Näytetään tekstit, joissa on tunniste ällötys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ällötys. Näytä kaikki tekstit

maanantai 27. tammikuuta 2020

Markkinoinnista ja kuvaamisesta

Tänään olin osana keskustelua kahden ihastuttavan ja äärisympaattisen olennon kanssa. Tuli puhe markkinoinnista, henkilöbrändäyksestä ja blogeista. Kysyttiin, kirjoitanko blogia, ja vastasin, että kirjoitan. Mutta että tämä ei ole joogaopettajablogi, vaikka minua on likipitäen lapiolla hakattu päähän ja kehoitettu pitämään sellaista.

Muistaakseni kuvasin tätä oksennussangoksi.

On vaikeaa selittää omaa bloggaamista ihmisille, jotka ovat oppineet blogit sillä aikakaudella, kun niihin on jo liittynyt selvemmin markkinoinnin pohjavire. Kai jo aluksikin blogeissa oli välillä googlemainoksia, mutta teksti itsessään taisi kuitenkin pysytellä kaupallisen sisällöntuotannon ulkopuolella. Tai miten sen nyt ottaa: kun bloggasin kuivalehdelle (naurattaa edelleen ystävän luonnehdinta kuivalehden kostukkeesta), olihan se kaupallista sisällöntuotantoa: maksoin vuokrat sillä, että kirjoitin.

On vaikeaa selittää itselleenkään siitä, että oksennussangon täyteen oksentamisesta on joskus saanut rahaa. Kaikkea näemmä tapahtuu. Ehkä ei ole ollenkaan hyvä, että suhtaudun niin pilkallisesti joogapiirien kaikki on mahdollista -sloganeihin. if you can dream it you can do it ja joskus sen tekee vaikkei semmoisesta olisi osannut yhtään uneksua.

Toinen ihastuttavista olennoista oli sitä mieltä, että myös naamastoni oli, öh, henkilöbrändin rakentamista ja palveluideni markkinointia. Olin tästä aika hämmentynyt ja mutisin jotain yhteydenpidosta ihmisiin. Jos ajattelisin sillä tavalla, että kirjoitan palveluideni kohdeyleisölle naamastossa, en varmasti valitsisi aina niitä aiheita - ihan sama kuin täällä. En koe markkinoivani palvelua, koen testaavani, saanko olla olemassa ja ajatella tällä tavalla. Itsehän en lopulta oikein osaa ajatella, että saan olla olemassa, ja ainakin olen kohtuu saletti siitä, etten saisi kokea asioita, kuten koen, mutta olen käytännössä huomannut, ettei kukaan enimmäkseen jaksa ihmeemmin välittää näistä asioista, ja kun kirjoitan ne esiin eikä kukaan tule hakkaamaan minua kirveellä, voin olla tyytyväinen ja kiitollinen ja taas hetken uskoa, että lienen erehtynyt: saan olla, ajatella, toimia näin. Ja kun joku tuohtuu, se tapahtuu joka ikinen kerta jostakin muusta syystä kuin olin osannut pelätä. Niin että tämä on tavallaan hyvin terapeuttista: tiedän, etten kuitenkaan osaa ennakoida, mistä ihmiset suuttuvat, ja että ne asiat, joiden pelkään suututtavan, harvemmin ovat sellaisia. Tietenkään en tiedä, kuinka moni on tallustellut toiseen suuntaan ajatellen, ettei enää ikinä halua nähdä minua - ehkä monikin. Mutta sellaistahan tapahtuu muutenkin. Tämä tällainen sankko-oksentaminen tuntuu itsestäni aika erikoiselta henkilöbrändäysstrategialta. Mutta hitostako minä tajuan näistä jutuista mitään: olen opiskellut filosofiaa, kasvatustieteitä, hierontaa, joogaa ja nyt myös pilatesta, enkä päivääkään markkinointia ja sen sellaista, toisin kuin keskustelukumppanit.

Minua alkoi hieman huvittaa siinä istuessa, koska olin ajatellut aamupäivällä, että joutaessani kirjoitan kahdesta sattumuksesta eiliseltä. Ja kun mietin, miten ne istuivat henkilöbrändäyksen ajatukseen, huvituin.

Sattumukset ovat nämä:

Kävin siis viikonlopun pilateskoulutuksen ensimmäistä viikonloppua. Tietysti kuukautisten kovimmat vuotopäivät osuivat tähän. Ei se mitään: minullahan ei ole mitään kipuja tai sellaisia, ja psyykkisestikin olen vahvimmillani vuodon aikaan. Menin kupittamaan liikuntakeskuksen vessaan vielä ennen aamun ensimmäistä tuntia, jotten sotkisi housuja ja mattoja. Koska olin kiihdyksissä - koulutus on kiihdyttävän hyvä - ja mietin muita asioita, pudotin kupin vahingossa yleisen vessan pönttöön. Istuin hetken ja tuijotin jalkojeni välistä pönttöön: mitä helvettiä nyt teen? Vessa oli sitä mallia, jossa kopissa ei ole edes bideesuihkua. No, koska en saanut aikaiseksi järkevää strategiaa, ongin kupin sieltä pissaisesta ja verisestä vedestä ja pyyhin sen sekä käteni paperilla. Sitten menin yleistilaan ja pesaisin kupin nopeasti lavuaarissa, luikahdin takaisin koppiin ennen kuin kukaan muu tuli ulos kopeista tai sisään ovesta, ja tunkaisin kupin sisääni. Se tuntui vähän ällöttävältä ja riskialttiilta, mutta mitkä olisivat olleet vaihtoehdot? Tunti oli pian alkamassa, muita suojia ei ollut eikä minusta ehkä olisi free bleeding -aktivistiksi heti ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna. Järkeilin: Evoluution saatossa luolamiesoloissa urosten peniksetkään tuskin ovat olleet kovinkaan puhtaita. Emätin on harvoja kohtia, jotka puhdistavat itse itsensä. Silti vähän ällötti. Kun kiiruhdin saliin, huomasin, että tunnin alkuun oli vielä kaksi minuuttia ja meille oli tuotu kärryssä teeastioita ja kuumaa vettä. Kaadoin yhteen mukiin kuumaa vettä ja kirmasin takaisin vessakoppiin, kiskoin kupin sisältäni ja painelin sitä kuumassa vedessä minuutin. Sitten tungin kupin sisääni karmivan kuumana mutta ehkä hivenen desinfioidumpana. Koetin muistella hygieniapassista lukemiani bakteerien kuolema-aikoja. Minuutti tuntui aika lyhykäiseltä ajalta desinfioida mitään, mutta ehkä parempi sekin kuin ei mitään. Sitten pingoin takaisin tunnille, käänsin mieleni pilateksen tekemiseen ja unohdin koko asian. Muistin sen vasta tauolla. Ja illalla. Ja tänään.

Ehkä alan olla kuivilla toksisen shokkioireyhtymän mahdollisuuden suhteen.

Ällötystä ja huolta omasta terveydestä on melko helppoa säädellä kääntämällä huomio johonkin kiinnostavampaan. (Mutta ensi kerralla voisin kyllä ottaa mukaan varmuuden vuoksi toisenkin kuppini, jos liikun kaupungilla. Ehdin viime yön unessa käydä läpi senkin skenaarion, että jouduin sairaalaan antibioottitiputukseen kehtaamatta sanoa, mistä olin hurjan infektioni saanut, koska unessa arvelin saavani sapiskaa siitä, että tein todennäköisyyslaskelmat päässäni kuten tein valveillakin. Jälkiviisaasti: jollain olisi voinut olla tamponeja mukana, jos olisin tajunnut kysyä, mutta ei siinä tilanteessa tullut moinen mieleen - niistä on niin pitkä aika, etten yksinkertaisesti muistanut, että kertakäyttöisiä suojiakin varmasti vielä jotkut käyttävät.)

En oikein tiedä, mitä henkilöbrändillä haluaisin markkinoida kertoessani tämän.

Toinen asia, josta ajattelin kirjoittaa, oli se, miten illalla minua jo nauratti kuppiasia ja olin koulutusviikonlopun hyvin menemisestä (ei yhtään itkemistä, vaikka sanoinkin ääneen, että opiskelin ensin hierojaksi koska ajattelin olevani niin huono liikkuja, ja sitten joogaohjaajaksi, koska ajattelin edelleen olevani liian huono liikkuja pilatesohjaajaksi mutta että nyt olen tullut siihen tulokseen ettei siinä ole kyse siitä, saanko tehdä jotain, vaan siitä, haluanko tehdä jotain) niin hervoton, että tunkaisin viimeisetkin isot lusikat tiskikoneeseen ja tiskikoneen päälle juuri ennen vieraiden tuloa - ja ne olivat tosiaan viimeiset isot lusikat ja olin tehnyt tarjoamiseksi keiton. Tuijotin tiskikonetta kuin riitaa haastaen tajuttuani asianlaidan. Sitten huokasin: okei, syödään ehkä pikkulusikoilla tai jotain. Onneksi vieraat ovat vanhoja ystäviäni ja sikäli samaa heimoa kuin itsekin olen: heidänkään lähtönsä ei ollut mennyt ihan putkeen ja he tulivat puolisen tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa, kun tuli keiton aika, kone naksahti sopivasti pysähdyksiin ja saimme kuin saimmekin isot lusikat. Kun vieraat pahoittelivat myöhäisyyttään, kiittelin heitä siitä ja kerroin lusikoista. Kaikki menee hyvin, sanoin.

En ole varma, rakentaisiko tällainenkaan tarina aivan sellaista henkilöbrändiä kuin arvelen myyväksi.

Jotenkin itsestäni tuntuu, että pyrin kuvaamaan elämää sellaisena kuin se näyttäytyy. Ja jotenkin kuvittelen, että markkinoinnissa tämä ei ole keskeistä.

Siinä saatan toki olla väärässä.

Ensimmäinen koulutusviikonloppu pitkästä pilateskoulutuksesta on joka tapauksessa nyt takana ja tunsin olevani aivan oikeassa paikassa. Vaikka onkin ihan selvää, ettei minusta tule piiskanheiluttajaa eikä tsempparia vaan matkaopas mahdottomuuteen, jäykkyteen, tärinään ja niistä huolimatta voimaantumiseen. Ja että pilateksessa kuten muuallakin minulle varmasti riittänee alkeistaso: työtä piisaa siinäkin. 

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Septumlävistys, flunssa ja hunajahimo

En muista, olenko täällä puinut jo asiaa, mutta tosiaan, otin männäkuussa septumlävistyksen. Tavoitteena ei ollut naaman raudoittaminen tai mikään muu kosmeettinen asia (siihen nähden epämukavuustekijä olisi aivan liian suuri) vaan pääparan kapeiden tiehyiden auki pysymisen avustaminen.

Lävistys tuntuu ja näyttää omituiselta. Nenän keskiseinämän läpi tunkee metallinen käyrä tappi, jonka molemmissa päissä on ruuvattava pallo. Reikää reunustaa pieni paksuuntuma, joka tuntuu kipeältä edelleen, vaikka nyt esimerkiksi paidan päälle kiskominen ei enää satukaan, ei vaikka kaulus koskisi nenäpäätä. Putsaan nenää renkaineen kahdesti päivässä. Yleensä suihkutan vettä suoraan sieraimeen bideesuihkulla. Se haisee vähän ällöttävältä ja joskus se on pestävä ennen suihkuttelua. Epäilen kämppisten mulauttelevan suihkua välillä vessaveteen, ainakin haju on vastaava. En halua nenähaavaan kolibakteeria tai muitakaan suolistobakteereita, mutta toisaalta bideesuihku on ainoa,  jolla tunnun oikeasti saavan pidettyä nokan puhtaana. Vanulapuilla ja -puikoilla tai nenää juoksevan kraanaveden alla tuhistellen ei ole yhtä kivutonta irrottaa sitä kudosnestettä, joka jähmettyy tappiin reiän tienoille valkeana kovana kerroksena. Koetan olla ällöttymättä toimenpiteistä, mutten oikein onnistu.

Septumlävistys on tehonnut sikäli hyvin, että olen pystynyt luopumaan päivittäisistä nenän limakalvoa kosteuttavista suihkeista. Nyt tarvitsen niitä vain sairaana, mikä on suuri parannus, koska eihän vuodessa kuitenkaan ole kipeänä kuin viikon tai pari. Flunssassakin nenä, poskiontelot ja korvakäytävät ovat pysyneet auki, mikä tuntuu kummalliselta. Yleensä olen ollut aivan umpeen muurattu eikä esimerkiksi nenäkannulla huuhtelu ole tuonut kuin hetkellisen helpotuksen asiaan. Toisaalta flunssiminen on kovin outoa ilman tuota kaikenkattavaa tukkoisuutta. Nytkin kuumeilen ja ainoat kivut ovat keuhkoputkessa ja äänihuulten tienovilla. Mutta keuhkoputkessakaan ei ole mitään limaa, kuten yleensä on ollut. Odotan jännityksellä, miten tämä etenee. (No, ennen  kaikkea toivon parantuvani, mutta on tässä flunssassa ainakin uutuusarvoa asiain kulun suhteen!)

Toivottavasti paranen pian myös sen vuoksi, että sänkyyn kahlehdittuna olen kehittänyt oudon himon erilaisiin hunajalaatuihin. Hunajat sekä Varsinais-Suomesta että Lontoosta matkaavat tännepäin. Kastanjahunajaa, kanervahunajaa, tattarihunajaa, havumetsän mesikastehunajaa, karobhunajaa, puolukkahunajaa, rosmariinihunajaa... Kohta kaapit keittiössä loppuvat kesken. Haksahdin hunajaan toden teolla uudestaan ostettuani Sisiliasta kastanjahunajaa. Suomessa helposti unohtuu, että hunaja voi maistua myös niin hyvältä, että sitä voi naukkailla sellaisenaan. Täkäläinen hunaja kun on usein hyvin tankeaa ja vaaleaa ja maistuu aika imelältä. Itse huomaan kuitenkin pitäväni juuri tummista, aromikkaista hunajalaaduista, etenkin jos niiden on annettu alkaa kiteytyä itsekseen eri kokoisin sokerikitein sen sijaan että olisi tavoiteltu tiettyä, mahdollisimman pientä kidekokoa, kuten kovin tankeassa rypsihunajassa kai on lähes pakko tavoitella, että hunaja on käytettävää, lusikoitavaa. Muistelen, että silloin kun kävin mehiläistenhoitajakurssia (tästä on kauan!), meille esitettiin tietynkokoisen kiteen introdusoiminen ikään kuin välttämättömänä vaiheena hunajan purkittamista, ja esitettiin kiteiltään erikokoisen rökälehunajan voivan mennä kaupaksi lähinnä saunahunajana. Sikäli en kyllä ylläty taaskaan yhtään siitä, että oma makuni sojottaa ihan tangentin suuntaan tässä - minusta juuri rökälehunaja maistuu paremmalta, enkä pääse siitä mihinkään.

Onhan näitä hunajahurahduksia ollut ennenkin, Lontoossa töissä ollessani sekä Baltian maiden hunajien kirjon löytäessäni. Ensimmäisinä yliopistovuosina veimme erityisen mieleisten luentojen pitäjien lokeroihin joulukiitokseksi nimettömin tervehdyksin laventelihunajaa ystävän kanssa. Sitten sekin tapa jäi, miksiköhän? Sehän oli erinomaisen ystävällinen ele. Mutta jotenkin aihe oli päässyt unohtumaan vuosiksi.

Liittyykö hunaja pelkästään sairastumiseen? Vai jugendtalossa asumiseen? Vai mihin?

Samapa tuo. Nyt on saatava erilaisia hunajia. Samalla ihmetyttää, ettei kukaan näytä täällä nettikauppaavan laajasti lajikehunajia sekä koti- että ulkomailta. Tilaisin ainakin itse mieluiten sellaisesta kotimaisesta nettikaupasta. Jos tiedät sellaista olevan, vihjaa ihmeessä kommenttilaatikkoon. 

lauantai 20. elokuuta 2011

Innostumisesta ja nirsoudesta

Olenkohan joskus muistanut kirjoittaa siitä, miten tavattomasti saatan ihailla ihmisiä, jotka osaavat innostua ja syttyä sekunnin murto-osassa? Muutamat tuttavani kuuluvat tähän kategoriaan. He osaavat sanoa vaikka mistä, että se on huippua tai mahtavaa tai ihan parhautta.

Heidän kanssaan tuntuu silti joskus vähän vaikealta, koska tuntee itsensä möykkyklimppiseksi. Kas: minä pidän aika harvoja asioita huippuina tai mahtavina. Ihan parhaudesta nyt puhumattakaan. Ei se tarkoita, ettenkö syttyisi. Sytyn kyllä välillä ruoasta ja joskus juomastakin, kuten vaikka maracujamehusta. Ja tilanteista. Mutta aika harvoin osaan sanoa jotain ihmistä ihan huipuksi tyypiksi. Jotenkin etenen varovaisemmin, ja siinä vaiheessa, kun olen jo oppinut ihailemaan tietyn ihmisen tiettyjä piirteitä, olen tyypillisesti ehtinyt havaita hänessä myös paljon sellaista, jota en suin surminkaan toivoisi hänelle tai kellekään toisellekaan (mukaanlukien itseni). Ja oikeastaan olen ruoan ja juoman suhteen aivan yhtä alkuynseä kuin ihmistenkin kanssa muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Enimmäkseen en pidä ruoasta, jota minulle tarjotaan, maustamatta sitä jollain tavalla, yleensä niin, että vain suolan tai sokerin maustama tasainen mitäänsanomattomuus saisi enemmän sävyjä. (Esimerkiksi voisi antaa sen, että lorauttaa maustettuun ostosoijajugurttiin makeuttamatonta puolukkamehua. Ja ripsauttaa vähän kanelia, kardemummaa ja inkivääriä.)

Joskus mietityttää, onko tämä oikein tai normaalia. Mitä ne sitten ovat? Oikein? Mitä epäoikeudenmukaistakaan tässä on, paitsi etten pysty palauttamaan mahtavuushuudahduksia? Toisaalta, valitettavasti on myös niin, että ne, jotka sanovat lähes kaikkeen, että se on aivan parhautta, ovat menettäneet ainakin minun tapauksessani luotettavan arvostelijan statuksen. Heidän mahtavuutensa on kokenut inflaation. Eikä se tarkoita, että muuten pitäisin heitä epäluotettavina. Esimerkiksi oma aviomieheni kuuluu tähän innostujakategoriaan. Joskus hän, reppana, masentuu ynseydestäni. Se on vähän sääli, kun hän voisi ajatella asiaa niinkinpäin, että olen kuitenkin innostunut menemään hänen kanssaan naimisiin, mikä sentään on aika ennenkuulumatonta ja käsittämätöntä. (Kyllä vain, kyllä minä hänestä olen vaikuttunut.) Ja normaalia - voi luoja, tuskin tämä nyt olisi normaaliuskorjauslistan kärjessä kuitenkaan!

Ehkä ynseä on kyllä vähän väärä sana. Olen kiinnostunut monista asioista ja ihmisistä. En vain jotenkin osaa hurahtaa niihin ja heihin. Tai siis, joskus hurahdankin, mutta se on käytännön hurahtamista. Saatan virkata suuren peiton tai alkaa viettää aikaa kovasti jonkun uuden tuttavuuden kanssa tai tapailla vaikka harrastamani tanssin askelia päivittäin. En silti osaisi luonnehtia näitä huipuiksi tai ihan mahtaviksi. Se on vain semmoista hupsua hurahtamista! Ja odotan tilanteen korjaantuvan tuon tuosta takaisin laimeampaan: paras siis ottaa irti kaikki virkkaushulluudesta tai jee jee bestikset -fiilareista.

Ehkä tämä on jokin jäänne, yritys piilottaa hurahtamiset? Olen lapsena oppinut piilottamaan vanhemmilta taitavasti kaiken kiinnostavan, etteivät he talloneet innostusta jalkoihinsa alkamalla intoilemaan siitä, että jos kunnolla panostaisi, tuosta voisi tulla hyvä ammatti ja leipäpuu. Ja miten jokin harraste vielä voisi parantaa naimamahdollisuuksiakin. Lapsena en halunnut sellaista tapahtuvan, en jaksanut sitä heidän hurahtamistaan kerta toisensa jälkeen. No, en kai halua vieläkään sellaista tapahtuvan. Tosin vanhempien suhteen ei enää ole pelkoa tässä asiassa; nykyään he tuntuvat luopuneen toivosta sen suhteen, että voisin menestyä heidän mittareillaan. Toisinaan he mainitsevat, paljonko siskoni ja minä tulemme aikanaan perimään ja että sitten meidän elämämme tulee olemaan taloudellisesti turvatumpaa. Se jotenkin masentaa, se kaiken rahaan redusoiminen.

Vaikeaa arvioida!

Mutta jokin nirsous kyllä on, ja olen alkanut hahmottaa sitä viime vuosina. Saatan sinnitellä aika pontevasti, kun en tahdo jotakin, ja olla hyvin varma siitä, etten tahdo jotakin tapahtuvaksi. En tunne suurtakaan tarvetta koettaa innostua samoista asioista kuin toisetkin, jos niistä aistinvaraisesti saatu kokemus ei vakuuta. On monia asioita, joista en ole oppinut pitämään ja joista en ole edes yrittänyt opetella pitämään. Hullunkurisimmin se käy ilmi snägärillä, kun tilaan annoksen niin ettei siihen laiteta mitään lisukkeita. En nimittäin ole opetellut pitämään sinapista, ketsupista ja niin edelleen. Joskus nuorempana se meinasi käydä vähän uhkaavaksi kaverisuhteissa, mutta päätin, että jos en kelpaa kaveriksi sen takia, etten syö ketsuppia, niin se on sitten siinä. Koska eihän ketsuppi nyt voi olla kovin oleellista ystävyyden kannalta.

Kiinnostaisi tietää, tai tutkia, onko joku ehkä tietoisesti lähtenyt muokkaamaan itseään suositumpaan suuntaan. Muistan tehneeni itse niin oliivien kohdalla. Niistä opettelin pitämään. (Tosin en vieläkään syö mustia halpisoliiveja; ei, niiden pitää olla kalamataa, että saan ne alas muutenkin kuin irvistellen.) Mutta siihen se taisi jäädä. Vai onko niin, että monista asiat eivät tunnu aistinvaraisesti samalla tavalla yhtä tyrmäävän vastenmielisiltä? Ettei heitä ole koskaan fyysisesti kuvottanut kovasti esimerkiksi paljastuttua, että hampurilaisen sisään on ruiskautettu ketsuppia? Että heissä on sisäänrakennettuna jokin suurempi vastaanottavuus, avoimuus, hurahtamiskyky... helppous innostua?

Pidin pitkään itseäni ehkä vähän jopa nirsousvammaisena ja innostusrajoittuneena, mutta muutamat viime vuosien tapahtumat ovat auttaneet hahmottamaan, että kenties tämä omakin lähestymistapani, jota en erityisemmin koe tietoisesti valituksi, ja josta en oikein osaa suunnata muuallekaan, sisältää hyviäkin puolia. Olen nimittäin päässyt todistamaan muutamaa ihan parhautta -hurahdusta hyvin läheltä. On tuntunut siltä kuin hurahtaja olisi rakastunut. Ja sitten, vähitellen, suhde asiaan tai ihmiseen (ja kyse ei ole ollut rakkaussuhteesta perinteisessä mielessä) on saanut kumman parisuhdeahdistusmaisia muotoja. On kuin tuolta asialta tai ihmiseltä olisi odotettu jotain vastinetta omalle tunteelle. Ja petytty. Syyllistetty. Suututtu toiselle, osoitettu mieltä. Yhdessä seuraamistani tapauksista oirehdinta on vaikuttanut todella kummalliselta, koska hullaantumisen kohde on ollut instituutio. Silti suhteessa on vaikuttanut olevan monia väljähtyvän ja vähitellen eroon päättyvän parisuhteen tunnusmerkkejä. Pettymys tuntuu karvaalta melkein sivustakatsojan suussakin. Samat seikat, jotka aluksi jäsentyivät ihmeellisinä, saavatkin inhottavan ja perverssin luonteen. Mutta olen seurannut tapahtumaketjua niin läheltä, että tiedän tilanteen ja siksi minun on vaikeaa ymmärtää, miten ihmeessä tuollainen hurahdus on ollut mahdollinen. Ja etenkin tämä sen pettymäpuoli, sen suuntautuminen toiseen itsen sijasta. Ikään kuin hurahtajalta olisi hukkunut näkökulma riskiin, jonka hän otti - nähdäkseni tietoisesti, mutta ehkä joku ottaa riskejä aivan yhtä tiedostamatta kuin itse jarruttelen niiden ottamisessa?

En muista, että itselleni olisi käynyt ihan tuolla tavalla. Ehkä ynseä eteneminen säästää siis tällaiselta?

Moni tuntemani innostuja on myös kärsinyt eritasoisista burn out -oireista. Ehkä tämä on kapean otoksen harhaa. Mutta kenties ynseys ja varovaisuus suojaa loppuunpalamiseltakin. Eihän nimittäin ole mitään mieltä syöstä kaikkia voimiaan johonkin juttuun, joka vaikuttaa ihan lupaavalta, mutta siinä kaikki. Aika harvoin minusta on tuntunut siltä kuin muutamasta ystävästä tuntuu säännöllisin väliajoin. Nimittäin että nyt elämän kiitotie aukeaa, pidäkkeet vain katoavat, elämä imee ja kantaa, vie mukanaan, menee lujaa. Ehkä hetken, ja silloinkin lähinnä seksuaalisessa kontekstissa (jossa saman moodin eliniänodote ei ole kovinkaan pitkä). Ja ehkä nimeomaan yhden viinilasin jälkeen. Mutta muuten - no, joskus näyttää lupaavammalta kuin toisinaan, joskus voimavarat on helpompi tunnistaa, on helpompi luottaa talvesta selviytymiseen ja sillä tavalla. Enimmäkseen kuitenkin etenen varovaisesti ja aika jalat maassa.

Ei se tarkoita, etten tuntisi voimakkaasti tai sävykkäästi. Joskus olen saanut selvittää tätä eroa pitkällisesti. Ei: on mahdollista tuntea voimakkaasti, ihailla jotakin ihmistä tai käytäntöä ja silti tiedostaa kaiken aikaa, että tässäkin on puutteita, tämäkään ei ratkaise kaikkia ongelmia kertaheitolla, ei ole mitään taikasanaa tai kertapelastusta. On mahdollista aloittaa uusia harrasteita ja opintoja ja olla jipoissa niistä ja syömistään ruoista ja sillä tavalla. Ja silti - se ei ole huippua eikä mahtavinta. Enkä usko, että kyse on vain sanallistuksen eroista.

Epäröinti, se ei katoa. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä vähemmän jaksan raivostua siitä, ettei se katoa.

perjantai 13. toukokuuta 2011

Olla vain

Perjantai-iltana tarjoutuu kaksi vaihtoehtoa: joko pelata pokeria tai olla vain. Jos pelaa, saa olla hyvässä seurassa. Jos on vain, no, sitten saa olla kotona eläinten kanssa. Valitsen jälkimmäisen.

Mitä sitten tarkoittaa "olla vain"?

Nostan toisen tomaatintaimista ulos, koska se nuupottaa ja sen ruukkumultaan näyttää pesiytyneen ripsiäinen poikineen. Laitan värjäyskoneen pyörimään, sävynä flamingo pink. Värjäytymään joutuvat nyt mm. Vompsun housut, kierrätyssäkistä pelastettu entisen vuokraemännän entinen puuvillatakki sekä Vompsun tylsänvärinen kesätakki (joka pinkkinä muuttuu kaikkea muuta kuin tylsäksi miestenpukineeksi). Syön lounasta: pari kazakhstanilaisella hapankaalilla ja tahinalla päällystettyä leipää (hyi minua, teen raskasta työtä ja syön lounaan vasta kello kuuden jälkeen - mutta kun join välipalaksi litran kaupan valmista sikamakeaa soijakaakaota, ei tullut aiemmin nälkä) ja pussin pakasteherneitä mikrotettuna eli lohtuherneitä alla veloenisch, laskeskelen päivän proteiinisaantia ja syön sitten siihen tyytymättömänä vielä eilisen mustikkatofupiiraan jämätkin. (Uskokaa tai älkää, mutta saan mahdutettua paketillisen munia viattoman oloiseen piirakkaan.) (Oho, kuulostipa tuo törkeältä! Yksin kotona jne.) Luen vähän facebookia ja kyllästyn nopeasti. Sovitan UFFilta ostettuja kahden euron farkkuja, joissa on ihanan pinkki satiininen kirjailtu nimilappu takamuksessa. Tyhjennän taas täyttyneen kuukautiskupin ziljoonatta kertaa tänään. (Sanonko sanottavani säästöhuuhteluista vessanpöntöissä? Kyllä. Ne ovat perseestä, koska niillä ei saa millään huuhdottua kaikkea verta pöntöstä. Tänään piti huuhdella NELJÄSTI ennen kuin pönttö ei näyttänyt teurasaltaalta. Meni ikuisuus odotella vesisäiliön täyttymistä kolme kertaa.) (Ehkä verimöllö pitäisi vaan jättää pönttöön rohkaisemaan muitakin ekoelämäntapaan... se ei taida pysyä kauhean ekona kun joutuu huuhtomaan vettä hulluna.) Keittelen yrttiteetä. Unohdan ostaa kaupasta soijamaidon huomisaamun kofeiinittomaan kahviin. (Alkuviikon raivohulluus-itkuisuuden jälkeen olen päättänyt pitäytyä kofeiinittomassa täältä ikuisuuteen.) Katselen tuttujen flickrkuvia. Etsin yhtä koukuttavaa burleskitarta flickrista ja löydänkin juuri sen kuvan, johon olen haksahtanut. Leikin koiran kanssa. Pistän villatakin värjäytymään metsänvihreään semitoneliuokseen isoäidin haudutuslaatikon sisään. Tutkin peilin edessä kiiltopunaa, jonka ostin koska se oli niin kauniin värinen. Totean sen olevan täsmälleen huulten värinen. Ensin masennun, koska miten turha ostos. Ja sitten päätän olla tyytyväinen siitä, että minulla on niin kivan väriset huulet. Nostelen flamingonpinkit pyykkikoneesta narulle. Sävyjä on kaikkea mahdollista ukkosenvioletista possupinkkiin. Ällöraikas punavalkoinen nanson paitakin on muuttunut hauskan näköiseksi punapinkiksi. Pohdin hetken, miksi ällöän kaikkea valko-jotainsekoituksista, ja päädyn siihen, että niiden ällöttävyys palautuu assosiaatioon purjehduskerhoista. En voisi kuulua sellaiseen. Laupias taivas, se on yhtä kaukaista kuin golfkerho tai aerobic. Vaikka luulen, että voisin pitääkin merellä seilaamisesta. Laivat tuoksuvat miltei vuoristoradalta. Huomaan ällöäväni monia asioita: purjehduskerhoja, golfkerhoja (ehkä koska niissä ei arvosteta grungelookia, johon olen tarrautunut siitä lähtien kun siitä alettiin puhua ja kai pukeuduin sillä tavalla jo aiemminkin, sillä ei vain ennen ollut nimeä ja siitä sai toruja lapsena), marimekkoa ja nansoa, varjostavia markiiseja, viisikymmentälukua, messinkihelaisia esineitä, pieniä (myös normaalikokoisia siis, kaikkia ei-jättikokoisia) teekuppeja. Ja rakastavani hassuja asioita: taikasientä lieden puhdistuksessa, itsevärjättyjä kuviovaatteita (sillä tavalla valkoinen saadaan taikaistua pois), ylipäänsä vihreitä vaatteita, kissojen purinaa, koiran tuhahduksia ja huokauksia, sitä miten Pompsu osaa nostaa minua kainaloiden alta niin että fasettinivelet hyppäävät selässä kohdalleen, Faunin hii-ilmettä, PARVEKETTA, chilien taimia, tomaattien taimia, kanariankrassin tainta, rocotochilin sinivuokkomaisia kukkia, sitä miten keksin laittaa pesukoneen jalkojen alle hammaslankatönät kun en löytänyt jakoavainta konetta oikeasti tasatakseni, listaa voisi jatkaa, mutta en jaksa. On niin paljon rakastettavaa! Ja niin vähän epäillyttävää, oikeastaan.

Oleminen vain saa hyväntuuliseksi. Toisaalta olin hyvällä tuulella jo valmiiksi ja mietin siksi pitkään, lähtisinkö sittenkin pelaamaan pokeria. Mutta jotenkin - no, tämä kaikki muu kuulosti vain niin paljon antoisammalta tällä kertaa. Elämä on käynyt niin vauhdikkaaksi, vaihteen vuoksi, että tällainen itsekseen oloilu kotona kuulostaa aidoimmin luksukselta.