Suuntautuminen

Auringon appelsiini kierii taivaan ylösalaisen salaattikulhon pohjan ja seinän mutkassa, taidelukion seinä hohtaa sisäistä valoa, jota kutsutaan väriksi, keltaista ja keltaisen taitoksia mäen täydeltä, pastellitalot, valkean kenttä. Syreenien rungoissa täplittyy oliivinvihreä, korkinruskea, tummanruskea, musta, varjot ovat saavuttaneet taas määräisyytensä. Kirkko nostaa keskisormensa talojen lomasta rehvakkaasti pystyyn, kellot odottavat vielä sunnuntaita. Iltapäivä, pakkasta, tekisi mieli sanoa painovoiman käyvän appelsiineihinkin, taskuissa ne ainakin painavat kangasta pussittamaan säännönmukaisesti alaspäin. Siksi kai alassuisia taskuja ei juuri valmisteta: mitäpä niihin säilöisi.

Lumelle ja jäälle on kylvetty hiekkaa, mutta kasvaako siitä kallioita, siirtolohkareita, aavikko vai peräti uusi kortteli? Kivikaupunkiko siementää? Ja kas näin me käymme kaksin siinä kaksikossa, joka on varattu kaltaisilleni: ihminen ja koira, ihmetellen erikseen muttei juuri yhdessä. Silti kuljemme nyörin yhdistäminä, rinkuloimme naapurustoa sikinsokin päivien mennen.

Niin selkeäksi käy maailma, kun iltapäivällä voi kävellä, ja portaissa tytöt puhuvat appelsiineista hiihtoretkillä siellä missä autojen ääniä ei kuulu. En minäkään niitä kuule, en nyt missään, kun valo maalaa kaupunkia ja päästän otteeni. Rasahtamatta sekoittuu talojen pakka, asunnot ja asukkaat vilisevät läpi kortteliston. Kun minulla on rakkaus, sanat pakenevat, mutta yksin, yksin ja tuskassa ne tulevat taas, ei silta eikä edes laituri, astinkiviä ainoastaan, liukkaita ja jäähattuisia sanoja, kaukana tasalakisista. Ne pistävät todellisuudesta esiin kuka mistäkin ja mitenkin. En tiedä, onko niitä viisasta käyttää.

Ei muuta meitä kuin koira ja minä, puhun sille eikä se kuuntele, ja tiedän sen, ja siksi kutsun asioita väärin nimin leikilläni, se ei välitä, en välitä, kuljemme vain ja sees pakkanen muuttaa vähitellen sormia ja varpaita tuntemattomiksi ja ylimääräisiksi osiksi, jotka joku on unohtanut korjata talteen työn päätyttyä.

Kaksi yötä myöhemmin käymme jäälle aamulla kun muut vielä nukkuvat ja näemme siellä auringon hilautuvan laivojen siluettien takaa ylös raskaana ja hehkuvana. Hitaasti se pungertuu, hitaasti. Teen jäällä hieman joogaa ja ihmettelen kaikkia niitä autiuden värejä, kultaa, syvää purppuraa ja kylmää sinistä. Sitten kävelemme takaisin kaupunkiin vain sopiaksemme seuraavan jääretken jo muutaman tunnin päähän.

Käytännön tohottamista

Muutossa ei paljon kerkiä mietiskellä syntyjä syviä. Ja kun on vielä kevätkin, jalat vain vievät kävelemään koiran kanssa. Kävelen siinä mittakaavassa, että plantaarifaskiitin ensi oireet iskevät jälleen. (Onneksi tiedän jo, että niihin on reagoitava heti.) Ja pakkaan, kuuraan, puran.

Chilikylvökset nousevat mullasta. Ainoastaan kolme lajiketta antaa odottaa itseään. (Ilman niitäkin lajikekirjo yltää kolmeentoista. Se on taatusti tarpeeksi!) Tomaatit ja tomatillot nostavat hentoja päitään. Näyttää siltä, että kesällä parvekkeella rehotetaan.

Parvekkeelle satanut valtava hanki on nyt hakattu säpäleiksi ja sulatettu osittain keittiön lavuaarissa, osittain suihkukopin lattialla ja osittain ihan parvekkeella. Lumien alta paljastui terassilaatoitus, jonka revin irti ja nostin lappeelleen kuivumaan. Tänään menen töistä suoraan parvekkeelle mäntysuovan kanssa hullujusseilemaan eli pesemään lattiasta inhan mustan möljän, jossa on sekaisin aineksia tupakantumpeista, kissankarvoista, mullasta, mudasta ja kaupungin noesta. Kunhan vielä laatat hankaa puhtaiksi, voi parvekkeelle alkaa sysiä kalusteita.

Muuttaminen tuottaa muutakin päänvaivaa. Osa tavaroista ei mahdu uuteen kämppään, ja ne on myytävä huutonetissä. Sitten toisaalta tarvitaan uuteen asuntoon sopivia asioita: peili, parvekkeenpöytä, parvekkeentuolit, ruokapöydän tuolit. (Yllättäen huomasimme ruokapöydän jakkaroidemme muuttaneen eteenpäin yhden kämppiksen matkassa. Hänen ne kyllä alunperin olivatkin, mutta asuivat luonani yli viisi vuotta ja olin jo alkanut ajatella niitä meidän jakkaroina.) Mutta nämä päänvaivat ovat helppoja ja hauskoja ja käytännöllisiä. (Ehkä vaiva lienee väärä sanavalinta, siis!)

Huikaisevia onnen vuoristoja ja leppoisaa tyytyväisyyttä seuraa joka ikisestä piipahduksesta uuteen, valoisampaan asumukseen. Ja nyt voi jo mukavasti pyöräilläkin. Ihmeellistä, miten toisenlaisena kaupunki avautuu satulassa hikoilijalle!

Toivon, että ehtisin ja innostuisin jokin päivä kirjoittamaan enemmänkin, mutta toistaiseksi: käytännön toimet kutsuvat!

Vapaa perjantai

Ensimmäinen pikkujoulukutsu saapuu. En mainitse tätä siksi, että olisin erityisen sosiaalinen tai innostunut pikkujouluista ylipäänsä. (Itse asiassa en taida muistaa yksiäkään mainitsemisen arvoisia, mikä on hieman sääli, koska se antaa olettaa, että sellaisia tulen tuskin myöhemminkään kokemaan. Ehkä pitäisi olla kokopäivätöissä jossain, että tuntisi oikeasti ihmisiä ja kuuluisi joukkoon pikkujouluissa? Tähän mennessä ne ovat enimmäkseen sujuneet kaavalla ai kuka sä oot, aha, sä oot varmaan just aloittanut meillä, ai mitä neljä vuotta jo, oho mitenkähän me ei olla ennen koskaan tavattu.) Mutta kutsussa on jotain absurdin riemastuttavaa, sillä juhlan päätähdet ovat Mikko Alatalo ja Joulupukki. Molempien nimet on painettu mainokseen isosti. En löydä itsestäni yhtään säiettä, joka hinkuisi tapahtumaan, joten laitan paperin siististi keräyskoriin. Se leijailee malarialääkkeen kuitin päälle. Sataneljäkymmentä euroa.

Kulmahuoneen nurkka on kuorittu. Miehet puuhailevat huoneessa ovi kiinni, koira haluaisi vahtia ovea. Sitten kuivuri humisee. Sen äänessä on hiljainen, kotoinen sävy. Kämppiksen ilmanpuhdistinkin metelöi itsestään enemmän.

Koiran kanssa palatessamme kuuluu syvältä huoneistosta raskaus jyskähdys. Jompikumpi kissoista pakenee jostain kielletystä paikasta. En tiedä, mistä. Ilman kissoja ajattelisin ehkä kummituksia. Oikeastaan niillä ei taida olla kovinkaan paljon eroa.

Mutta ei asioiden edelle. Aurinko paistaa, vaikka on marraskuu, saadaan nauttia siitä kuuluisasta marraskuun valosta, hollantilaismestarien kellastuneesta vernissasta koruilevan luonnon kiehkuroissa, lehtimuodoissa, marjankannoissa. Kävelemme koiran kanssa rantaa, kilo tunkeutuu syvälle kallon sisään, äkkiä on helppoa hengittää, vapaapäivä, asiat järjestyvät kyllä.

Olen tavannut sattumoisin naisen, jota ajattelen siinä kävellessäni. Nainen kouhkaa siitä, miten hänellä on parantamisen lahja. Mutta hän ei halua tehdä sitä työkseen, vaan antaa sen koskettaa vain niitä, jotka ansaitsevat parantua. Kuten sukulaisia. (Hän selittää pitkään ja alentuvasti, miten kaikesta hyvästä, minkä tekee, ei tarvitse ottaa rahaa. Eikä kuuntele, mitä vastaan, kun kysyy jotakin.) Kun nainen puhuu lahjastaan, hänen kasvoilleen leviää samanlainen ilme kuin pikkulapsilla joskus näkee, sellainen sisäänpäin myhäilevä, fantasioiva ilme. Hän ei enää edes puhu minulle, tämä on kaukana kommunikoinnista, mutta ulkopuolisuus ei sillä lailla haittaa, vaan kuuntelen uteliaana.

Mutta sitä en millään voi uskoa, että naisella olisi parantamisen lahjaa. Eihän hän hyvänen aika kuuntele lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Olen tavannut muutaman ihmisen, joiden kohdalla ehkä sanoisin, että he ovat loistavia parantumisen kätilöijiä (minusta näet on järkevämpää puhua parantujista kuin parantajista, samalla tavalla kuin on järkevämpää puhua oppijoista kuin opettajista) mutta heitä kaikkia on luonnehtinut aivan toisenlainen suhde siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Rauhallisinakin he ovat aistineet äärimmäisen tarkkaavaisesti, muutenkin kuin työssään. Tämä ihminen taas kääntyy sisäänpäin. Hän hiljenee monologinsa päätteeksi ja vilkaisee minuun, hätkähtää hereille läsnäolooni ja uteliaisuuteeni, ja kysyy, olenko ennen tavannut ihmisiä, joilla on parantajan tai ennaltanäkijän lahja. (Aivan oikein, hän on vakuuttunut olevansa armoitettu myös siinä lajissa.) Vastaan, että jotkut sukulaiseni, oikeastaan koko äidinpuoleinen linja, on juuri niitä ihmisiä. Mutta etten itse usko lahjoihin, joita ei kehitetä systemaattisesti ja avoimesti. Sitten kysyn asian, joka saa hänet suuttumaan. Kysyn nimittäin, että kun hän kerran rajaa tuon taitonsa vain niihin, jotka ansaitsevat tulla sen parantamaksi, niin mistä hän tietää, ketkä tuon parannuksen ansaitsevat ja ketkä ei. "Jos sinulla olisi sellainen lahja niin tietäisit kyllä, mistä mä puhun", hän ärähtää. Siihen loppuu keskustelu.

Kiitän onneani, siinä tilanteessa, etten ole äitynyt kuvittelemaan mitään tuommoisia itsestäni. Saan jatkuvasti itseni kiinni siitä, että valitsen aika intuitiivisesti jonkin metodin tai kannan ja sitten huomaan aika pian, että oikeastaan olisikin kannattanut tehdä näin. Ei mitään vakavaa, en suutu itselleni, mutta näitä pieniä korjausliikkeitä ja muistan sitten ensi kerralla -lupauksia tulee tehtyä sen verran taajaan, etten mitenkään pystyisi konstruoimaan käsitystä siitä, että minulla on jokin lahja käsissäni. Vaikka se onkin kummallista, että moni äitini asiakas on minun asiakkaakseni ryhdyttyään sanonut, että olen perinyt äidiltä kosketuksen lahjan. Tiedän kyllä, miltä äidin kosketus tuntuu. Siinä on jotakin typerryttävän huolellista ja intensiivistä. Ehkä se on vain sitä, että toinen keskittyy koko olemisellaan työstämään jotakin oman kehon kohtaa lempeästi mutta samalla johonkin toiseen rytmiin suostutellen. Se on aika harvinaista. Mutta ei se tunnu käsien lahjalta, en usko sellaiseen ollenkaan. (Etenkin kun olen aika kömpelö ja suurpiirteinen noin ylipäänsä.) Enemmän se on kai keskittymisen lahja, ajan antamisen lahja. Ja se edellyttää sitä, että myös toinen antaa itselleen ajan, antaa itselleen luvan vain olla ja tunnustella elämäänsä sen tunnin tai kolme varttia tai mistä ajasta nyt sitten onkaan kyse. Jos toinen ei tee niin, minunkaan keskittymiselläni ei ole arvoa pennin vertaa.

Olisi kamalaa päätyä harhaiseen käsitykseen parantamisesta ja parantumisesta... kamalaa ja vaarallista. Vielä kamalammalta tuntuu ajatus, että voisi joskus itse vahingossa ajautua kuvittelemaan, että kykenee näkemään, mitä kukin tässä maailmassa ansaitsee osakseen. Tietysti jossain mielessä, suppeasti, niin voi vielä leikitelläkin - jos vaikka jonkin projektin loppuun saattaminen vaatii uurastusta, niin on aika hupsua kuvitella sen tulevan valmiiksi koskaan työhön tarttumatta. Kai silloin voisi sanoa, että kun ihminen ei kerran viitsi tuon verran nähdä vaivaa, ei hän ole lopputulemaakaan ansainnut? Jorge Bucay taisi kirjoittaa viisaasti jonkun kirjansa esipuheessa, tai jossain kohtaa, äääh tätä muistia, että ihminen on kyllä ansainnut taatusti kaiken hyvän, mikä hänen osakseen on koitunut. Mutta että huonoja, liian vaikeita asioita emme ole useinkaan ansainneet. Tottahan se on, kun asiaa miettii. Ei kukaan esimerkiksi ansaitse joutua väkivallan uhriksi. (Ah, törmään taas tähän, että onko oikein jakaa vankeusrangaistuksia. En usko niihin tippaakaan. Sakoista en jotenkin jaksa välittää, eivät ne ole liian vaikeaa taatusti kenellekään, rahaahan se vain on, mutta vankeusrangaistukset... niiden kohdalla tulee vain surullinen olo siitä, ettei kukaan lapsen, sitten nuoren ja myöhemmin nuoren aikuisen lähiympäristöstä ole jaksanut tai uskaltanut tai osannut puuttua asioihin silloin kuin kehityskulkuun olisi vielä voitu vaikuttaa... tuntuu, että on jo liian myöhäistä.)

No, tällaisia mietin, kun kävelemme koiran kanssa rantaa ja ihailemme laskevaa aurinkoa ja tyyntä liplettä. Pitkästä aikaa ehdin havainnoida, miten lammikon veden väre heittää kallion punaiseen graniittiin noita ohuita, hentoja päällekkäisviivoja, joista Merleau-Ponty on kirjoittanut oivaltavasti. Löydän myös kelon, jonka koko runko on jäkälöitynyt. Keloon on syöty koloja, sellaisia joihin mahtuisi ehkä neljän tulitikun nippu. Myös kolot ovat jäkälöityneet, mutta eivät umpeutuneet, ainoastaan sievästi pehmustuneet vihreänharmaalla norsunihominiatyyripinnalla. Punatammen lehdet pysyvät maahan pudottuaankin kovina ja muodostavat escherläistä pintaa, jolla voi kävellä.

On jännittävää ja huikaisevaa huomata, etten todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, kun palaan Intiasta. Tai Intiassa, mutta sehän nyt on itsestään selvää, etten sitä voi tietää. En osaa kuvitella sitä kaikkea. Olen lukenut siitä paljon, mutta se on aivan eri asia. Tuntuu jotenkin hurjalta rynniä pari kuukautta toisella puolen maailmaa jonkinlaiseen pyjamaan pukeutuneena. Jos ei sitten kuukahda vatsataudissa heti alkuun.

Mutta ei täälläkään kaikki selvää ja loogista ole, nytkään. Näen unen, jossa isä on humalassa entisen kotimme eteisessä. Siihen liittyy paljon tuskaa ja häpeää, enhän ole ikinä nähnyt isääni humalassa, sillä hän juo enintään puolikkaan viinilasin ruoan kanssa, yleensä ei sitäkään. Unessa olen vielä yhdessä entiseni kanssa, ja elän sitä maailmaa, sitä varmuutta ja turvallisuutta, ja sitten kun löydän unessa isän humalassa juhlien eteisestä, ja koetan puhua isälle, mutta hän ei tunnista minua, muistan äkisti kesken unen, että tämän täytyy olla unta, koska en minä enää asu siellä, ei ole sitä varmuutta eikä turvaa, ja jää vain pelkkä häpeä, jota ilmeisesti voihkin sen verran äänekkäästi, että minut herätetään, minkä jälkeen en osaa olla itkemättä. Sänkyyn nostetaan harmaa kolli, siihen on hyvä upottaa hätäiset sormet, se on edelleen olemassa, se asuu edelleen kanssani. Toisinaan kun hyvästelemme äidin kanssa työpäivän päätteeksi, minuun iskee halu sanoa, että haluan pois, haluan takaisin kotiin, haluan olla lapsi taas. Paitsi etten halua sitäkään, kai vain hetken ajan tunnen polttavaa halua olla taas sellainen, jonka ei tarvitse kantaa huolta ja vastuuta ja joka ei aina ensimmäiseksi ajattele, että miltä tuosta toisesta tuntuisi, jos käyttäytyisin näin ja näin, jos kerran voin lempeyttää ja pehmentää lähestymistapaa ilman sen suurempia mahanpuruja. (Joskus kyllä saan puruja, olen aika huono arvioimaan ennalta, mitä kaikkea olen halukas myönnyttelemään. Mutta usein näppituntuma pitääkin.)

Ja joskus, hetkittäin, on tällainen päivä, marraskuun vino valo putoaa naapuruston tiilitaloille ja tulen kentän yli ja muistan että jokin noista taloista on se, jossa olin leikkikoulussa iltapäivät. Koulussa, jonka kieltä en oppinut. Kun muistan sen ajan, tulee äkkiä hyvin ahdistunut ja hätäinen olo. Tuntuu hurjalta, että asun nyt parin kerrostalonmitan päässä tuosta olosta. Ehkä se muuttuu, puhdistuu. En oireile enää Punavuortakaan niin voimakkaasti, talvi Tähtitorninmäellä reititti mielikuvat siltä osin uudelleen.

Ihmeellistä, että saa olla aikuinen ja tulee vapaapäiviä ja voi kävellä ulkona ja kuvata jäkäliä ja escherlehtiä makro-objektiivilla eikä tarvitse jutella kenenkään kanssa jos ei halua. Ei tarvitse olla reipas, ei yhtään mitään pitäisi-pitäisiä. Voi kävellä ja hengittää ja tutkia sitä miellettä, että kirkas taivas muutamin pilvenhattaroin kantaa muassaan kevään ja kesän tuntua ja lupausta.

Pimentymässä

Tähän vuodenaikaan on hyvin vaikeaa säilyä inhimillisenä, silloinkaan kun olisi aikaa ja periaatteellista kiinnostusta yhteistöihin. Ja eritoten se tuntuu vaikealta nyt, kun pitää jaksaa käydä kokopäiväkoulua, jossa joutuu jatkuvasti toimimaan ihmiskontaktissa. Revin etäisyyttä ihmisiin vaikka väkisin. En mene istumaan pyöreisiin pöytiin ja rupattelemaan mandariinien kuorinnan hajussa. En yksinkertaisesti nyt jaksa. Kävelen mieluummin koulun käytävillä edestakaisin sotkuharjasutena. Harpon ja mietin siinä mennessäni asioita.

En ole pitkiin aikoihin jaksanut mennä venyttelytunneille enkä uimahalliin. Niissähän on ihmisiä. Häliseviä, kääntyileviä, tilaa ottavia ihmisiä. Jokin heissä tuntuu tällä erää kauhistuttavalta, kuten tähän vuodenaikaan tapaa käydä. Otan mieluummin aamuisin sauvat ja sauvakävelen kouluun ja takaisin kovalla tahdilla. Sauvoessani laulan kovaan ääneen joululauluja. Tai jos päässäni soi jotakin muuta, sitten sitä. Enimmäkseen kyllä joululauluja, etenkin jos nurmikossa ja metsän rungoissa on kuuraa. Koulussa kiskon päältä teknisen aluspaidan ja ripustan sen lukkokaappiin kuivumaan. Muilla on avainlukot, minulla numerolukko - uskon enemmän muistiini kuin materian huolintakykyyni. Vetkuttelen aikaa kaapeilla, paitsi silloin jos lähihoitajakoulutettavia on siellä hälisemässä. Aamuisin koulu hälisee aivan kaikissa tiloissaan. Silloin se saattaa tuntua hurjan ahdistavalta, koska ei ole paikkaa, johon voisi pysähtyä turvallisesti eli yksin.

Näin pimentyminen vaikuttaa. Usein koulupäivän jälkeen melkein tärisen helpotuksesta päästessäni hälystä pimeään, vaimeaan metsään, jota pitkin taivallan kohti vilkasliikenteisiä väyliä ja kotia.

Pienen poikkeuksen pimeän ihmisissä muodostavat läheiset. Mutta heidänkin piirilleen käy jotakin kummallista näin talvisin: se kiristyy. Ihmiset, joita rakastan kesäisin, keväisin ja syksyisin maailmaasyleilevällä otteella, muuttuvat lähtökohtaisesti hieman epäillyttäviksi. Eivät yhtä uhkaaviksi kuin hälisijät, mutta omalla tavallaan rasittaviksi kyllä, elleivät he tunnu suostuvan ymmärtämään pimentymismoodiani ja ottavat sen jotenkin henkilökohtaisesti. Talvisin korostuu erityisen selvästi se, miten paljon turvallisempina pidän hieman etäisempiä, väljempiä kaveruussuhteita, joissa ei tarvitse pelätä toisen loukkaantuvan, jos vellon hajamielisyydessäni tai vaadin paljon tyhjää tilaa ja rauhaa ympärilleni. (Tavallaan hajamielisyyskin saattaa olla juuri tätä - rauhallisen miettimismyssytilan vaatimus, joka vain toteutetaan sosiaaalisessa tilanteessa.)

Rakkaatkin joutuvat sietämään pimentyvän. Käyn uneliaaksi, mietteliääksi, saatan itkeskellä.

Hetkittäin on kuin sakea puuro repeilisi tai ainakin löystyisi vellimäisemmäksi, läpiliikuttavammaksi. Jokin yksittäinen teema, hyasintti tai naamiaisasu, saattaa siirtää sivuun vuorenkokoista halua saada jäädä omaan rauhaan. (Ja kaiken huipuksi tiedän senkin, että jos sallin itselleni täyden yksinäisyyden, sitten minusta vasta berserkki tuleekin - surullinen villi, joka kadottaa viimeisetkin unensa ja itkeskelee nurkissa kaiken vaikeutta. Toisten ihmisten seurassa iskee sentään kumma halu oikaista ryhti ja edes yrittää sinnittelemistä.)

Onneksi Lissaboniin lähtemiseen on aikaa enää kaksi ja puoli viikkoa. Ja koulupäiviä on enää tasan kymmenen. Tämän päivän jälkeen yksi kirjastolauantai. Yhdet skypejoululaulut (saapa nähdä, olenko tänä vuonna paskana vai viritynkö hyvään tunnelmaan; sitä on jokseenkin mahdotonta ennustaa enkä aio ottaa asiasta stressiä - mielialat tulevat ja menevät) ja yhdet yhteissynttärit Faunin kanssa (me olemme näet syntyneet peräkkäisinä päivinä) ja ehkä huomenna näemme joitakin ihmisiä itsepäisyysillallisella. Pimeä putki, jota pitkin on vaikea edetä.

Muistan hyvin edelliset talvenkatkaisut. Miltä tuntuu äkisti päästä valoon. Tai edes valoisampaan. Miten äkkiä käsiin puhkeavat ihottumat liudentuvat ja iho paksuuntuu. Miten säärien sisäsivujen kutina lakkaa eikä valvota enää öisin. Miten ilma on leutoa hengittää eikä saa silmiä vuotamaan. On kestettävä enää kaksi ja puoli viikkoa. Jotkut matkaseuralaiset ovat hieman huolissaan siitä, millaista perillä on. Minua se ei huoleta. Siellä on valoa. Sen sijaan olen huolissani siitä, miten kestän sinne saakka.

Tosiaan, tuntuu kuin ryömisin ahtaassa ja epämiellyttävässä tunnelissa. Täysikuun värin oivaltamisen jälkeen ei ole tapahtunut paljon sellaista, josta voisin kirjoittaa muutoin kuin tällä tavalla, pimentyvän kuvauksena. Sinä aamuna olin elossa, nyt säästöliekillä. Eilen hetken ajan ihmiset tuntuivat mukavilta, mutta heillä olikin viikset, korvat ja hännät, olimme pukeutuneet kissoiksi. Ihmisten jälkeen en osannut taaskaan nukahtaa koko yönä, olin aivan yliväsyneessä vipinän tilassa. Nyt, töissä, silmiä painaa ja selkää särkee. Kunhan pääsen kotiin, haluan vain nukkua. Osaanko? En tiedä. Mitä pimeämmäksi aika käy, sitä hankalammaksi käy nukahtaminen järkevää aikaan. Voin nukahtaa iltapäivällä, mutta yöksi nukahtaminen tuntuu mahdottomalta. Ehkä olisi aloitettava taas valeriaanakuuri? Ja kun nukun, näen painajaisia. Ehkä niitä pitäisi kuvata psykologisiksi painajaisiksi, sillä käsittelen niissä neljän vuoden takaista eroa. (Lakkaako se koskaan, ja jos lakkaa joskus, niin milloin?) Unet saattavat olla huikean kerroksellisia: ensin olen eronnut ja hädissäni siitä, sitten ikään kuin herään siihen suhteeseen Kissan kanssa ja olen helpottunut siitä, että olemmekin yhdessä, mutta sitten ikään kuin herään siitäkin ja tajuan, että se oli vain unta, ja alan unessa kirjoittaa pitkää kirjettä, jossa erittelen, millä tavalla se suhde oli erityinen, ja kun herään, itken, koska muistan äkisti joitakin asioita, joita en ole kestänyt valveessa ajatella, kuten sitä, miten juoksin aina riemuissani Kissaa vastaan ovelle ja halasin häntä, kun hän palasi kotiin, ja miten ihmeelliseltä tuntui herätä hänen vierestään, miten onnelliseksi se minut teki, miten en ikinä sen suhteen aikana oppinut täysin pitämään sitä kaikkea oikein todellisena. On aika surullista, etten usko kuntoutuvani enää ihan sellaiseen luottavaisuuteen ja varmuuteen ihmissuhteissa. Mutta tavallaan se ei ole surullista, koska siihen onnellisuusvarmuuteen sisältyi aika paljon itsesensuuria ja ongelmien kieltämistä. Se on sitä aikaa, tämä tätä aikaa, nämä ovat erilaisia kausia. On jotenkin järkyttävää, miten rikki tunnetasolla voi olla edelleen neljä vuotta sitten tapahtuneesta erosta.

Miksi nämä unet eivät piinaa koskaan kesäisin, vaan juuri talvella, kun on pimeää ja muutenkin kiikun kaakun jaksamisen kanssa? Ehkä pimentyminen kutsuu ne esiin?

Ensi viikon torstaina on tämän vuoden viimeinen tentti. Anatomiaa, tietysti. Pitäisi jaksaa lukea, mutta epäilen, meneekö nyt päähäni yhtään mitään, kun en meinaa osata edes ajatella omiakaan ajatuksiani valvomisväsymykseltä. Kirjastoon ei ole tuotu vielä joulukuusta. Olisin halunnut jo mennä sen luo, haistella sitä, napata muutaman neulasen suuhun. Eihän meillä sitten Lissabonissa tietenkään ole mitään kuusia. Kirjasto lienee ainoa paikka, jossa voin seurustella tänä vuonna kuusen kanssa, tuollaisen pienen ihmisenkokoisen ja ymmärrettävän ikäisen kuusen, toisenlaisen kuin ne, jotka pitelevät kokonaista kuuta sylissään, hapsuhihoissaan ja kohoavat vaikeasti arveltaviin korkeuksiin.

Kunpa huomenna aurinko edes pilkahtaisi. Huomenna sen ehtisi nähdä, koska huomenna ei ole hälinävankilaa, johon mennään ja josta poistutaan pimeässä.

Valohoitoa

Ihanaa, mikä valo! Jo vesijuostessa ystävän kanssa aamulla kirkkaus vuoti ikkunasta veden pintaan, sen läpi juostessa piti melkein sulkea silmät. Raitiovaunussa kohti kotia - oli kiire, tiesin että on päivän ainoa mahdollisuus nähdä mies ennen kuin hän joutuu töihin ja palaa sieltä nukkumaanmenoaikaan, loppuun viirattuna - näin tutun, juttelimme hetken. Auringosta, totta kai. Mietin, missä vaiheessa tutuntutuista tulee tuttuja. Kai sitten kun heidän kanssaan on kerran jutellut aiemminkin ilman tutun läsnäoloa? Ei, ei minulla ole tähän sääntöä, ainakaan vedenpitävää, mutta noin sen itse sanoisin suunnilleen menevän.

Makasimme miehen kanssa sängyllä valosta sikkaralla, söimme täysyväriisistä ja purjosta keitettyä vatsantotutuskeittoa, nautimme läheisyydestä ja puhuimme paljon siitä, miten vähän olemme ehtineet vain olla. Tai siis, minä kerkiän kyllä vain olla ja ajatella ja kävellä, mutta miehellä on viimeinen yliopistokurssi meneillään ja se on aika tiivis ja vaikea, hän laskee laskujaan melkein kaikki vapaa-ajat ja koska se sujuu paremmin kampuksella, hän on yleensä siellä. Näemme vasta iltaisin, kun molemmat ovat väsyneitä ja kärsimättömiä ja tahtovat vain päästä nukkumaan. Kuinka kauan elämä voi jatkua tällaisena? Vielä kuukauden, sanoo miehen lukujärjestys. Mies oli sunnuntaina lukenut vähän blogiani ja havahtunut siihen, että olen olemassa ja ajattelen ja hermostun ja ilahdun silloinkin kun hän on siellä koulullaan laskemassa laskemistaan. Hän on ollut aika uppoutunut kurssiinsa.

Olen tietysti huomannut sen, mutta olen aika taitava keksimään tekemistä itselleni. Nytkin tänään kävin miehen lähdettyä katsomassa kasvitieteellisessä puutarhassa, olisivatko lumikellot jo nousseet. Eivät olleet, maa oli vielä lumen ja sohjon ja jään peitossa siinä, missä ne kasvavat. Mutta etelään viettävä rinne oli sula jo, ja strobusmännyn juurelta ylös killitellen taivas näytti kumman kesäiseltä. Lisäksi polut olivat vähän hyllyviä ja niissä juoksi puroja. En voinut tietenkään olla auttamatta kevättä (ja polkujen kiinteytymistä - ja samalla kurastin kengät perinpohjaisesti). Puutarhan jälkeen läksin kävelemään Kaivaria kohti ja kävin Ursulan terassilla yrttiteellä, koska yhtämittainen aamusta saakka liikkuminen tekee janoiseksi. Ursulassa on nykyisin kannussa haudutettua rooibosta, ja sitä saa santsatakin. Hyvää palvelua, kun aika monissa kahviloissa saa yrttiteekysymykseen vastauksen "joo on meillä tota vihreetä teetä".

Selvisin kävelyltä kotiin vasta viiden maissa, ja sitten menin kirjastoon palauttamaan kirjoja ja dvd-levyjä ja hakemaan saapuneita varauksia. En oikeasti ymmärrä, miten selvisin niinä vuosina, kun minulla ei ollut kirjastokorttia. Kirjasto lisää elämänlaatua tavattoman paljon! Nytkin löysin varausteni lisäksi kirjan, jossa kerrotaan eri kasvisten terveysvaikutuksista. Minusta on ihan hurmaavaa lukea, mitä kaikkea hyödyllistä saankaan elimistööni syödessäni tattaripuuroa perintömustikoilla! Katselin myös vähän Anne Tylerin romaaneita, joita minulle on suositeltu, mutta jotenkin en nyt ole romaanituulella, koska on niin monta hyvää tietokirjaa luettavana ja lainassa.

Kotiin päästyäni luin tietysti sen kasviskirjan kannesta kanteen. Palaan siihen vielä varmasti usein. Aina välillä on hyödyllistä päivittää tietämystään. Innostuin jotenkin valtavasti siitä, miten paljon kaikkia ihania kasviksia on ja miten kohta on taas kylvöaika ja että kylvöjä suunnitellessa voisi pitää mielessä myös terveysseikat - ja se on aika helppoa, koska kaikilla kasviksilla on omat terveysvaikutuksensa! Mutta jotenkin erityisesti olen nyt vaikuttunut kyssäkaaleista ja talvikurpitsoista ja punalehtisistä salaateista. Ja avokadosta. Harmillista, ettei avokado kasva avomaalla!

Tuntuu kauhean hauskalta saada syödä. Vaikka nyt on tietysti edettävä varovaisesti, vatsaparka ei ole tottunut suuriin tömäytyksiin. Söin äsken kypsän, mehevän tomaatin ja ihmettelin sen erinomaista, makeaa ominaismakua. Tomaatti myös tuntuu todella nautinnolliselta suussa. En oikein malttaisi odottaa sitä, että pääsen kohta iskemään alfalfan ituihin. Mutta vatsa on vielä tomaatista aivan ähkytännä. (Se olikin sellainen todella suuri tomaatti kyllä.) Ei auta kuin odotella ja juoda varovasti yrttiteetä.

On vaikeaa olla muuta kuin iloinen ja kiitollinen, vaikka eilen illalla minulla olikin kurja olla ja tunsin itseni kauhean hankalaksi ihmiseksi, kun en vain osaa haluta elämältä sitä mitä tämänikäisiltä naisilta oletetaan ja mitä niin monet muuten mukavat ihmiset osaavat, lapsia ja ruuhkavuosia, ja ahdistuin kutsusta, jonne menijät kaikki muut ovat juuri synnyttäneitä tai raskaita, enkä löytänyt itsestäni mitään halua mennä sinne vaikka pidänkin kaikista kutsutuista yksitellen - minusta se olisi täysi katastrofi: joko minulla olisi näyttävästi kurjaa tai sitten polkisin itseäni ja minulla olisi piilotetusti kurjaa ja vetäisin vain reipasta iloista roolia ja ehkä jossain vaiheessa suuttuisin kipakasti, tai sitten toiset joutuisivat tai siis jotenkin vain päätyisivät koko ajan olemaan varovaisia ja hissuttelemaan ilmaisuissaan, koska he kaikki kyllä tietävät, miten ahdistavina ja pelottavina koen perheellistymisen prosessit; joka tapauksessa se tapaaminen sujuu epäilemättä parhaiten, jos en ole mukana, ja niinpä olen päättänyt olla menemättä mammagatheringiin - ja mielessäni pyörivät itsepäisesti toisen ystävän sanat, että ehkä onkin niin, etten edes halua yrittää olla perheellisten ystävä, heräsin siihen monta kertaa yön aikana ja olin huolissani siitä, että onko tosiaan niin vaikken oikein tajuakaan sitä tietoisella tasolla, mutta tänään nuo sanat ovat menettäneet merkityksensä, koska olen ehtinyt kävellessä ajatella ja tajuta, ettei se ihan niin ole. On ihan eri asia jutella yhden tietyn ryhmän edustajan kanssa erikseen, siinä on ihan toisella tavalla mahdollista hakea yhteistä pohjaa, kuin tunkea itsensä tilanteeseen, jossa toisten ryhmäinto on (aivan ymmärrettävistä syistä) huipussaan ja jossa itse on ainoa ulkoryhmäläinen, ja sellainen vielä aika itsepäisesti ja varmasti siitäkin huolimatta, että aivot piippaavat koko ajan "virhe". En pidä sellaisista itsetietoisuuden tiivistymistä. Kommunikoin ihmisten kanssa mieluiten sillä lailla että jaksan pysyä joustavana ja empaattisena ja kuuntelevana eikä minun tarvitse mennä sellaiseen defenssiin, että istun kuvaannollisesti sormet korviin tungettuina ja olen vihainen siitä, etten ole osannut välttää näin ilmeistä paskanakkia. Olisi tietysti kätevää olla täydellinen ja kaikesta ärsyyntymätön, mutta se taitaa olla turha toive!

Aurinko on kyllä kummallinen lääkitsijä. Se, mikä tuntuu iltaisin ihan mahdottomalta itkuisuuden ja pelokkuuden ja ahdistuksen spagettioksennusvuorelta, purkautuu aamulla ja päivällä aika helposti selkeisiin yksittäisiin tekijöihin. Mutta hitto että omista rajoistaan kiinni pitäminen on kauhean vääntämisen ja itsetutkiskelun takana. Ei kai se osoita muuta kuin sitä, miten monesti varhaiset yritykset asettaa omat rajat on kyseenalaistettu, kielletty tai tehty naurunalaisiksi. Tai on saatu vain raivokohtaus, ja vähitellen on itse käynyt säikyksi ja alkanut ounastella, että on parempi olla katkera omasta kyvyttömyydestään pitää puoliaan ja vihata itseään sen takia kuin tuottaa toisille kenties levottomuutta tai mielipahaa. Tai varhaisemmassa muodossaan: että on itse hirviö, että oma tahto on jotenkin paha ja hirviömäinen ja tuottaa pelkkää surua ja riitaa ja että siksi se olisi vaimennettava. (Mikä vie aika lähelle itsen eliminoimista.) Mutta toisaalta, rajoista kiinni pitäminen tuottaa vain kenties mielipahaa ja sekin on yleensä hälvennettävissä... yleensähän ihmiset kyllä ymmärtävät, kun jonkin asian selittää, mutta silti aika usein huomaan, että uskon ainakin heti jostakin levottomaksi tultuani jääräpäisesti, että ei, he eivät haluakaan ymmärtää, että he varmasti loukkaantuvat, ja niin edelleen. Se on kyllä rasittavaa! Olisi paljon mukavampaa, jos ensireaktio olisi, että loukkaantuvat jos loukkaantuvat, että se on toisten valinta, jos itse kuitenkin tiedän tarkastelleeni tilannetta monelta näkökannalta ja tehneeni huolellisesti skenaarioita ja päätyneeni lopulta mielestäni parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun kaikkien kannalta.

Onneksi on aurinko ja aurinkokäveleminen, linnunlaulu ja lumesta sulavan veden äänet. Niiden avulla on helppoa virittyä toiveikkuuteen ja päättää tuosta noin vain, yön vatkuttamisen vastakohtana (tai ehkä sen alustamana), että kylläpä vain, minulla on myös oikeus kieltäytyä jostakin kutsusta, vaikka ihmiset kuinka huolestuisivat ja pyörittelisivät päitään. Eivät he voi päättää minun puolestani, koska eivät he elä tätä kehoa eivätkä joudu kuuntelemaan näitä tunteita. (Ja samalla tavalla, minä en voi päättää heidän puolestaan heidän reaktioitaan ja tunteitaan: ne ovat heidän asiansa. Mutta on aika vaikeaa olla ottamatta kannettavakseen toisten reaktioita, suhtautua niihin rohkeasti ja toiveikkaasti.)

Ehkä silläkin on osuutta asiaan, että olen saanut syödä. Huomaan syömisen tuovan itseeni päättäväisyyttä ja tarmokkuutta. Tuntuu, että voisi kävellä maailman ääriin saakka ja lukea kaikki kirjat ja kuunnella vielä kerran elokuvan soundtrackin.

Ja sitten nyt on äkkiä taas yö ja pimeää... mutta se tuntuu levolliselta ja hyvältä. Saa nukkua, luksusta viime yön jäljiltä.

Yleensä olen ollut väsynyt pimeän tullen, mutta nyt olen aika energinen ja hyväntuulinen ja huomaan miettiväni jo huomista päivää ja sen haasteita. Ja ajattelen niitä pienenpieniä reikiä lumihangessa, joihin kurottui joidenkin perennojen pienenpieniä lehdenalkuja vihreinä kuin mitkä. Ehkä ystävä on oikeassa: ehkä kohta voi nähdä krookustenkin kukkivan!

Lempeydestä

Kehonhuollon tunnit tuovat jotakin erityistä elämääni. En osaa tarkalleen sanallistaa, mistä on kyse. Sen kuitenkin tajuan, että viehätys liittyy epämääräisesti lempeyteen ja sallivuuteen. Ei ole yhtä oikeaa tapaa liikkua. Ei ole yhtä oikeaa tapaa olla järkevä. Se, mikä on toiselle luontevaa, tuntuu toisesta vastenmieliseltä ja mahdottomalta. Eri päivinä tarvitsee erilaisia asioita. Kaikki kelpaa, koska liike on sellaista kuin on, kulkee niitä ratoja, joita kulkee.

Jos joku känisee, ettei tapahtuva kelpaa hänelle, ongelma on hänen.

Tulen pitkää kiertotietä siihen risteykseen, josta aikoinaan lähdin järkevän ja kriittisen polulle. Tajuan lähinnä paenneeni jotakin tuolla polulla ja tahtoneeni pompottaa itseäni kuin palloa tiettyyn suuntaan tietyssä rytmissä. (Silloin ajattelin, että se on maailman sydänääni.) Nyt kuuntelen ääniä ja lähden toiseen suuntaan.

Palaan tähän risteykseen usein, joskus minut tempaistaan siihen jollakin näennäisen viattomalla kommentilla. En arvosta enää järjellisyyttä enkä käsitettävyyttä entiseen malliin, koska tajuan, etten käsitä itseänikään enkä omia viehtymyksiäni, en käsitä, miksi käyn näillä tunneilla, tiedän vain niiden tekevän hyvää jollakin epämääräisellä tavalla.

Tällä kerralla tanssimme sanomalehtipaperin kanssa. Ensin saalistamme aarteen lasersäteiden ryteikön läpi ryömien, kiipeillen, harppoen, taiteillen. Sitten paperi on käsissä. Sillä saa tehdä, mitä haluaa. (Ajatella, kuin elämällään...) Lähden kokeilemaan erilaisia tapoja manipuloida, käyn lävitse objektisuhdettani, ehkä sen niin voisi sanoa. Mutta on helpompi kuvata tanssiamme (kyllä, paperi on partneri enemmän kuin joku vieras mies tai nainen, jota en kehtaisi katsoa silmiin siinä pelossa, että sitten haluan maata hänen kanssaan kuitenkin ja enimmäkseen sellainen on epäsopivaa, jommallakummalla voi olla suhde, mutta ihmiset ovat niin kauniita tanssiessaan) verbein: leivon, alustan, halaan, vauvaheijaan, pyöritän palloksi, rullaan palloa selän alla, syleilen, suukottelen, nostan kohti kattoa, annan pallon viedä, puran pallon, silitän suoraksi, heitän lentoon, annan laskeutua, tarkastelen laskeutumisen, pöyhin kaarille, kurkistelen kaarien alle. Kaikkien toimieni sekä paperin ominaisuuksien seurauksena lattiapinnan ja paperipinnan väliin on muodostunut hieno kupolitilojen palatsi, johon siivilöityy valo ja jonka lattia toistaa kahta päällekkäistä tekstiä varjoin. Ryömin palatsin ympäri, koetan painaa pään sivun mahdollisimman tarkasti lattiaan ja tuijotan palatsiin yhdellä silmällä. On kuin seisoisin sen mahtavien kupolien alla pienenpienenä. Sitten rutistan palatsin kokoon ja koetan singota sen kohti kattoa. Se tippuu, kierii. Kierin sen perässä, matkin sen liikettä ja asentoa. Nousen ylös, polvistun pallon päälle, sullon pallon litistyneet rippeet sievästi polvien alle piiloon, pyöräytän itseni vauhtiin, paperi luistaa ja kiepun ympäri villisti sen kyydissä, sitten melon käsillä lattiaa eteenpäin paperikelkka polvien alla. Kun pääsen renkaiden luo, nousen seisomaan, pöyhin ystäväni ja työnnän sen renkaaseen. Rengas heijaa eestaas, ja asetun sen kanssa kasvokkain ja heijaan myös. Lähennymme, loittonemme, lähennymme, loittonemme.

(Nykyään taidan ajatella tätä maailman sydänäänenä, jos jotakin, tätä ja puiden verkkaista kasvua, verenkiertoa ja sensellaista, jotakin muuta kuin kuvauksia jostakin ja kuvausten kriteereitä ja rakenteita. Luut eivät liikkuisi ilman lihaksia.)

Sitten otamme etäisyyttä paperiin ja tarkastelemme sitä kaukaa, kuin maailman ääristä voidaksemme tanssia sille tanssin, joka kertoo sille tunteistamme sitä kohtaan. (Jokaisella salissa on oma myttyaarteensa.) Paperille on helppo tanssia, koska teen minkä liikkeen hyvänsä, se heijaa vastaanottavaisena pesässään renkaansilmässä. Tanssin sen pienen maailman, joka syntyy vahingossa, kun jotakuta vuoroin tuuppii, oikoo ja rutistelee, sen ihmeen, kun tajuaa kurkistaa hänen alleen ja näkee kupolien harjanteet sisältäkäsin ja tuntee kyyristyvänsä mysteerin ääreen. Tanssin sen ihmetyksen, joka seuraa, kun tajuaa, miten pieneen tilaan voi ryömiä pelkällä tahdolla, tanssin nuo kaikki kupoliset, kirjainvarjoiset salit, valo putoaa rintaani lampuista kuin auringosta, tätä tilaa ympäröi salin mystinen tila seinään maalattuine nänneineen ja aukipohjaisine pesineen, renkaineen ja patteripölyineen, jostakin syystä suorakulmaiseksi sommiteltu tila, joka sijaitsee kaupungin korttelirakenteen keskellä, se maan muodoilla, se merien ympäröimänä, kupertuen ja kääriytyen avaruuden valtavaan tilaan, aurinkokuntien hitaaseen vaellukseen pimeän halki. Jos otan suunnan renkaasta tai nännistä tai renkaansilmään nostamastani pallosta, kuka ties tanssin suoraan kaukaista aurinkoa kohti.

Musiikki loppuu.

Loppurentoutuksessa makaan selälläni ja kun puhutaan lämpimästä, kihelmöivästä tunteesta, joka kiipeää sormenpäistä kehoon ja levittäytyy tunnustellen, ajattelen tuota tunnustelua sanomalehtipaperisena peittona, jonka takaa tuntemattomat ihmiset, kauan sitten kuolleet tai ei vielä syntyneet, silittävät kehoni rajoja ja saavat minut tajuamaan kosketuksellaan, että kehoni rajat eivät ole piirustuksen mustia ääriviivoja, kuollutta muotoa, vaan osa tätä hengittävää massaa, jolla kuten paperillakin on omat ominaisuutensa, joiden mukaan se taipuu, litistyy, köyristyy ja punkeaa kaarelle, asettuu telineeseen tai syliin tai lattian varaan. Tapa, jolla lehti koskettaa minua, eroaa jokaisen tutun kosketuksesta. Tällainen kosketus syntyy vain harvoin, pudotettaessa kaikki määreet, kun vieras ihminen kohdistaa minuun hetkeksi lempeytensä ja huomionsa, esimerkiksi kymmenen minuuttia hierontapöydällä maatessa. Tuo toinen ei ole kukaan, hän on vain kosketus, hänestä ei säteile minkäänlaista uhkaa, hän ei vaadi mitään eikä edes toivo. Tutun kosketus tuntuu toiselta, siihen sisältyy aina häivähtävä tuntu toiveista, toisen persoonallisuudesta. Se kaikki vähentää omaa loukkaamattomuutta ja pakottaa kohtuullistumaan ja unohtamaan, kuinka vapaasti voi hengittää ja nauraa. Itkeä, liikkua, tuntea salin kieppuvan ympärillään, maailmankaikkeuden laajenevan ja luhistuvan.

Muistan hämmennyksen, kun eräs ystävä johon olin vähällä rakastua (vastentahtoisesti, totta kai, onko mikään kaameampaa kuin rakastuminen silloin kun jo etukäteen ounastelee, ettei käytäntöjen sopimisesta tämän ihmisen kanssa taida tulla mitään) kysyy, mitä oikein haluan hänestä ja suhteestamme. Ettei hän osaa luovia kanssani, koska hän ei tajua, mitä haluan ja haen. Hän ei osaa pelata tätä peliä - mutta ei tämä ole peli, vastaan.

Paperin luona lattiaa ryömiessäni tajuan yhden mahdollisen vastauksen: voi olla, että aikojen kuluessa, halailun ja rutistelun, ilmaan heittämisen ja telineille asettelun, omaa vartaloa vasten suoristamisen ja sen sellaisen jälkeen haluan tanssia kupolikaton alla. Haluan katsoa tätä melkein kuvitteellista, minimaalista tilaa, jota me synnytimme yhdessä, kun meillä ei ollut yhtään halua mihinkään tiettyyn ja kiehnäsimme syvän luottamuksen tilassa tilassa lähentyen ja loitontuen. Haluan olla venyttävä ja rutistava voima, haluan tuoda ilmaa ja valoa ja yllätyksiä, en tahdo toimia kuten pesukoneen hyödyllinen linko, joka kutistaa villavaatteen venyttämistä vastustavaksi huovaksi, jonka lävitse hehku ei näy, tai kuten terävät sakset, joille senhetkinen muoto ei kelpaa vaan joka leikkaa tontturimssun tai lumitähden.

Vai haluanko? En tiedä, mutta niin näytän toimivan, jos saan vapaat kädet, jalat ja mielen, hieman aikaa ja häpeämättömyyttä ja toisen rajattoman luottamuksen. (Onko sitä, muilla kuin sanomalehdellä? Joskus tunnen sen itsessäni, menen kiitollisuudesta ja onnesta veltoksi, enkä näy sen jälkeen unohtavan niitä ihmisiä enkä lakkaavan luottamasta heihin, vaikka etenisimme toisistamme kauas monin tavoin ja vaikka loukkaantuisin heille joistakin yksityiskohdista kommunikaatiossa ja sitten antaisin ne anteeksi.) Vai kutsuuko paperi minusta nuo teot ja tapahtumat, tanssisinko toisin ihmiskehon kanssa? Olenhan itsekin katto, alleni tulee erilaisia tiloja eri asennoissa lattialla. Ehkä unet syntyvät niistä.

Kotiin kulkiessani mietin, mitä tapahtuisi, jos ihmiset alkaisivat tanssia päivän lehden kanssa sen lukemisen sijaan. Ehkä heidänkin pelkonsa hellittäisivät, ehkä hekin tuntisivat taas jalkapohjansa eläviksi. Mutta jotta niin kävisi, heidän kai pitäisi ensin haluta tanssia, ja niin monet eivät halua tanssia tai haluavat tanssia jollakin tietyllä tavalla, jonka mieltävät oikeaksi tekniikaksi. Mikä siinä kaikessa määräämyydettömyydessä, hyödyttömyydessä ja etukäteismuodottomuudessa työntää ihmisiä luotaan, kuin hylkii? Tuntuuko se pelottavalta vai turhalta vai vaativalta? Vai onko se vain täysin kiinnostamatonta? Vai eikö siihen riitä aikaa, koska velvollisuuksiksi määriteltyjä toimintoja kinostuu vuosi toisensa perään yhä lisää?

En osaa vastata, vaikka itsekin monta vuotta ajattelin tällaisia tunteja jotenkin jollekulle toiselle suunnatuiksi. Minusta tuntui monta vuotta, etten ansaitse lempeyttä, että kuri ja valmiit muodot tekevät minulle parempaa kuin lempeys.

Tämä on yksi niistä kohdista, joissa tuntuu hauskalta ja vapauttavalta huomata olleensa niin väärässä kuin olla voi.