Vapaa perjantai

Ensimmäinen pikkujoulukutsu saapuu. En mainitse tätä siksi, että olisin erityisen sosiaalinen tai innostunut pikkujouluista ylipäänsä. (Itse asiassa en taida muistaa yksiäkään mainitsemisen arvoisia, mikä on hieman sääli, koska se antaa olettaa, että sellaisia tulen tuskin myöhemminkään kokemaan. Ehkä pitäisi olla kokopäivätöissä jossain, että tuntisi oikeasti ihmisiä ja kuuluisi joukkoon pikkujouluissa? Tähän mennessä ne ovat enimmäkseen sujuneet kaavalla ai kuka sä oot, aha, sä oot varmaan just aloittanut meillä, ai mitä neljä vuotta jo, oho mitenkähän me ei olla ennen koskaan tavattu.) Mutta kutsussa on jotain absurdin riemastuttavaa, sillä juhlan päätähdet ovat Mikko Alatalo ja Joulupukki. Molempien nimet on painettu mainokseen isosti. En löydä itsestäni yhtään säiettä, joka hinkuisi tapahtumaan, joten laitan paperin siististi keräyskoriin. Se leijailee malarialääkkeen kuitin päälle. Sataneljäkymmentä euroa.

Kulmahuoneen nurkka on kuorittu. Miehet puuhailevat huoneessa ovi kiinni, koira haluaisi vahtia ovea. Sitten kuivuri humisee. Sen äänessä on hiljainen, kotoinen sävy. Kämppiksen ilmanpuhdistinkin metelöi itsestään enemmän.

Koiran kanssa palatessamme kuuluu syvältä huoneistosta raskaus jyskähdys. Jompikumpi kissoista pakenee jostain kielletystä paikasta. En tiedä, mistä. Ilman kissoja ajattelisin ehkä kummituksia. Oikeastaan niillä ei taida olla kovinkaan paljon eroa.

Mutta ei asioiden edelle. Aurinko paistaa, vaikka on marraskuu, saadaan nauttia siitä kuuluisasta marraskuun valosta, hollantilaismestarien kellastuneesta vernissasta koruilevan luonnon kiehkuroissa, lehtimuodoissa, marjankannoissa. Kävelemme koiran kanssa rantaa, kilo tunkeutuu syvälle kallon sisään, äkkiä on helppoa hengittää, vapaapäivä, asiat järjestyvät kyllä.

Olen tavannut sattumoisin naisen, jota ajattelen siinä kävellessäni. Nainen kouhkaa siitä, miten hänellä on parantamisen lahja. Mutta hän ei halua tehdä sitä työkseen, vaan antaa sen koskettaa vain niitä, jotka ansaitsevat parantua. Kuten sukulaisia. (Hän selittää pitkään ja alentuvasti, miten kaikesta hyvästä, minkä tekee, ei tarvitse ottaa rahaa. Eikä kuuntele, mitä vastaan, kun kysyy jotakin.) Kun nainen puhuu lahjastaan, hänen kasvoilleen leviää samanlainen ilme kuin pikkulapsilla joskus näkee, sellainen sisäänpäin myhäilevä, fantasioiva ilme. Hän ei enää edes puhu minulle, tämä on kaukana kommunikoinnista, mutta ulkopuolisuus ei sillä lailla haittaa, vaan kuuntelen uteliaana.

Mutta sitä en millään voi uskoa, että naisella olisi parantamisen lahjaa. Eihän hän hyvänen aika kuuntele lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Olen tavannut muutaman ihmisen, joiden kohdalla ehkä sanoisin, että he ovat loistavia parantumisen kätilöijiä (minusta näet on järkevämpää puhua parantujista kuin parantajista, samalla tavalla kuin on järkevämpää puhua oppijoista kuin opettajista) mutta heitä kaikkia on luonnehtinut aivan toisenlainen suhde siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Rauhallisinakin he ovat aistineet äärimmäisen tarkkaavaisesti, muutenkin kuin työssään. Tämä ihminen taas kääntyy sisäänpäin. Hän hiljenee monologinsa päätteeksi ja vilkaisee minuun, hätkähtää hereille läsnäolooni ja uteliaisuuteeni, ja kysyy, olenko ennen tavannut ihmisiä, joilla on parantajan tai ennaltanäkijän lahja. (Aivan oikein, hän on vakuuttunut olevansa armoitettu myös siinä lajissa.) Vastaan, että jotkut sukulaiseni, oikeastaan koko äidinpuoleinen linja, on juuri niitä ihmisiä. Mutta etten itse usko lahjoihin, joita ei kehitetä systemaattisesti ja avoimesti. Sitten kysyn asian, joka saa hänet suuttumaan. Kysyn nimittäin, että kun hän kerran rajaa tuon taitonsa vain niihin, jotka ansaitsevat tulla sen parantamaksi, niin mistä hän tietää, ketkä tuon parannuksen ansaitsevat ja ketkä ei. "Jos sinulla olisi sellainen lahja niin tietäisit kyllä, mistä mä puhun", hän ärähtää. Siihen loppuu keskustelu.

Kiitän onneani, siinä tilanteessa, etten ole äitynyt kuvittelemaan mitään tuommoisia itsestäni. Saan jatkuvasti itseni kiinni siitä, että valitsen aika intuitiivisesti jonkin metodin tai kannan ja sitten huomaan aika pian, että oikeastaan olisikin kannattanut tehdä näin. Ei mitään vakavaa, en suutu itselleni, mutta näitä pieniä korjausliikkeitä ja muistan sitten ensi kerralla -lupauksia tulee tehtyä sen verran taajaan, etten mitenkään pystyisi konstruoimaan käsitystä siitä, että minulla on jokin lahja käsissäni. Vaikka se onkin kummallista, että moni äitini asiakas on minun asiakkaakseni ryhdyttyään sanonut, että olen perinyt äidiltä kosketuksen lahjan. Tiedän kyllä, miltä äidin kosketus tuntuu. Siinä on jotakin typerryttävän huolellista ja intensiivistä. Ehkä se on vain sitä, että toinen keskittyy koko olemisellaan työstämään jotakin oman kehon kohtaa lempeästi mutta samalla johonkin toiseen rytmiin suostutellen. Se on aika harvinaista. Mutta ei se tunnu käsien lahjalta, en usko sellaiseen ollenkaan. (Etenkin kun olen aika kömpelö ja suurpiirteinen noin ylipäänsä.) Enemmän se on kai keskittymisen lahja, ajan antamisen lahja. Ja se edellyttää sitä, että myös toinen antaa itselleen ajan, antaa itselleen luvan vain olla ja tunnustella elämäänsä sen tunnin tai kolme varttia tai mistä ajasta nyt sitten onkaan kyse. Jos toinen ei tee niin, minunkaan keskittymiselläni ei ole arvoa pennin vertaa.

Olisi kamalaa päätyä harhaiseen käsitykseen parantamisesta ja parantumisesta... kamalaa ja vaarallista. Vielä kamalammalta tuntuu ajatus, että voisi joskus itse vahingossa ajautua kuvittelemaan, että kykenee näkemään, mitä kukin tässä maailmassa ansaitsee osakseen. Tietysti jossain mielessä, suppeasti, niin voi vielä leikitelläkin - jos vaikka jonkin projektin loppuun saattaminen vaatii uurastusta, niin on aika hupsua kuvitella sen tulevan valmiiksi koskaan työhön tarttumatta. Kai silloin voisi sanoa, että kun ihminen ei kerran viitsi tuon verran nähdä vaivaa, ei hän ole lopputulemaakaan ansainnut? Jorge Bucay taisi kirjoittaa viisaasti jonkun kirjansa esipuheessa, tai jossain kohtaa, äääh tätä muistia, että ihminen on kyllä ansainnut taatusti kaiken hyvän, mikä hänen osakseen on koitunut. Mutta että huonoja, liian vaikeita asioita emme ole useinkaan ansainneet. Tottahan se on, kun asiaa miettii. Ei kukaan esimerkiksi ansaitse joutua väkivallan uhriksi. (Ah, törmään taas tähän, että onko oikein jakaa vankeusrangaistuksia. En usko niihin tippaakaan. Sakoista en jotenkin jaksa välittää, eivät ne ole liian vaikeaa taatusti kenellekään, rahaahan se vain on, mutta vankeusrangaistukset... niiden kohdalla tulee vain surullinen olo siitä, ettei kukaan lapsen, sitten nuoren ja myöhemmin nuoren aikuisen lähiympäristöstä ole jaksanut tai uskaltanut tai osannut puuttua asioihin silloin kuin kehityskulkuun olisi vielä voitu vaikuttaa... tuntuu, että on jo liian myöhäistä.)

No, tällaisia mietin, kun kävelemme koiran kanssa rantaa ja ihailemme laskevaa aurinkoa ja tyyntä liplettä. Pitkästä aikaa ehdin havainnoida, miten lammikon veden väre heittää kallion punaiseen graniittiin noita ohuita, hentoja päällekkäisviivoja, joista Merleau-Ponty on kirjoittanut oivaltavasti. Löydän myös kelon, jonka koko runko on jäkälöitynyt. Keloon on syöty koloja, sellaisia joihin mahtuisi ehkä neljän tulitikun nippu. Myös kolot ovat jäkälöityneet, mutta eivät umpeutuneet, ainoastaan sievästi pehmustuneet vihreänharmaalla norsunihominiatyyripinnalla. Punatammen lehdet pysyvät maahan pudottuaankin kovina ja muodostavat escherläistä pintaa, jolla voi kävellä.

On jännittävää ja huikaisevaa huomata, etten todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, kun palaan Intiasta. Tai Intiassa, mutta sehän nyt on itsestään selvää, etten sitä voi tietää. En osaa kuvitella sitä kaikkea. Olen lukenut siitä paljon, mutta se on aivan eri asia. Tuntuu jotenkin hurjalta rynniä pari kuukautta toisella puolen maailmaa jonkinlaiseen pyjamaan pukeutuneena. Jos ei sitten kuukahda vatsataudissa heti alkuun.

Mutta ei täälläkään kaikki selvää ja loogista ole, nytkään. Näen unen, jossa isä on humalassa entisen kotimme eteisessä. Siihen liittyy paljon tuskaa ja häpeää, enhän ole ikinä nähnyt isääni humalassa, sillä hän juo enintään puolikkaan viinilasin ruoan kanssa, yleensä ei sitäkään. Unessa olen vielä yhdessä entiseni kanssa, ja elän sitä maailmaa, sitä varmuutta ja turvallisuutta, ja sitten kun löydän unessa isän humalassa juhlien eteisestä, ja koetan puhua isälle, mutta hän ei tunnista minua, muistan äkisti kesken unen, että tämän täytyy olla unta, koska en minä enää asu siellä, ei ole sitä varmuutta eikä turvaa, ja jää vain pelkkä häpeä, jota ilmeisesti voihkin sen verran äänekkäästi, että minut herätetään, minkä jälkeen en osaa olla itkemättä. Sänkyyn nostetaan harmaa kolli, siihen on hyvä upottaa hätäiset sormet, se on edelleen olemassa, se asuu edelleen kanssani. Toisinaan kun hyvästelemme äidin kanssa työpäivän päätteeksi, minuun iskee halu sanoa, että haluan pois, haluan takaisin kotiin, haluan olla lapsi taas. Paitsi etten halua sitäkään, kai vain hetken ajan tunnen polttavaa halua olla taas sellainen, jonka ei tarvitse kantaa huolta ja vastuuta ja joka ei aina ensimmäiseksi ajattele, että miltä tuosta toisesta tuntuisi, jos käyttäytyisin näin ja näin, jos kerran voin lempeyttää ja pehmentää lähestymistapaa ilman sen suurempia mahanpuruja. (Joskus kyllä saan puruja, olen aika huono arvioimaan ennalta, mitä kaikkea olen halukas myönnyttelemään. Mutta usein näppituntuma pitääkin.)

Ja joskus, hetkittäin, on tällainen päivä, marraskuun vino valo putoaa naapuruston tiilitaloille ja tulen kentän yli ja muistan että jokin noista taloista on se, jossa olin leikkikoulussa iltapäivät. Koulussa, jonka kieltä en oppinut. Kun muistan sen ajan, tulee äkkiä hyvin ahdistunut ja hätäinen olo. Tuntuu hurjalta, että asun nyt parin kerrostalonmitan päässä tuosta olosta. Ehkä se muuttuu, puhdistuu. En oireile enää Punavuortakaan niin voimakkaasti, talvi Tähtitorninmäellä reititti mielikuvat siltä osin uudelleen.

Ihmeellistä, että saa olla aikuinen ja tulee vapaapäiviä ja voi kävellä ulkona ja kuvata jäkäliä ja escherlehtiä makro-objektiivilla eikä tarvitse jutella kenenkään kanssa jos ei halua. Ei tarvitse olla reipas, ei yhtään mitään pitäisi-pitäisiä. Voi kävellä ja hengittää ja tutkia sitä miellettä, että kirkas taivas muutamin pilvenhattaroin kantaa muassaan kevään ja kesän tuntua ja lupausta.

Uskomattomuus ja varmuus

Mitä pitäisi uskoa, kun yksi lähde toitottaa, että ihminen ei lajityypillisesti nuku parisängyssä vaan pysyisi terveempänä omassa sängyssään toisten kuorsaukselta ja kääntelehtimiseltä piilossa, ja kun toinen lähde taas siteeraa kädellistutkimuksia ja sitä, miten muut kädelliset ja alkuperäiskansat nukkuvat lähestulkoon läjissä, kädenojennuksen päässä toisista? Mistä hitosta sitä voi tietää, kummin nukkuu paremmin, kun on kuitenkin jo jokin ennakkokäsitys... nukkuisiko paremmin sitten tosiaan yksin-sängyssä, jos tietäisi, että voi hiipiä hämärän läpi toisiin huoneisiin toisten luo, kenellä on nykyään toisia toisissa huoneissa, umpioiden ovissa on lukot ja turvalukot.

En haluaisi uskoa mihinkään.

Vaan kun kävelee lehmusten alta ja uskaltaa pitää kädestä, uskaltaa uskaltaa, vaikka voisi tulla joku asioista etääntynyt tuttu vastaan tai äiti vastaan ja mitä sitten sanoisi, ehkä vain hymyilisi, irrottaisiko käden tai jotakin, voiko siitä olla varma, ei kai, uskaltaa kuitenkin pitää kädestä kiinni ja hymyillä, sanon että olet nielaissut auringon, silloin voi olla varma, että tämä tuntuu joltakin. Ryhtiä ei joudu ajattelemaan erikseen. Se kantuu.

Ei tässä kohdin saa tuntumaa mihinkään päättämiseen, ratkaisuun, uskon hyppyyn. Mitä hengitän ja ryhdistyn, ellen varmuutta jostakin?

Illalla makaamme laumassa pedillä, tyttö sanoo ymh ja painaa poskensa vatsalleni, vaatteiden päälle, oma pääni pojan vatsalla, musiikki, paistuvan punasipulin tuoksu. Piiraan reunalla kuplii ylenmääräinen rasva sinertäen punasipulin väriä. En nukahtaisi lainkaan, mutta tiedän lauantain työpäiväksi, jokin ei vain halua uskoa siihen, ei viiden päivän kouluviikon ja flyygelin äärellä improten steppaamisen jälkeen. Kenkien ääni on niin kova verrattuna flyygeliin, niin epälyyrinen, kalkattava. Ei ihme, että valvottaa. Nyt on lauantai, istun töissä ja luen ruokatunnilla uutisen unesta. Sinnittelen kohti iltaa ja lyhtyjuhlaa. Nukahdanko siellä jonkun syliin? Minut on luvattu kantaa pois, jos nukahdan kesken kaiken.

Lyhdyt, pimeä ja kynttilät, poissaolevat ystävät ja nämä tässä, odotan iltaa, varmasti.

Elämän tunnussäveliä eri aikakausilta

Joskus keskustellessa tai etenkin lukiessa toisten lyhyitä muistiinpanoja (teksti on hitaampi, siinä ei tarvitse miettiä, hyväksyykö toinen reaktioni) tajuaa viiltävän selkeästi, miten vieraiksi mantereiksi toiset ihmiset jäävät pakostikin. Eivätkä vain toiset ihmiset, itsekin. Kun toinen kertoo, keihin hänen oli vaikeaa samastua lukioikäisenä tai miten häntä harmittaa, että yksi ylioppilaskirjoitusten arvosanoista ei ollut laudatur, särähtää vierauteen. Ei siksi, että itse olisi kaikkien kanssa suvereeni ja ettei koskaan olisi epätyytyväinen, ehei. (Hassu ajatus, muuten, liekö mahdollinen...) Pikemminkin, koska oli vieläkin angstisempi ihmisten suhteen ja koki vierautta hyvien arvosanojen kanssa. Minusta ne arvosanat ovat aina tuntuneet jotenkin... petkuttamiselta. Koska en koe itseäni mitenkään fiksuksi. Se on vähän hassunkurista, jos katsoo kouluarvosanojani, etenkin suhteessa siihen, miten vähän olin koulusta kiinnostunut. (Miksi olisin ollut, kun mietin suuren osan aikaa, että oikeastaan täytyy olla valtava kosminen virhe, noin henkkoht perspektiivistä siis, että olen elossa, kun kaikille olisi parempi, jos en olisi.) Tai sitä, millä innolla minua oltiin tunkemassa peräti kolmeen eri erikoislukioon.

Ymmärrän, että minuun on iskostettu aika varhaisessa vaiheeessa ulkoakäsin tämä tyhmyyden ajatus, koska se vie suuren osan päättäväisyyttä ja olin lapsena hurjan omapäinen ja aikuisia ympärilläni rasitti tuo omapäisyys. Mutta vaikka nykyään tiedän, etten ole ihan niin tyhmä kuin millaiseksi säännönmukaisesti koen itseni, en edelleenkään onnistu mallintamaan itseäni ihmiseksi, jolle oppiminen olisi helppoa tai jolla olisi mahdollisuudet kiinnostuessaan ottaa selvää vaikka mistä. Minua ei harmittanut saksan huono arvosana, minua ällistyttivät muut laudaturit. En voinut uskoa, etteivät kokeet olleet jotenkin menneet sekaisin. Olin saanut jonkun muun arvosanan. Eikä tämä tapahtunut vain ylioppilaskirjoituksissa, vaan kaikissa kokeissa. Se jotenkin horjutti todellisuudentajuani. Mutta en ollut valmis muuttamaan uskomuksiani vastaamaan kokemusta, ehdollistus oli edelleen liian vahva. Todellisuuden aistin vain siinä kokeessa, josta sain kutosen, ja jonka tein yli kolmenkymmenenyhdeksän asteen kuumeessa. Silloin ajattelin todellisen luontoni ja tyhmyyteni paljastuneen ja itkin helpottuneena ja ajattelin, että nyt minut viedään lastenkotiin, koska vanhemmat eivät enää tahdo nähdä minua. Olin paljastunut! Ei tarvinnut enää jännittää!

Tietenkään minua ei lähetetty lastenkotiin. Vanhemmat lohduttivat tuosta kutosesta ja pitivät sylissä. Kun seuraavan kokeen numero oli kiitettävä tavalliseen malliin, he eivät halanneet, antoivat vain rahaa. (En saanut viikkorahaa, sain rahaa kiitettävistä koearvosanoista.) Ostin koko rahalla karkkia, kuten aina. Salmiakkia. Siitä tuli nopeasti paha olo. Istuin vintillä, katselin hyörinää ampiaispesän luona, söin salmiakkia ja oli tyhjä olo. Vintillä sai olla rauhassa, siellä ei huutanut edes teevee. Tiesin, että minun olisi pitänyt olla iloinen, mutten osannut. No, oli sentään salmiakit.

Näin jälkeenpäin tuntuu kummalliselta ajatella tuota mielenmaisemaa. Lapsilla on niin hurjia pelkoja.

Tietysti tilanne korjaantui vähitellen. Kun riittävän moni ihminen oli toistanut, että minulle lukuaineet ovat helppoja, aloin miltei itsekin uskoa sen. Mutta vain miltei. Kokemuksellinen puoli uskomisesta puuttui, se oli sellaista hauki on kala -hopotusta. En vieläkään täysin osaa ymmärtää, millaista olisi aidosti kokea itsensä lahjakkaaksi tai hyväksi jossakin. En yksinkertaisesti pääse tuohon kuvitelmaan sisään. Tiedän kyllä, että joskus jokin tehtävä tuntuu helpolta, esimerkiksi päättelyä testaavat osiot persoonallisuustesteissä. Fysioterapian pääsykokeessa kuuntelin muiden tuskailua niiden jälkeen ja istuin yksinäisenä siinä rupattelevassa seurueessa: minusta ne olivat helppoja, heistä mahdottomia. Ei sellaista voi sanoa ääneen. Mutta en osaa jotenkin ajatella, että olisin hyvä niissä, tästä helppoudesta huolimatta. Jokin siitä puuttuu, siitä siihen saakka päättelemisestä.

Tuo toinen kirjoitus, jota jäin pohtimaan, tai ei, joka pikemminkin jäi soimaan mieleeni, kertoi suhtautumisen vaikeudesta tietyntyyppisiin ihmisiin nuorempana. Kun vastasin kirjeeseen, kirjoitin, että niin, näitä kai on kaikilla. Mutta asia jäi pyörimään. Tänään sitten havahduin unesta tuohon ajatukseen ja sen kaikuun itsessäni: aivan kuin unen aikana olisi muovautunut vastaus, kinostunut riittävästi materiaalia kaikesta minkä muista ja mitä olen psykologiaa lukenut. Miten tarkasti valikoinkaan ystävät teininä! En hyvin, vaan tarkasti. Oikeastaan taisin tuntea syvää vierautta kaikkia muita kohtaan lukuun ottamatta niitä, jotka olivat jonkin verran itsetuhoisia. Oli minulla muutama ponteva ja iloinenkin ystävä, joilla oli unelma mm. opiskelupaikasta, mutta tunsin heidän seurassaan viiltävää pelkoa siitä, että jos he tajuaisivat, miten epätoivoinen ja eksyksissä olen, he hylkäisivät minut siihen paikkaan. Koska kuten vanhemmat sanoivat joskus asiasta kertoessani, niin ei saanut tuntea, kaikkihan oli hyvin, koulu meni hyvin, minulla oli mukavia harrastuksia, pääsisin opiskelemaan ihan mitä vaan halusin. (Vaikka vanhemmat eivät pitäneetkään siitä, että menin lukioon, koska se tarkoitti taloudellista epävarmuutta. Oppisopimuksella olisin voinut heti alkaa tienata omat rahani ja muuttaa yksiöön pois heidän jaloistaan ja heidän rahojaan kuluttamasta.) Kaikki oli hyvin, miksen ollut onnellinen? Niin, hyvä kysymys. Mutta koska en osannut olla onnellinen, kaikki ei tuntunut olevan hyvin. Hyvät arvosanat tuntuivat toisten petkuttamiselta. Oikeastaanhan minun olisi pitänyt olla kuollut, joten todellisuudessa oli ilmeinen virhe eikä siihen oikein voinut luottaa. Itsetuhoisten ystävien sisäinen ja ulkoinen elämä sentään oli kohdakkain: he viiltelivät käsivarsiaan tai söivät ulostuslääkkeitä laihtuakseen tikuiksi, he olivat oikeutetusti traumoittuneet miehistä koska heidät oli puijattu seksisuhteisiin jo ala-asteikäisinä, heidän numeronsa olivat huonoja, joten he saattoivat sentään koherentisti tuntea itsensä tyhmiksi ämmiksi. Oikeastaan vain näiden ystävien kanssa osasin olla rento, vaikken oikein päässyt heidänkään maailmaansa: minulla oli ihan liian hyvät numerot, vanhempani eivät eronneet rymisten, enkä osannut vahingoittaa itseäni kehon tasolla muuten kuin syömällä roskaruokaa, mitä nyt tuskin kukaan muu, toisesta perhetaustasta tuleva, voisi tunnistaa niin kapinalliseksi eleeksi kuin minä sen käsitin. (Meillä kotona ei koskaan syöty valkoisia vehnäjauhoja tai niistä tehtyjä leipiä, mitään friteerattua, ei koskaan juotu limuja tms. - meillä syötiin terveellistä kasvisruokaa ja juotiin sokeroimatonta mehua. Minulle siten esimerkiksi ranskanperunoiden syöminen limua juoden oli aivan ravisuttava teko. Vahinko vaan tätä ravistusta ei nähnyt kukaan muu kuin vanhempani, ja hekin tarkastelivat sitä ei-niin-ylevästä "olet kyllä jo nytkin aika pyöreä, sinun pitää katsoa tarkemmin mitä suuhusi pistät koska ylipaino on vakava terveysriski ja suojaravinteista pitäisi jaksaa kantaa huolta" -näkökulmasta.) Irtosuhteissakin olin naurettavan tarkka tautiriskistä - miksi ihmeessä, kun kuvittelin kuolevani aivan pian?

Minulta vei aika kauan tajuta, etten jollakin tasolla halua kuolla sittenkään, vaan elää. Että voi olla nainen vaikkei tahtoisikaan säännöllisin väliajoin kuolla. Ja että voin muovata elämää näköisekseni, sellaiseksi että kuoleminen ei tunnu sitä houkuttelevammalta vaihtoehdolta. Olin kaksikymmentäyksi, kun tajusin, etten tahdokaan kuolla, että itse asiassa tahdon aika vahvasti elää ja kokea asioita, vaikka ne tuntuisivatkin pahalta ja vaikkei sillä kaikella olisi edes mitään merkitystä. Mutta vei vielä aika kauan ennen kuin hyväksyin sen tarkoittavan, että itsestään huolehtiminen ja itselleen armeliaisuus on okei. (Jälkimmäistä harjoittelen edelleen aika alkeistasolla; se on uusi proggis, aloitin sen ehkä kolmisen vuotta sitten.) Hammaslääkärillä käyminen ja ystävyyssuhteiden solmiminen ei ole vain naurettavaa kuolemanpelkoista pikkuporvarillisuutta vaan ihan järkevää toimintaa.

Minusta tuntuu, että olen onnistunut tässä asiassa paremmin kuin itseni fiksuksi kokemisessa. Se on hyvä, koska tämä asia tuntuu näppituntumalla tärkeämmältä. On tärkeää haluta elää, janota kokemuksia ja tahtoa auttaa toisia.

Mutta kaikella tällä on seurauksensa: en osaa esimerkiksi kuvitella nuoruutta, jossa ihminen olisi toiveikas, suunnittelisi tulevaisuuttaan ja iloitsisi elämästä. Se kuulostaa kertakaikkisesti paradoksaaliselta. Vaikka tietysti kun katselen ympärilleni, havaitsen, että sellaisia nuoria ihmisiä todella on olemassa. Tuntuu jotenkin niin hurjalta, että itse on saanut tuosta toiveikkuudesta ja ilosta kunnolla otteen oikeastaan vasta parin viime vuoden aikana, iässä jossa mielellään sanotaan hakemisen jo olevan ohi, ruuhkavuosissa. En tarkoita tietenkään, etten olisi iloinnut ja jännittänyt asioita sitä ennenkin, mutta vasta nyt siitä on vahvistunut ikään kuin elämän perusväri. Osin kyllä olen aika raivoissani itselleni, koska huomaan tämän tunnussävelen kantavan edelleen menneisyyden reppua: "saan olla iloinen ja toiveikas ja haluan elää ja kokea, itkeä ja nauraa, ja etenkin nauraa, ja saan tehdä niin, vaikken olekaan niin fiksu kuin tällaisella elämäntyylillä pitäisi olla." Olen pohtinut viime päivinä tulevaisuutta ja nojannut leukaa kämmeneen käännöksen ääressä ja miettinyt niitä muutamaa ystävääni, jotka ovat käsitteellisesti teräviä kuin partahöylät ja osaavat olla ylpeitä omasta työstään, kulttuurisuuntautuneisuudestaan, ja jotenkin varman oloisia ratkaisuistaan. Voi tietysti olla, että tämä on vain illuusio. Mutta sellaisen vaikutelman yhtäkaikki saan heidän reaktioistaan. Itse en jotenkin osaa olla ylpeä ratkaisuistani enkä onnistumisista, ne tuntuvat häkellyttäviltä onnenkantamoisilta, jonkinlaiselta bluffaamiselta, ikään kuin olisin kuitenkin sen verran typerä, ettei tämmöisen elämän pitäisi oikeastaan onnistua minulta.

Se on kummallinen tuntu. En haluaisi tehdä uraa, mutta minusta tuntuu, että minun olisi pakko, koska muutkin suostuvat siihen yleensä. Paitsi jotenkin poikkeavan lahjakkaat, mutta heihin taas en mitenkään osaa samastua. Ainoa keksimäni keino, jolla voin oikeuttaa itselleni tämän elämän, on kummasti mutkan kautta perusteleminen: Näin tämä nyt vain on sattunut menemään. Elämä heittää ja kantaa. (Ei, en halua uskoa tähänkään, olen kyllä tehnyt töitä ja ottanut asioista selvää ja opiskellut pitkään vaikeaa alaa saadakseni tällaista elämää, vaikken opiskellessa uskonutkaan siitä koituvan minkäänlaista hyötyä opintotukea lukuunottamatta: opintotuki on minusta aina tuntunut isolta rahalta niin pienistä ponnistuksista ja niin laihasta hyödystä.) Tässä sitä nyt ollaan! Ja vaikka olenkin tyhmä ja itsepäinen enkä tunne kuuluvani tähän vapaaseen ja älykkääseen joukkoon, siinä nyt kuitenkin ulkokohtaisesti tarkasteltuna sijaitsen. Ei minun siis tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että saan tehdä töitä kotona pyjamassa. Eivät muut ihmiset ajattele, että se on petkuttamista ja että minua pitäisi oikeastaan rankaista sen takia. (Vaikka vanhempani ovatkin pettyneet siihen, ettei minusta tullut mitään; heistä joudun tekemään työtä kotona ja heitä surettaa se, ettei minulla ole vakivirkaa.) Ja jos muut ihmiset eivät ajattele niin, miksi ihmeessä minunkaan pitäisi ajattella niin?

Huooh, miten monimutkaista! Jotenkin hupsua myös. Mutta en oikein osaa silittää ajatuksiani suoriksi, liekö ikinä opinkaan... ehkä tarvitsisin ammatinvalintapsykologin sijaan ammattiinsopeutumispsykologin? Tai itseluottamuspsykologin? Vaikka uskon kyllä, että vähitellen nämäkin asiat ratkeavat, tai jos eivät ratkeakaan, olen ainakin tottunut elämään niiden kanssa, aina vähän ulkopuolisena ja tuntien, etten oikeastaan ansaitsisi näin ihanaa elämää.

Tuntuu niin hassulta, että monet ihmiset, joiden kanssa juttelee ja neuvottelee asioista, näkevät vain sen puolen minusta, joka on nyt enemmän esillä. Joskus tuntuu jopa siltä, etten enää pääse entisiin oloihini mitenkään käsiksi, paitsi silloin kun luen jonkun toisen jostakin kaukaisesta ajasta kirjoittaman virkkeen, luen sen kerran ja toisen ja kolmannen, ja solahdan hämmennykseen: ei, ei se noin mene, eihän se noin voi mennä... ei se ainakaan tuolta tuntunut. Tai että myönnän kevytmielisesti jotakin: joo, noinhan se juuri menee. Ja sitten kuluu muutama yö ja äkisti tajuan, miten julma koko kuvio on ollut.

Monissa psykologian kirjoissa, joiden kanssa olen tehnyt töitä, on korostettu erästä seikkaa, joka askarruttaa itseäni: Sitä, miten usein ihmiset hakemalla hakevat itselleen sellaisen ystäväpiirin, joka jotenkin vahvistaa hänen kiintymyssuhteitaan luonnehtivia ongelmia. Ja miten usein käy niin, että jo valmiiksi ongelmiin ajautuneiden ihmisten sosiaalinen turvaverkko ei tuekaan heidän muutostaan positiiviseen suuntaan, elämän hallintaan ottamiseen ja toiveikkuuteen, vaan pikemminkin painostaa ihmistä ujumaan yhä syvemmälle ongelmiensa vangiksi. Joskus tämä sanallistetaan kirjoittamalla, että turvallisia kiintymyssuhteita kokeneet ihmiset eivät helpolla suostu hyväksikäyttäviin tai muulla tavoin heitä vahingoittaviin suhteisiin, kun taas kiintymyssuhteiltaan pääosin turvattomat ihmiset eivät osaa etsiä eivätkä tunnistaa turvallisia suhteita,niiden vaatimisesta nyt puhumattakaan. Joskus taas tästä asiasta puhutaan empatian ja empatiakyvyn kautta: vasta kun ihminen oppii tunnistamaan empatian, hän voi alkaa pitää silmällä sitä, että päästää lähelleen vain tavoitteitaan tukevia, empaattisia ihmisiä. Ehkä nuo käsitteet ovat liian robusteja, siltä se tuntuu. Asian voisi sanoa kai näinkin: on mukavaa oleilla seurassa, jossa voi tuntea olonsa kotoisaksi. Valitettavasti kotoisa voi tarkoittaa myös toivottomuutta vahvistavaa. Minusta esimerkiksi jako empatiakykyisiin ja empatiakyvyttömiin on ihan liian karkea. Moni ihminen ei kykene olemaan kovinkaan empaattinen vieraalla tavalla eläviä ihmisiä kohtaan, mutta samankaltaisuus palkitaan empaattisella suhtautumisella. (Vieraus on aina haaste empatialle, ja minusta tuntui hyvältä lukea terapeuttien ohjeissakin oikein teroitettavan, että jos empatia ei muodostu luonnostaan, siihen pitää pyrkiä tahdonalaisesti. Jos empatian pitäisi tuosta vain onnistua, se tarkoittaisi myös, että jokainen meistä olisi luultavasti todella huono ja empatiakyvytön ihminen, koska kai jokaisen empatia välillä horjuu ja pettää. Kyse on enemmän tahdosta kuin kohtalosta; tämä on tärkeä näkökohta.)

Uudessa SK:ssa on kiinnostava juttu joukkoon sopimisen ja joukosta erottumisen tunneskaalasta. (Sk 8/2009, s. 18-19.)

Arvostettu tiedelehti Neuron esitteli äsken tutkimuksen, jossa havaittiin, että muiden kanssa eri mieltä oleminen aiheuttaa aivoissa samanlaisen "virhereaktion" kuin esimerkiksi väärän vastauksen havaitseminen kokeessa.

Tämä negatiivinen reaktio viestittää sosiaalisesta virheestä: on tullut olluksi erilainen kuin muut. Samalla aktiivisuus vähenee niillä aivojen alueilla, jotka liityvät palkitseviin kokemuksiin.

Samassa jutussa kerrotaan, miten koehenkilöt olivat testeissä muuttaneet vastauksiaan muun ryhmän suuntaan toisella kiekalla kuultuaan toisten mieltymyksistä.

Ehkä näillä "virheilmoituksilla" on tekemistä sen kanssa, millaiseen seuraan ihminen hakeutuu? Jos tuntee itsensä kovin epäonnistuneeksi, tyhmäksi ja itsetuhoiseksi, iloisten ja toiveikkaiden ihmisten seura saattaa tuntua täysin karmealta, rasittavalta ja lannistavalta. (Muistan tämän olon.) Jokainen "en osaa ajatella noin" nivoutuu ehkä epäonnistumisen tuntemuksiin, minän virheellisyyden syventymiseen. Sen sijaan jos seura on itsetuhoista, toivotonta ja pahojen vibojen kanssa painiskelevaa, itseään ei tunne niin vihoviimeiseksi ja virheelliseksi. Surullista tässä on vain tuo, että oma mielenmaisema ja arviot elämästä virittyvät entistä enemmän tuohon ongelmien kanssa painimiseen. Omien ongelmien lisäksi itseen suodattuu vielä koko joukko uusia haitallisia käyttäytymismalleja ja ajatuskuvioita. En tiedä, ehkä joku on sillä lailla itsetietoinen ja varovainen, ettei hänelle kävisi näin, mutta huomaan itse kyllä käyttäytymiseni hitaasti poimivan itseensä elementtejä ympäröivistä ihmisistä, joihin samastun. Se tapahtuu vaivihkaa, usein sen huomaa vasta jälkikäteen.

Mikä dilemma - että toisaalta tuntee olonsa kotoisaksi vain seurassa, jossa ei ole sallittua kokea empatiaa, ymmärrystä ja tahtoa ponnistella kohti itsensä ylittämistä. Ja että toisaalta voi suodattaa itseensä empatiaa, ymmärrystä ja tahtoa ponnistella kohti itsensä ylittämistä vain sellaisessa seurassa, jossa tuntee itsensä hyvin virheelliseksi, vääräksi ja omaa typeryyttään ja lyhytnäköisyyttään häpeäväksi. (Ne saattavat olla vaikeassa tilanteessa jo liiallisia kokemuksia, eikä voi vain odottaa, että ihminen pystyisi ottamaan ne vastaan tyynesti. Jos stressi on jo muutenkin kova, on aivan luonteva itsen suojausmekanismi väistellä tällaisia tuntuja aiheuttavia tilanteita. Niille voi antautua vasta kun on niihin valmis, riittävän rauhallinen ja toiveikas. Ja jos seura ei koskaan tue tällaisen mielentilan saavuttamista eikä itselle ole selkeää, että itseään voisi vieroittaa tuosta seurasta ja että saattaisi olla hyödyllistä ylipäänsä kokea tuollaisia oloja, jotka tuntuvat aiheuttavan käyttäytymistä, josta tyypillisesti rankaistaan ja syyllistetään, kuten itkemistä - - - mikä katkaisee kierteen?)

Onneksi on kirjat! Minusta tuntuu, että kirjat pelastivat minut. Ja se, etten koskaan lannistunut lopullisesti, että minussa oli edelleen muistikuva pienestä tytöstä, joka istuu kyykyssä isoäidin kasvimaalla ja kitkee ja laulaa silkkaa iloaan pääskysten alla. Tytöstä, joka kelpaa sellaisenaan, koska on kesä eikä isoäiti odota mitään suorituksia. Kuvittelin vain pitkään, ettei se lapsi enää kelvannut, että piti olla aikuinen, kaiken aikaa kiinnostumassa, lukemassa, todistamassa älykkyyttään, en ole kokenut osaavani niitä, vaikka aloinkin opiskella filosofiaa ja vaikka valmistuin ja kaikkea. Ja huomaan, että ajattelen olevani edelleen se lapsi, ennen kaikkea se lapsi. Miten se lapsi lukisi Platonia ja Spinozaa? Tarkistaisi termejä? (Kumma kyllä mieleeni nousee kuva, isoäiti makaa patjalla lattialla kammarissaan, pitää sydänalastaan kiinni, voivottaa. Rubiinikorvakorut makaavat pisamaista kaulaa vasten. Kello tikittää. Tuo sama lipasto, joka on huoneessani nyt, isoäidin itse nikkaroima, seisoo keltaista seinää vasten. Sen ylimmässä laatikossa on jasmiinisaippua kääreissään, saan haistella sitä, kun haluan. Istun risti-istunnassa ja katson vuoroin isoäitiä ja vuoroin isoäidin tuhkimoa esittävää ristipistotyötä seinällä, kehyksissä. Helle. Rukoilen mielessäni, että Jeesus ottaisi isoäidin jo luokseen. "Elä nyt vaan istu", isoäiti sanoo. Otan hyllystä Humisevan harjun ja jatkan lukemista. Tai Valitut palat. Siellä ei ole lastenkirjoja. Siitä huolimatta elämäni särähtää rikki siinä kohdin kun lakkaan viettämästä kesiä siellä. Isoäiti on ainoa perheenjäsen, joka kirjoittaa minulle ollessani Lontoossa töissä.)

Ei, nyt on noustava sängystä. On laskiainen, eivät asiat kirjoittamalla selviä. Kirjoittaminen kyllä kiinteyttää niitä ja voimistaa tahtoa tehdä jotakin, mutta tarvitaan enemmän aikaa, enkä voi koko sen aikaa vain kirjoittaa blogia. On mentävä, ilahduttava ulkoillessa, ruokittava pientä tyytyväistä tyttölasta, jotta jaksaa altistua hyvää tekeville ihmissuhteille, joissa tuntee itsensä yhtäkaikki vialliseksi kiireestä kantapäähän.