Purkautumista ja parsintaa

Sitä haluaisi uskoa kaikesta huolimatta varmasti joihin asioihin elämästään. Kriiseiksi kai kutsutaan kohtia, jossa käy selväksi, että ei, vaikka kuinka uskoisi ja sinnittelisi, maailma ei silti toimi siten. On pienempiä ja suurempia kriisejä. Pienempiä luonnehtii vain tietty rätisevä levottomuus kehossa. Nälkä ja uni eivät katoa niistä, vaikka oloa ja tekemisiä hiertääkin kauhistunut epäusko. Pienemmistä kriiseistä ei seuraa tuntemusta, että omat teot ja halut olisivat vahvasti omia, keskenään kommunikoimattomia alueitaan. Suuremmissa sen sijaan korostuu osan tietoisuutta hämmennys siitä, mitä tapahtuu ja mitä se joutuu tarkkailemaan.

Ajattelen tätä tapahtumista jonkinlaisena mielen purkautumisena. Metaforana ei nyt toimi tulivuorenpurkaus vaan arkinen kauhtuminen ja puhki kuluminen tietystä kohtaa. Tuota tilaa - tätä tilaa - luonnehtii ainakin minulla voimakas päättäväisyys, melkein uhma, vaatimus kiskaista suuret linjat kohdalleen heti, intuitiolla, sen kummemmin pohtimatta ja valmistelematta, koska kauhu ja hätä ovat paisuneet mittoihin, joissa niille on tehtävä jotain. Nyt. (Yllätyksekseni tämä kuulostaa sittenkin enemmän tulivuorelta kuin kauhtumiselta.) Ja sitten - jokin osa itsestä tuntuu jäävän hädän ulkopuolelle ja tarkkailevan, mitä tapahtuu. Se pysyy valppaana mutta ei riittävän valppaana puuttuakseen asioiden kulkuun systemaattisesti. Se ehkä estää älyttömimmät ja vahingollisimmat tempaukset (näitä tilanteita on tullut parin viime vuorokauden sisään sellainen määrä, ettei ihme jos tuo harkitseva osa alkaa kärsiä marssiväsymyksestä) mutta aivan kaikkeen se ei tunnu kykenevän puuttumaan. Se osaa kyllä sanoa, että hei, hidastas vähän tahtia, flippaat kohta reunan yli, tuo et ole enää sinä. Mutta ei se pysty sen enempää tekemään, sillä toisen osan hätä on niin valtava, että hidastamisvaatimus tuntuu täydelliseltä tilanteen väärintulkinnalta, puhumattakaan esitetystä itsekuvasta.

Ja mitä tulee niihin kohtiin, joita luonnehtii enemmän hurmio ja epärealistinen toiveikkuus siitä, miten hyväksi kaikki muuttuu, pim, kunhan vain ratkaisut tehdään perusteellisesti, siinä kohdin toinen osa ei etenkään osaa jarrutella vaan menee innolla mukaan toiveille perustuviin sepitteisiin ja nyökyttelee päätään säyseästi.

Olen heikoilla, koska olen yksin, menossa on paranemisprosessi johon kuuluu lähes essentialistisella varmuudella etenemistä ja takapakkeja, ja pyrin tekemään isoja ratkaisuja. Tai siis, näyttäisin tekevän niitä aina kun jarruttaminen epäonnistuu. (Pois minusta kertaratkaisuihin pyrkiminen. Sanoudun irti tuosta kalkkunasta ihan niin kuin sekin minusta.) Tähän tilaan tyypillisesti koen muut ihmiset enimmäkseen vaativina ja pelottavina. On muutama, jotka eivät kosahda siihen luokkaan, mutta muiden kanssa pienikin intressiristiriita alkaa helposti vaikuttaa koko ihmissuhteen uhalta. Intressiristiriita voi olla luokkaa "heistä olisi mukavampaa, että asiat sujuisivat toisin kuin ne voivat sujua johtuen siitä, mihin pisteeseen asiat ovat kehittyneet". Koska olen nyt taipuvainen tekemään suuria linjauksia silmänräpäyksessä (ja kehnoin perustein), en haluaisi tavata ihmisiä. Pelkään heidän soittavan tai muuta. Ja sitten kuitenkin on niin, että kun puhelin soi ja vastaan, tai vaikka keskustelen tekstinä, jokin rauhoittuu ja muuttuu helläksi ja suojelevaksi. Taju toisten hauraudesta korostuu. Ja ystävällisyydestä. Miksi kummassa se puoli ei voi korostua muuten kriisin aikana? Miksi tuo usko toisiin luottamiseen on romahtanut juuri silloin kun sen soisi olevan vankimmillaan?

Sitten sitä tursuu itkua vesijuoksualtaassa ja suihkussa, kotiin kävellessä ja kotonakin vähän väliä.

Pienikin jomotus jalassa tuntuu tuomiopäivän pasuunojen kirkaisuilta, vaikka tiedän aivan hyvin, ettei mikään rasitukseen liittyvä pehmytkudosvamma parane kerralla ja ikuisiksi ajoiksi. Se vaivaa jonkin aikaa laantuakseen sitten. En vain haluaisi hyväksyä sitä. Haluaisin olla kivuton ja huoleton, vain suunnitella elämää ja antaa mennä, kokeilla erilaisia asioita pelkäämättä, että jalka menee alta mikä hetki hyvänsä. Olen kyllästynyt tähän pelkoon, raivostunut sille niin, etten jaksaisi sitä enää hetkeäkään. Koetan ajatella vasemmasta jalkaterästä ystävälliseen sävyyn. Se on hurjan vaikeaa. Haluaisin vain kiljua sille suoraa huutoa, puhua sille järkeä, mutta se on vain jalkaterä. Se on aivan yhtä väsynyt kuin harkintakykyni tällä hetkellä. Ei, vaan väsyneempi. Sehän tässä ensiksi hajosi, ja pää seuraavaksi perässä. Hetkittäin vain istun tuolilla tai makaan sängyllä ja itken raivosta sen takia, että pitää olla tuollainen jalka.

Asiaa ei helpota se, että huomauttelen itselleni sarkastiseen sävyyn siitä, miten tyyni olin aluksi jalan kanssa. Niin, no ehkä senkin takia ajattelen mielen purkautumista. Se purkautuu vähitellen. Tarvitsenko tosiaan tuota sarkasmia? No en taatusti. Miksi ihmeessä en voi suhtautua ystävällisesti omaan hätääni? Auttaako sarkasmi muka ikinä, jos on palasina?

Koska stressipiikki on sitä tasoa, että syömisestä on tullut mahdotonta, aloitan nestepaaston. Tuleepahan ainakin juotua säännöllisin väliajoin. Ei pakottaminen tässä auta. Nälkä palaa, kun keho on hurinansa hurissut.   Ainakin olen jo pystynyt vähän kommunikoimaan tästä vaikeudesta livenäkin. Mutta heittelehdin toivoon ja sieltä pois. Enkä toivo järkeviä asioita. (Paitsi ettei jalkaan enää ikinä sattuisi, mutta haluaisin sen tapahtuvan maagisesti, ei rauhassa ottaen, tämä on nimittäin kiireellistä, maailma, etkö ymmärrä.)

Tuntuu kummalliselta tarkkailla itseään tällaisessa tilassa. Tämä on muistaakseni kolmas kerta, kun olen aivan näin rajalla. (Aikuisena; minusta näyttää lapsia katsellessa usein siltä, että heille tämäntyyppinen tila on paljon useammin peruskauraa. En silti halua sanoa tilaa lapselliseksi - sekin on sarkastista ja ilkeää eikä yhtään auta ihmistä, joka on siinä tilassa, ei lasta eikä aikuista. Minuun on käytetty tuota argumenttia sekä lapsena että aikuisena, eikä se ainakaan minua auta, lisääpä vain kauhuun ja raivoon vielä häpeän kerroksen, joka tekee solmun avaamisesta entistä haastavampaa.) Jos jatkaisin samaan malliin pidempiä aikoja, saisin aivan kepeästi jonkin vähemmän mairittelevan diagnoosin. (Onko mairittelevia diagnooseja?) Mutta kyllä tämä tästä. On tästä aina ennenkin ryömitty kuiville. Joskus vain tietty moodi näyttää äityvän niin intensiiviseksi, että koko maailma on täynnä kauhua ja uhmaa, ja sille raivoaa mielipuolisesti. (Luojan kiitos sentään raivoni kohdistuu maailmaan, asioiden tilaan ja kulkuun, eikä ihmisiin.) (Kah, en näy laskevan itseäni ihmiseksi. Koska mitäpä sitä vihaisi niin kuin itseään silloin kun tajuaa, että holtti on täysin mennyttä hetkeksi ja pää pulputtaa kummallisia ajatuksia. Vihaisi, koska on niin helposti häpäistävissä tuossa kohdassa ja pelkää toisten suhtautuvan sillä tavalla.)

En ole enää niin huolissani kuin sunnuntaina. Silloin mietin tosissani, soitanko jonnekin päivystykseen. En sitten soittanut. Soitin äidille ja hän oli niin iloinen jalan edistysaskelista, että pahimman olon kärki taittui.  

Miksi kirjoitan tällaisesta aiheesta? (Minulla olisi ollut hauskempikin, nimittäin kukkakimppujen sukukohtaiset mieltymykset, ehkä muistan vielä palata siihen. On sukuja, joissa on okei antaa gerberoita. Tai ruusuja. Tai hautajaisliljoja. Onkohan sukuja, joissa on okei antaa mitä vaan kukkia? Aika kummallista oikeastaan, että jotkut kimput tahdotaan mieltää loukkaavina. Eiköhän tehokkaampiakin loukkaamisen tapoja löytyisi. Ja miksi pitää heti ensiksi ajatella, että toiset haluaisivat loukata?) Kirjoitan siitä yksinkertaisesti siitä syystä, että paitsi tilanne on ollut tällainen muutaman päivän ajan, huomaan haluavani myös piilottaa sen pontevasti. Samalla kun olen sitä mieltä, ettei tässä ole mitään hävettävää. Yleisellä tasolla - itse vain haluaisi olla sijoittumatta tuon yleisen tason sisään. Tällainen olo voi tulla välillä. On ikävää, että sellainen tulee, mutta ei se ole mitään, mitä tarvitsisi hävetä tai, hyvänen aika, katua. Huomaan häpeäväni oloa etenkin lähimpien suhteen vaikka tiedän, että he ymmärtävät, että joskus paha olo meinaa vallata koko maailman. Heidän oudot reaktionsa vain ovat toisenlaisia. Ehkä hekin huomaavat häpeävänsä joitain niistä vaikka se on aivan turhaa - ja samalla hyvin inhimillistä. Tietysti ymmärrän sen, että jos tekee tyhmyyksiä sekopäisenä, sitä voi myöhemmin katua (ja sitä voi katua itse asiassa jo tekemistä edeltävänä hetkenä, sanoisin - mutta se ei pysäytä, jos haluaa nimenomaan rankaista itseään, osoittaa itselleen oman typeryytensä; tämän takia juuri on tärkeää yrittää suhtautua itseensä myötätuntoisesti: se pysäyttää alkuunsa tämän reaktion, jossa paha olo vuotaa itsen vahingoittamiseen ja sitä kautta itsen ulkopuolellekin satuttavana, käytösmallilta katoaa sen myötä voima). On varsin helppoa tuntea syyllistyneensä kohtuuttomuuksiin sanoissa ja ajatuksissa silloin tällöin ja helppoa toivoa, että seuraavan kerran vastaavassa tilanteessa keksisi rakentavamman tavan reagoida. Mutta häpeä -

Mietin juuri äsken vessassa käydessäni, miten häpeää, silloin kun siihen törmää itsessään, on vaikeaa riisua aseista muuten kuin keskustelemalla sen kanssa asiallisesti ja ystävällisesti. Jos häpeää itseään suhteessa johonkuhun, ei kai ole muuta keinoa kuin käsitellä asiaa. Se tuntuu vaikealta ja itkettävältä. Olen ollut läsnä monissa tilanteissa, joissa on paljastunut, että joku on hävennyt itsessään vuosikausia jotain piirrettä, ja että tuo häpeä on sitten möykynnyt suhdetta oman mielensä mukaan. Harvemmin sitten kuitenkaan on kyse mistään sellaisesta, jota kukaan muu pitäisi mitenkään olennaisena ystävyyden kannalta. Mutta eiköhän vain kaikilla ole omat möykkynsä. Minun möykyistäni yksi on tuo pirun jalkaterä. Toinen on eroahdistus. Kolmas, pelko ulkopuoliseksi jäämisestä. Tässä, päivänä muutamana, ne ovat kehränneet yhteistuumin ympärilleen melkoisen vyyhdin pahaa oloa, kauhua, raivoa ja niiden loppusilaukseksi häpeää. Koska eihän näin saisi tuntea. Se voidaan leimata itsekkääksi, lapselliseksi, epätasapainoiseksi ja niin edelleen. No, tältä nyt kuitenkin tuntuu.

Ja voin itse edes koettaa suhtautua ystävällisesti siihen, että tältä tuntuu välillä. Harvoin, onneksi; tuntuu aika haastavalta suhtautua tähän ystävällisesti, mutta silti. En ole tainnut suhtautua näin lempeästi tällaisiin tuntemuksiin aiempina kertoina. Siunattu Pema Chödrön. Ilman hänen selkeyttään ja asiaan keskittymistään tuskin olisin nyt näin tolkullisessa tilassa, että pystyn kirjoittamaan asiasta.

Olisin varmasti kirjoittanut niistä kukkakimpuista ja jättänyt ison palan asiasta kampaamatta läpi. Ja sitten olisin myöhemmin ollut oudolla tavalla epämääräisen nyreä niitä ihmisiä kohtaan, joiden edessä häpeäisin edelleen. En enää halua sellaista käyvän. Ne ihmiset, jotka ovat minulle tärkeitä, juuri he, ovat niin arvokkaita, että on aika pieni asia puhua vaikeitakin asioita auki heille, näyttää heille koko kauhea spagettioksennusvyyhti ja siten sitoa ystävyyttä entistä vahvemmaksi, suojaavammaksi. (Ainakin minusta tulee paljon hellempi ja kiltimpi, kun tajuan konkreettisesti toisen haavoittuvuuksia.) Olisi monin verroin kamalampaa menettää heidät. (Tämä ei tietenkään päde kaikkiin ihmisiin - joidenkin ihmisten kohdalla häpeä saattaa tuntua kipeämmältä kuin tarve säilyttää heidän kanssaan saavutettu läheisyys. Kirjoitan nyt niistä ihmisistä, joiden kanssa on solminut vahvoja suhteita. Ja uskon, että on muitakin syitä menettää läheisyyttä kuin häpeä. Voi, monia muita.)

Enkä nyt koeta sanoa, että tämä on ainoa oikea tapa suhtautua häpeään tai möykkyihin. Jostain syystä se vain tuntuu omalla kohdallani toimivan paremmin kuin vaikenemisen tapa. Sekä silloin kun itse sanon jotain pelottavaa ja hävettävää että silloin kun joku toinen sanoo sellaista. (Joskus voi olla vaikeaa huomata kirjoitetusta tekstistä, että ollaan sellaisessa kohdassa. Livenä sen sijaan siinä kohdin olisi vaikeaa erehtyä.)

Raivo tilannetta kohtaan muuttuu, kun kääntyy ajattelemaan sitä, miten asiasta voi puhua tärkeidensä kanssa. Se vaihtuu kiitollisuuteen ja rakkauteen, itkuiseen hellyyteen, ja tilanteesta nousee voimakkaasti esiin, vihlovana ja kauhistuttavana, pelko ja sen myötä yltyvä tuska heidän menettämisestään, ja samalla se, miten arvokkaita, korvaamattomia he ovat. Eikä siinä kohdin enää ole kysymystä siitä, mitä he oikein minusta ajattelevat jos ja kun ja vaikka. Siinä on yksinkertaisesti jotain sellaista, joka ei kai kuvasta mitään muuta kuin sitä, mitä aiemmin suihkussa tivasin - luottamusta. Että vaikka he voisivat vahingoittaa tuossa tilanteessa kovin helposti, eivät he niin tee.

Voi olla, ettei minusta missään vaiheessa tule kovin luottavaista koko ihmiskunnan suhteen, mutta sekin on jo jotakin, että nykyään uskallan entistä enemmän käsitellä tällaisia asioita läheisissä suhteissa. (Varmaan taas joku lohkaisee, että joo ja netissä. Miksipä ei? Nettikirjoitteluakin on helppo leimata. Itse aion edelleen suhtautua siihen uteliaan ystävällisesti, myös silloin kun se tapahtuu omasta toimestani.)

Alan hitaasti parsia päätäni kokoon. Ja kinttua. Vaikeaa sanoa, kumman suhteen olen kärsimättömämpi.

Kuvaus, selityksestä ei tietoakaan

Jotkut lukijat ja ystävät eivät ole ainoita, jotka ovat vähän huolissaan siitä, mitä minulle kuuluu. Olen myös itse havahtunut siihen, miten elämä tuntuu hajoavan, valuvan sormista. Viime vuorokausi on ollut sellainen hirviömäisyys, etten muista kokeneeni vastaavaa vuosikausiin. En oikestaan osaa edes arvioida, onko jotakin järkyttävää tapahtunut vai ei. Ei ehkä ulkoisesti tai ainakaan kukaan muu ei vaikuta yhtään järkyttyneeltä. Itse olen kyllä järkyttynyt, mutta tyypillistä kyllä en osaa tarkalleen selittää, mistä se kaikki johtuu.

Koska en osaa selittää, koetan kuvata tarkasti, mitä se kaikki tässä tarkoittaa. Kuvaus rakentuu toki kohti jotakin päämäärää. Tässä on ehkä taustalla halu saada tapahtumista sen verran käsitystä, että osaisin päättää, miten edetä.

Oikeastaan olon kiristyminen alkaa jo puoleltapäivin eilen. Silloin paljastuu, että Vompsu on kokenut voimakkaan masentavana asian, jonka olen kuvitellut hänen kokevan aika neutraalisti, koska hänen ilmaisunsa asian tienoilta on ollut varsin kiihkotonta ja käytännönläheistä. Huomaan, miten sinänsä hauskan päivän aikana koetan vakuuttaa ääneen ja hiljaisesti itselleni, etten voi olla vastuussa asioista, joita en ole huomannut. Mutta en oikein osaa asettaa rajaa näin enkä vakuuttua: Entäpä jos minun olisi pitänyt huomata? Entä, jos olenkin päättänyt jossakin tietoisuuteni laitamilla olla huomaamatta asioita, koska ne estäisivät minua noudattamasta omaa preferenssijärjestystäni? Miten voisin kehittyä herkemmäksi havaitsemaan pieniä johtolankoja, jotka kertovat toisen pahasta olosta?

Illalla kaikki ratkeaa lopullisesti hajalle, kun koetamme ratkaista erästä vaikeaa yhtälöä. Älyän välähdyksenomaisesti - tulkintahan tämäkin on, mutta kuvan tulkinnallisuutta on vaikeaa tajuta hetkessä - miten toivottoman samanlaista oma elämäni on. Samanlaista pähkäilyjä hämärien muuttujien kanssa, kumma toive, että äkkiä suhteet hahmottuisivat ja kaikesta tulisi selkeää ja siististi ratkeavaa, ja miten toivottoman pönttö saatan olla ongelmanratkaisutilanteissa, tuijottaa ja tuijottaa ja odottaa, että jumala koneesta pudottaa ratkaisun sievänä pakettina käsiini. Ja jos en osaa ratkaista tämmöistä yksinkertaista yhtälöä, niin miten ihmeessä voin kuvitella, että osaisin jotenkin elää tyydyttävällä tavalla? Äkkiä mieleeni tulvahtavat kaikki kritiikit viime keväältä saakka, ja minusta tuntuu, että elän isoa ongelmaa, jotakin, mikä pitäisi ratkaista vähän tarmokkaammin, mutta tarmo on hävinnyt, luvutkin hämärtyvät silmissä, saan taistella, etten alkaisi itkeä. Tuntuu niin tyhmältä istua tässä ja kuvitella, että minusta voisi olla jotakin apua tähän touhuun, nämä toiset ovat sentään tehneet sitä, mitä minullekin on koetettu syöttää järkevänä, opiskelleet matematiikkaa yliopistotasolla, ja minä olen tuhlannut aikani kaiken maailman jonninjoutavaan. Olen muun muassa kutsunut ihmisiä illallisille ja nähnyt vaivaa tekstatakseni menun kauniisti. Mitä sekään ketään hyödyttää?

Tunnen, ettei minulla ole oikeastaan mitään oikeutta elää. Tai jos onkin, se pitäisi jollakin tavalla lunastaa hyvin töin, enkä ole viime aikoina kai tuottanut kuin etupäässä huolta ja surua, ja olen äkkiä aivan väsynyt, ja sanon meneväni nukkumaan nyt. Kotona yksin langon hampaat ihmetellen käsien tärisemistä. Seison sängyn vieressä pyjama päällä ja itken ja tajuan, ettei nukkumisesta kyllä taida tulla mitään. Ei tällä tavalla. Niinpä puen ulkoiluvaatteet päälle ja painelen uusien kävelysauvojeni kanssa lumituiskuun ja yöhön. On jo yli puolenyön ja aamulla alkaisi koulu kahdeksan kolmekymmentä. Ei se mitään, koetan lohduttaa itseäni, tärkeintä on, että rauhoitun enkä päästä itseäni siihen tilaan, että alan laskelmoida, mikä olisi järkevin ja kivuttomin tapa päättää päivänsä. On käveltävä, kunnes tunnistan jalkani ja elämänhaluni. Ja totisesti kävelenkin. Hiki alkaa valua selän keskivakoa, survon sauvoja pehmeään lumeen, kuovin vauhtia nilkoilla.

Yleensä käveleminen riittää rauhoittamaan, mutta nyt niin ei käy. Ja koska on jo yö ja pitäisi nukkua, on päästävä johonkin ratkaisuun. Elämässäni on jotakin pielessä, jos tulen näin helposti näin surulliseksi, levottomaksi ja armottomaksi. Jotakin ylikuormaa, se olisi saatava purettua. Vähitellen alan hahmottaa, miten julmaa on sillä lailla kävellä yössä ja miettiä näitä asioita, koetella mielessään kaikkia ratkaisuja. Kyllä toisten osallisten pitäisi tietää, millaista mielikuvatyötä teen. Niinpä kävelen kotiin, puhun lyhyesti Vompsun kanssa ja kapuan rappuset ylös Faunin luo kauhusta jäykkänä. En tiedä ollenkaan, mitä tapahtuu. Minulla ei ole minkäänlaista arvaustakaan. Enkä koe osaavani ilmaista oikein mitään. Pyörittelen avaimia kädessäni, voin hätätapauksessa ojentaa ne ja paeta, jos tilanne käy oikein kammottavaksi. En pysty lopettamaan itkemistä mitenkään, olen kauhuissani ja lamaantunut ja järkyttynyt siitä, mitä sanon. Fauni nyökyttelee vakavana, muttei suutu eikä tule surulliseksi. Ei hän sillä lailla järkyty, vaikka saankin jossakin vaiheessa muodostumaan kuvan siitä, että voi olla, etten enää jaksa suhdetta, mitään suhdetta. Kun hän kerran jaksaa pysyä niin rauhallisena, rauhoitun vähitellen itsekin. Ei nyt tietenkään niin, että lakkaisin täysin itkemästä tai pelkäämästä, mutta alan vähitellen hahmottaa, miten ääliömäistä ongelmanratkaisua olen taas tekemässä. Pelko ja ikävä ja suru vaihtuu osittain kauhistukseen ja häpeään omasta ääliömäisyydestä. Haluaisin vajota maan alle tai kadota ja inhoan itseäni pistävästi. En mielestäni ansaitsisi lainkaan hyvää kohtelua vaan jonkin kamalan rangaistuksen. (Olkoonkin, etten usko rangaistuksiin, joskus tunnen, että olisi oikeudenmukaista, että minulle langetettaisiin sellainen. Kun olen tarpeeksi sekava.)

Kello on yli neljän aamuyöllä siinä vaiheessa kun olen rauhoittunut sen verran, että epäilen osaavani nukahtaa ja ymmärrän, että olen sellaisessa moodissa, jossa ei ehkä kannata tehdä kauaskantoisia kertaratkaisuja kuten katkoa ihmissuhteita. Halaamme ja hipsin alakertaan. Haluan nukkua kissojen luona. Nukahdan heti. Mutta voi, kun kello soi kuusi neljäkymmentäviisi, länttäänkin vain puhelimen kiinni ja ajattelen unenpöppörössä, etten todellakaan voi jaksaa, ei nyt, ei todellakaan.

Herään vasta kun kello on jo yli kymmenen, ja koulu alkanut aikapäivää sitten, koko päivä samaa opettajaa, sitä samaa, jonka jutuille en osaa nauraa siinä missä kaikki muut. Istun sängyssä ja halaan polvia ja tunnen kauhua siitä, että joudun menemään tunneille kesken kaiken. Opettaja ehkä kysyy jotain tai sitten vain vitsailee jotakin maanantain myöhäisestä alusta, ja äkkiä tajuan, etten mitenkään voisi kestää sitä. Mutta olen ollut kaksi aiempaa maanantaita poissa, ensin keuhkoputkentulehduksessa ja sitten mahataudissa, ja tajuan, että alkaa näyttää aika epäillyttävältä, jos olen taas maanantain poissa, ja nyt ei ole oikein edes mitään kunnon syytä. Tiistai vielä alkaa liikunnalla, enkä tiedä, missä sitä on, ja mitä kamoja pitäisi ottaa mukaan, jos en nyt mene koululle ja kuule asiasta. Tai soita jollekulle. Mutta jos soitan, tuo toinen varmasti kysyy, olenko ollut sairaana, ja mitä siihen voisi nyt vastata? Kauhistun ja itken hieman ja huomaan, etten osaa nyt mitenkään päättää, mennäkö kouluun vai ei, ja sitten tajuan, etten ole käynyt herättämässä Faunia ja hänkin on valvonut myöhään, ehkä hän onkin asunnossaan nukkumassa, ehkä hän osaisi keksiä, mitä voin tehdä. Kapuan portaat yläkertaan, mutta asunto on tyhjä. Katselen hetken liikennettä ikkunasta ja lueskelen ikkunalaudalla makaavien nuottien nimiä ja sitten päätän, että jos menenkin kouluun ruokatauon aikaan, silloin voin livahtaa luokkaan huomaamatta, opettaja ei tee siitä numeroa. Tosin en oikein edelleenkään tiedä, mitä voisin sanoa syyksi aamun poissaololle. Mutta ehkä voisin keksiä jotakin tai sanoa vain, että on tapahtunut jotakin surullista ja vaikeaa, en jaksaisi ehkä suullisesti sanoa kaikkea siinä ryhmän kuullen.

Olen tyytyväinen ajatukseen ja haluan jollakin tavalla sovittaa senkin, että sijaitsen vielä kotona enkä koululla. Avaan tietokoneen ja teen yhtä yrittäjyyden kotitehtävistä, on melkein kuin olisin tunnilla, ehkä nyt kehtaan mennä iltapäivän tunneille. Ja ihan totta: mieliala kohenee, tuntuu melkein siltä, että on ihan oikeutettua, että joskus voi olla niin vaikea olla, että menee vasta iltapäivän puolella kouluun, ainakin tässä yritän ja ponnistelen. Ja pidän silmällä kelloa, ja kun se on tarpeeksi, kiskon ulkovaatteet päälle ja sauvakävelen kouluun. On päivä, ihmisiä on ulkona vain vähäsen. Mitä lähemmäs koulua pääsen, sitä piinaavammaksi käy jännitys. Entä jos alankin itkeä, kun kysytään, miksi olen ollut poissa aamun? Mutta pidän itseni lyhyellä ohjalla ja pakotan itseäni koulua päin. Ei siitä tule mitään, jos nyt alan panikoida ja karkaan. Tiedän lukiosta oikein hyvin, miten helposti lintsaamiset kertautuvat. Silloinkaan minulla ei ollut sanoa mitään järjellistä syytä sille, miksi oli ollut poissa, enkä osannut myöskään oikein valehdella. Vai miltä kuulostaa: Tuntui, että kuristun, kun astuin bussista ulos, ja sitten olikin pakko lähteä kävelemään toiseen suuntaan, koska joku olisi voinut kysyä, missä olen ollut edellisenä päivänä. Tai että olikin pakko jäädä bussista jo aiemmin pois ja kävellä Punavuoressa koko päivä, koska ajatus kouluun menemisestä pelotti vain liikaa.

Ei, tälle ei ole koskaan ollut kunnon syytä eikä nimeä, enkä halua missään nimessä, että tämä alkaa uudelleen, että se karkaa hallinnasta samalla tavalla kuin lukiossa. Ei ihme, että niskakarvani sojottavat pystyssä ja puut näyttävät vääntelehtivän lumitaakkansa alla. Ei ihme, että tuntuu kuin vastaantulijoiden silmät poraisivat tulisia uteliaisuusreikiä. Olen väärässä paikassa väärään aikaan, mutta sinnittelen eteenpäin kohti koulua. Pihalla minua hävettää, mutta koetan pysyä kasassa. Ovi, magneettilukon avain, zrrt. Sulahdan aulaan, koetan tähyillä luokkatovereita. Koulu vaikuttaa tyhjältä ja kaikuvalta. Juoksen alakertaan, vaihdan taas sisävaatteet kaapeilla, lähden etsimään luokkaa. Pidän ryhdin kannettuna ja hymyilen ystävällisesti tutuille opettajille ja sanon hei. Aivan kuin sydämeni ei olisi loikkaamassa suusta lattialle aamiaisen kanssa. En tiedä, miksi tuntuu tältä, tämä on vain kestettävä. Luokkahuoneen ovessa on lappu siitä, että tunnit on siirretty luokkaan kolmekymmentäyksi. Etsin seuraavan vartin luokkaa kolmekymmentäyksi. En löydä sitä koulusta, ja minua vaivaa tuntu, että tämän täytyy olla painajaista, josta epäilemättä kohta herään. Mutta en herää. Norkoilen hetken vahtimestarin kopilla, josko hän lennähtäisi paikalleen ja voisin kysyä häneltä. Mutta mies on teillään. Niinpä kierrän koko koulun sisätilat - onko niitä vielä jossakin, minne en osaa hakeutua? - ja joudun typertymään saman faktan edessä: ei sitä hemmetin luokkaa ole täällä. Samalla tajuntaani syöpyy hiljalleen tieto siitä, etten ole nähnyt yhtään luokkalaistakaan käytävillä. Ne ovatkin pitäneet ruokatunnin toiseen aikaan ja joudun siis rymyämään luokkaan näyttävästi kesken tunnin, varmasti vastaamaan johonkin kysymykseen tai ainakin ottamaan vastaan jonkin särmikkään ja hauskaksi tarkoitetun kuittauksen ja ehkä naurunremakan, ja äkkiä tiedän, etten pysty siihen, en nyt, kaikki vääntyy liian painajaismaiseksi ja jalkani ovat tytisevää hyytelöä eikä aamiainen halua pysyä vatsassa. Harpon alakaapeille, kiskon päältäni sievät sisävaatteet ja sulloudun takaisin kuoritakkiin ja -housuihin ja sieppaan sauvat ja rukkaset ja kipuan portaat ja kiidän käytävien halki kohti ulko-ovea, en halua törmätä kehenkään tuttuun nyt, he voivat sanoa tai ajatella jotakin, enkä kestä olla minkään heijastuksen kohteena, ja minusta tuntuu, että kaikki se väärässä ajassa ja paikassa oleminen ja painajaisessa käveleminen näkyy kilometrien päähän, vaikka koetankin pitää ryhdin ja ilmeen ja vahtimestari istuu kopissaan ja nyt voisin vielä kysyä häneltä ja riisua vaatteet taas kerran ja laittaa sisävaatteet ja etsiä luokan, mutta katson vahtimestaria tyrmistyneenä ja näytän magneettiavainta lukolle ja lurahdan ulkoilmaan.

Pihalla pelästyn ajatusta, että ehkä salaperäisessä piiloluokassa on ikkunat, jotka antavat sinne pihalle, ehkä joku näkee minut, kiroan tunnistettavia kirjavia hauskoja vaatteitani, nyt olisi eduksi maastoutua mustanharmaaseen, ja sauvon tieheni hurjaa vauhtia. Mitä jos joku on nähnyt minut ja kysyy jotakin? Mitä ihmettä siihen voi vastata? Että oli jo valmiiksi paha olla ja alkoi tuntua yhä painajaisemmalta ja kun luokkaa ei löytynyt, pakeni paikalta? Voi luoja, että tunnen itseni naurettavaksi painellessani kauheaa vauhtia metsään turvaan. Pää vilisee kysymyksiä: Miksi tämä taas alkaa? Miten saan katkaistua tämän? Mitä ihmettä sanon nyt luokanvalvojalle? Miten ihmeessä uskallan huomenna kouluun? Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä, jos en uskalla huomenna kouluun? (Keskiviikoksi kyllä uskallan, Fauni tulee heti aamusta hierottavakseni, hän voi varmasti viedä minut vaikka kädestä pitäen sisään.) Haluan huomenna kouluun, mutta mitä ihmettä voin sanoa? Ettei oikein ollut minun päiväni eilen, eh? Tuntuu jotenkin masentavalta, että nämä koulun alkua siivittäneet pelot ovat nyt näyttäytyneet uudestaan konkreettisina ja vaikeina peitota. Että vaikka olen kuudentoista sijaan kolmenkymmenenviiden ja vaikka olen itse valinnut koulun ja haluan käydä sitä, minun on silti käytännössä hyvin vaikea mennä sinne, jos asiat menevät vinksalleen sen verran, että nukun pommiin yhtenä aamuna. Ei, tästä ei saa tulla kierrettä.

Käveltyäni kotiin koetan suhtautua asiaan jotakuinkin järkevästi: Hitto, yksi päivä, ei minua teuraaksi pistetä, ja jos huomenna en pysty menemään kouluun, voin mennä lääkäriin ja puhua lääkärille tästä, saada diagnoosin ja lääkkeet, mutta kun en halua niitä, en oikein usko siihen tapaan ratkaista ongelma, ja entä jos huomenna kaikki ovatkin muualla ja en vain tiedä sitä ja ja ja ja. Ja että ei minun ole pakko selvittää tätä poissaoloa välttämättä yhtään mitenkään. Voin vaieta siitä ja jos luokanvalvoja kysyy jotakin, voin kertoa, että minulla oli silloin hurjan vaikeaa enkä oikein pystynyt olemaan itkemättä. Ehkä jo parin päivän päästä osaisin vastata niin. Nukun pitkät päiväunet, sitten alan kirjoittaa tätä, jotta saisin edes vähän selvää siitä, mitä on tapahtunut. Edes kuvauksen tasolla.

Tuntuu jotenkin hirvittävältä ja väärältä olla näin solmussa välillä. Etenkin kun sitä ei oikein osaa selittää mitenkään. Ei minun lapsuuteni tai nuoruuteni ole mitenkään hirvittävä. On vaikeita yksityiskohtia, mutta ne eivät ole mikään salaisuus ja puhun niistä usean ihmisen kanssa kahdenkesken ja minusta tuntuu, että olen niiden kanssa ihan riittävän sinut, jotta ne eivät kummittele koko ajan. Toki minulla on auktoriteettiongelmia ja ulkopuolisuuden tunteita, mutta eivät ne nyt mikään sairaus ole eivätkä enimmäkseen saa minua käyttäytymään päätönkalkkunasti. Aika harvoin paha olo tiivistyy tällä lailla käsin kosketeltavaksi. Aika harvoin enää karkaan tilanteista tai kotoa. Enkä ole tätä ennen lintsannut koulustakaan nyt tässä koulussa. (Jotenkin tuntuu roisilta sanoa tätä lintsaamiseksi, se sana mieltyy johonkin paljon laiskempaan ja mukavuushakuisempaan toimintaan. Vai onko kaikilla lintsaajilla sama kauhu? Tai edes suurella osalla heistä?)

Jokin sentään ratkeaa. Koulutoveri roikkuu facebookissa, ja kysyn häneltä muina naisina, miten huomisen tunnit. Ei niistä kukaan muukaan tiedä. Koululle vaan ja mukaan sisäliikuntavaatteet. Toivon, ettei kukaan kysy mitään, koska en osaa selittää poissaoloani, ja kuvauskin on pitkähkön puoleinen ja sisältää lukuisia absurdeja yksityiskohtia kuten unen ja valveen sekoittumisen ja vakavan epäilyn, etten voi olla valveilla. Toivottavasti olen huomenna paremmassa jamassa, vähemmän itkuinen ja toiveikkaampi. On kyllä vaikea kuvitellakaan, etten olisi...

Tämä ei totisesti ole ollut minun päiväni.