Toimeliaisuuden virrasta

Aamuisin korvatulppien läpi suotuva ääni kuuostaa kovemmalta korvatulpat päässä kuin niitä ilman. Ääni on kai tuhansien autojen ääni: Vihdintie lännessä, Hämeenlinnantie idässä, kehä etelässä ja pohjoisessa, kaikki suunnilleen yhtä kaukaisina. Ääni itsessään ei tietenkään muutu, mutta kun korvatulpat poistaa, kuulee koko joukon muita ääniä, jotka eivät samalla tavalla taida välittyä maata ja luustoa pitkin kuuloluihin: pakastimen sirityksen, koiran hengityksen, Vompsun hengityksen toisesta huoneesta. 

Jos joku kysyisi äänen perusteella, vallitseeko Uudellamaalla parhaillaan etätyösuositus, vastaisin että ei vallitse. Onneksi kukaan ei kysy. Olisi kummallista aamuvessassa kuulla kysymys - tai vielä oudompaa, tietää se kysytyksi sitä kuulematta. 

Oudointa kuitenkin on, ettei valolla tunnu olevan ääntä, mutta silti se herättää. On eletty monta kirkasta päivää peräkkäin ja lähinnä ulkona. Jo aamuisin pää on hivenen humaltunut valosta. 

Luen Rilkeä. Jostain syystä olen ottanut tavakseni tarttua johonkin kirjaan ja lukea sitä aamulla vessassa. Koska Duinon elegiat eivät kai koskaan lakkaa tenhoamasta, unohdun istumaan pytylle, katoan. Mutta kuka lukee sanoja? Kuka sanoutuu? Koska oivallan jotain viimeisellä rivillä, toimeliaisuuteni virta käynnistyy. Olen lukenut tämän sadat kerrat. Miksi oivallan nyt? Johtuuko se aamusta vai siitä, että poistin korvatulpat? Johtuuko se siitä, että pääsin toissapäivänä läpi Postin puhelinpalvelusta vai siitä, että nauroimme postin naisen kanssa yhdessä maksullisella puhelinajalla? (Ei hassumpaa rahan käyttöä. Vaikka näile koronakoirien kouluttajille lahjoittamisesta olen kyllä vieläkin tyytyväisempi.) Miksi nauroin myös reko-jaossa? Ja miksi puhuin törkeän hyvästä kehuessani yhtä tuotetta - mitä törkeää tai syntistä on nauttimisessa? Miksi me olemme täällä ellemme kokemassa?

Toimeliaisuuden virta ottaa vallan, kun eriydyn tekstistä. Oivallan näet, että Rilken viimeiset säkeet liittyvät sihen, mitä kohti koetan luotsata ihmisiä työssäni ja että se taas liittyy siihen Stevensin runoon, jota analysoin kauan sitten kirjallisuutieteen pääsykokeissa, sen päätökseen. Ja ihanasti valo lankeaa niin kuin uni lankeaa viattomaan ilmaan - jotenkin rivittäen, ehkä muutaman saman lisäten, mutta sisällöllisesti - jos sisällön voi erottaa muodosta, ja ajattelussa, muistossahan sen voi - ja Rilken 

Vaan jos nuo, loputtomasti kuolleet, vertauskuvan antaisivat meille / katso, ehkä he näyttäisivät tyhjän pähkinäpensaan / riippuvat norkot, tai kukaties / kevätsateen, kuinka se vaipuu tummaan maahan. - // Ja meidät, jotka uskomme onnen / nousevaksi, valtaa liikutus / tyrmistyttävä melkein, / kun jokin onnellinen vajoaa.

Liikkeessä on niin paljolti kyse tilallisista metaforista ja suunnista: lankeaminen, vajoaminen, leijuminen, kohoaminen - vertikaalisesti, levittyminen ja tiivistyminen, kolmiulotteisemmin. Huomaan, että haluaisin jonkin sanan myös sille, miten kiinteästä tulee kaasumaista: millä sanalla voisin kehottaa tekemään kehosta pilven kaltaisen? 

Ja äkisti mieleen palaa kaukainen, miten fyysikkoystävä koetti selittaa tunneloitumisesta - ja leikkivä mieleni alkoi ajatella mahdollisuuksia tunneloitua läpi seinistä ja niin edelleen. (Olen tunneloitunut toiselle puolen pöytää, juhlissa, konttaamalla pöydän alitse: en usko, että olisin osannut hyödyntää tilaa näin luovasti ilman tunneloitumisen ideaa. Siis aikuisiällä, sen jälkeen, kun on vuosia kuunnellut, että pöytien ääressä istutaan tai seistään kauniisti, niillä ei keikuta, istuta, venytellä ja niin edelleen.) Voi mieli ja mielen kuvat! Kuva valaistuneesta miehestä, joka jyrsii Tuomiokirkon portaita - tämä se jaksaa aina ilahduttaa, vuodesta toiseen. Nauran ääneen. Huomenta, aamu!

Autojen toimeliaisuuden virta jatkaa kohinaansa kaiken taustalla. Se on vain ääni, neuvoo meditaatio-opas. Suhtaudu siihen vain äänenä. Siitä tulee vain ääni, kun tarpeeksi harjoittelee.

Vain ajatuksia, vain tunteita, vain tuntemuksia, kukin juuri oikealla paikallaan. Kouluihin ja päiväkoteihin kuljetettavat lapset, joiden tartuttavuutta hyssytellään. Kouristuksenomainen tarve puhua muusta kuin mitä tapahtuu, katsoa toisalle. Kehon järjestyminen sen ympärille, mistä on vaiettu. Kaksituhatta kuusi pääsimme pälkähästä. Kaksituhatta yhdeksän pääsimme pälkähästä. Molempina näinä vuosina rakastuin. Rakastun harvoin joten muistan tarkkaan kerrat, ja toivon, etten enää joutuisi siihen repivään pyörteeseen. Otan paljon mieluummin pelkän pandemian kuin pelkän rakastumisen. Rakastuin vuonna kaksituhatta seitsemäntoista ilman pandemian uhkaa. Olin paljon pahemmassa stressitilassa kuin nyt, ja tilojen kesto lienee samantapainen: kuukausitolkulla, vuositolkulla tuntemattomaksi muuntunutta todellisuutta, jossa automaatiot eivät päde. Tulee turvaton olo, kun ei ole edes omia haitallisia automatioitaan tarkasteltavana. Nyt ollaan vasta alussa pandemian kanssa vaikka kuinka ihmiset kyselevät toisiltaan, että miten selvisit. 

Sekin minua ihmetyttää, että silloin kun sanoo jonkin ihmissuhteen olevan loppu, ihmiset puhuvat selviämisestä preesensissä, eivät imperfektissä. 

Ja autojen ääni, tunnista tuntiin. Taas edessä yksi torstaipäivä. En ole varma, muutanko sen torjantaiksi. Ehkä annan sen kadota hiljaisuuteen rivien välissä, ajatusten välissä, siihen miten keho juurtuu ja leijuu samaan aikaan tehdessäni toisesta kädestä linnun ja toisesta sille pesän, ja seuratessani, miten pesä muuttuu linnuksi ja lintu sille pesäksi. Se on jälleen vain uusi metafora, mutta saattaa auttaa laskeutumaan tietynmuotoisia portaita tai tunneloitumaan jonkin tilanteen lävitse. 

Puhetyöläisyys

Jos en pidä varaani, joudun sanamagian valtaan. Nuorempana niin kävi usein. Kuvittelin, että sanat ja ajatukset hallitessaan voi muuttaa maailman, kokemuksen, elämänehdot. Mutta on muutakin ja ehkä jopa etenkin muuta.

En halua kirjoittaa, ettei sanoilla olisi mitään valtaa. Ei, siitäkään ei ole kyse. Kyse on vain siitä, että aivan kaikkea ei voi muuttaa sanoilla. (Tai a-sanoilla, huono läppä, mutta on jo torstai ja teki mieli kirjoittaa näin, koska näen sitäkin välillä, että joku uskoo, että kun hallitsee tämän ja tämän asennon, jotain olennaista maailmassa muuttuu. Minun hullut lonkkaniveleni onneksi auttavat suhtatumaan tähän: olen istunut lootusasennossa kai siitä lähtien kun olen oppinut ylipäänsä istumaan. Äitini ja siskoni pääsevät myös ilman mitään harjoittelua tai ponnistusta tähän asentoon ja voin vakuuttaa, ettemme taatusti ole valaistuneita tästä helppoudesta huolimatta.)

On hyvä, että opin sanskriittia vasta siinä vaiheessa, kun olen menettänyt sanamagiaa. Kun sanotaan, että sanskriitti on pyhä kieli, mietin, missä mielessä mikään kieli voi olla muuta kuin pyhä. (Miten itse asiassa mikään voi olla muuta kuin pyhää, sitäkin mietin välillä. Jopa rumat muoviklöntit, joita kutsumme tavaroiksi ja jotka kertyvät valtameriin - haluan joustattaa ajatuksiani tällä tavalla.) Nouseehan kieli kehosta ja kokemuksesta, maailmayhteydestä. Haluaisin kirjoittaa, että kieli on tarkennettu parahdus, itku, nauru, huokaus. Kirjoitan sen ja se näyttää ihan urpolta. Jätän sen silti tähän, koska on tärkeää kirjata asiat niin kuin ne haluaa kirjata - jotainhan sen halun takana on, jokin, mikä haluaa muovautua hitaasti.

Kun luemme kurssilla kahta alkukieleltään sanskriitiksi kirjoitetun oppaan suomennosta rinnakkain, yksi kurssilaisista huomauttaa ääneen, mikä ero käännöksillä on. Toinen jotenkin töksähtelee, toinen soljuu. Esimerkiksi irti päästäminen vs. hellittäminen. Miten erilainen kuva näistä piirtyykään! Jos puhutaan, että päästää irti huolestaan, kuulostaa se helposti siltä, että samoin tein viskaa avaimetkin kaivoon ja tyhjentää googlekalenterin kaikki merkinnät. Kun taas hellittäminen: se on vain pakonomaisesta kouristuksesta irti päästämistä, ei täyttä toiseen suuntaan kiiruhtamista. Taidamme kaikki ihastua sanaan "hellittää". Epäilen, että se tuo mieleen hellimisen ja hellittelemisen ja hellyyden, jonkinlaisen armollisen suhtautumisen kohti itsepäisesti kuohuvaa halua takertua kouristuksenomaisesti asioihin ja niiden hallitsemiseen.

Tyypillistä - väännetään neljä päivää joogafilosofiaa, ja se, mikä jää mieleen, on ero suomennoksissa ja sen nostattama kysymys sanamagiasta, konnotaatioista. Mutta toisaalta, ehkä tämä on tarpeen. Olen ennen kaikkea puhetyöläinen. Muistanko käyttää sanaa "hellittää"?

Ne asiat, joita työstetään ryhmäliikunnassa, ovat kuitenkin vaikuttavia. Jokin metafora voi vapauttaa, toinen tukahduttaa. Haluaisin löytää sen tavan, jolla voin olla parhaiten avuksi. Tuntuu hankalalta olla niin ymmärtämätön, ettei tiedä laisinkaan, mikä se tapa voisi olla. Etenen hengitys ja sana kerrallaan ja välillä pysähdyn kuin seinään: mitä ihmettä oikein sanoin ääneen?

Kun puhun tästä kurssilla, kurssin vetäjä kuulee sanani toisin kuin olen ne mielessäni jäsentänyt - koska en tarkenna, mikä sävy tähän kysymykseen ja ihmetykseen liittyy. Kurssin vetäjä viittaa myöhemmässä keskustelussa todistukseeni ja sanoo, että välillä sitä häikäistyy, kun tajuaa, että on sanonut jotain, mitä ei ole tiennyt olevansa sanomassa, ja se sanottu onkin ollut niin viisasta. En muista koskaan häkeltyneeni sanomani viisaudesta. Pikemminkin päinvastoin. Luimistan tulkinnalle sisäisesti ja ajattelen, että elämme tavallaan eri maailmoissa. Ja että ehkä noinkin voisi ajatella, jos ajattelisi enemmänkin olevansa välikappale jossain suuremmassa - mihin tavallaan uskon, se on yksi mahdollinen tapa tarkastella elämää ja tekoja - ja ehkä vielä enemmän, jos luottaisi siihen, että sanamagia ei ylety niin pitkälle.

Pidän maailmaa ja elämää sillä tavalla monimutkaisena, että minun on vaikeaa kuvitella mitään lyhyttä fraasia viisautta ilmentäväksi. Tarvitaan tusina toisaaltointia, jotta kuva alkaa edes etäisesti muistuttaa sitä ambivalenssia, jota hengitän ja liikutan. Ehkä haluaisin hellittää tässä kohdin?

On jotenkin hurjaa, miten puheesta, sanasta, ajatuksesta niin kaukaista sfääriä kuin kehossa elämistä ja kokemista koetetaan ohjailla puhein, sanoin, mielikuvin. Yksi opettajistani puhuu sanallisesta ohjauksesta luotsaamisena tai opastamisena. Ajattelen jäistä saaristoa, luotsivenettä, majakoita, jäänmurtajia. Ehkä koetan ottaa mahdottoman tehtävän: luotsivene ei ole jäänmurtaja, ja sitä kuitenkin haluaisin sen olevan. Haluaisin antaa lisää tilaa liikkua, koska siltä uusi osuva metafora tuntuu omassa kehossani: äkkiä on vaihtoehtoisia reittejä, uutta tilaa hengittää ja elää.

Tänään on taas kaksi myöhäisillan ohjausta. Tuntuu oudolta, että minä, joka pelkäsin minkään ääneen sanomista, olen edennyt puolivahingossa puhetyöläiseksi. Lakkaanko joskus jännittämästä ohjaamista? Jos lakkaan, haluanko silloin taas vaihtaa alaa? Miksi tarvitsen tämän ravistavuuden, riittämättömyyden, uhman, nöyrtymisen? Miksi en tyydy turvalliseen, siihen, minkä voisin kuvitella hallitsevani edes jossain määrin? Onko tämä jokin omituinen hellittämisen muoto?

Parhaana aiheena "ei mitään erityistä"

Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.

Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.

Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?

Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.

Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.

Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.

Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.

Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta. 

Hiljaisuus

On vaikeaa kuvata hiljaisuutta, joka kietoo sisäänsä elämää. (En halua kirjoittaa, määrittää sen kietovan koko elämää, koko elämä on rakennelma, josta en osaa sanoa vielä mitään, odotetaan että kuolen, sittenkään en sano mitään, parempi olla sanomatta tai haluamatta sanoa mitään niin ei tarvitse mainita kuolemista, joka saa jotkut ahdistumaan ja varpailleen, vaikken tarkalleen ymmärrä, miksi: jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtuu ja eikö ole helpottavaa, että on edes jokin varmuus?) Voisin varmasti kirjoittaa kivun väsyttävän tai jalkaa mahdollisimman hyvin lepuuttavien kenkä-pohjallisyhdistelmien metsästyksen vaativan melkein kaiken älyllisen annettavan. Mutta ei tämä tunnu siltä. On vain hiljaisuus, outo levollisuus, helppous luovuttaa. Kipu ja sen kanssa luoviminen saa katselemaan elämää uudella tavalla. Asuntoa. Tavoitteita. Läheisiä.

Olen sosiaalisessa ympäristössä ja kuuntelen, mitä eräästä muutaman kerran tapaamastani ihmisestä puhutaan hänen poissaollessaan. Meidän tapaamisemme oli noita kummallisia hetkiä, jolloin kaikki osui kohdalleen: arka kysymys, avoin vastaus, tila hengitttää ja edetä, ei mitään piilotettua eikä paheksuttua. Sen kohtaamisen jälkeen olen kunnioittanut kovasti tuota toista, hänen rohkeuttaan ja jaksamistaan. Maailmassa ei liene helppoa edetä silloin, jos kokee tietyt asiat, kuten hän kokee. Jotkut luokittavat hänen kokemustapansa sairaudeksi, jotkut häiriöksi, jotkut - nämä jotka puhuvat - virheeksi, joka oikeuttaa sanomaan, että onneksi siitä ihmisestä päästiin. Se saa minut hyvin surulliseksi ja hiljaiseksi. Minussa on jokin omituinen vika, siltä joskus tuntuu, kun en osaa sanoa, että joo, hyvä että päästiin. Minusta kun ei ole vääriä tapoja kokea. On tapoja kokea, jotka saavat läheiset tuntemaan olonsa niin epämukavaksi, että he etääntyvät. Se on heidän oikeutensa, tietenkin. Mutta silti en osaa sanoa, että tapa kokea, tapa tajuta asiat, olisi yksiselitteisen väärä. Se voi olla kanssakäymistä hankaloittava. Se voi olla toisia syyllistävä ja sikäli ehkä vähän lyhytnäköinen. Mutta väärä. Ei, sitä en osaa ajatella. Se, että kokee asioita tietyllä tavalla ja puhuu niistä kokemuksista läheisilleen - ei, en osaa ajatella sitä vahingoittamisen haluna. Silloinkaan kun se satuttaa. Ainakaan en osaa ajatella sitä minään sellaisena, josta sivullisena olisin pätevä lausumaan, että hyvä kun hänestä päästiin.

Hiljaisuus ilmenee varovaisena vetäytymisenä. Huomaan sellaisen kauden alkaneen, jossa tarvitsen enemmän aikaa vain olemiseen ja lepäämiseen, itseni kuuntelemiseen. Tuntuu oudolta, että hiljaisuus tulee kesällä, mutta on se joskus ennenkin astellut sisään kesän kynnyksellä. Sinä kesänä mietin, mitä teen elämällä. Pyrin yliopistoon mutten jaksanut oikein lukea pääsykoekirjoja, otin mustavalkofilmille kuvia ja vedostin suurille venäläisille valokuvapapereille vanhan ruumishuoneen kellarin pimiössä, pukeuduin valkoisiin miestenpaitoihin, solmioihin ja farkkuihin vaikka olisi ollut kuinka kuuma. Halusin pois.

Nyt en halua pois, mutta huomaan, miten rasittavalta kuulostaa ihmisten näkeminen isoina joukkoina. Voin nähdä ihmisiä kahden kesken, etenkin jos samalla vesijuoksen, mutta juhliminen kuulostaa vain joidenkin toisten asialta. Haluaisin kysyä keholtani, mitä se on nyt keksinyt. Jotain se hautoo. Millaiseksi se aikoo ryhtyä? Mitä sinusta tulee tällä kertaa, ystävä? Ehkä tämä onkin muutoksen tuntu, kulu luissa ja lihaksissa, kalvorakenteiden hiljaista huminaa ja supistelua.

Ja miten hiljaisuus kuulostaa pedaalimaiselta vaikkei ole sellaista, tämä on oikaistava. Eivät tunnut vaimennu, päinvastoin - nyt ne vasta kuulee kunnolla. Joskus kysymykset ja epäilykset tuntuvat vaikeasti elettäviltä ja haluaisin vastauksia. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että kysymysten vastauksiksi sulkeminen sisältää vaaran sokeutua tilanteille. Enkä halua jättää aistimatta epävarmuuksia, onnettomuuksia, tyytymisiä, tyyntymisiä, kohti kurottautumisia. En halua määritellä ja sitten pakottaa havaittua määritelmien mukaisiin askelkuvioihin.

Vesijuoksualtaassa käyn merkityksellisiä keskusteluita ja koska kaikkea taustoittaa hiljaisuus, kuulen ja oivallan tarkemmin. Oivallan esimerkiksi, miten eri tavalla ystävään verrattuna hahmotan ihmissuhteet. (Tai ehkä tämä on vain tapa puhua niistä, ehkä niistä on mahdotonta puhua haluamatta määritellä.) Että välillä saan kiinni itseni samanlaisista ajatuskuvioista, mutta niiden hyväksymisen pointsina on minulla se, etten usko niihin ja että vain totean tulleeni ajatelleeksi niin, epäpätevästi ja ajattelemattomasti, näkemiin, ajatus hyvä, emmeköhän me vielä tapaa, mutta tässä asiassa sinä saat nyt mennä kotiisi. Etten oikein usko, että ihmiset ovat jonkinlaisia pohjimmiltaan. Että he olisivat pelkistettävissä yhteen rooliin ja että riittäisi, että saisin selville, mikä se rooli on, ja sitten voisin päättää, lähestyäkö vai loitotako. Tietysti olen jo kauan ajatellut ihmisiä ennen kaikkea tilanteiden ihmisinä, paljon enemmän kuin ihmisinä tilanteissa, mutta kuulostaa siltä, että tarvitsen tälle uusia sanallistuksia, uusia muotoiluja.

Niin, ja hiljaisuutta.

Italiassa istuin ptikään yksin rannalla muiden vaeltaessa. Luin buddhalaista kirjaa, jonka suljin välillä käsitelläkseni kysymystä, selviänkö psyykkisesti tilanteesta, jossa olen suunnitelmieni ääressä kykenemättä kävelemään niihin sisään, ja kykenemättä teeskentelemään, ettei pettymys vaikuttaisi mielialaani. Aurinko välillä piileksi pilvien takana, välillä hiipi niiden välistä. Aallot jatkoivat ääntään. Rannan pengermät kohosivat suojaavina muureina molemmin puolin, kasvit olivat kiinnittyneet melkein pystysuoraan kallioon hennoin mutta sitkein juurin. Tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin ehkä ikinä ennen. Mutta ei se itkettänyt, ei enää siinä vaiheessa, kun toiset olivat jo menneet. (Yhtä olin pyytänyt jäämään, koska minun oli pelottavan vaikea olla, mutta hän ei halunnut auttaa. Toisia en edes pyytänyt, koska mielestäni minulla ei ollut siihen mitään oikeutta. En halua pyytää asioita, jotka saavat minut ajattelemaan, että itse luultavasti suostuisin pyyntöön mutta sitten marisisin asiasta mielessäni ja ottaisin - kauhistuttavaa kyllä - edes salaisesti pienen marttyyrinroolin.) Oli vain hiljaisuus ja yksinäisyys. Viipyilevä lämpö, meri, meren hiomat kivet ja keramiikanpalaset. Kasvillisuus, pilvet, veden kiertokulku.

Ehkä hiljaisuus on vain jatkoa tuolle rannalle.

Ehkä istun siellä jossain mielessä edelleen, istun ja kuuntelen ja pidän kirjaa sylissä, sormi merkiksi sivujen sisään suljettuna. Nainen rannan toisessa laidassa on riisunut kaikki vaatteet ja litistynyt aurinkopaneeliksi vilttiin, hänen mäyräkoiransa juoksevat aaltoihin ja takaisin. Välillä toinen koirista lähestyy minua, hermostuneet kasvot, uteliaisuuden ja pelon sekainen katse, ulinaa ja karkuun. Ajattelen sitä, minkä olen lukenut jostain kirjasta, jota editoin. Että jos pelkää romahtavansa, voi yhtä hyvin lakata pelkäämästä, koska on jo romahtanut. Ettei kestänyt. Ei se enää siitä muutu. Ja äkisti olen takaisin siellä, mikä kannattelee. Istun kivillä, meren ääressä. Mieli on liian raskas ja hiljainen lukemiseen tai mihinkään pakenemiseen. On vain päivä, ja kivet, meri, istuinluiden alla kiinteä. En putoa, katoa, hajoa. Maa kannattelee, ilma ei lakkaa suomasta keuhkoille pumpattavaa, sydän ei kieltäydy tutummaamasta.

Miten voisin ajatella ihmisissä olevan jotain pohjimmaista, kun solahdan itseni läpi istuinluiden painoksi kivillä, kiven lämmöksi kämmenkuopassa, kirjan paineeksi merkkisormessa, aaltojen ääniksi?

Kun ihmiset kysyvät, millaista lomalla oli, en oikein tiedä, mitä vastata. Millaista? No, rapattuja seiniä. Köynnöskasveja. Muureihin pultattuja ulkolamppuja. Kissa joka istui kukkapenkissä yöllä ryhdikkäänä kehräten itsekseen. Tomaatit ja paprikat oli juuri istutettu suuriin punasavisiin ruukkuihin. Ei sekään varsinainen kesä ollut. Niin, vaeltamaan en päässyt, en tällä kertaa. Ei, minä palasin kotiin. Istuin kivillä ja upposin hiljaisuuteen, jonka keskeyttivät toisten ihmisten ja eläinten äänet, tuulen riepomien puiden äänet, lintujen kirkaisut, meren tasainen pulssi, palava halu kyetä sanomaan jotain kivusta joka melkein salpaa hengityksen.

Ja sen tajuaminen, ettei sille ole sanoja. Ettei melkein millekään, mitä haluaisi sanoa, ole sanoja. Ei sanoja, ei maalattavia kuvia, veistettäviä muotoja, ehkä voisi olla säveliä, mutta en osaa niitä sillä tavalla.

Loppumatka tuntui jollakin tavalla helpottavalta, koska matkalla ei tule ajatelleeksi, että olisi hyvä järjestää tapaamisia ja nähdä ihmisiä. Kotona sellaista tulee ajatelleeksi. Ja törmää hiljaisuuteen. En minä sitä, etten näkisi, jaksaisi ja järjestäisi. Kyllähän minä, hitaasti ja haparoiden, aloitan taas, jos en muuta niin ettei minusta sanottaisi, että hyvä kun siitäkin päästiin. Ehkä ihmiset niin sanoessaan koettavat ilmaista haluavansa tukea hymyjen etsimisessä? Autanhan minä siinäkin, omassa tahdissani. Ei minun ole vaikea nauraa tai itkeä edelleenkään.

Mutta hiljaisuus dominoi, istun rannassa ja käännän sileää kiveä kädessäni. Eikä minulla ole kiire mihinkään. Olen kulkenut pidemmän matkan kuin olisin kukenut, jos jalka olisi kestänyt polkuja vuorten pengermillä, kuin jos olisin kulkenut muiden kanssa, nauranut ja viittilöinyt ja nimennyt kasveja, eläimiä, kyliä, meren eri sävyjä niistä korkeuksista kun se nähdään, ei kuulla. 

Konsertti-ilta ja seuraava aamu

Oikeasti olen jo palannut ja makaan sängyssä kissojen ja koirien kanssa ja hieroin tänään kaksi asiakastakin. Mutta en ajatellut kirjoittaa siitä, enkä myöskään siitä, miten kummallista on, että suomalaiset istuvat piknikillä näin koleassa säässä.

Koska olen myös muualla: konsertissa. En muista, kerroinko siitä, mutta yksi käsittämättömimpiä tempauksia tällä matkalla oli ostaa konserttiliput klassisen musiikin konserttiin. Tai no, ei siinä vielä ole käsittämättömyyttä, mutta että konsertti pidettiin satoja vuosia vanhassa linnassa, että pianistin listalla oli arvostamiani säveltäjiä (Debussysta nyt kaikki kai pitävät, mutta että Grieg ja Ravel... kas kun ei Faure, sitten olisin varmaan itkenyt alusta loppuun saakka, eli ehkä hyvä ettei ollut), ja että päädyimme varaamaan majapaikat 1200-luvun palatsista, koska linnan bed and breakfast nyt sattui olemaan lähellä ja kohtuuhintainen. (Ei pidemmän päälle, mutta yhdeksi yöksi menettelevä... emme nimittäin halunneet rymytä tuntia pimeissä pusikoissa konsertin jälkeen parinkymmenen euron takia.) Jotenkin kokonaispaketista tuli sellainen, että minun oli vaikeaa istuttaa itseni siihen etukäteen. Eihän tuollaista tapahdu kuin saduissa!

Mutta siinä me nyt yhtäkaikkisesti olemme, avaamassa ravintolan ovea ja astumassa sisään, tilaamassa ja mainitsemassa konsertista, jonka takia saamme alennuksen. Ruoka on valtavan hyvää, tilaamme myös jälkiruokaa, todellisuudentajuun on vaikeaa päästä käsiksi. Linnan porteilla odottaa muitakin. Sisäpihalla kasvillisuus piirtyy valoääriviivoin. Fauni panee merkille miehen, jonka täytyy hänestä olla pianisti: liian haahu taiteelliseksi johtajaksi, mutta painelee sisään henkilökunnan tyyliin. Hän on oikeassa. Luovutan printin sähköpostista, saamme kaksi lippua. Paikat toiselta riviltä. Huone on korkeakattoinen, aika pieni ja intiimi. Kiiltävä flyygeli täyttää sen etuosan. Tuolien jalat on suljettu jalkapuiden sisään niin ettei niitä pysty liikuttelemaan.

Pianisti pyyhältää sisään, ei vilkaisekaan yleisöön kumartaessaan, istuu flyygelin ääreen, haroo hiusretalettaan pois kaljulta valppumasta, asettaa sormet koskettimille. Hän kurtistaa kulmiaan, sulkee silmänsä ja heijaa hivenen eestaas. Sitten hän hengittelee syvään. Juuri kun alan uskoa, että rutiini vie vielä pitkään, sormet napauttavat koskettimista ensimmäiset soinnut.

Jos siihen saakka kaikkea järjestelyä onkin rasittanut tietty epätodellisuuden tuntu, nyt sellaista ei voi enää havaita. Musiikki sitoo huoneen eletyksi ja konkreettiseksi. Edessä istuvan miehen hiukset tunkeutuvat ihon pienenpienistä rei'istä lyhyinä ja sojottavina. Liivin olkapäällä lepää leivänmuru. Levottoman oloinen silmänsä kajalilla rumiksi suhrannut nainen taittelee hermostuneen oloisena silmälaseja pitkillä sormillaan. Pianistin sormet eivät vaikuta hermostuneilta. Ne kajauttavat flyygelistä ääniä. Seuraan levottomana, miten pitkään mies painaa kaikupedaalia. Ja miten hyvin hän pysyy tahdissa ja onnistuu tekemään Griegistä omansa, oman tulkintansa, jotakin mikä on samalla tietty sävellys ja sitten toisaalta jotain hänestä itsestään kertovaa.

Kuuntelen musiikkia ja tarkkailen pianistin sormiergonomiaa. Se on loistava, vaikka hänen olkanivelensä asennosta olisi huomautettavaa. Näen hänen välillä kohentavan lapatukeaan, rutiininomaisesti. Tiedän melko varmasti, mistä kohdin hänen selästään löytyisi kipeitä kohtia ja millä harjoituksilla lapatuki saataisiin kannattelemaan paremmin, pysyvämmin. Välillä pianisti pipertää samalla tavalla kuin saatan itse tehdä asiakkaan selän kanssa: käpertyy kohdan yläpuolelle, kallistaa päätään, tuijottaa koskettimia ikään kuin ne voisivat vastata hänen kysymyksiinsä, auttaa häntä. Pianistin alahuuli roikkuu, hän kurtistaa ja kohottaa kulmiaan korostetun voimakkaasti, liikkuu musiikkia eikä mitään muuta. Kappaleiden väliset tauot tuntuvat kauhistuttavan häntä. Niiden aikoina hän pitelee kiinni kravatistaan, kumartaa varpaisiinsa tuijottaen ja kiitoravaa tuolien välistä käytävää pois näkyvistä palatakseen pian nuottilehtien kanssa. Se on hyvin sympaattista.

Kun säveltäjä vaihtuu, hän vain murahtaa sen ääneen, istuutuu ja elehtii taas vain flyygelilleen.

Ei yllätä, että hän on valinnut romantikkoja esitettäväkseen. Kun kuuntelen musiikkia, jossa hän liikkuu, minun on täysin mahdotonta kuunnella häntä soittamassa Bachia tai Mozartia. Tai Händeliä, huh. Voin kuvitella hänen selvittävän niitä lävitse, mutten soittavan niitä, elävän niissä. Ehkä olen väärässä, mutta minusta kuulostaa siltä, että Griegkin on hänelle hieman liian pedanttia kamaa. Hän kiirehtii paikka paikoin ja venyttää taukoja toisaalla, haluaa ryöpyttää voimakkaammin ja iskevämmin.

Musiikki on kummallinen medium. Se kiinteyttää huoneen, tuo näkyväksi jotain mikä ihmisestä jäisi huomaamatta jos hänet tapaisi kahvilassa tai kadulla. Ja muutakin: romantiikan ajan musiikki on ensimmäinen koskaan saamani vihje siitä, että on olemassa ainakin joitakin toisia olentoja, sattumoisin ihmisiä, jotka kokevat jotain samantyyppistä kuin itse koen silloin kun olen niin kuohuksissa, etten osaa päättää, miten edetä, tai haluanko lainkaan edetä, ja yksittäiset hetket piirtyvät niin kauniina ja kauhistuttavina eteeni, että unohdan täysin tiedon siitä, millaiset asiat tapaavat parantaa elämänhallintaani ja millaiset eivät. On muitakin, todistetusti, jotka kokevat syvän kauhun ja surun yhdistyneenä kirkkaaseen lohdullisuuteen, jopa leikittelevään iloon, jotka tietävät niiden kietoutuvan yhteen tavalla, jossa ääripäät voimistuvat sen sijaan että niistä tulisi tasaista maksapasteijaa. On muitakin, joiden sisällä se ei pysy piilossa.

Sillä eihän se ole pysynyt piilossa. On tämä musiikki, tässä ja nyt. Se, kun ensimmäisen kerran poimin vihjeen talteen, tapahtui toki kauan sitten. Mutta sen hetken ja oivalluksen tuntu on palannut, läsnä, elettävissä uudelleen. Niin, tältä voi tuntua. Niin, muistakin voi tuntua tältä. Niin, se ei ole mitään, mikä pitäisi sulloa piiloon. Sen voi sulloa piiloon, tottahan toki. Sen voi sulloa piiloon itseltäänkin.

Mutta olen valppaana musiikissa, en sullomassa mitään mihinkään. Ja ajattelen ihmisiä, jotka eivät kohtaa klassista musiikkia lapsuudessaan. Kuinkahan pitkälle on mahdollista kulkea törmäämättä klassiseen musiikkiin? Eikä ehkä törmääminenkään riitä - kuinkahan pitkälle on mahdollista elää sillä tavalla ettei tule kuulleeksi koskaan sellaista klassista kappaletta, joka avaisi itselle oman kokemuksen monisyisyyttä ja moniäänisyyttä? Vai onko kokemus sellaista ennen musiikkia? Ehkä musiikki tekeekin siitä sellaisen? Tietynlainen musiikki?

Koko konsertin minua kalvaa kummallinen olo siitä, että jokin soittotyylissä on chopinmäistä. Että oikeastaan kappaleet ovat Chopin-Griegiä, Chopin-Ravelia ja Chopin-Debussya. (Ravelin kohdalla se tulee selkeimmin ilmi, Debussyn kohdalla vähiten selkeästi.)

En siten ylläty, kun encoreksi tulee Chopiniä. Niin: en osaa musiikinteorian termejä ja olen surkea tunnistamaan kappaleita nimeltä. Mutta jotakin on sentään tarttunut. Kuulen, että Chopinin kohdalla pianistin temperamentti toimisi parhaiten. Hän näyttää itse olevan samaa mieltä, koska valitsee Chopinin kappaleen lisäherkuksemme. Tuo kappale soikin sitten erinomaisesti ja vaivatta ja täysin sivuvivahteitta. Tai ehkä en vain osaa havaita niitä. Mutta se kuulostaa chopinmäiseltä Chopiniltä. Enkä nyt koeta kirjoittaa, että edelliset kappaleet olisi soitettu huonosti, ei sinne päinkään. Ne vain edistivät encorea.

Sitten konsertti on äkisti ohi, pianisti on pyyhältänyt yöhön kravatistaan littein sormin kiinni pitäen. Musiikki on riistetty. Kävelemme linnan alueelta ulos, kaupungin kumajavat kirkonkellot pysyttelevät vaiti, jasmiinien, angervojen, sitrusten ja jasmikkeiden kukintojen tuoksut eivät tunnu päivänpainostavina vaan tuskin erottuvat, suurella tuomiokirkon aukiolla istuu suljettujen kahviloiden pöydissä ihmisiä, joille tuodaan enoteekista lasillisia. Menemme enoteekin terassille, konsertti on tyhjentänyt minusta liikkeen ja äänet. Kaksi punkkulasia maksaa yhteensä kuusi euroa. Saamme valtavat kupilliset suolaisia nakerreltavia palanpainikkeeksi.

Matka on loppumassa.

Olen ajopuunväsynyt, meren kulmattomaksi hioman keramiikansirun väsynyt, merkityksettömän maininginhuokauksen väsynyt. Mieli ei takerru sanoihin.

Palatsissa on vaikeaa nukkua, koska musiikki on tönäissyt sanattomia ajatuksia liikeelle. Niille on löydettävä sanat. Nyt mieli takertuu, raastaa, ja rauhoittuu vasta kun on saanut aikaan merkitysten alustavan punoksen.

Nukahdan vain hieman ennen kuin sunnuntaiaamun kirkonkellot alkavat useista kirkoista raiata kello seitsemän kumajavaa riemuaan. Nauramme kelloille, tuhatkaksisataaluvun pyöreälle pikku ikkunaiselle, joka voi olla ampuma-aukkokin alun perin, tykki alkaa yskiä laukauksiaan, pum, lasit helisevät, pum, torvisoittokunta kaupunkiaukiolla törähtää vauhtiin ja hönkyy menemään marsseja ja wienervalsseja. Nauramme ja olemme niin hereillä, että seuraavana yönä, kun Napoli on suistunut jalkallohuumaan, ei autontorvilta ole lainkaan vaikeaa nukahtaa.

Voi, kunpa osaisin olla niin väsynyt nytkin. Kello kirii yli puolenyön, jalan olisi saatava palautua unessa, huomenna on työpäivä. 

Opettajuus

Puolimatkan kirjassa on epätoivon parahduksien aiheuttajien lisäksi myös paljon timangeja. Yksi näistä kohdista kiteyttää sen, mitä olen monesti ajatellut epämääräisesti haahuten, mutta jonka sanallistamiseen minussa ei ole ollut ytyä. Siteeraan:

Tiedon viestimiseen tarvitaan monia älyllisiä hyveitä kuten oivalluskykyä, kykyä ilmaista ajatuksensa hyvin ja tehdä täsmällisiä erotteluja. Tähän ryhmään kuuluvat myös älylliset hyveet, joita voidaan kutsua pedagogisiksi hyveiksi. Tällaisia ovat kyky esittää asioita selkeästi ja ymmärrettävästi, kyky sopeuttaa opetus luovasti opittavan asian vaatimuksiin ja oppilaiden kehitystasoon, kyky suhtautua empaattisesti oppilaisiin ja ymmärtää heidän erilaisia tarpeitaan ja lähtökohtiaan, vilpittömyys ja oppilaiden kunnioittaminen, nöyryys ja valmius oppia oppilailtaan ja kuunnella heitä. Eivät kaikki, jotka ovat taitavia urheilussa, musiikissa, shakissa tai jollain muulla alalla, pysty välttämättä opettamaan toisille osaamistaan. Toisaalta taas taitava opettaja ei välttämättä ole itse huipputason osaaja. Dorothy Delay on yksi maailman kuuluisimmista viulunsoiton opettajista. Hänellä itsellään ei koskaan ollut konserttiuraa. Hänen oppilaansa ihailivat hänen kykyään kommunikoida, auttaa heitä kypsymään taidoissaan ja itsenäisessä arvostelukyvyssään, tunteissaan ja tyylissään, auttaa heitä ymmärtämään yleisöään ja tietyn esityksen vaatimuksia. Erään hänen oppilaansa kuvauksen mukaan Delaylla on "hyvin terävä analyyttinen mieli ja verraton kyky diagnosoida ja ratkaista mikä tahansa soittotekninen ongelma". (Tapio Puolimatka, Kasvatus, arvot ja tunteet, s. 133.)

 Kuka tahansa yliopistossa opiskellut tietää, että lausunto pitää paikkansa. Ja oikeastaan ei tarvitse kuin analyyttisella mielellä mennä tanssitunneille, kun jo pian törmää samaan seikkaan. Kaikki huippuosaajat eivät tosiaankaan osaa kommunikoida oivalluksiaan eteenpäin eli ymmärrä, että toisille pitäisi saada opetustilanteessa pedattua tilanne, jossa he saavat itse oivaltaa. Ja sitten on opettajia, joita ei pidetä huippuosaajina, koska heidän huippuosaamisensa on juuri opettamisessa, ei välttämättä taidossa itsessään. He seuraavat oppilaan tekemisiä tarkkasilmäisesti, keskeyttävät, hakevat metaforia ja esimerkkejä toisenlaiseen tekemisen tapaan, korostavat, mitä pitäisi priorisoida minkä edelle. Välttämättä he eivät osu heti oikeaan (ei kai kukaan osu), mutta vähitellen he oppivat hahmottamaan, mikä mättää.

Úsein tuntuu jopa siltä, että jos jollekulle jokin seikka on aina ollut helposti aukeava, hän on (ainakin aluksi) huono opettamaan sitä. Muistan joitain saamiani kommentteja: "Yritä vaan, kyllä se sieltä tulee." - Vastaus teknisen neuvon kysymiseen. Tai: "Kun sä käyt täällä pari vuotta lisää, homma alkaa vähitellen aueta sulle." Tai: "Ei se VOI olla noin vaikeaa." Tietysti voi olla, etten ole onnistunut kysymään tarpeeksi selkeästi, mutta mielestäni siitä ei ole ollut kyse. Jos oppilas ei osaa kysyä tarpeeksi selkeästi, eikö olisi tavallaan opettajan tehtävä auttaa kysymyksen sanallistamisessa? Todennäköisesti opettajalla on siihen paremmat valmiudet. Tai no, ainakin opettajalla ja oppilaalla on yhdessä kahden ihmisen valmiudet: toinen tuntee ongelman nahoissaan ja toinen on hankkinut osaamista juuri ongelman alueelta.

Pahimpia ovat opettajat, jotka haluavat itse loistaa ja keskittyvät siihen. Sitä lajia en katsele kovinkaan montaa kertaa, en missään ympäristössä. Aikuisena on onneksi varaa valita. Kauhistuin jokin aika sitten, kun eräs opetustyötä tekevä tuttavani korosti juuri tätä puolta - että on oltava taitavampi kuin muut, ja että jos joku muu tekee paremmin, sitten on opettamassa todistetusti väärä ihminen. (Samassa yhteydessä kävi ilmi, miten tämä ihminen panostaa täysillä siihen, että myös pysyy parhaana opetustilanteessa.) Ei välttämättä, ajattelin, mutta en osannut sanallistaa asiaa niin että olisin ollut ilmaisuihini tyytyväinen. Kas, minä kun en usko, että kukaan olisi valmis tai ainakaan että se olisi opettajan tehtävä. Tai että opettajan tulisi olla parhaiten perillä kaikesta johonkin asiaan liittyvästä. Joskus esimerkiksi jollain alueella, jota on työstänyt pitkän aikaa, hionut taitojaan ja tullut kohtalaisen varmaksi omasta osaamisestaan (ahhahhaa, näitä alueita saa kyllä suurennuslasilla hakea...), saan oikein hyödyllisen huomautuksen ihmiseltä, joka katselee tekemisiä aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Silloin hänestä tulee hetkeksi opettaja. Samalla tavalla oppii siitä, että toinen ei osaa jotakin. Mikä siinä tarkalleen niihkaa, kysyy. Toinen selvittää. Usein juuri tässä vaiheessa huomaa suhtautuneensa yksilöityyn vaiheeseen aiemmin itse ylimalkaisesti, jättäneensä kokonaan huomiotta tiettyjä pieniä päätelmiä tai vartalon liikkeitä. On edennyt tottumuksenvaraisesti ja onnen kaupalla se on sujunut suotuisasti. Omaan taitavuuteensa takertunut opettaja ei osaisi kysyä tuota kysymystä. Hän vain katsoisi päältä, että okei, jees, oikein menee.

Se, mikä on automaattista, tiedostamatonta, ei myöskään ole korjattavissa eikä kehitettävissä. Ei ennen kuin sen tiedostaa. Usein toisten kysymykset avaavat mahdollisuuden tiedostaa. Usein kyllä menee aika tavalla aikaa ennen kuin alkaa hahmottaa, mihin vaikeuksiin tai hämmennyksen aiheisiin ne tarkalleen liittyvät. Ei tietenkään kohdasta, jonka tiedostaa, välttämättä löydy korjattavaa. Mutta niin kauan kuin tuo kohta on sokea piste, siitä ei ainakaan voi löytää korjattavaa.

Esimerkiksi tanssiesitysten suhteen olen saanut parhaat kommentit yllättäen äidiltä, joka suorasukaisesti luonnehti tyyliäni tavalla, jonka tunnistin välittömästi osuvan oikeaan. Kukaan huippuopettajista ei ollut sanonut noista piirteistä mitään. Äiti ne sen sijaan näki ja hänen huomautuksensa avulla opin säätelemään itseäni tarkemmin huomautetun asian suhteen. (No, äidillä tietysti oli kotikenttäetu, onhan hän tarkkaillut minua kauan; ehkä hän oli pannut saman asian merkille aiemminkin ja nyt vain sanoi sen.) Samalla tavalla, paras venyttelyopettajani ei ollut kovin venyvä itse, saati sporttisen oloinen. Itse asiassa hän oli niin keskivartalolihava, että hänen näyttäessään liikkeet niiden nyansseista oli vaikeaa saada tolkkua. Hän kuitenkin osasi sanallistaa hyvin, eriyttää venytyksen syventämisen vaiheen vaiheelta ja perustella vaiheet. (Ainakin minun on helpompi kestää venytyskipua, kun tekeminen tuntuu perustellulta.) Enhän minä sinne mennyt häntä ja hänen venymistään tai kuuluisuuttaan fanittamaan vaan ymmärtämään, miten lihaksia on lähestyttävä niiden rentouttamiseksi ja liikkuvuuden ylläpitämiseksi. (Onkohan muuten ihmisiä, jotka käyvät fanittamassa sitä tosiseikkaa, että ovat huipun tunnilla? Riittääkö se heille, vaikkeivät he sillä lailla huomaisikaan saavansa huipulta mitään uusia kysymyksiä tai fokuksia omaan tekemiseensä?)

Pedagogiset hyveet - niin. Sitä olisin halunnut sanoa ystävälle siinä tilanteessa. Että pedagogiset hyveet ovat tärkeämpiä kuin se, onko opettaja paras opetettavan asian suorittaja opetustilanteessa. Ehkä käymme keskustelun uudelleen myöhemmin. Sitten voin aloittaa keskustelun jäsennellymmin. 

Tyhjiin sanallistumisen pelosta

Kun kävelen luentoviikon kirkasta säätä koiran kanssa kieltäydyttyäni rahatyöstä - käveleminen on tärkeämpää ja tenttiinkin pitää valmistautua, tänäänkin - luettuani monenkirjavia sitaatteja, monet kirjailijoilta, joita arvostan kovasti, alan taas ihmetellä yhtä seikkaa tai uskomusta, johon tulen törmänneeksi tuon tuosta. Ei minulla ole sille hyvää nimeä. Arvoituksellisuusparadigma, ehkä. Tai sanomatta jättämisen periaate. Tai jotain. Mutta en voi mitään sille, että olen elänyt omaa elämääni pienenä pelokkaana eläimenä, ja siten tulen itse sanoittaneeksi tuon uskomuksen tai disposition tyhjiin sanallistumisen peloksi. Se, kuten muutkin sanallistukset, on huono, koska kantaa muassaan konnotaatioita ja haaroo sopimattomiin suuntiin (ihan kuin me ihmisetkin).

Lyhyesti: Kysymys on ajatuksesta, ettei itsestään sovi kertoa toisille kaikkea. Että itsen ydin on se, mikä jätetään sanomatta. (Huomaa: "jätetään", ei "jää".) Että juuri sen nojalla, että tietää itse jotakin, jota muut eivät tiedä, tuntee itsensä.

En osaa kuvata kunnolla hämmennystäni tämän ajatuksen edessä. Lyhyesti, taaskin, ainakin yritän lyhyttä, koska olisi luettava tenttiin, eikä tämä näennäisesti liity siihen mitenkään (mutta mistä vetoa ymppään tätä taas tenttivastaukseen ja liittyyhän tämä tenttiaineistoon ajallisesti): Ensinnäkin, jos ihminen uskoo, että kokemus on aina sanallistuksiaan laajempi (ja minä uskon niin, ja se on niitä harvoja asioita, joista olen varma), ei ole mahdollista kertoa toisille kaikkea. Itselleenkään on hyvin vaikeaa kertoa kaikkea. Kuten Dewey kirjoittaa, ei ole kielen funktiokaan kuvata kaikkea, mikä tapahtuu. Kieli on vain oikopolku. (Ja polut johtavat joskus harhaan ja joka tapauksessa eivät kata koko metsää.) Toiseksi, jos itse joka tapauksessa tuntuu olevan jotakin, joka vaikuttuu tilanteista enemmän kuin tilanteet siitä (ja tästäkin olen melko varma alustavien kolmenkymmenenkuuden vuoden tutkimusten nojalla), tuntuu järkevältä antaa tilanteet kanssaan jakaville käyttöohjeita, jotta tilanteista muovautuisi miellyttäviä. Silläkin uhalla, että he käyttävät niitä omien tarkoitusperiensä ajamiseen. (Missä määrin muuten tarkoitusperät ovat heidän "omiaan"?) Minusta tuntuu järkevämmältä olettaa ihmiset hyväntahtoisiksi kuin patologisiksi manipuloijiksi. Tällaisilla oletuksilla kun saattaa olla heijastuksensa vuorovaikutustyyliin ja siten tilanteen rakentumiseen ja - itseään toteuttavana ennusteena - heidän roolinsa siinä rakentumiseen.

Tavallaan kuvittelen ymmärtäväni neuvosta jotakin. Saattaa tuntua hurjalta ja kammottavalta lukea itsensä sanallistettuna. Siinä on jotain samaa kuin oman äänensä nauhalta kuulemisessa (tai vielä halvaannuttavammin, kun oman äänen kaiun kuulee luurista samalla kun koettaa käydä puhelua). Tekee mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Sitä voi olla vähän loukkaantunutkin, vaikka siinä ei ole mitään loukkaantumisen arvoista. (Siitä on helppoa vakuuttua, kun asiaa kielellistää ja veivaa eestaas - aika harvoin lopulta loukkaantumiselle on hyviä perusteita. Silti sitä tapahtuu, se on enemmän kuin parahdus: seis, tarvitsen aikalisän. Kun aikalisän saa, ainakin minun on useimmiten helppoa käydä leppoisaksi taas. Barbara Kingsolver on kirjoittanut tästä hyvin: on paljon arvokkaampaa, että ystävä pitää kädestä ja latelee ihan vääriä, loukkaavia sanoja, kuin että kukaan ei tule pitämään kädestä tai sanomaan mitään silloin kun tarvitsee tukea.)

Yksi olennainen oivallus oman tekstin suhteen on ollut, että itse asiassa senkin kanssa tekee aina välillä mieli sanoa: ei, ei se noin mene. Kunhan sanojen lumo, sanoilla ajatteleminen katoaa. Ajattelee: Oho, näinkö mä sen jäsensin. Tältäkö se tuntui. Ja on vähän epäluuloinen, vaikka sitä toki liudentaa muistikuva tällä tavalla kirjoittamisesta. Mutta että juuri tällaisin sanoin, jotenkin käsittämätöntä! Moni ystäväni deletoi säännönmukaisesti: blogista, jopa facebookista vanhoja päivityksiä. Koska ovat muuttaneet mieltään tai eivät enää osaa samastua kirjoittamaansa, miten sen nyt sitten tahtookin sanallistaa. Eivätkä he halua, että muut ajattelevat heitä sellaisina. Jännittävä käytäntö (ja tietysti aivan oikeutettu, vaikken onnistukaan oikein ymmärtämään, mikä sanoissa on niin vaarallista). Minustakin välillä tuntuu, että jokin kirjoittamani on tyhmää ja hävettävää, mutta toistaiseksi olen ajatellut, että so what, kuka ei tee typeryyksiä, ja miksi minun pitäisi vaikuttaa jotenkin paremmalta kuin olen. En minä tahdo ihailua. Tahdon ystävyyttä ja tasavertaisuutta ja ajatustenvaihtoa. Tietysti minäkin pelkään huonoina päivinä, että jokin päivä hallinto vaihtuu ja joudun tilille kirjoittamistani epäsuotuisista ajatuksista ja tekemisistäni. Sehän tuntuu olevan läpi historian toistuva teema. Eikä minulla ole hinkua marttyyriksi. Mutta olen ajatellut näin: niin kauan kuin en deletoi sanomisiani ja koetan elää sananvapauden periaatteen mukaisesti muutenkin kuin kaunopuheissani, minulla on taatusti intressi tarkkailla näitä asioita akuutimmin kuin jos tukkisin turpani systemaattisesti. Olen aika laiska ihminen. Jos vaikenisin varmuuden vuoksi, saattaa hyvinkin olla, etten seuraisi niin tarkasti sananvapautta koskevia lausuntoja tai kokisi niiden mitenkään liittyvän hyvään elämään ja sen mahdollisuuksiin.

Tottakai olen laumaeläin ja minua kauhistuttaa, mitä muut ajattelevat minusta. Mutta ajattelevat he jotain, vaikken kirjoittaisikaan. Luulen, että he voivat ymmärtää minua paremmin ja meillä voi olla hauskempaa yhdessä, jos kirjoitan edes yrittäen kuvata joitain piirteistöjä siitä, mitä tapahtuu. Ja: Jos he ovat hyväsydämisiä ja haluavat ymmärtää, he suhtautuvat ymmärtäväisesti pöljyyteenikin. Jos he taas haluavat tuomita ja halveksia, en keksi mitään hyvää syytä, miksi minun pitäisi olla tiiviissä tekemisissä heidän kanssaan. Keskustella toki voi, jos luvassa on keskustelua eikä limittäismonologia. Harvemmin tuomitsevan äänen kanssa keskustellaan. Vai?

Silloin kauan sitten kun vielä elin Kissan kanssa, hän säikähti kirjoittamistani. Sitä ennen äiti säikähti sitä ja kielsi eksplisiittisesti kirjoittamasta. Lopulta kuitenkin Kissa onnistui kehittämään uskomuksen, että vaikka kaikki muut bloggaajat jotenkin saisivat vakavia mielenterveyden häiriöitä tästä epäilyttävästä itsetutkistelustaan, minä varmasti olisin niin umpiluu, että selviäisin. Ajatus nauratti silloin minua kovasti. Nykyään tietysti vielä enemmän. Koska ei ole kyse umpiluutumisesta, päinvastoin. On kyse siitä, ettei linnoittaudu ja puolustaudu kaiken aikaa. Että avaa ovet ja sanoo tervetuloa. Että uskoo, ettei ole mitään psyykeä, joka pitäisi pelastaa. Mitään elämää, joka pitäisi johtaa turvallisiin uomiin. Tiettyyn valmiiksi pureksittuun, naurettuun ja sieväksi nyöritettyyn muotoon.

(Niin, se on huvittavaa: samalla kun en usko siihen, että kielellä voitaisiin kuvata kaikki, ja ettei se edes ole kielen tehtävä, tosiaan, uskon kyllä siihen, että se on kelpo työkalu esimerkiksi itsen ja toisten suuntaamiseen, politiikan tekemiseen, loukkauksien ylitse luovimiseen ja välittämisen osoittamiseen. Tärkeitä asioita nekin!)

Ulkona kävellessä yksittäisiä mielteitä risteilee aistihavaintojen lomassa. Esimerkiksi: jos on taipuvainen tarkkailemaan ja rummuttelemaan polyrytmejä kävellessään, mitenkä sitä nyt olisi yhtäkkisesti kiinnostunut yksiäänisyydestä argumentaatiossa tai ajattelussa. Ja: eikö olekin kiinnostavaa, että kahden kuukauden kasvatustieteiden opintojen aikana ei ole kertaakaan mainittu sanoja rauhankasvatus tai ympäristökasvatus. Ja: että puhutaan oppimisesta ja kasvatuksesta tavoitteellisena toimintana muttei pureuduta terrierin sinnikkyydellä siihen, mitä nuo tavoitteet ovat tai voisivat olla. Siitä tulee mieleen Daniel Quinnin tarina.

Ei ole käynyt niin, että nämä kaikki vuodet kirjoitettuani olisin käynyt itselleni selkeämmäksi tai jopa tyhjentynyt intiimistä. Niin kovasti kuin toivoisinkin voivani ojentaa sinulle hitusen kokemustani sen täydellisessä koostumuksessa, ainutkertaisena ja kehoon kirjoittuvana, se taitaa olla mahdotonta. Entä itse? Onko se kadonnut jonnekin? Valitettavasti ei. Se poukkoilee ja polyrytmeilee ihan yhtä mahdottomasti kuin ennenkin. Mutta minun on helpompaa suhtautua sen tempautumisiin. Ikään kuin se muistuttaisi enemmän koko ajan jotain vähän kahisevia haapoja polun varressa kuin oman äänen kaikua puhelimen luurissa, kun pitäisi osata sanoa jotain uuttakin, kurottua kohti toista, ja kaiku mykistää.

Vuoristoratautuminen

Kuvia: Tässä, kuva itsestä harmoniahakuisena olentona.

Onko kuva syötetty pedagogisessa mielessä? Muistan äidin saarnat isälle tämän sanallistettua minut tyhmänä, itsepäisenä, kömpelönä, idioottina, hulluna jne. - listaa voi jatkaa, isä sanoo suutuspäissään kaiken mitä sylki suuhun tuo, ja tuohan se; se oli silloin kun hän eli stressielämää, eläkkeellä hän on joku toinen, leppoisampi, kuuntelevampi - eikä ihme, että muistan, koska tuo keskustelu käytiin monta kertaa. Älä sano lapselle noin, lapsi identifioituu noihin sanoihin, toistaa niitä itselleen, niistä tulee sen totuus. Älä sano mitään jos ei ole mitään myönteistä sanottavaa. Äitiä ahdistaa se, että identifioidun typeryyteen, kömpelyyteen ja niin edelleen. Siihen on syynsäkin: olen muutaman kerran huutanut, että entä sitten, jos olen niin idiootti, miksette te heitä minua ulos.

Lapsi saattaa olla täynnä raivoa silloin kun hän pelkää, oikeasti pelkää, tosissaan, että hänet voidaan heittää ulos. Raivossa lapsi sylkee vanhempien kasvoille takaisin kaiken sen, mitä hänet on pistetty kuuntelemaan itsestään.

Äiti lähestyy asiaa toisella tavalla. Äiti suosii myönteisiä määreitä. Sellaisia kuten harmoniahakuinen ja lempeä. Leimaudun niihin eri tavalla, eri moodit määrittyvät niiden mukaan. Mutta ovatko ne lopulta yhtään sen vähemmän väkivaltaisia kuin nuo isänkään antamat määreet?

Älä nyt viitsi, sanoo äiti selvittyään oman itkunsa yli. Minä tiedän että sinä olet harmoniahakuinen ja haluat sovintoa. Minä tiedän että sinä olet lempeä ja sinusta tuntuu oikeasti tosi pahalta kun sanot ilkeästi. (Sekin on totta. Kaikki määreet istuvat kuin hansikas. Tarvitaan vain, simsalabim, niiden ääneen sanominen.) Taltun.

Viime päivinä elämä on ollut yhtä vuoristorataa. Olettaisin sen liittyvän muutamaan seikkaan: Yliopiston orientoivat alkavat perjantaina. Kustannustoimitan pitkästä aikaa ja tekstieditoinnin spinozalais-bachilainen pää poikki -ilo saa otteen mielenmaisemastani. Viikonlopusta jäi yksi yö nukkumatta. Tästäkin viikonlopusta; kaksi niitä putkeen suistaa lähelle holtittomuutta, koska aamuvirkkuna en osaa nukkua univelkaa nopeasti pois vaan tasaantumiseen kuluu pitkiä aikoja.

Vuoristorata ratautuu. Vähitellen tietyt, tietyntyyppiset vasteet käyvät selkeämmäksi. Terrierimäisyys, esimerkiksi. (En pidä terrierimäisyydestä.) Tajuan melkein kerjääväni turpiin, kun sanon, mitä ajattelen, mutta yhtäkaikkisesti haluan sanoa asian ääneen, koska minua nyppii välinpitämättömyys ja asioiden perseelleen suistuminen sen takia. Terrierimäisyys ei sovi oikein yhteen harmoniahakuisen itsekuvan kanssa. Ja silti keskellä terrierin vimmaa haluan, että murinan jälkeen saa asettua ja ettei homma mene samanlaiseksi kuin silloin kun kaksi narttua yritti yöpyä samassa mökissä: epävarmuus aiheutti tappelun jälkeen pienen varomurahduksen toisen liikkuessa liian lähellä, ja äkisti koirat olivat taas toistensa kurkuissa kiinni. (Tai oikeastaan päissä: toiselle tuli reikä kirsuun ja toisen korva repesi juurestaan.)

Näen riemukkaan unen. Unessa terrierimäisyys käy ilmi erityisen selkeästi, sillä siinä nousen vastustamaan rehtorin tervetuliaispuheessaan esittämää huomautusta, että rattopoikuus on täysin teoreettinen konstruktio. Kaiken huipuksi käyn vastustamaan tuollaista käsitystä iloisena, täsmällisenä ja jopa ironiaa hyödyntäen. Viimeistä näistä en toki valveille tekisi suin surminkaan. Ja mitä iloon tulee - no, en muista, että osaisin tuolla tavalla huolestumatta puolustaa kantaani. Vaikka olisin melko varma siitä, että argumentissani on jotain puhtia ja perää (joskin tietysti perusoletus on, että erehtyyhän sekin, mutta ei voi sanoa eikä tehdä mitään, ei yhtikäs mitään, jos odottaa jumalten varmuutta) niin piru vie, enkö vain koekin argumentoidessani kummallista pelkoa siitä, että kohta naamalleni singotaan vähintään pulpetti, kun en osaa kokea, tuntea ja ajatella sen harmoniahakuisemmin. Ilo tarvitsee siis ponnistelua yli huolten myräkkäisen myttykasan, toiveikkuuden aktiivista valamista ja runsasta vakuuttelua sen suhteen, että saan olla typerä ja erehtyvä ja että saan olla raivostuttava itsepäinen suikale, hulluämmä ja niin edellleen.

Unessa ilo esiintyy välittömästi, sillä lailla kuin se saattaa esiintyä tentissä tai kirjoittaessa jotakin sellaista, joka ei tunnu turpiin kerjäämiseltä. (Tosin blogatessa olen oppinut, että usein se, mikä ei tunnu itsestä turpiin kerjäämiseltä, saattaa osoittautua sellaiseksi!)

Olen tänä kesänä tehnyt myös improteatteria, ja oivaltanut sen puitteissa muutaman seikan. Esimerkiksi sen, että on olemassa ihmisiä, jotka menevät täysin lukkoon, jos heille tai edes heidän roolihenkilölleen puhuessaan toinen korottaa ääntään vaativaan sävyyn. Hämmästyin tätä ilmiötä hurjasti ensialkuun. Mutta sittemmin olen kerinnyt miettiä asiaa ja todeta sen ehkä olevan aivan samaa perua kuin sen, etten minäkään erityisemmin pidä siitä, että minulle korotetaan ääntä tuollaiseen sävyyn. Minä en mene lukkoon samalla tavalla, mutta saatan kyllä hermoilla moisen tapahtumisesta etukäteen. Itse asiassa monesti olen aivan varma, että nyt tulee joku ja huutaa ja on vihainen. Sitten saatan hämmästyä kun niin ei käykään. Eikö kuulostakin hassulta: että kerjää turpiin, kun sanoo sen, mitä mielestään on asiallista sanoa, kun on kerran tällainen ja tällainen asenneongelma ja siihen olisi hyvä jollakin tavalla puuttua? Tästä tulee elävästi mieleen Jean-Jacques Lecerclen Philosophy on Nonsensessa tekemä erottelu kahteen erilaiseen keskustelun eetokseen: agoniin ja eireneen. Agonistisen arkkikuvaksi muistoissani hahmottuu ikimuistoinen Herttakuningatar, joka huutaa kaikkeen: "Pää poikki!" Eirene olisi sitten kai semmoinen eetos, jossa ajatellaan keskusteluiden soljuvan kohti yhdessä ja sovussa tehtyjä loppupäätelmiä, jaettuja johtopäätöksiä, jaettua kuvaa maailmasta. Huomaan odottavani usein toisilta ihmisiltä enemmän agonia kuin eireneä ikään kuin syvätason perusoletuksena. Se, että joku paljastuu eireenimmäksi, on tosiaan paljastus.

Tietysti agon ilmenee vain silloin, kun uskaltautuu purnaamaan vastaan tai huomauttamaan jostain.

Minua hämmentää se, että on tosiaan ihmisiä, joille ei ole koskaan aiemmin huudettu ja jotka menevät siitä lukkoon. Kai olen vain itse tottunut siihen. Jos minä olisin mennyt lukkoon, tuskin sanoisin enää sanaakaan. (No, on niitäkin jaksoja ollut, kun en ole juuri puhunut kuin muutamalle ihmiselle.) En kyllä itse halua huutaa. Ainakaan vihaisesti. Suutun helposti itselleni silloinkin kun innostuksissani korotan ääntä. Miksi? Koska se sotii jotakin vastaan. Näkymättömyyttä, ehkä. Hassua.

Toinen juttu, jonka olen huomannut improssa, on se, että hahmotan statukset usein ihan toisella tavalla kuin toiset. Minulle se on aina ponnistuksen takana, en jotenkin erota niitä tuosta noin vain arkitilanteissa (ja se poikii joskus hupaisia seuraamuksia vaikkapa työhaastatteluissa tai suhteessa opiskelutovereihin ja opettajiin; en kertakaikkisesti osaa esimerkiksi kokea opettajien natsittavan ja määräilevän puhdasta pahansuopuuttaan ja se voi herättää närää, jos totean, että hänhän nyt vain hoitaa täsmällisesti ammattitehtäviään tarkistaa, olemmeko oppineet, ja sparrata meitä oppimaan - huono ohjaaminen on asia erikseen, siitä minäkin kyllä purnaan jos uskon sen muuttavan käytäntöjä, mutta usein yleisessä narinassa on kyse jostakin muusta, jostakin minulle näkymättömästä asetelmasta, jossa opettajat ovat ylempiä, joita vastaan tuntuu jopa kuuluvan pullikoida; minusta he ovat samalla tasolla ja tavoitteemme yhteiset, joten purnaan vain jos heidän käytäntönsä sotivat oppimistavoitteitani vastaan; useimmiten opettajat suhtautuvat hyvin ja luontevasti siihen, että heidän kanssaan keskustelee kuin vertaisen kanssa, juuri tässä asiassa vähän kokeneemman vertaisen vain). Statukset ovat kyllä minulle vielä niin hepreaa, etten ehkä vielä käy erittelemään niitä sen enempää. Usein nimittäin käy niin, että minusta tuntuu, että jonkun status samanaikaisesti nousee ja laskee. Mikä ei kai voi tarkoittaa kuin sitä, että sekoitan ilmiöitä toisiinsa ja tarvitsen tarkempaa erittelyä ja ehkä oman terminologian ensiksi, jota voin sitten koettaa tulkata statusten kielelle. (Klassinen perse edellä puuhun -metodi, mutta sitä kautta saattaisin innostua aiheesta, vaikka tähän voikin mennä aikaa...)

Kolmas jännä juttu improssa on ollut se, että olen hahmottanut hurjan selkeästi, miten paljon pidän fantasiasta ja fantastisesta sekä ideoita rohkeasti pallottelevista ihmisistä. Pienieleisyys ei erityisemmin miellytä. Tavallaan olisin voinut tajuta tämän jo paljon aiemmin ja muualla, mutta enpä ole tullut tajunneeksi. No, parempi kai myöhään kuin ei milloinkaan. Improssa olen saanut roolihahmoja kokeillen huomata, että hahmo kuin hahmo, kohtaushahmoni alkaa rakoilla, kun rupean ärsyyntymään ennen pitkää, jos toinen kaiken aikaa odottaa minun tekevän kaiken työn tilanteen aktiivisesti eteenpäin viemiseksi, kutistaa itsensä, odottaa minun määrittelevän hänet ja niin edelleen. Ei: haluan vastusta. Ei ehkä agonista vastusta, koska haluan myös säilyttää puhuvan pääni, mutta jonkinlaista vastusta. Jos en saa vastusta, en koe saavani tilanteesta oikein mitään. Kaikkein hauskinta oli, kun teimme tarinaa toveri Timon kanssa. Siinä nousi melkein lentoon, koska molemmat pompottelivat aivan hullunkurisia jatkokäänteitä.

En osaa oikein hyvin ehkä kuvata tätä ilmiötä, mutta yritän kuitenkin: on seurueita, joissa tunnelma oireellisen lattea. Ihmiset varovat tarkasti sanomisiaan, vahtivat huolissaan sitä, miltä vaikuttavat ja näyttävät antautuvan kontrollimieltymyksilleen niin täysin, ettei kukaan tule koskaan sanoneeksi mitään kiinnostavaa, järisyttävää, mieltämyllertävää. Tiedän nuo kontrollimieltymykset mainiosti, koska tunnen ne itsestäni varsin hyvin. Harmoniahakuisuus! Lempeys! Noin niin kuin esimerkiksi. Tällaisen seurueen tunnelma voi silti olla vielä aika monenkinlainen. Latteuden rikkomisiin voidaan suhtautua esimerkiksi monin eri tavoin. Myönnetään: Tykkään rikkoa latteutta. Mutta tykkään rikkoa sitä pehmeästi. Tai mistä minä tiedän, onko se pehmeää toisista. Mutta olen jotenkin ajatellut pehmeämmäksi sen, että provosoinnin sijaan kyselen jostain latteasta toteamuksesta ja koetan saada sen syventymään, elävöitymään. Joskus tuntuu kuin joku ihminen olisi kiedottu johonkin ihme limaan tai ektoplasmaan tai huntuun, jonka takaa häntä tuskin hahmottaa. Ehkä olen vain liian utelias ja ihmiset ajattelevat näiden huntujen takaista joksikin niin kauheaksi ja häpeälliseksi että kokevat suojelevansa minua pahalta niiden laskoksista kiinni pitäessään. Tiedä tuosta. Luulen kyllä, etten säikähtäisi vähästä. Tai kukaan muukaan (ainakaan harjoittelun jälkeen). Eiväthän he voi sitä tietää. Mutta haluaisin saada jonkin kosketuksen, jonkin liikahduksen, havaita elävämpää. Jos tuntuu, ettei se onnistu, en jaksa seuruetta kauan. Eihän elävöityminen voi olla vastuullani. Voin ehkä avata jonkin mahdollisuuksien ikkunan, mutta siihen se jää. En voi kiskoa ihmisiä ulos ikkunasta ja harsoistaan. Ehkä he eivät halua ulos sieltä. Heillä on varmasti siihen hyvät syynsä. Ja minä taas, no, en kestä sisätiloja pitkiä aikoja. Tai puristavia vaatteita.

Ehkä olen aika vuoristoratautunut. Haluan mieluummin oivalluksia ja järkytyksiä kuin tasaista mitäänsanomattomuutta.

Mutta kyllä kommunikaatio voi olla vaikeaa. Joskus ajattelee heittävänsä toiselle pallon ja odottaa hänen koppaavan sen ja sitten sinkauttavan sen takaisin. Mutta toinen saakin kosketuksen flyygeliin, joka lentää sinkautuksestani ja lyhistyy kauhusta. Kas, se on ymmärrettävää. Minullekin käy välillä niin. Saattaa mennä hetken ennen kuin tajuan, että flyygelilläkin voi kopitella ja että oikeastaan se onkin siis pallo, koska onko kukaan koskaan kuullut flyygelipeleistä...

Eilen leikin Vompsun kanssa lyhyen improleikin. Teimme yhteistä tarinaa ja sanat piti sanoa yhteen ääneen samaan aikaan. Koetin antaa hänelle vetovastuuta (koska hänestä joskus tuntuu, että haluan hänen tekevän tahtoni mukaan, mikä ei tietenkään pidä paikkaansa - haluan vastuksen) ja tarina meinasi tyrehtyä siihen, ettei kukaan tahtonut sanoa mitään. (Tylsää, ettei ollut aikaa odottaa. Minusta olisimme voineet ihan hyvin istua vaikka pari tuntia odottamassa tarinan alkamista. Mutta sen olisi pitänyt tulla heti. Ikään kuin tarinat niin tulisivat!) Lopulta saamme kuitenkin aikaan pienen kauniin lauseen: Olipa kerran einäkuupu ja siinä linnuja.

Einäkuupu. Linnuja. Minusta ne kuulostavat vähän siltä, miltä elämä alkaa kuulostaa, jos alkaa liian tarkasti vahdata, että se kulkee kaikkien säännösten ja suositusten mukaan, ja unohtaa kuunnella, mitä mahdollisuuksia, hassunkurisuuksia ja ihmetyksiä kohoaa mieleen. Tietenkin haluaisin osittain olla toisenlainen. Tai enemmän toisenlainen. Enemmän joku toinen. Mutta ensin on hahmotettava tämä. Tämä tässä. Se, mitä kaikkea siihen sisältyy, kuten terrierimäisyyden ja harmoniahakuisuuden huvittava dialektiikka.

Uskomuksista ja näkemyksistä

Lueskelen puiselle penkille hitaasti laskeutuen kirjaa eskatologioista. Eivät ne minua kiinnosta, anekdootit kiinnostavat. Yhdessä artikkeleista verrataan Freudin ja Jungin näkemyksiä ja luonnehditaan heidän uskomuksiaan. Pysähdyn. Luen kohdan uudestaan.

En osaa sanoa, mihin uskon tai mitä mieltä ylipäänsä olen vaikkapa järjestä tai sielusta tai maailmankatsomuksista. Missään nimessä en koe uskovani vaikkapa järjen kaikkivoipuuteen. Silti pidän harkintaa ja perehtymistä hyvinä käytäntöinä ongelmatilanteissa. (Joku varmasti puhuisi haastetilanteista. Mutta pidän enemmän ongelmien ratkomisesta kuin haasteisiin tarttumisesta; ensimmäisestä tulee nimittäin mieleen ratkoja, joka on veikeä ja näppärä feminiininen pikku kapistus.) Miksi ihmeessä? Kohtuullisuuden takaamiseksi?

Kuinka hankalaa. Onneksi tuskin koskaan tapaa ketään, joka pyytäisi luonnehtimaan, mihin uskon tai mitä mieltä ylipäänsä olen ihmisestä tai maailmasta tai kulttuurievoluutiosta. Taannoin kohtasin kysymyksen kohopenkistä, ja hämmästyin. En oikein kai ollut siitäkään mitään kovin määräistä mieltä.

Silti joitakin uskomuksia ja näkemyksiä piiloitellee putkinäön marginaaleissa. Koska aina välillä törmää johonkin, joka saa rutistamaan kulmiaan ja haluamaan voihkaista: "No ei tuo nyt ainakaan voi olla hyvä tapa jäsentää tätä asiaa!" (Tukahdutan voihkaisuhaluni auditiivisen osuuden.) Tyypillistä kyllä, esimerkin keksiminen tuntuu huikaisevan vaikealta. No mutta, otetaan nyt kokeeksi vaikka puhe sielusta ja sieluttomuudesta. Ymmärrän elollisen ja ei-elollisen jaon, jopa koirat tuntuvat ymmärtävän sen jollakin tapaa, mutta ei se ole se, mihin viitataan sielunsa myymisellä tai sieluttomalla kulttuurilla. Jotain tärkeää tuntuu olevan käsillä, niin aihe välillä kuohuttaa sanojaansa. Mutta ei tunnu hyvältä, kun sielun vastakohdaksi piirtyy vaikkapa järki. Tai mekaanisuus. Tai psyyke. Tuntuu, että ne kaikki (jokainen sielu ja sen vastakohta) rajaavat pois jotakin olennaista siitä, mitä koetetaan tarkastella. Huomaan haluavani käyttää sanaa "kokemus", mutta sillä lailla kuin Dewey sitä käyttää, ei niinkään tietämiseen tai psyykkiseen samastettavana, vaan siihen kokonaisuuteen, jossa kokija ja koettu ovat saumattomasti yhtä, siihen mikä edeltää - no, sanoja ja uskomuksia.

Joskus joutuu luonnehtimaan toisia. Jokin tarina saattaa vaatia sen. Teko pitää perustella jotenkin ja mikäs sen kätevämpää kuin todeta, että hän nyt on semmoinen ja semmoinen, nämä asiat tuntuvat olevan hänelle tärkeitä. Se tuntuu kuitenkin aika kapoiselta. Entä jos toinen onkin tällä välin kerennyt muuttamaan mieltään? Ja entä jos nämä uskomukset ja näkemykset tosiaan kiteytyvät jotakin toista vasten, eikö silloin se toinen aika pitkälti määritä, miten ne kiteytyvät? Miten ne silloin ovat kenenkään uskomuksia, eivätkö ne pikemminkin tunnu pusertuvan ahdistuksesta ja epistunteesta esiin kielen näkymättömien käsien avittamina? Ehkä sanallistuksen voi kätilöidä, mutta voiko sen synnyttää? (Ainakaan partenogeneettisesti.)

Huvitun tästä kaikesta: Kuinka paljon olenkaan käyttänyt aikaa sanallistaakseni asioita, merkitäkseni muistiin. Aikaa ja vaivaa. Ja välituloksena päädyn näkemykseen, että oikeastaan minulla ei ole hirveästi näkemyksiä tai uskomuksia. Tai että ainakaan en oikein tunnu jaksavan piitata niistä niin kovasti. Saatan ärsyyntyä, kun en ymmärrä toisen ajatuksia tai näkemyksiä koska ne tuntuvat niin vaikeasti samastuttavilta enkä ylety niihin edes hurjimmin mielikuvitusloikin. Mutta en oikeastaan ärsyynny siitä, että minun on hyvin vaikeaa - ei, se ei kuulosta hyvältä sanallistukselta, alusta: - että omat uskomukseni ja näkemykseni ovat valtaosin potentiaa. Tai omat ja omat, juurihan totesin, että ne usein tuntuvat hahmottuvan jotakin vastakkaista kantaa apunaan käyttäen.

Eivät sanallistukset silti kai hukkaan mene. Joku toinen voi löytää niistä ärsyynnyksen ja sen myötä havaita tietyn kannan muodostuvan.

Eivätkä kannat turhia ole. Niihin kytkeytyy käytäntöjä. Jotkut niistä palvelevat maailmaansolahtamista ja jotkut pahoinvointia. (Vaikka tuskin mikään tukee universaalisti vain pahoinvointia, kuka nyt sellaista kannattaisi.)

Freud ja Jung kuulostavat molemmat kummallisilta kun heidän ajattelunsa sillä tavalla määritellään ja jotenkin objektivoidaan, reifioidaan. Ikään kuin ajattelu tai henkilön mielipiteiden ja mieleenjuolahdusten valtava kirjo voitaisiin samastaa johonkin hiton tekstikorpukseen.

Unettomuuden fenomenologiaa

Kylki on patjaa vasten. Se sijaitsee kilometrien päässä kuvitelmasta, jota yritän palauttaa mieleeni. Kuvitelmassa tähdet laulavat, lehdet varjostavat, aurinko nousee, planeetta pyörii ja yksittäisen ihmisen murheet ja toiveet katoavat näkyvistä. Kissa raksuttaa lattian poikki, pienoisdinosaurus. Asia kerrallaan nousee mieleen, kääntelen niitä hetken, ne katoavat. Ei ole mitään, minkä voisin tehdä, paitsi sanoa uudelleen - kyllä, sanoa, sanoin - tähdet laulavat, tähdet laulavat, tähdet laulavat.

Unet ovat kadonneet nukkumisesta ja liukuneet valveeseen. Haluan riisua käsineet käsistäni vain todetakseni katseella tai sormenpäillä, ettei tuntemiani käsineitä ole, ei ainakaan käsissäni. Huusiko joku minua? Entä ystävä, joka pyöräilee vastaan, näinkö kenties vain unta? Tiivistän tahtia, haluan ehtiä joogatunnille, ehkä erehdyin. Myöhästyn asahitunnilta, en osaa lähteä, makaan sängyssä itkuisena keränä. Kaikkialle sattuu, mutta sekin on kaukana, jollakin muulla nousee kuume, paitsi ettei tässä mitään kuumetta ole, on vain äärimmäinen uupumus, se tuntuu samalta kuin kuumeen raketoiminen. Olen kadonnut jonnekin.

Pitäisi neuvotella työhön liittyvä sopimus ja olla tarkka. Sähköpostitse saamani sopimusluonnos on kelvoton, sen on todennut jo kaksi juristia, jolle olen sopimusta näyttänyt. (Jos allekirjoittaisin sopimuksen sellaisenaan, minut voitaisiin tuomita samantien korvaamaan 3000 euron sopimussakko. Sen lisäksi antaisin avoimen valtakirjan toimiin, johin en voi itse osallistua ja joista voisi koitua kymppitonnien kulut. Ei semmoisia sopimuksia voi vain allekirjoittaa, vaikka eräät kollegani ovatkin niin tehneet, "koska sehän on vain sopimus". Minusta sopimus on muotoiltava siten, että siihen voi oikeasti sitoutua. En kai voi koskaan olla ihan niin uupunut ja vetämätön, etten pitäisi tällaisista seikoista kiinni.) On siis oltava itse skarppina nyt kun sopimusta aletaan kirjoittaa uudelleen. (Parin tunnin kuluttua, huh.) Ajatus katkeaa parin sekuntin välein kipuviesteihin ja niihin riivatun käsineisiin. Hetkinen, soiko ovikello tai puhelin? Juoksen katsomaan. Ei soinut. Siinä vaiheessa kun puhelimen herätys piippaa, en enää usko ääneen ja joku muu käy sammuttamassa huutavan laitteen. Sen vuoksi en ehdi asahitunnillekaan, makaan saunan ylälauteella kyljelläni ja koetan palata kuvitelmaan ilmastointilaitteen kohinasta meren äänenä tunnelin toisessa päässä. Yksin jääminen pelottaa, musertaa aamuun. En haluaisi jäädä yksin nyt kun en toistaiseksi tiedä, mikä kuulemastani on harhaa ja mikä ei. Toisen kanssa voin aina suunnata äänen kuultuani tarkkaavaisuuteni toisen kasvoihin, eleisiin, ne osoittavat, olenko kuullut omiani. Vaikka toisaalta, onko sen väliä, että kuulen näitä asioita, niillä on fysiologinen syynsä, oma logiikkansa, eivät ne voi minulle mitään. Voin ottaa ne vastaan ja käydä välillä ovella turhaan.

Oma hankaluutensa on sillä, että sopimusteksti hiotaan puhelimitse. Ei ole ketään, jonka ilmeitä voisin katsella. On yritettävä suuntautua ääneen luurissa, mikä on muutenkin haasteellista ja nyt silmittömän vaikeaa. No, jotakin tästäkin kuitenkin tulee.

Tätä valveen ja unen sotkeentumista tahmeaksi ja vaikeasti eriteltäväksi massaksi on tapahtunut ennenkin, joten en pelkää sillä tavalla kuin pelkäsin nuorempana. Pelkäsin kilahtavani lopullisesti. Nyttemmin en taida uskoa lopullisuuksiin. Voin elää viikkokausia yliväsymyshulluutta mutta se laukeaa jossakin vaiheessa. Jos saan eroteltua unen ja valveen edes jotenkuten, menen paremmin terveestä, saan levon ja työkuntoa enkä säpsähtele omia ääniäni. Toistaiseksi olen keksinyt kaksi asiaa, jotka pitävät minut kiinni sanoissa. Suunnassa. Valveenomaisessa. Kyllä, nyt kun aistinvarainen koordinaatisto alkaa liestyä päiväöiden ja yöpäivien hiertävään köyteen, sanojen suuntaavuus paistaa esiin kuin päiväpeiton alle huonosti piilotettu tähti. Villalangat eivät pitele ydintulta. Toinen kiinni pitävistä asioista on hierominen; ehkä laajemminkin työrooli voisi auttaa, mutta osaan nyt sanoa vain, että hierominen on hyvin sitouttavaa ja maadoittavaa, monimutkaista ja hienovaraista kuulostelua, enkä ainakaan vielä ole tuntenut tai kuullut kummia hieroessani. Toinen selkiyttävä tekeminen on kirjoittaminen.

Siinä missä kahden kommuunihuoneen väliä tai yhteistilaa tai mikä tuo nyt onkaan eestaas kävellessäni, olen näet itkenyt sen verran pitkään ja rajusti, etten henno mennä ulos kävelemään, ikkunasta näkemäni melkein samassa tasossa keikkuvat päät vaikuttavat liian helposti huolestuvilta sellaiseen, parempi kävellä huoneita eestaas, se purkaa jännitettä muttei saa ketään muuta huolestumaan, enhän voi kuitenkaan nyt juuri hymyillä kaikille vastaantulijoille ja sanoa tietäväni tämän menevän ohi kyllä, pitää vain huolehtia siitä, ettei sillä välin satuta itseään, siinä missä huoneissa eestaas kävellessäni ajatukseni katkoo parin sekuntein välein eikä mitään kokonaista päivää tai viikkoa tai aikaa tai tilaa tai ongelmanratkaisua oikein synny, kun istun alas kirjoittamaan, tekstissä tuntuu kuitenkin pelaavan sisäinen logiikka. On kuin joku muu kirjoittaisi, mutta entä sitten. Tuo joku toinen osaa ajatella monimutkaisenkin ketjun alusta loppuun.

Kuvitelmatkin tuntuvat nyt sanallisemmilta. Niillä on laulava rytmi eivätkä ne juuri operoi visuaalisesti tai tuntoaistillisesti. Ehkä uupumuksen tilassa kuuloaisti ottaa jostain syystä vallan ja oireet purkautuvat sen kautta? Siinä missä tavanomaisesti kulkee katua ja tekee ruokaa ja näkee ystävän ilman sen kummempia sanallistumisia, nyt joutuu tarrautumaan sanallistamiseen, vai onko se sanallistumista, senhän tekee joku tuo toinen, joku johon en yhdisty muuten kuin lonkkien painona pehmustamattomalla saunanlauteella maatessa, unta yrittämässä. Kissat nukkuvat siellä, saunassa, yritän seurata niitä uneen, jos niillä vaikka olisi eläinten viisaus nukkumispaikoista. Ne nukkuvat siellä kyllä. En osaa seurata niitä. Nyt yksinjääminen tuntuu - no, ei tyhjältä varjoisalta asunnolta tai miltään semmoiselta, ei kulkemiselta eikä hermostukselta siitä, ettei kaappeja ole vielä saatu porattua seiniin, tuollaiselta mitä arvelisin tavanomaisesti tuntevani tällaisissa oloissa - syanidinväriseltä lätäköltä, josta pistää esiin päistään kuorittuja muovisuojuksellisia kuparijohtoja. Eikä se ole kuva, vaan sanoja.

Yläkerrassa tehdään nyt jotain jyskäävää. Oletan, että siellä hajotetaan väliseinää tai otetaan keittiönkaappeja alas seiniltä. Tai sitten siellä on edelleen tyhjää ja kuuloaistini nelistelee miten lystää. Kello on yksitoista, aamupäivä. Tuntuu vain siltä, että voisin lysähtää kasaan mikä hetki hyvänsä, paitsi että olen kokeillut sitä jo monta kertaa. Lysähdän kyllä mutten nukahda.

Nyt kun olen yksin, on vain kestettävä kuvat ja ajatukset, sanat ja suunnat, jotka häilähtävät näkyviin vetäytyäkseen taas piiloon. Kaikista vähiten pidän siitä, mitä ajattelen nähdessäni teräaseita. En osaa kuvitella, tietyllä tasolla, satuttavani itseäni ainakaan veitsellä tai saksilla, mutta olen lapsena joutunut kuulemaan niin paljon sellaisia kielikuvia kuin "työntää veitsi vatsaan" tai "työntää veitsi kylkiluiden välistä syvälle" tai "leikata vatsaläskit pois, reisiläskit pois, käsiläskit pois", ja nuo kuvat siitä, mitä teräasein tehdään, ovat osa psyykkistä rakennettani, yleensä piilossa, mutta tällaisissa tiloissa ne tulevat kuin joku olisi viheltänyt ne esiin, ne tulevat kutsumatta aina kun kuljen keittiön poikki ja näen veitsitelineen ja teriin kokemustiedon ja assosiaation kautta viittaavat, neljänkymmenen viiden asteen kulmassa sojottavat mustat metalliniittiset kahvat. Luultavasti olen lapsena järkyttynyt noista kuvista kovasti, muistan pelänneeni äidin leikkelevän kaunista, ihanaa kehoaan ja nähneeni leikellystä, verta vuotavasta kehosta sisälmyksiä vääntäviä painajaisia. (Kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta: senkö takia en pysty etenemään hänestä niin etäälle kuin keskimäärin äitisuhteessa etäännytään, siksikö että tiedän, ettei hän osaa kuin vihata suurinta osaa kehostaan ja tarvitsee siis jonkun toisen hyväksymään sen ja ihailemaan sitä? Olen monessa suhteessa niin etuoikeutettu äitiin verrattuna, että tuntuu kohtuulliselta tukea hänen myönteisiä kehoidentifikaation yrityksiään mahdollisimman pontevasti.)

Joogatunnilla meinaan taas nukahtaa selälleen rentoutukseen ja hengityksen kuulosteluun. Tunnin lopuksi joogaopettaja lausuu aina ääneen jonkin ajatuksen pureskeltavaksemme seuraavaan tapaamiseen saakka. Tällä kertaa ajatus kuuluu siten, että kannattaa luopua kaikista ennakkokäsityksistä ja -oletuksista, lakata ajattelemasta että asioiden kuuluisi sujua tietyllä tavalla. Että joskus virta vie nopeammin ja joskus hitaammin, mutta aina se kelluttaa. Seinä kohoaa edessä ja näyttää siltä kuin se kaareutuisi, mutta kun koetan tutkia asiaa tarkasti samalla kun yritän karistaa tuntoaistillista ankkuria käsineistä, jotka pitäisi riisua pikimmiten, en saa kuin suoraa aistimusta. Ja jostain pilkahtaa vastaus, kaiken hälyn ja kaukaisen teekeittimen naksahduksen ja sireenin katukuilussa tai kuvitelmassa takaa, takaa huut huut -laivojen, taloiksi naamioituvien tiehensä seilaavien alusten takaa, käytävällä seuraavaa tuntia odottaen hengityksen äänten lomasta, ja sekin on vain kysymys: pitäisikö siis hyväksyä unettomuus ja ahdistus ja testata sen kelluttavuutta vai tarkoittaako virran mukana kelluminen, että tarttuisin ajatukseen interventiosta. Ja äkkiä haluaisin kipeästi muistaa, mitä professori Godbole sanoo vapaasta tahdosta elokuvassa A Passage to India, mutten muista. Onneksi on IMDB:n sitaattipankki, josta kyseinen kohta löytyy takaisin kämpille päästyä:

Professor Godbhole: Nothing you do will change the outcome.
Richard Fielding: So "Do nothing!" Is that your philosophy?
Professor Godbhole: My philosophy is you can do what you like... but the outcome will be the same.

Ehkä se pitää tässäkin pintansa. Tiedän, että jossain vaiheessa kehon on asetuttava, keinolla tai toisella. Ehkä on yhdentekevää, miten asiaa lähestyn, teen kuten parhaaksi näen ja jotenkin kaikki ratkeaa. (Havaitsen kärsimättömyyden: ratkeaisi nyt eikä myöhemmin!)

Venytän nukkumaanmenoa, ja kun muut ovat pesseet hampaat, käyn empien sänkyyn jonkun viereen. Siinä vaiheessa olen niin poikki, että tipahdan saman tien syvään, mustaan kaivoon. Muutamaksi tunniksi. Herään taas aamuneljältä, sydän hakkaa ja verenpaine tuntuu korvalehdissä ja sormenpäissä, päivä ja yö sekoittuvat yhä tankeammaksi puuroksi. Harkitsen vaihtoehtoja, siinä määrin kuin nyt vaihtoehtoja voidaan harkita tuossa tilassa. Lääkäri? Ystävän luo hetkeksi muuttaminen? Luoja paratkoon, en edes tiedä, mikä tämän aiheuttaa. Onko se katumelu, joka alkaa heräämiseni aikoihin, vai sisäänvilahtavat autonvalot, vai jotakin muuta? Selvähän se, etten pysty valitsemaan mitään tervejärkistä lähestymistapaa, kun olen uupumuksesta hullu kuin pullosta tullu.

En ole nukkunut kuin riekaleita yli kahteen viikkoon.

Tarve kirjoittaa muistiin

Tarve kirjoittaa muistiin iskee mitä oudoimmissa tilanteissa. Usein kun tietää, että tähän tullaan myöhemmin vetoamaan, että tämän mukaan pitäisi muistaa toimia, luottaa koneesta vieteriukkona ulos ponkaisevaan jumalaan tai johonkin muuhun ohjaukseen, luottaa siihen, että ohjeet kyllä löytyvät jostakin. Ja sen sijaan että ottaisi kansionsa ja kynänsä, istuukin vain hoitopöydän päällä risti-istunnassa, katselee ja koettaa sisäistää, painaa mieleen. (Ikään kuin mieli tai muisti olisi jotakin sisällä eikä rajalla.) Ja iltapäivä kuluu, paitsi että tänään sitä kutsutaan aamupäiväksi, eikä tule kirjoitettua mitään. Ei paperiin eikä muistiin.

Kun kävelen kouluun, on täysikuu. Haisen hiiriltä, siitä tietää kuukautisten olevan kynnyksillä. Ja rinnat ovat pinkeät ja turvonneet, niihin koskeminen ei tunnu yksinomaan miellyttävältä. (Myöhemmin ajattelen hierontapöydällä maatessani, että päinmakuulla hierominen voi tuntua tuskaiselta kummallisista syistä, kuten kuukautisten alkua tahdittavasta hormonipiikistä. Varmasti myös imettävien naisten hierominen päinmakuulla voisi olla tuskaista? Heidän rintansa sentään näyttävät jo päällekinpäin kivulloisilta ja jotenkin sisältäpäin kumpuavan väkivallan uhreilta.) Täysikuu kelluu sähkönsinisessä, pimeä on laimentunut tuollaiseksi räikeäksi väriksi. Tässä lehdettömässä asfalttivärittömyydessä tervehdin sähkönsinistä ja kuuta ilolla.

Mutta en keksi kuulle väriä. En osaa värittää sitä sanoin. Ja tuosta kyvyttömyydestä muodostuu silmänräpäystäkin nopeammin kiireellinen tarve löytää sanat, kyetä kertomaan. Ja kun sauvakävelen ripeästi vielä kymmenen minuuttiä ja kuu kurkistelee metsän takkuisen horisontin takaa, vai onko se horisontti, onko se vain puukarvainen maaturkki, äkkiä sanat löytyvät. Ei mikään pinta värise noin, paitsi peilin pinta. Kuu on suuri kivipeili avaruuden hiljaisuudessa. Se kiertää meitä tuolla kaukana. Näkymättömät langat pitävät meidät yhdessä. Ja peili heijastaa. Se heijastaa kaukaista ydinräjähdyksien sarjaa, siitä tyhjyyden halki sinkoavaa voimaa, joka on oikeastaan näkymättömiä lankoja vaikeammin miellettävissä. Äkkiä ajatukseni ovat suuret, ne kantavat sisällään valtavia avaruuden hulmuja ja suuria kappaleita, ydinräjähdyksiä ja valon taittumista, ja samalla kävelysauvat tökkivät hiekkatien pintaa ja jalat kävelevät eteenpäin ikään kuin tuumisin arkisia. Ja kuun valo on lämmin.

Tuolta näyttää siis peilistä heijastuva lämmin kaukaisten ydinräjähdysten sarja.

Ja toisin kuin selviämisen kannalta kai välttämättömämmät asiat, tämä on kirjattava muistiin. Toistan säettä loppumatkan ja heti ensimmäiseksi kun pääsen kouluun, istahdan koneelle, syötän sisään käyttäjätunnukseni ja kirjoitan muistiin tuon kuvan, ytimen, puistatuksen, ratkaisun, tai miksi ihmeessä sitä halutaankaan kutsua. Ei minun ole pakko. Enkä usko tarvitsevani näitä sanoja millään lailla.

Ja silti niiden ylös kirjoittamiseen liittyy kiireellisyys ja tarpeen tuntu. On kuin ne olisivat jotakin hyvin vierasta, jotakin mikä vain tuli kutsumatta. Tuntuu kuin kuu olisi tipauttanut värinsä syliini. Ja että haluan pystyä palauttamaan mieleen ja kertomaan, miltä se tuntuu.

Kiertokäynnillä

Jotta voisin viimein palauttaa oppilaitokseni kirjastoon Anneli Vainion mainion teoksen Nimeä vailla. Kohtaamisia kivun kanssa, on kai tartuttava sutta korvasta ja blogattava siitä. Tuntuu nimittäin valjulta pitää hallussaan kirjaa, joka olisi hyödyllinen jokaiselle kivun ja kärsimyksen toisissa ihmisissä kohtaavalle, mutta toki eritoten terveydenhuollossa toimiville ihmisille, joilla on hoitotilanteessa paljon valtaa sen suhteen, miten eri hoitovaihtoehdot potilaille esitetään. (Tiesitkö muuten, että laki potilaan asemasta ja oikeuksista takaa potilaalle oikeuden tehdä valinta eri relevanttien hoitovaihtoehtojen välillä? Minä en tiennyt, mutta nyt kun tiedän, uskaltaudun lääkäriin paljon mieluummin ja aion pitää oikeudestani tarmokkaasti kiinni.)

Anneli Vainio, joka on kipupotilaisiin erikoistunut anestesialääkäri, kirjoittaa monestakin hätkähdyttävästä asiasta, elämäntarinasta ja kokemuksesta. Peruskysymys on ehkä kaikista raflaavin: Mitä kieltä ihmisruumis puhuu? Osaammeko me keskustella sen kanssa, omammekaan?

Vainio kirjoittaa suoraan siitä, mitä olen monesti tehnyt enimmäkseen itsekseni mutta välillä myös toisten teksteihin, kuviin ja ääneen turvaten: ruumiin (hän preferoi sitä sanaa, joten käytän sitä tässä, vaikka minusta se tuntuukin väärältä, epäilemättä samalla tavalla kuin hänestä tuntuu väärältä käyttää sanaa keho) näkyväksi, sanalliseksi, käsitettäväksi, tutuksi tekemisestä.

Moderni puhe ruumiista paljastaa kuitenkin myös ... pyrkimyksen vapauttaa ruumis sen olemattomuudesta. Tämä takaisintuominen on modernissa yhteiskunnassa ritualisoitua ja tapahtuu ryhmätoiminnoissa tietyissä paikoissa, tiettynä aikana ja usein maksua vastaan: entinen tapa hiihtää, juosta ja pyöräillä lähimaastossa tai pistäytyä uimassa on häviämässä. Maratonilla, eloonjäämiskursseilla ja aerobicissa koetaan ruumiin käyttämisen ja rajojen koettelemisen mielihyvää. Myös hieronta, jooga, tanssi ja taistelulajit tuovat nykyihmiselle ruumiin takaisin. Ruumiin käyttö ja jopa sen tuntemusten kokeminen on kuitenkin rentoutuessakin tarkoin säädeltyä. Tarvitsemme ohjaajan, joka sanoo mitä ja milloin tuntea: "Kohta tunnette jaloissanne lämpöä ja hieman pistelyä", aivan kuin kyseessä olisi ohjattu käynti museossa. Haluamme ruumiillista lämpöä, yhteisyyttä, liikuntaa, rajojen ylittämistä ja tuntemuksia. Mutta ruumis on myös outo ja pelottava, ja siksi tarvitsemme ohjaajan. Ruumis on tuntematon labyrintti, jonka avaimen olemme kadottaneet. (Lähde, s. 66-67.)

Kuinka kiehtovaa ja toisaalta, kuinka kauheaa. En osaa arvioida, kuinka moni on kadottanut kävelemisen, pyöräilemisen ja muut vastaavat kokemukset. Itse pidän niistä, olen aina pitänyt, samoin meren jäällä hiihtämisestä, ja vesijuoksunkin erityislaatu on juuri siinä, ettei kukaan muu ole sotkeentunut siinä siihen, miten koen tilanteen ja päätän jäsentää sen. Ja toisaalta on helppoa hahmottaa, miten paljon esimerkiksi feldenkrais on opettanut minulle uudenlaista kehotilaa ja ennen kaikkea asennoitumista elämään, se vuotaa kehonkin ulkopuolelle, elämä on minusta kehoa paljon pelottavampi ja vieraampi ja tarvitsisin siihen taatusti oppaan, joka kertoisi, miltä milloinkin tuntuu. Kehoni saattaa nimittäin välillä mykistyä, vaikka juuri sen pitäisi toimia oppaanani. Ei usein, mutta toisinaan. Silloin tarvitaan myös toisia kehoja.

Ainakin olen jo pitkään koettanut kuunnella kehoa. Ehkä se muutos, jota olen joskus koettanut kuvata muutoksena havaitsemisen tavassa ympäristöestetiikkaan perehtyessäni, olikin katseen kääntäminen myös siihen, mitä kehossa tapahtuu - kehohan on osa ympäristöä, eikä ympäristökokemusta voi oikein kuvata kuvaamatta kehoa, sen tuntua ja tekemisiä, sen virtaavaa ja pulppuilevaa halua ja kiepahtelevaa kiinnostusta ja suuntaa. Ja tuollainen katseen kääntäminen kehoon ja sen tuntemuksiin on aika erilainen teko tai asento tai suunta tai asenne kuin mikä vallitsee suuressa osassa sitä filosofiaa, johon olin siihen mennessä tutustunut. Kehon tarkkaileminen tuntuu kiinnostavalta. Vähitellen alkaa hahmottaa lainalaisuuksia ja poikkeavia tiloja, hidasta muutosta ja salamaniskumaisia oivalluksia, liikkeitä ja korjausliikkeitä.

Tuntuu jotenkin hurjalta, että monet haluavat tosiaan työntää kehonsa äärirajoille. Itsekin nuorempana ajattelin juoksevani maratonin, hyppääväni laskuvarjolla ja sen sellaista. Nykyään minusta tuntuu aivan riittävältä rajojen koettelemiselta, että koetan kohtuullistaa tenttiinlukemistani järkevälle tasolle ja harrastaa liikuntaa, kirjoittamista ja muita itsekseentekemisasioita sen verran maltillisesti, että ihmissuhteille jää tilaa ja jaksua. Myös itseen armollisesti ja leppoisasti suhtautuminen tuntuu suuremmalta haasteelta kuin jonkin pitkän päivämarssin suorittaminen. Siinä on asenteellisesti jotakin paljon vaikeampaa, ja toisaalta, kun muistaa, miten asenteet vuotavat varsinaisen kohteensa ulkopuolelle, kyseessä on epäilemättä lähipiirin hyvinvointia ajatellen tarpeellisempi harjoite. (Oletan, että lähipiiri voi paremmin, jos armollinen suhtautuminen vuotaa koskemaan heitäkin sen sijaan, että äkäilisin heille itseni ohella siitä, etteivät he ole täydellisiä, riittävän suorittavia, urhoollisia ja sankarillisia.)

Nauran ensimmäisen kerran kun luen tuon kohdan museokäynnistä. Myöhemmin vakavoidun. Uskooko joku siihen, mitä hänelle sanotaan? Minulla on rentoutustunneilla aina se vaikeus, etteivät kudokseni ja niiden tuntemukset salli minun uskoa noita museo-oppaan fraaseja. Kun kuvataan esimerkiksi ranteiden rentoutuminen, puhutaan lämmöstä ja alustaan sulamisesta. Omat ranteeni tuntuvat kuitenkin käyvän möhkälemäisemmiksi, kuin puun tai kiven kappaleiksi, ja ne ovat kylmät ja turrat; se on niiden tapa rentoutua. Minulla rentouteen yhdistyy ehkä niin matala verenpaine (onhan se muutenkin hyvin matala paitsi nyt kun olen darrassa ja tikuttaa joka ikisessä sormenpäässä ja korvanlehdissä saakka) ja syke, että keho vaipuu jonnekin puolitilaan, jossa se ihan tosissaan tarvitsisi lämpimän peitteen. Joogasaleilla onneksi on ymmärretty tämä peitteiden tarve. Lämpö alkaa muuten virrata vasta myöhemmin, kun nousen rentoutuksesta ja rahnustan kotiin ja pujahdan peitteiden alle. (Koulussa on kiinnostavaa seurata, miten erilaiset lämpökokemukset ihmisillä on. Muilla luokkalaisillani on kuuma hierontaluokassa, minä taas horkkaan antaumuksella. Ja silti muilla on t-paita, minulla villainen viitta, pipo ja vielä villaiset sukatkin. Jos en teoriatunneilla kaiken aikaa liikauttele ranteitani ja nilkkojani ja hengitä syvään, yksinkertaisesti koen jäätyväni siihen paikkaan. Ja ihan tosiaan - muiden iho tuntuu kosketettaessa ihmeen lämpimältä, ja muut vastaavasti säikähtelevät sitä, miten kylmät käteni ja jalkani voivat olla.)

Itse asiassa kun mietin tarkemmin näitä kiertokäyntejä, muistan useammankin kerran lopettaneeni jonkin lupaavalta vaikuttaneen liikuntamuodon, koska siinä oppaan sanat ovat vain tuntuneet niin vääriltä. Tietysti tunneilla voisi käydä oman aikansa, koettaa sulkea korvat noilta jäsennyksiltä tai sulkeistaa ne toisenlaisen kokemusavaruuden kannalta relevanteiksi, mutta en tunnu osaavan sellaista. (Joskus minua tosissaan harmittaa, koska hahmotan, että kenties sanottu on hyvinkin relevanttia, mutta että koska en ole vielä niin harjaantunut liikkeisiin, en pääse sanojen kuvaamiin tiloihin mitenkään käsiksi.) Se vaivaantuneisuus ja katkeruus, josta Anneli Vainio kirjoittaa kipupotilaiden kohdalla, kuulostaakin etäisesti tutulta:

... yleistävä ja lääkärien yleisesti käyttämä kieli ohitti heidän subjektiivisen kokemuksensa ja pilkkoi heidät jäseniksi, elimiksi tai artefakteiksi, "oireiksi", vailla kokevaa ruumista. ... Lääketieteen kieli pilkkoo, leimaa, kategorisoi ja normalisoi ihmisen kokemuksia. Siksi se potilaan näkökulmasta on usein myös epäkunnioittavaa. (emt, 38-39)

Kyllähän kunkin liikuntalajin (etenkin jos on kyse kehotekniikasta) kieli tekee myös näin. Tanssissa harvemmin pilkotaan kehoa kovinkaan rajusti, mutta olen osunut sellaisellekin tanssitunnille, jossa opettaja hihkui, että nyt pakaranpuoliskot heilumaan ja läskit sulamaan. En mennyt enää toiste, en halua elää sellaisessa maailmassa. En halua ajatella tanssia sillä lailla instrumentalistisesti, se on minulle aivan liian pyhä alue sillä tavalla käsiteltäväksi. Herkkyys ja ilmaisuvoima kiinnostavat minua enemmän kuin rasvagrammat. Niitä varten tarvitaan tekniikkaa ja siinä opastamista, ei ylipäänsä liikkumaan motivoimista jonkin ulkoisen tavoitteen avulla.

Jokainen kieli jakaa maailman jollakin tavalla, tietysti. En voi kirjoittaa tätäkään merkintää pilkkomatta, leimaamatta, kategorisoimatta. Normalisoimattakin? Ehkä. Mutta haluan pidättää sen oikeuden itselleni ja tehdä selväksi, etten kuvittele osaavani kirjoittaa kenenkään muun kokemuksesta samalla vivahteikkuudella ja täsmällisyydellä kuin omastani. Ja senkin suhteen on vielä paljon käsiteltävää ja kehiteltävää.

Miksi jotkut sanallistukset tuntuvat loukkaavilta tai vääriltä tai sopimattomilta? Ja toiset taas ottaa omikseen hyvillään lainasta? Kunpa osaisin vastata! Kuuntelen nyt, kirjoittaessani, Aino Järvelän Vierashuonetta, se sopii ensilumen ajan musiikiksi. En osaa sanoa sitäkään, miksi, mutta uskon tuntemustani.

En aivan usko siihen, etteikö suurin osa tuttavistani osaisi seikkailla kehossaan ilman ohjeitakin. Mutta ehkä ohjeilla voi laajentaa näkökulmaa vähän kuten museossakin. Jokainen hetkihän on uusi, ihmeellinen, kimmeltävä. Äkisti tuntuu pelottavalta tai rentoutuu selittymättömästi jonkun ihmisen seurassa. Selityksillä voi leikitellä, kunhan ne eivät ole niin loukkaavia, että haluaa kääntyä pois ja lakata kuuntelemasta. En usko, että voisin museokäynnilläkään uskoa täysin oppaan sanoja muuten kuin historiallisten detaljien suhteen. Voisin kiinnittää huomioni asetelmiin, värinkäyttöön, tuollaiseen jaettuun, mutta lopulta - opas ei voisi kertoa minulle mitään olennaista (eikö olekin sivistymätöntä, ettei pidä historiallisia detaljeja oleellisina, vaikka ne voivatkin avata kokemusta, saada kiinnostumaan jostakin, mikä muuten jäisi huomaamatta? - se, mikä tapahtuu, tapahtuu ja näin sen vain tunnun mieltävän, vaikken oikein tiedäkään, miksi), ei mitään siitä, miten valtava hyöky nousee sisälläni, ei siitä, miten posket punehtuvat liikutuksesta, miten saattaa itkettää yllättäen, tai miten imeytyy johonkin kuvaan tai melodiaan, tulee sen kanssa yhdeksi niin ettei sen jälkeen enää osaisi mieltää maailmaa ilman tuota kuvaa tai melodiaa. Hän voisi kuvata oman kokemuksensa, se olisi kiinnostavaa, sitä jaksaisin kuunnella. Hän voisi ehkä sanoa senkin, etten tarvitse kiirettä. Koska se on totta. En tarvitse kiirettä. En kaiken aikaa.

Tarvitsen aikaa viipyillä maailmassa, tekemisissä, tässä kehossa, ihmetellä sitä.

Tarvitsen hiljaisuuden, jossa voin kuiskata itsekseni.

Tuntemuksia kehossa

Viimeinen kirjoitus onkin saanut mielenkiintoisia kommentteja, joista yksi sai minut hieman mietteliääksi. Oikeastaan unohdin, mistä olin ajatellut aloittaa, joten aloitan siitä. (Ja minne päädyn, on arvoitus, kuten aina... paitsi silloin kun tosissani tahdon jotakin melko järkevin ponnistuksin saavutettavaa; tosin sekin tuntuu paljastuvan säännönmukaisesti ihan joksikin muuksi olotilaksi kuin olen osannut kuvitella.) Kommentoija esittää kysymyksen:

Kysypä vaikka ihmisiltä, missä kohdissa kehoaan he tuntevat kärsimyksen ja missä ilon? Ilo on useimmille epämääräisempi ilmiö – he eivät osaa sanoa sille paikkaa. Ja niistä, jotka osaavat, vain harva on kokenut kehossaan laajalti iloa, mutta monikin on joskus kokenut kehossaan laajalle levinnyttä kipua tai kärsimystä.

Ja koska täällä on kissojen lisäksi vain minä, taidan kysyä itseltäni.

En osaa sanoa, onko muille ilon paikantaminen hankalampaa, mutta kyllä minussa on välillä sellaista iloa, joka paikantuu selvästi tai jonka ainakin havaitsen tiettyjen maamerkkien perusteella. Kun kävelen iloisena, rintakehäni on avoin, silmät hakeutuvat kuin itsekseen uteliaina detaljeihin, en hengästy, on kuin joku hypittäisi minua kumilangassa. On helppoa porhaltaa vauhdilla kiireettä. On kuin jostakin olisi annettu äkisti lisää aikaa havaita kaikki, sillä ei ole mitään, mikä hidastaisi. Eikä sillä ole minusta paljonkaan tekemistä hilpeyden tai huvittumisen kanssa, ne ovat toinen moodi, joka kyllä auttaa kohti iloa, muttei oikeastaan yllä samaan. Tarkoitan tätä: hilpeänä voi olla lysyssä, mutta iloa ei voi sillä lailla elää kumartuneella rintarangan asennolla (totta kai tämä on suhteutettava itse kunkin normaaliasentoon). Osittain paikannan siis ilon ryhtiin. (Tiettyyn oloon, olen kirjoittanut sen kehollisuudesta joitakin tekstejä: mm. tämän, tämän, tämän, tämän, tämän, tämän... en tietenkään tiedä, ovatko ne muista kehollisia, mutta itse luen ja miellän ne kehon asennon kautta.) Ja uskon, etten ole siinä aivan väärässä. Tarkoitan tätä: koetapa huijata ihmisiä siitä, ettet ole rakastumassa. Se on mahdotonta. Vaikkeivät he arvaisikaan tarkalleen, mitä on tapahtumassa, he huomaavat eron ja usein kysyvät jotakin siihen liittyvää. Rakastumisen ei tarvitse kohdistua ihmiseen. Se voi tulvahtaa aaltona, joka koskettaa kaikkea, mitä havaintokin.

En itse pidä kärsimystä sen helpompana paikantaa. Kivun kyllä paikannan tai pikemminkin, se nostaa vaurioituneen kudoksen paikan esiin säihkyvänä ja erehtymättömänä. (No, toki kipukin heijastuu... ajattelen hermopinnettä ja siitä heijastuvaa kipua, ajattelen aavekipua amputoidussa raajassa.) Mutta kärsimys on ainakin omassa käsitejärjestelmässäni eri asia kuin kipu, siihen liittyy hätä. Jostakin syystä liitän senkin etupäässä rintakehän alueen asentoon. Hätään kuuluu jotenkin elimellisesti vaikeus hengittää, sellainen kiireisyyden tuntu, joka liittyy tukehtumisen tunteeseen. Minulle se on luojan kiitos vieraampi kuin ilo. Tarkoitan tällä, että koen kärsimystä harvemmin kuin iloa. Väitän silti kärsineeni muutaman kerran, en pitkästi, mutta puolihalvaannuttavan pelottavasti kyllä.

Kärsimys on käsitejärjestelmässäni tätänykyä voimakkaampi termi kuin ahdistus tai masennus tai suru tai kipu, ja viittaa tuntuun koetun painavuuden ja ajattelemisen, liikkumisen ja toimimisen vaikeuden mielivaltaisuudesta ja murtamattomuudesta. Kärsimys tuntuu hellittävän aika paljon sillä hetkellä kun huomaa oppineensa jotakin, oivaltaneensa jotakin tuosta koetusta kivusta, ahdistuksesta, masennuksesta tai surusta. (Siksi kirjoittaminen ja kärsiminen sopivat huonosti yhteen, kärsiminen pakenee tutkivaa kirjoittamista.) Kärsimyksen hellittäminen ei tietenkään tarkoita, että sen takana häämöttävä ahdistus tai suru katoaisi, mutta niihin jaksaa kyllä suhtautua uteliaammin kärsimyksen heltiämien myötä. Ja ehkä uteliaisuus ja asian käsitteleminen on välttämätöntä, jotta myös surulliset ja ahdistavat seikat saavat mahdollisuuden jäsentyä, käydä tutuiksi, lakata painamasta oloa samalla tavalla?

Voih, tämä kuulostaa huonolta selitykseltä, mutta jotenkin näin olen sen jäsentänyt. (Huomaan myös, etten ole oikeastaan onnistunut koskaan kirjoittamaan kärsimyksestä mitään täsmällistä. Löydän muutamia alkuja, mutta niissäkin näyn voimaantuneen jo muutamasta alustavasta sanallistuksesta sen verran, että teksti muuttuu selkeästi uteliaammaksi ja hyväntuulisemmaksi ja muistikuvani kirjoittamisestakin viittaa samaan suuntaan: istun koneelle järkyttyneenä ja lähestulkoon säpissä, ja sitten kun pääsen pari riviä eteenpäin, innostun, suutun, käyn uteliaaksi, mykkä kärsiminen kuihtuu mahdottomuuteensa... ja lopulta nousen ehkä vähän tuohtuneena, mutta enimmäkseen toimintakykyisenä ja joskus jopa päättäväisenä.)

Kumpikin, sekä ilo että kärsimys, on etenkin voimakkaassa ja melko puhtaassa muodossaan voimakkaasti kaikkea tapahtuvaa värittävä suodin. Molemmat myös tuntuvat hyvin todellisilta, siinä määrin, ettei minusta löydy sitä kohtaa, joka tahtoisi sanoa toista todellisemmaksi toisen kustannuksella. Toki kun iloisena muistelee elämäänsä taaksepäin tai suunnittelee tulevaisuutta tai tarkkailee ympäristöään, havaitsee lähinnä ilon mahdollisuuksia ja avoimia reittejä ja vahvat surut ja kauhistuttavuudetkin näyttäytyvät haasteina, joihin on mahdollista tarttua omalta osaltaan. Sitä juuri tarkoittaa, että ilo on kaikkea tapahtuvaa värittävä suodin. Ja samalla tavalla, kun kärsimyksen läpi tarkastelee aistimuksia ja muistikuvia ja koettaa luoda tulevaisuuden suunnitelmia, kaikkialta tuntuu paistavan vastaan toivottomuus, mielivaltaisuus, kärsimyksen monistuminen, ja ilo näyttää jotenkin valheellisesti sulkeneen silmänsä kaikelta tältä. Luultavasti jos olisi elänyt vain toista näistä, ei tunnistaisi toisen näkökulmaa lainkaan. (Mutta onko sellaista aikuista? Ehkä jonkun näkymä on ollut niin hurja, että hän on tahtonut sulkeistaa sen täysin?)

Itse pidän enemmän ilon näkymästä ja etenkin kehollisesta tunnusta. Joskus olen sekoittaa silkan väsymyksen suruun tai ahdistukseen ja onnistun ahdistumaan väsymyksestäni ja saan hetken kamppailla tosissani pyörää ylämäkeen lykätessäni, etten kadottaisi toiveikkuuttani. Siksi pidän järkevänä koettaa elää säännöllistä elämää, pitää kehostani huolta, pitää ikään kuin ilon edellytykset kohdallaan siinä määrin kuin se nyt on mahdollista. Hyvin rajallisesti, siis. Koska pidän enemmän ilon kehollisesta tunnusta, koen järkeväksi ponnistaa kohti iloa. Pidän siitä, etten tunne tukehtuvani. Tukehtumisen tuntu on hyvin todellista ja kehoon paikantuvaa, mutta niin on helposti hengittämisen ja jaksamisen ja maailmassa viihtymisen tuntukin.

Mutta en osaa sanoa, kokeeko kukaan muu näin. Sen toki tiedän, että kun esitin surua, se tunnistettiin, ja etten osaa peitellä myöskään sitä, kun olen iloinen, en edes silloin, kun minua on tiukasti kielletty kertomasta, että minulla on tietty syy olla tiukkuvan iloinen. Ja että tiedän toisista, tutummista, jo usein heidän selkäänsä vilkaisemalla, miten heillä juuri tällä hetkellä sujuu. Ellei heillä sitten ole ryhtiprojektia... elleivät he jatkuvan pedantisti tarkkaile itseään. Se voi kummuta melkein mistä vain, niin kärsimyksen aalloille avautuvasta ilosta kuin kärsimyksen loitolle työntämisestä ja piilottamisesta.

Tällä hetkellä en ymmärrä pedanttiutta lainkaan, mutta ehkä se johtuu vain siitä, etten saa ajatuksistani oikein tolkkua tällä erää. Taidan ottaa päivätorkut. Ajatuksila ei lopulta ole niin väliä. Riittää, että tunnistan, kun olen iloinen, ja voin jakaa sitä vaikkapa taluttamalla ystävän noihin tilanteisiin, joissa olen itse saanut kokea ilon. Tarvitaanko mitään sen monimutkaisempaa?