sunnuntai 11. joulukuuta 2022

Yksityinen talvipäivänseisaus

Muista en osaa sanoa, mutta se, mitä itse tarvitsen säännöllisin väliajon - mieluummin usein kuin harvoin - on pysähtyminen. Koetan kuvata tilaa.

Ehkä tämä on se, mistä joogakirjallisuudessa puhutaan sattvisena tilana. Tai sitten se on jotain vieläkin hitaampaa ja vähemmän ihmiskeskeistä. En yksinkertaisesti tiedä, ja luottamukseni ihmisten luomiin ihanteisiin on tavattoman heikko, ja näin myös joogakirjallisuuden kohdalla. 

Yksi parhaista kiteytyksistä tästä tilasta on Rilken käsialaa:

Ah, not to be cut off,
not through the slightest partition
shut out from the law of the stars.
The inner—what is it?
if not intensified sky,
hurled through with birds and deep
with the winds of homecoming.


Vaikka tuossa puhutaan intensiivisyydessään valtavasta taivaasta (taivas on aina hyvin voimakasta katseltavaa, ja sellaisen avaran vertikaalitilan voimistaminen entisestään saattaa kuulostaa pelottavalta toimenpiteeltä), ei kai kyse ole muusta kuin suuntautumisen värähtämättömyydestä. Tavallisesti on niin paljon ajatuksia, työmuistissa odottelevia tehtäviä, odotuksia, toiveita, että se kaikki rasittaa havainnointia. Vaan kun sen sähinän saa hetkeksikin pysähtymään tai edes riittävästi vaimentumaan, voi ikään kuin astua maailmaan, joka vain odottaa kanssaolemisen tilaan saapumista. 

Tähän tilaan on monia teitä. Itselleni tutuimpia ovat ulossuljetuksi tuleminen, niin syvä suru ettei oikein enää osaa haparoida eteenpäin, akupunktio, yoga nidra ja pitkä meditaatio sekä metsässä useamman tunnin itsekseen samoileminen. Muitakin teitä epäilemättä löytyy, enkä tiedä mitään siitä, toimisivatko nämä tiet toisille. 

Tilaa luonnehtivat tietyt fysiologiset piirteet - nämä siis itselläni: pulssi hidastuu, hengitysrytmi hidastuu ja hengitys painuu niin alas, että voi oikein tuntea, miten kylkiluut ylhäällä-edessä painuvat lanaan (mutta se ei tunnu samalla tavalla pelottavalta kuin tämän osion lamaantuminen keuhkokuumeessa; samalla tavalla lyijynraskas olento istuu rintakehällä mutta ei tule kuitenkaan tukehtumisen tunnetta), häntä painuu kohti maata ja alaselkä pitenee, lavat laskeutuvat leveinä, suolen toiminta hidastuu niin että ulostaa tarvitsee vain kerran päivässä normaalin joka aterian jälkeen ulostamisen sijaan. Aistit terävöityvät, ulkomaailma muuttuu hyvin kutsuvaksi eliöiden osalta - ei tosin ihmisten -, keinotekoiset objektit ikään kuin sumentuvat ja korkeintaan niiden suorakulmaisuuteen jaksaa kiinnittää hetkeksi hämmästyksensä: miksi näin? mutta se hetki liukuu ohi sekuntin murto-osassa ja sitten on taas maailmassa, joka kutsuu, huokaa, ravistelee oksiaan, lentää linnun tummana hahmona taivaan harmaan ylitse puun tummasta hahmosta toisen tummaan hahmoon, ja se kaikki on yhtä, kannattelee, kutsuu.

Rilke kirjoittaa "deep with winds of homecoming", ja siltä se todella tuntuu: palata kotiin, palata maailmaan, jossa kurjankin luokan ikkunan takana heiluu puiden rivistö. Ei ole sitä vankilaa, josta ei olisi ollut ikkunaa ulos, eikä ole sitä tutkimusta joka voisi vakuuttaa minut siitä, etteivätkö juuri puut, näköyhteys niiden suopeaan kanssaolemiseen, olisi pitänyt minua järjissään noissa pakotetuissa ihmisten sisätiloissa. Ihmisten, jotka ovat huolissaan, koska ei halua suuntautua riittävästi ihmisiin. (Heidän riittävänsä on eri kuin minun riittäväni, se on jokseenkin selvää, mutta silloin kun oli lapsi, tätä ei kuunneltu eikä haluttu ymmärtää; olisi pitänyt yrittää yrittämästä päästyäänkin tulla joksikuksi aivan toiseksi. Myöhemmin sisäistin tuon huolen ja yritin itse usuttaa itseäni ihmisseuraan. Nyttemmin kun olen päästänyt irti tästä, voin huomattavasti paremmin. Minulle riittää aika vähä, ja yltäkylläisyys vain turruttaa aistit ja vaikeuttaa suuntautumista.) On ihmisiä, joihin luotan, mutta heitä ei ole monta. Nämä täällä ovat heitä, joiden käsiin uskoisin henkeni koska tahansa. Siitä huolimatta haluan heihinkin etäisyyttä, jotta voin astella syvemmälle hiljaisuuteen, yksityiseen talvipäivänseisaukseeni.

Se kaikki, ihmisten maailma, pyyhkiytyy tässä tilassa pois. Voi nousta polviseisontaan sängyssä, nähdä puiden houkuttelevat, kuiskivat lehvästöt lumikuormineen ikkunasta, kiirehtiä sitten toisen puolen ikkunalle: lisää puita. Tule, viittovat puut. Ja vetää päälleen untuvatakin, alpakkaisen pipon, säärystimet ja talvikengät, huikata keittiöön, että menen vähän ulos, sukeltaa turvaan. Maailma on tavattoman hiljaa ja odottaa hoputtamatta. Oksat piirtyvät taivasta vasten, osasta tuuli on pudottanut lumikuormaa. Sydän ei kiirehdi eikä askel, ei ajatus. On vain laaja taivas, puiden piirrot sitä vasten, taivaan ylittävät linnut: harakka, korppi, muutama pikkulintu. 

Seison pitkään pihan reunassa, katselen orapihlaja-aitaa, joka jäsentyi kesällä ongelmaksi, koska sen piikit tunkeutuvat kaikkien kengänpohjien läpi. Siinä se on, edessäni, täysin rauhanomaisena. Näen sen kasvattaneen pystysuoria versoja, tavoitelleen aurinkoa. Orapihlaja haluaisi kasvaa luontonsa mukaan puuksi, mutta sen tänne istuttanut ihminen on istuttanut sen niin tiheään riviin ja leikellyt kerran toisensa jälkeen joten puutumista ei ole tapahtunut ja pensaista on kasvanut yhtenäinen takkuinen seinämä. Tunnen myötätuntoa. Kokeilen piikkiä: terävä on. Ei se mitään. Minäkin kasvatan piikit, jos minut sullotaan liian tiuhaan ja leikellään tietyn muotoisena pitämiseksi. Ymmärrän hyvin orapihlajaa. Pidä puolesi, sanon mielessäni, älä kesyynny. Sitä paitsi orapihlajaa rakastaa kokonainen varpusten suku. Ja minä rakastan varpusia. Ja orapihlajahan se yhdessä ruusujen kanssa pelasti minut koulun pihassa. Ihmiset sulkevat ulos, kasvit kutsuvat seuraansa.

Sitten käännyn ja katselen muita puita. Kirsikkaa, joka on haljennut tyveen saakka ja jonka runko pirskoo mahlaa ja kasvaa kääpiä. Se haluaa elää. Myös päärynät haluavat elää, ovat kasvattaneet vesiversoja suoraan kohti taivasta. Pienet omenat ovat kuin van Goghin maalauksista lumitaakkoineen ja käyrine oksineen. Vasta nyt, kun maltan seisahtua, havaitsen kunnolla yhden omenan epämukavuuden: se kasvattaa vesiversoja lähes vaakasuorassa kohti pohjoista, koska siinä puolen on valoinen läikkä. Etelässä, sen auringon tiellä, seisoo kokonainen koivujen ryhmä. Omena kävelisi monta askelta pohjoiseen jos osaisi, mutta se voi vain suunnata vesiversojaan. Huolettomat koivut, joiden rungot näyttävät liki rautalangasta kyhätyiltä syheröiltä. Nuorempia kuin minä, mutta vievät jo noin paljon tilaa. Eivät ne niin ajattele, seisovat vain omiensa ympäröiminä ohuet huiskuoksat yhdessä vaimean tuulen ja taivaanharmaan kanssa punoen niin realistisen pystysuoran meren, että siitä voisi koska tahansa kohota valaan selkä. Kesällä siinä kohden on lehtien meri, joka laskeutuu kaihtimena omenan ja auringon väliin heti iltapäivän koettaessa. Talvella kun auringon polku on matalalla, koivujen lehdetönkin massa varjostaa pihan aivan ovellemme saakka. 

Puiden välistä kohoaa lipputanko. Voi hyvänen aika että lipputanko osaakin olla ruma, pitkänhoikka piikkisuora pystysuora fallossymboli: tulin, valtasin, nimesin, omistan. Ikään kuin maata olentoineen voisi omistaa. Lipputangon voi omistaa, se on selvää, ja koska lipputanko on meidän, tajuan siinä silmänräpäyksessä, että se saa lähteä. Tämä asiahan on päätäntävallassani. Ei ole yhtään ideologiaa, jolle haluaisin liputtaa. Vai liputetaanko ideologiolle, vai toisille ihmisille, että kannatan sitä ja tätä ja tuota? No, joka tapauksessa, mieluummin vaikka savumerkkejä leivinuunia sytyttäessä kuin lipputanko. 

Kävelen vielä monta kertaa pensasaidalta puille ja takaisin pensasaidalle. Tai ehkä olisi kokemuksenmukaisempaa sanoa, että pensasaita ja puut jaloittelevat kanssani. Ei ole taustatunnetta, on kuin kehon mekastus olisi hiljentynyt hetkeksi niin että kuulen selvemmin, mitä sanottavaa muillakin on.  Rauha, mahdollisuus suuntautua, sijaitsee tässä kokemushorisontissa nimenomaan tyhjyydessä, jota niin moni pelkää. Tyhjyydessä, hiljaisuudessa, virikkeettömyydessä. Siinä että ei ole tarve olla mitään, esiintyä, voi vain antaa huomion viedä ja poimuilla sen käänteiden mukaan. Että voi antaa maailman ohjata huomiota, kiinostuksen vain vastata. (Joku toinen voisi sanoa tätä animismiksi, mutta minä en. Eliöt ovat elossa ja kommunikoivat, ja jopa muodoilla, kuten polun kiemurtelulla suoruuden sijaan, on eliöiltä lainattua kommunikaatiovoimaa. Tavanomainen pajatuspäinen tila vain samentaa kaiken ja siitä käsin on helppoa harhautua uskomaan, että kaikki aktiivisuus lähtee itsestä ja kaikki muu on passiivista kulissia. Pahimmillaan, jos meteli päässä kasvaa liiaksi hetkittäin, myös toiset ihmiset muuttuvat kulissin osiksi.) 

Tämä on maailma, joka on koti. 

Kun arvelen, että alan hitaasti jäähtyä talvivaatteistani huolimatta, palaan portaille ja taloon. Puuthan ovat tässä huomennakin. 

Keittiössä vierailulla ollut ystävä kysyy, koinko pyhyyttä. Ei, en oikeastaan, vastaan hetken epäröinnin jälkeen. Pyhyys? Joskus sanon hyvin luontevasti kokeneeni pyhyyttä, nyt sana ei tunnu oikealta. Pyhyys on suurempaa, yllättävämpää, elämyksellisempää, mykistävämpää ja siihen liittyy vissisti tietty taustatunne, pakahduttava itkettyminen ja liikuttuminen kaiken suuruudesta ja pienuudesta samanaikaisesti. Mutta nyt minä vain olin kasvien kanssa, sanon, kotona. (Sisätilat ja ihmiset sisätiloissa eivät onnistu vääntymään kodikseni, vaikka tuonkin sisätiloihin paljon fasilitoivia kasvikunnan jäseniä.) Takaisin tuttuudessa, siinä missä osaan levätä.

Mitä tapahtui? Astuin lumiselle pihalle otollisessa sisäisen rauhan tilassa. Puut seisoivat lumihangessa, pieni tuulenviri liikautteli niiden ääriä ja sitä outoa kaksijalkaista liikuvaa puuta jota kai voi sanoa myös kehokseni. Tanssin hieman pienieleisesti puiden kanssa. Orapihlaja-aita rajasi tontin pohjoislaidan pihan perukoilla kuten se aina tekee. Taivas kattoi kaiken hopeanharmaana ja tasaisena massana. Sen yli lensi lintuja muutaman kerran. Ei paljon mitään ja samalla kaikki, mitä tarvitsee: todellisuus. Enemmän kuin osaisi koskaan haluta (eikä haluamalla tähän tilaan pääse, eikä käskien, pakottaen: on suostuteltava tai tultava tietyllä tavalla kohdelluksi muiden taholta, jolloin mieli - ainakin oma mieleni - jotenkin tyynnyttää itsensä vastaavaan tilaan). 

Lapsena sukelsin tähän maailmaan tuon tuosta, koska lähelläni oli riittävästi hiljaisuutta ja ajasta ei ollut puutetta. (Olin päivät kotona mummun kanssa ja mummu puuhaili lähinnä omiaan.) Sitten alkoivat koulut, opiskelut, työnteot, jossa äkisti tarvittava määrä hiljaisuutta ja kasvien luona oleilua muuttuivat vaikeasti saavutettavaksi utopiaksi kaikenlaisten työjärjestysten ja meteleiden niellessä ilman, ajan ja tilan. Aina välillä olen karannut sopivissa ja epäsopivissa tiloissa ihmistiheiköstä ja sitten rauhoittunut kotoisaan. Ja aina on pitänyt palata, usein anteeksi pyydellen (etenkin jos on joutunut tappelemaan päästäkseen menemään yksin). Ja jossain vaiheessa sitä eksyi tilasta vuosiksi. Mutta vähitellen samoan enemmän ja enemmän takaisin. On paljon poisopittavaa, mutta jokainen rauhoittumisen sykäys kuljettaa minua lähemmäksi kotia.

Jollain puolitajuisella tasolla taidan ajatella syntyneeni, koska kasvit kuiskivat, että tule. Niinpä tulin. Eksyin. Mutta olen palaamassa, ja kun aikanaan on vuoroni lähteä, olen varma, että kasvit kuiskaavat taas ohjeita: tuonnepäin, kulje rauhassa. Vaikka osaan pelätä kurssiarvosteluiden lukemisia ja kaikkien paitsi aivan muutamien luotettujen ihmisten kohtaamisia, pyörällä ajamista ja hiihtämistä ja kaikkea, missä voi mennä nurin ja satuttaa itsensä, se kaikki ihmismaailmaan kuuluva huoli ja pelko on kuitenkin pienempää kuin nämä hetket, joissa vain lepään maailmassa, kuljen sen kuiskeena, tanssin samaa tanssia kuin puut ja taivaan ylitse lentävä lintu. 

lauantai 3. joulukuuta 2022

Uutisten odottamisesta

Tämä pandemia-aika on kyllä varsin erikoista aikaa olla elossa. Ehkä oman mieleni kieltämisosasto on jo niin ylityöllistetty, etten ehdi kieltää pandemiaa samassa mittakaavassa kuin suurin osa tutuista. Oli syy mikä hyvänsä, tuntuu hyvin oudolta nähdä kuvia suojautumattomista ihmisistä siellä, täällä ja tuolla ottamassa yhdessä joulua tai pikkujoulua vastaan samalla kun Suomen jätevesistä mitatut viruspitoisuudet ovat korkeammat kuin vielä ikinä mittaushistorian aikana. (Oudolta sen sijaan ei lainkaan tunnu, miten moni on nyt sairaana. Totta kai, siten se viruskuorma jätevesiin syntyy.) 

Viime päivät ovat tuntuneet jotenkin - kaukaisilta. Kai kyse on jonkinlaisesta sulkeistamisesta, häivytyksestä, yrityksestä pysyä työkuntoisena omituisessa tilanteessa.

Isä on ollut eilen operaatiossa sairaalassa, en vielä tiedä, miten meni. Kohta voi jo soittaa äidille ja kysyä. Koska perheeni on, mitä on, informaatio kulkee hitaahkosti. Laitoin eilen aamusta isälle viestin, että onnea matkaan. Luultavasti hän ei ole huomannut sitä. Kun puhuimme viimeksi puhelimessa, tiesin isän reippaudesta ja vitsikkyydestä, että häntä pelotti valtavasti. Samalla tavalla tiesin äidin kanssa jutellessa hänen toistelustaan, että asiat tapahtuvat aina jostain syystä, ja ettei voi muuta kuin odottaa ja luottaa, että häntäkin pelotti. Kun kysyin joulusta, äiti ilmoitti tarmokkaasti, ettei välitä jouluista eikä halua ajatella joulua. Joten äitiäkin pelottaa. Aiemmin jouluista on välitetty. Nyt on vaan tämä isompi mörkö pimentämässä maisemaa. 

Operaatio sinänsä on ihan rutiinijuttu, mutta covidia on paljon liikkeellä eikä isäni todellakaan olisi ensimmäinen sen sairaalasta saava. (Kellään lapsuudenperheestäni ei ole ollut covidia, me olemme suojautuneet. Emme poteroituneet, äiti käy metrolla päivittäin töissä ja minullakin on lähijunineen pari lähiä viikossa, mutta hyvät maskit tuntuvat todella vaikuttavan sairastumisriskiin.) Kun hänen tilansa on jo valmiiksi heikko - siksihän operaatio tehdään - voisi tartunta osoittautua kohtalokkaaksi. 

Toisin kuin vanhempani, jotka molemmat ilmoittavat kernaasti ja kysymättä, ettei yhtään pelota - luultavasti eivät myönnä sitä itselleen, itsekin kielsin pelon lääketieteellisistä operaatioista vuosikausia - niin minua kyllä pelottaa. Ei niinkään operaatio - onhan se ilskottava, ei tunnu neutraalilta eleeltä työntää reisivaltimosta vaijeria kohti sydäntä mutta sellaisia asioita ihmisille tehdään rutiininomaisesti ja lopputulos on yleensä loistava - vaan enemmän se kaikki muu, tartuntariski, covidin vähättely. (Asiaa ei helpota se, että olen lueskellut Koronapeli-kirjaa ja todennut, että pandemia on taidettu hoitaa hätäselviytymismoodissa, jossa ei tunnetusti riitä rahkeita minkään uuden syväoppimiseen. Norjassa ja Tanskassa on jo seminaareissa kuultu jonkun sanovan ääneen, että on ollut käytännön hommien kannalta kätevämpää ajatella covidia pisaravarotoimien kuin aerosolivarotoimien kautta. Suomessa ollaan vielä hiljaa ja Ruotsissa samoin.) Onneksi sairaaloissa on sentään tehokas ilmanvaihto. Äitikin selvisi leikkauksestaan ilman ikäviä kotiintuomisia. Toisaalta, se oli päiväkirurgia, ei vaadittu yöpymistä. 

Eilen, kun tiesin isän olevan operoitavana, olin koko päivän ihan kumikalkkunana. Selailin kasvijuttuja netissä, luin kirjaa kykenemättä keskittymään siihen kunnolla, ja illan dynaamisella tunnilla huomasin selvästi, miten tajuntani mateli etananvauhtia. Hain sanoja, sekotin sanoja, nauroin pöljille puheilleni, kuulostin mielestäni aivan alkavalta dementikolta. Sanoin päätä kädeksi, kättä jalaksi, mutten sentään mennyt siihen moodiin, josta Jukka Kemppinen kirjoittaa Stevensin runosuomennoskokoelman esi- tai jälkipuheessaan, siihen, jossa puuttuva sana korvataan kuin satunnaisgeneraattorin sylkäisemänä jollain aivan dadalla: "Venytä matto pitkäksi --- mikä se on --- nuo soirot --- nuo nuo nuo --- hubbabubbien välissä." Sanoin kyllä jalkoja jalaksiksi. Syytän huonosti nukuttuja öitä, niitä on nyt viikolla useampia. Sellaista huoli ja hämmennys kaksoistodellisuudesta aiheuttaa. 

Olisi aika surullista, jos ei ymmärtäisi, miten mieli kuorman alla ei toimi tavanomaisesti. Onneksi ymmärrän siitä jotakin. Tästä oudosta, keskittymiskyvyltään alenneesta särisevästä turtuudesta. Asiat lähtevät etenemään johonkin suuntaan. Mutta vielä odotan.