Botuliinia tai ei, kauniilta näyttää!

Kun naureskelen jokin aika sitten Tukaanille tämänsyksyisen omenaliköörimme kummaa värikehitystä, hän käy vakavaksi. Omenankuorissa elää botuliinia valmistavia bakteereita, hän valistaa. Jos omenat pääsevät homehtumaan, on likööristä leikki kaukana. Kuuntelen lievän huolestuneena ja kotosalla vilkuilen kolmen litran lasitönikkää, joka on täynnä tuota jumalten nektarin valmistusaineksia.

Mistä tietää, onko omena homeessa? Voiko viinalla kyllästetty omena homehtua, jos sen ylänurkka pilkottaa viinan yläpuolella kuin huolettoman hain evä? Eivätkö omenat muka normaalistikin rusketu silkasta happialtistuksesta?

Eilen illalla ryhdymme toimiin. Vompsu saalistaa omenat tölkistä terävällä veitsellä. Omenoiden kikatuksen niiden veistä väistäessä ja veitsestä tiehensä lipsahtaessa (joidenkin sisälmykset ovat muuttuneet hyytelöksi itsestään) melkein kuulee. Nauramme, Vompsu näyttää selvinneen levollisesti tiedosta, että olen maannut kyljelläni ja tunnustellut, miltä tuntuu haluta kuolla. (Tuntuu hurjalta, että ihmiset voivat järkyttyä sellaisesta. Minusta tuntuu ihan yhtä hurjalta se, että on ihmisiä, joille ei tule sellaista oloa. Ei kai minun ole syytä epäillä, kun joku niin vakuuttaa, en halua ottaa sitä velvollisuudekseni kun voin kerran edetä keveämminkin kantamuksin. Heidän olen elossa -hahmotuksensa on pakostikin oltava todella erilaista kuin omani ja se tuntuu valtavan hurjalta ja kiinnostavalta, joskin on myös aika pelottavaa, miten eri tavalla ihmiset asuvat kehoaan ja maailmaa.) Vasta tänään aamulla kuulen, että Vompsu on keskustellut terapiassaan minun halustani kuolla. Se tuntuu kurjalta, koska haluni kuolla on niin kotoinen ja tuttu ja vaaraton, epämiellyttävä kyllä mutta ihan siedettävä samalla tavalla kuin kuukautisten nipistys tai liikaluiden aiheuttama kipu vasemmassa jalkaterässä ja nykyään on niin selkeää, että se on vain yksi osa minusta, pienenpieni ja hyvin vanha osa.

Luulen vielä siinä, että kaikki on ihan kunnossa ja etten satuta Vompsua sillä, mitä tunnen. Meillähän on hauskaa. Omenat pakenevat, ponkaisevat lasiseinään ja livahtelevat toistensa taakse piiloon. Yksi kerrallaan ne silti nousevat kullankellervästä, ohuesta nesteestä. Ne leikellään palasiksi ja tungetaan mehulinkoon. Joskus mehulinko sylkäisee syöttöaukostaan palasen pihalle komeassa kaaressa. Väistämme kirkuen paloja, veitsi heiluu uhkaavana ilmassa muttei satu kenenkään käteen tai vatsaan.

Omenoista puristuva mehu on paksua ja melkein ketunväristä pinnan omenista ja melkein vihervää alaomenista. Sekoitamme pulloihin alkoholia ja mehua, hölskyttelemme. Hieman nestettä jää yli, kaadan sen lasiin ja maistelemme tuotosta. Miten mikään voikaan maistua näin hyvältä, botuliinia tai ei? Ja miten kaunista likööri onkaan! Jos olisi aikaansaavampi, voisi tehdä useampia liköörejä per vuosi, mutta toisaalta, liköörin menekki on sen verran pieni taloudessamme, että pullot taitaisivat pölyisinä lähinnä tukkia kaapin käyttötarpeilta. Mutta yhtäkaikki en osaa olla kuvittelematta pullorivistöä, joka olisi järjestetty sateenkaaren väreihin. Pihlajanmarjaa, omenaa, mustaherukkaa, mustikkaa... tuomenmarjaa, siitä tulee ihanaa likööriä, sitruunakissanminttua...

Koska botuliiniasia kiusaa edelleen mieltäni, tutkin nettiä asiasta, mutta löydän lähinnä viittauksia botuliinista ja lihatuotteista. Sitä paitsi olemme jo pistäneet lasillisen puoliksi, joten tiedosta ei olisi ehkä ihmeemmin hyötyäkään. Koetan ajatella myös entisaikojen ihmisiä. Eivät he tienneet botuliinista mitään. Se ei tietenkään tarkoita, etteivät he olisi toisinaan kuolleet jumaliensa langettamiin kummiin kouristuksiin, mutta toisaalta, tekiväthän he aika alkeellisin ja epähygieenisin metodein omenoista luonnonsiideriä ja siitä etikkaa eivätkä kuitenkaan kaikki ja koko ajan kuolleet. Me sentään upotimme omenat pestyyn lasiastiaan viinaan, joka on käytännössä desinfiointiaine, ja heitimme perään vielä kanelia ja neilikkaa ja hunajaa, jolla on antibioottisiakin ominaisuuksia.

Jossain vaiheessa tajuan, että saman päivän aikana tahdon kuolla ja sitten toisaalta neuroottisesti höpöttäen selittelen itselleni sitä, miksi liköörimme ei ole hengenvaarallista. Tajua tästä seikasta on hassunkurista kannatella ja pidän siitä kiinni. Niin kauan kuin hahmotan, että enimmäkseen en tahdo itselleni sattuvan mitään pahaa mutta että minussa on myös epäluotettava ja toisin ajatteleva puoli, voin luottaa harkintakykyyni.

Koska heräämme terveinä ja virkeinä ja iloisina, oletan, ettei pulloissa ole botuliinia. Se on hyvä juttu, koska nyt meillä on mukava itsetehty tuominen joulupöytään ystävien kesken.