Eksymisestä

Aamutunnin jälkeen olisin periaatteessa valmis liudentumaan takaisin vällyihin, koska onhan marraskuu. Herään kyllä aikaisin - minkä aamuihmisyydelleen voi - mutta tämän pimeä saa aikaan sen, että pienenkin ponnistelun jälkeen olen valmis hyväksymään hetken yöksi, ellei sitten ole kirkas, aurinkoinen päivä. Mutta koira - koira pitää ihmisen järjissään tässäkin valostossa. Koiran on päästävä koirien jutuille, haistelemaan ja tönkimään, kävelemään ja pysähtelemään ja vilkuilemaan kaihoisasti kotia kohti (onhan se jo kuudentoista eikä sekään välittäisi näin kylmistä ilmoista, vaikka kuinka olisi paksu loimi päällä). Use it or lose it, sanon koiralle. Etenkin tuossa elämänvaiheessa se on valitettavan totta, vaikka kaipa jo omassanikin. Siksi on tärkeää raahata niitä painavia multasäkkejä ja sinnitellä läpi pilateksen vatsalihassarjojen, polkea itsensä paikasta toiseen. Eikä sekään välttämättä riitä - on minullakin osani tules-kurjuudesta - mutta ainakin voi olettaa sen olevan voimien säilyttämisen välttämätön ehto. 

(Kaikki asiat eivät ole tietenkään mallia use it or lose it. Kuten kirjoittaminen, koska sisäinen puhe kirjoittaa silloinkin kun ei istu kynä kädessä tai koneella. Tai kuten vastustuskyky, huusivatpa tietyt ihmiset vaikka kuinka tautivelasta, tuosta pelottavasta asiasta, joka tapahtui muutamien viikkojen etäkoulun aikana ja jonka takia osa pitää parempana olla käyttämättä hengityssuojaimia - fokusessa taas minäminäminä. Ylipäänsä, ihmiset, jotka vauhkoavat siitä, miten kaikki suljettiin, ovat selvästi eläneet täällä läpi ihan erilaista pandemiaa kuin allekirjoittanut. Saahan sitä tapahtumista olla erilaisia kokemuksia ja onkin, mutta joskus hieman hätkähtää tällaisista sanallistuksista. Minun kaiken sulkemiseni taitaisi tarkoittaa todellakin sitä, että ovi on lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä hattu - ja ehkä vielä pihalla tankki sotilaineen vahtimassa ettei ms. Veloena karkaa metsään liehumaan puiden kanssa. Ehkä en ole kokenut kaiken sulkemista, koska koiran kanssa asuvana pidin täysin varmana, että koiran kanssa on pakko saada ulkoilla, vaikka mikä ebola riehuisi.) 

Eli olemme metsässä. Välillä seisahdumme, jotta koira saa haistella, kaaputella etutassullaan jotain hajujälkeä enemmän esiin ja tosiaan, tuijotella kovin kaihoisasti kodin suuntaan: ah lämpö, ah sänky... Otan muutamia kuvia, koska on leijunut ihan pienesti ensilunta, ja leijuu edelleen. Tämä ei ole mitään enkelinkyyneliä tai enkelinpaskaa, vaan korkeintaan enkelinhilsettä. (Ja pää sanoo itsekseen: seborrooinen ekseema. Mikäs sen hiljentäisi.) Sitä on tomuttunut vähän kaikkialle mutta maassa se enimmäkseen sulaa. Vain läpipakastuneiden sammalten, sienten ja sensellaisten päälle se pääsee minikinostumaan, minkä seurauksena metsä näyttää siltä kuin joku olisi suihkinut sitä valkealla kiiltosuihkeella, semmoisella jolla joulukasveja joskus suihkitaan ja joka ei suomalaisittain tarkasteltuna näytä oikeastaan lumelta lainkaan, koska meillä lunta on yleensä aika tavalla, ei vain valkeina kantteina ja minikinoksina enkelinhilsettä.

Löydämme tutulta kallionlaen polulta uuden poikkeaman, etenemme. Poikkeama laskeutuu tuttuun laaksoon, mutta en halua sinne, koska siellä on liikaa kaatuneita puita ja konkeloita, jotka voivat mikä hetki hyvänsä romahtaa niskaan (mikä tuo mieleen zeniläisen koanin, kaatuuko puu, jos se tekee sen autiossa metsässä eikä kukaan sitä kuule, toki toisenlaisella twistillä - kaatuuko puu, jos se kaatuu sen ainoan mahdollisen havaitsijan päälle), ja maaperäkin semmoista mutavelliä, että ei kiitos. Niinpä seuraamme vielä pienempää polunuomaa ohi siirtolohkareiden, mäntyjen, puolukoiden, jäkälikköjen, kanervikkojen, ja vähitellen maasto alkaa laskeutua. Hetkinen, mietin. En tiedäkään tätä paikkaa. 

Seisahdumme ja tuijotan laskevaa maastoa edessämme. Kaunis kuusimetsä, ihanat sammalikot, metsän takaa siintävä valoisa lienee pelto? Ja ennen peltoa, paljon tallottu polku? Mutta tässähän pitäisi olla ihan erinäköistä metsää ja sen takana tie? Yritän miettiä, missä kohden metsän tätä laitaa voisi olla peltoa reunana. Ainoa kohta, jonka keksin, on mielessäni aivan toisessa suunnassa, ja kun käyn reittiä läpi muistinvaraisesti, varmistun siitä, että ainakaan sinne me emme voi olla päätyneet. Mutta en tajua kyllä sitäkään, mihin me nyt olemme päätyneet. Ei tämä metsä ole niin suuri ja mehän liikumme täällä päivittäin. Silti näytämme päätyneen johonkin paikkaan, joka on täysin uusi, ja mikä vielä parempaa, miellyttäväkulkuinen. 

Laskeudumme loivaa sammalikkoa kohti tallottua polkua. No, kävellään tätä eteenpäin, jonnekin tämä polku vie, ja epäilemättä saavumme kohta jonnekin paikkaan, jonka taas tunnistan, ja osaan sitten suuntia sieltä kotiin. Katselen ympärilleni tarkasti. Onpa hyvä polku! Tämän lähtökohdan haluan muistaa, koska tätä olisi kiva kulkea toistekin! Ja miten kaunis sammalikko ja kuuset! Miten ihmeessä en ole aiemmin löytänyt tätä? Nyt kyllä painan mieleeni, miten tänne päästään. (Ja mieli riemuitsee, miten mahtavia kävelyitä täällä vielä tehdäänkään.) 

Mikä löytö! Onneksi eksyimme!

Kuljettuani polkua joitain minuutteja tajuan kulkevani itse asiassa aivan tuttua polkua, samaa jota kuljen johonkin suuntaan miltei joka päivä. Olemme vain metsän toisessa reunassa kuin kuvittelin. 

Kyllä, tuolla siintää kännykkämasto huoltorakennuksineen, tuolla ammoinen jätetunturi. (Kaatopaikkavuorta aiotaan jossain vaiheessa maisemoida.) Sen sijaan, että olisimme päätyneet suureen seikkailuun, tallustelemme kohti kotia ja olemme siellä muutamassa minuutissa. Koira kyllä kääntyilee edelleen katselemaan kaihoisasti väärään suuntaan, joten sekin näyttää eksyneen ja pysyvän eksyksissä kauemmin kuin itse pysyn. 

Itse ulkoisessa tapahtumassa ei ole mitään kummallista - jossain vaiheessa pieni polku on mutkitellut sen verran, että olen sekoittanut idän länneksi, eikä nyt tietenkään mistään auringon suunnasta ole apua, kun kaikki on tasaisen hämyistä ja harmaata. Kuljemme kohti etelää kun kuvittelen meidän kulkevan pohjoiseen, ja sen seurauksena en tunnista kotimme takaista metsänreunan peltoa. Tai sammalrinnettä, josta on tullut niin tuttu, etten selvästikään enää katsele sitä niin tarkasti. Tai polkua, jonka miellyttäväkulkuisuutta en ehkä ihan tarpeeksi ole muistanut juhlia sitä kulkiessani. Kummallista on se, miten ajatus eksymisestä valpastaa. Se, miten tuntemattomaksi merkitty maasto äkisti näyttää hyvin houkuttelevalta, miten siitä panee merkille pienet yksityiskohdat. Huomaa, ja iloitsee huomatessaan. 

Mikä tuo mieleen yhden lukemani kusipäisyyden määritelmäyrityksen - kusipää on sellainen joka ei osaa arvostaa hänellä olevia asioita ennen kuin hän ne menettää. Toisin sanoen, ei osaa kuvitella vaihtoehtoista todellisuutta. Ei ymmärrä, ettei itsestäänselvyyksiä ole. 

Jossain mielessä me ihmiset herkästi olemme kusipäitä. Mieli muodostaa oikopolkuja ja havaitakseen on kyettävä pysäyttämään se, ponnistettava läsnäoloon. Eikä siinä meinaa pysyä kaiken aikaa, ja niin tuttu polku ja metsä latistuvat siksi poluksi ja siksi metsäksi, jotka tavallaan muuttuvat näkymättömäksi aisteille, korvautuvat jollain mentaalisella reittikartalla silloinkin, kun metsään menee palautuakseen. Kuten G.H. Mead kirjoittaa, aika harva meistä oikeasti havaitsee esimerkiksi puuyksilöitä. Me havaitsemme ikään kuin oikopolun "puu", jonkin käsitteellistetyn hahmon. Tämän tietää siitä, että jos tyypilliseltä ihmiseltä kysyy, millainen puu hänen ikkunansa luona kasvaa, aika harva osaa oikeasti piirtää luotettavan kuvan tuosta puusta, vaikka sen on nähnyt joka päivä. (Minua kiinnostaisi sellainen koeasetelma, jossa ihmiselle näytettäisiin oikeanlajisten puiden kuvia tausta häivytettynä - yksi niistä olisi oikea pihapuu - ja jossa koeteltaisiin, osaanko ihminen edes passiivisesti tunnistaa joukosta sen oikean puun. Aika moni ei nimittäin osaa piirtää, vaikka saisi katsoa puusta apua ja mallia. Ei puita, ei ihmisiä.) Äkisti tulee mieleen se oivallus, jonka sain parikymppisenä. Kävelin Vuorikatua pitkin, katselin ihmisiä. Yksi ihminen kiinnitti huomioni, hänen käyntinsä miellytti silmää. Vasta sekuntien kuluttua tajusin tarkastelevani senhetkistä asuinkumppaniani. Olin katsellut häntä kuin vierasta ihmistä ja sitten hätkähdin siihen, että mitä tuo minun kanssani tekee, mitä näkee tämmöisessä käsienheiluttelijassa ja ihmettelijässä. Ja tajusin, etten ollut nähnyt, tosissani nähnyt, häntä siitä saakka kun tutustuimme toisiimme. 

Samoin näyttää nyt käyneen metsän kanssa. Efekti saattaa säilyä jonkin aikaa mutta sitten taas lakkaan havaitsemasta.

Ja, tämä on oleellista: en olisi edes huomannut sitä, ellen olisi tullut fyysisesti eksyneeksi. (Ja oikeastaanhan en edes ollut eksyksissä vaan kuvittelin eksyneeni. Vaan kun kuvitelmaansa uskoo, kai se sitten lasketaan oikeasti eksymiseksi? Voin kuvitella tämän vastinparin, jossa kuvittelee tietävänsä missä on, mutta oikeasti onkin aivan toisaalla. Sitä harvemmin käy metsissä mutta ihmissuhteissa tuohon olosuhteeseen on aivan tavattoman helppoa ajautua.) 

Vaikka miten teen töitä läsnä pysyäkseni, eksyn näemmä jonnekin sisäiseen ymmärrykseeni ja tarvitaan ulkoinen eksymyksen tuntu, jotta tuttuuden verho väistyy ympäristön ja minun välistä. Ja mietin, outoa kyllä, että ehkä tuttuuden verho onkin jollakin tavalla tietämättömyyden verho, jos tiedolla ajatellaan havaintotietoa. 

Kun verho raottuu, pääsee hetkeksi maailmaan, joka puhuttelee aivan toisella tasolla. 

(Koira sen sijaan, se näyttää immuunilta tuttuuden turruttavalle vaikutukselle. Jokainen kohtaaminen on puhdasta riemua.)

Ja tietysti, jos olisin joku toinen, en ehkä miettisi tätä, mutta nyt mietin: Mitä tällä on tekemistä autonomisen hermoston kanssa? Selvähän se, että eksyessä valpastuu. Ei se ole ikäväksi koettua stressiä, paniikkia tai pelkoa, vaan sen tyyppistä valppautta, josta Donna Farhi on kirjoittanut terveenä sympaattisena aktivaationa, rauhallisena valppautena. Ehkä sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi terästäytymiseksi? Tähän hetkeen ja näihin havaintoihin ankkuroitumiseksi? Esteettinen kokemus on sympaattinen, ei parasympaattinen kokemus, opin taannoin Jutta Aallon kurssilla. Kiihdyin kuulemastani niin että liki leijuin kotimatkan ajan. (Tämä oli ennen pandemiaa, tuntuu että vasta eilen.) 

Ehkä sekin on suojamekanismi, että mieli verhoilee tuttuudella ja käsitteellisillä viitoilla ympäristön, jossa liikkuu toistuvasti? Tai ainakin tietyn tyyppisen mielen suojamekanismi? Tarkoitan tätä: ei ainakaan minun tapauksessani ole mitään pulmia saada sympaattista aktivaatiota. Sitä on tarjolla ihan jatkuvasti. Pulma on pikemminkin se, miten rentouttaa leukaperät, rintakehä, osata nukkua riittävän pitkään. (Marraskuu on herkkua tässä mielessä: päiväunet aivan eri tavalla mahdolliset kuin muissa kohdin vuotta.) Ehkä mieli koettaa edes hieman hidastaa kierroksia tuttuuden silmälapuilla?

Ja sitäkin mietin kun samoan polkua ohi kännykkämaston huoltorakennuksen, että samaa eksymistä tapahtuu ajattelussa tuon tuosta. Että seuraa jotain kiintoisia johtolankoja, päätyy jonnekin ja lähestyy tuttua seutua, tuttuja teemoja vahingossa vähän toisesta suunnasta - tai jopa samasta suunnasta mutta sitä tiedostamatta, koska johdattelu on tapahtunut eri sanoin - ja äkisti tajuaa, että hei, tästäpä tiedänkin jotain, mutta että tosiaan, nämä asiat ehkä liittyvät toisiinsa näin ja näin. Ja hetken se kohta ikään kuin hohtaa merkityksellisyyttä, mutta kauan se ei käsitysten maastossakaan kestä, ja polusta tulee taas se jatkuvasti kuljettu uoma, ei jokin tämä tässä. 

Havaitsen, että suhtaudun epäuskoisella tyrmistyksellä kulttuurimme fraasiin "olla eksyksissä" ja sen kielteiseen arvotukseen. 

Ulkona taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita

Salaojaukot ovat kaivaneet talon etupuolen auki. Kasvilaatikoiden raameja on viety pihan perukoille turvaan, mullat tönitty miten kuten ympäriinsä. Kolme hylättyä työkonetta on tuiskaistu pihalle hajalleen, kunkin ohjaamo ja kauhat ties minne osoittaen. Ne odottavat maanantaita. Työmiesten mielestä asumme kaukana, he ovat henkisesti sukua isälleni, jonka mielestä asumme Inarissa asuessamme kolmenkymmenen minuutin ajo- tai junamatkan päässä Helsingistä. Koska olemme kaukoasiakas, meidän luonamme möyritään neljä superpitkää päivää ja sitten on kolmen päivän viikonloppu, johon lukeutuu myös perjantai. 

Eilen kun kaivettiin oven edustaa, talosta ei päässyt ulos aamupäivän aikana. Minun oli pakko päästä töihin, joten minulle tuotiin kaivannon reunalle kone, joka ojensi sirosti nostinkauhansa. Astuin nostinkauhaan ja loikkasin siitä kaivannon toiselle puolen. Koira sen sijaan sai pissata ja kakata eteiseen oven raapimisesta ja uluttamisesta huolimatta. Kun kaivanto oli luotu umpeen ja ovi taas kuljettavissa, koira oli jo ehtinyt tykästyä järjestelyyn ja kävi sen kummemmin ilmoittamatta tarpeillaan eteisessä. Mitäpä sitä ilmoittelemaan, kun ei sillä näy enää olevan seuraamusta, että ovi lennähtää auki ja pääsee pihalle raivoamaan. Itse asiassa sisäkakkaaminen on miellyttävämpää, ei tarvitse koskea tassuilla märkää maata. 

Vompsu on koiran kaltainen, ihmettelee miesten ammatinvalintaa. Katselee välillä ikkunasta kaivannon etenemistä, pohtii ääneen, millaista olisi tehdä tuollaista työkseen. Ulkona päivästä toiseen, siirtäen savea hiekkaa kiveä, haravoiden alustaa tasaiseksi, poraten patolevyä seinään.

Kissoja salaojaremontti hermostuttaa. Jompikumpi on pissannut sohvan selkänojaan. Jos olisikin pissannut sohvan tyynylle, sen olisi voinut pestä. Mutta miten pestään sohvan selkänoja? Höyrypesurilla, ehdottaa Vompsu. Niin, voihan sitä höyryttää. Mutta poistaako se tuoksahduksen? Nyt kukaan ei halua oleskella sohvalla tai edes olohuoneessa. Ehkä heivaamme sohvan helvettiin nyt kun se on kusautettu. Se ei alunperinkään innostanut minua, tämä on ensimmäinen sohva asunnossani ja annoin sen jäädä, kun kerran saimme sen talon mukana ilmaiseksi. Mutta kissat ja Vompsu rakastavat sohvaa. Tai siis, rakastivat, ennen pissankumousta. 

Kaiken muun eriterallin ja pesukoneessa kusirättien pyörittämisen päälle omat kuukautiseni alkavat. Siitä tulee lisää pyykkiä. Tältä se tuntuu: Herään keskellä yötä sankkaan kissankusen hajuun. Haistelen tyynyliinaa: kauhistus! Haistelen lakanaa: kauhistus! Haistelen peiton reunan: voi helvetti! Revin liinavaatteet irti, raahin pesukoneeseen, kello on kolme yöllä. Uudet liinavaatteet. Mutta kusi haisee edelleen. Haistan pipoa: saatananperkkules! Ja sitten, paitaa: syyllinen löydetty, tästä intensiteetistä ei voi erehtyä! Paita oli jäänyt saunomisen ajaksi sohvan selkänojalle ja se oli käyty kusauttamassa ja se on leimannut hajun kaikkialle muualle. Housutkin haisevat lievästi kissankuselle, joten uudet pyjamanhousut. Sujahdan lakanoihin. Herään parin tunnin kuluttua tuntuun, että kaikkialla on märkää. Ensin tulee mieleen, että koira tai kissa on käynyt pissaamassa päälleni. Mutta ei, vertahan se vain. Kaikki on veressä. Veri ei onneksi haise niin pahasti tuoreena. Kello on puoli kuusi. Vaihdan lakanat ja pyjaman toisen kerran yön aikana. Onnistun vielä nukahtamaan sen jälkeen ja nukun melko pitkään vaikka koneet kuinka murisevat seinien ulkopuolella.

Nyt on perjantai ja työmiesten viikonloppu alkanut. Huomaan taas sosiaalisuuteni: heitä on vähän ikävä, minusta meillä on mukava rupattelusuhde, vähän kuin tietyt sukulaismiehet olisivat palanneet manan takaa ja heidän kanssaan voisi taas pohtia ja nauraa. Aika nopeasti sitä tottuu vieraiden läsnäoloon, etenkin jos he ovat sijoitettavissa omaan sisäisen kuvaston luotettavan kuviin. Meillä ei ole verhoja missään ikkunoissa, joten vaatteet on nyt käytävä vaihtamassa saunassa, jossa on sumennettu ikkuna. Muuten työmiehistä ei ole mitään vaivaa. He hoitavat omat ruokansa ja vessakäyntinsä jossain muualla. 

Menen tutkimaan pihaa kahdeksan pintaan aamulla hieman samaan tapaan kuin tutkitaan merenrantoja tai vieraita kaupunkeja. Miehet ovat koneineen möyrineet pihaa kaiken valoisan ajan, joten en ole aiemmin päässyt tutkimaan kunnolla. Ja kas, heti väistyy sisätilablues. Päivä sarastaa, kauhoin summittaisesti työnnellystä hiekkakuoppahiekasta pilkistää kivien kulmia. Varsinainen maaperähän täällä on savea, sitä on 18 metrin kerros, mutta talon kohdalta on jyrätty savea pellolla eteenpäin ja tuotu tilalle hiekkaa jostain hiekkakuopalta rekkalasteittain, olemme kuulleet naapurilta. Kiviä! Jääkauden pyöreäksi kirnuamia kiviä! Koko ajan kiviaarre on odottanut pihassa löytämistään! On minulla hanskatkin, mutta ne pitää tietysti riisua kiviä tönkiessä ja punnitessa. 

Haen vetokärryni ja ryhdyn kaivamaan kiviä käsin maasta ja lastaamaan kärryyn. Mikä ilo!

Jossain vaiheessa huomaan koiran kadonneen. Ehdin huolestua hetken - kuulin sen haukahtelevan jossain taustalla tyytymättömänä, ja nyt kun koira-aidat on jyrätty koneiden tieltä sivuun, se voi tietysti olla kävellyt minne saakka tahansa. Syyllisyys häilähtää, keskittyä nyt kiviin elävän sijaan! Mutta pikatarkistus osoittaa, että koira on mekkaloinut oven takana sen verran tarmokkaasti, että mies on käynyt päästämässä sen sisään. Ei sitä kiinnosta kiviurakka eikä märkien katujen ja metsien maailma vaan lämmin sänky.

Jatkan kivien kanssa kanssa kunnes Vompsu tulee kysymään, enkö aio syödä lainkaan aamiaista. 

Tosiaan, aamiainen. Semmoinenkin olisi hyödyllinen juttu. En ole muistanut tämmöisiä maallisia asioita innoltani. Huomaan, että on myös kakkahätä, sekin on piilotellut kivi-innon taustalla. Innostus on kummallinen lahja, se saa kadottamaan tietoisuuden sisäisestä tilasta jokseenkin täysin. Vasta tarpeiden käytyä aivan pakottaviksi kehonsa huomaa. Onneksi Vompsu keskeyttää kivi-innon ennen kuin olen kiskonut itseni alaselästä aivan juntturaan tai rakentanut migreenin pohjan raatamalla ilman asiaankuuluvaa ravitsemusta. 

Kivi-into on palaamista vanhaan. Siihen lapseen, joka lomamatkoilla keräsi valtavat kassilliset kiviä ja alkoi itkeä kun niitä kaikkia ei saanut ottaa mukaan kotiin. Vaikka kuinka ajattelin itsekin miesten töitä pihassa katsellessani, että onpa outoa työtä, vähän kuin joku jatkaisi hiekkalaatikkoleikkiä lopun elämäänsä, niin pakkohan se oli jo siinä samoin tein myöntää, että omat hiekkalaatikkoleikkini ovat edelleen asteen älyttömämpiä. Miehet sentään käyttivät lapioita ja asianmukaisia suojavarusteita, kun itse vääntelen kiviä ja maata hanskoitta. Nytkin kirjoittaessa sormet vähän aristavat, koska hiekka oli niin karkeaa että sormenpäät hioutuivat aivan sileksi. Vaan pianhan ne harjanteet kasvavat takaisin entistä ehompina. Miehet saavat toimistaan rahaa ja tekevät isosti jälkeä. Kaivanto on puolitoistametrinen, metrin levyinen. Maata siirtyy nopeasti koneen kauhoilla. Itse pipertelen laatikon tai ruukun kerrallaan, tai penkin, ja kannan multasäkit, hiekkasäkit, kivet käsin ja käsivetoisin kärrein. Liekö kyllästyisin tuommoisen koneen ohjaamossa, enhän saisi kosketusta multaan ja kiviin. 

Syötyäni aamiaisen pistän viestiä Kalifornian-naiselle, että meillä on pihaan tullut varsinainen taivaiden lahja, kasa kivenmurikoita. Jos joka päivä miesten työtauon ajan korjaan niitä kärryllisen talteen, minulla on viikonlopun jälkeen kolme kärryllistä kiviä! Rakennamme Kalifornian-naisen kanssa kivistä, polveilevaa polkua halki puutarhan. Siihen on kohta lisää materiaalia eikä tarvitse ostaa kiviä ja niiden kuljetusta rahalla. Hölmön hommaahan se semmoinen on, jos noita kerran tuossa pihassa on odottamassa talteen ottamistaan. 

Kummallista on ihmisen onni, kummallista: saada olla märässä lokakuun aamussa ulkona, pinota kiviä käsikärryyn ja raahata niitä kasaan niin että voi sortsikelien aikana taas hikoilla, kaivaa, sovitella, tunkea ja rakentaa kivistä pikku jokea, jonka solinan melkein kuulee astellessaan sitä pitkin paljain jaloin. Polku näemmä syntyy täysin kierrätyskamasta, täältä löytyneistä kivistä ja naapurin pihaltaan purkamista tiilistä, jotka olivat hänen makuunsa liian sammaleiset ja säistyneet. Minä en tietysti uusia tiiliä haluaisikaan. Parasta on, jos polkujoki näyttää siltä, että on polveillut täällä jääkauden sulamisvirroista saakka. 

Niin että mitä tulee siihen kuvaan, joka minua ohjasi tänne taloon, kuvaan tuolista kukkivan hedelmäpuun alla, pahoin pelkään, että onneni näyttää vähän toisenlaiselta: myllätyltä maalta, kiviltä käsikärryissä, mudalta eteisessä. Vaan ehkä kun käyn vanhaksi, ehkä sitten minulla on kivinen virta, jonka varrella istua hedelmäpuiden kukkiessa ja lausua mielessään rakkaimpia runoja, yrttiteemukissa muutama lehti suoraan penkistä napsaistuna. Eikä se niinkään tule menemään. 

Mutta tunnen itseni täällä onnelliseksi, etenkin sellaisina aamuina, kun unohdan innoltani aamiaisen. 

Aamuista

Rakastan aamuja. Keho on palautunut unen jälkeen, sarastaa. Kissa hyrisee toisella puolella, toisella koira tuhisee. Koira on sen verran iäkäs, että kaiho häilähtää joka aamu - jossain vaiheessa sanomme hyvästit, vaikka sydänvika onkin vielä kivuton lääkityksellä. 

Maailma ei ole vielä alkanut mekastustaan. Eikä mieli. Aamuisin se herää hiljaisempana. Yöllä on siivottu. (Ei tosin ulkoisissa huoneissa.)

Niinä päivinä, kun on mahdollista nukkua päiväunet - ja niitäkin välillä on joskaan ei koskaan lukukausien aikana tiistaisin, keskiviikkoisin eikä torstaisin - aamu voi sarastaa myös iltapäivisin tai iltaisin. Ne aamut vasta omituisen pehmeitä ovatkin. 

Tänään pitää tehdä monta asiaa, joista osa on kurjia ja osa hyvin innostavia. Kurjaa on esimerkiksi rahojensa karhuaminen puhelimitse entiseltä vuokraisännältä, joka ei ole edelleenkään palauttanut takuusummaa. Tämä on nyt neljäs puhelu asiaan liittyen. Muutimme pois viime marraskuun alussa. Hurjan innostavia ovat esimerkiksi työ iltasella, tykkään opettaa netissä, ja aurinkopaneelien asennuksen valvominen. Tänään ne asennetaan katolle mekaanisesti, sähkömies tulee vasta keskiviikkona, ja sitten paljon poutaa, kiitos. (Vaikka sydän sanookin sadetta sadetta sadetta.)

Tänään on perjantai, tämän viikon viimeinen työpäivä. Sitten muutama päivä aikatauluitta, joskin tehtävineen. On revittävä terassi, koska kohta salaojafirma saapuu ja kaivaa kaiken mudaksi. 

Näin mieli virittää kehon päivään. Tiikeri kyyristyy, valmistautuu. Kissa vaan keträä. Miten monta vuotta menikään ilman kissaa. Jospa sitä loppuelämänsä järjestäisi toisin. Ja täällä ehkä pakkokin järjestää, koska ilman biologista tai loukkutorjuntaa hiiret juhlivat lattioilla, eikä minusta ehkä olisi loukuttajaksi. Mieluummin kissa, etenkin kun niitä on niin paljon tässä maailmassa kotia vailla. 

Rakastan aamuja vaikka ne ovatkin täynnä hallusinaatioita. Hymyilen edelleen Will Storrin tavalle kutsua menneen, tulevan ja toisaallan asioita tietoisuudessa hallusinaatioiksi. No, sitähän ne ovat. Huuruissa ylös, keräämään märästä puutarhasta päärynöitä ja omenoita puuroon. 

Outo koirapolku

Jatkan ihmettelyä: eikö olekin kummallista, miten usein elämään tulee tietty tyyppi juuri siinä vaiheessa, kun on valmis ottamaan vastaan, mitä siltä voi oppia? Vai onko tämä illuusio? Olisiko ne asiat oppinut aiemminkin, jos olisi ollut siihen opettaja? 

Mietin tässä koiria, joiden kanssa olen elänyt. Jostain syystä mun on ollut koirista helpompi oppia asioita kuin ihmisistä - ehkä koska olen seurannut heitä niin tiiviisti ja rakastaen, ehkä koska koirien kanssa ei iske yhtä helposti päälle se arvioiva katse, jolla ainakin mut oli nuorempana kuorrutettu varsin paksulti - taistelen kaiken aikaa sitä vastaan, mutta hitto että se on vaikeaa (etenkin itseä katsoessa). Koirien kanssa on jotenkin ollut helpompaa tarkastella neutraalisti, huomata kuvioita ja sitten seuraavaksi tajuta, että ei helvetti, ymmärrän tuota kuviota osin sen takia, että ihan vastaava asia tapahtuu aina välillä omassa kehomielessäni.

Ensimmäinen koira oli helpoin - kasvatin sen pennusta ja sen kanssa sain lähinnä tuntea ylpeyttä siitä, miten rohkea, lannistumaton ja rauhallinen se oli: todellinen alfa, joka ei yhtään piitannut räkyttävistä rakeista. Ei minusta tuon ikäisenä ehkä olisikaan ollut kuin ihailemaan.

Toinen koira, rescue, oli jo vähän haastavampi: se rakasti ja arvosti selvästi enemmän miehiä, ja se oli aika pala itselleni, joka tietysti rakastin koiraa valtavasti. Vähitellen koira kuitenkin tottui siihen, että minä nyt olin se, joka sillä oli. Tämä koira visersi kaiken aikaa kun emme olleet ihokontaktissa ja rauhoittui vasta ihokontaktiin. Tuntui jotenkin ällistyttävältä tajuta, että niin, oikeastaan olen ihan samanlainen. Pulppuan yhteyteen kurottuvia sanoja (vähintään päänsisäisesti) ellei minua tue ihminen, aerialsilkki tai jokin muu halaava olento, kuten bolsteri tai huopa.

Kolmas koira (rescue) oli pelkopurija, jonka kanssa opin vihasta kaiken mainitsemisen arvoisen: se on puolustautumista, jonka taustalla on pelkoa. Tämän koiran kohdalla oli aluksi opittava lakkaamaan häpeämästä sitä, ettemme oikein olleet valmiit ulkoiluun: joka ulkoilusta tuli kaaos ja koira rellesti, miten lystäsi. Ensimmäisellä yhteisellä ulkoilulla se puri talutushihnan poikki ja tuli kotiin hampaat lahkeeseeni purtuna, hurjasti muristen. Tajusin, ettei sillä ollut ketään muutakaan ja että maailma pelotti sitä vielä minuakin enemmän, ja ostin metallisen talutushihnan. Pelkäsin koiraa melkein yhtä paljon kuin se minua mutta purin pelkoni itkien, etten ehkä jaksa enää seuraavaa päivää, en purren. Meille huudettiin jokunen kerta, että ei tuo koira sovi kaupunkiin ja että kouluta se piski. Mutta me vaan olimme prosessissa ja yksi päivä koira lakkasi riehumasta. Edelleen, jos minua suututtaa, kehotan itseäni, kuten kehotin koiraa sen kiukutessa, peittioa taputtaen: pure peittoa (joka totisesti purtiinkin rikki). Lopulta peiton puremisesta tuli vitsi koiran ja minun kesken: koira saattoi leikkihäristä ja mulkoilla minua sivusilmällä ja syöksyä sitten kurmottamaan peittoa ja sen päälle tulla hellittäväksi silmät naurua välkkyen ja leikkihärinää jatkaen. Vihastakin saa laskea leikkiä, saa olla tultasyöksevä lohikärmeke, kunhan korventaa mieluummin peiton kuin toisen ihon, ja senkin leikillään. Eikä koskaan tarvitse hävetä sitä, ettei ole vielä valmis.

Neljäs, nykyinen koira (lahja/rescue) on puolestaan niin arka ja herkkä, että saattaa mennä lamaannustilaan aivan normaaleista hoitotoimenpiteistä. Se on myös hyvin levoton olento, ehkä koska olemme sille jo mones koti. Sen avulla olen oppinut tunnistamaan itsessäni saman kuvion: kuinka kauan menee palautua ja uskaltutua ihmiskontakteihin sen jälkeen, kun luottamus johonkin tahoon menee, ja miten ylitsekäyvän voimakkailta voivatkaan tuntua läpikotaisin kohdatut pelot, joita ei taiteta peiton puremishaluiksi / joista ei syyllistetä toisia sillä ajatuksia pelosta kauemmas ja kehon toimintataipumuksia lamaannuksesta kauemmas harhauttaen. Tämä koira reagoi hyvin voimakkaasti meluun, nukkuma-aikojen venymiseen, kaikkeen ennalta-arvaamattomaan: niin, sen avulla on helpompi hyväksyä, että itse asiassa juuri näin oma kehonikin tekee. Toiset koirani eivät ole tätä oppia voineet tarjota, koska ne eivät ole samalla tavalla menneet tolaltaan elinympäristön muutoksista. Tämän koiran vertaiskäyttäytymistä tarkastellen minun on ollut helpompi suhtautua oman lapsuuteni muutamiin tapahtumiin: ehkä minäkin purin toisia naamasta, koska en saanut lähestyä riittävän hitaasti ja omilla ehdoin, tarkkailla ensin ja tutustua vasta sitten. Tämän koiran kanssa on ollut niin ikään kiinnostavaa seurata joidenkin aikuisten ihmisten suhtautumista sen tarvitsevuuteen ja herkkyyteen: minulle on kerottu muun muassa, että koiraa on haluttu lyödä siitä vastuussa ollessa tai ettei enää haluta sitä hoitoon, koska se on kuin hemmoteltu pikkukakara, jota pitää koko ajan käydä hyssyttämässä. (Tämä on nyt siis vain osa hoitajista - suurimmalla osalla ei ole ilmeisesti noussut näitä tuntemuksia tai ainakaan niistä ei ole kerrottu.) Tätä reaktiota katsellessani olen ehkä hivenen ymmärtänyt, miksi pienet lapset oppivat jo varhain kätkemään herkkyytensä ja tarvitsevuutensa jopa itseltään ja koettavat pitää sen piilossa niin pitkään kuin mahdollista. (Jotkut varmaan hautaan saakka.)

Tämä ihmettely on osa isompaa kuviota: ihmettelyä siitä, millaista elämä olisi, jos kaikki olisi mennyt toisin. Jos olisi esimerkiksi oppinut uimaan ennen koulua kertotaulun osaamisen sijaan. Mitä, jos ei tunnistaisi jotain asioita, jotka nyt tunnistaa? Mitä jos osaisi tunnistaa jotkin asiat, joille vain on sokea - täysin sokea? 

Mitä jos lähipiirissäni ei koskaan olisi tapahtunut seksuaalista hyväksykäyttöä ja mitä jos sen vuoksi - että ei olisi tapahtunut - vanhempani eivät olisi kokeneet erityistä halua suojella teini-minua, eikä olisi tullut koiraa, ei olisi muodostunut tapaa elää koiran kanssa - mikä kaikki olisi jäänyt oivaltamatta? Vai olisiko sen oivaltanut jotakin toista kautta? Mahdotonta tietää. 

Väärä kirjailija, lisää oivalluksia

Lainasin kirjastosta Carold Shieldsiä, kun luulin lainanneeni Joyce Carol Oatesia. Melkein saman kuuloiset, you see. No, eikös tästäkin löytynyt oivalluksia. Shields kuvaa samantyyppisen suhtautumisen sairastamiseen, jonka lapsuudenkotoa opin. Vaan on siitä edetty kauas. Tänäänkin olen lähinnä löllöttänyt, jotta olen saanut flunssan supistettua pieneen kutinaan keuhkoputkissa. (Keskiviikkona lennän Sisiliaan, luvassa mm. joogaretriitti, joten sitä ennen kutkan olisi paras kadota täysin.) Enkä ole tuntenut yhtään syyllisyyttä. Olen vain palannut laiskasti ajatukseen, että niin - jos affektien säätelyn keskeinen menetelmä on paeta läheissuhteita työhön ja rakentaa ne läheissuhteetkin painaen menemään tuulessa ja tuiskussa kymmenen kilometriä illassa muiden kävelijöiden hitaudelle muristen, ei ole ihme, jos lihakset alkavat muistuttaa teräsvaijereita ja jos itsen tai perheenjäsenen sairastuminen tuntuu uhkalta.

Edellisen sukupolven asema ja asenneilmasto on ollut vain niin erilainen, että hämmästyttää. Ei heillä ole ollut tilaisuutta tähän kaikkeen pysähtymiseen ja rentoutumiseen. Sen ymmärtää taas paremmin, kun lukee syntymänsä aikaan kirjoitettua kirjaa. Se on totaalisesti toinen maailma, jossa fiktiivinen liberaali yliopistohenkilökin puhuu susipareista, fyysisyydestä keskustelemisen ällöttävyydestä ja kerskakulutuksen ihanuudesta vs. kierrätyksen oksettavuudesta. Käyttää termiä "naismainen" halutessaan alentaa, ei ylistää, mieshenkilöä. Joskus mietin, miten eksyksissä vanhempani ovat koettaessaan ymmärtää niitä asioita, joita itse pidän arvossa, ja päinvastoin, vaikka toki vanhempien valinnat pitkään näyttäytyivätkin jonkinlaisena itsestäänselvänä polkuna, asioiden luonnollisena tolana, ja omat vanhempani ovat monessa suhteessa lopulta aika helposti ymmärrettäviä, onhan meillä paljon yhteisiäkin juttuja, kuten vaikka päihteettömyys ja tarve oleskella täysin hiljaisissa huoneissa. (Enkä ole ainut tuttavapiirissäni, joka miettii, kuinka vaikeaa on tajuta toisen sukupolven valintoja.)

Vaan on se jännittävää, että aikuisena on saanut opetella ihan vain olemisen. Ilman jooga-asanoita, hyödyllistä tai sivistävää lukemista, viinilasia tai jotain muuta tekosyytä olla touhuamatta. Ihan vain olemisen, kiskottelun peiton alla. Että se voi olla työn ja oppimisen vastapainona sitä kaikkein tärkeintä ja terveellisintä ja hyväätekevintä, samoin kuin niistä hankalista kehoista ja tunteista puhuminen sen sijaan että ne vain koettaisi vaieta kadoksiin. Tosin en kyllä osaa kuvitella, miten selviäisin ilman pitkiä kävelyitäkään. Onneksi on koira, jota eivät sään pikku oikut haittaa ja joka säteilee murinan sijaan tai ainakin sen lisäksi iloa joka ikisellä lenkillä. Ja itse en osaa murista kävelyillä kellekään, en ainakaan vauhdin tai sen puutteen takia. Oli mahtavaa päästä monen flunssapäivän jälkeen ensimmäiselle varovaiselle pidemmälle kävelylle. Aurinko! Puut! Kimmeltävä meri! Vain vähän sattuva hengitys! Naurava koira!

Suuntautuminen

Auringon appelsiini kierii taivaan ylösalaisen salaattikulhon pohjan ja seinän mutkassa, taidelukion seinä hohtaa sisäistä valoa, jota kutsutaan väriksi, keltaista ja keltaisen taitoksia mäen täydeltä, pastellitalot, valkean kenttä. Syreenien rungoissa täplittyy oliivinvihreä, korkinruskea, tummanruskea, musta, varjot ovat saavuttaneet taas määräisyytensä. Kirkko nostaa keskisormensa talojen lomasta rehvakkaasti pystyyn, kellot odottavat vielä sunnuntaita. Iltapäivä, pakkasta, tekisi mieli sanoa painovoiman käyvän appelsiineihinkin, taskuissa ne ainakin painavat kangasta pussittamaan säännönmukaisesti alaspäin. Siksi kai alassuisia taskuja ei juuri valmisteta: mitäpä niihin säilöisi.

Lumelle ja jäälle on kylvetty hiekkaa, mutta kasvaako siitä kallioita, siirtolohkareita, aavikko vai peräti uusi kortteli? Kivikaupunkiko siementää? Ja kas näin me käymme kaksin siinä kaksikossa, joka on varattu kaltaisilleni: ihminen ja koira, ihmetellen erikseen muttei juuri yhdessä. Silti kuljemme nyörin yhdistäminä, rinkuloimme naapurustoa sikinsokin päivien mennen.

Niin selkeäksi käy maailma, kun iltapäivällä voi kävellä, ja portaissa tytöt puhuvat appelsiineista hiihtoretkillä siellä missä autojen ääniä ei kuulu. En minäkään niitä kuule, en nyt missään, kun valo maalaa kaupunkia ja päästän otteeni. Rasahtamatta sekoittuu talojen pakka, asunnot ja asukkaat vilisevät läpi kortteliston. Kun minulla on rakkaus, sanat pakenevat, mutta yksin, yksin ja tuskassa ne tulevat taas, ei silta eikä edes laituri, astinkiviä ainoastaan, liukkaita ja jäähattuisia sanoja, kaukana tasalakisista. Ne pistävät todellisuudesta esiin kuka mistäkin ja mitenkin. En tiedä, onko niitä viisasta käyttää.

Ei muuta meitä kuin koira ja minä, puhun sille eikä se kuuntele, ja tiedän sen, ja siksi kutsun asioita väärin nimin leikilläni, se ei välitä, en välitä, kuljemme vain ja sees pakkanen muuttaa vähitellen sormia ja varpaita tuntemattomiksi ja ylimääräisiksi osiksi, jotka joku on unohtanut korjata talteen työn päätyttyä.

Kaksi yötä myöhemmin käymme jäälle aamulla kun muut vielä nukkuvat ja näemme siellä auringon hilautuvan laivojen siluettien takaa ylös raskaana ja hehkuvana. Hitaasti se pungertuu, hitaasti. Teen jäällä hieman joogaa ja ihmettelen kaikkia niitä autiuden värejä, kultaa, syvää purppuraa ja kylmää sinistä. Sitten kävelemme takaisin kaupunkiin vain sopiaksemme seuraavan jääretken jo muutaman tunnin päähän.

Yksinäisyydestä

Jos olettaisin, ettei ihminen ole pohjimmiltaan yksin, yllättyisin ja pettyisin paljon enemmän tai useammin. En muista, missä vaiheessa aloin hahmottaa elämän ja ihmisyyden näin, mutta sen on täytynyt tapahtua melko varhain. Olen kirjoittanut siitä niinäkin vuosina, kun minulla oli koulussa kaveri. Olen siten melko varhain ymmärtänyt tai päättänyt ymmärtää, ettei ystävyyskään oikein ylety tuohon yksinäisyyteen saakka.

Tunteet ja elämänvaiheet eivät synkkaannu. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi elää, sen selkeämmin tämän hahmottaa. Joskus aiemmin surin sitä enemmän. Nyt vain totean, tyhjänä ja hieman väsyneenä.

Miltä tuntuisi, jos mieltäisi maailman todellisimmillaan niinä hetkinä, kun on joku tai joitakuita, joiden kanssa aikataulut osuvat yksiin ja asia kuin asia synnyttää syvälle porautuvia keskusteluita? Niinä hetkinä kun mihinkään ei satu, ei särje, kiristä, huoleta? Miltä tuntuisi hahmottaa itsensä ennen kaikkia jonkin kompleksin osaksi, kuten olen joskus onnistunutkin tekemään vuosikaudet, osaksi jotain meitä? (Onnistun kyllä nytkin hahmottaamaan itseni osaksi elonkehää ja materioiden ja ideoiden kiertoa, mutta se on niin suuri kuva, että se ei enää ole mikään me, siihen kuoroon hukkuu yksi ääni ja valinnat tuntuvat kärpäsenkakkamaisen mitättömiltä.)

Tai oikeastaan - on jokin me, mutta se on hajoamassa. On se me, joka pelastui talvesta 2005-2006, heittelehti haaksirikkoisina kappaleina erillään ja kokoontui sitten yhdeksi. Kissat ja minä. (Koira on ollut täällä niin vähän aikaa, ja niin sattumanvaraisesti, etten ole onnistunut meistymään sen kanssa.) (Ja voi tietysti olla kyse siitäkin, että olen kadottanut kykyni meistyä?) Lohi tekee kuolemaa, hitaasti ja kipulääkkein kätilöitynä, ja kun muutamme tästä pois, Negaatio muuttaa Faunin luokse, koska se luottaa Fauniin enemmän kuin kehenkään muuhun, ja, no, minusta pitää valita sen asuinpaikka siten kuin se itse valitsisi, jos osaisi puhua ja vaatia kohteluaan omien halujensa mukaisesti.

Niin että ehkä mietinkin yksinäistymistä. En osaa sanoa.

Tuntuu niin kummalliselta että jo puolentoista kuukauden kuluttua kaikki on taas aivan eri tavalla. Eri ihmiset, eri asunnot. Sitten pitäisi jatkaa opiskelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitäisi tavata ihmisiä ja jaksaa käydä vesijuoksemassa. Kuuntelen puhetta lumesta ja sen tuomasta valosta enkä jaksa mainita, että minusta valo on aika pieni vastine märistä kengistä ja sukista. Siitä että tuoksut lakkaavat.

Jalka on taas kipeytynyt rasitusvamman kohdalta. Lähden aiemmin kotiin. Silitän kissoja, vien koiran ulos, niin pitää vain tehdä, vaikka astuminen sattuu särkylääkkeen takaa, koska en halua pyytää toisia, en halua sotkeentua heidän elämäänsä, heillä on oma yksinäisyytensä, oma tapansa nähdä asiat (ehkä minun pitäisi lopettaa blogin kirjoittaminen, koska näin kirjoittaessani pelkään heidän lukevan tämän kritiikkinä, kun koetan kirjoittaa kaiken vain toteavasti, ei ole mitään pelastettavaa, mitään ei koskaan ollutkaan pelastettavissa, olen matkalla kaiken aikaa, olin silloin ja olen nyt, ja ihmiset lähenevät, kohtaavat ja loittonevat) (ja vastustan edelleen pitäisiä, en ala sen tahtiin), koira iloitsee retkestämme, kissat kehräävät, työnnän pienen ruiskun harmaan suupielestä kielen päälle ja annostelen kipulääkettä pienissä pulsseissa. Konkreettisia toimia, joista ymmärrän hyvin vähän.

Yksinäisyyttä on nyt vaikeaa kuvata, koska se peittää kaiken nyt niin sakeana. Kummallista kyllä, se on läsnä vahvimmin niinä hetkinä, kun tietää tai kokee olevansa sidottu johonkin toiseen taloudellisesti tai muulla ei-spontaanilla tavalla. Kohtuullisuuden toivolla, ehkä. Jollain sellaisella epämääräisellä. Että tietää miten tuhoon tuomittua kaikki ihmistenvälinen vaihto on ja silti jatkaa, koettaa pysytellä ystävällisenä ja kohteliaana. Vaikka on kauempana kuin merenpohja ja taivaan kaareksi koettu väri. (Kummallista kyllä, sitten kun on luopunut kohtuullisuuden toivosta, tai miksi sitä nimittääkään, äkkiä kokee toisten läsnäolon ja avun kuumina ja koskettavina, melkein todellisempina kuin sen äänen, mielen, joka supattaa, nauraa, nyyhkyttää ja mitä äänet nyt tekevätkään, jäsentää maailmaa jollain tavalla, jonkinlaisena.)

Kun istuu toisten kanssa ja jalka tykyttää kipua, ajattelee toista maailmaa, sitä joka vastaa paremmin tuntemuksia. Ajattelee rantaa, marraskuista merenrantaa, jossa viima on työntänyt veden lietemaan poluille ja ruoholla on edelleen väri vaikkei se kasva. Sitä pimeyttä, joka on valaistujen polkujen ulkopuolella, huonosti kasvavaa suolamaata ja meren ääntä, yksinäisyyttä johon voi huutaa ja kirkua kenenkään hämmentymättä.

Haastatteluissa, joita teimme tanssivista ihmisistä yhtä harjoitustyötä varten, kuultaa läpi sisätilamaailman ja katumaailman kauheus. Liike, joka ei jäsenny kävelemiseksi tai istuen heijaamiseksi, on nimettävä tanssiksi, jottei itse leimautuisi hulluksi. Kun tanssii yksin kotona, tietää naapurien näkevän, ja on rohkaistava itseään mainiten, ettei siitä tarvitse välittää, koska hekin tanssivat puolisalaisissa eriöissään. Se, että saa liikkua jossain vapaammin, rinnastuu huumeeseen. Ymmärrän noita lyhyitä tuokioita paremmin kuin monia muita puheenaiheita.

Se yksinäisyys, että tietää olevansa yksin kokemustodellisuudessaan. Se omituinen tuntu, että on kuin sitä ja siinä koettua olisi jotenkin puolustettava ja perusteltava jollekulle - vaan kenelle? Omituiset päähänpistot ja päätökset, joihin oletetaan suhtauduttavan rationaalisesti. Vai oletetaanko? En tiedä! Tiedän hämmästyttävän vähän tästä maailmasta ja siitä, mitä oikeastaan oletan siitä.

Yhä useammin tänä syksynä on tuntunut siltä, ettei ole enää mitään sanottavaa kellekään. Olenkin kirjoittanut vain harvoin.

Raportteja ja oppimispäiväkirjoja tietysti kirjoitan, mutta niidenkin kanssa pysähtelen tuon tuosta miettimään, miksi teen niin. En oikein jaksa olettaa työllistyväni tuollekaan alalle. Tai onko se edes mikään ala. Olen kiinnostunut niistä samoista asioista kuin ennenkin, samat pulmat iskevät vasten naamaa. Ja välillä minulla on liian samanlainen olo kuin seitsemän vuotta sitten. Kaiken hajoaminen palasiksi, kykenemättömyys uskoa minkään jatkumiseen tai jatkumisen hedelmällisyyteen. No, toistaiseksi olen pystynyt syömään ja nukkumaan, koska minulla on hierominen. Se maadoittaa. Ja harmaa kissa: jonkun on annettava sille lääke. Ja koira: sitä on käytettävä ulkona, se iloitsee. Ilo tarttuu hetkeksi, ihailen harmaan kissan sitkeyttä ja uteliaisuutta. Entä sitten kun sitä ei ole enää antamassa minulle toivoa?

Koetan lohduttautua ajatuksella: Tulee uusia eläimiä, uusia ihmisiä, uusia asuntoja, uusia vuodenaikoja, uusia unia. En lohdutu. Yksinäisyys siellä alla pysyy. Niinä hetkinä kun se tihentyy ja kiristää sisäänsä siten että toisten kanssa on vaikeaa olla silloinkaan kun heidän kanssaan jakaa tilan, ajan ja puheenaiheen, tuntuu hetkittäin vaikealta hengittää. Kodilta tuntunut lakkaa tuntumasta kodilta. En osaa uskoa, että osaisin antaa kellekään mitään: ei sanoja, ei rakkautta, ei iloa.

Pysyttelen tässä tuntemuksessa ja tutkin sitä.

Puhuttelen sitä, nimeän sen ja muistutan sitä siitä, ettei se ole ainoa tuntemus. Jos se olisi kaikki ja kaikkialla ja aina, en huomaisi eli erottaisi sitä. Sen huomaaminen tuntuu todistavan, että muistan muunkinlaista olevan. 

Vuoristoratautuminen

Kuvia: Tässä, kuva itsestä harmoniahakuisena olentona.

Onko kuva syötetty pedagogisessa mielessä? Muistan äidin saarnat isälle tämän sanallistettua minut tyhmänä, itsepäisenä, kömpelönä, idioottina, hulluna jne. - listaa voi jatkaa, isä sanoo suutuspäissään kaiken mitä sylki suuhun tuo, ja tuohan se; se oli silloin kun hän eli stressielämää, eläkkeellä hän on joku toinen, leppoisampi, kuuntelevampi - eikä ihme, että muistan, koska tuo keskustelu käytiin monta kertaa. Älä sano lapselle noin, lapsi identifioituu noihin sanoihin, toistaa niitä itselleen, niistä tulee sen totuus. Älä sano mitään jos ei ole mitään myönteistä sanottavaa. Äitiä ahdistaa se, että identifioidun typeryyteen, kömpelyyteen ja niin edelleen. Siihen on syynsäkin: olen muutaman kerran huutanut, että entä sitten, jos olen niin idiootti, miksette te heitä minua ulos.

Lapsi saattaa olla täynnä raivoa silloin kun hän pelkää, oikeasti pelkää, tosissaan, että hänet voidaan heittää ulos. Raivossa lapsi sylkee vanhempien kasvoille takaisin kaiken sen, mitä hänet on pistetty kuuntelemaan itsestään.

Äiti lähestyy asiaa toisella tavalla. Äiti suosii myönteisiä määreitä. Sellaisia kuten harmoniahakuinen ja lempeä. Leimaudun niihin eri tavalla, eri moodit määrittyvät niiden mukaan. Mutta ovatko ne lopulta yhtään sen vähemmän väkivaltaisia kuin nuo isänkään antamat määreet?

Älä nyt viitsi, sanoo äiti selvittyään oman itkunsa yli. Minä tiedän että sinä olet harmoniahakuinen ja haluat sovintoa. Minä tiedän että sinä olet lempeä ja sinusta tuntuu oikeasti tosi pahalta kun sanot ilkeästi. (Sekin on totta. Kaikki määreet istuvat kuin hansikas. Tarvitaan vain, simsalabim, niiden ääneen sanominen.) Taltun.

Viime päivinä elämä on ollut yhtä vuoristorataa. Olettaisin sen liittyvän muutamaan seikkaan: Yliopiston orientoivat alkavat perjantaina. Kustannustoimitan pitkästä aikaa ja tekstieditoinnin spinozalais-bachilainen pää poikki -ilo saa otteen mielenmaisemastani. Viikonlopusta jäi yksi yö nukkumatta. Tästäkin viikonlopusta; kaksi niitä putkeen suistaa lähelle holtittomuutta, koska aamuvirkkuna en osaa nukkua univelkaa nopeasti pois vaan tasaantumiseen kuluu pitkiä aikoja.

Vuoristorata ratautuu. Vähitellen tietyt, tietyntyyppiset vasteet käyvät selkeämmäksi. Terrierimäisyys, esimerkiksi. (En pidä terrierimäisyydestä.) Tajuan melkein kerjääväni turpiin, kun sanon, mitä ajattelen, mutta yhtäkaikkisesti haluan sanoa asian ääneen, koska minua nyppii välinpitämättömyys ja asioiden perseelleen suistuminen sen takia. Terrierimäisyys ei sovi oikein yhteen harmoniahakuisen itsekuvan kanssa. Ja silti keskellä terrierin vimmaa haluan, että murinan jälkeen saa asettua ja ettei homma mene samanlaiseksi kuin silloin kun kaksi narttua yritti yöpyä samassa mökissä: epävarmuus aiheutti tappelun jälkeen pienen varomurahduksen toisen liikkuessa liian lähellä, ja äkisti koirat olivat taas toistensa kurkuissa kiinni. (Tai oikeastaan päissä: toiselle tuli reikä kirsuun ja toisen korva repesi juurestaan.)

Näen riemukkaan unen. Unessa terrierimäisyys käy ilmi erityisen selkeästi, sillä siinä nousen vastustamaan rehtorin tervetuliaispuheessaan esittämää huomautusta, että rattopoikuus on täysin teoreettinen konstruktio. Kaiken huipuksi käyn vastustamaan tuollaista käsitystä iloisena, täsmällisenä ja jopa ironiaa hyödyntäen. Viimeistä näistä en toki valveille tekisi suin surminkaan. Ja mitä iloon tulee - no, en muista, että osaisin tuolla tavalla huolestumatta puolustaa kantaani. Vaikka olisin melko varma siitä, että argumentissani on jotain puhtia ja perää (joskin tietysti perusoletus on, että erehtyyhän sekin, mutta ei voi sanoa eikä tehdä mitään, ei yhtikäs mitään, jos odottaa jumalten varmuutta) niin piru vie, enkö vain koekin argumentoidessani kummallista pelkoa siitä, että kohta naamalleni singotaan vähintään pulpetti, kun en osaa kokea, tuntea ja ajatella sen harmoniahakuisemmin. Ilo tarvitsee siis ponnistelua yli huolten myräkkäisen myttykasan, toiveikkuuden aktiivista valamista ja runsasta vakuuttelua sen suhteen, että saan olla typerä ja erehtyvä ja että saan olla raivostuttava itsepäinen suikale, hulluämmä ja niin edellleen.

Unessa ilo esiintyy välittömästi, sillä lailla kuin se saattaa esiintyä tentissä tai kirjoittaessa jotakin sellaista, joka ei tunnu turpiin kerjäämiseltä. (Tosin blogatessa olen oppinut, että usein se, mikä ei tunnu itsestä turpiin kerjäämiseltä, saattaa osoittautua sellaiseksi!)

Olen tänä kesänä tehnyt myös improteatteria, ja oivaltanut sen puitteissa muutaman seikan. Esimerkiksi sen, että on olemassa ihmisiä, jotka menevät täysin lukkoon, jos heille tai edes heidän roolihenkilölleen puhuessaan toinen korottaa ääntään vaativaan sävyyn. Hämmästyin tätä ilmiötä hurjasti ensialkuun. Mutta sittemmin olen kerinnyt miettiä asiaa ja todeta sen ehkä olevan aivan samaa perua kuin sen, etten minäkään erityisemmin pidä siitä, että minulle korotetaan ääntä tuollaiseen sävyyn. Minä en mene lukkoon samalla tavalla, mutta saatan kyllä hermoilla moisen tapahtumisesta etukäteen. Itse asiassa monesti olen aivan varma, että nyt tulee joku ja huutaa ja on vihainen. Sitten saatan hämmästyä kun niin ei käykään. Eikö kuulostakin hassulta: että kerjää turpiin, kun sanoo sen, mitä mielestään on asiallista sanoa, kun on kerran tällainen ja tällainen asenneongelma ja siihen olisi hyvä jollakin tavalla puuttua? Tästä tulee elävästi mieleen Jean-Jacques Lecerclen Philosophy on Nonsensessa tekemä erottelu kahteen erilaiseen keskustelun eetokseen: agoniin ja eireneen. Agonistisen arkkikuvaksi muistoissani hahmottuu ikimuistoinen Herttakuningatar, joka huutaa kaikkeen: "Pää poikki!" Eirene olisi sitten kai semmoinen eetos, jossa ajatellaan keskusteluiden soljuvan kohti yhdessä ja sovussa tehtyjä loppupäätelmiä, jaettuja johtopäätöksiä, jaettua kuvaa maailmasta. Huomaan odottavani usein toisilta ihmisiltä enemmän agonia kuin eireneä ikään kuin syvätason perusoletuksena. Se, että joku paljastuu eireenimmäksi, on tosiaan paljastus.

Tietysti agon ilmenee vain silloin, kun uskaltautuu purnaamaan vastaan tai huomauttamaan jostain.

Minua hämmentää se, että on tosiaan ihmisiä, joille ei ole koskaan aiemmin huudettu ja jotka menevät siitä lukkoon. Kai olen vain itse tottunut siihen. Jos minä olisin mennyt lukkoon, tuskin sanoisin enää sanaakaan. (No, on niitäkin jaksoja ollut, kun en ole juuri puhunut kuin muutamalle ihmiselle.) En kyllä itse halua huutaa. Ainakaan vihaisesti. Suutun helposti itselleni silloinkin kun innostuksissani korotan ääntä. Miksi? Koska se sotii jotakin vastaan. Näkymättömyyttä, ehkä. Hassua.

Toinen juttu, jonka olen huomannut improssa, on se, että hahmotan statukset usein ihan toisella tavalla kuin toiset. Minulle se on aina ponnistuksen takana, en jotenkin erota niitä tuosta noin vain arkitilanteissa (ja se poikii joskus hupaisia seuraamuksia vaikkapa työhaastatteluissa tai suhteessa opiskelutovereihin ja opettajiin; en kertakaikkisesti osaa esimerkiksi kokea opettajien natsittavan ja määräilevän puhdasta pahansuopuuttaan ja se voi herättää närää, jos totean, että hänhän nyt vain hoitaa täsmällisesti ammattitehtäviään tarkistaa, olemmeko oppineet, ja sparrata meitä oppimaan - huono ohjaaminen on asia erikseen, siitä minäkin kyllä purnaan jos uskon sen muuttavan käytäntöjä, mutta usein yleisessä narinassa on kyse jostakin muusta, jostakin minulle näkymättömästä asetelmasta, jossa opettajat ovat ylempiä, joita vastaan tuntuu jopa kuuluvan pullikoida; minusta he ovat samalla tasolla ja tavoitteemme yhteiset, joten purnaan vain jos heidän käytäntönsä sotivat oppimistavoitteitani vastaan; useimmiten opettajat suhtautuvat hyvin ja luontevasti siihen, että heidän kanssaan keskustelee kuin vertaisen kanssa, juuri tässä asiassa vähän kokeneemman vertaisen vain). Statukset ovat kyllä minulle vielä niin hepreaa, etten ehkä vielä käy erittelemään niitä sen enempää. Usein nimittäin käy niin, että minusta tuntuu, että jonkun status samanaikaisesti nousee ja laskee. Mikä ei kai voi tarkoittaa kuin sitä, että sekoitan ilmiöitä toisiinsa ja tarvitsen tarkempaa erittelyä ja ehkä oman terminologian ensiksi, jota voin sitten koettaa tulkata statusten kielelle. (Klassinen perse edellä puuhun -metodi, mutta sitä kautta saattaisin innostua aiheesta, vaikka tähän voikin mennä aikaa...)

Kolmas jännä juttu improssa on ollut se, että olen hahmottanut hurjan selkeästi, miten paljon pidän fantasiasta ja fantastisesta sekä ideoita rohkeasti pallottelevista ihmisistä. Pienieleisyys ei erityisemmin miellytä. Tavallaan olisin voinut tajuta tämän jo paljon aiemmin ja muualla, mutta enpä ole tullut tajunneeksi. No, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Improssa olen saanut roolihahmoja kokeillen huomata, että hahmo kuin hahmo, kohtaushahmoni alkaa rakoilla, kun rupean ärsyyntymään ennen pitkää, jos toinen kaiken aikaa odottaa minun tekevän kaiken työn tilanteen aktiivisesti eteenpäin viemiseksi, kutistaa itsensä, odottaa minun määrittelevän hänet ja niin edelleen. Ei: haluan vastusta. Ei ehkä agonista vastusta, koska haluan myös säilyttää puhuvan pääni, mutta jonkinlaista vastusta. Jos en saa vastusta, en koe saavani tilanteesta oikein mitään. Kaikkein hauskinta oli, kun teimme tarinaa toveri Timon kanssa. Siinä nousi melkein lentoon, koska molemmat pompottelivat aivan hullunkurisia jatkokäänteitä.

En osaa oikein hyvin ehkä kuvata tätä ilmiötä, mutta yritän kuitenkin: on seurueita, joissa tunnelma oireellisen lattea. Ihmiset varovat tarkasti sanomisiaan, vahtivat huolissaan sitä, miltä vaikuttavat ja näyttävät antautuvan kontrollimieltymyksilleen niin täysin, ettei kukaan tule koskaan sanoneeksi mitään kiinnostavaa, järisyttävää, mieltämyllertävää. Tiedän nuo kontrollimieltymykset mainiosti, koska tunnen ne itsestäni varsin hyvin. Harmoniahakuisuus! Lempeys! Noin niin kuin esimerkiksi. Tällaisen seurueen tunnelma voi silti olla vielä aika monenkinlainen. Latteuden rikkomisiin voidaan suhtautua esimerkiksi monin eri tavoin. Myönnetään: Tykkään rikkoa latteutta. Mutta tykkään rikkoa sitä pehmeästi. Tai mistä minä tiedän, onko se pehmeää toisista. Mutta olen jotenkin ajatellut pehmeämmäksi sen, että provosoinnin sijaan kyselen jostain latteasta toteamuksesta ja koetan saada sen syventymään, elävöitymään. Joskus tuntuu kuin joku ihminen olisi kiedottu johonkin ihme limaan tai ektoplasmaan tai huntuun, jonka takaa häntä tuskin hahmottaa. Ehkä olen vain liian utelias ja ihmiset ajattelevat näiden huntujen takaista joksikin niin kauheaksi ja häpeälliseksi että kokevat suojelevansa minua pahalta niiden laskoksista kiinni pitäessään. Tiedä tuosta. Luulen kyllä, etten säikähtäisi vähästä. Tai kukaan muukaan (ainakaan harjoittelun jälkeen). Eiväthän he voi sitä tietää. Mutta haluaisin saada jonkin kosketuksen, jonkin liikahduksen, havaita elävämpää. Jos tuntuu, ettei se onnistu, en jaksa seuruetta kauan. Eihän elävöityminen voi olla vastuullani. Voin ehkä avata jonkin mahdollisuuksien ikkunan, mutta siihen se jää. En voi kiskoa ihmisiä ulos ikkunasta ja harsoistaan. Ehkä he eivät halua ulos sieltä. Heillä on varmasti siihen hyvät syynsä. Ja minä taas, no, en kestä sisätiloja pitkiä aikoja. Tai puristavia vaatteita.

Ehkä olen aika vuoristoratautunut. Haluan mieluummin oivalluksia ja järkytyksiä kuin tasaista mitäänsanomattomuutta.

Mutta kyllä kommunikaatio voi olla vaikeaa. Joskus ajattelee heittävänsä toiselle pallon ja odottaa hänen koppaavan sen ja sitten sinkauttavan sen takaisin. Mutta toinen saakin kosketuksen flyygeliin, joka lentää sinkautuksestani ja lyhistyy kauhusta. Kas, se on ymmärrettävää. Minullekin käy välillä niin. Saattaa mennä hetken ennen kuin tajuan, että flyygelilläkin voi kopitella ja että oikeastaan se onkin siis pallo, koska onko kukaan koskaan kuullut flyygelipeleistä...

Eilen leikin Vompsun kanssa lyhyen improleikin. Teimme yhteistä tarinaa ja sanat piti sanoa yhteen ääneen samaan aikaan. Koetin antaa hänelle vetovastuuta (koska hänestä joskus tuntuu, että haluan hänen tekevän tahtoni mukaan, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa - haluan vastuksen) ja tarina meinasi tyrehtyä siihen, ettei kukaan tahtonut sanoa mitään. (Tylsää, ettei ollut aikaa odottaa. Minusta olisimme voineet ihan hyvin istua vaikka pari tuntia odottamassa tarinan alkamista. Mutta sen olisi pitänyt tulla heti. Ikään kuin tarinat niin tulisivat!) Lopulta saamme kuitenkin aikaan pienen kauniin lauseen: Olipa kerran einäkuupu ja siinä linnuja.

Einäkuupu. Linnuja. Minusta ne kuulostavat vähän siltä, miltä elämä alkaa kuulostaa, jos alkaa liian tarkasti vahdata, että se kulkee kaikkien säännösten ja suositusten mukaan, ja unohtaa kuunnella, mitä mahdollisuuksia, hassunkurisuuksia ja ihmetyksiä kohoaa mieleen. Tietenkin haluaisin osittain olla toisenlainen. Tai enemmän toisenlainen. Enemmän joku toinen. Mutta ensin on hahmotettava tämä. Tämä tässä. Se, mitä kaikkea siihen sisältyy, kuten terrierimäisyyden ja harmoniahakuisuuden huvittava dialektiikka.

Hiljaiselämää

Mökillä on hiljaista, kun saavumme. Tikan pehmeä koputus etenee kohti rantaa, toukat eivät raota kaarnan ovea. Järvi peilaa taivasta pelottavan tyynenä. Järviruoko puskee vuoroin kellanvihreitä, vuoroin tummia kaaria levollisesti äilähtelevästä poudasta ja kumpupilvistä. Surina voimistuu mökin nurkalla, mutta se ei kumpua ampiaisten pesästä vaan sadoista kimalaisista, jotka hurmautuvat tuoksuvatukan kukinnasta.

En ole koskaan käynyt täällä näin, ilman Vompsun sukua. Kerran olemme käyneet kolmistaan Vompsun äidin ja Vompsun kanssa, mutta silloinkin puhetta on riittänyt ja radio soinut keittiössä. Nyt on riittävän hiljaista, jotta osaan asettua paikkaan, solahtaa osaksi kesää. Nukahdan ja herään varhain. Ehdin venytellä laiturilla ennen kuin toiset ovat heränneet. Ja ennen kuin vieraat heräävät, olen jo pessyt pyykit. Pyykkääminen on täällä valtavan hauskaa: ensin otetaan edellisillan saunavesien lämminjämiä, sekoitetaan niihin tira mäntysuopaa ja tira astianpesuainetta, rutistellaan kesänväriset vaatteet käsin sankossa laiturilla, alasti tietysti, etteivät puhtaat vaatteet kastu, ja sitten vaatteiden vääntämisen jälkeen ne pulautetaan järveen huuhteluun. Tarvitsee vain istua alasti laiturinreunalla ja vangita hulmuava kankaanretale jalkaterien ja nilkkojen väliin ja ojentaa ja koukistaa polvia.

Vuorikaunokista löytyy kuollut kimalainen. Tien varsi työntää ahomansikkaa. En muista tarkalleen, milloin viimeksi olisin syönyt överit niistä, mutta nyt niin käy.

Ja mukana ovat koirat. Ne juoksevat, touhottavat, ihmettelevät. Joskus ne haukkuvat aaveita. Soutuveneessä kukin niistä käyttäytyy itselleen tyypillisellä tavalla: perunkarvattoman pentu (siskolta lainassa) makaa silmät kiinni ja toivoo olevansa jossain muualla, villakoira asettuu jatkuvasti soutavien käsien ja veneenpuoleisten aironosien tielle eikä näytä yhtään häiriintyvän saamistaan tönäisyistä, saahan se myös huomion ja voi sijoittua kauas pelottavista reunoista, ja vanha viisas rakas Nasu keikkuu etutassut veneen laidalla ja kurkistelee vettä ja lokkeja ja kaikkea niin että melkein keikahtaa laidan ylitse. Niin että jos puhutaan siitä, kumpi voittaisi, karhu vai leijona, lienee oikein vastata, että se on vähintään yhtä paljon persoonallisuus- kuin lajikysymys. Koirat eivät onneksi käsitä olevansa koiria sillä tavalla, että niiden pitäisi noudattaa jotain määrättyä koiramaisuutta tai koiruutta kelvatakseen.

Niin että ei minun tee mieli oikeastaan yhtään mitään muuta kuin toisinaan ruokaa ja sitäkin aika vähän. Toiset juovat aika paljon. Se tuntuu jotenkin hämmentävältä, koska kaikki täällä tuntuu nyt kovin täydelliseltä. Ehkä he eivät hahmota asiaa näin. Tai sitten heidän täydelliseensä kuuluu alkoholi. (Minulle se taitaa olla korostuneesti työkalu. Levottomuuden työkalu.)

Saapuu vieraita, he nukkuvat ja valvovat myöhään. Toisaalta se ei hämmennä koska koiratkaan eivät ymmärrä heräämistä kanssani. En anna näiden kohtien ahdistaa. Mutta jään miettimään, miten toisille syntyy sellainen ajatus, että on itsestäänselvyys herätä eri rytmissä luonnon kanssa, mikäli se sallitaan. Ja jatkuvasti muuntaa tajuisuuttaan, lievästi mutta kuitenkin, jos siihen on mahdollisuus. Se tuntuu niin kummalliselta, koska minusta tuntuu itsestäni taas varsin selkeältä, että selvin päin asiat erottuvat selkeämmin, esteettiset kokemukset ilmestyvät täydempinä ja sisäinen rauha - no, se laskeutuu vain selvinpäin. (Ja tarkoitan nyt myös ei-kahvia ja ei-teetä.) Ja en voi mitään sille, että arvostan tätä rauhallista oloa enemmän. Ja että mikäli se ei tunnu ahdistavalta tai siis jos jokin muu ei ahdista minua, niin mieluiten en ota saunakaljoja tai ruokamaljoja tai muutakaan.

Jotenkin se ei sovi yhteen tämän rauhallisuuden kanssa.

Mistähän moinen kokemus ja näkemys kohoaa? Siitäkö, ettei omalla perheellä ollut mökkiä, jossa olisi opittu tuommoinen mökkikulttuuri? Vai siitä, että molempien isovanhempien miespuolella oli alkoholiongelma, joten heidän mökeillään ei naukkailtu edes saunakaljaa, koska siitähän se putki lähti päälle. (Joitain putkikertoja olen kyllä nähnytkin eivätkä ne toimineet hyvänä mainoksena.) Vai siitä, että omat vanhemmat ovat absolutisteja? Vai siitä, että aina kun oltiin maalla, olin ainoa ikäiseni, toiset olivat vanhempien ikäisiä tai kymmenen vuotta nuorempia, eikä siten syntynyt mitään paheellisia maistelurinkejä, ei, kävelin vain itsekseni ja keräsin kukkia ja palautin mieleen niiden latinankielisiä nimiä ja tunsin itseni ulkopuoliseksi koska en suostunut äidin kanssa antakaa meidän edes tiskata -leikkiin enkä isän tennisseuraan enkä vanhuksien tanhurinkiin enkä pienten lasten kiljumiseen. Mutta ulkopuolisenakin viihdyin hyvin, etenkin siinä vaiheessa kun oli jo nuorempiakin lapsia, joihin kohdistui vanhempien ihmisten hirviömäinen huomio, jossa huomautellaan näteistä nenistä ja hyvistä naimamahdollisuuksista ulkonäön takia. (No, ainakaan minusta ei tullut sen takia ylpistynyttä; päinvastoin, pyrin verhoutumaan säkkeihin ja tuhkaan ettei minua olisi myyty kauppatavarana naimisiin vastoin omaa tahtoani. Samaa mieltä siis olen siitä, ettei pienille tytöille kannata puhua ripsistä ja nenistä ja hymyistä, syy on vain vähän eri... ei ulkonäkökorostus välttämättä synnytä käsitystä siitä, että siihen pitää korostetusti panostaa; se voi synnyttää myös silmittömän kauhun siitä, ettei ketään kiinnosta kokemus ja sen liike, ainoastaan joku helvetin naimamahdollisuus. Ei ihme, etten luottanut vieraisiin aikuisiin pätkääkään.)

Aamulla on parasta kun muut vielä tahtovat nukkua.

Joskus ohimennen käväisee se ajatus, että pitäisi jaksaa olla seurallisempi, mutta annan sille nopeasti huutia. Pöh. Ei minun tarvitse parantaa naimamahdollisuuksiani tai muuta höttöä. Saan haluta tämän yksityisyyden, tämän hiljaisuuden, nämä omat hetket. Se tuntuu erilaiselta suuntautumiselta, mutta entä sitten. Muistan äkisti tällaisina aamuina, miten paljon tavallaan pidin yksinelämisestä, vaikka toisaalta olinkin pimahtaa siihen. Pidin siitä, miten hiljaa saatoin olla.

Hyvä niin ja hyvä näin. Olen viettänyt niin suuren osan elämääni yksin ja melko yksinäisenäkin, ettei minulla ole kiirettä siihen takaisin. Tulkoon kun on tullakseen. Osaan asettua siihen ehkä jopa luontevammin.

Järvi metelöi kummallisessa rytmissä. Meri ei ääntelisi noin. Mutta samalla tavalla sekin ajaa rantaan muhmua.

Löydän korkean heinän keskeltä siperiankarhunvatukkapensaan, jonka toimme joitain kesiä sitten. Ostin niitä samalla kaksi, toisen palstalle ja toisen tänne. Palstan pensas on valtava rehottaja, joka änkee juuriversoja pitkältä emokasvista. Tämä pensas on kaksi ohutta suikeroa heinän seassa. Suunnittelen heinien ylöskääntämistä ja järvimuhmu-heinäkatteen sommittelua, jotta taimi saisi vahvistua ilman kilpailua.

Tänään tulee lisää vieraita. Se tuntuu hauskalta.

Maanantaina tulee myös tulos siitä, miten kasvatustieteellisen kanssa on käynyt. En osaa ajatella asiaa suuntaan enkä toiseen. Joka tapauksessa olen saanut sen toimituskeikan, jota hainkin. Kai heitä miellytti sitten se, että vakuutin, ettei toivottomia urakoita olekaan. (Se, että ryhtyisin toivottomaksi jonkun firman juhlakirja-historiikin takia, on aika fantastinen skenaario. Ei, ei ja ei kiitos. On niitä parempiakin toivottomuuden aiheita. Kuten vaikka holtiton kulutuskulttuuri.)

Lakaisin saunapolulta enimmät neulaset. Vompsu hämmästyi, miten hyvältä polku nyt tuntuu kulkea. Vaikka hieman häntä ihmetyttää, miten hänen äitinsä suhtautuu moiseen toimeen kun ei täällä kuulemma ole ennen neulasia poisteltu poluilta. Tuleehan niitä lisää, lohdutin.

Nyt lopetan kirjoittamisen (muut nukkuvat) ja menen nautiskelemaan taas yhtä seesteistä, hiljaista aamua. Jokainen aamu tuntuu täydeltä, kimmeltävältä, innostavalta, ihmeelliseltä.

Ei ihmisääntä mistään. Paitsi oma hengitykseni. Mutta annan sen anteeksi saman tien.

Kaksi tyytyväisyyden maailmaa

Ainoastaan kirkkaan keinovalaistusta sisätilasta tämä näyttää kaurapuurolla laveeratulta. On aamu, vasta muutamia ihmisiä ulkona. Sumua tuntuu uhoavan ihan kaikesta: oksista, hautausmaan aidasta, jäältä jonka päälle on ujunut päilyvää vettä. Autot surahtelevat harvakseltaan moottoritiesillan yli.

Koetan kuvitella pesutuvan, josta äsken sukelsin elävien kerrokseen, keinovalon ja keinolämmön, vaatteita miedosti vaahtoavassa vedessä myllyttävän korkeateholinkoisen teollisuuspesukoneen, kuivausrummun lisälämmöttömän viimeistelypuhalluksen villavaatteisiin, jotteivät ne pölisisi, yritän kuvitella sen tuoksun ja tuon vaivihkaisen hyvänolontunteen, joka liittyy talousaskareisiin. Ne osaa tehdä aina mitenkuten, niistä ei kukaan uskalla tulla sanomaan, etten niitä osaisi, vaikka välillä kutistankin paitoja ja Intiasta tuotu paita värjää villat kusenkeltaisiksi.

Se on kovin kaukana tästä maailmasta, vaikka molemmat ovat tiukan yksityisiä maailmoita, hiljaisuusmaailmoita. Kaukana ovat myös aurinkoiset aamut ja aamut joina on kiirehdittävä tekemään muka jotakin tärkeää.

Siinä, yksin tai oikeastaan kaksin heikoille jäille toiveikkaana kuikuilevan koiran kanssa, tyytyväisyys laskeutuu. Se kuulostaa tältä: jos nyt kuolisin, en jäisi suremaan tai kaipaamaan mitään. Se tuntuu kovin toiselta kuin pesutupatyytyväisyys, nautinto asioiden järjestymisestä ja ajasta joka ikään kuin hymyilee aina kun saa palata pyykin ääreen, seistä pesukoneen luona sormet koneen yläetulaidalle ojentuneena, koneen tärinää tunnustellen. Tai makaamisesta pyykkituvan lattialla venytyksessä, koska siellä on helpompi laskeutua lattian varaan kuin asunnossa, siellähän on laulava kone.

Seuraavassa talossa ei ole pyykkitupaa.

Kun muutin omilleni kauan sitten, pesin vaatteet käsin. Tai oikeastaan jaloin, suihkun lattialla talloen. Pidin siitäkin, vaikka se on toisenlainen tyytyväisyys. Raatamistyytyväisyys.

Kuuntelen sumua kävellessäni. Askelia soralla. Mustarastas hypähtää pensaasta tienlaitaan. Sen päälaki pörhöttää kosteudessa epäsuuntaisesti.

Moroja ja muuta räyräyruokaa

Morot ovat taas täällä. Piipahdan hallissa toiveikkaana ja syystäkin. Ostan puolitoista kiloa mehevää aromikasta kirpeyttä luomuhedelmien tiskiltä.

Päivät liukuvat ohitse. Seuraan hämmentyneenä ja kiinnostuneena, mitä tarkoittaa taas elää normaalikoira-arkea, sellaista, jossa koiran voi hetkeksi jättää kotosalle yksin eikä se mene siitä mitenkään sekaisin. Pidän tästä arjesta: voin tehdä muutakin kuin koiraa, mutta toisaalta on joku, joka jaksaa kanssani köpyttelyä ja sään ihmettelyä useamman kerran päivässä. Ei koira sentään herää yhtä aikaisin kuin minä, muttei toisaalta protestoikaan, kun herättelen sitä ulos.

Koirien ja koiran kanssa kaikki on niin arvaamatonta. Toisella kertaa Nasu ja Putte käyttäytyvät puistossa kauniisti, Nasu menee edeltä rauhallisesti ja Putte katsoo tarkasti ja matkii. (Putte on ottanut Nasun vähän kuin äidikseen, se tekee poikasmaisia eleitä Nasun suuntaan.) Koiria saa kehua ja ajatella hetken, että kas näin, noin se vanhan koiran viisaus suodattuu nuorempaan. Mutta pari päivää myöhemmin toisessa koirapuistossa Puten hermo pettää ja se ulvoo ja räkyttää pidemmältä toisille koirille - ja kun nämä koettavat tulla katsomaan, mitä se nyt komentelee, Putte juoksee kauhusta vinkuen pakoon, missä vaiheessa Nasun vanhat örkkikäyttäytymismallit aktivoituvat ja se syöksyy raivoisana puhurina puolustamaan pikku ystäväänsä, jota noin kurmotetaan. Eikä Nasua tietenkään tyydytä mikään muu kuin toisten täydellinen alistuminen, kerta toisensa jälkeen. Ei se näyki eikä pure, mutta hyppää päälle, kengurupotkii ja pitää niin pahaa ääntä, että toiset koirat järkyttyvät. (Ne eivät ole tottuneet kung fu -tyyliin, jota Nasu on omaksunut osittain kissoilta.) Ei voi kuin huokaista ja ajatella, että no niin, noin se nuoren koiran pönttöpäisyys myös aktivoi vanhasta jo unohtuneiksi kuvitellut käyttäytymiset esiin. Eihän Nasulla tietysti olekaan ollut koirakaveria pitkään aikaan puolustettavana. Ja on aivan selvää, että Puten pentumaiset lähestymisyritykset ovat saaneet Nasun ottamaan suojelevan äitiörkin roolin. Minä roikun Puten loimessa ja Fauni yrittää kahmia Nasua syliinsä niiden ärhennellessä olan takaa. Heti kun Putte lakkaa kiljumasta, Nasukin rauhoittuu.

Tässä vaiheessa tuntuu siltä, ettei ole yhtään liioittelua antaa koirille sikojen nimiä.

Tietysti niiden aiemmat ihmisnimet, joilla varustettuina ne alunperin tulivat, Roope ja Malin, voisivat sopia nekin...

Hieman toivoa räyskinnän keskelle antaa sentään se, miten aiemmin lapsille murissut Putte tarkastelee varovasti ystävän lasta, ja kun se saa lähestyä lasta omassa tahdissaan, kaikki on ihan okei ja lapsi saa samantien suukonkin suulle.

Koirat ohjaavat ajatuksia. Askartelen Putelle kaksi lointa, toisen huopuneesta villapaidasta ja toisen banaanisilkkineuleen retaleesta, josta piti tulla itselleni paita ennen kuin äkisti tajusin, että lanka on kiiltävää ja joulunpunaista, yök. Koiralle se kyllä sopii, se on sellainen pieni namu.

Tuntuu kummalliselta kun Vompatti on mennyt etukäteen Etelä-Amerikkaan ja tietää itsekin jo viikon päästä olevansa siellä. Niin kaukana, kuvittelemattomissa. Ja kun sieltä palaa, on enää muutama päivä maaliskuuta, ja sinä aikana on vain katsottava vuokra-asuntoja ja päätettävä, mitä asunnoista Kalliossa ilmoitetaan: aiotaanko niihin palata vai ei. Jos ei, sitten olemme tyhjän päällä ja on vain löydettävä uusi kommuunikämppä. Ja ainakin yksi kämppis lisää.

Hieman kyllä huolettaa, kuka hullu meidän kanssamme suostuu asumaan.

Lisää keväistä

Työ valvojana entisessä koulussani sujuu hyvin. Opiskelijat ovat mukavia ja innokkaita. Tosin jo viidentoista ensimmäisen vastuuminuuttini aikana liemikauha juuttuu erääseen koneeseen, joka ensin vaikuttaa rikkoutuneen röörienavausoperaatiosta, mutta lopulta kaikki selviää. En ole ennen tainnutkaan saada palkkaa keksien syömisestä ja hierottavana olemisesta, rooiboksen juomisesta ja leppoisasta jutustelusta. Ehkä pitäisikin hakea aikuiskasvatuksen koulutusohjelmaan yliopistolle...? Tuskin sinne pääsisin (en pidä itseäni erityisen välkkynä, etenkään tällä erää) mutta voisin tykätä kyllä tuon tyylisistä hommista.

Koirat käyvät peräpäivinä avannossa uimassa. Putte molskahtaa avantoon illalla vahingossa. Se katselee hetken avovettä sen näköisenä, että onpas jännän näköinen jää, ja kävellä löntystää sitten avantoon, mulskis. Aamulla taas herään aikaisin, seitsemän pintaan, koska aamurytmini pitää iltarytmiä paremmin ja seurailee valon liikkeitä ikkunoiden takana. Kiskon pyjaman päälle fleecehousut ja lasten kurahousut, tai aikuistenhan ne ovat, mutta aivan samanlaiset kahistimet minulla on ollut viimeksi hiekkalaatikkoikäisenä, joten miellän ne sitkeästi lasten kurahousuiksi, sieppaan koirat mukaan ja kävelemme hautausmaan poikki jäälle. Aurinko nousee ja ensin punertaa, sitten kultaa jäätä taittaessamme matkaa umpihangessa ja poluilla. Kun pääsemme avannolle, haluaa vuorostaan Nasu tutkia sitä. Mangun sitä pois avannon luota, koska eihän Putte selvästikään osaa varoa. Nasu luimuilee ja päättää sitten jättää manguntani omaan arvoonsa. Se loikkaa tahallaan avantoon niin että roiskuu. Huoahdan ja päätän, että ehei, nyt emme pingo kotiin kiiruusti kuten edellisenä iltana. Päätetty lenkki kävellään loppuun saakka. Ja niin me sitten jatkamme tarpomista ennen aamiaista kappelin takaa vitkaasti nousevan auringon tahdittamina, Nasun turkki täynnä jääpuikkoja.

Jos päättäisin ottaa koirien teot itseeni, en kestäisi (sillä tavalla puhekielisesti). Tai jos päättäisin ottaa oman itsepäisyyteni tunnolleni, voisi silloikin olla vaikeaa. Mutta nyt me vain kuljemme ja maailma lepää vaiti, moottoritiesillan yli sujahtaa työmatkalaisten busseja, pilkkiukotkaan eivät ole vielä saapuneet autolla parkkipaikalle. Rakennustyömaalla alkaa kalke ja poraus.

Kun saavumme kotiin, toiset nukkuvat vielä. Tungen nyt suihkuun toisen rontin kuin edellisenä iltana. Jääpuikot eivät voi mitään lämpimälle vedelle, joka noruu turkkia pitkin.

Mieleen nousee asioita kuplina, joiden alkuperästä ei ota selkoa. Muistan äkkiä sen kirkkaan oivalluksen, jonka koin jossakin keskustelussa Eufemian kanssa hänen kirjoitettuaan että olemme käsittelemästämme kysymyksestä eri mieltä mutta ettei se mitään; että voimme olla eri mieltä jostain seikasta, mutta silti keskustella ilman pakottavaa tarvetta sulloa näkemyksiä kompromissiin, eikä siihen tarvinnut liittyä mitään epätoivoa tai epäuskoa, ei puhetta ymmärtämättömyydestä eikä aasimaisuudesta, ei edes taustalla häämöttävää kuvitelmaa, että ihannetilanteessa näkemyksemme maagisesti valahtaisivat yhteen. Hyödyllinen oivallus, kertakaikkisesti. Se olisi ollut kätevää saada vielä silloin, kun kävi yliopistolla, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. (Ja joka tapauksessa minusta on hauskaa ajatella, että voisin hakea yliopistolle uudestaan ja jos tärppää, ehkä päästäkin sinne opiskelemaan.) (Minusta kyllä tuntuu, että käytännössä olin oppinut kyllä jo vuosikausia aiemmin sietämään suuriakin näkemyseroja, mutta sisimmässäni koin kummaa kauhua niiden ääressä, jonkinlaisen aavistuksen siitä, että toisen mielestä varmasti olen väärässä ja minut siksi pitäisi ahtaa hänen mielestään oikeaan ajatusmalliin, mikä ei tehnyt keskustelusta erityisen kutkuttavaa, etenkin kun olen aika huono vakuuttumaan omien ajatusteni tai aavistusteni paikkansapitävyydestä, sen huonompi, mitä teoreettisempaan kamaan mennään, ja toisaalta saatan olla hyvinkin haluton omaksumaan minusta selkeästi vastenmieliseltä tuntuvia ajattelutyylejä; jos olenkin epävarma joidenkin ajatusten paikkansapitävyydestä, saatan toisinaan olla hyvinkin varma sen suhteen, etten tahdo alkaa hahmottaa maailmaa tietyllä tavalla, etten tahdo sellaista maailmaa. Kyllähän teoria jonkin verran - kuinka paljon, vaikeaa arvioida - ohjaa havaitsemista, ja on suuntia, joita en tahdo itsessäni kehittää, koska en pidä niitä lainkaan hedelmällisinä.) Tuosta oivalluksesta muistan parhaiten huikaisevan ilon, joka tuntui kevätauringolta. Ehkä siksi se nyt tuli mieleen. Tai jostain muusta syystä.

Kohta puolipäivä: keittiöbunkkerissa on ikuinen yö. Seuraavan kämpän keittiössä on oltava valoa, päätän. Olisi kätevämpää kasvattaa kauranversot keittiössä. Olen kasvattanut niitä kolme ruukullista kissoille ja koirille, ja yhden asetin hamsterikämppikselle, jonka nimi on Jumppakuutio. Tuntuu voimaannuttavalta kylvää liotetut jyvät mustalle multapedille, laittaa peti piiloon lautasen alle, ja sitten yhtenä aamuna huomata, miten oraat pirulaiset nostavat sitkeillä käsivarsillaan lautasen ja ruukunreunan väliin raon, josta laitaoraat pujahtavat päivään vihertymään.

Pian saa mennä uudestaan jäälle. Katsotaan, kuka tällä kertaa menee avantoon.

Putteilua ja sopeutumista

Tuntuu keväiseltä, vaikkei sitä olekaan helppoa uskoa Karnatakan kevään jälkeen. (Siellä sanoinkin Faunille, etten oikeastaan osaa murehtia sitä, ettemme päässeet viime keväänä Ruissalon metsään, josta olin niin kovasti haaveillut - koin nimittäin ihan hyvät ruissalofiilarit Karnatakassa. Mikä ei tietenkään tarkoita, ettenkö tänä keväänä voisi haluta Ruissaloon...) Mutta kevät taitaa olla enemmän kuin lämpötila tai silmut tai linnut. Sillä on jotakin tekemistä taivaan kirkkaan huikaisevuuden kanssa. Sellainen taivas siintää toisinaan marraskuussakin, ja silloin on vain sanottava, että näyttää aivan keväältä.

Putte, kuten olemme päättäneet ristiä siskolta tulleen koiran uudestaan, alkaa hitaasti sopeutua. Se paljastuu aivan erilaiseksi kuin sisko on kuvannut. Erilainen ympäristö, erilainen minä, näinhän se menee. Täällä Putte saa juosta vapaana jäätä umpihankea, sen ei tarvitse tapella ruoastaan toisten kanssa ja se saa nukkua rauhassa vaikka suljetun ovenkin takana, jos haluaa. Sen kanssa jaksetaan harjoitella temppuja jonkin verran, mistä se selvästi nauttii. Sen on kunnioitettava toisten eläinten rauhaa ja toiset eläimet tarpeen tulleen laitetaan kunnioittamaan sen rauhaa. Jotkut ihmiset uskovat siihen, että muiden eläinten tulee itse saada ratkaista arvojärjestyksensä ja päivärytminsä, itse olen enemmän sovittelun ja hiljakseen totuttelun kannalla. Jos eläinten päätettäväksi jättää kaiken, tulos voi olla rähinää ja pitkällistä kyräilyä. Usein jo hyvin minimalistinen interventio (tarvittaessa tilanne rauhoitetaan hetkeksi) takaa sen, että ensimmäiset kokemukset toisesta jäävätkin myönteisiksi, mistä on hyvä kehittää ystävyyttä ja kiintymystä eteenpäin.

(Ei se niin erilaista ole kuin ihmisten kesken. Mekin välillä tarvitsemme interventioita ja omaa tilaa rauhoittua. Rauhallisena on sitten taas hyvä kohdata toiset.)

Käyn vanhassa koulussani, sen klinikalla. Huomenna menen sinne valvomaan opiskelijoita sijaisena. Hauska keikkatyö, vaikken koe oikeastaan osaavani paljonkaan sen enempää kuin vuosi sitten itse klinikalla opiskellessani. Mutta kaipa entinen opettaja tietää paremmin, mihin valmiuteni riittävät. Eikä kai kukaan voi kaikkea tietääkään... ainakin minusta pesti tuntuu hauskalta ja opiskelijat vaikuttivat eilen oikein mukavilta, uteliailta ja toiveikkailta samaan tapaan kuin taisin itsekin siinä vaiheessa olla. (Hassua miten aina välillä tuntuu siltä, että kaikki järjestyy ja all-in-one -ratkaisu on keksitty. Vaikka sitä on kaikennähneen vanha ja naureskelee moiselle ajatukselle, jokin osa itsestä vakuuttuu ja pettyy hölmösti kerta toisensa jälkeen.)

Tänään on vapaapäivä. Tai no, kodinhoitopäivä. Koska yksi meistä on allerginen, imuroimme ja nihkeäpyyhimme kahdesti viikossa. Tänään on toinen noista kerroista. Heti ennen aamiaista hoidan velvollisuuden pois alta. Se tuntuu oikeastaan ihan hauskalta täällä, missä lattiaa riittää eikä tavaraa ole niin kaoottisen paljon. Muutenkin täällä isossa asunnossa huomaa, miten paljon esimerkiksi siisteys on piirteenä ympäristösidonnainen. Täällä on riittävästi kaappeja ja tiskikone sekä talon pesutupa. Ei ole vaikeaa pitää kämppää siistinä tällaisissa puitteissa. Mutta annas, kun on pieni yksiö... kuvittelisi sen menevän toisinpäin, mutta ehei.

Viime viikon tunne kaiken romahtamisesta on kadonnut. Ehkä se tosiaan oli paljolti kulttuurishokkia. Nyt olen kerinnyt tanssitunnille ja juttelemaan ystävien kanssa ja aloittanut työt ja äkkiä koenkin toiveikkuutta, vaikka viime viikolla ajatus ryhmäliikunnasta, ihmisten näkemisestä ja etenkin töistä herätti lähinnä spontaanin halun kirkua epätoivosta ja väsymyksestä.

Olen ehtinyt katsella myös asuntoja. Vaikka miten paljon kivoja kimppakämppiä. (Sekin on ratkennut, Faunikin on suostuvainen asumaan kommuunissa, eikä ymmärtänyt ollenkaan, mistä sain sellaisen käsityksen, ettei hän olisi... onnekkaita väärinkäsityksiä.) Ainoa vaan, ettei tietysti vielä ole tarjolla mitään, mihin voisi muuttaa vasta vappuna. Ei auta siis kuin odottaa ja uskoa, että silloinkin löytyy isohko keskustainen kämppä, joka on kohtuuhintainen ja jonne saa ottaa lemmikkejä. (Isoissa vuokrakämpissä näkyy olevan tämän suhteen enemmän sovitteluvaraa kuin yksiöissä tai kaksioissa.) Ja että kämppiksiäkin löytyy hulluun eläinkommuuniin...

Eilen hieroessa sattui hassu juttu. Tilan edellinen käyttäjä jätti päälle rentoutusceedeen kysyttyään ensin, haittaako se hierottavaa tai minua. Ei ollenkaan, vastasimme molemmat. Niin sitten hieronta sujui vaikertavien panhuilujen ja vaimeasti rauhoittavaan rytmiin helkähtelevien tamburiinien tahtiin. Siitä kaikesta tuli mieleen intiaaniviisauksiin hurahtanut kansanosa, mutta kun kerran musiikki ei pahemmin keskittymistä häirinnyt ja hierottavaa se tuntui tosiaan jopa rentouttavan ennestään, naureskelin sille mielessäni ihan leppoisasti. Sitten huilut ja tamburiinit sammuivat ja kuului enää epämääräistä surinaa. Välillä voimakkaammin, välillä keveämmin, välillä kuin kahta eri säveltä samaan aikaan. Ajattelin levyn kenties olevankin jonkinlainen kokoelma, jossa on erilaisia rentoutussäveliä, ja että tämä kyllä iskee minuun rentouttavampana kuin edelliset kappaleet. Soitin näytti kappaleen numeroa viisitoista.

"No nyt meillä on sitten rentoutuksena vain porien äänet kellarista", totesi hierottava. Hätkähdin vähän ja kuulostelin, mutta eivät ne minusta tuntuneet porien ääneltä. En tiennyt sitäkään, oliko huomautus sarkastinen toteamus kappaleen viisitoista laadusta vai luuliko hierottava tosiaan ääntä porista lähteväksi. Tai oliko ääni lopulta porista kumpuavaa. Kuulostelin tilannetta ja sen epävarmuutta ja minua alkoi hurjasti kikatuttaa, mutta pian se kupli tiehensä ja kuuntelin vain tuota salaperäistä ääntä ja annoin mieleni levätä siinä ja sormien, kämmenpohjan ja kyynärvarren tuntemuksissa. Sillä eikö ole aika hassua, että poria voi luulla rentoutuslevyksi tai rentoutuslevyä poriksi.

Kun hierottava nousi ylös ja pukeutui, paljastui äänen alkuperäkin - poriahan ne tosiaan olivat. Soitin näytti punaisin numeroin viimeisen raidan numeroa, mutta play-nuoli oli sammunut ajat sitten. Remontti oli kuulemma jatkunut jo viikkokaupalla ja oli tehdä kaikista talossa hulluja.

Mitähän he sanoisivat kuullessaan minun kuvitelleen heitä raivostuttavaa ääntä rentoutusmusiikiksi?

Näin päivät kulkevat, arvaamattomina.

Koiruuksia

Kävelen jäätä koiralla ja ilman. Siskon villakoira saapuu. Miten noissa pienissä karvapalloissa voikin olla semmoinen määrä virtaa? Koira pörheltää huoneesta toiseen ja seisoo välillä eteisessä jännittyneenä. Kissat pelottavat sitä älyttömän paljon. Etenkin kun kissoja ei voisi yksi hönttänä villakoiranpoika vähempää kiinnostaa. Ne ovat nähneet ennenkin näitä: harmittomia tapauksia.

Myös Nasu suhtautuu villakoiraan välinpitämättömästi. Se arastelee vähän, kun toinen näyttää kulmahammasta, mutta on muuten kuin toista ei olisikaan. Villakoira taas on Nasusta aivan järkyttynyt. Vaikka sen pitäisi olla okei tyttökoirien kanssa, Nasu taitaa olla sen mielestä aivan liian iso. Asiaa ei auta se, että kohtaamisessa Nasu on oikein riehakkaalla päällä, hyppii tasajalkaa ja härisee ilosta. Emmehän sentään ole sen kanssa nähneet pariin kuukauteen.

Kun Nasu tuli meille kauan sitten, se tuntui jotenkin kummalliselta ja väärältä. Olin tottunut villakoiriin ja niiden tapaan reagoida. Nyt taas Nasun tapa toimia tuntuu tutummalta ja luontevammalta ja sen tapa pöljäillä ja käyttäytyä huonosti, no, sekin tuntuu jotenkin helpommin hyväksyttävältä ja ymmärrettävältä. Entäs sitten, vaikka se on Uruk-hai? Sehän on vain sympaattista... Tottumuksen voima on tosiaan ihmeellinen. Seuratessani reaktioitani koiriin ja niiden väliseen jäkittämiseen en voi olla ajattelematta sitä prosessia, jonka läpi ihmiset käyvät vaihtaessaan seurustelukumppania. Samanlaisia kummallisia hankauksia siinäkin on aistittavissa. Siinä tietysti eroavaisuuksien vieraalta tuntumista tasaa oksitosiini, mutta silti, onkohan jokainen kumppania vaihtanut ihminen ajatellut, että tämä tuntuu kyllä hyvältä ja pidän tästä ihmisestä, mutta että edellinen - se, jonka kanssa asiat on jo luokiteltu toimimattomiksi - oli kyllä aivan omaa maataan. Että onpa tämä tyyppi hassun iso/pieni/karvainen/pehmeä/jäntevä/möreä-ääninen/hiljainen/helposti järkyttyvä/ilmeetön... ja vaikkei siinä ole mitään väärää, se tuntuu kummalliselta ja saa miettimään, sokeutuuko tuolle kummallisuudelle vielä joskus.

Vähitellen päivät koulivat toiseen muotoon, tutuksi toisten asioiden kanssa. Silloin kun seurustelin pitkän ja paikoin aika leveänkin miehen kanssa, mietin toisinaan toisia pariskuntia katsellessani, miltä tuntuisi seurustella jonkun noin pienen kanssa. Osaisiko sellaista. Ja nyt kun joku pitkä ihminen halaa minua, melkein järkytyn, koska en enää muista, miten ulottuvaisia ihmiset tosiaan saattavat olla, ja osittain minua hätkähdyttää sekin, miten jälki pitkän ihmisen kanssa asumisesta on haalistunut siinä määrin, että voin hämmästyä ihmisten raajojen pituutta; pitäisihän minun tietää, olen mittaillut semmoisia raajoja sentään melkein kymmenen vuotta.

Se kaikki saa mietteliääksi siitä, miten erilainen kokemus saattaa olla sellaisella, joka ei ole seurustellut ja asunut kuin yhden ihmisen kanssa. Joka ei osaa epäillä tuttuuden tuntua, joka ei tiedä, miten nopeasti se keikahtaa päälaelleen. Ymmärrän hyvin vanhempien ikäluokan paniikin lasten erotessa. Se on heidän omaa pelkoaan: miten voisi selvitä, jos menettäisi tuon tuttuuden? Sama pelko ravisteli minua ennen vuotta 2005, kun kuulin jonkun olevan eroamassa. Enää en osaa säikähtää ihmisten eroamisista. Vastaan ystävän erosta kertovaan kirjeeseenkin ystävällisesti ja pahoitellen vaikeaa aikaa ja vaikeita tuntemuksia, mutta pohjimmiltani yllättävän tyynenä ja tyytyväisenä ja vakuuttuneena siitä, että hän läpikäy suhteensa tärkeintä vaihetta: eroa.

Koirien kyräily tuo mieleen toisenkin seikan. Nasu suhtautuu luottavaisesti siihen, että vaikka silittäisinkin toista koiraa, lopulta tulen aina olemaan sen ihminen. Siinä se on tietenkin aivan oikeassa. Kenenkään sydämessä ei ole vain yhtä lokeroa, johon mahtuisi vain yksi koira kerrallaan. Roope-koira taas, no, se on juuri tullut, epävarma ja muutenkin paljon miellyttämishaluisempi luonteeltaan. Se kokee uhkaavana, jos silitän Nasua, ja nostelee vähän rähinähuulta, masentuu ja osoittaa mieltään. Se on menettänyt nyt kotinsa ja laumansa kahdesti. Tämä on sen kolmas paikka ja ensimmäinen päivä täällä. Saa nähdä, tuleeko tästä sen kotia. Ei ihme, että Roope-koiraa pelottaa.

Mitenkä äidit selviävät useiden lastensa kanssa? Lasten erilaisuuden kanssa? Tuleeko heille sellaista tunnetta, että he oikeastaan pitävät toisesta lapsesta enemmän ihmisenä, vaikka tavallaan rakastaisivatkin molempia ja koettaisivat antaa molemmille yhtä paljon eväitä hyvään elämään? Lasten kanssa kasvatusvastuun ja ehdottoman rakastamisen vaatimuksen täytyy tuntua vielä painavammalta kuin eläinten kohdalla. Ja jo eläinten kohdalla huomaan oman satunnaisesti ailahtavan epätoivoni: Opinko ikinä rakastamaan tätä eläintä sillä tavalla kuin se ansaitsisi? Opinko koskaan kunnioittamaan juuri sen tapaa olla tässä maailmassa? Ymmärränkö riittävän selvästi, miten ainutkertaisesta elämästä on kyse? Jo kissojen kohdalla on selkeää, että suosikit ovat muotoutuneet. Onneksi Fauni taitaa pitää Pienestä Pannumyssystä enemmän kuin Lohesta, muuten Pannumyssy-paralla ei olisi ketään, joka rakastaa sitä ylitsevuotavasti. (Pannumyssy muuten tietää tämän.) Roope-koira surettaa minua nyt: en osaa rakastaa sitä tuosta noin vain samalla tavalla kuin rakastan Nasua. Tai Lohta. Tai Pannumyssyä... Ehkä kukaan ei ole koskaan osannut rakastaa tuota koiraa sillä tavalla. Se on tähän asti joutunut olemaan aina se, jonka pitää lähteä, koska siitä ei välitetä. Tai mistäs minä siitäkään tiedän. Joskus välittäminenkään ei riitä.

Tuo lähdetetyksi joutuminen tekee siitä epävarman, liehakoivan ja siten entistäkin vaikeamman rakastaa. Osaisinko rakastaa tuota koiraa? Tulisiko siitä osa tätä laumaa? Suuria kysymyksiä. Haluaisin tietysti osata rakastaa kaikkea ja kaikkea, mutta en tiedä, onko minusta sellaiseen. Rakastamaan kaikkea ja kaikkia yhtä säteilevästi ja antaumuksella, pidättelemättä, kyselemättä, epäilemättä. Aiemminkin siihen on mennyt aikaa. Joskus lyhemmin, joskus pidemmin. (Nasun kanssa meni monta kuukautta, joiden aikana en voinut kuin tyrmistyä kyvyttömyydestäni kiintyä tuohon eläimeen. Kiinnyimme toisiimme tasatahtia, viipyillen.) Omaa epävarmuuttaan kestää parhaiten silloin kun tietää, miten tärkeää toiselle on, että edes yrittää. On niin paljon kysymyksiä, jotka suristelevat päässä: Ehkä joku toinen olisi paljon valmiimpi kiintymään tähän eläimeen, esimerkiksi. (Sama kysymys putkahtaa esiin myös rakkauksien kohdalla.) Eihän tämä (toisin kuin vaikkapa Nasu tullessaan) ole mikään ongelmaeläin, tälle varmasti löytyisi sellainenkin koti, jossa sitä odotettaisiin ihan toisenlaisella innolla. Ja eikö olisi oikein että jokainen saisi säteilevää, valmista rakkautta eikä haparoivaa ponnistelua ottaa huomioon, hyväksyä ja antaa kiintymykselle tilaa ja aikaa? Mutta onko kellään muullakaan antaa sellaista rakkautta tuosta noin vain? Millainen koti esimerkiksi tälle koiralle olisi paras?

Pitää ehkä vähän tutkastella koiraa vielä ja miettiä, tarvitsisiko se onnellisena pysyäkseen esimerkiksi jonkin sortin treenaamista. Epäilen, ettei minusta oikein löydy sillä viisiin koiraihmistä, että jaksaisin juosta koiratreeneissä monta kertaa viikossa. Jos alkaa vaikuttaa siltä, että Roope-koira tarvitsisi aktiivisemmin harrastavan kodin, se on kerrottava siskolle. Eikä sitäkään tiedä, haluaako sisko koiran takaisin. Kaikki on vielä niin auki. Olemme nyt varaventtiilinä, jotta siskon laumassa saadaan hetkeksi vedettyä henkeä ja mietittyä, mitä oikein tehdä.

Pahin riekaleisuus alkaa väistyä, kun eilen aamulla huomaan, etten sen pahemmin palasiksi mene, vaikka muut ydinlaumasta lähtevätkin aamulla töihin. Se on vain niin outoa: ensin olla jonkun kanssa ympärivuorokautisesti ja sitten joutua tottumaan uudestaan lähentymisen ja loitontumisen rytmiin.

Aika paljon auttaa sekin, että paimentaa itsensä aurinkokävelyille jäälle ja vesijuoksualtaaseen. Vesijuoksen ensimmäistä kertaa melkein vuoteen ilman että minuun sattuu juostessa tai jälkikäteen. Miten hyvältä se tuntuukaan. Voisin jatkaa vaikka koko illan, mutta pidän järjen päässä ja pysähdyn kolmen vartin kohdalla. Ahnehtimisesta tuskin seuraisi mitään hyvää. Pääsenhän uudestaankin. Sitten joskus, Nasun tuolla puolen.

Tiedustelen töitä kolmesta paikasta. Yhdestä olen kuullut heidän tiedustelleen paluutani Intiasta, toisesta on joskus sanottu, että heillä voisi olla minulle keikkoja, ja kolmas - no, on työpaikka, johon vannoin olevani ikinä palaamatta. Mutta jos pariksi päiväksi vain. Sitten ei tarvitsisi niin stressata rahan kanssa.

Tuntuu hyvältä saada kyselyt lähtemään. Siitä tulee semmoinen olo, että kai se elämä tästä taas alkaa muotoutua tunnistettavaksi. Ja joku kyselee sähköpostilla hieronta-aikaa, joku ennestään tuntematon.

Vuoristorataa

En tiedä, mistä aloittaisin, koska tapahtumien kulut eivät varsinaisesti harrasta selkeitä alkuja ja loppuja. Intiassa vietetään parhaillaan eläinten hyvinvoinnin kaksiviikkoista, luimme lehdestä mainoksen aamulla. Samana iltapäivänä istumme riksassa, palaamme lintuja täynnä olevan suojelualueen rauhasta ja rauhanomaisesta tunnelmasta kohti kaupungin hälinää. Toffeenvärinen sileäkarvainen pieni koira jolkottaa rauhassa samaa puukuujan reunustamaa hiekkatietä, jolla riksa on juuri alkanut kiihdyttää vauhtiaan. Koiran takaa mahtuisi hyvin väistämään. Tai kuski voisi soittaa torvea. Niin, vaihtoehtoja on lukemattomia. Mutta kuski lisää kaasua, jokin sisälläni alkaa kirkua, tajuan törmäyksen välttämättömyyden, koira häviää näkyvistä korin alle, kori nytkähtää törmäyksestä ja kuuluu kopsahdus, sitten on kuin aika äkkiä painaisi jarrua toisin kuin kuski, ja tuossa hengittämättömyyden tilassa riksa tuntuu taittavan tuhansia kilometrejä, niin pitkään menee hiljaisuutta ennen kuin takapyörä, jonka päällä istun, muljahtaa tunnistettavan ja merkittävän kuhmun ylitse. Kaiken hiljaisuuden takaa kuuluu jokin ääni, oletan sen olevan koiran huutoa, mutta en ole varma, koska tähän kaikkeen liittyy eniten rikkoutumisen tuntu, epäuskoisuus ja epätoivoisuus, ja sitten valkoinen hiljaisuus johon ei liity mikään tunne eikä nimeäminen.

Jokin kääntää päätäni, näen takaikkunasta koiran jollakin tapaa liikkuvan metsään tieltä. Mutta koska riksa hyppii ja tärisee kuoppaisella hiekkatiellä ja kuski kaasuttaa eteenpäin ja vatsanpohjani kertaa ylimenemisen tunnetta ja on vain hiljaista ja pysähtynyttä, en pysty erottamaan enkä erittelemään, miten koira liikkuu metsään. Mutta tiedän, että sitä täytyy sattua mielettömän paljon, koska ainakin toinen takapyörä on kulkenut nujertaen yli sen jonkin kehon osan ja kova etukori on sitä ennen nakannut sen kumoon.

En tiedä, kauanko menee aikaa, että Fauni alkaa huutaa. Näen hänen kasvonsa, ne ovat venyneet tyrmistykseen, vihaan, epätoivoon. Ne ovat hiljainen naamio kaiken tuolla puolen. Sitten hän puhkeaa, tarraa rystyset valkoisina kuskin oikeaan hartiaan, repii sitä ja huutaa "What did you do? What did you do? Why didn't you slow down?" Kuski nauraa hämmentyneenä eikä hidasta tippaakaan. Hän huutaa moottorimetelin ja tuulenviuhunan yli: "It's nothing, master! Just a street dog!" Fauni karjuu: "Nothing? Nothing? You say that is nothing? See what you have done!" Ja kuski huutaa takaisin selvästi hämmentyneenä ja kiihtymystä tajuamatta mutta sitä peläten: "It's all right, sahib, a street dog, not inside dog, not collar dog! It does no harm!" Fauni huutaa koiran satuttaneen itsensä, eikö kuski aio tehdä mitään, kuski kääntyy katsomaan häntä ja huutaa, että kaikki on ookoo, ja riksa kiitää edelleen samaa vauhtia eteenpäin. Kuski taitaa pelätä saavansa kohta turpiin kunnolla, tajuan kaiken turran valkean ja kertauskehontuntumaylitysten keskellä tilanteen uudet vaarat ja revin Faunin irti kuskista ja huudan, että tämä riittää jo, ei se tajua, mitä se on tehnyt, ei nämä tajua, tämä on helvetti Intia, ei näitä kiinnosta, ei tuosta ole mitään hyötyä.

Fauni tajuaa, mitä koetan tolkuttaa, huutaa raivosta ilman sanoja, äänestä on helppoa tunnistaa turhautuminen ja raivon kosahtaminen siihen. Sitten hän putoaa itkuun. Olen edelleen niin täynnä kauhua, etten saa yhteyttä muuhun kuin hakkaavaan tunteeseen, ettei näin voi käydä, ei tällaista voi sattua, ei noin voi toimia, ja sitten äkisti tajuan, että tietysti se on totta, tällaista sattuu täällä usein, ja tämä on vallitseva toimintatapa eikä siinä nähdä mitään arvelluttavaa, ja putoan itkuun minäkin. Parumme takapenkillä ja riksa kiitää eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten äkisti tajuan, että ei, meidän olisi pitänyt siinä, heti paikalla, vaatia kuskia kääntämään riksa ja menemään takaisin, etsiä koira, viedä se lääkäriin. Mutta aikaa on kulunut, olemme jo aivan kaupungissa, koira on tällä välin taatusti raahautunut piiloon. Se on sokissa ja mahdoton löytää tiheiköistä. Arvon kahden vaiheilla, mennäkö vai eikö mennä, mutta koska olen matkustanut ja elänyt Vompsun kanssa ja nähnyt, mihin tarkistaminen johtaa ja kuinka hedelmällistä se tapaa olla, asetan itselleni rajan. Se tuntuu kauhealta ja epämieluisalta, haluaisin mennä, mutta luulen, että jos menisin, en saisi itseäni metsästä pois yön tullenkaan.

Niinpä nousemme bussiasemalla riksasta silmät päässä seisoen, posket märkinä ja jalat täristen. Fauni ärisee vielä kuskille, tajuaako hän ollenkaan, mitä on tehnyt tuolle koiralle ja tietääkö tämä edes, mitä empatia tarkoittaa. Kuski naureskelee hämillisenä kohtaamastaan raivosta, näkee selvästi, miten hän on lukittautunut puolustusasemaan, eikä siinä mitään: kuka vain lukittautuu siihen, kun kohtaa raivoa. Niinpä tungen Faunia sivummalle ja sanon kuskille hyvin lempeästi, että koirat tuntevat kivun aivan samalla tavalla kuin ihmisetkin, ja sitä koiraa sattui nyt hyvin pahasti. Mistä se lempeys tulee? Ehkä siitä, mitä olen lukenut esimerkiksi tyttövauvojen kohtelusta täällä. Ettei heitä välttämättä viedä lääkäriin heidän sairastuessaan tai että ainakaan suurempiin operaatioihin ei katsota köyhemmissä perheissä järkeväksi panostaa rahaa, koska kyse nyt kuitenkin on vain tytöstä. Jos tällainen moraalikoodi koetaan täällä täysin hyväksyttävänä, tuntuu liialta odottaa, että auttaminen ulottuisi kulkukoiraan ja sen tuskaan.

Ehkä aiemmat kummalliset julmuudet, joita olemme nähneet, ovat myös pudottaneet minua syvemmälle tunteeseen, etten oikein pysty vaikuttamaan mihinkään näkemääni epäoikeudenmukaisuuteen täällä. Että kaikessa nähdyssä itselle jää vain toteava rooli. Toistaiseksi. Tuntuu väärältä vaatia itseltä heti paikalla täyttä toimintavalmiutta tällaisessa ympäristössä, joka on hyvin vieras. Ja silti tuntuu masentavalta huomata, miten vähän pystyy vaikuttamaan mihinkään. Se jotenkin riistää itsestä aimo palan ihmisyyttä. Täällä ovat useimmat maailman parempaan tönimisen keinot, jotka tunnen, täysin kelvottomia. Enkä tietysti voi mennä julistamaan paikallisille sitäkään, että he ovat väärässä ja kauheita ja niin edelleen. Ei siitä olisi mitään hyötyä. Mutta se on kyllä kirjoitettava, että täällä monet asiat ovat todella karmealla tolalla eikä tuo tola tunnu mitenkään häiritsevän ihmisiä ja se on aika tyrmistyttävää. (Ehkä he olisivat samaa mieltä meidän elämämme moraalin puutteista ja niiden karmeuksista - vaikka perheiden hajoamisista, esiaviollisista suhteista jne. Kyseessä tuntuu olevan täysin toisenlainen arvojen rakenne.)

Matkaamme tuolta Ranganathittun lintualueelta Brindavanin puutarhaan koettaen pysyä jotenkuten koossa. Istumme puutarhassa ja tuijotamme maanista ihmisjoukkojen kuhinaa alemmilla valaistuilla suihkulähdeterasseilla. Epätodellisuuden puistattava leima painuu kaikkeen. Tajuan olevani edelleen jotenkin sokissa siitä, miten halpoja henki ja kärsimys täällä ovat. En voi olla miettimättä sitä, johtaako kärsimyksen ja kuoleman jatkuva näkeminen siihen, että niistä on helpompi olla piittaamatta. Eikö juuri sitä kutsuta tottumukseksi? Miten tottua johonkin ja hyväksyä sen todellisuus silti säilyttäen tuntuma siihen, mitä on mahdollista tehdä, mihin on mahdollista vaikuttaa ja mikä taas on vain otettava vastaan annettuna? Miten erottaa asiat, joille voi tehdä jotain, niistä, joille ei voi mitään? Miten voimaannuttaa toisia huomaamaan, että hekin voisivat vaikuttaa tähän ja tähän asiaan? Ei koska se on velvollisuus vaan koska auttaminen, hyvän tekeminen ja ystävyyden ja rauhan ilmapiirin levittäminen on ilo ja tekee elämästä merkityksellistä ja syvää.

Keho kertaa koiran ylitseajamisen tunnetta jatkuvalla syötöllä. Annan sen nytkähtää. Ja sitä, miltä ruhjoutuminen voisi tuntua jaloissa, lantiossa... luultavasti lainaan sen niistä kerroista, kun olen murtanut raajojeni luita. Tuijotan omaan avuttomuuteeni ja kuhisevaan ihmismassaan suihkulähdeterasseilla. Käännän katseen ylös ja tuijottelen kylmiä tähtiä kaukaalla. Loistavia, tuhansia aurinkoja... puiden latvuksia, joita valo piirtää esiin... Lapsia tulee koulu-univormuissa myymään postikortteja puistosta. He vetoavat rahan menevän koulumaksuihin. Mutta koiratapaus on karsinut moraalirelativismin, kuten Fauni asian kiteyttää. Huomaan sanovani painavan ein ja kertovani lapsille, että koska he ovat lapsia, heidän pitää saada käydä koulua ja leikkiä, ja että vanhempien olisi ansaittava koulurahat, ei heidän. Niin että en osta mitään lapsilta, kiitos. Se voi taas olla aivan vääre vaste tässä tilanteessa, mutta mistäs sen voisi tietää? Lapset ainakin vaikuttavat tympiintyneiltä törmätessään tuollaiseen periaatteellisuuteen.

Ehkä tarvittaisiin jokin palauteportaali, johon voisi kirjoittaa, mitä olisi valmis ostamaan. Esimerkiksi ostaisin itse mieluusti reilusti tehtyjä eteerisiä öljyjä, luomupuuvillaa kasviväripainatuksin, luomuruokaa ja -juomaa, kuivattuja paikallisia yrttejä. Ja että haluaisin ostaa ne kaupasta, en kadulta, ja aikuisilta, jotka mieluummin pyytävät hyödykkeistään enemmän jotta heidän lapsensa saavat sulatella oppimaansa iltaisin tarvitsematta rampoa turistikohteissa tahkoamassa rahaa. Ja että kaupassa saisin olla hetken rauhassa, jotta ehdin miettiä, tarvitsenko oikeasti tuota ja tuota asiaa. Mutta en halua makeaa teetä enkä kahvia, muovikrääsää, tuputtamista, postikortteja, polkuhintoja.

Täällä matkatessa tulee usein ajatelleeksi, miten vieras näistä ihmisistä täytyy olla reilun kaupan ajatus. Että joku maksaisi mieluusti vähän enemmän, jotta saa tietää työntekijöiden olojen olevan kunnossa. Täällä nimittäin puhutaan vain rahasta, rahasta, rahasta. Kaikki ovat kiinnostuneita, paljonko mikäkin maksaa ja kaikki pitäisi aina saada mahdollisimman pienin summin (ja myydä tietysti mahdollisimman paljon vedättäen). Ehkä reilun kaupan ajatus tarvitsee pohjakseen tietyn elintason. Luulen, että näistä ihmisistä näyttää enimmäkseen sulalta hulluudelta, että joku sijoittaisi rahaa jonkun muun kuin oman tai oman perheen tai suvun hyvinvointiin.

Nyt on aamu, seuraava aamu. Annan tyhmien ajatusten jolkottaa päässäni. Ne hölisevät omia juttujaan, kuten että jos en olisi tullut Intiaan ja jos olisin mennyt Ranganathittuun jokin toinen päivä tai jos olisimme kävelleet päätielle riksan ottamisen sijaan ja ja ja. Jos ei olisi mennyt sokkiin vaan olisi osannut vaatia kuljettajaa pysähtymään siinä silmänräpäyksessä. Ja että jos vielä ottaisi riksan ja menisi etsimään koiraa. Ja että jos sen löytäisi, entä sitten, antaisiko se minun kietoa kuonositeen ja raijata lääkäriin, ja entäs sitten, vaikka sen sinnekin saisi... Tämä muistuttaa muita tilanteita elämässäni, joissa olen saanut painia sen seikan seikan kanssa, että vaikka kuinka koettaa elää varovasti, onnistuu vahingoittamaan toisia. Ja se on jo tapahtunut tosiseikka, ja ainoa, mihin voi vaikuttaa jotenkuten, on se, mitä sitten tapahtuu, mitä tapahtumasta oppii.

Toistaiseksi en osaa, jaksa, pysty muuhun kuin päänsärkyyn ja epämääräiseen, syvään surullisuuteen. Täällä vietetään tasavallan päivää, juhla- ja vapaapäivää. Luultavasti muutaman päivän ajan kaikki kohdattu tuntuu epätodelliselta ja tyhjältä. Hiljaisuus lanaantuu eteenpäin minuutti minuutilta.