokkaasti, ratkaisupolkua voi jakaa toistenkin käytettäväksi ja olla konkreettisesti tukena näiden polulla. Kolmanneksi, oman elämän ja tilanteen haurauden ymmärtäminen saattaa saada antamaan politiikassa äänensä tahoille, jotka myös ymmärtävät näiden asioiden päälle ja miettivät, miten yhteiskunnan rakenteet voisi saada tukemaan ihmisiä tiukoissa paikoissa.

Voin tietysti varsin hyvin olla myös väärässä. Nämä ovat uskomuksia. Koen itse hyötyneeni meditaatiosta, mutta voin olla väärässä. Olen käynyt hiljaisemmaksi ja sallivammaksi itselleni ja tunnun tietävän paremmin, miten eksyksissä olen. (En sen enempää kuin muutkaan ihmiset: emme näe kovin pitkälle tulevaisuuteen ja omaan muutokseemme.) Onko se hyvä vai huono asia?

Tietysti on jotenkin perinjuurin kummallista kaiken oman ympäristön piilokartesiolaisuuden jälkeen (itsensä nyt ainakin tietää ja tuntee ja muu maailma on se vaikeampi palanen), että ihmisiä pitää opettaa suuntaamaan huomiotaan ja kestämään emootioitaan. Tai olemaan kotonaan kehossaan ja kuuntelemaan sen viestejä. (Jos taas ajattelee kuten G.H. Mead, ei ole laisinkaan outoa, että juuri itseen käsiksi pääseminen vaatii melkoista ponnistelua ja toisten hyödyntämistä niin live-peilaamisessa kuin teorioiden ja tekniikoiden sekä suoran sanallisen palautteen saamisessa.) Totean vain, että aika moni tuntuu tarvitsevan tai kokee tarvitsevansa tällaista opetusta, koulutusta ja kurssitusta, itsen käyttöohjetta.

Sen lisäksi, siis, että myös niitä epäkohtia korjataan ihan oikeasti. Siitäkään ei voi tinkiä. 

Pinkopohja, ristiveto ja elämä yhtä potentiaalista käsittämistasoa

Muistan sen, kun kuulin ensimmäisen kerran ajatuksesta, että mieli on aluksi tabula rasa, tyhjä taulu. Vaikka pää tuntuikin iltapäivällä ja kahvia juotua aika kumisevalta ja määrättömältä ja piirteettömältä, se silti tuotti huvittunutta tirskuntaa: Risto "Tabula" Rasa. Huokaus. Tai ei oikeastaan. Siitä on vain kauan ja silloin oli vielä paljon vaikeampi innostua asioiden systemaattisesta käsittelemisestä, koska systemaattisuuteen pitää ensin oppia enkä minä oppinut sitä ennen yliopistoa millään elämänalueella (paitsi ehkä seksuaalisuuden suhteen; seksuaalisuus oli ensimmäinen projektini, ensimmäinen totisesti ja jopa kunnianhimoisesti otettu oma juttuni - tiedän kirjoittaneeni aiemmin, etten ymmärrä kunnianhimoa, mutta vähitellen olen tullut siihen tulokseen, että seksuaalisuuden kohdalla teen tästä poikkeuksen - ja syvennyin siihen varsin totisesti ja tarmolla mutta syventyminen ei ollut luonteeltaan kollektiivista eli kaikki, jotka tiesivät tästä päähänpinttymästä, huvittuivat tai kummastelivat mutteivät lähteneet mukaan ihmettelyyn ja penkomiseen; myöhemmin, vasta paljon myöhemmin, olen ymmärtänyt, että eihän se nyt ollenkaan sovi siihen kuvaan, joka tyttöydestä kernaasti annetaan ja jonka moni tyttö mieluusti nielaisee, koska kuvien nielemisestä saa välittömiä palkintoja; minä en tietysti pitänyt kuvaa lainkaan relevanttina, koska en joka tapauksessakaan onnistunut mieltämään itseäni miksikään suloiseksi, viattomaksi, puhtaaksi tai ihmiseksi; minulla ei ollut mitään hävittävää, vaikken nielaissutkaan kuvaa tai koettanut teeskennellä sen mukaista olentoa).

(Kun katselen tätä, miten kirjoitan, mietin kyllä, olenko edelleenkään systemaattisuuden suurimpia ystäviä.)

Tabula rasa: olento, jonka kokemus rakentuu tyhjästä. Jolla ei olisi muistumia, mieltymyksiä ja tuttuuksia suolenmutkan kurinasta ja tietynlaisesta verensokeritasosta, vatsanpeitteen lävistävistä lauluista ja stressihormonien oikeaksi koetusta määrästä. (Nyt kun en taas osaa nukkua paljonkaan, koen vasta eläväni. Kiitos, äiti. En tule kenties koskaan ymmärtämään, mitä olisi elää elämää, jossa päiväkausia kestävä levollisuus koetaan muuna kuin huolestuttavana möllykkämäisyytenä ja masennuksen orastamisena. Mitä, ettei innostuisi esseestä niin että menettää yöunenssa? Ettei innostuisi jokaisesta vastaantulevasta ideasta, liftaisi niiden kyytiin?) Tänä aamuna luin yhtä Italia-kirjaa, koska olemme matkaamassa Italiaan toukokuussa ja koetan antaa itselleni muutakin ajateltavaa kuin kvantitatiivisen tutkimuksen harjoitustyö, jonne kernaasti katoaisin viikoiksi ja öiksikin pöllyttämään lukuja ja niiden yhteyksiä, ilmiöiden yhteisiä variansseja aineistossa ja ryhmäkohtaisia eroja ilmiöiden suhteen. Saan katkaistua tuon katoamishingun vain lukemalla jotain muuta: jotain, mikä tuo mieleen konkreettiset polut ja rautatieasemat.

Kirjan yksi kohta saa minut miettimään, josko mieli olisi sittenkin pinkopohja. Ei tyhjä, mutta pingotettu eri suuntiin kiskovien ihanteiden välille. Varmasti mahdollinen metafora, muttei kovin järkevä ehkä. Siteeraan joka tapauksessa:

Kuunnelkaa ihmisten puhetta. Sananvalinta on barokkimaista: taas kerran osoitus estetiikan keskeisyydestä italialaisten elämässä. Tiedättekö, miksi parlamentissa ei olla yksimielisiä, vaan siellä "kirjataan ylös näkökantojen perustavanlaatuinen yhdenmukaisuus"? Entä miksi säätiedotuksissa ei sada vaan niissä "ennustetaan tihetyvää pilvisyytä seuraavia sadekuuroja"? Siksi, että monimutkaisuus on yksi itsesuojelun muoto (minut on ymmärretty väärin), sievistelyä (olen oppinut henkilö), kosmetiikkaa (minusta on mukavaa sulostuttaa todellisuutta), jengiin kuulumista (kuulun lääkärien, meteorologien tai asianajajien kastiin, ja näin me puhumme, anteeksi vain).

Lähde: Beppe Severgnini, La Bella Figura, suom. Hannimari Heino.

En voi sanoa, etteikö tuo kuulostaisi tutulta, ja muistelen joitain omia palopuheitani jargonia vastaan. Mutta en missään nimessä voi pitäytyä toisten tuhmuutta ulkopäin paheksuvassa asemassa: minäkin käyttelen jargonia innokkaasti, puhun teknisistä termeistä ja saatan pitää sitkeästi kiinni siitä, että barokkisen tai oikeastaan kaoottisen rikas maailma on täsmällisimmin kuvattavissa barokkisen tai kaoottisen rikkaalla kielellä. (Tai ainakin rikkailla, monilla teorioilla.)

Huomaan kielen kanssa asioidessani (kuten nyt) olevani jatkuvassa ristivedossa sen suhteen, että toisaalta asiat olisi järkevää ilmaista hyvin yksinkertaisesti (toisille näkökulma voi olla aivan uusi, eivätkä he vielä pysty omaksumaan kuitenkaan monisyistä mallia ja ehkä hukkaavat avainpointsin, jos hellyn detaljoimaan ilolla: eiväthän kirjoitukseni ole barokkiklassikoita eikä niiden tulkitsemisesta järjestetä yliopistoluentoja, joilla asiantunteva luennoitsija johdattaisi kuulijoita spiraaleittain syvemmälle ajatuksen kuvioon, malliin asioiden sujumisesta - tarvittaisiin siis ehkä ennemmin karkea karttapiirros kuin vivahteikas akvatintojen sarja, koska eivät kuulijat ilman syvällistä perehtymistä ymmärtäisi, miten nuo kuvat liittyvät yhteen - joskus vain ongelmana on, etten minäkään ymmärrä ja silloin ei auta kuin kuvata detaljikkaasti kerta toisensa jälkeen ennen kuin rautalankamallia voi edes alkaa hahmottaa, ja niin sitä selittää selittämistään toisille aavistustaan siitä, että nämä ja nämä seikat voisivat liittyä yhteen jollakin salaperäisellä tavalla) ja toisaalta se ei tunnu tekevän oikeutta sille, mitä koetan ilmaista. (Eihän maailma ole malli vaan paljon muutakin, ja mitä jos perustamme päätelmämme ja sitoudumme maailmantutkimuksissamme rautalankamalleihin - tästä tulee mieleen yksi keskustelu, jossa taas keskustelukumppani kuvasi, miten kaikki kommunikaatiotilanteethan ovat kilpailutilanteita, joissa statussuhteet määräävät about kaiken. Siinäpä oiva esimerkki siitä, miten teoria jyrää havainnot, etenkin havainnot, jotka poikkeavat kenties varsin yleisestikin vallitsevasta tilanteesta. Jos omaksun tällaisen näkökulman maailmaan ja kommunikaatioon, miksi edes yrittäisin kommunikoida toisin? Koska eihän se kai olisi mahdollista. Tai ainakin voisin olla varma, että minut sitten poljettaisiin, koska luovuttaisin toisille saman tien sen, mitä he tavoittelevat, eli dominanssin tilanteessa. Mutta en usko, että asia on näin yksinkertainen. Huomaan ainakin itse tavoittelevani paljon muutakin kommunikaatiotilanteissa. Itse asiassa ärryn suunnattomasti, jos kommunikaatio supistuu lähinnä dominanssikamppailuksi. Tosin ärryn myös siitä, jos yritän käydä mielenkiintoista keskustelua ja saada toiselta nyhdettyä näkemyksiä tai ideoita asian kehittelyyn, ja toinen vain toteaa latuskamaisesti, että jos sinulla kerran on tuommoinen käsitys niin hyvä, edetään sen mukaisesti. Mitä keskustelua se nimittäin enää on? Monologia voin käydä itseksenikin.)

Ja vielä yksi toisaalta, haa: Toisaalta koetan pitää mielessä Deweyn huomautuksen, ettei kielen tehtäväkään ole kuvata kaikkea, kaikkia detaljeja. Kielen tehtävä on mahdollistaa kommunikaatio niistä. Mutta entä jos haluan kommunikoida ja jakaa jotain hyvinkin hienosyistä ja detaljikasta? On pysyttävä kärsivällisenä ja kenties joskus keksittävä kuvaus, joka sitoo nykyisiä tyydyttävämmin ilmiön helpommin käsitettäväksi ja silti jättää käsityksen sisäistäneiden mielikuvitukselle vapauden liikkua ilmiössä, sen vivahteissa.

Ajatella, miten helppoa kommunikointi voisikaan olla, jos problematisoisi sitä vaikkapa vain pilkkusääntöjen tasolla! Tai sen suhteen, mitä statusta on sopivaa hakea tilanteissa aasta ööhön.

Severgninin kuvaus maanmiestensä esteettisistä viehtymyksistä kuulostaa jotenkin hauskalta ja tutulta muussakin kuin kielen kohdassa. Pohjoinen järkiperäisyys ja konstailemattomuus, suoranainen jäyhyys, on aina tuntunut minusta kauhean vieraalta. En tiedä, miksi. Työhullu kyllä osaan olla, totta vie, mutta se muu, jahkailu sopivuuden suhteen ja sen sellainen, ei tunnu lakkaavan hämmästyttämästä. Tuntuu hauskalta taas matkata Italiaan: ehkä löydän siellä pohjoisuuteni hetkittäin.

Sanottakoon sanansa myös esteettisestä: minua on hämmentänyt kaikki nämä vuodet se, että kun puhutaan tai useammin kirjoitetaan estetiikasta teorioiden arviointiperusteena, oletusarvona tuntuu monesti olevan, että mitä yksinkertaistetumpi ja pelkistetympi teoria, sen esteettisempi se on. (Ei aina, ei tietenkään: esimerkiksi James McAllister Beauty and Revolution in Science -kirjassaan näyttää siitä lyhyen lukemani otteen - kesällä lisää! - aikana esittävän, että eri tieteenaloilla on eri estetiikkansa ja että esimerkiksi Darwin sai esteettistä nautintoa tarkastellessaan eliötä ympäristössään ja näitä yhdistäviä monia hienovaraisia vuorovaikutuksia.) Tai ehkä tämä on vain se kanta, jota on korostettu käymilläni tieteenfilosofian luennoilla jostain syystä. En itse ole kieltämässä tietenkään, etteikö matematiikassa ja logiikassa olisi omaa viehätystään. Se muistuttaa minua jotenkin valkoisista, minimalistisista asunnoista mutta on kyllä paljon lähestyttävämpää, liikahduttavampaa ja sympaattisempaa kuin nuo asunnot. (Kuten sanottua, voisin hukuttautua kvantitatiivisen pikku tutkimuksemme lukuihin piehtaroimaan - valkoisesta minimalistisesti sisustetusta asunnosta taas todennäköisesti etsisin aika pian uloskäyntiä: ei semmoinen ole minusta mikään ihmisen paikka.) Minua kismittää vain se, että ajatellaan kauneuden välttämättä tarkoittavan jotain jonkin tietyn ihmisryhmän, kulttuurin tai aikakauden ihannoimaa kauneuskäsitystä. Jotain aika abstraktia, rajattua, tehokkaasti kehystettyä. (Jota vastaan taide, tämä kannattaa huomata, on usein hammasta purren ja päättäväisesti argumentoinut omalla fyysisellä tavallaan, suostumatta asettumaan säyseästi taaksepäin tuijottaviin määritelmiin.) Ei tunnu mitenkään selvältä, että tieteissäkään nämä ihanteet olisivat olleet niin yleisesti hyväksytyt. Eri aikakausina ainakin halutaan ja haetaan hyvin eri tyylistä ilmaisua ja formulointia. Mihin se liittyy? Onko siinä mukana esteettistäkin pohdintaa?

Ja miten irrottaa esteettinen komponentti mistään arviointikriteereistä? Mistä tiedän, että maailma oikeasti on monisyinen ja rikas ja tarjoaa loputtomasti uniikkeja tapahtumakulkuja? Ehkä vain esteettinen preferenssini jyrää havaintoni mahdollisuuden avoimeen vastakannankin mukaiseen tarkasteluun? Pystyn vaihtamaan näkökulmaa jossain määrin, ihastelemaan ensin runsautta ja sitten nuljauttamaan itseni säännönmukaisuuksien ihmettelyyn, mutta se näkökulma, johon en osaa nuljauttaa itseäni sitten mitenkään, on ajatus siitä, että säännönmukaisuudet olisivat lopulta jotakin todellisempaa tai itsessään arvokkaampaa (käyttöarvohan niillä on, se on selvää) kuin runsauden kukkeat prosessit. (HUONO PLATONISTI, näin on.) Että se runsaus olisi jotain epäollenaisempaa, harhaista tai havainnoinnin näkökulmaisuuden ja siitä seuraavan hankalan jaettavuuden takia epäillyttävää. Pikemminkin minua epäillyttää se, jos suositaan sitä, mikä kiteytyy kauniisti ja riidattomasti. (No, onko sellaista edes, on toinen asia... mutta noin niin kuin jatkumon ääripäinä, pyydän sinua ajattelemaan tätä näin.) (Enkä sano, että senkään välittäminen olisi erityisen helppoa, en sitäkään. Kerran jos toisenkin olen tänä vuonna kuullut ihmisten huokaavan sitä, miten huonoja he ovat lukujen kanssa.) Miksi se minua niin kovasti epäillyttää? Vaikeaa eksplikoida. Intuitio, aavistus, haluttomuus redusoida tosioleva sellaiseen, joka jää niin monelta huomaamatta, kokonaisilta lajeilta tajuamatta, haluttomuus pyyhkäistä kokemus, ilot ja kauhut irrelevantin luokkaan. Sitkeä, päättäväinen kieltäytyminen emergenssin mitätöinnistä.

Mutta sen kyllä sanon, että tässä kaikessa on jotain epäillyttävän esteettistä. Ja se liittyy ehkä tuohon ylle kirjoittamaani ristivetoon kaiken kommunikaation kanssa. Ehkä kokisin jotenkin aliarvioivani keskustelukumppanin kehitysmahdollisuudet, jos en edes kommunikaation lähikehityksen vyöhykkeellä käyttelisi aavistuksen (mutta vain aavistuksen) verran turhan monimutkaisia rakenteita? (Mikä tarkoittaa kai sitä, että esimerkiksi tällä tekstillä on tietty yleisönsä, jota en harkitse mutta jonka teksti seuloo esiin: se, joka kokee tämän hieman monimutkaiseksi, muttei lannistu lukiessaan. Ne, joilta menee täysin yli hilseen, lopettavat kesken, ja ne, joille tämä on ihan pässinlihaa - mutta onko koskaan mikään rautalankamalleihin tähtäämätön esitys kaikilta etenemisaskeliltaan pässinlihaa toiselle? eikö aina nouse vähintään tekstin inspiroimia kysymyksiä kuten miten tämä tässä vaiheessa nousi hänen mieleensä, miksei tuossa, mihin kohtaan itse sen mieltäisin ja niin edelleen - haukottelevat ja etsivät parempaa tekemistä.)

(Minusta kyllä tuntuu, että itsekin olen koko ajan vähän alueella, jossa en löydä varmoja jalansijoja. Ehkä niitä ei olekaan - ehkä kun on tarpeeksi leikkinyt vuorikaurista ajatusten kallioilla, käsitys aktuaalisesta käsitystasosta katoaa ja jää enää potentian läähättävä tuntu?)

Ihmeellinen

Pitkästä aikaa viikonloppu, jossa on kaksi päivää. Kaksi peräkkäistä vapaapäivää tekee ihmeitä.

Makaan punaisella lohikäärmematolla, ehdin käydä koko kehon läpi muutenkin kuin meditaation hetken tarkkailuna ja sitten irti päästämisenä. Tuntuu oudolta nousta lattialta pehmeänä ja - itsenään.

Helposti eksyy lähemmäs, sisemmäs, sidekudosten pakkopaitaan. Unohtaa musiikin ja ruoan ja miten selkää voi olla jännittämättä. Kalenterini näyttää epäillyttävästi jonkun toisen elämältä enää kuuden viikon ajan. Se ei ole liikaa. Kuusi viikkoa. Venäläisten mummojen kuoro huuhtoutuu ylitseni, viikot huuhtoutunevat yhtä vaivatta. Hengitys kerrallaan.

Nousen lattialta, harhailen huoneesta toiseen.

En mieti, selviänkö. Se ei kiinnosta minua lainkaan. Ei nyt, venyttelyn jälkeen.

Ulkona hämärtyy. Kasvit työntävät aika-avaruuttaan sisään tilaani. Naxokselta katkaisemani ja vesipullossa Suomeen tuomani lehtikaktus on kasvattanut talven aikana kapean luiron, josta tunkee ulos uteliaita juuria. Phalaenopsiksissa on suuret, painavat nuput.

Olen jaksanut pitkästä aikaa laittaa musiikkia soimaan. Miten tunnetiloja voikaan soittaa. Melkein itkettää, miten ihmeellistä ja hyvää toisinaan on.

Näyttämö/katsomo

Kiirehdimme pimeään, käännymme vasemmalle, kierrämme katsomon reunan ympäri ja varaamme paikat ensimmäiseltä penkkiriviltä. Lattialle näyttää olevan levitetty tanssimattoa, mikä lupaa hyvää näytelmän fyysisyyden kannalta. (Koska teemana on Helvetin ja Kiirastulen kautta Paratiisiin pääsy, en pidä ajatuksesta, että matka kuljettaisiin puhuvina päinä.) Näyttämö on samalla tasolla tuoliemme kanssa ja jatkuu syvälle. Sitä reunustavat suuret, vääristävät peililevyt. Keskellä näyttämöä, tuossa vain muutaman metrin päässä, istuu mies. Hän istuu tuolilla ja lukee kirjaa. Kirja on suuri ja painava ja vanhan oloinen, toisin kuin se Jumalainen näytelmä, jota luin kirjallisuushistorian tenttiin. Se oli monta eriväriskantista paperipokkaria. Välilä mies vilkuilee meitä, jotka olemme valuneet tuoleille ja istuutuneet.

Ensimmäinen rivi on vaikea paikka. Ei siksi, että joutuu kohtaamaan näyttelijöiden katseita heidän rynnätessään tai ryömiessään kohti katsomoa. Ei: pidän siitä, etteivät he tapahdu kaukana, vaan kohtaavat. Mutta se on vaikea, koska minulla on menneisyyteni. Olen katsonut näytelmää, Sokrateen puolustuspuhetta, juuri Apologian tenttiin luettuani, ja koska istuin ensimmäisellä rivillä, unohdin olevani teatterissa ja olin jo ponkaisemassa tennareilleni ja vastaamassa Sokrateen kysymykseen valtavalla paatoksella ja epäilemättä huutaen, kun silloinen poikaystävä veti minut takaisin istumaan paidanliepeestä, pum vaan, ja katsoi niin vihaisesti, että äkisti muistin, kuka ja missä olin. Ei, ei yksi Ateenan vapaista miehistä, sittenkään, vaan filosofian opiskelija, jonka elämä kääntyi, taas kerran, kun sai nähdä ihmisen, joka kulki polkuaan pelolleen kompromissia suomatta. Mutta tuosta teatteriesityksestä lähtien jokin muuttui.

En ollut aiemmin istunut eturivissä. Laupias taivas, kaukana siitä. Kuilu näyttämön ja katsomon välilläkään ei riittänyt. Ei: oli istuttava turvallisesti kauempana, ettei joutuisi tempaistuksi. (Ehkä tämä on jäänne lastenteattereista, joista en pitänyt ja joissa kaikki energia kului sen kauhuamiseen, että jos joutuu poimituksi lavalle; jostain syystä se tuntui kauhealta, vaikka sirkuksessa nousin salamana seisomaan, kun kysyttiin, kuka haluaa ratsastaa norsulla. Loistavaa. Minut saavat liikkeelle norsut ja filosofit, näemmä.)

Mutta Sokrateen puolustuspuheen jälkeen olen aina mennyt teatterissa eturiviin, jos se on mahdollista. Silti useimmissa näytelmissä näyttämön ja katsomon raja pitää, pidättää. Joskus se murtuu. Tuntuu henkeäsalpaavalta, että on ihan realistinen mahdollisuus tempautua näytelmään joutumatta kompuroimaan useiden penkkirivien yli. Mutta kyse ei ole vain tästä heittäytymisestä. Perspektiivi näyttämön tapahtumiin on erilainen, etenkin jos näyttämö ei ole korokkeella. On selvästi jatkumossa sen kanssa. Ei ole mitään puomia tai köyttä, ei edes maahan liidulla piirrettyä viivaa. Tanssimatto jatkuu oman tuolin alle.

Tahtoisin kirjoittaa: niin kuin merkitykset jatkuvat, merkityksellistyminen jatkuu, sanat jatkuvat, fraasit, fragmentit.

Niin kuin tunnelmat jatkuvat.

Sen jälkeen kun opin teatterissa istumaan eturiville, alan kirjoittaa, mutta pysähdyn epäilemään. Menikö se sittenkään niin? Tarinallisesti se sopisi hyvin, ja elämä on tarinaa, muistaminen tarinan kertomista. Mitenkä sitten. Ehkä se alkoikin siitä, miten joku sanoi yliopistolla, että kannattaa mennä istumaan eturiviin. Perustelua en enää muista. Mutta opin sen Sokrateen puolustuspuheesta tai yliopistolta, olen huomannut luennoilla saman tapahtuman. Jos istun takana, katselen takaraivoja ja kauloja (ja nykyään mietin c-rankaa siellä piilossa, sen asentoa) ja tajuan olevani huoneessa, jossa on monta ihmistä, ja en uskalla kommentoida mitään, koska tuntuisi hyvin tilaa ottavalta sanoa jotakin ei-muotoiltua ja ei-perusteltua ja viedä tuollaisen joukon aikaa moiseen - - en löydä sanaa, en tarpeeksi täsmällisesti - - moiseen hubbabubbaan ja ääneen harhailemiseen. On niin paljon ihmisiä, jotka haluavat asiansa säntillisissä haukkupaloissa. Minulla on harvemmin tarjota niitä. (Ja silloinkin kun on, tarjoilen kitsaasti ja valikoiden: ne käsitetään helposti väärin eikä mikään tunnu yhtä ikävältä kuin kuulla kolmannelta sanoneensa toiselle näin ja näin, kun on yrittänyt sanoa jotain ihan muuta. Jos minulla on mieli, jonka haluan ehdottomasti menevän perille, laajasanaistun.) (Kommunikoida mieltä ei tunnu muuten samalta asialta kuin että on yksiääninen mielipide.)

Ehkä kyseessä on myös jonkinlainen visuaalinen hierarkian esitys. Jos näen, että se, jolle voisin sanoa jotain, on suurille joukoille puhuva opettaja, minun voi olla vaikeaa mieltä meitä vertaisiksi. Ja sitten tuntuu siltä, että eihän minulla voi olla tähän mitään sanottavaa: jos hän puhuu hyvin ja haluaisin puhua kanssa, tunnen itseni pieneksi ja hölmöksi ja ajattelen, että tottahan hän nyt nämä asiat oivaltaa minun niistä mainitsemattanikin, ja jos hän puhuu huonosti, ajattelen että voi ei, mitä tauhkaa, mutta että näköjään häntä nyt kuitenkin arvostetaan eikä hänellä varmasti ole syytä siis kuunnella yhtä soraääntä yleisöstään. Vaikka nykyään tiedän tällaisen kuvitelman hupsuuden, se nousee helposti esiin. Ehkä taustalla on koulukin, jossa sielläkin jako näyttämöön ja katsomoon saattaa olla hyvin ehdoton, ja jotakin sopimattomalla tavalla ehdottava katsoja saa aika helposti kurinpalautuksen katsojan rooliinsa.

Asettuminen samalle tasolle, asettuminen keskusteluun, asettuminen alttiiksi. Asettuminen näyttämön reunalle, jalat jo tanssimaton päällä.

Mutta nyt en nouse. Ei ole mitään parahdettavaa. Ei ole, toisin kuin työssä oppimisen kurssilla, jolla kommenttini siitä, kenen tarpeista työssä oppimisessa puhutaan, tulkittiin päin prinkkalaa (enkä jaksanut oikaista) siten, että työntekijän tarpeet työssä oppimiseen liittyisivät aina työn hallintaan ja tehostamiseen. Kun minä tietysti koin puhuneeni aivan muusta: kasvusta ihmisenä, tilasta hengittää ja seurata tärkeäksi kokemiaan eettisiä ohjenuoria, toisten kohtaamisesta tasavertaisena, byrokratian taakse piiloutumatta. (Ensi kerralla on kommentoitava siis tarkemmin ja piru vie laajasanaisemmin!) Ei, nyt ei esitetä mitään yhtä pöyristyttävää tai muutettavaa, ja olen lukenut Danteni ja tiedän, että eteneminenhän sujuu.

Paratiisikohtauksessa lintujen äänet valtaavat salin. Meinaan kirjoittaa näyttämön, mutta eihän se voi pitää paikkaansa. Vaikka näyttelijöiden kehot ja meidän kehomme kunnioittavat näkymätöntä rajaa, äänet ja tuoksut ja tuntemukset matkaavat rajan yli siitä mitenkään piittaamatta. Keltainen läikkävalo, metsävalo. Kesän ikävä lävistää kaiken. Näyttelijä puhuu linnuista, ja ajattelen Vompsun kertomaa hänen improryhmänsä harjoituksista: sitä miten joku otti esitettäväksi eläinluonteekseen linnun sen kummemmin tarkentamatta. Ja ajattelen Ranganathittua, krokotiilia joka makasi haikaroiden pesimäpuun alla paistattamassa päivää suu auki lonksottaen, jos vaikka joku poikasista sattuisi suoraan putoamaan suuhun. Ja kun ajattelen Ranganathittua, mieleeni tulee myös paluumatka sieltä. Ja tuijotan paratiisiin loppuunkuluneen raivon ja epätoivon takaa, annan niiden tulla uudestaan, pyyhkäistä, kauhtua.

Ja mietin, ohimenevästi ja keveästi, kuinka monta kertaa vielä on käveltävä Helvetin ja Kiirastulen läpi. Muistan sen talven, kun olin eronnut ja satoi lunta sisäpihalle, pyörä talvirenkaineen oli kaivettava kinoksesta ja tajusin matkaavani, mutten vielä tiennyt missä, ja nyt tiedän - muodostumassa, kokoontumassa, kiinteytymässä, käymässä ihmiseksi jälleen mykän ahdistuksen ja epätoivon jälkeen - ja miten siihen kaikkeen liittyi valtava määrä toivoa ja sen ailahtelua, yrittämistä ja haparointia, täyttä keskeneräisyyttä niin pelkistettynä, että hampaat miltei kalkattivat.

Ja muistan sen päivän, kun tajusin luovineeni surun läpi. Seuraavana iltana tapasin Vompsun ensimmäistä kertaa muutenkin kuin vanhana ystävänä ja toisen vielä vanhemman ystävän veljenä.

Ja ajattelen sitä, mitä en osannut ajatella Jumalaista näytelmää tenttiin lukiessani, koska olin silloin vielä liian nuori ja kulkematon. Ajattelen sitä, mitä monet matkat tapahtuvat näennäisesti paikallaan. Että paikkana ja tilana kuvatut olot kuvittavatkin jotain sisäistä ja osittain päätäntävallan alaista: suuntaa, asennetta, kurkottumista, sitkeyttä harjoitella ja harjoittaa, armoa ja sellaisenaan hyväksymistä. Ja sitä, miten erilaiselta jokin liikkeiden, sanojen ja eleiden kokoelma, jatkumo, voi näyttää ja kuulostaa ja tuntua. Että Helvetistä tekee Helvetin usein juuri näkymätön rajalinja näyttämön ja katsomon välillä.

Hipaisu ja ilmavirtaan tempautuminen

Kummallisia kohtia elämässä: kun äkisti keho ja mieli käyvät keveäksi, hymyilevät, kuplivat naurua, tulevat hipaistuksi ja tempautuvat ilmavirtaan kuin maankamaran kuivat, rapisevat roskat.

On keskustelu, jota ajattelin olla käymättä. Se keskustelu koskee kirjoittamista, kirjoittamisen konventioiden funktioita, konventioiden murtamista vs. niissä pysymistä. Omaa ääntää, joka kaikuu toisten ääniä. Halua näyttää vaivihkaisuus ja keskeneräisyys, epävarmuus ja kuulostelu, kurottautuminen kohti toisia. Sallia hiljaisuus, yskäisyt, tuolinjalan ääni lattiaa vasten ja kosketus käsivarrella.

Ajattelin, että riittää, jos kirjoitan niin (silloin kun siltä tuntuu; välillä tuntuu toiselta). Ettei minun tarvitse pohtia asiaa. Ettei tule mitään, jos jatkuvasti tutkin ja tutkin ja tutkin ja tutkin. Että tätä elämä on kulutettava jotenkin muuten. Johonkin tärkeämpään. Johonkin, mikä voi merkitä jollekulle jotakin. (Aivan kuin olisin ei-kukaan.)

Sitten: keskustelun mahdollisuus. Tästä on muutamia päiviä. Taju siitä, että toinen pohtii edes osittain niitä samoja asioita, jotka olen koettanut päättäväisesti asettaa syrjään hedelmättöminä ja yksinäisenä jankkaamisena. Heleä, helähdys, kierähtäminen, helpotus, hipaisu, tempautuminen, kurottaminen, selkeys, ponnekkuus, iloinen tyyneys keskellä ilmaa, keskellä tenttiinlukukiireitä, keskellä asunnon sotkua ja rahaa koskevia huolekkaita mietteitä.

Miten keveästi käy keskusteleminen. Miten asiat äkisti muotoutuvat ja miten kerkeästi ja innolla vastaan, miten helppoa se äkisti on. Hämmennys: tämä, minkä luulin jotenkin umpikujaksi ja huonoksi, onkin jotain käytettävää. Se antaa jollekulle voimia. Toinen ilmoittaa hymyilevänsä lukiessaan ajatuksia, jotka ovat karanneet, pyrähtäneet rintakehän kalterien lomasta tiehensä pehmentäen ulos mukeltaessaan kylkivälilihakset.

Miten se voi olla näin keveää, ajattelen.

Mutta samalla kuulen, miten keskustelua sivusta kuuntelevat eivät ehkä aisti keveyttä. He näkevät sanojen julkisivuja. Teorioiden möyrivät kauhukoneistot. Ajattelen elokuvaa Liikkuva linna - eri ovia, joista voi käydä eri maailmoihin.

Kummallista, miten paljon valoisammaksi elämän voi muuttaa yhteen teoreettiseen keskusteluun törmääminen. Yhden ihmisen rohkeus ja itsepäisyys siinä kontekstissa. Se, että osuu samaan aikaan ja paikkaan hänen kanssaan ja voi suoraan kommunikoida keskenään.

Jokin lukko on auennut. En osaa vielä nimetä sitä, mutta tätä on tapahtunut ennenkin: tiedän jonkin auenneen ennen kuin tiedän, mistä tarkalleen on kyse.

Valtameri

Niin kaunis ja koskettava kuin onkin Helvi Hämäläisen runo lähteestä, en osaa kuvitella, millaista olisi elää lähdeihmisen elämää, syvää, hitaasti kirkkaasti pulppuavaa. Tai järvielämää, kuulasta ja vastarannalle saakka näkevää. Jokielämästä nyt puhumattakaan. Se vesi, jota tulen ajatelleeksi, kun tulen ajatelleeksi, on ehdottomasti valtameri. Asuin lapsena meren rannassa, mutten oikein tahtonut omaksua sitä merta, sen pienuutta ja kesyyttä, vuorovedettömyyttä. Vasta valtameren rannassa tuntuu siltä, että pystyn katselemaan konkreettista metaforaa, peilaamaan minussa vaikuttavat voimat johonkin mittasuhteiltaan oikeankokoiseen. Että olen itse jotakin varsin ohutta ja haurasta ja tuulenpieksämää ja mainingit valtavia ja rantaa kulkea vaikka mihin suuntiin saakka ja jos mereen tahtoo käydä, siellä on syvänteitä ja valaita ja riuttoja ja paperiveneitä ja pohjavirtoja ja valoulokkeisia eläimiä, jotka ovat räjähtää vähäpaineisuudesta jos ne nostetaan pinnan luo.

Niin kauan kuin työstää kohti jotain päämäärää, tiettyä kuolemanlinjaa ja hallintaa, valtameri pysyy sulkeistettuna. Kun voi kävellä ulos ovesta sanansa hyvästelleenä, huomaa kävelleensä kadun sijasta rantaan. Luuli, että sijaitsi tässä korttelissa, mutta ei, tämä on valtameren ranta.

Ikävöisin isoäitiä, ellei Lohi olisi täällä. Nyt riittää, että katson sen nukkuvaa hahmoa. Mutta totta kai jollakin tavalla ikävöin, eikö muistaminen olekin juuri sitä? Nyt kun olen lukenut yhteiskuntaluokasta ja miettinyt sitä ja käännellyt mielessäni tiettyyn yhteiskunnalliseen identiteettiin kasvamista, olen jotenkin ennen tenttiä onnistunut pitäytymään siinä kontekstissa, jota kirja käyttää: ydinperheessä, koulussa. Mutta sitten, unen myötä, tajuan sen, minkä olen tajunnut monet kerrat ennenkin mutta minkä näytän unohtavan (miksi?) tuon tuosta ellen kysy tiettyjä kysymyksiä, kuten että miksi tulen keskimäärin helpoiten toimeen yli kuusikymppisten naisten kanssa, miksi he usein tuntuvat puhuvan kuin samaa kieltä. Olen sulkeistanut isovanhemmat ja sen, miten isoäiti ja mummu ovat kasvattaneet minua vanhempia enemmän. Ja siksi monet asiat ovat tuntuneet käsittämättömiltä ja olen miettinyt, että mistä olen muka sosiaalistunut tällaiseen ja tällaiseen asiaan kun kerran vanhempani kuuluvat enemmän tähän ja tähän mielikuvien kerrostumaan. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, millainen shokki oli aloittaa koulu, kun muut olivat eläneet yhteistä tarhakulttuuria jo vuodet ja itse tuli aivan toisenlaisesta maailmasta, hämäristä huoneista vanhojen naisten kanssa. Miten kummallista oli tottua lasten seuraan. (En ole tottunut siihen edelleenkään.) Miten erilainen eetos heillä oli. Miten vasta seitsemännellä luokalla aloin tottua siihen, että ihmiset rajataan yhteen tiukasti samanikäisten kanssa, ja miten helposti poisopin siitä yliopistolla.

Jos ajatellaan luokkatietoisuutta tai luokkaa jonakin, joka Beverley Skeggsin (linkki on hyvin pitkään mutta antoisaan haastatteluun) käsitteellistyksen mukana on välittömissä reagointitavoissa, ihon alla - pragmatisti voisi sanoa luontumuksissa - niin aika moni luokkareaktioistani palautuu itse asiassa noihin pitkiin päiviin kahden vanhan naisen seurassa, joista toinen oli jätetty kahden pienen lapsen kanssa ja ilman ammattia, pelkällä kansakoulupohjalla ja ilman pennin hyrrää, ja jota sukulaiset, sisaret ja äiti, pitivät tuon jätetyksi tulemisen takia moraalisesti epäilyttävänä ja sen häpeällistämisen avulla ilmaistyövoimana hyväksikäytettävänä, ja joista toinen oli repäisty kotoaan ja kulttuuristaan pakolaiseksi ja joka ei sen takia koskaan saanut toteuttaa haavettaan opettajattareksi ryhtymisestä vaan joutui menemään naimisiin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa, jotta häntä ei olisi palautettu Neuvostoliittoon vankileireille sodan loputtua. Ja joka erosi tuosta vastaantulijasta vasta kun ei päässyt tyttärensä häihin, kun mies oli piessyt hänet niin pahasti, että hän joutui sairaalaan kallonmurtuman takia. Jotenkin, kun ajattelen tämän kaiken lävitse, ajattelen sitä sosiokulttuurista mielenmaisemaa, yhteiskunnallista asemaa ja naiseutta, johon minua on sosiaalistettu näiden naisten kautta, ymmärrän paremmin sitä valtamerta, jonka luona seison.

Ymmärrän paremmin unien katkonaisina ajelehtivat raajat, hädän ja pomminuhan unikaupungissa jossa kuljetan laukussani salaisuuksia. Ymmärrän paremmin vanhempieni tunteiden rajut ailahtelut. Ymmärrän miksi järkytyin niin kovasti hiukseni leikattuani. Enhän minä kuollutta ainetta leikannut vaan kokonaisen kulttuurisen kehrän. Ymmärrän paremmin, miksi kuulen jatkuvasti väärin sanan mummola merkityksen kun muut hahmottavat sen jonakin lintukotona. Ymmärrän sen, miksi yliopistolla kerroksesta toiseen kulkiessani minua itkettää, jos portaita luuttuava nainen ei uskalla tai halua vastata tunnustelevaan hymyyni, tai ehkä hän ei vain jaksa, sekin itkettää, ja miksi tuntuu, että minun olisi helpompaa ymmärtää häntä kuin niitä naisia, jotka liikahtelevat hyllyväleissä sen näköisinä kuin heidät olisi leikattu kiiltäväpaperisen lehden tamponimainoksesta. Tai miksi minun on vaikeaa uskoa mihinkään hääpuheisiin. Tai miksi en osaa pitää tärkeänä kodilla oikeanlaisen vaikutelman antamista. Koska se minun oikeanlaiseni on jotain toisenlaista, paljon häilyvämpää ja neuvoteltavampaa, enkä usko, että on jokin huonompi, josta minun pitäisi erottautua torkkupeitoin ja nojatuolein, tai jokin parempi, jonne ne minut teleporttaisivat. Jollekin ne onnistuvat luonnehtimaan kotia ja kotoisuutta, mutta itse näen ne vain yrityksinä etääntyä jostakin, mikä minun pitää oppia ymmärtämään. Meillä kaikilla on omat akaasiansiemenin asetellut järjestyksemme, omat materiaaliset tapamme suojella identiteetin haurautta. Ulkoakäsin niihin voidaan aina omaksua monenlaisia suhtautumistapoja: kuinka naurettavaa ja keinotekoista, kuinka neuroottista, kuinka ymmärrettävää, no mutta juuri noinhan kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tehdä ja niin edelleen. (Itsekin voi suhtautua ulkopuolisen tavoin, kun järjestämisen periaatteen huomaa tajuamatta, mihin se liittyy.) Se, mitä koetan opetella itsen ja toisten suhteen on hyväksyminen. Kummasteleminen, mutta hyväksyen kummasteleminen.

Muistan tässä yhteydessä jännittävän anekdootin: seurasin lapsena näiden kahden naisen, mummun ja isoäidin, kohtaamista. Hämmästyin sitä, miten hyvin he osasivat puhua keskenään. Tenttasin heitä tarkasti, tuntevatko he toisensa ja jos kyllä, mistä he tuntevat toisensa. Molempia vanhempia naisia huvitti ponnekas otteeni ja uteliaisuuteni. Jotenkin siinä tilanteessa mummu ei tullut todenneeksi, miten vaikeneminen on kultaa tai että lapset saavat näkyä muttei kuulua. Isoäidin voima säteili häneenkin, ajattelen nyt. Nyt voisin muotoilla sen, minulla on siihen käsitteitä: Vaikka he varmasti kuuluivat samantapaiseen ryhmään, joka leimasi naista aiemmin vakavasti, nimittäin eronneet naiset, oli heidän tilanteissaan paljon eroakin. Isoäiti ei esimerkiksi suostunut häpeällistymään, mummu taas suostui. (Isäni suku on asenteiltaan karmiva.) Ja vielä tärkeämmin: isoäiti taatusti teki eleillään ja puheillaan selväksi, ettei aikonut häpäistä mummua vaan kunnioittaa tätä ja kohdella vertaisenaan. (Mummu kyllä muisti aina mainita takanapäin isoäidin epäilyttävän inkeriläisen syntyperän, se ei oikein ollut ihan oikeaa suomalaisuutta, vaikka olikin myönnettävä, että Maria oli siitä huolimatta kunnon ihminen. Isoäiti ei harrastanut tuontyyppisiä puhekuvioita kenestäkään. Hänelle ihmiset olivat yksinkertaisesti ihmisiä, siinä kaikki.) Lapsena pitkästyin siitä, miten he puhuivat raha-asioista huolestuneeseen sävyyn. (Totta kai sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa elävillä ihmisillä on rahahuolia.) Istuin kuitenkin keittiönpöydän ääressä ja katselin heitä tarkkaavaisesti, heidän eleitään, vaikka annoin puheiden juosta äänensävyä lukuunottamatta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kun luen tenttiin, ärryn ajatuksesta, että ihmisellä olisi primaarinen ryhmä. Tentissä puran ärtymystäni toivon mukaan edes hivenen analyyttisilta kuulostavin lausein konseptipaperille. Ja nyt, seuraavana aamuna, jonkin muututtua ja vapauduttua, hahmotan, miten olen itse saanut vaihtaa tuota identifikaatiota lapsesta lähtien kaiken aikaa. Ja että ehkä tunne ulkopuolisuudesta on osittain juuri sitä, tuo tunne, joka valtaa minut helposti aivan kaikkialla paitsi silloin kun saan maata hämärässä huoneessa eikä minun tarvitse ilmaista itseäni sanoin. Ehkä ulkopuolisuuden tunne on osin juuri sitä tietoa, ettei tämä ole ainoaa, eikä ainoaa oikeaa, että on kieliä ja kieliä ja kieliä, on monenlaista hienoanaiseutta ja moraalia, on monenlaisia tapoja asettaa itsensä tilaan ja suhteisiin toisten kanssa eikä yksikään niistä ole välttämätön eikä luonteva. Tarkoitan tätä: Jos metsän halki kulkee yksi polku, sitä on helppo kävelle eteenpäin sen kummemmin epäröimättä. Mutta kun polku haarautuu kolmeksi, on pysähdyttävä hetkeksi miettimään, miten nuo haarat eroavat toisistaan, minne ne vievät, miten kuljettavia ne ovat näillä varusteilla ja niin edelleen. Ei, tämä on huono metafora. Ehkä parempi metafora voisi olla polunhaaran sijaan polun vastakohdaksi vieras kaupunki, johon on kyllä kartta. Ja on iltapäivä aikaa tutustua kaupunkiin aivan oman mielen mukaan. Ja kaikkialta kaupungistahan kyllä pääsee toiselle puolen kaupunkia; mahdollisia reittejä on lukematon määrä. Mutta ei ole mitään erityistä kohdetta, jonka tahtoisi nähdä, ja on monta tuntia aikaa, ja kartta, ja lopulta sitä lähtee johonkin suuntaan ja katselee uteliaasti ympärilleen ja kuulostelee arjen ääniä, mutta tietää kaiken aikaa käytettävissä olevan ajan rajallisuuden ja sen, että toisissa kaupunginosissa täytyy olla aivan erilaisia tunnelmia ja kortteleita ja nekin olisi mukava nähdä, eikä kaikkea ehdi kuitenkaan nähdä, ja on jatkuvasti vähän ulkona siitä paikasta, jossa kulkee, ellei sitten hetkellisesti kokemus tihenny niin merkittäväksi, että kaikki muu unohtuu ja nauliutuu siihen paikkaan. (Ajattelen nyt kahta hyvin erityyppistä tihentymää, hetkien estetiikkaa ja tahdon emergenssiä.)

Sitä, mitä en ymmärrä kovinkaan hyvin, on se päättäväisyys, jolla aiemmin tapahtuneita vaikeita asioita koetettiin pimittää minulta. Useimmista niistä olen kuullut vasta pitkälti aikuisiällä. Ymmärrän, että kyse oli yrityksestä suojella. Mutta ongelma on se, että vaikka lasta voi suojella yksittäisiltä faktoilta, häntä ei voi suojella tiettyyn kulttuuriin kasvamiselta. Ja tuollaisista isoista asioista - kuten perheväkivalta, avioliitossa epäonnistuminen aikana jolloin siinä ei olisi sopinut epäonnistua, pakolaisuus - jää jälkensä. Ne kaikuvat tavassa käsittää maailmaa, astua tilaan ja ottaa tietyntyyppinen rooli. Jos lapsi elää näiden tapojen kanssa ja jos häntä vieläpä ohjataan niistä käsin, elämänmittaisen kokemuksen viisauksista käsin, ne siirtyvät jonakin samaan aikaan hyvin abstraktina ja samaan aikaan hyvin konkreettisena häneen. Ne puhkeavat esiin unessa, ihon kananlihalle nousemisessa, tavassa ottaa katsekontakti ja miten luokiteltuun ihmiseen ottaa katsekontaktin ensin pelottavassa tilanteessa, toiveikkuuden taittumisessa äkisti katastrofiin, siinä mistä voidaan puhua luontevina itsehallinnan tyyleinä ja strategioina.

Kaikki se, mitä maailma ja elämä on lakaissut heidän sisäänsä valtavissa muutoksen puhureissaan, on ojennettu hiljaisin käsin tyhjyyden yli ja sujautettu sisääni salaa. Vasta myöhemmin olen löytänyt sille sanoja ja ymmärtänyt, ettei se hätä, kauhu ja suru ole yksin omaani. Ei se ole minua sen enempää kuin parveke, jolla luin tenttiin yksi päivä toppatakkiin ja aurinkolaseihin vyöttäytyneenä. Ei se ole minua sen enempää kuin nämä sanat, tai toiset, ne joita ajattelin mustan suhruisen raivon vallassa kun tietokone ei suostunut aamulla käynnistymään enkä jaksanut mitenkään käsittää tai hyväksyä sitä. Tai hassut värikkäät vaatteet, joihin pukeudun luennoille ettei elämän tarvitsisi olla niin vakavastiotettavaa. Että olisi muutakin kuin asiallista mustaa, harmaata, beigeä ja pastelleja. Ei se ole enempää minua kuin se nimi, jossa molemmat osat on valittu. Tai tämä keho, tämä hengitys. Ei ole minua. Tapahtuu. Maailmaa tapahtuu.

Inhoan laulua, jossa rampatetaan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Myrskyn jälkeen taivas epäröi, hiekassa on syvemmän liejun jälkiä, kaikki pieni kaunis kuten ravunkuoret ja merisiilien jäänteet ja tuulen irti raastamat terälehdet on mutakuorrutettu, kaikkea sävyttää keltaisen myrskytaivaan väri, ja tuntuu siltä kuin valtameri olisi perääntynyt ulapalle päin kun kerran hiekka on niin pitkälle kosteaa. Maininki laahaa vesirajassa eestaas silpoutunutta taittotuolia, muovikasseja, lehtiä. Unohdan varaamani jumppatunnin ja tajuan sen liian myöhään. Itsehallinta on puhaltanut muualle.

Vaikutelmia kesäpäivästä

Kolmea erilaista valkoista: pilvet, lokit, poppelinlumi. Kolmea valkoista pään päällä, turkoosia kaikkialla iholla kaulasta alaspäin. Ei, ei tässä voi ryhtyä mustavalkoisen kuvan vakavaksi, säälliseksi. Liikeneuvotteluleikissä en tiedä, mitä odotetaan, joten leikin, etten omaksu mitään roolia. Mitä se voisi tarkoittaa? Kai sitä, että jos joku rooli tulee, se tulee vastauksena.

Vastaan pituuteen, hoikkuuteen ja pisamiin. Arvuuttelen päänsisäisesti, kumpi on vanhempi. Tämä sopisi kummaan huumorintajuuni, arvioin ääneen.

Myöhemmin venytysasennossa mietin, mikä tekee arvauksesta arvion. Jos vastaus vetoaa arvauksen valistuneisuuteen, jää enää kysymys valistuneisuuden kriteereistä.

Liikeneuvotteluleikeissä ei sentään kysytä työhaastatteluleikkiasioita kuten että missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua. Ei tarvitse kosahtaa samaan vastaukseen kuin aiemmin roolittomuusroolileikissä, siihen, etten näe tulevaisuuteen, ja jos näkisin, tekisin siitä bisneksen. Höpsismiä kysymys ja vastaus. Mutta kaikki kysyjät eivät koe sitä höpsisminä. Jotkut jäsentävät vastauksen aggressiiviseksi, leikkiin kuulumattomaksi. Mutta mitä tekemistä viiden vuoden päästä ajalla on, kun puhutaan kolmen viikon sesonkityöstä tai jopa viikon sesonkityöstä?

Joten kaikki sujuu hyvin, kai. Ahdistun vähän hiuksistani mutta tolkutan, etteivät muut näe niitä samalla tavalla tuhkasäkin päähän kumoamisena ja voimainkoetoksena (joka on osoittautumassa turhan vaativaksi). Saan ainakin ilmaisen lasillisen kivennäisvettä, ja saan annostaa sen itse hanasta. Moista ihmettä en ole aiemmin kokenut, joten ainakaan seitsemäntoista kilometrin pyörälenkki ei mene hukkaan.

Ja sitten näen valkoiset ja taivaan laki on huomattavasti ääriään tummempi ja koetan hahmottaa ilmakehän optisia ominaisuuksia keskellä vesikehää, jossa painovoima melkein katoaa. Mutta vain melkein. Vähän vettä vetäytyy nenään. Suihkuissa ystävätär yhyttää minut ja sovimme treffit seuraavaksi aamuksi.

Saan viettää illan yksin. Viimeinen ilta kotona pitkään aikaan. Tuhlaan vähän hetkiä imurointiin, jotta lattialla on mukavampi maata.

Makaamiseenkin kyllästyy.

Kävelemme koiran kanssa merenlahden ympäri. Hanhenpallerot töpöttävät karkuun, koiraa ei kiinnosta mutta hanhivanhempia kiinnostaa. Ne kärisevät nokka auki ja vaappuvat uhkaillen suuntaamme. Kiihdytämme tahtia. Kotimäessä ystävä pysähtyy hetkeksi pyörällä tervehtimään. Koira huutaa hänelle vertahyytävää uu-uutaan ja vähän luimistelee, kun kysyn, eikö kannattaisi ensin katsoa, kuka siinä on. Ystävä kiihdyttää mäkeen ja nyt koira tahtoisikaan mukaan matkaan, teutaroi ja loikkii takajaloillaan vilkuttaen vimmatusti etukäpälillään. Tahtoo, tahtoo, tahtoo. Äkkiä keksin: Kas niin, nyt tiedän, miksi tämä koira vaikuttaa typerämmältä kuin muut tuntemani. Olen aiemmin kuvannut ystäville ajattelevani, ettei sitä ole kohdeltu järjellisenä olentona. Ja totta vie: se muistuttaa enemmän ihmistä kuin mikään tuntemani koira.

Kotona en osaa päättää, lukisinko mahdollista tulevaa työpestiäni vai feminististä esseekokoelmaa, joka käsittelee ruumiillisuutta ja jonka useita asenteita minun on vaikeaa ymmärtää mutta jonka lukemista pidän juuri sen vuoksi tarpeellisena urakkana.

Tuntuu kuin olisin jättämässä hyvästejä jollekin. Kunpa vain tietäisin, mille. Kummallista kaihoa.

Lehmukset tuoksuvat ja valo putoaa niihin ja ruohikon pehmeältä vaikuttavaan pinnalta vaikuttavaan sekamelskaan. Se kaikki tuo mieleen maalauksen pienessä nelikulmaisessa taidekirjassa. Jokin venäläinen mestari. Harvoja tauluja, jotka voi haistaa ja kuulla. (Olisikohan minusta tullut namedroppaaja paremmalla faktamuistilla?)

Kesä liikuttaa ja pakahduttaa.

Seinävaate

Jokaista pientä hevosnorsurivin osanottajaa vastaa toisessa rivissä, ulkokehällä (ovatko kehät ja rivit samastettavissa) suurempi norsu. Norsuilla on suppilonmalliset korvat. Entäpä nuo suipeat muodot, esittävätkö ne lehtisilmuja, tai peräti ensimmäistä sirkkalehtien jälkeistä kasvupistettä? Niiden sisällä odottavat kukat ja lehdet, mustia ja keltaisia mykyjä. Kukat on asetettu aina kahteen sisäkkäiseen kehään. Ne on kuvattu viitaten terälehtiin ja niiden tunnistettavaan muotoon. Kuten lasten kuvissa, kukkien funktionaalinen puoli, heteet ja emit, laiminlyödään. Kenties ei haluta ajateltavan sukuelimiä tai sitten tyhjä ympyrä juuri heijastaa tilaa assosioida siittäminen ja synnyttäminen. Suuressa kukkakehässä kasvien sukuelinten kohta on valkean sijaan musta ympyrä. Nämä kukat näyttävät ilotulituksen rätisevältä kruunulta. Ilotulikukkia yhdistää kaksi paksua napanuoraa. Onko ylempi oikean vai vasemman kukan? Vai, kun puhe on kehästä, pitäisikö puhua kellonsuuntaisesta ja vastapäiväisestä kukasta? Ilotulikukkien lomaan on ripoteltu valkoherukoiden terttuja. En usko, että siellä viljellään valkoherukoita, mutta niiltä ne näytttävät. Ja sitten suuressa kukkakehässä on vielä tulkinnallinen ongelma, josta en osaa päättää, onko kyseessä kentie todella kömpelösti kuvattu teehibiskuksen kukka vai punainen, kolmijalkainen ja mustapäinen lammas.

Koko kuvaelma tapahtuu kukkaniityn keskellä. Tai onhan niityllä aina muutakin kuin kukkia. Ruskeita ja mustia lehtiä, esimerkiksi. Jonkun pitäisi yhteyttää ravintoa. Tällä niityllä maa on valkea. Ehkä kaikki versoo lumen läpi samalla tavalla kuin päättäväiset sipulikukkien lehdet keväisin. Niittyä rajaa paksu musta rantu. Ehkä se on muuri. Ehkä tämä esittää paratiisia. Se voisi olla näin; silmiin pistää ettei muurin sisään ole päästetty yhtään ihmistä, vaikka eläinten päällä on erotettavissa jonkin sortin artefakteja: loimia, satuloita, päitsiä, kulkuslänkiä, säärystimiä, ja vaikka sisäkkäisten kehien symmetria saakin ajattelemaan, että ne on kyhännyt jokin paitsi materiaalinen, myös kohtuullisen järjellinen olento esimerkiksi rautakankea ja narua apunaan käyttäen.

Mikä on tuo keskus? Kahdeksansakarainen ontto lokerikas tähti? Fraktaalisyylä?

Mitä makuuhuoneen seinällä on, saattaa joku kysyä. Niin, sitä on hieman vaikeaa selittää. Siinä on aukko toiseen universumiin. Toisella seinällä roikkuu kuva temppelistä. Tai kuva rauniosta. Tai kuva taivaasta ja sen alisesta. Unikot kukkivat, katto on sortunut aikaa sitten. Promiskuöösit jumalat karkasivat tiehensä. Pilvet vain lupaavat sadetta. Perspektiivi skulaa.

On seinillä muutakin, mutta en ehdi selittää sitä pidemmin. Tänään pidämme tupaantulijaiset ja olisi myös siivottava, ei vain tutkittava seinävaatetta, joka on pingotettu aiemman asukkaan jättämien isojen reikien ja ruuvitulppien päälle. Emme halunneet patjan yläpuolelle seinäkomuuttia, koska se voisi tipahtaa.

Kaksi tyytyväisyyden maailmaa

Ainoastaan kirkkaan keinovalaistusta sisätilasta tämä näyttää kaurapuurolla laveeratulta. On aamu, vasta muutamia ihmisiä ulkona. Sumua tuntuu uhoavan ihan kaikesta: oksista, hautausmaan aidasta, jäältä jonka päälle on ujunut päilyvää vettä. Autot surahtelevat harvakseltaan moottoritiesillan yli.

Koetan kuvitella pesutuvan, josta äsken sukelsin elävien kerrokseen, keinovalon ja keinolämmön, vaatteita miedosti vaahtoavassa vedessä myllyttävän korkeateholinkoisen teollisuuspesukoneen, kuivausrummun lisälämmöttömän viimeistelypuhalluksen villavaatteisiin, jotteivät ne pölisisi, yritän kuvitella sen tuoksun ja tuon vaivihkaisen hyvänolontunteen, joka liittyy talousaskareisiin. Ne osaa tehdä aina mitenkuten, niistä ei kukaan uskalla tulla sanomaan, etten niitä osaisi, vaikka välillä kutistankin paitoja ja Intiasta tuotu paita värjää villat kusenkeltaisiksi.

Se on kovin kaukana tästä maailmasta, vaikka molemmat ovat tiukan yksityisiä maailmoita, hiljaisuusmaailmoita. Kaukana ovat myös aurinkoiset aamut ja aamut joina on kiirehdittävä tekemään muka jotakin tärkeää.

Siinä, yksin tai oikeastaan kaksin heikoille jäille toiveikkaana kuikuilevan koiran kanssa, tyytyväisyys laskeutuu. Se kuulostaa tältä: jos nyt kuolisin, en jäisi suremaan tai kaipaamaan mitään. Se tuntuu kovin toiselta kuin pesutupatyytyväisyys, nautinto asioiden järjestymisestä ja ajasta joka ikään kuin hymyilee aina kun saa palata pyykin ääreen, seistä pesukoneen luona sormet koneen yläetulaidalle ojentuneena, koneen tärinää tunnustellen. Tai makaamisesta pyykkituvan lattialla venytyksessä, koska siellä on helpompi laskeutua lattian varaan kuin asunnossa, siellähän on laulava kone.

Seuraavassa talossa ei ole pyykkitupaa.

Kun muutin omilleni kauan sitten, pesin vaatteet käsin. Tai oikeastaan jaloin, suihkun lattialla talloen. Pidin siitäkin, vaikka se on toisenlainen tyytyväisyys. Raatamistyytyväisyys.

Kuuntelen sumua kävellessäni. Askelia soralla. Mustarastas hypähtää pensaasta tienlaitaan. Sen päälaki pörhöttää kosteudessa epäsuuntaisesti.

Fantasmat

Kummallista kyllä, sairastumista tuntuu tarvitsevan toisinaan. Ehkä kyse on samasta ilmiöstä kuin että jossain elämäntilanteessa tarvitsee eroamiskokemuksen. Tarkoitan: tavallaanhan sairastuminen vaikkapa flunssaan on ikään kuin kehon päätös. Taudinaiheuttajien kanssa ollaan jatkuvasti tekemisissä. Ihmiset yskivät bussissa, junissa, kauppajonoissa, hierontapöydällä. Pitkän aikaa heidän väleistään puikkelehtii koskemattomana, keho nipistää siististi sisäänsä pujahtaneet vieraseliöt hiljaisiksi. Ja sitten äkkiä, juuri kun alkaa tuntua henkistä väsymystä, ja nimenomaan henkistä, minulla se useimmiten tuntuu menevän näin, keho tarttuu sille heitettyyn virukseen ja päättää olla paketoimatta sitä. Tai ehkä se ei vain jaksa. Ehkä sitä kyllästyttää elää maailmassa, jossa pöydät ovat kiinteitä keskikokoisia objekteja, joiden ei odoteta laukkaavan koskaan leppää saarekkeina kasvaville jättömaille. Jos jättömaita nyt enää löytyykään, etenkään merenrannalta ja pääkaupungin läheisyydestä.

Useimpia flunssiintumisiani yhdistää edellisten viikkojen mielikuvien köyhtyminen. Ne muuttuvat hieman sellaisiksi kuin olen ymmärtänyt aikuisilta odotettavan: realistisia kuvia lattian luuttuamisesta, työn hakemisesta, arjen pyörittämisestä. (Eräs ystäväni inhoaa sanaparia arjen pyörittäminen. Se tuntuu perustellulta. Moinen haltuunottokielikuva ansaitsee pieksämistä.) Unet lakkaavat. Tai jos ne edelleen vellovatkin öisin, ne eivät suostu muistumaan aamuisin.

Mietin toki tätä kirjoittaessani, miten moni haluaisi jäsentää tämän huomion sanoin: Stressi syö luovuutta ja altistaa tartuntataudeille. Mutta en aina tuollaisissa kohdissa koe eläväni erityisen stressaantuneena. (Väittäisin tuntevani stressinkin; tai ainakin jonkin tilan, jota kutsun sillä nimellä. Tuota tilaa luonnehtii ärtyisyys, paineen tunne ja vaikeus nukahtaa, ensin silmitön ruokahalu ja myöhemmin ruokaan liittyvä ällötys.) Mieluummin kirjoitan, että aistin maailman köyhemmin. En halua kirjoittaa "illuusiottomampana" koska eikö illuusio, joka ylläpitää elinvoimaa ja -iloa, voisi olla aika vankasti osa todellisuutta paatuneimmankin unen ja valveen dikotomoitsijan ajatuksissa.

Tuntuu, että ennen sairastumista näkökulma kapenee. Se keskittyy "oleellisiin" asioihin. Siihen, mikä on helppoa välittää.

Esiin purskahtava paha olo taas tuo takaisin fantasmat ja maailman välittömien kontaktien ja esineiden järjestelyn tuolla puolen. Äkkiä taivaan ilmamassat saavat painavuutensa takaisin, tähtien kylmässä valossa siintää merkityksen läpitunkevuus, puut tanssivat lumituulta ja haalivat salaa silmukohtiin sokeritihentymää, ja on täysin mahdollista uskoa maailmaan, jossa kellotettuna kolme minuuttia kestänyt läpi lietemaan juokseminen punaisen koiran kanssa kauan kauan sitten alta eloukkospilvien jatkuu edelleen, taustoittaa jokaista elettäni ja halukkuuttani tarttua hihnaan ja pantaan aamuisin kun muut vielä nukkuvat. Hiljaisuudessa sammalet vihertävät, kuusten kyyneloksat tuijottavat maata, linnun pulputus kierii yläoksilta hopeisena juomuna... nokkoset nousevat, niiden muurahaishappoa sisältävät miniatyyriampullit sojottavat kirkkaaseen. Unissa jalkateräni vaihtuvat kavioiksi ja pysyvät sellaisina halki joidenkin päivien, etenkin juurien yli lipsahdellessa. Ja jos leikkaankin otsatukan, hius kieltäytyy jäämästä tuohon tilaan, villiys tunkee ihosta maailmaan.

Miten on mahdollista, että sairastuminen tuo tähän ulottuvuuteen takaisin, pudottaa suomut silmien sivuilta? Mutta niin käy.

Kosketus maahan, saveen ja eläimiin ja puunrunkoihin, maan tuoksu ja jäiden halkeileminen kevään auringossa palauttaa kuten sairauskin tähän laajempaan yhteyteen, jonka puutetta suurin osa proosasta kirkuu. Menin sinne, tein tätä, tapasin nämä ihmiset, sosiaalistin tämän eläimen ihmisten yhteiskunnan tavoille. Hyvä, mutta entä sitten? Elämä ilman fantastista ulottuvuutta kuulostaa karmealta. Ja toisaalta, fantastinen ulottuvuus sisältää kauhistuttavan yksinäisyyden, jota laumaeläin itsessä kavahtaa. Sitä on vaikea kommunikoida. Vaikka kuvittelen joskus toisen jakavan hetken kanssani, hengittävän samoja tarinoita, saan yleensä pettyä väärään arviooni tai tuntumaani. Vai hengittikö hän ja sitten unohti? Halusiko hän unohtaa? Jos niin, miksi?

Kuten Vandana Singh kirjoittaa, myyttinen kertomus on ollut ihmisheimoissa suosittu niin pitkälti kuin kirjoitusta on onnistuttu kartoittamaan. Miten se siis voi unohtua niin monilta, niin helposti ja niin usein? Jopa minulta - mutta sitten sairastun. Kehossani on onneksi tuollainen varaventtiili, ylikuumentumissuoja, joka laukeaa herkästi, jos olen unohtaa unet.

Kuinka harmillista että olet kipeänä. Jos sairastelet noin paljon, voi olla vaikeaa pitää asiakkaat yrittäjänä.

Jos kutistun työn yksiköksi, ihmistyötunniksi, asiakkaanikin saattavat kutistua asiakkaiksi. Silloin me molemmat voimme taatusti huonosti ja, haluaisin arvata, sairastumme. Tai oikeammin: sairastamme jo, ja vaadimme parantuaksemme intervention, jona virustartuntakin saattaa onnistua.

Toisinaan koen viiltävää onnea siitä, miten saankin äkisti maata sängyssä päivän. Vaikka hengittäminen kutittaa, kirvelee ja raspaa, toisella tavalla kiinnityn maailmaan laajemmin, syvemmin ja mielenkiintoisemmin kuin edellisinä päivinä. On totta, että on monia asioita, joita en osaa pelätä, vaikka minulle toistetaan tuon tuosta huolta näistä asioista. (Sekin on totta, että vastavuoroisesti pelkään monia seikkoja, joiden toteutumista toiset tarkastelisivat onnenpotkuina.) Tavallaan jokin minussa asettaa suunnan vakaasti. Ehkä siitä voisi puhua arvopohjana, näkemyksenä siitä, että eettinen tarvitsee ohjenuorakseen esteettistä. Tai sitten voisi puhua haluttomuudesta nimetä myyttistä ajattelua ja satuja saduiksi. (Ja halukkuudesta nimetä yksiuloitteiset, monistiset selitysmallit silmälapuiksi.)

Niin, unet palaavat. Unessa selästäni kasvaa oksa, joka kukkii. Kuljen sen kanssa kaupungin halki ja minulta evätään pääsy raitiovaunuun, koska mekko on revennyt halki lantioon saakka oksan kohdalta.

Tunnen kevyttä, ohimenevää surua siitä, että ne uudet ihmiset, joita tapaan, kyselevät työstä ja asiakkaista ja sen sellaisesta eivätkä unista. Tai niistä hetkistä, jotka eivät karise, vaikka tietäisi olleensa niissä yksin, yksinäisemmin ja erillisemmin kuin yhdessäkään unessa, jonka värit ovat kuvaamattomissa. Ystävä suosittelee minulle meediota, mutta en ymmärrä, mitä minun kaltaiseni meediolla tekisi. Minusta kasvaa muutenkin oksia ja näen talojen vain teeskentelevän ankkuroituneensa katujen varsille. Toinen ihminen, johon tutustuin aikaa sitten ja jonka kanssa meillä on aina ollut vaiettu mutta selkeästi molemminpuolinen yhteys, on alkanut henkiparantajaksi. En osaa sanoa siitä mitään, kai hän kokee sen jotenkin tarpeelliseksi tai hyväksi poluksi. Olen yhtä allerginen new agelle kuin ennenkin mutta ehkä ystävä tekee tai kokee sen toisella tavalla. Onhan henkiparantajia ollut ennen new agea. Mistä minä tietäisin, onko se hänen tekemisensä jotain samanlaista ikivanhaa kuin pilvet ja puut ja muta ja lintujen muuttokuviot ja hiusten itsepäinen tunku maailmaan. Tai omat uneni.

Hetkittäin muistan, kuka olen ihmisenä sisätiloissa, ja silloin saatan kokea pistävää inhoa ja surua samanaikaisesti. Että voi olla niin väärä ja väärin. Mutta sitten sairastun.

Kaikki loksahtaa taas kohdalleen. Muistan, miten paljon muutakin olen. Miten paljon muutakin jokainen täällä on. Enkä nyt tarkoita sielua tai henkeä tai mitään entiteettiä, en tarkoita mitään kaikkea sisätilaihmisyyttä "perustavampaa" tai "todellisempaa", en mitään hämärää "eläimyyttä", en tarkoita yhtikäs mitään muuta kuin fantasmoja, jotka tulevat kai ei-mistään ja joskus katoavat, joskus jäävät seurakseni tai toisten seuraksi. Tarinoita, kuvia, ääniä, tuoksuja. Kokemusta, jota on kovin vaikeaa selittää. Unelmaa lentämisestä ja sukeltamisesta, unelmaa juoksemisesta ja hyppäämisestä, unelmaa läpinäkyväksi käyvästä torson ja raajojen kokonaisuudesta tuolissa omenapuun alla. Pelkoja, jotka paisuvat ja kolisevat tuolinjalkoja pahemmin märissä unikeittiöissä.

Sitä, minkä kuvittelee vilaukselta näkevänsä silloin kun rakastuu toiseen. Ainutkertaisen universumin niin täynnä detaljeja, ettei siitä tahdo piirtää karttaa.

Luulen, että tuon ja ehkä yksin tuon ulottuuvuuden takia minun on mahdollista pitää itsestäni, pitää itsestäni huolta, jaksaa hyväksyä kehoni kummalliset tempaukset ja sen rasittava paino, sen jankuttavat muistojuoksutukset ja naurettava varautuneisuus joidenkin - useimpien - ihmisten ääressä, mielen pikkumaisuus ja takertuvuus, laiskuus ja pelkuruus.