Aamuisin tiedän, kuka ja missä olen

Tajusin eilen aamulla, että siitä on kuukausia, kun heräsin tietämättä kuka, missä ja miten olen, kenen kanssa asun, mitä teen työkseni ja niin edelleen. 

Lähes koko aikuisikäni olen elänyt siinä maailmassa, joka liikkuu, vipattaa ja täristää niin nopeasti ja armotta, tauotta, että aamuisin herätessä menee useampi hetki ennen kuin onnistuu muistamaan tai päättelemään ympäristön vihjeistä, millä vuosikymmenellä on, kenen kanssa jakaa arkensa jne. Lapsena tiesin, kuka ja missä olen, mutta puberteetin ottaessa ylivallan kadotin tuon juurtuneisuuden. Pääsin siihen takaisin muutamaksi vuodeksi millenniumin jälkeen, mutta sitten asiat alkoivat taas siirtyillä, aloin kiinnostua lukoistani ja peloistani ja niitä kohti meneminen sekoitti pakan taas täysin, ilmeisesti aina tänne saakka. 

Jossain vaiheessa lakkasin odottamasta että koskaan enää tulisi vaihetta, jossa tunnistan elämäni samoin tein herätessäni. Ehkä - ehkä joskus viitisentoista vuotta sitten kadotin viimeisenkin toivon siitä, että voisin ihan oikeasti tietää, kuka ja missä olen. Se on kuitenkin niin harvinainen kokemus ollut tässä voimakasvirikkeisessä ja alituiseen muuttuvassa elämässä, jossa en ole osannut pysyä oikeasti ajan tasalla myös alitajuisesti, ei vain täysin hereillä ja vihjeistä päätellen.

Tuntuu kyllä hyvältä tämä, ettei aamu ala sillä, että koettaa ymmärtää, kenen kanssa elää ja miksi, mitä oikein tekikään työkseen, millaiseen sosiaaliseen kaapun tänään pukeutuikaan. Että voi vain herätä ja ajatella päärynäpuita ja sisiliskoja, kiviä ja sammalia, matalapaineen tuntua nivelissä, että tajuaa vaistomaisesti, että olemme 2020-luvulla ja olen kohta viidenkymmenen. 

Outoa, kun katsoo elämäänsä taaksepäin ja näkee siellä selkeän lapsuuden, joka haihtuu vipinään joskus 80-90 -lukujen taitteessa, sitten taas muutaman selkeän vuoden millenniumin jälkeen, ja sitten pari kuukautta vanhan selkeän jakson. 

Toki muistan tuon vipinänkin, särinän, kuumeisen elämän. Ja siis, selvyyden vuoksi, kyse ei ole mistään lääkityksistä tai ulkoisista kemikaaleista - luultavasti reagoin selkeydellä ihan vain siihen, miten rauhallinen ja vähäihmiskontaktinen ympäristöni on näissä kohdin ollut, ja särinällä ja itseni kadottamisella siihen, mitä useimmat muut taitavat pitää hyvänä elämänä - runsaita kontakteja ja kohtaamisia, paljon uusia virikkeitä, jatkuvia muutosten ryöppyjä.

Pidän kovasti tästä, että tiedän, missä herään, kenen kanssa herään ja mitä teen työkseni, missä asun, minkäväriset seinät makuusopessani on, mistä kulmasta valo hiipii sisään. 

En tiedä, onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia. Olen koko elämäni liikkunut Homo sapiensien seurassa mutta en tiedä heistä - meistä - perusasioitakaan. 

Muuttuvasta ja pysyvästä

Useimmat asiat elämässä kiitävät ohi. Päivät, viikot, kuukaudet, vuodenajat, vuodet. Ammatit, identiteetit, perheenjäsenet. Usein kun katselee elämäänsä taaksepäin, saa hämmästyä: Mikä tuo on? Miksi tuo tuntui tärkeältä? Ihanko tosissani olen koettanut sopeutua kahvinjuojaksi, noilla oireilla? Ihanko tosissani kuvittelin, ettei minulla olisi lainkaan tahdonvoimaa tai kykyä suunnata elämääni? (Ihan tosissani, uskon, koska muistan edelleen, miltä tuntui tajuta, että hetkinen, saan sittenkin päättää itse jostakin. Että pystyn päättämään ja pitämään pääni, vaikka ympäristö kuinka haraisi vastaan. Että saan asettaa oman hyvinvointini joskus etusijalle.)

Pian elämä on ohi. 

Siihen voi mennä vielä vuosikymmeniä, silti se on pian. Eikö jo taas ole lauantai kuten juuri äsken? Eikö taas ole lokakuun ja marraskuun taite? Kohta saan taas nostella tomaattilaatikoita pihalle ja kiroilla, kestääkö selkälonkkakompleksi sen kaiken pilateksen ja joogan päälle, joskus kun olisi levättäväkin, mutta keväällä mikään ei lepää.

Kohta käki, ensimmäiset pavut, kantarelli-ilon kellanoranssi ennen lehtien putoamista. Kohta sairastuminen ja tervehtyminen ja välillä sellainen sairastuminen josta ei noin vain tervehdytäkään vaan joudutaan taas luopumaan ammatista ja harrastuksista, identiteetistä, kuvasta jossa tehdään asioita ystävien kanssa, koska siinä kohden se ei olekaan mahdollista. Odotan miekan tipahtavan niskaani tai selkääni tai jonnekin. Itsehän tähän ryhdyin fysiatrin sanottua että joogan kyllä lopetat ainakin, ja koirakin kannattaisi myydä ja palstasta luopua. Koira on edelleen täällä, ostin talon paljon palstaa isommalla pihalla ja opiskelin joogaa lisää niin että voin nyt opettaa sitä. Ajattelen fysiatrin olleen väärässä pidemmällä tähtäimellä. Sillä hetkellä hän toki oli oikeassa, ei kehoni kestänyt näitä asioita sinä vuonna. Mutta se muuttui, sekin. Seitsemän vuotta olin ilman palstaa ja välillä en pystynyt kävelemään Kalliosta keskustaan kivuilta. 

Onneksi se muuttui. Ei itsekseen, mutta eihän työ takaa tulosta. Koen saaneeni ison lahjan siinä että voin kävellä taas kivuitta.

On asioita, jotka pysyvät. Enkä nyt tarkoita syklisyyttä. On asioita, jotka ovat ainakin toistaiseksi pysyneet syklien taustalla. Työhypoteesi: ehkä ne pysyvät jatkossakin? Saan olla myös väärässä. Sen oikeuden pidätän. Mutta saatan olla oikeassakin. 

Esimerkiksi itkettäminen, lapsesta saakka mukana ollut taipumus järkyttyä, hurmaantua ja liikuttua syvästi muiden mielestä aika mitättömistä asioista. Joku vanha ihminen elää yksinäisenä, esimerkiksi. Joku eläin kasvatetaan ahtaassa häkissä teuraaksi ja voi huonosti koko elämänsä. Lehti leijuu hitaasti puusta, pyörteillen, ja sen kuviot on kuin liukuvärjätty. Vanhaa metsää hakataan edelleen vaikka tiedetään, ettei sitä saa takaisin (ainakaan samanmoisena koska kaikki on nyt täynnä mikromuovia). Politiikassa pidetään kiinni järkevästä taloudenpidosta mutta ei suhtauduta samalla hartaudella biodiversiteetin säilyttämiseen ja hiilidioksidipäästöjen leikkaamiseen. Joku pelkää riskiryhmälapsensa puolesta niin että hänen on otettava lapset pois koulusta ja tarhasta ja jäätävä itse kotiin heidän kanssaan, koska yhteiskuntana olemme ilmeisesti ok sen kanssa että hauraammat menkööt pandemian vessanpytystä alas ja että oikeastaan terveys ei ole niin oleellinen asia kuin se, että kaikki näyttää normaalilta, mitä se normaali nyt sitten ikinä kellekään onkaan. Ja laulut, se on nolointa: miten musiikki voikaan liikuttaa kyyneliin saakka. Noloa, lapsena, kun koulussa ei olisi saanut itkeä jonkun laulun kauneutta. Ei se enää jaksa minua nolottaa.

Luen nettikeskustelusta jonkun kysymyksen, itkettääkö teitäkin tämmöiset jutut ja sitten sanat olenko liian herkkä.

Tähän kysymykseen voi esittää vastakysymyksen: Kuka tämän saa määritellä? (Länsimaissa, usein, pätevästi, hoitava lääkäri, sellainen joka on esimerkiksi Vompsulle läiskäissyt diagnoosin, jossa käytännössä todetaan hänen takertuvan lillukanvarsiin. Erilainen reaktio, eikö vain, kuin allekirjoittaneella, joka Vompsun tavatessaan ajatteli, että vau, haluan oppia, miltä tuntuu välittää noin paljon. Epäpätevästi, vertaiset, silloin kun heitä jurppii se, että toinen takertuu, tuntee, ehkä protestoikin jotakin, tai on vaan aivan liian sekaisin kokemastaan.)

Ja toisen, ehkä vieläkin tärkeämmän vastakysymyksen: Miksi haluaisit olla vähemmän herkempi? Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaisi?

Tarkoitan tätä: Tavallaan ymmärrän, mitä se tarkoittaisi. Minulla on oma jaksoni, jolloin lakkasin itkettymästä, liikuttumasta, järkyttymästä. Se oli se jakso, kun kaikki oli paskaa. Ja koetin kovasti olla itse kyyninen paska. Se on puolustusreaktio, ja on täysin ymmärrettävää, miksi pukeuduin siihen sotisopaan. Kaipa vain suojelin järkeäni ja toimintakykyäni, emootiot olivat liian repiviä ja pelottavia ja suuria, oli tapahtunut liian vaikeita asioita enkä kyennyt mitenkään prosessoimaan niitä. En ole mitenkään ainoa ihminen tässä maailmassa, jolle on käynyt niin.

Se meni aikanaan ohi. Mutta kun ajattelen tuota aikaa vastakohtana tälle muulle, joka tuntuu pysyvältä, on itselleni ihan selvää, kumman haluan. En ainakaan sitä maailmaa, jossa kaikki on paskaa. Sattukoon, mieluummin, itkettäköön, liikuttakoon. Olkoon niin kauniita lumisateita ja myrskyjä ja sumuja, että tekisi mieli itkeä liikutuksesta. Hengittäkööt kehot niin rauhallisesti kuolleen asennossa yhteisen ilman hämmentämisen lopuksi, että sydän on pakahtumaisillaan kehojen hauraudesta ja alttiudesta ajautua kaikensorttisiin häiriötiloihin. Koetan sanoa: Olen kiitollinen tästä herkkyydestä. Enkä ajattele sitä mitenkään poikkeavana. Pikemminkin, taidan ajatella, että nekin, joita ei nyt itketä, ovat itkeneet kuitenkin vauvoina. Heissä on, haluan ajatella, varmasti, varmasti se puoli. Jostain syystä he vain ehkä jäsentävät sen - no, liikana herkkyytenä? Ja piilottavat sen, kenties itseltäänkin. Toki uskon siihenkin, että synnynnäisiä eroja tässä on, ihan kuin kaikessa muussakin. Mutta toisaalta, jossain määrin tätä kai on jokaisessa eläimenpoikasessa?

Miten ihmeessä olemme päätyneet yhteiskuntaan, jossa arvostetaan kyynärpäätaktiikkaa ja kovaotteisuutta? Se on minusta kiinnostava kysymys. 

Ja: miten olen onnistunut pitämään kiinni omasta herkkyydestäni, kieltäytymään luopumasta siitä? Jos olisin kasvanut toisissa olosuhteissa, en ehkä pystyisi ajattelemaan tätä pysyvänä vaan tämä olisi minulle muuttuvaa. 

Tosiaan, kun katselen taaksepäin, se, mitä havaitsen pysyvänä (tuota kamalaa mykkää jaksoa lukuunottamatta - onneksi se on niin kummallinen että sitä on vaikeaa edes muistaa) on nimenomaan emootioiden nuljahteleva hulmuaminen. Ikään kuin jostain koko ajan tuulisi ja liput liehuisivat tuulessa, värikkäät viirit. Välillä suru läiskää kangastaan isommin, välillä ahdistus värähtää, pelko kahahtaa hereille, hämmennys taitaa väristä koko ajan jokin verran, ilo lepattaa liki tauotta. Helpotus läiskäjää pelon ja ahdistuksen laantuessa. Innostus ja kiinnostus kieppuvat villisti ja välillä säyseämmin. Eivätkä ne hulmua ja läisky vain kehossa ja sen tuntemuksissa vaan kaikkialla, mihin mieleni yltää: valtameren rannoissa, karttapallon pinnassa sormien alla, peltojen vaakasuorahkoissa suorakulmioissa, metsien virkkaamassa aurinkokennostossa, kuviteltujen dystopioiden kaduilla.

Se on kummallinen kuva, tajuan. Kummallinen, koska hahmotan pysyvänä juuri sen, mikä on monesta kaikista ohikiitävintä, epäluotettavinta. Kun luen yksi ilta Feldenkraisia, osun sanoihin, ettei voi ajatella selkeästi, jos on emootion vallassa. Tämä käsitys! Kuinka pitkään se piinasikaan ihmiskuntaa! Ja useimpia taitaa piinata edelleen. Tämä halu erottua luonnosta, erottua kehosta, muuttua pelkäksi kieleksi, pelkäksi logiikaksi - kuka sellaista haluaa? Nekö samat, jotka viis veisaavat politiikassa siitä, mitä tietylle haavikolle tapahtuu? 

Toki ajattelussakin on paljon pysyvää. Mutta kokemus on niin paljon laajempaa kuin ajattelu, ajatukset niin pieni osa elämää, vaikka tässäkin elämässä olen koettanut niitä ruokkia paljon enemmän kuin tunteita, rakentaa niistä jotain pitävämpää. Silti ne muuttuvat kerkeämmin kuin tunteiden kirjo. 

Lauantaiaamu, yksi monista, lokakuun loppu. Huomaan olevani laimeasti surullinen kysymyksestä, jonka luen internetistä. Että on jokin lahja, jokin puhtaasti pulppuava lähde, johon liitetään kokeellisesti arvostelma "liikaa" sen sijaan että, no, opeteltaisiin käyttämään sitä, tunnettaisiin siitä kiitollisuutta. Tunnun laimeaa surua siitä, miten huonosti olen onnistunut rakentamaan yhteisöä, jossa olisi lupa tuntea kuten tuntee. (Se on eri asia kuin toimia tunteiden määräämänä.) Yhteisöä, koska ei tunne rajaudu kehoon, piilottele siellä, ole mikään yksityisasia. Jaettuhan se on, jaettavaksi tarkoitettu. 

Ehkä vielä opin, muutun, ja voin sitä kautta helpottaa tanssia sen ympärillä, mikä vaikuttaa pysyvältä. 

Miltä muuttuminen tuntuu

 Jos pitäisi arvioida, onko pandemia tuonut toistaiseksi elämääni enemmän hyvää vai huonoa, siis aivan henkilökohtaisella tasolla, vastaisin epäröimättä: hyvää. Se on niin selvää, että tosiaan epäilyksille ei jää pienintäkään sijaa. 

Tästä huolimatta haluaisin pandemiaa tukahdutettavan, koska toistaiseksi ei ole sama kuin tästä eteenpäin (vaikka työsopimuksessa se sitä tarkoittaakin, lyhyellä horisontilla) ja koska ounastelen, ettei kaikkien tilanne liene sama. 

Olen kääntynyt poispäin epäoleellisesta ja kohti oleellista: perhettä, sukua, ydintarinoita. Ja ne muuttuvat! En tiedä, ehkä olisin kääntynyt jo aiemmin, jos olisi jotain, mitä kohti kääntyä. Mutta kun isoäiti kuoli ollessani kahdenkymmenenjotain, tuntui kuin joku olisi roksaissut minut saksilla irti koko konkkaronkasta. Ehkä myös filosofian opiskelu oli yhdenlainen saksitemppu. Olin hurjan ylpeä, kun en itkenyt itselleni läheisimmän ihmisen hautajaisissa. Muistan edelleen ärsyynnyksen kirkossa: miten nuo toiset uskalsivat vetistellä? Varmaan, koska heidän psyykensä ei roikkunut sen hiuskarvan varassa, etteivät he itke, ajattelen nyt. Ei heillä ollut mitään ylpeyttä pelastettavana. Ja he tiesivät niin paljon enemmän. 

Pandemia tai jokin muu on saanut aikaan sen, että olen kuullut nyt asioita, jotka minun olisi varmasti ollut hyvä kuulla suvustani jo ajat sitten. Ehkä silloin kun isoäiti kuoli, esimerkiksi. Mutta kun elää sukua, jossa on aina meneillään jonkinlainen sota ja kaikki sinnittelevät selviytymismoodissa ja koettavat minimoida vahingoittumista, ehkä liki ikinä ei ole hyvä hetki. Tai ainakin: niin kauan kuin voi uskoa selviytyvänsä, ei ole hyvä hetki. Ehkä tarinat, joista päätettiin vaieta tai jotka jopa pyrittiin itsekin unohtamaan, pulpahtavat pinnalle kuin korkki vasta siinä kohdin kun joku ei enää usko selviytyvänsä tai kun sillä ei ole enää niin väliä. En osaa sanoa varmasti. Mutta on ollut kiinnostavaa seurata, miten informaatio on viimein alkanut virrata. Informaatio on virrannut varmaan aiemminkin, mutta ei minulle saakka. Nyt kun se on viimein löytänyt tänne, tunnen sen kehossani. 

Kun äiti kertoi puhelimessa aivan yllättäen varsin isoja asioita (ja sitä ennen olin kuullut isän suvusta asioita, joita en ollut tiennyt mutta jotka kuullessani kyllä ymmärsin tavallaan, miksi niiltä koetettiin suojella meitä - ei heillä ole ylisukupolvisen trauman käsitettä tai ajatusta sen toimintamekanismeista), tunsin, miten mustaa sakkaa tihentyi kurkulle, rintakehään, päähän. Kuuntelin näennäisen rauhallisena, ikään kuin pelkkänä korvana, joka nyökyttelee ja sanoo: Ajatella. Niinkö. Kerrotko tuosta vielä lisää, tästä en olekaan ennen kuullut. Ja paikoin: Ai, tuon muistankin, siihen on joskus viitattu epämääräisesti ja päättelin itse, mistä täytyi olla kyse. No hyvä, nyt tiedän, etten arvannut väärin. Ja sitten kyselen tietysti, koska olen aikani lapsi: Ja eikö kukaan tullut kysymään, pärjäättekö? Eikö kukaan tullut auttamaan? Koulustakaan? (Ei tietenkään. Miksi kukaan olisi auttanut "ryssän" perhettä, kun "ryssän" - inkeriläisen isoäidin - selvästi tahdottiin painuvan takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin.)

Kun puhelu loppuu, olen oudolla tavalla helpottunut. Istun selkä seinää vasten ja itken hyvän tovin. 

Tästä on pari viikkoa. 

Sitten tulee migreeni. Ensin olen vain väsynyt muutaman päivän ajan ja ajattelen, että no niinpä tietysti, koko perustarinani menee uusiksi, totta kai minua väsyttää niin etten meinaisi jaksaa tehdä työtä, hymyillä, leipoa, siivota, nostaa orkideoja kylpyynsä ja niin edelleen. Keskelle uupumusta puhkeaa outoja aukkoja, joiden aikana haluan pois. Mistä tai miten, se ei ole selvää, mutta haluan pois. Sydän hakkaa, keho särisee hätää, on päästävä jonnekin, nopeammin, nopeammin. Mutta enimmäkseen istun ja teen hengitysharjoituksen ja olen siinä hädässä vain läsnä. Sanon itselleni: tämä on sympaattinen kuormitustila, tältä tuntuvat ylikierrokset, kuuntele, koska ei tästä pakoonkaan pääse tämä on se, mikä tapahtuu. Muutaman kerran silti kaikki purkautuu käyttäytymiseen: purskahdan itkuun, mutta se ei ole lohduttavaa itkua vaan hätäparkua, äiti äiti huomaa minut -parkua, rintakehä edessä, keho jäykkänä, eikä siitä seuraa itkua tavanomaisesti seuraava vireystason romahdus vaan kyynelten hävittyä hätä ja tonus jää asumaan päähän, kaulaan, purulihaksiin. Alan nähdä sahalaitaa. Herään siihen, että olen purrut leukaperät koviksi ja kipeiksi. Ja useammin kuin kerran huudan Vompsulle, että en kestä tätä olosuhdetta, en jaksa kuunnella hänen höpötystään, en kestä hänen seuraansa ja haluan paikan, jossa voin olla yksin ja rauhassa. (En ole kesästä saakka saanut olla sisällä kertaakaan yksin. Vompsu, jolle tämä on turvakammio, on aina täällä. Joskus saan hänet mukaan kävelylenkille, mutta muuten - hän on täällä, ja puhuu suuren osan vuorokaudesta työpuheluitaan, joten on vähän kuin asuisin avokonttorissa. Enimmäkseen jaksan suhtautua siihen huumorilla, mutta migreenissä en.) Viimeisinä päivinä päähän sattuu niin, että vain itken myttynä parasetamolista huolimatta. Hoidan silti opetukset, tosin kahtena päivänä mietin, peruako, mutta kun tiedän, että jonkun toisen migreenin tulemattomuus voi olla kiinni juuri siitä joogasta, päätän, ettei tämä minun migreenini nyt ole niin paha. Silti kun viikko töineen loppuu, itken helpotuksesta pitkän tovin. Seuraavana aamuna menen akupunktioon. Yleensä neulat vaikuttavat saman tien. Nyt pahin kipu poistuu kyllä mutta oman kehoni tunnistamiseen kuluu vielä monta päivää. 

(Jos tarinat olisivat helpompia, olisiko kehoyhteydellä niin paljon väliä?)

Niin kauan kuin olen yhtään asian suhteen selviytymismoodissa, en voi tietenkään kirjoittaa mitään. Ja mitä edes kirjoittaisin? Kaikki tuntuu niin sekavalta. Ja olen kyllästynyt siihen, että elän kuin jossain salapoliisiromaanissa, jossa johtolankoja on jatkuvasti näkyvillä mutta murhaaja paljastuu vasta aivan lopuksi, koska eri henkilöiden eri syistä virheellisiä todistuksia on ripoteltu ympäriinsä hämäämään lukijaa. (Ja vielä ilman että lukija voisi lukea sanojan kehonkieltä - ei se ole reilua! Minä olen sentään kuunnellessani usein saanut kylmät väreet ja jostain syystä on tullut sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Kuten on ollutkin.) Eikö olisi yksinkertaisempaa kertoa aiemmin, mitä kaikkea on tapahtunut? Mutta tietysti motiivikin on selvä: meitä on koetettu suojella. Minua, siskoani, serkkujani. Meille on haluttu antaa toisenlainen identifikaatio, sellainen perhe, joka ihmisellä pitäisi jonkun mielestä varmasti olla. Ja silti - rivien välistä meitä on kätilöity tähän sukuun. Meillä on nämä geenit. Tämä puhetapa. Nämä ilmeet ja eleet, pakkoliikkeet, reaktiomallit. Vaikka meiltä on pimitetty pitkään, mitä tarkalleen tapahtui (ja voiko siihen tarinaan luottaa nyt, kun aiemmin näistä asioista on valehdeltu? Voiko muistiin luottaa? Eikö muisti tarinoi juuri miten tahtoo, nykyhetkeä, ei muistamista palvellen? Mistä minä tiedän, mikä selviytymiskamppailu on nyt meneillään?), tapahtumisen syyt ja seuraukset ovat kylvettäneet meidät pienestä pitäen ja muuttuneet osaksi käsitystämme siitä, mikä on luonnollista. 

Ehkä tältä taustalta voisin ajatella, että on luonnollista, että lapsille valehdellaan ja heille halutaan antaa siloiteltu kuva suvuista. Että on luonnollista, etteivät lapset osaa kiintyä sukulaisiin, koska heille näistä annettu informaatio on virheellistä eikä ainakaan helpota anteeksi antamista silloin kun sukulaiset kohdistavat heihin vääryyksiä. Olisi paljon helpompaa tuntea myötätuntoa, kun tietäisi, että tätä ihmistä on kohdeltu näin ja näin, eikä kukaan ole vaivautunut sanomaan hänelle aikoihin, että hei, olet arvokas juuri tuollaisena, olet oppinut noista jutuista paljon ja tiedän, että haluaisit, että se kaikki paska olisi jo jäänyt taakse mutta eiväthän paskamyrskyt tavallaan ikinä lakkaa: niistä tulee osa sitä kuka on, miten katselee toisia ihmisiä ja itseään, ja kokeeko ylipäänsä olevansa oikeutettu elämään, saati sitten mitään muuta.

Minun on paljon helpompi tuntea nyt myötätuntoa vanhempiani kohtaan monessakin kohdassa, kun olen kuullut lisää heidän tarinoistaan. Jotenkin he ovat käyneet ymmärrettävämmiksi. Ja silti tietenkin - kyse on vain sanoista, tarinoista. Mutta aivan kuin tarinoilla olisi merkitystä. 

En enää tiedä, mitä ajatella identifikaatiosta isoäitiin. Se kannatteli minua monet vuodet ja monessa vaikeassa paikassa. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka isoäiti oli minulle tärkeä ja vaikka tiesin hänestä monta asiaa varmasti ihan nappikohdalleen, on liian paljon, mitä en tiennyt. Ja että se, mitä en tiennyt, koska minulle ei kerrottu siitä mitään, jotenkin oudosti siirtyi. Ikään kuin olisin imaissut sen kaiken sisääni maagisesti, ottanut näkymättömän pillin, työntänyt sen isoäidin olkapäästä sisään ja imaissut - ja tömähtänyt siihen maailmaan, jossa ihminen haluaa tappaa itsensä. Se isoäiti, jonka tunsin, oli vanha ja sairas ja kuvittelin monta vuotta, että hän halusi kuolla, koska "koskoo koskoo". Kuvittelin isoäidiltäni evättävien opiaattien liittyvän johonkin yleisempään tapaan linjata kipulääkitys, en hänen aiempaan potilashistoriaansa. Mutta ei se ole koko isoäiti. On toinenkin puoli: nuori nainen, joka haluaa kuolla, koska on umpikujassa kahden tenavan ja ei niin välkyn tai karismaattisen miehen kanssa. Joka haluaa pois niin kovasti, että imuroi lääkkeitä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan. Joka haluaa pois niin kovasti, että heittelee ujoa, kilttiä miestään lautasilla, kulhoilla, ties millä, rienaa sanallisesti sinne saakka, että mies ensin alkoholisoituu ja seuraavaksi alkaa lyödä - ja lyö sairaalaan, kallonmurtumaan saakka. En ollut aiemmin kuullut tätä, mutta nyt kuulen: äiti on ollut siinä läsnä ja joutunut ymmärtämään, että hänen äitinsä on hakenut sitä - hakenut sitä, että hänet olisi hakattu kuoliaaksi, koska lääkkeitä hän ei enää onnistunut kokoamaan, siitä piti muu perhe huolen. Ainoaksi keinoksi jäi ajaa ukki hulluuden partaalle. Syyttää, valehdella, nimitellä - kaikki kävi. Äiti sanoo, ettei hän voinut isäänsäkään vihata, tämä ei koskaan aloittanut, ei sanonut ikävästi ja oli pahoillaan lyötyään, itki.

Ja minä olen kaikki nämä vuodet ollut kauhuissani ukin väkivaltaisuudesta. Äiti muistaa ajan, jolloin ukki ei ollut sellainen, ja sen, miten ukki muuttui. Vanhemmiten, sellaisena kuin hänet tunsin, ukki haki konfliktia koko ajan ja jos sellaista ei ollut näköpiirissä, hän valehteli sopivasti, veteli naruja, kunnes uusi sota oli keitteillä. 

Isovanhempani ehkä halusivat elämältään jotain muuta, koska erosivat toistuvasti. Eivät he kuitenkaan osaneet elää erillään vaan palasivat yhteen useamman kerran. Heidän välillään oli paljon myös hellyyttä: he välittivät toisistaan sellaisina kuin olivat. 

Opin ihailemaan sitä piirrettä. 

Mutta nyt ajattelen toisella tavalla kuin ennen, kaiken tämän kuultuani. 

En enää tiedä, mitä ajattelisin isoäidin lipastosta, joka seisoo makuuhuoneen nurkassa. Mitä ajatella ihmisestä, joka on niin pahasti rikki, että ajaa koko perheensä hulluuteen. Totta kai hän olisi tarvinnut apua, apua ja tukea. Ei ole yksinkertaista tulla maahan pakolaisena, puhua hullunkurisen kuuloisesti ja tajuta, että siinä missä lähtömaassa oli päällesyljetty tsuhna, onkin tulomaassa päällesyljetty ryssä: aina väärässä paikassa, vääränlainen. Tajuta, että nuoruuden iso rakkaus on takanapäin, tulevaisuus takanapäin, ja asuu jossain hornan tuutin maalaiskaupungissa jonkun lukemattoman juntin kanssa. (Suunnilleen näin isoäiti suhtautui ukkiin ja tuohon elämänsiirtymään, sen muistan. Mutta kun isoäiti kuoli, ukki alkoi kirjoittaa runoja. Ne olivat kauheita, mutta silti. Isoäiti olisi nauranut ne kuoliaaksi.) Ja lapset: isoäiti oli halunnut opettajaksi, ei lapsenpiiaksi. Lapsiahan hän oli joutunut koko lapsuutensakin kaitsemaan. Ei hänellä ollut kärsivällisyyttä oikein edes meille lapsenlapsilleen vaikka varmasti hän yritti meidän kanssamme enemmän kuin omien lastensa kanssa. Muistan itsekin, miten isoäiti puri korvasta tai rikkoi astioita, räks, räks, räks. Lapsena se edusti minulle jotain alkukantaista voimaa, pahoinvoinnin näkyväksi tekemistä, ja tuntui siksi helpottavalta. Ajattelin kai silloin, että mikä vain on parempi kuin ummehtunut yritys vääntää itsensä jäykäksi sen oloisesti, että kaikki on ihan hyvin, kaikki on juuri kuten sen pitäisi olla. 

Kun mikään ei tietenkään ikinä ole juuri ihanteellisella tavalla. Onneksi sentään pitäisejä voi kyseenalaistaa. Muutenkin kuin rikkomalla astioita, lyömällä, huutamalla.

Tuntuu oudolta olla neljänkymmenenviiden ja keskellä pandemiaa, yllättäen ollakin rauhallinen varmajalkainen olento, varmasti edelleen enemmän poni kuin ihminen, ja äkkiä näkee kaikesta siitä huolimatta sahalaitaa viikon verran ja muistaa, millaista oli olla kahdenkymmenen ja jatkuvassa äiti äiti huomaa minut -moodissa, haluta vain kirkkautta ja erinomaisuutta, kaikkea erilaista kuin mitä oli perheessään kohdannut, vain muuta, ei sitä, muistaa millaista oli alkaa seurustella ensimmäistä kertaa; minulla oli valmiina veitsi siltä varalta, jos minut yritettäisiin taas hakata kuten ensimmäinen kepeämpi heilasteluni oli päättynyt. Olin saanut aivotärähdyksen enkä aikonut saada kallonmurtumaa. Onneksi en päätynyt enää niin isoon konfliktiin enkä siis myöskään käyttämään veistä. Mutta nykyään mietin, missä määrin jouduin parisuhdeväkivallan kohteeksi juuri sen vuoksi, että pelkäsin niin kovasti ja olin niin selvästi valmistunut siihen, että minua aiotaan lyödä. Ei minulla ollut mitään sanallisen sovittelemisen mallia vaan ainoastaan sodan malli. Pelkäsin läpikotaisin ja tahdoin vain pois paitsi ehkä luennoilla: luennoilla esitettävät filosofian asiat olivat sen verran vaikeita, että tajunnan oli mahdollista kytkeytyä niihin täysin. Silloin minulla ei ollut käsitettä "huomion harhauttaminen" mutta nyt minulla on: tein sitä niin ahkerasti kuin pystyin. Herposin vasta viikonloppuiltaisin, kun oli juhlat ja otin alkoholia. Alkoholissa en onnistunut suuntaamaan huomiotani samalla tavalla. Kun asiat puuroutuivat, odottamassa olivat samat vuorenkokoiset tunteet ja olot ja nyt en osannut kääntää niille ylimielisesti selkääni. Juoksin kotiin itkien. Se kuva on tullut nyt mieleen monta kertaa sen jälkeen kun puhuin äidin kanssa tuon puhelun. Äkisti: muistan miltä tuntuu olla nuori, vähissä juhlavaatteissa, meikit poskia pitkin valuen, ja juosta juosta juosta jalat kaviot maata hakaten läpi pimeiden puistojen, yli sillan, ylös mäkeä, heittäytyä ovesta sisään, kaatua vatsalleen eteiseen oven rämähtäessä perästä kiinni, itkeä lattiaa vasten ja sitten äkisti nukahtaa siihen, herätä korkokengät edelleen jalassa ja lankkujen kuvat poskeen hetkeksi tatuoituna, janoissaan ja täristen ehkä oksennuksenkin keskeltä. Tuntuu oudolta, miten erilaisten tilojen ja olojen lävitse saa kulkea elämässään. 

On yksi varma lanka, tai ehkä polku: käveleminen. 

Käveleminen ei ole muuttunut missään kohdin elämääni. Vanhempani kävelevät pitkästi päivittäin kai säilyttääkseen mielenterveytensä, ja niin teen minäkin. 

Pahin pelkoni, ehkä kuitenkin, koronaviruksen suhteen on, että se riistäisi minulta taas joksikin aikaa mahdollisuuden kävellä. Selviän kävelemättäkin, tiedän sen, mutta kaikki vaikeutuu huomattavasti ilman mahdollisuutta kävellä. 

Tuntuu läpikotaisin kummalliselta, miten erilaisten tilojen läpi elää. Tuntuu kummalliselta muuttua. Hitaasti: muuttua heinän seassa kissaa leikkivästä pienestä usein lihaskivuissa kokoon kouristuvasta lapsesta säikyksi ja säikkyyttään reteydellä piilottavaksi teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, muuttua itseään pienentäväksi ja vuosi vuodelta jäykemmäksi, jotta tulisi rakastetuksi, koska mitä tällä taustalla tarkoittaa "tulla rakastetuksi sellaisenaan", kysynpä vaan, muuttua epätoivoiseksi ammatillisen paikkansa löytämisen ja kyyniseksi suhteiden suhteen, muuttua takaisin toiveikkaaksi, muuttua seksuaali-ikäisestä keski-ikäiseksi, muuttua yhä tarkemmin vanhempiensa kuvaksi. Nopeasti: muuttua yhden puhelun aikana, yhden pandemian aikana, muuttua sinä hetkenä kun tajuaa, että tämä ihminen oikeasti välittää minusta, mutta jos ja vain jos vaikutan järjelliseltä ja liki täydelliseltä mutta okei, olen valmis yrittämään sitä koska tarvitsen tämän rakkauden, muuttua sillä hetkellä kun päästää irti varmuudesta koska kaikki koko kehossa huutaa hellittämään jostain niin hölmöstä illuusiosta. 

Muuttua sillä hetkellä kun kirjoittaa jotain ja toteaa, että kirjoitin noin, ajattelin äsken kirjoittaessani noin, olin varmasti muutakin kuin tuo ajatus kaiken aikaa, mutta ei se siltä tuntunut, mutta nyt kun olen kirjoittanut sen, se eläköön elämäänsä itsekseen, minä omaani, on taas hengitys ja syke ja aamu, tuulettamista kaipaavan huoneen haju ja kihelmöinti ristiluun tienovilla: on tilaisuus kävellä. Eikä minun tarvitse uskoa tuohonkaan tarinaan. Osaan kävellä ilman sitä ja sen kanssa. 

Kivusta ja toimintakyvystä

Juuri ennen tuplatuntia isken varpaani tikkaisiin, jotka on tuotu välinevarastoon kai desinfioitujen mattojen kuivaustilan lisäämiseksi. Kipu säteilee pitkälle, kiroilen antaumuksella ennen kuin muistan, että ai niin, olin töissä. Hiljennän itseni, suoristan ryhdin ja kävelen tilaan. Ihmisiä tipahtelee tunnille, olemme vasta aloittamassa. Kannattelen tunnelmaa, rupattelen, suuntaudun täysin ulospäin. Teetän aluksi kuuntelutehtävän, jotta saan istua hetken ja tasata hengitystä - ja kokeilla, onko varvas kenties murtunut. Ei ole, totean, mutta jotenkin oudosti se sojottaa. Pidätän hengitystä, kun tartun varpaaseen ja kiskaisen sen traktion kautta paikalleen. Ja sitten onkin aika lähteä liikkeelle. Enimmäkseen varvas ja sen tykyttely ei mahdu tajuntaani. Joitain asioita näyttäessä kipu vihloo ja haluaisin huutaa mutta ajattelen, että se on vain varvas. 

Toisen tunnin aikaan olen jo niin syvällä ammattiroolissa, että vaikka puhun siitä, ettei kivun päälle jäädä koskaan marinoitumaan, olen tavallaan unohtanut varpaan ja oman kipuni. Vai mitenkä on - jos kipu ei mahdu ammattirooliin, onko sitä olemassa? Vasta desinfioidessamme apuvälineitä tunnin jälkeen muistan, että iskin varpaan. Ne voivat olla äkäisiä, ajattelen ohimenevästi.

Yllätyn, kun junasta pois pimeään jäädessäni onnun. On vaikeaa olla varomatta varvasta, vaikka ontuminen on tietysti pahinta, mitä ihminen voi tehdä tuki- ja liikuntaelimistölleen. Pakottaudun kävelemään symmetrisesti, mutta se osoittautuu henkisesti niin raskaaksi, että jo ennen maskin riisumista tiedän, että haluan kaupasta lohtupizzan. Onnun maskitettuna kauppaan, joka on matkan varrella, ostan vegaanipizzan, onnun kotiin. Edes maskin ovelan näköiset leopardit eivät nyt lohduta. Koetan olla ontumatta. Nyt kun ammattirooli ei suuntaa minua ulospäin, varvas ottaa kaiken takaisin korkojen kanssa. 

Kotona kengistä ja sukista päästyäni totean varpaan mokoman kukkivan villeissä väreissä. Syksymuotiväri luumunpunainen (onko syksyä, johon luumunpunainen ei kuulu, en tiedä muodista mitään, mutta kuvittelen luumunpunaisen kuuluvan syksyihin jollain automaattiasetuksella) vaihtunee jossain välissä myrskypilvenmustaksi, kellertyy, vihertyy. Hampaita harjatessani kutsun varvasta muotivarpaaksi. 

Yö pakottaa kekseliäisyyteen ja luovuuteen. Miten nukutaan varpaanlevittimet jalassa painopeiton alla muotivarpaan kanssa? Jalkaterän hermokipu hyökkää taatusti takaisin, jos päästän jalan kipusuppuun tai en saa tarpeeksi syvää unta. Herään joka kerta, kun lähden kääntymään - hienosti opin, miten kehon takaketjun on aktivoiduttava kylkeä käännettäessä jopa keskellä unia. Ajattelen pöppörössä, että taas minusta tulee viisaampi liikuntaa ohjaava, että iloitse tästä, pöhkö, mutta oikeasti yöllä itkettää. 

Nyt on aamu ja uusia jännityksiä. Kestääkö varvasrakas päivän opetukset vai onko haettava saikkua? Onko perjantain odotettu sieniretki peruttava? Ja ylipäänsä, mikä se tällainen kipusuhde edes on?

Muistan äkkiä muistoja, joita en ole ajatellut oikeastaan koko pandemian aikana mutta jotka sitä ennen olivat pinnassa, koska koetin tapailla ihmistä, joka suhtautui kipuuni oudosti. Kun onnistuin tiskatessa hajottamaan lasin ja sain reippaasti tikkejä vaatineen haavan, hän olisi halunnut liimata haavan pikaliimalla kiinni sen sijaan, että sain mennä lääkäriin. (Tietysti menin lääkäriin - ajoin sinne bussilla, jonne vuosin sievän verilätäkön. Kädestä tulee verta aika turakkaan tahtiin.) Kun jälkikäteen keskustelimme tapahtuneesta, hän vain totesi, ettei kestänyt hätääni. Totta kai minulla oli hätä - haava oli luuhun saakka eikä verenvuoto tyrehtynyt ja koin valtavaa hämmennystä, kun hän koetti kieltää minua lähtemästä lääkäriin. Jotenkin häntä hävetti niin kovasti, että olin loukannut itseni, että se olisi pitänyt piilottaa. Saman ihmisen kanssa teema pääsi toistumaan kolmesti, kolmella eri matkalla. Kaksi kertaa olin kuumeessa ja sairas, kerran iskin varpaani juuri vastaavalla tavalla heti ensimmäiseksi laivaan päästyämme. Joka ikisellä kerralla hän koetti kieltää sen tosiseikan, että tarvitsin lepoa. Hän ei voinut ymmärtää, miksi en halunnut kävellä ravintolaan, seksiä tai mitä kaikkea hän nyt olikaan matkalta odottanut. Ne olivat outoja tilanteita - että on itse sairas tai satuttanut itsensä ja jo sen takia hieman surkeana ja levoton ja toki itsekin pettynyt siitä, ettei lomasta tullut ihan semmoista kuin olisi halunnut, ja sitten vielä koettaa selvittää toiselle, että ei, en ole sinulle loukkaantunut tai vihainen tai protestoi, vaan minua sattuu, ja haluan nyt vain levätä hetken, ja katsotaanko huomenna uudelleen, jooko. Vielä masentavammalta tuntui se, että joskus puhuessamme suhteen jatkumisen mahdollisuuksista, tai oliko se ylipäänsä suhde edes, hän nosti nämä asiat esiin: hänestä ne osoittivat sitoutumiseni puutetta ja sitä, ettei suhteella oikeastaan ollut mahdollisuuksia. Miten saatoinkin olla niin kömpelö, että menin pilaamaan matkan? (Miten saatoinkin olla niin rakastunut?)

Jos olisin hivenenkään taikauskoisempi tai universumi puhuu minulle -henkisempi, tässä olisi hyvä kohta naksahtaa. Nimittäin yhdelläkään matkallamme en pysynyt terveenä. Tietysti tässä olisi hyvä kohta naksahtaa myös siinä mielessä, että alkaisi epäillä, oliko sairas lainkaan vai kuvittelinko vain. Mutta tiedän kyllä, että olin - kuume ja musta, turvonnut varvas ja jalkapöytä ovat aika luotettavasti todettavissa. Sormenkin ompelusta löytyy kirjaus omakannasta. 

Olen kirjoittanut ennenkin siitä, miten outo sairaus- ja kipukäsitys itselleni muovautui lapsena. Vanhempanihan aina säikähtivät aivan kuollakseen pienintäkin kipuani, valittivat niin kuuluvasti ja kärsivät niin silminnähden, että opin aika nopeasti pitämään heidät paremmalla tuulella piilottaen kivut ja kuumeet niin pitkälle kuin vain suinkin pystyin. Tuossa suhteessa, jota yritin muutaman vuoden ajan, kaikki se tauhka nousi kunnolla pintaan. Kun suhde tai mikä se nyt hänelle sitten olikaan kuihtui viimeistään koronan myötä täysin - olemme jutelleet vain kerran puhelimessa ja sovimme, että hän soittaa seuraavan kerran, mutta en usko, että sitä kertaa tulee - osa minusta oli hyvin helpottunut siitä, ettei minun enää tarvitsisi perustella kellekään, että ei, en protestoi, olen sairas, ja että sairaana saa levätä. Semminkin kun se suhde sai minut pohtimaan tosissani, olenko ehkä jonkinlainen sosiopaattiseksuaali (onhan niitä sapioseksuaaleja jne myöskin), koska seksuaalisen nautinnon kannalta olen kukoistanut parhaiten suhteissa, joissa minua kohdellaan melko tylysti, ja miten sen loppuminen sai toisaalta elämään tyytyväisyyden korostumaan ja tuntui pitkästä aikaa siltä, että tiedän taas, kuka olen ja mitä haluan (ja että vaikka kuinka loistelias sosiopaattiseksi ei ole pohjimmiltaan se, mitä haluan, se on aivan liian monimutkikas kuvio muun elämän kannalta vaikka seksi olisi kuinka maailmoja mullistavaa), nyt tietysti mietin, olenko sittenkään rajojeni sisällä, tässä kehossa ja mitä näitä nyt on - olenko sittenkään juurtunut kokemukseeni, ja missä määrin oma käyttäytymiseni on ruokkinut tuossa edesmenneessä suhteessa kivun väheksyntää, kun kerran nyt ihan vain ammatti-identiteetin pukemalla olen onnistunut kieltämään kipuni ja säilymään toimintakykyisenä. Eihän kukaan meistä ole sillä tavalla määräinen, ettei vaikuttuisi toisista ympärillään. Jotenkin karmiva ajatus, että onnistun omalla häilyvyydelläni kutsumaan toisista esiin kivun ja sairauden vähättelyn moodin. Varmasti siihen pitää olla jokin esivalmius kyllä - eilen kun viestin Vompsulle ja Faunille, että satutin varpaan, kumpikaan ei kommentoinut siihen, että kuvittelen varmaan vaan, vaan voi ei, ja heti tuntui sallitummalta olla vähän itkuinen ja lohtupizzaa halajava.

Aamu: makaan sängyssä ja jännitän, mitä tapahtuu, kun koetan nousta jaloilleni. Toki kyseessä on vain pehmytkudosvaurio, mutta nekin saattavat olla aika äkäisiä ja turpeita. En haluaisi joutua saikulle. Enkä halua satuttaa itseäni lisää sillä preferenssillä, että en halua joutua saikulle. Tiedän, että varvas paranee, koska en ole ensimmäistä kertaa tätä pappia kyydissä. Enkä haluaisi syödä särkylääkkeitä ja haluaisin kävellä metsissä ja ja ja. Etenkään en halua mennä lääkäriin, joka vääntelee kipeää kohtaa. 

Mietin, millaista olisi, jos olisi kehoonsa ja sen loukkaantumisiin jotenkin yksinkertainen suhde. Jotenkin - selkeä. Mutta lieneekö sellaista kellään?

Vielä yksi teksti animismista

Luen Pollanin kirjan loppuun ja istun pitkään sängyssä siemaillen tulsiteetä ja kuunnellen sateen rummutusta ikkunaan ja kattoon. On vapaapäivä mutta koira ei halua ulkoilla sateessa - joko turkki kastuu tai joutuu pukeutumaan inhaan sadetakkiin. Molemmat vievät sen hyvän tuulen.

Tuntuu oudolta lukea, kuinka se maailma, johon on itse päässyt tuon tuosta, ei jatkuvasti, tietenkään, mutta suhteellisin pienin ponnistuksin, ilman kemikaaleja, näyttää olen toiselle ihmiselle isojen muutosten takana. Kirjan lopuksi Pollan kuvailee jollakin tavalla animistista maailmankuvaa. Hän kirjoittaa uskoneensa jo pitkään kasvien tietoisuuteen ja älykkyyteen, mutta vasta psykedeeleissä lopullisesti sisäistäneensä sen välittömän kokemuksen tasolla.

Ehkä useampi kuratoi valvetodellisuuttaan jotenkin tiukemmin? Ehkä kaikilla ei ole isoäitiä ja äitiä, jotka uskovat, että unet ovat aivan yhtä todellisia ja kuunneltavia kuin valvekin? Ehkä kaikki eivät tosiaan kävele vertaistensa joukossa metsässä ja niityillä? Ehkä moni ajattelee kaiken vähänkin suunnitelmista poikkeavan jotenkin rationaalista uhkaavaksi, mielenhäiriöksi, muistisairauden ensioireeksi tai jotain? Minusta tämä on tietysti aivan älyttömän hämmentävää, koska itselleni se aikuisen ihmisen pulmitta sanallistettavissa oleva normaalimaailma, jossa on selvärajainen itse, jonka elämää hallitaan, on tosiaankin jäävuoren huippu, hyvin pieni osa kokemusta. Olen tästä kiitollinen ympäristölleni - jotenkin on ollut mahdollista säilyttää tällainen kokemusmaailma. Osaan puhua korkeakoulukieltä, jossa en viittaa tällaisiin kokemuksiin, mutta luultavasti kaikki, jotka ajautuvat enemmän tekemisiin kanssani, tajuavat ennen pitkää, miten paljon kasvit, eläimet, kalliot ja  niin edelleen merkitsevät minulle. Unet, transsi, meditaatio. Kehoon tallentuneet olot, joista en tiedä, mitä tai mistä ne kertovat. En onnistu uskomaan epiteelikudosta minkään oleellisen rajaksi.

On kiinnostavaa, miten Pollan kertoo päässeensä meditaation kyytiin oikeastaan vasta kokemustensa jälkeen. Ja miten vaikeaa se silloinkin on, koska hän haluaa menestyä, onnistua, pystyä. (Ja siinä silmänräpäyksessä koko meditaation ajatus katoaa, tietenkin. Kyse ei ole kontrolloinnista.) Minulle on ollut meditaatiossa käänteentekeviä asioita kaksi: ensiksi, ne spontaanit kokemukset mielen hiljentymisestä, joita on ollut lapsesta saakka, ja joista voin ottaa vauhtia muistelemisen kautta, ja toiseksi, kohtaamani opettaja, joka sanoi, että tietoinen läsnäolo on hallinnan vastakohta. Ei eri asia, vaan vastakohta. Mielen kääntäminen tuolla tavalla - mielenkääntötemppu - jostain syystä avasi polun, jota osaan kulkea aika luotettavasti. (En silloin, kun kaikki säpälöityy ja muuttuu hurjan pelottavaksi, mitä tapahtuu harvoin. Mutta enimmäkseen.)

Kun luen Pollania, kiitän mielessäni ympäristöestetiikkaa. Tietysti samoin tein kun tartuin siihen, tajusin, että minun on kuljettava tätä tietä. Vaikka gradu tieteenfilosofiasta olisi ollut jo melkein puoliksi tehty hyvän kandintyön takia, vaikka tämä oli ihan uusi alue ja niin edelleen. Mutta se ajatus: Maailma on aktiivinen. Ei vain ihminen. Kaikki se valoa kohti punoutuva vihreä, sienten aavesormet, muuttolintujen säähän vastaaminen. Se, miten muut eläimet väistävät, koska lajini on satuttanut niitä niin julmasti. Ympäristöestetiikassa oli ainakin siemen siitä, mihin kasvoin lapsena, nuorena ja aikuisena. Vaikka se oli väärää ympäristöjärjestölle, jossa toimin -  ei mediaseksikästä ja taatusti liian hörhöä. Vaikka se oli väärää monelle kumppanille, jotka kiemurtelivat tuskissaan puhuessani pyhästä. Vaikka se oli väärää opinnäytetyöni tarkastajalle, jonka mukaan en käsitellyt filosofian kannalta keskeisiä kysymyksiä. Olkoon vain väärää muille, se oli jotain, mitä tarvitsin. Minulle se oli niin oikeaa kuin olla saattoi: päivä päivältä ympäristöestetiikkaan syvemmälle sukeltaessani huomasin käyväni luontevammaksi, aistivani terävämmin, vapautuvani: ei tarvinnut teeskennellä jotain ihan toisella tavalla kokevaa ja tuntevaa, toisia asioita tärkeinä pitävää. (Niille, jotka eivät tunne ympäristöestetiikkaa: kyse ei tosiaan ole mistään pelkästä luonnonniityn visuaalisessa kauneudessa paistattelusta vaan jostain paljon juurevammasta, ehkä - tämä on oma yritelmäni - läsnäolosta tilassa, jossa huomiota venytetään kattamaan itsen ja ympäristön välinen jatkuvuus/yhteys, koettaen pitää huomiota riittävän hajautuneena, jotta yksi teema, kuten arvio, emootio, kehollinen tuntemus tai jokin ympäristön piirre ei varasta huomiota vaan on mahdollista pysyä herkkänä sille kaikelle, mitä tapahtuu. Usein ympäristöestetiikassa huomion kohteeksi nousee kauneuden sijaan jotain ihan muuta - esimerkiksi se, miten monet ihmisille periaatteessa suunnitellut ympäristöt eivät juurikaan onnistu vastaamaan esimerkiksi johonkin kuulumisen, kuulluksi ja nähdyksi tulemisen, rauhoittumisen jne. tarpeisiin.)

Koko sen ajan, kun vietin yliopistolla, ihmettelin yhtä seikkaa. Samaa ihmettelen edelleen, mutta nyt yksityisemmin, ei kurssikirjojen ja keskusteluiden jatkuvasti liipaisemana: Miten on mahdollista, että niin moni ihmistä kuvaava tutkija kuvaa meitä ensisijaisesti ihmisjoukkoihin identifioituvana ja niissä itseksemme kehittyvinä? Jopa jotenkin arkitodellisuus-todellisten ryhmien jäsenyyden kautta? Missä ovat voimistavat kokemukset, jotka versovat ihan toisenlaisesta identifikaatiosta paljon laajempaan yhteisöön - elonkehään? Missä on tietoisuus siitä, että vaikka nämä ihmiset tässä eivät minua hyväksyisikään tällaisenaan, kelpaan juuri näin koiralle, ponille, voikukalle ja männyille? (Samalla kun olen osa tappokoneistoa.) Että olen enemmän osa tätä kuviota kuin teen jotain tiettyä suhteessa johonkin Homo sapiensien liittoumaan? 

Kuinka tuntea surua olematta surullinen ja muuta mielekästä

Koulutuksessa solahdan samaan rauhalliseen tilaan, jonka löysin kauan sitten feldenkraistunnilta yllättäen. Menin sinne korjaamaan asioita ja opettaja sanoi, ettei mitään korjata, tarkkaillaan vaan. Samalla tavalla olen kaksi viimeistä päivää kohdannut kaikenlaisia emootioita ja uskomuksia ja vain tarkkaillut koettamatta erityisesti fiksata mitään, edes määritellä tai nimetä.

Jokaiselta opettajalta oppii fraaseja, jotka voi työntää työkalupakkiinsa. Tällä kertaa fraasi on ollut astua pari askelta taaksepäin, olla puuttumatta mihinkään. Meinaan pudota iyengarhuovista rakennetun tukeni päältä: käsivarrenmitta! Tarkastella asioita käsivarrenmitan päästä! Ja huomaan, miten todella se auttaa, että kuvittelee itsensä ulkoakäsin: pyöreähkö keski-ikäinen naishenkilö siinä lojuu tuetussa asennossa ja hänen mielensä laukkaa ja heittelee kaikenlaista sontaa vasten naamaa. Hengitys tyyntyy siinä silmänräpäyksessä kun saan luvan olla osallistumatta tähän kaikkeen, kun myönnetään, että en ole siitä vastuussa.

Se vain tapahtuu ja saa tapahtua, ja saan levätä siinä. Levätä surussa, epäilyissä, epämukavissa tuntemuksissa, kurkun kiristyksessä.

Tämä kaikki tulee kovin tarpeeseen koska eiköhän vain käynyt niin, että juuri kun ehdin kirjoittaa, etten ollut itkenyt pitkiin aikoihin muuta kuin liikutuksesta, muitakin syitä alkoi löytyä. Tai tarvitseeko suruun olla syytä? Ehkä riittää, että tuntee surun mutta se saa tapahdua. Ei kai minun sitä tarvitse ymmärtää. Tai identifioitua siihen, uskoa sitä totuudeksi jostakin. (Sama, toki, pätee iloon, tyytyväisyyteen, jopa kiitollisuuteen.)

Ehkä se on vain merkki siitä, että on luopumassa jostain, mitä hetken ehti kuvitella mahdolliseksi.

Kun ajan junalla takaisin kohti kotia, huomaan kykeneväni kääntelemään hetken itseksenikin, kenenkään muun sitä kannattelemattta surua, suhtautumaan siihen uteliaasti. En edelleenkään usko, että tällä kaikella on mitään syvempää merkitystä. Ajattelen edellen elämänpolkuja varsin sattumanvaraisina. Sen sijaan en ajattele sattumanvaraisena vähittäistä taitojen kasvua polkujen taitekohdissa. Niissä hengittämiseen on upotettu niin paljon työtä, että intentiot ja sitkeys eivät noin vain häivy näkyvistä.

Hieman kyllä huvittaa, että koetan oppia hengittämään ja huomaan siinä puuhassa etten oikeastaan olisi kovinkaan pahoillani jos äkisti lakkaisin hengittämästä, sen verran väsynyt olen välillä. Väsynyt ja välinpitämätön. 

Tyhmyyden ylistys, ei mitään uutta auringon alla, etc.

Kun mekkoni on repaleinen istun aurinkoon,
se paikkaa mekkoni lämpimäksi loistavilla rievuilla,
istun sateeseen ja aurinkoonja ne paikkaavat takkini,
hameen kasvattavat.
Kuin ruoho ja kukat kasvaa hameeni,
kun istun sateessa ja auringossa.
Kuin puunlatvat kasvaa hameeni,
kuin lehdet.
Olen sateen pyytäjä, auringon pyytäjä,sinisen taivaan kerjäläinen.
-
Helvi Hämäläinen

Huomenna on taas edessä yksi YT-keskustelu. En ole itsestäni huolissani, koska säät liikuttavat mua paljon työpaikkoja enemmän enkä ole koskaan rakentanut identiteettiäni täysipainoisesti minkään työn tai opiskelupaikan varaan. Mutta armas alma mater ja sen strategiset linjaukset kyllä pistävät haukkomaan henkeä. Pahoin pelkään, ettei niiden jälkiä paljon poudilla tai sadetakin huppuun lankeavilla raskaiden pilvien ropseilla paikkailla. Bye-bye, sivistysyliopisto. Sinua tulee ikävä.

En kuitenkaan osaa olla ihan niin järkyttynyt kuin monet ympärillä. Tarkoitan: elän päivittäin maailmassa, jossa ihmiset typeryydellään nakertavat paitsi kaikkien muiden lajien, myös omia elinehtojaan. Sikäli pohjaton typeryys tässä, tuolla tai jossain toisaalla ei voisi vähempää hämmästyttää. Mikä ei tietenkään tee siitä yhtään sen viehättävämpää, ainoastaan jollain tavalla jo ennalta oletettavaa.

Vanhenemisesta ja riittämisestä

Tekemällä jollakin tavalla muuttaa katsantokantaansa. Usein se tuntuu olevan itselleni myös ainoa keino todella muuttaa sitä katsantokantaa. Mikä heijastuu siihen, etten oikein pysty uskomaan, että se, mitä teen, olisi mitään niin pysyvää, että sille voisi rakentaa mitään konsistenttia, tietynlaista itseä. Sitten kun ei usko mihinkään henkiin tai sieluihinkaan, itse jää aika ankkuroitumattomaksi. No, uskon kyllä kehoon ja siihen, että eri kehot reagoivat eri tavoin.

Lupiini kirjoittaa kovin tutun tuntuisesti tekolisäkkeistä. Ripsistä, kynsistä. Lisäisin hiukset ja silikoniset tissit. Ja keinotekoiset vähennykset, rasvaimut. Ja muovaamiset, kuten nenäleikkaukset. Ne kaikki ovat kuuluneet siihen ihmisten piiriin, jossa olen liikkunut, työskennellyt, ollut perhettä, keskustellut. Kuten myös meikkaaminen. Naisilla.

Nyt kun en ole meikannut pitkiin aikoihin (en edes serkun häihin viime kesänä) ja olen lakannut värjäämästä naama- ja pääkarvojakin, huomaan havaintoni muuttuneen. Se on samalla hupaisaa ja traagista. Huomaan katselevani ihmisten kuvia paljon mietteliäämpänä kuin ennen. Miksi tuokin nainen on suhrannut kulmiaan ja silmänympäryksiään? Siinä missä ennen saatoin ajatella jostakusta, että voi hitsit, jos hän vähän yrittäisi, hän voisi näyttää paljon sievemmältä ja virkummalta, huomaan ajattelevani nykyään, että miksihän tämä ihminen koettaa niin kovasti näyttää sievemmältä ja virkummalta (ja näyttää oikeastaan vain omituisen tuhritulta). Ja miksi itse halusin sellaista? Ikään kuin sitä ei erottaisi, mikä on väriä ja mikä silmä.

Kokeilin yhtenä päivänä ripsiväriä mutta kasvoni näyttivät niin räikeiltä, että pesin värin pois. (Meikkivoiteen kanssa olen oireillut aina näin - en kestä ihon tasavärisyyttä, en kykene ihmisten ilmoille tuntiessani valehtelevani niin räikeästi olevani muovia.) Oli vaikeaa ymmärtää, että niin, vielä pari vuotta sitten se olisi ollut normaali, standardi. Ja tällainen vaaleasilmäisyys ja -kulmaisuus, jossa nyt elän, olisi saanut minut tuntemaan itseni satavuotiseksi ja ehkä herättänyt epäilyksiä masennuksesta, toimintakyvyn notkahduksesta, itsekunnioituksen puutteesta tai jostain muusta vakavan kuuloisesta tilasta tai taipumuksesta. Ja kuitenkin, mielialani ei ole silloin oikeastaan eronnut nykyisestä juuri missään olennaisessa suhteessa. En ole oivaltanut mitään suurta. Kunhan jätin meikit pois.

Ja samalla tavalla - jossain vaiheessa jätin muitakin asioita pois tai kiinnityin muihin.

Tuntui pahalta kun opiskeltuani pari vuotta yliopistolla emme enää löytäneet yhteistä säveltä muutaman pitkäaikaisen ystävän kanssa, jotka opiskelivat kovin toisenlaisia aloja. Heitä inhotti jotenkin se, miten kovasti tahdoin käsitteellistää asioita, problematisoida, tonkia. Olin hämmentynyt - olen tehnyt sellaista silloinkin kun olimme vielä ystäviä välittömällä tavalla. Nykyään ajattelen, että kyse oli paljolti kielestä. Aloin puhua sanoilla, joita he eivät ymmärtäneet. En hahmottanut, etteivät he ymmärtäneet, eivätkä he sanallistaneet sitä niin vaan puhuivat kaiken problematisoinnista. Opin. Nykyään koetan olla varovaisempi kielen kanssa.

Olemme ystävystyneet uudestaan toisen heistä kanssa.

Emme ole muuttuneet paljonkaan siitä, mitä olimme lapsina.

Melkoisen ominaisuudettomia. Epäkoherentteja. Muuttuvia. Uteliaita. Kumpikaan meistä ei osaa sieviä kynsiä.

Vanhenemisessa on parasta se, että on elänyt niin monenlaisen vaiheen läpi. Tietää, miltä ne näyttävät sisältäkäsin ja ulkoapäin. Tai ainakin tietää tietyn käytännön kokemuksen kautta jotain näkökulmia siitä, miltä ne voivat näyttää sisältä- ja ulkoakäsin. On kummallista, miten seesteiseksi elämä on käynyt johonkin aiempaan verraten. Tarkoitan: Sitä riittää itselleen. Ainakin itselleen. Ainakin useimmiten, ja silloin kun ei riitä, sillekin voi kohauttaa harteitaan. Ei ole tavoitetta näyttää tietynlaiselta, kuulostaa tietynlaiselta, osua oikeaan. Ei ole tarvetta kokea onnellisuutta hetkestä toiseen, kauhistua kiukkua tai surua, toivottomuutta tai häpeää.

Tuntuu oudolta ajatella, miten on joskus arastellut puhua ääneen puhevian takia. Tai pelännyt uimarantaa, koska vatsa ja käsivarret ovat aina olleet enemmän pehmeän- kuin jäntevänsorttiset. Samastanut oman arvon siihen, mitä ja miten tekee asiat. (Ne ovat vain tekemisiä. Ei niitä pidä väheksyäkään, toki, mutta silti - ne ovat vain tekemisiä ja muuttuvat herkästi.) Ylipäänsä ajatellut, että itsellä on jokin arvo. Tai omalla elämällä. Ja että siitä pitäisi ymmärtää jotain ja sen eteen ponnistella.

Ja sitä lukee toisten sanallistuksia ja ajattelee: Niin, kaunis kuva, mutta ei meistä kukkia ja hunajaa puhkea, vaan selluliittia ja jonninjoutavia työhypoteeseja. Joskus intiimeinä hetkinä toinen saattaa tuoksua uskomattoman makealle, mutta silloinkin saattaa mieleen tulla orkidea, joka saa hyönteiset parittelemaan kanssaan. Silloin voi tuntea itsensä huonoksi ihmiseksi tai huvittua. Nykyään valitsen jälkimmäisen.

Nyt on helppoa tuntea seesteisyyttä, koska on aamu ja on käynyt hyvää sähköpostikeskustelua. Jokin toinen hetki maailma vaikuttaa toisenlaiselta. Mutta nyt, juuri nyt, olen kiitollinen vanhenemisestani ja riittämisestäni. Ne tuntuvat ihmeellisiltä kaiken sen koleerisen kouhotuksen jälkeen.

Sinne saakka että unohdan iloita niistä. 

Läpielämisestä

Tiiviskurssi, jonka kävin ja joka tosiaan on nyt loppunut jättäen minut hämmentyneeseen hiljaisuuteen, käsitteli erilaisia identiteetti-/ryhmäulottuvuuksia, joiden nojalla ihmisiä jaotellaan meihin ja muihin, sekä miten nuo leimat voivat vääristää pyrkimyksiä taata kaikille yhtäläinen oikeus koulutukseen. Kurssi tuntui raskaalta: oli paljon luettavaa eikä siitä selvinnyt ulkokohtaisella tarkastelukulmalla, jossa olisi pitäytynyt siihen, mikä niille muille olisi parasta ja miten niiden muiden edut turvattaisiin byrokraattisin keinoin. Zeus Leonardo kirjoitti whiteness studiesia rasismintutkimuksen ja -purkamisen ytimeen sysätessään, ettei riitä, että tutkitaan, ovatko alistetut ryhmät todella sellaisia kuin ovat tai miten heitä voitaisiin auttaa, vaan että olennaista on tutkia, miten ennakkoluulo syntyy niissä, jotka sitten käyttävät sitä oman asemansa pönkittämiseen.

Koska se kolahti voimalla, olen viime aikoina lukenut hieman ärsyyntyneemmin ja huolestuneemmin erilaisia merkityskiistoja, kuten vaikkapa kiistaa siitä, oliko loukkaavaa ehdottaa, että myös viimeisillään raskaana olevat naiset saisivat käyttää invapysäköintipaikkaa. Yksi muunnos tästä on myös se, saako asiakasta kutsua potilaaksi terveydenhuollossa ja missä kohtaa menee se raja, ettei kukaan loukkaannu leimasta "potilas". YK:n vammaisuusmääritelmän mukaanhan vammaisuus määrittyy sosiaalisesti, vaikka sen pohjalla onkin fyysinen tai psyykkinen erilaisuus. Tärkeimpänä näen itse määritelmän toteamuksen, että jokainen meistä kokee vammaisuutta, koska jokainen kokee erilaisia rajoituksia terveytensä takia jossain vaiheessa elämää, eli kyse ei ole vähemmistöstatuksesta. Tätä vasten loukkaantumiset näyttävät kummallisilta. Totta kai se raivostuttaa, jos itseä kohdellaan täysin kyvyttömänä mihinkään kun varsin hyvin kykenee moneen asiaan, mutta ei tunnu olevan kyse siitä. Enemmänkin tuntuu siltä, että "terveet" siinä ottavat nokkiinsa siitä, että heidän on luokiteltu "vammaisiksi". Kellekään ei jääne epäselväksi, kumpi luokista on toivottavampi ja kumman jäsenyys uhkaa leimata.

Koetan keksiä vastaesimerkkiä tälle mutten oikein keksi, missä kohdin "vammainen" suuttuisi "terveeksi" luokittelusta laajemmalla, institutionaalisella tasolla ja esittäisi joutuneensa loukkaavan luokituksen kohteeksi. Sitä varmasti käy, että joku menee lääkäriin kovien kipujen kanssa ja saa kuulla, että ei siinä mitään, se on ihan normaalia, töihin vaan. Muistan lukeneeni tästä valitusta useammankin noidannuolen kohdalla. Siinähän suositus on nimenomaan napata kipulääkkeet ja jatkaa elämää, koska vällyihin vajoaminen vain hankaloittaa parantumista. Valitus on kuitenkin kohdistunut pelkoon, ettei itse pärjää ja kestä kivun kanssa, ei siihen, että olisi jotenkin yleismaailmallisemmin loukkaavaa tulla kutsutusi terveeksi. Tietysti se voi loukata, ettei saa myötätuntoa kivulleen ja että siinä helposti jää miettimään, kuvitteleeko lääkäri, että vika onkin korvien välissä. No, kivun suhteen se aina jossain määrin onkin - aivot sijaitsevat korvien välissä ja käsittelevät ja tulkitsevat hermosignaaleja. Lisäksi monet tuki- ja liikuntaelimistön kiputilat korreloivat enemmän psyykkisen hyvinvoinnin kuin tiettyjen elimellisten rakenteiden tilan kanssa. (Tämä voi kyllä palautua kuvantamislaitteistojemme epätarkkuuteenkin sekä kuvantamistulosten vaikeatulkintaisuuteen - eikö olekin aika riemastuttava ajatus, että käyttäytymistieteellinen itsearviointillomake saattaisi välittää informaatiota paremmin kuin tieteellisemmäksi mielletty röntgen tai magneettikuva? Heh.) Se ei tee kivusta tietenkään yhtään epätodellisempaa, osoittaapa vain hyvin, miten köpö jako mieleen ja ruumiiseen on.

No, eksyinpä harhateille! Tämä ei nimittäin ollut läpielämisen kannalta hankalimpia kysymyksiä, vaikka ilahduinkin ableismiin tutustumisesta ja mietin omia kupruiluitani terveyden kanssa hieman uudesta näkökulmasta. Sen sijaan se, mitä luin suomalaisilla yläasteilla tehdyistä kouluetnografioista (Souto 2011 ja Kurki 2008) suomalaisen valtaväestön maahanmuuttajiin kohdistuvista ennakkoluuloista ja odotuksista, pongautti sisältäni esiin sellaisen määrän asioita, että väliin tuntui, että hukun siihen kaikkeen. En halua kirjoittaa sen olleen tunteita tai emotionaalisesti raskasta. Se on jotenkin hyvin ulkokohtainen, sievistelevä tapa puhua läpielämisestä. Kliininen tapa, voisi sanoa. Miten terapeutti katsoo asiakasta. Miten hän käsitteellistää asiakkaan tilan. Mutta kun työstän itsekseni itseni kanssa, minun ei tarvitse välittää niin paljon siitä, kuinka kohteliaalta tai leimaavalta kuulostan. Tuo kuvaus kuulostaa vain aivan liian siistiltä.

Mihin sitten olin hukkua? Uniin, ainakin. Valveen ja unen sekoittumiseen, liukumiseen toistensa lomitse. (Se voi kyllä liittyä siihenkin, että luin ja kirjoitin sairaana, koska en ollut laskenut mitään sairastumisvaroja aikatauluihini ja sairastuttuani en suostunut siihen, että olisin vain tehnyt huonompaa jälkeä, sikäli kun nyt sairaana pystyy tekemään hyvää jälkeä. Välillä tuntui omituiselta istua satulatuolilla ja kirjoittaa, kun huimasi niin, että pelkäsin voivani kaatua mihin suuntaan hyvänsä.) Muistoihin. Ei semmoisiin muistoihin, joissa muistettaisiin tunteet - joskus epäilen sitäkin, koemmeko niinkään tunteita kuin tunnelmia - vaan ilmapiiri, hyvin konkreettisia haju-, tunto-, näkö- ja kuulokuvia, äkillinen tietyn teeman läsnäolo ajatuksissa, tietoisuus, miten tietyt asiat tehtiin, missä järjestyksessä tietyt asiat tapahtuivat, kauan sitten kuolleiden ihmisten äkillinen läsnäolo omassa kokemuksessa ikään kuin he eivät olisi koskaan poistunutkaan siitä. (Ehkä he eivät ole. Ehkä he ovat vain seisoskelleet sivummalla ja odottaneet.)

Toivon, että tämän voisi selittää jotenkin vähemmän sekopäiseltä kuulostavalla tavalla, mutta tämä taitaa olla parasta, mihin riitän tätänykyä: Olin kurssin alkaessa ehtinyt ajatella sitä, miten haluton olen ollut noihin identiteettiluokkiin solahtamiseen. Olin monesti ennenkin sosiaalisiin luokituksiin törmätessäni naureskellut sitä, että kas, minulla on sen verran iso ego, että se tarvitsee laajemman asumuksen. Edes ihmiskunta ei sille riitä, ehei, se haluaa mukaan vähintään eläinkunnan ja ehkä koko elollisuuden voidakseen ajatella ymmärtävänsä itseään edes mitenkuten. Ja sitten unet ja konkreettiset muistot alkoivat vyöryä ja jouduin korjaamaan aiempaa ajatusta: ei, ehkä kyse ei olekaan mistään tiedostetusta, ei vapaudenkaipuusta eikä erityisestä hankitusta taidosta tapella stereotypioita vastaan, ehkä tämä on aivan tavanomainen kyky vastarintaan, ja se, miksi se vastarinta aktivoituu, ei ehkä liity mitenkään niihin syihin, joita olen selityksissäni ladellut - ehkä siinä on sittenkin kyse jostain esitajuisesta tunnistamisesta, etteivät muistiin talletettu aines (käsitteellistetty ja käsitteellistämätön) ja esitetty kategorisointi kohtaa, vastaa toisiaan. Voin leikkiä luokituksilla ja tiedän tulevani luokitelluksi tietyllä tapaa joka tapauksessa, mutta minun on vaikeaa muodostaa itselleni mitään vaateita siksi, että "kuulun näihin" ja saatan olla hyvinkin ponteva sen suhteen, etten vastaa toisten kuuluvuusperustaisiin pyyntöihin enkä vaatimuksiin. Aloin miettiä, johtuuko se tuosta valtavasta massasta muistiaineistoa, joka näkyy kantautuvan mukanani, minne sitten menenkin.

Kouluetnografioissa käsiteltiin sellaisia termejä kuin maahanmuuttaja ja pakolainen. Tuli esiin, etteivät näin kutsutut pitäneet siitä. Mutta eivät he mieltäneet itseään myöskään suomalaisiksi vaan identifioituivat eniten vanhempiensa lähtömaahan ja -kultuuriin. (Monet olivat syntyneet suomessa ja Suomen kansalaisia - maahanmuuttajaksi kutsutaan koulutuskontekstissa lasta/nuorta, jonka vanhemmat ovat kotoisin toisaalta.) Molemmat tutkijat osoittivat selkeästi, miten huolimatta "käyttäytykää mahdollisimman suomalaisittain" -vaatimuksista vierasperäiset nuoret pistettiin yhä uudestaan vieraan paikalle - ja että itse asiassa vaade suomalaisittain käyttäytymisestä oli yksi tapa osoittaa, että toinen on tosiaan täällä vieras ja hänen olisi seurattava tarkemmin, miten aiemmin tänne tulleet isännät ovat päättäneet täällä käyttäydyttävän. Toinen tutkijoista kertoi hämmentyneensä huomatessaan, etteivät haastatellut nuoret myöskään halunneet tulla suomalaisiksi. (Asiakirjoissa se on tietysti asetettu tavoitteeksi, että heistä tulee juuri Suomen yhteiskunnan jäseniä ja että he kotoutuvat tänne.)

Nauroin ääneen tässä vaiheessa. Haluta tulla suomalaiseksi? Jos suomalaisuus näyttäytyy sellaisena, mihin ei voi kuitenkaan päästä, koska on väärän värinen tai verenperintönsä takia todistetusti omituinen ja haiseva tai puhuu hassusti suomea? Haluta tulla sellaiseksi, joka ei vaivaudu puhumaan itselle tai puhuu ainakin alentuvaan sävyyn tai holhoten? Tai eksotisoiden? Tai joka ystävällisyydestään huolimatta ei onnistu näkemään, millainen etninen hierarkia täällä vallitsee hiljaisessa yhteisymmärryksessä? (Jopa vierasperäiset nuoret osasivat käyttää paikallista etnistä hierarkiaa: no okei, olen omituinen, koska tulen X maasta, mutta ainakaan en tule Y maasta enkä puhu niille, koska ne on Y-tyyppejä! Tuo viittaamani Jaakkolan tutkimuksesta löytyvä etninen hierarkia tuskin ällistyttää ketään suomalaista. Tarvitsee vain kuunnella, millaisia rodullistavia/etnistäviä haukkumasanoja käytetään ja millä tiheydellä ja millaisia inhon ja ei-toivottuuden ilmaisuja niihin liittyy.)

Olen tuskin koskaan halunnut itse tulla suomalaiseksi, mutta kukaan ei ole älynnyt siihen liittyvän mitään huolestuttavaa, koska omasta taustastani vain neljännes on pakolaisperäistä, ja sekin suomenkielistä pakolaisuutta (tosin alueelta, joka ei tarkalleen ottaen ole koskaan kuulunut samaan hallintopiiriin Suomen kanssa vaan on niputettu enemmän Baltian kanssa yhteen). Siten menen nätisti suomalaisesta, nimikin on kotoperäinen enkä näytä joukosta erottuvalta. Mutta ei,  ei se ole mikään itsestäänselvyys, että täällä asuvat kotoperäisiltä vaikuttavat tai jopa kotoperäiset kersat haluaisivat mennä suomalaisesta. Meille se ei vain ole mikään iso juttu, koska kukaan ei keksi ruveta epäilemään mitään: saamme sen luokituksen automaattisesti. (Sitä juuri tarkoittaa etuoikeus;: ei tarvitse haluta, ei tarvitse ottaa kantaa, ei tarvitse huolehtia tai pohtia koko asiaa.)

Rasismintutkimus kehysti etnisen identiteetin aika pitkälti vastareaktiona kohdattuun rasismiin: jos suomalaisuus ei houkutellut, se johtui varmasti tästä kohtelusta. Nuorten omat huomautukset oman etnisen identiteetin tärkeydestä ja heidän ylpeästi ja haukkumisesta huolimatta kantamansa etnisyyden symbolit (tietty tapa tervehtiä, tietynlaiset vaatteet, puhuminen äidinkielellä milloin mahdollista) tulivat tarkastelluksi ehkä turhan paljon tästä näkökulmasta. Tietysti rakennettaessa tutkimusta on tärkeää ryhmitellä havainnot tietyn viitekehyksen mukaan, mutten voinut täysin nielaista tämän kaiken siinä mitassa reaktiivisena näyttämistä. Pohdin itsekseni, että ainakin itsessäni on tiettyä ylpeyttä niistä asioista, joiden vuoksi en istu muottiin, ja niiden esiin tuominen käyttäytymisen tasolla saattaa tuntua hyvinkin tärkeältä. Toki ulkomailla eläminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, mistä on kotoisin ja miten asiat siellä mielletään. (Tai jopa kouluun meneminen tekee hyvin tietoiseksi siitä, miten asiat on kodissa järjestetty. Esimerkiksi se, että koulussa syötiin lihaa, oli minulle suuri järkytys. Että piti syödä nopeasti, ettei ruoasta nautiskeltu vaan ihanteena oli hotkia kuin koira, mutta ehdottomasti haarukalla ja veitsellä, koska pelkällä haarukalla syöminen oli jostain syystä luokiteltu sivistymättömäksi.) Tietoisuus on kuitenkin vielä vähän eri tason asia kuin se, että haluaa ilmaista kuuluvuuttaan johonkin tai kotoisuuttaan jossakin - jopa sillä uhalla, että siitä tulee sanomista. On kohtia, joissa eron tuntee hyvinkin vihlovana, mutta teeskentelee uskottavasti, ettei tunne mitään sellaista. Ja on ihmisiä, jotka valitsevat tämän strategian useimmissa tilanteissa. (Minua kiinnostaa, miksi toinen haluaa ilmaista erilaisuuttaan ja toinen piilottaa sen.) Jos sanomista on tullut vuosien varrella aika tavalla, on jossain vaiheessa toki aika vaikeaa sanoa, mikä kaikki on reaktiivista ja provokatiivista ja mikä kaikki ylpeää itsen ja omien luontumusten kantamista. Vuosien varrella itsestä ja omista luontumuksista on kenties muodostunut kuva, jossa yksi aika olennainen seikka on juuri se, ettei halua antaa toisten odotusten lannistaa itsessään niitä asioita, joita haluaa tehdä ja ilmaista.

Pidin kyllä rasismitutkimuksesta muuten kovasti. Minulle siinä suomalaisuuden vastenmielisyydessä ja vierasperäisten syrjinnässä ei ollut kauheasti uutta ellei ehkä lasketa sitä, etteivät tietyt asiat näy paljonkaan muuttuneen vanhempieni kouluajoista. Kuten vaikkapa venäläisiin kohdistuvat epäluulot. Toisaalta siinä oli paljon uutta, kuten argumentteja siitä, miksi maassa maan tavalla saattaa olla huono periaate, olkoonkin, että siihen vedotaan muuallakin. Eihän yleinen idioottimaisuus voi olla mikään peruste sille, ettei itse edes yritä jotain parempaa. Toisten käytäntöjä on paha mennä arvostelemaan, mutta omaa tonttiamme voisimme kyllä myllertää ja huolella.

Totesin livahtaneeni kuin koira veräjästä etnisyyden suhteen. Epäilyksistä vapaana olen saanut mieltää itseni muuten kuin etnisiin luokkiin vedoten. Eläimeksi, helsinkiläiseksi, ihmiseksi, eurooppalaiseksi. Vaikka ehkä se kaikki on vain odottanut tuloaan syrjässä ja nyt vyöryy päälle. Mietin monta kertaa, miksi ihmeessä tartuin koko etnisyyden teemaan. Okei, näin lehtijutun ja provosoiduin. Näen monia muitakin lehtijuttuja enkä provosoidu tarttumaan aiheeseen. Nyt provosoiduin. Miksi? Halusinko muistaa jotakin tiettyä, minkä tajusin jollain tasolla muistavani? Ajattelinko artikkelia lukiessani sitä, miten isoäiti oli halunnut opettajaksi (ja hän olisi epäilemättä ollut hyvä siinä) mutta ei täällä tietenkään kelvannut sellaiseen koulutukseen vaan kouluttautui ompelijaksi, mutta eihän hän täältä töitä saanut, koska oli pakolainen, suomenkielestään huolimatta epäilyttävä ja erilainen, ryssitelty mennen ja tullen? (Oikeastaan vasta viime vuosina olen tajunnut, miten erityinen ihminen isoäidin ainoa kunnon ystävä Kukkosen Eeva on ollut. Hän on ollut siinä yhteisössä ainoa, joka on luonut tasavertaisen ystävyyssuhteen isoäitiin.) Tietysti olen pohtinut näitä asioita joskus ennenkin, mutta keveämmin, miettinyt hiljaa, miltähän se oikein mahtaa tuntua, kun jonkun suku on ollut vuosisadat tietyllä alueella ja niillä on siellä sukutiloja ja kaikkea sellaista. Varmaan se on jotenkin erilaista, mutta en oikein saa kiinni, miten. Isänäidin suku on ollut paikallaan, ja heissä se näkyy jonkinlaisena kärkevänä varmuutena siitä, miten asiat kuuluu tehdä, keiden kanssa sopii liikkua, itsestäänselvyyksien määränä. Heillä on vankkumaton hierarkioiden taju. Heitä on hyvin vaikea ymmärtää. Mutta olen varovainen samastamasta heidän asennettaan paikallaanpysyvyyteen, koska voihan siinä olla paljon muutakin takana.

Oikeastaan sekin on hieman hassua, miten voimakkaasti miellän itseni helsinkiläiseksi, aloin miettiä kurssin kuluessa. Helsinkiläisyyttäkin on niin monenlaista! Ja joka tapauksessa olen ensimmäisen polven helsinkiläinen. Syntynyt täällä, vanhemmat muualta. Täällä on ystäväpiiri, mutta sen koossa pitämisessä pitää olla itse aktiivinen. Ei ole mitään sellaista suurempaa yhteisöä, johon kuuluisi itsestäänselvästi. (Vanhempani eivät näe ketään vapaa-ajallaan paitsi joskus harvoin sukulaisia, mutta viime aikoina on käynyt selväksi, että isän puolet sukulaiset ovat monesti kokoontuneet heitä kutsumatta, mikä hämmentää heitä, koska heidän sukulaisuuskäsityksensä ei ole antanut heidän olettaa niin käyvän. Minun on helppoa arvailla selityksiä tälle - luokka ja koulutustaso, esimerkiksi, niiden mukanaan tuomat erot tavassa olla tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Sekin, ettei ole mökkiä, jonne voisi kutsua vastavuoroisesti kylään. Tämän kuvion tajuttuani olen tietysti yrittänyt käydä entistä enemmän vanhempien luona.) Ehkä se helsinkiläisyys on kohdallani vain sitä, ettei ole muutakaan. Ei ole mitään mökkiä, sukutilaa tai mummilaa. Ei ole mitään paikkaa, minne mennä tai minne mennessä ihmiset voisivat äkätä, kuka ja kenen sukua olen. (Sain itseni tästä kiinni kirjastossa yhden tytön hakiessa noutokirjaansa - spekuloimasta, onkohan hän tietylle professorille sukua, ja miten se mahdollisesti näkyy. Tulin vähän surulliseksi tajutessani, että suurimman osan kirjannoutajista kohdalla en katso yhtä kiinnostuneesti, mitä aineistoa he ovat varanneet.) Kaikki, mihin voi mennä, on Helsingissä, ja julkista tilaa.

Niin se on taatusti myös useilla niistä vierasperäisistä koululaisista, joita täällä on. Itse hätkähdin hieman heidän määräänsä - 17,5 prosenttia peruskoululaisista.

Sekin on hurjaa, miten arvaamatta tuo etninen identiteetti voi muovautua. Kuka olettaisi, että jos jossakussa on neljännes jotain etnistä identiteettiä, syntyykin edes hatara identifikaatio siihen neljännekseen sen kolmen neljänneksen sijaan? Kai se on pitkälti kiinni siitä, kenen sukulaisen kanssa synkkaa parhaiten tiettyinä vuosina. Kuka jaksaa antaa olla se, joksi itsensä silloin kokee. Antaa kokea asiat niin kuin kokee, ensin, ennen kuin kysyy, voisiko sen kokea toisinkin. (Tai sanoo, että pitäisi kokea jotenkin aivan toisella tavalla, koska maailma arvostaa sitä toisenlaista kokemisen tapaa enemmän.) Isoäidin hautajaisissa oli Inkerinmaan lippu. Juttelin isoäidin veljen kanssa pitkään, ja isoäidin ainoan ystävättären. Kirjoitin hautajaisten pohjalta novellin, mutta siinä en tainnut käsitellä mitenkään etnisyyttä. En ollut vielä lähtenyt etsimään sitä mistään, se oli vain puuttuva pala. Aukko. Aukko se varmasti edelleenkin eniten on. Ei siihen ainakaan suomalaisuus sovi palana. Ei minusta ole vaatimaan ketään käyttäytymään maassa maan tavalla, koska en ole koskaan havainnut täällä olevan sellaisia maan tapoja, joita neuvoteltaisiin ensin yhdessä vetoamatta sellaisiin sanoihin kuin "perinne". Ei siihen oikein inkeriläisyyskään sovi, koska olen tuntenut lähinnä isoäitini ja vaikka ne häneen liittyvät asiat ovatkin painottuneet kokemuksessani painavammin kuin moneen muuhun liittyvät asiat, meidän vuorovaikutuksemme loppui silloin kun hän kuoli. Ehkä, jos etnistä identiteettiäni joskus kysyttäisiin, vastaisin totuudenmukaisesti: sutermullukka. Eivät ne sellaiset kansallisuussanat vain oikein sovi minuun tai minä niihin.

Niin että olin aika hämmentynyt aiheeni kanssa. Miten nyt semmoiseen tartuin? Jouduin sitten lukemaan näitäkin artikkeleita, joissa käsiteltiin etnisen identiteetin kehittymistä ja siihen sitoutumisen tärkeyttä. Miettimään, voiko sitä kompensoida jollakin. (Ei, en ajatellut kirjoittamista, vaan voimakkaampaa kiinnittymistä muihin identiteettiluokituksiin.) Toisaalta kaihosin jotain yhtenäistä, toisaalta tajusin, että se on täysi mielikuvitusprojektio, ja sitten pidin tietysti kovasti antirasismikasvatuksen ajatuksesta, että kaikki voisivat yhdessä tutkia, mitä se suomalaisuus tai jonkinmaalaisuus nyt itse asiassa oikein onkaan. Täällä tietysti suomalaisuus, etupäässä. Ehkä sitäkin voi pitää jollain tavalla kiinnostavana asiana, ettei onnistu pitämään itseään suomalaisena, vaikka on sitä enimmäkseen perimältään.

Ja kaiken aikaa oli läpielettävä niitä muistikuvia ja unia, jotka tulvivat kysymättä. Isoäiti seisoi unen kynnyksellä odottamassa, ojensi pisamaista kättään. Tule. Tuoksui sateelle tai ukkosta edeltävälle, hapankaalille emaliastiassa, nokkosille käännetyn vakan alla. Näin unessa nuoren isoäidin palaamassa kotoa saksalaiseen kartanoon, laittamassa vahingossa sammakon paitansa sisään. Kirkasvetisiä puroja, lehtoja. Kasveja joiden osia voi syödä nälänhädän uhatessa. Älä vunukka lue sitä kirjaa, opetellaan lisää kasveja. Ei sitä koskaan tiedä, milloin sinun pitää lähteä. Unessa minun pitää lähteä, on opeteltava nielemään sahanterää. Unessa kysyvät, olenko kettu vai koira. Ketut aiotaan teurastaa. En tiedä, kumman vastaisin, molemmat ovat totta ja valetta. Tuoksuu sateelta, maa anturoiden alla on täynnä vanhaa tiiltä, se on uponnut polkuun niin että voisi kuvitella lentäneensä pyörremyrskyn kuljettamana toiseen maailmaan, mutta ei, vastausta odotetaan. Herään hikisenä ja kauhusta jäykkänä. Valveessa, esseen ääressä, kuulen äkisti airon loiskahduksen, Kalliossa, kerrostalon viidennessä kerroksessa. Haistan kielosaippuan. Annan sen kaiken tulla, istun hetken hiljaa silmät kiinni ja avaan sitten silmät ja katson uudestaan artikkelia. Aivan niin, tässä kohden. Sommittelen tämän löydöksen tuon viereen. Sillä tavalla käy selväksi, ettei vallitse ihmeempiä yhteisymmärryksiä.

Esseestä tulee samaan aikaan määrätietoisesti aiheessaan pitäytyvä ja avoimet kysymykset salliva. Osoitan arkailematta, mikä kaikki mättää, mutta myös kysyn kysymistäni asioita. (Rakenne jää löyhemmäksi kuin haluaisin, koska aika loppuu kesken.) Useimpia kysymyksiä en kirjoita esseeseen, koska ne ovat omia kysymyksiäni. Ne eivät liity esseeseen yhtään mitenkään paitsi sitä kautta, että ylipäänsä päätin poimia tämän teeman muiden joukosta. Ja ehkä sitä kautta, etten voi uskoa täysin rasismintutkimuksen enkä etnisen identiteetin tutkimuksen näkökulmaan, vaan haluaisin jotain niiden väliltä, jotain paljon sotkuisempaa ja siksi todenmukaisempaa, ainakin jos aletaan miettiä, mitä tutkimuksen pohjalta olisi järkevää tehdä aivan käytännön tasolla. Kirjoitan tyytymättömyyden auki, mutten perustele sitä tietenkään millään muulla kuin yleisemmästä näkökulmasta esitetyin epäilyin minkään yksittäisen lähestymistavan riittävyydestä näinkin monimutkaisessa asiassa.

Viimeisellä kurssin kokoontumiskerralla olen jo aivan uuvuksissa siitä kaikesta. Unista, airojen äänistä, sateen hajusta. Esitämme toisillemme tekeleemme. Kaikki saavat hyvät aplodit. Koetan päästä tematiikasta irti, mutta se hiipii siihen, miten puhun ystävien kanssa, mitä ja miten kuulen ja näen. Se suuntaa huomiotani, sanoisi Mead. En pidä siitä, että huomitani suunnataan. Se kaikki on vain läpielettävä. Lakkaako se ikinä palaamasta takaisin? Ehkä ei. Tapahtuuko jossain vaiheessa niin, että astun tiettyjen kysymysten ääreen ilman painajaisia? Ehkä, ehkä ei. Ei kai sellaista voi ennustaa. Jossain vaiheessa lakkaan kuitenkin näkemästä näitä unia, niin on ennenkin käynyt. Mitä ne koettavat sanoa? Etten ole yhtä enkä toista? Hyvä niin, mutta ei ole kukaan muukaan, jos tarpeeksi pitkälle tongitaan. Että on väärin, että sellaiset erottelut perustana ihmisiä kohdellaan eri tavoin? Toki. Sitä on vaikeaa osoittaa käytännössä, sitä kohtelua, se näkyy ehkä tilastoissa, ehkä tarkoissa tilanteiden analyyseissa, mutta tuskin on intentiona kellään tolkun ihmisellä. Osa siitä kohtelusta on näkymätöntä sen kohteillekin ja jopa heidän itsensä pönkittämää, kuten vaikkapa mustien brittiopiskelijoiden omaksumissa opiskelustrategioissa, jotka saivat heidän olemaan pyytämättä luennoitsijalta apua, mikä taas johti siihen, etteivät he ratkaisseet vaikeimpia kurssien tuottamia ongelmia ja saivat sen seurauksena huonommat arvosanat. Kukaan heistä ei valittanut syrjinnästä, silti he käyttäytyivät tässä suhteessa aivan eri tavalla kuin valtaväestö. Jotkut tutkijat liittävät tämän aiemmin koulussa opittuihin oppimisstrategioihin ja oikeutettuuden tuntuun. Jos on tullut kohdelluksi tyhmänä, pitää itseään tyhmänä ja epäilee oikeutustaan opiskella, ei ole vaatimassa tukitoimia ensimmäisenä. Miten tällaisiin asioihin voi ylipäänsä puuttua?

Koettamalla antaa toisille tuntua oikeutuksesta? Tukemalla heitä? Jakamalla naamastossa Paolo Coelhon sitaatteja siitä, miten jokainen voi tulla juuri siksi, miksi haluaa. (Joo, osaan kyllä joskus ironiankin, kun tarpeeksi ärsytetään. Anteeksi.) Koettamalla muistaa verrata itselleen antamiaan ohjenuoria niihin, jotka suo niin innolla ja epäröimättä toisille? Koettamalla tutkia, milloin ei toimi aivan tasavertaisesti? Milloin käyttää kyynärpäitään? Milloin ei halua antaa itselleen sitä, minkä soisi kaikille muille, "koska se tuntuu väärältä"? Väärältä, kenen mielestä? Mistä tulee se tunne, että esimerkiksi minun olisi väärin hakea apurahaa, koska pystyn tekemään työtäkin (no, tällä hetkellä pystyn tekemään sitäkin rajoitetusti tuon käden takia), kun suurin osa tuttavapiiriäni ei näe siinä mitään arvelluttavaa, että he hakevat apurahoja? Ovatko ajatukseni tai tekeleeni oikeasti niin paljon huonompia kuin heidän? Ei, sitäkään mieltä en ole. Vai onko apurahasysteemi yleensä järkevä, tarvittaisiinko mieluummin perustulo, jotta jossain vaiheessa omaksuttu oikeutuksen tuntu ei erottelisi jyviä akanoista? (Akanat tässä ihmisinä, joiden on syystä tai toisesta vaikeaa kehittää oikeutuksen tuntua.) Kaikkea tällaista myllää ajatuksissa. On hieman hankalaa, ettei ole mitään terveen järjen mittatikkua, jota vasten ajatukset voisi venyttää. Ei ole ketään puolueetonta. Voisi olla keskustelu, mutta se kuulostaa ainakin vielä hieman pelottavalta, koska tietää aiheesta niin vähän. (Toisaalta epäilen, tokkopa ymmärrän siitä koskaan tarpeeksi tuntiakseni itseni keskusteluun tarpeeksi asiantuntevaksi. Huono juttu; koetan keskustella siitä huolimatta, mutta se tuntuu äärettömän uhkaavalta jopa läheisten kanssa.)

Ei auta kuin kestää tätä kaikkea, kunnes se vaimenee, kun parannun hieman. Oletan, että kunhan pääsen taas liikkumaan ja ulkoilemaan, mielialani kohenee huomattavasti eivätkä kysymykset nosta esiin sellaista kasaa kuonaa, kipua ja epäilyksiä. Opettaja kirjoitti oppimispäiväkirjaani, että omakohtaisia kokemuksia näistä asioista voi käyttää hyödykseen - niiden avulla voi haistaa palaneen käryä, koska tietty perusherkistyminen sosiaalisille epäoikeudenmukaisuuksille ja sille, miltä ne saattaisivat näyttää, on olemassa. Ehkä näin. Mutta toisinaan on hetkiä, jolloin toivottaisi mokomalle laahukselle näkemiin ja ajattelisi vain toisten ongelmia toisten ongelmina. Ei omina ongelminaan. Siitäkin huolimatta, että se juuri on se, mitä ei saisi toivoa: irtisanoutumista siitä, mikä on yhteistä ja mikä kernaasti heijastetaan vain alemmin arvostetun ryhmän, tai vielä nurjemmin, siihen ryhmään leimattujen yksilöiden pulmaksi. Muuta mieltäsi, niin maailma muuttuu - ihan totta, mutta joskus kyllä tarvitaan vetoapua toisaalta. Mielen muuttaminen ei käy ihan käden käänteessä ja harvemmin yksin. Jos on rakentanut tuttavapiirinsä siten, että muut sen jäsenet ajattelevat perustavanlaatuisista asioista kovin samalla tavoin, muuttuminen voi olla melkoisen rasittavaa ja vaatia myös ystävien vaihtamista. Ei - minusta ei saa kovin helposti tee se itse -ideologian puolestapuhujaa. Itse olen ollut onnekas, koska suurella osalla tuttavapiiristäni on niin erilaiset intuitiot eri tilanteiden selittämisestä. Jos muutun, tuskin kovin moni haraa vastaan. Ja silti muuttuminen on hidasta ja ontuu.

Avaamalla itseni kaikille muistoille ja unille opin syvemmin ja merkityksellisemmin. Ja hitaammin. Se vie aikansa, tekee joksikin aikaa alakuloiseksi. Kysyn itseltäni, kummasta haluan tehdä gradun - se pitäisi aloittaa syksyllä - , sellaisesta aiheesta, jossa voin briljeerata kivulloisen ulkopuolella ja ärsyyntyä argumenteista puhtaasti niiden rakenteellisen heikkouden vuoksi, vai sellaisesta aiheesta, jonka kanssa läpielän vaiettuja kohtia välillä aika kivuliaastikin mutta koen samalla puuttuvani johonkin, joka voi olla aika oleellista monen ihmisen kokemuksen ja elämänpolun kannalta. Vastaus ei ole mitenkään itsestään selvä. Enkä oikeastaan edes toivo, että olisi. En ehkä tunnistaisi itseäni, jos se olisi. 

Erilaisuudesta, jännyydestä ja sadunomaisuudesta

Koko elämäni ajan, kai, minua on ihmetyttänyt yksi seikka: miksi käy kerta toisensa jälkeen niin, että vaikka kuinka koettaisin sopeutua joukkoon, solahtaa näkymättömänä sen päästöön ja vartalostoon, särähtää esiin jokin riitasointu, ja sitten joku pääsee toteamaan, että olen erilainen tai, kuten ala-asteen opettaja kutsumanimeksikin asti korosti, jännä. Joskus joku on kysynytkin, miksen voi olla kuten muut. Se tuntuu kummalliselta. En tiedä, miten olla, kuten muut. (No, nykyään en kyllä oikein yritäkään, mutta hyvin pitkään ja hartaasti yritin, ja eihän siitä tule kuin onnettomaksi.)

Miten muut edes ovat? Mielestäni ihmiset ovat häikäisevän erilaisia. En osaa hahmottaa selvästikään sitä keskilinjaa, mille toisinaan ihmisten toivottaisiin järjestyvän. Näen kasvoja eläimenkasvoina, hämmästelen äänten kirjoa, erilaisia karvoituksia ja niiden rajoja, eroja raajojen ja torson mittasuhteissa, pieniä tyylillisiä asennoitumisia. En vain onnistu hahmottamaan massaa, normaalia tai keskivertoa. Pitkään ajattelin tämän olevan syy, miksen löydä tietäni samanlaisuuteen. En hahmottanut riittävästi päämäärää: miten olisin sinne siis löytänytkään?

Nyttemmin olen alkanut miettiä, kuinka todella tuo päämäärä edes lie olemassa. Ehkä kyse onkin toisenlaisesta hahmosta. Ei mistään todellisesta keskiarvosta tai sen likiarvosta vaan ehkä itsestäänselvästä imaginaarikohteesta, joka on omaksuttu jostain varannosta, mihin minulla ei ole ollut pääsyä siinä iässä, kun se olisi voitu luontevasti omaksua. Tarkoitan nyt jotain luokkahahmoa. (Luultavasti ymmärrän luokan täysin kerettiläisesti, koska en ajattele sitä vain tuloluokkana tai ajattele olevan vain muutamaa luokkaa vaan pikemminkin satoja, ellei tuhansia erilaisia yhdistelmiä . Pikemminkin ajattelen luokkia olevan monia ja oman kokemukseni ongelmallisuuden johtuvan osittain siitä, ettei minulla ole lapsena ollut yhtä kiinteää luokkaa ja että ne luokat, joihin olouduin, ovat ikäisteni ja heidän oletustensa suhteen usein vähän kummallisia luokkia. Olen esimerkiksi naureskellut toistuvasti sille, että kokemuksellisten koulutussukupolvien malleissa omat asenteeni tuntuvat sijoittuvan 20-30-luvulla syntyneiden mielenmaisemiin.)

Joitain vuosia sitten osallistuin naamastossa meemiin, jossa kysyttiin tuttavilta muistoa itsestä. Muutamakin mainitsi jonkinlaisen sadunomaisuuden, jonka he liittivät kohtaamisiin. Luokan käsite saa miettimään, liekö sadunomaisuus myönteinen tulkinta samasta, jonka joku ärsyyntyneempi nimeää erilaisuudeksi tai jännäksi. Kun luen kirjaa Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa, tuntuu omituisen hetteiseltä tajuta, että piru vie, joku toinenkin on elänyt samanlaista arvaamattomuutta ja holtittomuutta tyylin suhteen. Ja jotenkin sanallistaa sen tutun kuuloisesti. Kun Katriina Järvinen kirjoittaa omista kokemuksistaan, asenteistaan ja asuistaan nuorena, siinä on vain liikaa tuttuutta, jotta sen osaisi ohittaa olankohautuksella.

Sen jälkeen kun aloin tajuta, etten onnistu mitenkään teeskentelemään sellaista, jollaiseksi minun joskus halutaan muuttuvan, ja että on ihan turhaa edes yrittää, koska siinä tulee vain jatkuvasti epäonnistunut ja riittämätön olo, olen toisinaan korostanutkin hupsuuttani ja sadunomaisuuttani. Mutta pohjimmiltaan - siltä tuntuu - asia ei pelkisty mihinkään valintaan. En yksinkertaisesti tiedä, miten pukeudutaan professionaalisesti. (Jotenkin onnistun ylilyömään yrittäessäni. Ja tunnen oloni hyvin epämukavaksi, ikään kuin koettaisin huijata.) Tai puhutaan vakuuttavasti. Tai kirjoitetaan sellainen työhakemus, jolla pääsee haastatteluun saakka. Tai tiedetään, mitä itse haluaa pidemmällä aikavälillä. Edes oppimisen suhteen en osaa hahmottaa, miten muka ahkerointi ja syventyminen tuottaisi tulosta, jota haetaan. Jotain kyllä tapahtuu ja muuttuu, mutta se muutos tuntuu aika hallitsemattomalta. (Eikä siinä ole mitään pelottavaa; huomaan vain, että hahmotan tämän asian kovin eri tavalla kuin useat kurssitovereistani ja jopa opettajistakin.)

Olen ennekin kirjoittanut siitä, miten joskus pohdin, elänkö tavallaan jatkuvaa kulttuurishokkia. (Jaaha, google ei löydä tätä kirjoitusta, joten en voi linkata, mutta muistan kirjoittaneeni tästä kun Hurina palasi yhdeltä zen-retkeltään Suomeen ja kirjoitti kulttuurishokista ja tajusin, että minähän tunnun olevan yhtä pöllämystynyt kaiken aikaa, vaikken viettäisikään puolivuotisia zen-luostarissa.) Tämä luokka-asia liittyy juuri siihen. Ehkä jopa kaikki elävät jollain elämänsä osa-alueilla kulttuurishokkia? Tai ainakin useat? Useimmat? Tai ehkä se ei tunnu monista niin järkyttävältä tai kummalliselta tai huolestuttavalta seikalta. Tai ehkä heille on jotenkin alusta saakka ollut selvää, että he saavat olla omanlaisiaan. (Mitä se sitten tarkoittaakaan...) Ja että se on ihan yhtä hyvä juttu kuin toisenkinlainen olemisen tapa ja tyyli.

Onpa sekavaa.

Mutta luulen kyllä, että jotenkin tähän kimppuun liittyy sekin, miten vahvasti sidon identiteettini fiktiivisiin henkilöihin, miten paljon todellisempia he saattavat olla kuin jokin normaali, johon toisinaan oletetaan pyrkivän. Onnistun hahmottamaan heidät paremmin, joten voin kiinnittyä heihin paremmin, ottamaan opikseni, poimimaan ideoita ja ajatuksia, elämäntapoja ja eleitä.

Tuntuu että olen vasta aivan alussa kaiken tämän tutkimisessa.

Valtameri

Niin kaunis ja koskettava kuin onkin Helvi Hämäläisen runo lähteestä, en osaa kuvitella, millaista olisi elää lähdeihmisen elämää, syvää, hitaasti kirkkaasti pulppuavaa. Tai järvielämää, kuulasta ja vastarannalle saakka näkevää. Jokielämästä nyt puhumattakaan. Se vesi, jota tulen ajatelleeksi, kun tulen ajatelleeksi, on ehdottomasti valtameri. Asuin lapsena meren rannassa, mutten oikein tahtonut omaksua sitä merta, sen pienuutta ja kesyyttä, vuorovedettömyyttä. Vasta valtameren rannassa tuntuu siltä, että pystyn katselemaan konkreettista metaforaa, peilaamaan minussa vaikuttavat voimat johonkin mittasuhteiltaan oikeankokoiseen. Että olen itse jotakin varsin ohutta ja haurasta ja tuulenpieksämää ja mainingit valtavia ja rantaa kulkea vaikka mihin suuntiin saakka ja jos mereen tahtoo käydä, siellä on syvänteitä ja valaita ja riuttoja ja paperiveneitä ja pohjavirtoja ja valoulokkeisia eläimiä, jotka ovat räjähtää vähäpaineisuudesta jos ne nostetaan pinnan luo.

Niin kauan kuin työstää kohti jotain päämäärää, tiettyä kuolemanlinjaa ja hallintaa, valtameri pysyy sulkeistettuna. Kun voi kävellä ulos ovesta sanansa hyvästelleenä, huomaa kävelleensä kadun sijasta rantaan. Luuli, että sijaitsi tässä korttelissa, mutta ei, tämä on valtameren ranta.

Ikävöisin isoäitiä, ellei Lohi olisi täällä. Nyt riittää, että katson sen nukkuvaa hahmoa. Mutta totta kai jollakin tavalla ikävöin, eikö muistaminen olekin juuri sitä? Nyt kun olen lukenut yhteiskuntaluokasta ja miettinyt sitä ja käännellyt mielessäni tiettyyn yhteiskunnalliseen identiteettiin kasvamista, olen jotenkin ennen tenttiä onnistunut pitäytymään siinä kontekstissa, jota kirja käyttää: ydinperheessä, koulussa. Mutta sitten, unen myötä, tajuan sen, minkä olen tajunnut monet kerrat ennenkin mutta minkä näytän unohtavan (miksi?) tuon tuosta ellen kysy tiettyjä kysymyksiä, kuten että miksi tulen keskimäärin helpoiten toimeen yli kuusikymppisten naisten kanssa, miksi he usein tuntuvat puhuvan kuin samaa kieltä. Olen sulkeistanut isovanhemmat ja sen, miten isoäiti ja mummu ovat kasvattaneet minua vanhempia enemmän. Ja siksi monet asiat ovat tuntuneet käsittämättömiltä ja olen miettinyt, että mistä olen muka sosiaalistunut tällaiseen ja tällaiseen asiaan kun kerran vanhempani kuuluvat enemmän tähän ja tähän mielikuvien kerrostumaan. Olen aiemminkin kirjoittanut siitä, millainen shokki oli aloittaa koulu, kun muut olivat eläneet yhteistä tarhakulttuuria jo vuodet ja itse tuli aivan toisenlaisesta maailmasta, hämäristä huoneista vanhojen naisten kanssa. Miten kummallista oli tottua lasten seuraan. (En ole tottunut siihen edelleenkään.) Miten erilainen eetos heillä oli. Miten vasta seitsemännellä luokalla aloin tottua siihen, että ihmiset rajataan yhteen tiukasti samanikäisten kanssa, ja miten helposti poisopin siitä yliopistolla.

Jos ajatellaan luokkatietoisuutta tai luokkaa jonakin, joka Beverley Skeggsin (linkki on hyvin pitkään mutta antoisaan haastatteluun) käsitteellistyksen mukana on välittömissä reagointitavoissa, ihon alla - pragmatisti voisi sanoa luontumuksissa - niin aika moni luokkareaktioistani palautuu itse asiassa noihin pitkiin päiviin kahden vanhan naisen seurassa, joista toinen oli jätetty kahden pienen lapsen kanssa ja ilman ammattia, pelkällä kansakoulupohjalla ja ilman pennin hyrrää, ja jota sukulaiset, sisaret ja äiti, pitivät tuon jätetyksi tulemisen takia moraalisesti epäilyttävänä ja sen häpeällistämisen avulla ilmaistyövoimana hyväksikäytettävänä, ja joista toinen oli repäisty kotoaan ja kulttuuristaan pakolaiseksi ja joka ei sen takia koskaan saanut toteuttaa haavettaan opettajattareksi ryhtymisestä vaan joutui menemään naimisiin suunnilleen ensimmäisen vastaantulijan kanssa, jotta häntä ei olisi palautettu Neuvostoliittoon vankileireille sodan loputtua. Ja joka erosi tuosta vastaantulijasta vasta kun ei päässyt tyttärensä häihin, kun mies oli piessyt hänet niin pahasti, että hän joutui sairaalaan kallonmurtuman takia. Jotenkin, kun ajattelen tämän kaiken lävitse, ajattelen sitä sosiokulttuurista mielenmaisemaa, yhteiskunnallista asemaa ja naiseutta, johon minua on sosiaalistettu näiden naisten kautta, ymmärrän paremmin sitä valtamerta, jonka luona seison.

Ymmärrän paremmin unien katkonaisina ajelehtivat raajat, hädän ja pomminuhan unikaupungissa jossa kuljetan laukussani salaisuuksia. Ymmärrän paremmin vanhempieni tunteiden rajut ailahtelut. Ymmärrän miksi järkytyin niin kovasti hiukseni leikattuani. Enhän minä kuollutta ainetta leikannut vaan kokonaisen kulttuurisen kehrän. Ymmärrän paremmin, miksi kuulen jatkuvasti väärin sanan mummola merkityksen kun muut hahmottavat sen jonakin lintukotona. Ymmärrän sen, miksi yliopistolla kerroksesta toiseen kulkiessani minua itkettää, jos portaita luuttuava nainen ei uskalla tai halua vastata tunnustelevaan hymyyni, tai ehkä hän ei vain jaksa, sekin itkettää, ja miksi tuntuu, että minun olisi helpompaa ymmärtää häntä kuin niitä naisia, jotka liikahtelevat hyllyväleissä sen näköisinä kuin heidät olisi leikattu kiiltäväpaperisen lehden tamponimainoksesta. Tai miksi minun on vaikeaa uskoa mihinkään hääpuheisiin. Tai miksi en osaa pitää tärkeänä kodilla oikeanlaisen vaikutelman antamista. Koska se minun oikeanlaiseni on jotain toisenlaista, paljon häilyvämpää ja neuvoteltavampaa, enkä usko, että on jokin huonompi, josta minun pitäisi erottautua torkkupeitoin ja nojatuolein, tai jokin parempi, jonne ne minut teleporttaisivat. Jollekin ne onnistuvat luonnehtimaan kotia ja kotoisuutta, mutta itse näen ne vain yrityksinä etääntyä jostakin, mikä minun pitää oppia ymmärtämään. Meillä kaikilla on omat akaasiansiemenin asetellut järjestyksemme, omat materiaaliset tapamme suojella identiteetin haurautta. Ulkoakäsin niihin voidaan aina omaksua monenlaisia suhtautumistapoja: kuinka naurettavaa ja keinotekoista, kuinka neuroottista, kuinka ymmärrettävää, no mutta juuri noinhan kuuluu jokaisen itseään kunnioittavan ihmisen tehdä ja niin edelleen. (Itsekin voi suhtautua ulkopuolisen tavoin, kun järjestämisen periaatteen huomaa tajuamatta, mihin se liittyy.) Se, mitä koetan opetella itsen ja toisten suhteen on hyväksyminen. Kummasteleminen, mutta hyväksyen kummasteleminen.

Muistan tässä yhteydessä jännittävän anekdootin: seurasin lapsena näiden kahden naisen, mummun ja isoäidin, kohtaamista. Hämmästyin sitä, miten hyvin he osasivat puhua keskenään. Tenttasin heitä tarkasti, tuntevatko he toisensa ja jos kyllä, mistä he tuntevat toisensa. Molempia vanhempia naisia huvitti ponnekas otteeni ja uteliaisuuteni. Jotenkin siinä tilanteessa mummu ei tullut todenneeksi, miten vaikeneminen on kultaa tai että lapset saavat näkyä muttei kuulua. Isoäidin voima säteili häneenkin, ajattelen nyt. Nyt voisin muotoilla sen, minulla on siihen käsitteitä: Vaikka he varmasti kuuluivat samantapaiseen ryhmään, joka leimasi naista aiemmin vakavasti, nimittäin eronneet naiset, oli heidän tilanteissaan paljon eroakin. Isoäiti ei esimerkiksi suostunut häpeällistymään, mummu taas suostui. (Isäni suku on asenteiltaan karmiva.) Ja vielä tärkeämmin: isoäiti taatusti teki eleillään ja puheillaan selväksi, ettei aikonut häpäistä mummua vaan kunnioittaa tätä ja kohdella vertaisenaan. (Mummu kyllä muisti aina mainita takanapäin isoäidin epäilyttävän inkeriläisen syntyperän, se ei oikein ollut ihan oikeaa suomalaisuutta, vaikka olikin myönnettävä, että Maria oli siitä huolimatta kunnon ihminen. Isoäiti ei harrastanut tuontyyppisiä puhekuvioita kenestäkään. Hänelle ihmiset olivat yksinkertaisesti ihmisiä, siinä kaikki.) Lapsena pitkästyin siitä, miten he puhuivat raha-asioista huolestuneeseen sävyyn. (Totta kai sellaisessa yhteiskunnallisessa asemassa elävillä ihmisillä on rahahuolia.) Istuin kuitenkin keittiönpöydän ääressä ja katselin heitä tarkkaavaisesti, heidän eleitään, vaikka annoin puheiden juosta äänensävyä lukuunottamatta toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.

Kun luen tenttiin, ärryn ajatuksesta, että ihmisellä olisi primaarinen ryhmä. Tentissä puran ärtymystäni toivon mukaan edes hivenen analyyttisilta kuulostavin lausein konseptipaperille. Ja nyt, seuraavana aamuna, jonkin muututtua ja vapauduttua, hahmotan, miten olen itse saanut vaihtaa tuota identifikaatiota lapsesta lähtien kaiken aikaa. Ja että ehkä tunne ulkopuolisuudesta on osittain juuri sitä, tuo tunne, joka valtaa minut helposti aivan kaikkialla paitsi silloin kun saan maata hämärässä huoneessa eikä minun tarvitse ilmaista itseäni sanoin. Ehkä ulkopuolisuuden tunne on osin juuri sitä tietoa, ettei tämä ole ainoaa, eikä ainoaa oikeaa, että on kieliä ja kieliä ja kieliä, on monenlaista hienoanaiseutta ja moraalia, on monenlaisia tapoja asettaa itsensä tilaan ja suhteisiin toisten kanssa eikä yksikään niistä ole välttämätön eikä luonteva. Tarkoitan tätä: Jos metsän halki kulkee yksi polku, sitä on helppo kävelle eteenpäin sen kummemmin epäröimättä. Mutta kun polku haarautuu kolmeksi, on pysähdyttävä hetkeksi miettimään, miten nuo haarat eroavat toisistaan, minne ne vievät, miten kuljettavia ne ovat näillä varusteilla ja niin edelleen. Ei, tämä on huono metafora. Ehkä parempi metafora voisi olla polunhaaran sijaan polun vastakohdaksi vieras kaupunki, johon on kyllä kartta. Ja on iltapäivä aikaa tutustua kaupunkiin aivan oman mielen mukaan. Ja kaikkialta kaupungistahan kyllä pääsee toiselle puolen kaupunkia; mahdollisia reittejä on lukematon määrä. Mutta ei ole mitään erityistä kohdetta, jonka tahtoisi nähdä, ja on monta tuntia aikaa, ja kartta, ja lopulta sitä lähtee johonkin suuntaan ja katselee uteliaasti ympärilleen ja kuulostelee arjen ääniä, mutta tietää kaiken aikaa käytettävissä olevan ajan rajallisuuden ja sen, että toisissa kaupunginosissa täytyy olla aivan erilaisia tunnelmia ja kortteleita ja nekin olisi mukava nähdä, eikä kaikkea ehdi kuitenkaan nähdä, ja on jatkuvasti vähän ulkona siitä paikasta, jossa kulkee, ellei sitten hetkellisesti kokemus tihenny niin merkittäväksi, että kaikki muu unohtuu ja nauliutuu siihen paikkaan. (Ajattelen nyt kahta hyvin erityyppistä tihentymää, hetkien estetiikkaa ja tahdon emergenssiä.)

Sitä, mitä en ymmärrä kovinkaan hyvin, on se päättäväisyys, jolla aiemmin tapahtuneita vaikeita asioita koetettiin pimittää minulta. Useimmista niistä olen kuullut vasta pitkälti aikuisiällä. Ymmärrän, että kyse oli yrityksestä suojella. Mutta ongelma on se, että vaikka lasta voi suojella yksittäisiltä faktoilta, häntä ei voi suojella tiettyyn kulttuuriin kasvamiselta. Ja tuollaisista isoista asioista - kuten perheväkivalta, avioliitossa epäonnistuminen aikana jolloin siinä ei olisi sopinut epäonnistua, pakolaisuus - jää jälkensä. Ne kaikuvat tavassa käsittää maailmaa, astua tilaan ja ottaa tietyntyyppinen rooli. Jos lapsi elää näiden tapojen kanssa ja jos häntä vieläpä ohjataan niistä käsin, elämänmittaisen kokemuksen viisauksista käsin, ne siirtyvät jonakin samaan aikaan hyvin abstraktina ja samaan aikaan hyvin konkreettisena häneen. Ne puhkeavat esiin unessa, ihon kananlihalle nousemisessa, tavassa ottaa katsekontakti ja miten luokiteltuun ihmiseen ottaa katsekontaktin ensin pelottavassa tilanteessa, toiveikkuuden taittumisessa äkisti katastrofiin, siinä mistä voidaan puhua luontevina itsehallinnan tyyleinä ja strategioina.

Kaikki se, mitä maailma ja elämä on lakaissut heidän sisäänsä valtavissa muutoksen puhureissaan, on ojennettu hiljaisin käsin tyhjyyden yli ja sujautettu sisääni salaa. Vasta myöhemmin olen löytänyt sille sanoja ja ymmärtänyt, ettei se hätä, kauhu ja suru ole yksin omaani. Ei se ole minua sen enempää kuin parveke, jolla luin tenttiin yksi päivä toppatakkiin ja aurinkolaseihin vyöttäytyneenä. Ei se ole minua sen enempää kuin nämä sanat, tai toiset, ne joita ajattelin mustan suhruisen raivon vallassa kun tietokone ei suostunut aamulla käynnistymään enkä jaksanut mitenkään käsittää tai hyväksyä sitä. Tai hassut värikkäät vaatteet, joihin pukeudun luennoille ettei elämän tarvitsisi olla niin vakavastiotettavaa. Että olisi muutakin kuin asiallista mustaa, harmaata, beigeä ja pastelleja. Ei se ole enempää minua kuin se nimi, jossa molemmat osat on valittu. Tai tämä keho, tämä hengitys. Ei ole minua. Tapahtuu. Maailmaa tapahtuu.

Inhoan laulua, jossa rampatetaan, että myrskyn jälkeen on poutasää. Myrskyn jälkeen taivas epäröi, hiekassa on syvemmän liejun jälkiä, kaikki pieni kaunis kuten ravunkuoret ja merisiilien jäänteet ja tuulen irti raastamat terälehdet on mutakuorrutettu, kaikkea sävyttää keltaisen myrskytaivaan väri, ja tuntuu siltä kuin valtameri olisi perääntynyt ulapalle päin kun kerran hiekka on niin pitkälle kosteaa. Maininki laahaa vesirajassa eestaas silpoutunutta taittotuolia, muovikasseja, lehtiä. Unohdan varaamani jumppatunnin ja tajuan sen liian myöhään. Itsehallinta on puhaltanut muualle.