Raportti läikikkäältä planeetalta

On aikakausia siitä, kun olen ehtinyt kirjoittaa. Ehkä tämä kommuunielämä imee kaiken. Tai gradu. Tai pelottava somekeskustelu. Tai talvi. Ei, ei se voi talvi olla - talvellahan ulkoillaan vähemmän.

Nyt makaan sängyssä lämpöillen ties monetta päivää (olen seonnut laskuissa), joten ehdin, ihan varmasti.

Tuntuu hauskalta asua jugendtalossa, puhumattakaan siitä, että entisessä asunnossamme asuu nyt vuokralla Näkymätön Tyttö. Tosin jugendtalossa on jekkunsa, kuten että rapun alakerran patteri - jonka siis pitäisi kaiken järjen mukaan lämmittää kylmempää ilmaa ympärillään - räjähti jäädyttyään, ilmanvaihto ei vain toimi ja huutonetistä halvalla haalimaamme videotykkiä on ensin esilämmiteltävä patteria vasten, jotta se suostuu hurahtamaan käyntiin. Luvalla sanoen: täällä on aika holotnaa! Yhdet villasukat eivät missään nimessä riitä.

Toisaalta ikkunasta näkyy oopperatalo ja huonekorkeutta riittää. Epäilemättä se lämmin ilmapatja lilluu siellä katonrajassa. Jugend, alan ymmärtää, on visuaalinen valinta. Ei tuntoaistillinen! Eikä, luoja paratkoon, olfaktorinen.

Kommuuni tuo elämään erilaista säpinää. Tässä kommuuniasetelmassa en ole kokenut samanlaisia kuristavia vihan tunteita kuin edellisessä yritelmässä, en ole pelännyt kuolevani väsymyksestä unenpuutteen takia enkä muuta sellaista hupsua. Ehkä nyt tiesin odottaa vaikeuksia ja tapani mukaan vähän liioittelin huolissani. Kuvitelmia vasten pienet riitamme ovat vaikuttaneet suorastaan hupaisalta salonkikomedialta. Ehkä sitä on vähän oppinut itsekin asettamaan selkeämmin rajojaan, pyytämään asioita ja kuuntelemaan toisia, ehkä jopa fasilitoimaan heidän pyyntöjään niin ettei tarvitse vain arvailla, mistä erimielisyydet oikein sikiävät.

Mutta hullujenhuone tämä on! Iloinen sellainen, tosin. Siitä ei ole epäilystäkään. Kun asukkien ikäero venyttyy liki kolmeenkymmeneen vuoteen ja kunkin temperamentit ovat aika erilaisia, kaikilla on yhteiselossa oppimisen paikka. Joskus se näyttää tältä: Ulkoilemasta tuleva kämppis tuskastuu tunkkaisuuteen, repii kaikki ikkunat auki. Koska olen kuumeinen, vedän päänikin peiton alle ja kalkattelen siellä hampaita. Tuuletettuaan kämppis paistaa pannulla kananmunia keittiön ovi kiinni, ettei tunkkainen haisu leviäisi kaikkialle muualle asuntoon. Kaunis ajatus, mutta käryt jäävät umpioituun keittiöön. Niinpä mennessäni sinne mittaamaan kuumetta ja ottamaan kupin pakurihaudetta meinaan oksentaa hajun voimakkuudesta. Ei kun läpiveto taas päälle, salongin ja keittiön ikkunat auki. Tässä vaiheessa huvittaa. Ja palelee. Paljon. Pakenen peiton alle tuuletettuani. Ei tee enää mieli edes pakuriteetä. Entä sitten tämä: Kaksi kämppistä kinaa yhdestä ovesta, onko sen hyvä olla kiinni vai auki. (Tai no, heillä on eri näkemys asiasta, ja keskustelevat siitä kohteliaasti, mutta mikään ei muutu kummankaan asenteissa tai käyttäytymisessä. Ehkä se on jonkinlaista kinaa, ehkä ei?) Ymmärrän kummankin kannan, mutta välttääkseni kajahtamista ja kaunaantumista kieltäydyn välittäjäksi ryhtymisestä. Se ei ole edes vaikeaa. Sen kun vain muistutan itselleni, ettei minulla itselläni ole ongelmaa oven kanssa. Ratkaiskoot he sen, miten lystäävät.

Aika monesti täällä törmää siihen, miten se, mitä toinen ei edes huomaa, on toiselle riittävä liipaisin syöksyä toivottomuuteen tai kokea, ettei tämä voi olla koti. Puhumme näitä asioita ääneen. Nähtäväksi jää, opinko ikinä näkemään ne seikat, jotka häiritsevät yhtä kämppiksistä. Yritän ottaa ne huomioon, mutta ne asiat, joita en yksinkertaisesti huomaa, on aika vaikeaa ottaa huomioon. Ehkä opin vähitellen näkemään asiat siistimpien ihmisten tavalla, niin vaikeaa kun onkin ymmärtää, miksi kodin pitäisi koko ajan olla valmis tyyliin sisustuskuvauksiin. On ihan mukavaa, ettei kaikkialla ole kaiken aikaa tahmaista ja tomuista, mutta minun on vaikeaa ymmärtää, miten jokin muki lavuaarissa tai muru pöydällä voi kaataa jonkun kodin tunnun. Ja samalla näen selvästi, että kyllä, jollekulle se on näin. Heidän pitää saada viikottainen ylläpitosiivous ja he aistivat sen parantaneen siisteystasoa, siinä missä itse viikkosiivotessani koen motivaatiopuutetta siitä, ettei alku- ja lähtötilanteen välillä ole himpun verran eroa. Tai siis: etten itse osaa mitenkään huomata sitä.

On myös jännittävää tarkkailla, miten kodinpidon normit sukupuolittuisivat herkästi, ellen olisi täällä. Siivouksen suhteenhan olen aina kieltäytynyt naisen roolista. Se on liikaa, minusta. Kun katsoo niitä tilastoja, kuinka paljon naiset ja miehet keskimäärin pistävät aikaa kodinhoitoon päivittäin, en osaa kuin ihmetellä, miten itsemurhia tehdään niin vähän. Varmasti lapset muuttavat tilannetta - itselleni se on aina ollut ihan riittävä syy suhtautua lasten hankkimiseen hyvin varauksellisesti. En vain halua vilijonkkaelämää tai arjen pyörittämistä. Itselleni on ihan riittävän vaikeaa poimia edes yksi kulma tästä kolmiosta. Jo kahden jonglööraamisen yrittäminen saa kysymään, miksi ihmeessä, kolmen rohmuamisesta puhumattakaan.

En kai ole ikinä ajatellut, että kukaan tarkkailisi tai arvottaisi minua kodinhoitotekojeni nojalla (paitsi ehkä ne, jotka mieltävät sellaiset asiat tärkeiksi - ja heidän mielipiteensä ei erityisemmin kiinnosta). Tai monen muunkaan asian nojalla, oikeastaan. Viime aikoina olen hahmottanut entistä enemmän, kuinka yksinkertaisen aasimaisen piittaamaton olen suhteessa moniin asioihin, joista moni ihminen selvästi stressaa vaikka millä mitalla. Olen todennut tämän lukiessani graduaineistoani, keskustellessani kommuunissa, kuunnellessani ihmisiä, katsoessani yle areenasta sairaana ikäisteni naisten elämästä kertovaa dokkaria ja muuta sellaista. Voi tietysti olla, että olen sokea omille neuroottisuuksilleni. Epäilemättä - pidän niitä varmaan niin itsestäänselvyyksinä, etten vain tajua! Tai ainakin muutama ystävä naureskelee, kun sanon heistä jotain hassua. Kuten että en haluaisi mennä gradussa yli siitä, missä aita on matalin. Heidän on jotenkin vaikeaa kuvitella, että osaisin, vaikka haluaisinkin. Ehkä he ovat siinä oikeassa. Ehkä ajattelen, että minua arvotetaan sen nojalla, miten utelias ja asioita auki repivä jaksan olla. Miten härisevä lohikäärme.

Sen sijaan en jaksa olla erityisen kiinnostunut siitä, näytänkö muista väsyneeltä vain siksi, etten enää jaksa meikata, en edes kestovärjätä ripsiä ja kulmia. (Sen kummempaan minusta ei ole muutenkaan yleensä ollut.) En oikein ymmärrä sitäkään, miksen saisi olla väsynyt, vanha, laiska, omituinen ja niin edelleen. Umpihullu.

Elämä ainakin on umpihullua. Asua nyt tällä tavalla. Edetä ilman sen kummempia tavoitteita. Olla surullisen hämmentynyt siitä tosiseikasta, että nukkuu yöt muualla kuin sen luona, jonka luona haluaisi ne nukkua. Ilmoittautua joogaohjaajakoulutukseen juuri siksi, että on ollut niin liikuntakammoinen ja kroonisen sairauden takia hivenen liikuntarajoitteinenkin ja muutenkin maailman jäykin ja huonoin ohjatusti rentoutuja. (Mietin pitkään, jooga vai feldenkrais vai pilates, ja sitten valitsin joogan, koska minulla on sen kanssa isompi kana kynittävänä kuin noiden toisten. Taistelukala!) Kämppis kysyi, eikö minua huoleta, mitä ihmiset minusta ajattelevat, kun kerron ohjaavani joogaa. Että eikö se vaikuta hörhöltä. Nauroin niin että spora raikui. Mitähän sellaista en olisi tässä elämässä tehnyt, että se vaikuttaa hörhöltä, jos sellaista tulokulmaa etsii? Sanoin vakavoiduttuani ystävällisesti, että minusta kaikki ihmiset ovat hörhöjä omilla tavoillaan. Ja ehkä kaikista hörhöintä on antaa periksi vaistomaiselle, nalkuttavalle pelolleen siitä, että jos teen näin, minut ulossuljetaan liian omituisena. Itsestäänhän ne ulossulkijat kertovat. Sitä voi ajatella testinäkin, vaikka tietysti pohjimmiltaan kyse on siitä, että haluaa tehdä jotain ja sitten tekee kaikkensa sen eteen, että saa  edetä siihen suuntaan.

Liityimme hetkeksi tinderiin Vompsun kanssa. Vompsu on siellä edelleen ja tinderöi. Itse en kestänyt. Se, mitä ystävät kuvasivat itsetuntoa kohentavana trippinä, osoittautui kohdallani suoksi, johon upposin 36 tunniksi alkaen äkkiä potea universaalin yksinäisyyden tuskaa ja halua pelastaa kaikki siellä tapetut eläimet kädessään pönöttävät kaljut ukkelit, joiden kanssa en kuitenkaan oikeasti haluaisi juttusille, koska tajuan ihan hyvin, etten voi mennä tinder-treffeille jokaisen kuvistani etäisesti kiinnostuneen tinderin käyttäjän kanssa, ja vaikka menisinkin, ei se yritykseni suhtautua heihin empaattisesti ja olla heille läsnä johtaisi mihinkään muuhun kuin siihen, että seuraavaksi kokisin syyllisyyttä siitä, että olen antanut turhaa toivoa menemällä treffeille, kun en kuitenkaan halua heidän kanssaan mitään sen syvempää tai vakavampaa. Eikä yhdessä keskustelussa vielä korjata kenenkään yksinäisyyttä ja kaipausta elää suhteessa, jossa tulee rakastetuksi. Tai ainakaan minulla ei ole semmoisia taitoja. (Jos olisi, en ehkä pistäisi pahakseni sitä, vaikka palaisin loppuun moisessa hommassa - mutta ei ole.) Ehkä olen oman tilanteeni takia herkistynyt sille seikalle, miten kauheaa on, etteivät kaikki saa nukkua suurta osaa öistään sellaisen ihmisen vieressä, jonka kanssa he tuntevat olonsa turvalliseksi, onnelliseksi, huomatuksi ja ymmärretyksi. Ja samalla haluttavaksi ja haluavaksi.

Ymmärsin Tinderissä myös sen, miten huiman etuoikeutettua elämää vietän. Miten kivassa kämpässä, keskellä kaupunkia elän. Miten minulla ei ole huollettavia, hankalia eksiä, valtavia esteitä haaveideni edessä (no, mitähän ne haaveet ovat? öh.), miten ympärilläni on huolehtivia, lämpimiä, analyyttisia, keskustelevia, avomielisiä ihmisiä roppakaupalla. Miten minun ei tarvitse ajatella Paulo Coelhon sitaattien kautta eteneväni henkistä polkua tai muuta sellaista, koska minulla on välineet ajatella, että kaikissa tilanteissa, kaikilla poluilla oppii, hautaan saakka, eikä siihen tarvita minkään elämänalueen henkiseksi nimeämistä. (Paskan marjat joogan opettaminenkaan mitään henkistä on - kunhan pakoilen istumatyöläisyyttä!) Tunnen itseni hyvin, hyvin etuoikeutetuksi siitäkin huolimatta, että viime viikolla minun oli kahtena päivänä raahauduttava luennolle kuumeisena, koska läsnäolopakko.

Muutenkin olen kokenut kihelmöivää etuoikeutettuutta - siinä on samaan aikaan suunnatonta helpotusta että epämukavuutta sen suhteen, ettei sama näytä osuvan kaikkien osaksi; etenkin kun en näiden asioiden suhteen ajattele erityisesti ponnistelleeni ne ansaitakseni vaan ajattelen niiden syntyneen ihan muiden prosessien sivutuotteina, jotka tuntuvat melkoisilta lahjoilta - kahden viimeaikaisen somen feminismiä liippaavan keskustelun suhteeen, sekä lääppimiskeskustelun (olen ollut hämmentynyt, miten moni nainen saa kokea niinkin paljon epäasiallista kohtelua, kun itse olen välttynyt sellaiselta suuren osan elämääni) että sen Vaaras-keskustelun, jossa minulle tuli täytenä yllätyksenä se, miten väsyneitä monet naiset kokevat olevansa; itse en tunnista tuollaista väsymystä lainkaan.

Pidin ja pidän edelleen Vaarasen kirjoitusta paitsi rauhansolminnan eleenä (jonka jotkut kuulevat sotahuutona - niin erilaisia me olemme, tai sitten vain erilaisissa tilanteissa, tiedä tuosta), myös hyvänä kiteytyksenä siitä, mitä olen joskus kutsunut sukupuolten välisen sodan lietsonnan naisten tahoksi. Joidenkin miesten taholta varmasti tehdään myös toimenpiteitä poteroiden syventämiseksi, siitä ei ole epäilystäkään - mutta Vaarasen kuvaama väheksyvä puhe miehistä ei ole ainakaan itselleni vieras ilmiö. Kun luin Vaarasen mielipidekirjoituksen, tunsin helpotusta siitä, että joku toinenkin näki ja vielä sanallisti selkeästi itselleni tutun ilmiön. Minun on ollut jo kauan hyvin vaikeaa suhtautua siihen, koska en kuule sen sävyistä puhetta lainkaan ratkaisuhakuisena tai rauhaa rakentavana vaan pikemminkin omaa turhautumista ja vihaisuutta oikeuttavana ja kasvattavana. Ymmärrän toki emootioiden säätelystä luettuani, mikä on vihan funktio kiistatilanteissa - se parantaa omia voittomahdollisuuksia kiistassa. Oma näkökulmani tilanteeseen on vain hyvin erilainen: ei ole kiistaa, on yhteistyötä, jossa on puutteita, jotka pitäisi saada nostaa pöydälle tarkasteltavaksi ja joiden suhteen jokaisen olisi otettava vastuuta ja keksittävä kehitysehdotuksia. (Epäilen kyllä, että oma kehitysehdotukseni - saman suuntainen kuin Vaarasella - näyttää monista täysin sopimattomalta. Mutta on täysin mahdollista kieltäytyä tekemästä sen enempää kuin toinenkaan tekee ja tuhahtaa niille, jotka tuomitsevat itsen sen perusteella. En sano, että se olisi paras tie, ja varmasti useita teitä ja lähestymistapoja tarvitaan. Mutta minulle tuollainen tie on toiminut hyvin. Etenkin kun en ole ikinä erityisemmin halunnut lapsiperhettä. Varmaan se olisi hankalampaa lasten kanssa.) Tämäkin on ilmiö, joka tulee esiin emootioiden säätelyn paradigman instrumentaalisen säätelyn mallissa: ne, jotka ajattelevan tilanteen kiistana hahmottamisen virheeksi, pyrkivät säätelemään kiukkuaan vähemmäksi, eivät enemmäksi.

En jaksa kuunnella ns. naisvalitusta (ainakaan yliyleistävässä muodossaan) kovinkaan paljon, mikä on rajoittanut ystävyyksiäni naisten kanssa monissakin tapauksissa: minua on vaikeaa saada komppaamaan, koska jään ihmettelemään, että jos joku nyt tosiaan näkee toisen sukupuolen noin toivottomina torveloina, miksi ihmeessä he haluavat elää niiden tyyppien kanssa. Miksei vain muuttaa all-women -tyypiseen kommuuniin? Tai vaihtoehtoisesti tinkiä omista ennakko-oletuksistaan ja opetella elämään jonkun kanssa (toki edellyttäen, että se toinenkin on halukas tinkimään niistä ennakko-oletuksistaan)? Onhan se tietysti vaikeaa, mutta mikä on sen vaihtoehto? Sukupuolten välisen suhteen lähinnä taisteluna näkeminen? En ole ihan varma siitä, onko tuollainen yleisempi paradigma kovin hyvä tausta niille yksittäisen suhteen neuvotteluille, joita jossain vaiheessa suhdetta joka tapauksessa viriää. (Varmaan olen itsekin uusfamilisti - joskin polysellainen :D - koska miellän intiimisuhteiden neuvottelut tärkeämmiksi kuin ei-erotisoituneiden ystävyyssuhteiden neuvottelut. Ne ovat paljon, paljon polttavampia, luottamuksellisempia neuvotteluita. Ystävyyssuhteet ovat usein pidempiä mutta myös aika tavalla laihempia ja vähemmän merkityksellisiä. Niin merkityksellisiä kuin ne ovatkin ja niin kuin ne voivatkin usein auttaa vaikeissa paikoissa, kumppanuus intiimisuhteissa on silti jotakin paljon syvempää ja tärkeämpää, ainakin itselleni. En sano, että tämä olisi ainoa oikea malli. Itse vain tunnun reagoivan näin. Sydämeni laulaa, kun saan nukkua sellaisen vieressä, jota osaan rakastaa kaikilla tasoilla. Ei mikään ystäväpiiri luo samanlaista turvaa ja keveyttä, niin kovin kuin ystäviäkin osaan kaivata ja arvostaa ja niin kovin kuin haluan heidänkin tukenaan olla - elleivät he minusta ole kovin konfliktihakuisia...)

Tästä on muuten tosi pelottavaa kirjoittaa. Tuntuu hankalalta tajuta, että on monen mielestä varmasti aivan kamalan taantumuksellinen tai jotain. Naisia syyttävä tai kotitöiden painottumisen kieltävä. Jälkimmäisestä on paljon faktaa enkä kiellä sitä - mietin vain, voisiko kotitöistä ihan tahdonalaisesti laistaa enemmän ja siten tasata tilastoja? Ehkä näin ehdottaessani syytänkin naisia. Voi olla. Onhan heidän puhetapansa ahdistanut minua jo pitkään. Joskus muulloin voin syyttää miehiä samalla tavalla: sanoa, että hei, minusta tuo ei nyt rakenna hyvää alkua keskustelulle. Ehkä se juuri hämmentää Vaarasen kommentin vastaanotossa - ettei sitä nähty lyhyenä kommenttina, tietyn ilmiön kuvauksena, vaan kaikenkattavana analyysina tasa-arvon tilanteesta Suomessa vuonna 2016. (Meinasin kirjoittaa 2015, mikä kuvaa sitä, kuinka pihalla tapaan olla.) No, minun ahdistuksiani tai rallatteluitani ei ainakaan kannata pitää yrityksinä kaikenkattaviin analyyseihin, koska se ei mitenkään ole tässä tavoitteena. Kunhan hämmästelen lonkalta sitä, miten erilaisia ovat tulokulmat keskusteluihin, näkemykset, maailmanhahmotukset. Tiedän hyvin, miten vaikeaa minun on hahmottaa suurta osaa sosiologiaakin, koska se hahmottaa sosiaalista sfääriä niin paljolti irl-ryhmien intressikonfliktien kautta, niin ihmiskeskeisesti.  Kirjoitin tästäkin asiasta lähinnä siksi, että minua pelotti - kirjaimellisesti pelotti - kirjoittaa aiheesta. Miksi ihmeessä? Koska olen monista väärässä? No, saavathan he olla sitä mieltä. En kuitenkaan ole kovin varmasti ja vakaasti mitään mieltä, paitsi ehkä sitä mieltä, etten ryhdy taatusti siivoamaan ja joulukortteilemaan sen enempää kuin joku muukaan. Koska pelotti, oli kirjoitettava. Emmin kirjoittaessani, mikä osoitti vain, kuinka tarpeellista se oli. En halua elää saksansämpylän maailmassa.

Kuinka vaikeaa onkaan muistaa, että toisetkin tietävät, ettemme kiteydy yhteen kirjoitukseemme. (Vaikka välillä tekstikiistoissa siltä näyttääkin. Mutta täytyyhän ihmisten se tietää jollakin tasolla, eikö?) Ettei yhden kirjoituksen perusteella pureta ystävyyssuhteita (ellei se kirjoitus ole tappouhkaus tms. hävyttömyys).

Ehkä tästä kirjoittaminen sopii hyvin tähän umpihulluun vaiheeseen. No, nyt aviosiippani tuli takaisin Tinder-deitiltään ja tekee minulle keittiössä salaattia. Koska hän pelkää tehdä salaattia, menen auttamaan. Ehkä jatkan kirjoittamista huomenna, ehkä en. Ehkä myöhemmin viikolla, ehkä en. Joskus vielä palaan. Luulen kyllä, että gradu se kirjoitusasiaa syö eniten.

Se etenee.

Se selkenee.

Ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni tuotan tekstiä, jossa on rakenne. Se tuntuu omituiselta. En hahmota sitä mitenkään itseeni liittyväksi tekstiksi. On kuin asioita hämmentäisi näkymätön, asiallisen kuuloinen käsi. Ja istuisin jossain kulisseissa pidättelemässä henkeä sen suhteen, mitä kaikkea teksti uskaltaakaan esittää. Siinä alkaa olla väliotsikoitakin, mutta toki vain osassa lukuja.

Hassut väärinymmärrykset

Päivänä eräänä saan kehuja otsatukastani. Ensin minun epäillään rakastuneen, kun olen niin eri oloinen. Mutta sitten huomautan, että kyse saattaisi olla sittenkin otsiksesta, ja pääsemme asiasta yhteisymmärrykseen. Otsatukasta se vain olikin kyse. (Hyvä; en erityisemmin haluaisi rakastua ja suhdehistoriani on osoittanut minun huomaavan tuon muutoksen yleensä viimeisenä, epäilemättä siksi, että haluan sulkea moisilta kotkotuksilta silmäni tiiviisti ja päättäväisesti.) "Tosi hieno se on, tosi särmä... tosi jännä malli, hienosti on kampaaja saanut siihen tuommoista kotona leikatun tuntua, mut siis ei niin että se näyttäis kotona leikatulta vaan silleen särmältä, tosi jännä malli", hehkuttaa toinen tuijotellen otsistani. "Käytätkö sä siihen semmoista suoristusrautaa?"

Mietin hetken, mitä tuohon pitäisi vastata, mutta sanon sitten: "No ei, se ei osaa olla muuten kuin näin ja itse mä sen saksilla roksaisin yksi aamu." Sormet saavat esittää saksien teriä, snip snip otsan poikki. Tuttava näyttää hämmentyneeltä mutta virnistää pienen tauon jälkeen takaisin.

Samalla tavalla kävi kauan sitten, kun kerroin kännykättömyydestäni eräälle projekti-ihmiselle, jonka kanssa puuhasimme yhdessä yleisötilaisuutta. "Oi sä oot avantgardee", hän totesi ja jatkoi samaan hengenvetoon: "Siis mäkin niin paljon haluisin jättää ton kännykän mut kun en oikein kai enää osaa. Oon lukenut että tosiaan aika moni on siirtynyt siitä jo eteenpäin ja kyllästynyt siihen." Jouduin korjaamaan: ei, en ollut ehtinyt kyllästyä mihinkään, minulla ei vain ollut ikinä ollutkaan kännykkää. "Siis niinku ei ees työkännyä?" hän vielä joutui vahvistamaan. Olin vähän huvittunut ja vähän pahoillani selvästikin aiheuttamastani pettymyksestä, kun en kuulunutkaan kännykästä luopuneisiin.

Näissä tapauksissa sain sentään tietää, millaisia kuvitelmia minuun heijastettiin. Tai ei oikeastaan minuun, vaan johonkin hämärään henkilöhahmoon, jonka rooliin minut pujautetaan aika usein ihmisiä tavatessani. Joskus ihmisten reaktiot yllättävät siinä määrin, että huvittelen muistelemalla Vompsun kertomaa improteatteriharjoitusta, jossa jokaisen otsaan on kiinnitetty pelikortti - ässä on statukseltaan suurin, kakkonen pienin. Kukaan ei tiedä omaa statustaan mutta näkee selvästi toisten statukset. Minun on hankalaa ymmärtää statuksia, se tuntuu jotenkin aika reduktionistiselta tavalta hahmottaa ihmissuhteet, mutta idea, ettei itse tunne itseään ulkoakäsin, on kyllä tuttu. Useimmiten noista toisten uskaliaista selityksen hypyistä yli aukkokohtien ei saa tietää ikinä. Liekö otsassa leima "tyhjännauraja" tai "sinnikäs" tai "aina se valittaa" tai jotakin, mitä en osaa edes kuvitella, mikä milloinkin... Karmivaahan se ei ole, ei ainakaan, jos toiset ymmärtävät tarinoivansa kaikista tapaamistaan. (Mutta entä jos he eivät ymmärrä sitä edes rauhallisessa mielentilassa? Se kuulostaa jo hieman karmivalta.)

Olen huomannut, että itselleni ovat vaikeimpia tilanteet, joissa toinen tuntuu yliarvioivan minut. Se on jostakin syystä huomattavasti kiusallisempaa kuin vähätellyksi tuleminen (joka tuntuu lähinnä rasittavalta kunnes muistaa, että lähinnä itsestäänhän ja omista odotuksistaan toinen kertoo niin tehdessään). Ehkä se liittyy jotenkin siihen, että itsen yliarvioiva ihminen selvästi odottaa enemmän kuin kykenen antamaan, ja koen kiusalliseksi puuttua hänen arvioonsa, ja samalla siihen puuttuminen tuntuu välttämättömältä tulevien pettymysten välttämiseksi.

Hassut attribuutiot yllä huvittavat ehkä eniten sen vuoksi, että itselleni nuo asiat edustavat lähinnä omaa maanläheisyyttäni (mitäs sitä uusista kotkotuksista kuten kännykät, silloin aikanaan, ja nykyään: saksillahan ne hiukset saa poikki itsekin ja ne kasvavat takaisin kyllä, jos tulee oikein pahaa jälkeä) ja toisaalta (kännykkätapauksessa) muutoshitauttani johon toisinaan raivostun pahan kerran tai (otsatukan tapauksessa) luottamuksen puutetta kampaajiin, mikä ei sekään ole kovin kaunis piirre (ikään kun en jo voisi antaa anteeksi sitä, että ne leikkasivat lapsena sellaisen ällön tasaisenlyhyen ja latvastaan nyrhityn, siististi asettuvan apottiotsiksen kerta toisensa jälkeen). Ja sitten kuitenkin asia, jossa nuo ambivalenssia herättävät piirteet mielestäni oikein selkeästi ilmenevät, tulkitaan jonkun toisen väärinymmärryksessä osoitukseksi muutoksen etujoukoissa kulkemisesta.

Vaan eipä silti, minäkin ymmärrän väärin usein. Ja huvitun siitä.

Pistää vain mietityttämään, kuinkahan usein sitä ihailee toisissa ihmisissä piirteitä, joita he eivät tunnistaisi itseensä lainkaan. Tai joita he saattavat pitää vahingollisina niiden mittakaavassa. Ja toisaalta, kuinka usein kavahtaa tai säpsähtää toisissa piirteitä ja käytösmalleja, joiden hankkimiseen he ovat sijoittaneet rutkasti aikaa ja jaksua ja joihin he koettavat sovittautua edelleen vähän työläästi mutta varmoina noiden piirteiden autuaaksitekevyydestä. Ja että voisiko olla niin, että silloin kun jokin toimintamalli tai tapa tai luonteenpiirre vaikuttaa ihailtavalta, se juuri onkin vahinko tai tahaton ja siten ponnistelematon, keveä, luonteva?

Ei, en osaa vastata tuohon. Kunhan pohdin.

Alan vähitellen tottua otsatukkaan peilikuvassa ja ikkunoiden heijasteissa. Mutta valokuvia ja videoita hätkähdän edelleen. Hiukset näyttävät niissä turkisrukkasista tehdyltä peruukilta ja pääni omituiselta, koska, no, kyllähän mikä vain pää, joka tungetaan rukkasperuukkiin, nyt näyttää oudolta.

Arvaa kuka?

Laivalla takaisinpäin pelaamme peliä nimeltään "Arvaa kuka?" Pelissä on värikuvia erinäköisistä naamoista, molemmilla samat naamat ruudukossaan. Kumpikin nostaa pakasta yhden naamoista ja toisen pitää tiukasti asetetuin kysymyksin ottaa selville, kenen kuva on noussut pakasta. Kysymykset kysytään vuorotellen. Ruudukosta saa käännettyä naamat piiloon sitä mukaa kun osoittautuu, ettei ainakaan tästä henkilöstä ole kyse.

Aluksi kysymme helposti poissulkevia kysymyksiä: Onko hän nainen? Onko hänellä otsatukka? Onko hänellä ruskeat silmät? Jo pian peli käy äärettömän tylsäksi. Kuusivuotias ei ehkä vielä osaisi päätellä, millaisia kysymyksiä kannattaa kysyä, jotta toista vähemmin arvauskerroin jäljelle jäämään enää yhden naamoista. Me taas kysymme samat kysymykset uudestaan. Sitten sovimme uudet, kiinnostavammat säännöt: Samaa kysymystä ei saa kysyä kahdesti, ei koko illan aikana.

Äkisti onkin edettävä intuitiivisemmalla alueella: Olisiko tämä henkilö kotonaan homoklubilla? Pitääkö hän modernia taidetta yleensä ottaen isona kusetuksena? Voisiko hän olla juristi? Onko hän ikinä elänyt tyydyttävässä parisuhteessa? Kutsuvatko hänen ystävänsä häntä takanapäin juonittelevaksi paskaksi? Harrastaako hän spinningiä?

Hämmästyttävintä on, että arvaaminen sujuu silti aivan yhtä nopeasti ja melkein yhtä varmasti. Pelaamme ehkä kymmenisen kierrosta muunnelluin säännöin, ja vain kolme arvausta kahdestakymmenestä menee täysin pieleen. Yli puolet arvauksista menee oikein, ja lopuissakin oikea vaihtoehto olisi toisen toisiksi todennäköisimpänä pitämä tyyppi.

Siinä on jotakin kammottavaa. Toki tällaisessa pelissä on nojattava ulkonäön perusteella stereotyypittelyyn, mutta stereotypioidemme yhteennatsaavudessa on jotakin pelottavaa. Me olemme kuitenkin kotoisin eri kaupungeista, syntyneet eri vuosikymmenellä, olemme valinneet aika erilaisen alan ja olemme rakentaneet molemmat ihan erilaiset kaveripiirit. Silti olemme molemmat hyvin varmoja siitä, että Hans kuuntelee heviä - katso nyt tuota ilmettä, ihan selvä juttu - ja että Heather kannattaa vasemmistolaista ajattelua. Ja Bill, Bill-parka on saanut suhteissaan pahasti nenilleen ja kärsii monenlaisista neuroottisista oireista. Kaikki tämä piirrettyjen kasvokuvien perusteella, joista emme näe edes pukeutumistyyliä. Riitaannumme oikeastaan vain aika pöntöistä yksityiskohdista, kuten siitä, tykkääkö Charles käyttää kravattia vai ei. Siinä intuitiomme menevät ristiin. (Oikeastaan nämä intuitioiden risteämiset ovat melkein kiinnostavimpia kohtia.)

Yksimielisyytemme on suorastaan typerryttävää. Millaiselta tuntuisi elää ihmisenä, joka kasvojensa muodon ja tietynlaisen hiuslaadun myötä saisi niskoilleen oletuksen, että "tää on energinen hyvä tyyppi" tai "tässä ihmisessä on pelottavia määriä kaunaisuutta" tai "hemmetti vie, hän varmasti myisi isoäitinsäkin"? Muistan elämästäni ainakin pari virhearviota. Esimerkiksi itse pidin Hurinaa niin kauniina, että hän varmasti suhtautuisi minuun todella ylimielisesti, jos yrittäisimme tutustua syvemmin. Vompsu ajatteli minusta aikanaan samoin. (Tätä tarkoitin kirjoittaessani aiemmin, joitakin viikkoja sitten kai, ettei kauniin naisen rooli ole ainakaan kovin helppo ja mutkaton. Ei olisi kovin mukavaa, jos suuri osa tuntemattomista ihmisistä tuosta noin vain ajattelisi, että tuo kuitenkin jotenkin pilkkaa ja hyväksikäyttää ja etteihän se nyt oikeasti voi toisista ihan tavallisista ihmisistä välittää.) Muitakin lienee ollut, mutta en nyt saa niitä päähäni.

Pelin myötä minulle tulee mieleen myös eräs lause, jonka kuulin sunnuntaina baarissa. Eräs tyttö, joka ei ollut koskaan tavannut minua aiemmin, väitti heti tietävänsä, kuka olen. "Häh, mistä sä voit sellaista tietää?" kysyin kiinnostuneena. Minulle kun ei itselleni ole lainkaan selvää, kuka tai millainen olen, ja ainoa asia, josta uskallan olla jokseenkin varma, on se, että varmasti yllätän itseni perinpohjaisesti seuraavan vuoden sisään. "No, siis sehän on ihan selvä, kyllähän sen nyt heti näkee", hän vastasi ja nyökkäsi. Jäin hämilleni, koska tulin ajatelleeksi sitäkin, miten tavallaan sitä on usein sokea itselleen siinä mielessä, että joskus kun selittää jotakin suurta omaa oppimistyyliään, havaitsemistaan tai kipukohtiaan koskelmaa oivallusta jollekulle toiselle, hän saattaa näyttää pitkästyneeltä ja sanoa, että onhan se ollut jo pitkään selvää. Kaikille muille paitsi itselle. Erityisen kummallista oli, että tyttö väitti tietävänsä, kuka olen, juuri sellaisessa tilanteessa, kun olin itse innostukseni taustalla hyvin hämmästynyt siitä, etten tahtonutkaan baarista heti keikan jälkeen kotosalle, kuten käy melkein aina, eikä ihmisten seura tuntunut minusta mitenkään uhkaavalta tai väsyttävältä, kuten se aina välillä tuntuu.

Mutta peliä pelatessa tulin ajatelleeksi, että ehkä se tosiaan on niin, ehkä olen yksi noista naamoista. Voin hieman hämätä leikkaamalla otsatukan tai hankkimalla andywarholmaiset silmälasit, mutta loputtomiin en voi vingata jengoiltaan ihmisten näkemystä siitä, millainen olen naamatasolla. Eikä siinä mitään, ei niin kauan, kun en suostu uskomaan heidän näkemystään orjallisesti, en silloin kun se tuntuu rajoittavan liikaa. Uskon kyllä mielelläni olevani lempeä, mutta ei sekään pidä täysin paikkaansa. Ei kukaan ole yksiselitteisen lempeä, tuota yhtä piirrettä esimerkkinä käyttäen. Eikä ole universaalia lempeyttä. Joissakin tilanteissa sekin, ettei tapa toista tuntoista olentoa, on julmaa. Esimerkiksi jos on vahingossa kuolettavasti vahingoittanut jotakin eläintä, sen kitumaan jättäminen ei ole erityisen lempeä teko.

Peliä pelatessani aloin ajatella uudella tavalla myös vastenmielisyyttäni naisellista pukeutumista kohtaan. Ehkä se on silkkaa yhteistyöhalukkuutta toisella tasolla, halukkuutta ilmoittaa jo heti kättelyssä, että ei, tämä nainen ei käy töissä paikassa, jossa hänet pakotettaisiin meikkivoiteeseen ja ripsiä pidentävään ripsariin, korkokenkiin ja siististi leikattuihin hiuksiin. Että hän ei koe likakammoa ja arvostaa hankinnoissaan käytettävyyttä enemmän kuin näyttävyyttä. Miksi haluaisin näyttää myöskään siltä kuin pitäisin hevistä tai klubeilla käymisestä, kun niin ei kuitenkaan ole? Tai että minulla olisi erityisen rock-henkinen asenne, kun kuitenkin kuuntelen lähinnä tyttöpoppia, etnistä ja semiklassista musiikkia sekä hassuja vaikeastiluokiteltavia lauluja?

Ulos laivasta kävellessämme katselin tavallista tarkemmin ihmisiä ympärillämme. Muistutin itseäni jokaisen kohdalla siitä, että ulkonäkö pettää. Mutta en voinut mitään sille, että panin merkille, miten monilla oli kasvoillaan katkerista ja huolestuneista ilmeistä painuneet juonteet. Kukaan ei ollut muuttanut heidän elämäänsä helpommaksi eikä paremmaksi, ja he itse olivat ehkä pitäneet joitakin muita tavoitteita hyvää oloa ja mielenrauhaa tärkeämpinä. Koetin painaa juonteet mieleeni, koska haluaisin itse olla päätöksissäni sillä lailla rohkea, etten liian halvalla menisi myymään hyvinvointiani ja mielenrauhaani. (Kukaan muu ei näet valvo niiden etua, ei pysty siihen. He eivät tarkalleen ottaen tiedä, miltä minusta kulloinkin tuntuu, ja vaikka kuinka yrittäisin tuntemukseni kuvata, kuvaus jää aina ilmiötä latteammaksi ja yksinkertaisemmaksi.)

Kotona havaitsin jouluamarylliksen viimeinkin alkaneen kukkia.