Eksoottisesta

Joskus herää tajuten jotain olennaista, tai ainakin olennaiselta tuntuvaa. Nyt käy taas näin. 

Mutta tajuaako jotain olennaista, vai kertaako vain jotain vanhaa? Vaikeaa sanoa. 

Joka tapauksessa: On ihminen, jota olen ikävöinyt joskus. Aiemmin näimme jatkuvasti, vähintään viikottain, ja jaoimme ties mitä asioita. Sitä ikään kuin oli toisen perheen jäsen naimakaupan kautta ja sitä kautta pääsi näkemään toisenlaista todellisuutta vilauksen. Ja näemmä, edelleen, prosessoi sitä, mikä siinä oli erilaista. 

Nyt herään oivallukseen, että näin hänet itkemässä ainoastaan silloin kun jollekulle toiselle tapahtui tai oli tapahtunut jotain pelottavaa. Kuolema, raiskaus, vakava sairastuminen, ero pitkästä suhteesta. Kaikkea tuollaista, mikä uhkaa murtaa ihmisen. (Tai ainakin vie kesannoimaan määräämättömäksi ajanjaksoksi. Joskus mietin, kesannoiko tiettyjä tapahtumia lopun ikäänsä.) Herään tajuamaan, etten nähnyt hänen kertaakaan parkuvan sitä, miten hän vihaa itseään, miten hänen kuuluisi kuolla, miten kauhea hänen osansa, miten joku on loukannut häntä tai miten hän on loukannut jotakuta toista. Minulle, se sanottakoon, tällainen hyvin säädellyn naisen malli oli täysin vieras. Niin vieras ja eksoottinen, että näemmä voi aivan helposti kulua liki pari vuosikymmentä tajuta, ettei tajunnut jonkun tekevän niin. En kuullut koskaan hänen sanovan, että hän joutaisi kuolla, tai että muiden mielestä hän joutaisi kuolla. En, vaikka hän oli välillä sairauslomallakin. Sellainen ei tarkoittanut hänelle kuolemantuomiota. 

Makaan sängyssä, kääntyilen. Käyn läpi yksityiskohtaisesti niitä aikuisia, jotka tunsin lapsena. Kyllä. Kukaan heistä ei itkenyt tuolla tavalla kuin tämä ihminen. 

Enkä nyt tarkoita, että kuvittelisin, etteikö tällä ihmisellä olisi elämässään vaikeaa tai etteikö hän joskus olisi tuommoisiakin ajatellut. Ei, se ei ole lainkaan se, mitä oletan. Totta kai kaikilla on hankalaa. Ei kukaan tule tänne osaansa valmiiksi harjoitelleena. Tarkoitan tätä: sekin on jo aika tavalla, ettei kippaa sitä hankaluuttaan kenen tahansa vastaantulijan niskaan dramaattisesti itseään yhä lisää kiihdyttäen. Omien lastensa, naapurinsa, työkaverinsa. Mikäli mistään mitään tiedän - ja elimme aika lähekkäin - niin hän ei tehnyt siten. (Ja ehkä sen peilikuvana, seurauksena, oli sitten kaikenlaisia tapaamisia ja menoja, ylioppilasjuhlia joka kevät ja sen sellaista, kaikkea semmoista, mitä en ollut ihmisten tiennyt tekevänkään, hyväntuulisia menoja joita ei edeltänyt itseviha, halu leikellä omia läskejä, itkeskely ja toisten syyttely, valtava kiihtymys ja kaikesta ison numeron tekeminen.)

Tämän ihmisen järkyttynyt tunnereaktio, yhdessä Kalifornian-naisen tunnereaktion kanssa heidän kuullessaan jostain läheisilleni tapahtuneesta, oli se, mikä havahdutti minut itseni siihen, että jotkut tapahtumat menneisyydessäni olivat sellaisia, että niitä sai surra. Tarkoitan tätä: minähän siinä kerroin tapahtuneesta. Molemmat näistä ihmisistä purskahtivat itkuun ja huomasin äkisti lohduttavani jotakuta toista sellaisesta, mistä ehkä jossain toisessa tilanteessa, kirjallisuudessa esimerkiksi, olisi voinut kuvitella toisen lohduttavan minua. Minähän niiden asioiden kanssa kasvoin,  niiden normaaliuden kanssa, mistään muusta mitään tietämättä. Molemmat itkuun purskahtamiset olivat niin outoja, samoin sanat, että toinen on niin pahoillaan. Pahoillaan mistä? Olin ymmälläni mutta vähitellen näiden reaktioiden myötä, niitä miettiessäni, vyyhti alkoi purkautua ja itkin ensimmäistä kertaa jotain sattunutta. 

Ehkä se kaikki juontaa juurensa siihen, mitä eilen tapahtui. Kaikki meni pieleen, siltä tuntui. Tietenkään kaikki ei mennyt pieleen. En esimerkiksi saanut sydänkohtausta, kukaan ei kuollut tai loukkaantunut, eronnut tai edes riidellyt. Kissat rumisivat toisiaan takaa ajaen, mutta niinhän ne tekevät joka päivä eikä se minua itkettänyt. Olin nukkunut tosi huonosti, pää oli täynnä lasinsirpaleita, maisema harotti, valot porautuivat silmiin pintojen selkiyttämisen sijaan. Mokasin kurpitsan kypsentämisen, unohdin painaa yhtä nappia. Lähdin kävelemään koiran kanssa mutta kakkahätä ajoi meidät takaisin kotiin. (Minun kakkahätäni, ei koiran.) Ja jouduimme lähtemään uudestaan. Aika ennen töihin lähtöä oli kortilla eikä uuni ollutkaan alkanut kypsentää kurpitsaa. Paniikissa heitin kurpitsan uunista jääkaappiin ja aloin etsiä kattilaa pastan keittääkseni. Kattila oli lattialla likaisena, ja kun koetin tiskata sitä täydessä tiskialtaassa, se lipsahti kädestäni ja kippasi kuumat saippuavedet päälleni. Tässä vaiheessa aloin itkeä. 

Tämä on se naisen malli, johon olen kasvanut, ei itsensä kannatteleminen.

Ja vaikka olen nykyään kohtuu hyvin säädelty, ainakin jos vertaa tilanteeseen joskus ennen, välillä itken lohduttomasti hetken, niin kuin nytkin. Vompsu ehti huomata, että romahdin, ja sitten tunsin syyllisyyttä, että hän huomasi. No, turistin nenän tyhjäksi kyynelistä, vaihdoin kuivaa päälle ja palasin keittämään pastat, kauhoin ne naamaan ja kaahasin pyörällä lumimaiseman läpi asemalle ja ehdin juuri ja juuri työjunaan. Työ palkitsi, kuten se tekee, takaisin palatessani ihmettelin enää, miten minulla olikin niin kurja olo. 

Luulen, että se johtuu isommassa kuvassa siitä, että salaojaremontti loppui. (Ja pienemmässä mittakaavassa siitä, että nukuin edellisyön surkeasti. Väsymys, se tiedetään, vie emootioita hankalaan suuntaan, ja loogistahan se on: emootiot ovat informaatiota omien voimavarojen ja tilanteen vaatimusten suhteesta.) Kaikki siihen liittyvä jännitys on edelleen läsnä kehossa. Kaikki se meteli ja hiekka, kaivinkoneiden vilkkuvat valot. Ja koska olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni siinä tutussa, osaan purkaa vasta, kun vaara on ohi. Niin kauan kuin jännite pysyy yllä, en rentoudu sen vertaa, että saisin itkettyä. Siinä olen erilainen kuin kasvuympäristöni. En itke ennen jännittävään lähtemistä, lähden hyvillä mielin mutta jo pian ylivirityn niin, että jälkikäteen, rentoutuessa, itken ja tärisen vähän. En pidä sitä mitenkään vaarallisena mutta kieltämättä olen vanhetessani koettanut opetella sitä, että rallaamisen ja jälkikäteen itkun sijaan voikin levätä. Että on ihan sallittua pitää vireystilaa semmoisessa tasossa, ettei tarvitse romahdella tuon tuosta. Useimmiten onnistun siinä erinomaisesti, eilen en. Ehkä syynä oli mennyt remontti, vihaamani talvi ja lumi ja samaan aikaan niiden kanssa alkavat kuukautiset, joiden aikana kai haluaisin levätä enemmän kuin mikään tässä maailmassa voi lepoa antaa. Naiskehollistenhan halutaan olettaa olevan samalla tavalla kuin miestenkin tasaisen luotettavasti työkuntoisia. (Ei minulla ole kipuja, kyse ei ole siitä, eikä tätä ollut nuorempana, mutta nyt on: tarvitsisin pitkiä päiväunia joka päivä kuukautisten tullen, muuten olen niin väsynyt, että minut voi miltei puhaltaa kumoon, ja jos en saa levätä, saan herkästi migreenin.)

Ja sitten tämä tyyni, ystävällinen ihminen nousee mieleeni unessa. Se, että äkisti tajuan, etten koskaan nähnyt häntä raivoitkussa, itseinhoitkussa, uhmaitkussa, vaikka olimme niin lähekkäin, että kaikista muista niin lähellä olleista olen senkin puolen nähnyt, useimmiten hyvin nopeasti. Ja muistan taas senkin, miten hän itki kuullessaan jostain läheisilleni sattuneesta tai erostani. Ja miten Kalifornian-nainen itki kuullessaan tapahtumasta, joka muutti perinpohjin perheeni arjen kun olin lapsi. Ja miten tajusin, siinä kohdin, miten paljon olin koettanut korjata kaikkea sellaista, joka ei ehkä ole kenenkään korjattavissa, tai ei ainakaan keskenkasvuisen lapsen korjattavissa. Kun apua ei ole, on opittava selviämään itse, tekemään itse. Se on myös läheisteni tarina, vaikkakin traumat ovat jokaisella olleet hieman omanlaisensa. Kummallista - tästä olen ennenkin kirjoittanut - koko asiassa on se, että jostain syystä minun päälleni ei ole pudonnut mitään kirousta, vaikka kaikkien läheisteni päälle on. Tunsin siitä monta vuotta hyvin pistävää syyllisyyttä, koska tokihan on niin, etten ole yhtään sen parempi kuin hekään, ja en yksinkertaisesti tiennyt ketään, jolle ei ole sattunut mitään kamalaa, paitsi itseni, ja se sai miettimään, olenko elossa lainkaan, tunnenko mitään, saanko olla olemassa. (Muistaakseni tämä kerrottu syyllisyys oli se, joka sai tämän ihmisen itkemään.) 

Herään mielikuvaan, sen eksoottisuuteen, ja sitten jään miettimään: niin, kuinkahan tavallista on, ettei ihmisellä ole niin syvää trauman haavaa, että se pirskottaa myrkkyään kaikkialle hänen ympärillään? Kaikilla on varmasti omat loukaantumisensa, kauhunsa ja häpeänsä, mutta kuinka monella ne ovat kuitenkin sen kokoiset, että ne pystyy käsittelemään kiskomatta toisia niiden pyörteeseen? Enkä nyt tarkoita sitä, että olisin vanhemmilleni katkera jostain. Ei enää, ei tällä hetkellä. Minusta he ovat ihmeen lämpimiä ja toimivia siihen nähden, mitä kaikkea he ovat joutuneet aivan ensimetreiltään lähtien kokemaan. He ovat tietoisesti koettaneet katkoa tietyt ylisukupolviset käyttäytymismallit. Jo se, että niin koettaa tehdä, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Mutta tottahan heidän lähtökohtansa ovat olleet aivan järkyttävät, molemmilla omalla tavallaan, eikä ole ollut ketään, joka olisi voinut mallintaa parempaa säätelyä, ja siten vaikka jotkut selvästi erottuvat traumoittavat käytännöt onkin onnistuttu katkaisemaan, esimerkiksi alkoholismi, siitä ei pääse mihinkään, että ne traumoittavassa ympäristössä opitut käyttäytymismallit ovat ne ainoat, joita heillä on ollut antaa eteenpäin. 

Kuten vaikkapa se, että kun tapahtuu jotain järkyttävää, joku kuolee tai sairastuu, sota syttyy, kyyneltäkään ei herahda - sellainen se maailma on, minkäs teet, turha sitä on suremaan jäädä. Mutta annas jos meinaa olla myöhästymässä jostain tai ei mahdukaan siihen mekkoon, jonka ajatteli pukea päälleen hermostuttavaan kohtaamiseen. Tai lapsi, tuo järkyttävä emootioiden liikkeelle kopistelija, vetäisee riitatilanteessa siitä narusta, josta tietää saavansa aikaan romahdusreaktion. Minä olen se lapsi, olin tuossa taitava. Vaikka ei se paljon vaatinut, oli niin ilmeistä, mikä kaikki riitti romahduttamaan. Näiden tapausten vuoksi en usko ihmisen hyvyyteen. Koska kyllä minä halusin heille yleisesti ottaen hyvää, tietysti, mutta riitatilanteessa, kerran toisensa jälkeen, kiskaisin siitä hätäjarrusta. Ehkä saadakseni tilanteen pysähtymään, ehkä päästäkseni huoneeseeni rauhoittumaan. Silläkin uhalla, että itkin siellä lohduttomasti pitkään ja kaduin tapahtunutta. Mutta, ja tätä ei käy kiertäminen: myös koska olin vihainen, uhmakas ja tiesin aivan tarkasti, mihin kohtaan viattoman oloisesti tipautettu pisara romauttaa korttitalon. Minuun meni joku piru, kuvaa äitini tätä puoltaan joskus puhelimessa puhuessamme. Yksi tapailemistani ihmisistä kauan sitten kuvasi tätä demonien haltuun joutumiseksi. Se on varmasti jollain tavalla mukavampi näkökulma kuin se, mistä itse pidän kiinni: minussa on semmoinenkin puoli, eikä se ole minkään yliluonnollisen viettelystä vaan jotain, joka on ihmisessä, tuossa manipulatiivisessa ja valtaa ja kontrollia hamuavassa kädellisessä. Minussa on se puoli, ja oletettavasti kaikissa muissakin. Venytä riittävästi, ja kuminauha räpsähtää ritsana takaisin venyttävään käteen. Niin: olen paha, roistomainen. Sellaista se on. Kun olin nuorempi, tuntui väärältä, ettei juuri minulle ollut tapahtunut mitään kamalaa, kun kuitenkin hahmotin tuon oman pahuuteni selkeämmin kuin muiden vastaavan. Myöhemmin kun luin sosiaalipsykologiassa oikeudenmukaisen maailman harhasta, totesin, että olin elätellyt siitä synkeää versiota, ja vaikka tuo tuntu välillä edelleen iskee, minulla on sille nimi, ja se auttaa jo paljon. 

Mutta eksoottisesta, palaan tähän. Rauhallisuuteen, ystävällisyyteen. Siinä perheessä minua hämmensi se, miten heidän kodissaan tuntui olevan vain sellaisia asioita, joita he arvostivat itse. Ei mitään, mitä "kuului" olla. Sohvakalustoa ei uusittu tuon tuosta, eikä verhoja. Kirjahyllyn kirjat oli oikeasti luettu. Joululahjoja ostettiin ajatuksen kanssa, huomaavaisesti, havainnoiden saajaa, ei kaoottisesti jotain  säkkikaupalla kaataen. Ihmisistä puhuttiin mukavaan sävyyn (paitsi niistä jotka kävivät terapiassa, heitä paheksuttiin, ja tämähän se säikäytti minut äärimmilleen, koska ajattelin, että jos he tietäisivät, miten hulluja ajatuksia minulla välillä on, he eivät enää puhuisi minulle ikinä). Koskaan kukaan ei huutanut minulle, että on minun syytäni että x, y ja z. 

Se, mitä oivallan herätessäni, on ehkä tämä: olin siellä heidän vieraanaan kuin meidän Zenonimme täällä. Zenon, jonka korvasta on purtu pala ja jota toiset kissat ovat kiusanneet kaduilla niin kovasti, että se päätettiin loukuttaa ja etsiä sille koti. Täällä Zenonia ei kiusata eikä jahdata. Se saisi maata ihan millä vaan pieluksella valitsee maata. Se saa vain hellyyttä ja ihailua ja silittyksiä silloin kun itse päättää lähestyä. Enimmäkseen se ei päätä. Se mulkoilee epäluuloisesti, haistelee ilmaa ja tekee merkkauspissoja milloin villavilttiini, milloin sohvaan. Välillä se antaa silittää ja tulee hieraisemaan päätään jalkaani ja kaksi kertaa se on paljastanut vatsansakin. Mutta aina vain hetkeksi. Se on hyvin erilainen kuin Laguuna, joka pitää itsestään selvänä, että tämä on sen koti ja että se saa tulla ottamaan ruokaa vaikka minunkin lautaseltani jos sitä sattuu huvittamaan. Laguunakin tulee itse kun sitä huvittaa, mutta se tulee rentona ja omanarvontuntoisena, Zenon on kaiken aikaa varuillaan. Varuillaan, uhmakas, herkästi pakeneva ja panikoiva. Laguuna luottaa siihenkin, että saa ruokaa, mutta Zenon huutaa joka kerta ruoan nähdessään kuin pää irtoaisi. 

Kirjoitan nyt ajasta kauan sitten, ajasta ennen Veloenaa. Tajuan yöllä, kuinka Zenonin-kaltainen olin silloin. Varma siitä, että kohta joku suuttuu ja rankaisee. Valmiina puolustautumaan, puremaan, sähisemään. Tai todennäköisemmin: luikkimaan karkuun ja piilottelemaan näkymättömissä. 

Ja muistan äkisti, miten siistiä siellä oli. Jopa ulkoinen ympäristö näytti muulta kuin kaoottiselta. Koetin kovasti vaikuttaa joltain muulta kuin siltä mustalta aukolta, joka olin. Koetin olla kirjahyllyn jatkopala, kastelukannu, sievä lasilumihiutale. Ymmärtämättä laisinkaan, että kyllähän heille täytyi olla aivan selvää, miten peloissani olin aivan kaikesta. (Tietenkään en voinut silloin sitä ymmärtää, koska en ollut itse selvillä siitä, miten peloissani olin aivan kaikesta. Se oivallus tuli, kuten oivallukset tapaavat tulla, tukevasti jälkijunassa.) 

En koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ole päässyt vierailemaan tuollaisessa eksoottisessa, ja se saa ajattelemaan, että ehkä sellainen on hyvin harvinaista, sellainen ympäristö. Toisaalta, huomaan nyt aamun tullen, olen ollut nuorena naisena kaikkea muuta kuin luotettava havainnoija, koska en ole osannut säädellä sitäkään vähää kuin nyt, en ole edes tunnistanut emootioitani ennen kuin vuosien viiveellä, joten sen sijaan, että olisin kokenut ne emootioinani, olen kokenut ne ympäristöjen ja tilanteiden piirteinä ja sävyinä, omituisina ristiriitoina. Tänne on aina mukavaa tulla, rakastan katsella näitä kirjoja ja kasveja, mutta miksi maha on täällä aina kipeä? Eikö noita muita todellakaan väsytä, mehän olemme jutelleet jo monta tuntia? Miten heillä voi olla mielipiteitä ihan kaikesta ja miten kukaan ei ole vielä huutanut kellekään vihaisesti? Saanko jo mennä makaamaan pimeään huoneeseen ilman sanoja, hengittämään ja rauhoittumaan, silittää kissaa? Voi luoja tuo komuutti on tyylikäs, puhukaa vaan niistä ihmisistä, joita en tunne, katselen tätä komuuttia, muutun komuutin yksityiskohdiksi. Ihan varmasti osaan olla osa tätä joukkoa, ihan varmasti osaan. Turpa kiinni vaan, hymyile. 

Mitä oikeastaan muistan, mikä on unen ripettä? Elämä on lyhyt, välillä itkettää. 

Ja toisten elämistä tietää hirvittävän vähän. Sen sentään voi tietää, että on joskus ollut pitkään ja säännöllisesti sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä, joka ei ole kertaakaan protestoinut, uhmannut, sanonut ilkeästi tai terävästi, romahtanut itseinhossaan. Ei minun nähteni, ei vuosien aikana. Semmoinen on hurjan harvinaista ja toivoisin voivani sanoa, että siitä kaikesta tuli minulle turvallinen ja luottavainen olo. Mutta ei niin kuitenkaan käynyt. 

Ja silti, sekin jo riittää eksoottiseen. 

Epätodellisuuden tunnusta

Tänä aamuna se taas iski - tuntu, että eihän tämä voi olla tottakaan. Ehkä jonkin sortin pykivää traumareaktiota tai muuta vastaavaa kehitteillä?

HS nimittäin uutisoi kaksi ihan tolkullista juttua koronaan liittyen - ulkotartunnoista ja FFP-hengityssuojaimista sekä pidemmän ajan kognitiivisista vaurioista. Teki mieli nipistää itseä käsivarresta. Ajattelin, että ei, ei voi olla. Tämän täytyy olla unta. Sydän hakkasi ja kämmenet hikosivat. Lopulta purskahdin itkuun jutut luettuani, koska tiedollinen ristiriita ja moraalinen paatos vain taisivat ylittää itkemättä koettavien hetkien kynnyksen. 

Tässä koronasuossa pahin asia on ollut lehdistön hiljaisuus. Ja joskus jopa väärän informaation kritiikitön jakaminen. Ja se, että suomalaiset niin luottavat lehdistöönsä. Yritäpä keskustella jostain asiasta keskivertotallaajan kanssa, ja sieltä tulee ulos sitä samaa pumaskaa, mitä ylellä ja hesarissa kirjoitetaan. Usein vieläpä sanamuodot ja kielikuvat ovat samoja, mistä tulee itselleni jotenkin hyytävä olo. (Miksi käyttää metonymiaa, jos voi käyttää metaforaa? Omassa lukemisessani koetan nimenomaan muovata asiat omansanaisikseni, koska sitten muistan ne pidempään. Se tietysti edellyttää, että malttaa lukea vähemmän. Sekin saattaa olla nykyoloissa ihan järkevä linjaus: kaikkea ei pysty kuitenkaan lukemaan. Silloin olennaiseksi käy toki se, miten sen vähän seuloo informaatiotulvasta. Twitter on siihen varsin kätevä palvelu.) 

Joten: valtava helpotus siitä, että valtalehti kirjoittaa ihan tolkullisesti ajantasaista, asianmukaista tietoa taudin leviämisestä ja sen estämisestä sekä jo havaituista seuraamuksista. (Ja toisaalta, epäusko: näenkö vain unta ja kohta herään taas painajaiseen, jossa näin ei todellakaan ole?) On nimittäin melko mahdotonta olla itse viestintuoja, sen olen huomannut tässä kriisissä. Kuinkahan monelle olen maininnut FFP-maskien paremmasta suojasta ja että niitä on kuluttajillekin helposti saatavissa? Ja kuinka moni niitä on alkanut käyttää? - Näin esimerkiksi. Ei tarvitse katsoa kovinkaan kauas, Saksaan, kun havaitsee jo yhteiskunnan, jossa maskin pitää ainakin joillain alueista olla juuri FFP. Kauppareissulla. Suomessa niitä ei ole suositeltu edes sairaalatyöhön ei-koronaosastoilla. Nyt sentään Päijät-Hämeen viime keväisestä epidemiasta sairaalassa tuli vertaisarvioitu paperi ulos, eli ehkä ne, joihin ei vielä iskenut paikallisen johtajalääkärin suomalaisittain harvinaisen suorapuheinen ja rehellinen suullinen kommunikaatio asiasta, vähitellen alkavat uskoa, että FFP-maskit voisivat hoitotyössä olla sekä henkilökunnan että potilaiden asianmukainen suoja. 

Osa itkusta selittynee sillä, että mietin siinä istualtani, kone sylissä ja koira jalassa kiinni, miten monen terveys ja henki olisivat edelleen tallella, jos tällaisten maskien tarve olisi onnistuttu kommunikoimaan väestölle viime kesänä. Tai viimeistään brittivariantin aloittaessa epidemiansa. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten tällaisen asian kommunikoimista on lykätty lykkäämistään. Hyvä, kun edes nyt. Nyt ehkä voi keskustella asiasta joskus jonkun kanssa joutumatta kohtaamaan jatkuvaa ylenkatsetta ja epäuskoa. Eihän täällä voi ihan oikeasti sanoa ääneen ettei luota paikallisen viranomaisen toiminnan kaikkivoipaisuuteen - leimaaminen foliohatuksi tapahtuu hyvin nopeasti. Olen surrut epidemian alusta saakka sitä, miten hitaasti informaatio liikkuu ja miten terveysinformaatio leimautuu poliittiseksi. Tai leimataan poliittiseksi. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten voi muka olla väärin suositella jotain hoitoa tai suojautumismenetelmää vain siksi, että kaikilla ei ehkä ole varallisuutta siihen. Kyllähän informaatiota silti kannattaa jakaa. Edes osa voi suojautua, kun heille kerrotaan, miten. Ties vaikka ihmiset heräisivät priorisoimaan asioita eri tavalla ns. välttämättömissä menoissaan. Jokunen firmakin enemmän olisi voinut jäädä pystyyn, jos tautia ei olisi levitetty tietämättömyyden tilassa.

(Luin männäpäivänä anekdootin, jonka todenperäisyydestä en tiedä. Mutta näin se meni: Joku oli konferenssissa tavannut tutkijan, joka oli kasvanut Neuvostoliitossa. Tämän vanhemmat olivat olleet fyysikkoja. Kun tapahtui Tsernobylin onnettomuus, vanhemmat kielsivät lastaan jyrkästi menemästä ulos leikkimään muiden kanssa. He ymmärsivät, että se, mitä sanottiin vaarattomaksi, ei sitä ollut, ja - edelliseen liittyen - miten vaaraa voisi edes yrittää vähentää omaa käyttäytymistään muokkaamalla. Ei voi aina odottaa, että tieto valuu massoille asti, oli tutkija todennut kuivasti. Mutta miksi hidastaa sitä valumaa?)

Tässä suruajan keskellä on tuntunut epätodelliselta sekin, miten moni tuttava jatkuvasti näkee ihmisiä isoissa joukoissa ja on jotenkin kaivannut semmoista iloista yhteisöllisyyden tunnelmaa. Tuollaisen kaipuun hämmästelemiseni johtunee siitä, että oma yhteisöni on pahasti rikki - on muutama ihminen, joihin luotan täysin, mutta suuri osa tuttavista on kriisissä paljastunut arvoiltaan ja reaktioiltaan niin erilaisiksi, etten oikein tiedä, miten heidän kanssaan puhuisin, vaikka toki suhtaudun heihin ihan yhtä uteliaasti kuin ennenkin ja toivon heille hyvää. Ja kun en tiedä, vetäydyn mieluummin olemaan kasvien ja koiran ja Vompsun seurassa. Olen vähentänyt etäkommunikointiakin, vaikka siinä mitään tautiriskiä ei tietysti edes olisi. Seura ei vaan nyt kutsu: minulla on suruaika tästä kaikesta. Ja Vompsulla on vaikeaa, mikä tietysti sitoo sosiaalista jaksamistani: hän pelkää kovasti tulevansa pakotetuksi lähityöhön. Kiroilin mielessäni pitkään lukiessani uutisia siitä, miten deltavariantti puskee läpi tartuntoja meistä kahdesti rokotetuistakin, koska tiesin, miten Vompsu asian näkee. Tietysti myös Vompsu luki siitä, ja nyt saan vakuuttaa päivittäin, että FFP-maski naamalla todennäköisesti on silti sen verran hyvä source control päällä, että sisätiloihin voi mennä töihin. (Vaikka se sitten tarkoittaisikin jatkuvia tartutuspainajaisia, kuten allekirjoittaneella lähiopetuksen aikana.) (Voi luoja, miten helpottunut olen siitä, että käytin viime vuoden lyhyessä lähivaiheessa kunnon maskeja! Olisi aika karmivaa jälkikäteen saada tietää, miten on saattanut toisia suureen vaaraan vain sen takia, ettei ole jaksanut ottaa selvää.) (Toki tietäen, että niin varmasti tekee ziljoonissa asioissa edelleen - mutta on helpottavaa, että on edes jossain yrittänyt tehdä parhaansa.)

Pandemia on liipaisin, joka saa asiat liikkeelle: Vompsu puhuu asioita, joita ei ole ennen puhunut. Samoin äitini. Itse en kai ole alkanut puhua vanhoista asioista. Kerään näitä uusia kivuliaita asentoja, joita voin sitten purkaa ehkä joskus. Tai ehkä tämäkin on jotain vanhaa, jota vain uudelleenjärjestän? Kuinka siitä voisi varmistua? Tarvitseeko sitä edes tietää? 

Epätodellisuuden tuntua on siis ollut, ja epäilemättä jatkossakin sitä on luvassa. En pidä sitä vaarallisena. Mutta pidän todennäköisenä, etten tulevaisuudessakaan enää murehdi sitä, etten päässyt avaruuslaivaan enkä big brother -taloon; tässä on aivan riittävästi ihmismielen tutkimusasetelmaa itselleni. Korona-ajan vieraus seurannee vielä vuosien ajan. Toivutaanko tästä, ja jos, niin miten? Unohtamalla, että suurin osa ihmisistä piti terveyttä suojaavia toimia rajoituksina? Alkamalla taas luottaa sanomalehtiin? Palaamalla elämään, jossa ei tarvitse kaiken aikaa seuloa tietoa luoviakseen edes jotenkin arjessa eteenpäin? Palaamalla elämään, jossa voi yhtään arkailematta sanoa liki kelle tahansa tapaamalleen, mitä asioista ajattelee, pelkäämättä leimatuksi tulemista? Miten sellaiseen palataan? Ja: Haluanko palata? Haluanko haluta palata?

Ei ole onneksi kiire mihinkään linjauksiin näissä haluamisen haluamisissa. Ja oma käytännön fyysisen etäisyyden ja kunnon maskautumisen linjaukseni ei ole vielä muuttunut mihinkään viime kesästä. Mahdollisimman minimaaliset fyysiset kontaktit, mahdollisimman tehokkaat hengityssuojaimet: pieni kissa varovainen -peli. 

Kummallista, miten sitä reagoikin hyvin myönteiseen muutokseen epätodellisuuden tunteella ja itkeä tihhuuttaa. Ehkä se on vähän kuin piste lauseiden välillä?

Nyt nousen ja lähden palstalle. En ole kirjoittanut palstasta tänne paljon, ehkä voisin tehdä sen seuraavaksi. Se maa on valtava ilon lähde. Ruokkoamattomasta rikkaruohoaarista tuli kolmen maankäännön tuloksena valtavan kukoistava kasvimaa. Maa on siellä parempaa kuin Annalassa ja valon ja varjon vaihtelu jokseenkin optimaalinen. Kesäkurpitsaa, mangoldia ja tomatilloja tulee niin paljon kuin vain jaksaa syödä, salaattia en ole ostanut sitten kesäkuun puolivälin, omia paprikoitakin on päästy maistelemaan, samoin kyssäkaaleja, ja purjo-, talvikurpitsa ja tomaattisadosta on tulossa mittava. Myös chiliä tulee niin hyvin, että kun kuivaan sadon, sillä varmaan tulistaa ruoat parin vuoden ajan. (Ja minähän tykkään aika tulisesta: se on iso määrä!) Retikat menivät pieleen, mutta siinä ei ole mitään uutta. En osaa edelleenkään niitä ja olen siihen jo tottunut. Papuihin tuli vioituksia oletettavasti katteena käyttämäni olkipelletin rikkaruohomyrkkyjäänteistä (luultavimmin pyralidit), mutta nyt ne näyttävät toipuneen hieman ja päässeen uudestaan vauhtiin.

Palstalla en koskaan tunne oloani epätodelliseksi, vaikka ehkä sekin olisi luontevaa - onhan tämä ollut säiden puolesta melkoinen kesä. 

Kuvajaisesta

Kahlaan edelleen läpi Pollanin kirjaa. Hitaasti, nautiskellen, ajatuksella. Myös se, että teksti on englanniksi, hidastaa lukemistani aika tavalla. Esimerkiksi tiedän lukevani! Suomeksi lukiessa en usein edes tiedä, elän ja hengitän toista maailmaa.

Vaikka psykedeelien historia jne. onkin kiinnostavaa, melkein kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten Pollan kuvaa itseään:

You should know I have neer been one for deep or sustained introspection. My usual orientation is more forward than back, or down, and I generally prefer to leave my psychic depths undisturbed, assuming they exist. (There's quite enough to deal with up here on the surface; maybe that's why I became a journalist rather than a novelist or poet.) All that stuff down there in the psychic basement has been stowed there for a reason, and unless you are looking for something specific to help solve a problem, why would anyone willingly go down those steps and switch on that light? 

People generally think of me as a fairly even-keeled and psychologically sturdy person, and I've played that role for so long - in my family as a child, in my family as an adult, with my friends, and with my colleagues - that it's probably an accurate enough characterization. But every so often, perhaps in the wee-hour throes of insomnia or under the influence of cannabis, I have found myself tossed in the psychic storm of existential dread so dark and violent that the keel comes off the boat, capsizing this trusty indentity. At such times, I begin seriously to entertain the possibility that somewhere deep beneath the equable presence I present, there exists a shadow me made up of forces roiling, anarchic, and potentially mad. Just how thin is the skin of my sanity? // Michael Pollan, How to Change your Mind.

Tämä on hurjan mielenkiintoinen kohta. Tarkoitan tätä: en ole koskaan elänyt elämää, jossa olisin voinut ajatella noin, käsittää noin. Tuo muistuttaa kyllä jollain tavalla sitä identiteettiä, jota koetin sankarillisesti sovitella ylleni silloin kun siskoni oli vauva eikä vanhemmillani ollut lusikoita siihen, että minullakin olisi joskus saattanut olla jokin hätä. Yritin olla sydäntäsärkevän reipas, puhuttelin itseäni viisaaksi tytöksi ja työnsin itseäni eteenpäin milli milliltä. Mutta en olisi selvinnyt mihinkään ilman puita ja hevosia, pilviä ja merta, ja tiesin sen kaiken aikaa. Ei siinä paljon tunnettu itseään vakaaksi, luotettavaksi ja pinnalla luovivaksi. Lisäksi minua itketti nolottavan paljon koulussa. No, ei minulla ollut siellä ystäviä, joten sikäli olin varmasti aika heikoilla. Itken kauneusliikutuksestakin paljon helpommin yksinäisenä kuin seurassa - seurassa en ikään kuin voi olla läsnä kokemuksessani, mutta koulussa ympärilläni oli kiinni paukautettuja julkisivuja ja emootiot kasvoivat niin huipukkaiksi, että pilkistivät esiin kaikista ilmeistä ja eleistä. En koskaan oppinut resting bitch faceksi kutsuttua tympeää ja aavistuksen verran vihamielisen näköistä naamiota, jonka moni on oppinut pukemaan kasvoilleen. Luulen, että sen oppimiseen tarvitaan jonkin verran sosiaalista tukea vertaisympäristössä. Voin olla taas toki väärässä. Ehkä kyse onkin siitä, että se sattuu naamaan? (Se todella tekee niin, ainakin minun kasvoni hylkivät tuota jähmeyttä.)

Tuntuu hurjan jännittävältä, että tosiaan, on ihmisiä, jotka kokevat, että menneisyys on mahdollista tunkaista jonnekin alalaatikkoon ja kieltäytyä sen kaivelulta. Ehkä heillä ei ole ollut kasvukaudellaan kovin päällepuskevia traumareaktioita? Mietin, voisinko nyt jo olla kuin menneisyyttä ei olisikaan. Mutta ei taida olla sekään mahdollista - jotenkin kun on elänyt tärinän, itkun, jähmettymisen ja sen sellaisten kanssa pitkään, niin vaikka ne oikeastaan ovat jääneet taakse, ne ovat kivettyneet jollain tavalla osaksi identiteettiä, vähintään siinä määrin, että pidän julmana julkisivun kiillottamista ikään kuin minua ei mikään koskaan järkyttäisi. Ehkä tämä juontuu siitä, miten helpottavaa itselleni oli somen esiinmarssi: tajusin, etten ole ainoa, jolla on ei-julkisivuisia ajatuksia, kokemuksia ja joskus myös toimintatapoja. Minua helpottaa se, että näitä on jaettu, ettei ole ainoa nolo koko maailmassa tai sosiaalisessa sfäärissä. Ja onko jokin edes noloa, jos kaikki jakavat sen? Tuskin.

Kuulostaa jotenkin ihanalta tuo eteenpäin ja ulospäin ja ylöspäin suuntautuminen. Jotenkin - hyvin vahvalta. Ja silti, varmasti sillä orientaatiolla tosiaan tuntuisi välillä pelottavalta tajuta hetkittäin, kuten Pollan tuossa kuvaa tajuavansa, että on muutakin. Toinen minä, joka ei ole liikkunut mihinkään vaan takertunut johonkin hyvin pelottavaan paikkaan.

Ehkä sillä, ettei ole antanut näiden minien eriytyä - tai pikemminkin, ei ole osannut näiden minien erottamista, on joitakin hyötyjä. Ainakaan en ylläty, jos tulee hyvin pelokas olo, tuskainen olo, jos epäilen vain uppoavani suruun tai tuntuu, etten pääse ikinä eteenpäin jostain syyllisyydestäni. Ehkä tuttu helvetti on tuntematonta auvoisampi? Vaikeaa arvioida!

Tuo kohta, jossa Pollan kirjoittaa toimittajuudesta versus runoilijuudesta, on minulle melkoinen peili. Minuthan puolitunkaistiin toimittajantöihin ilman mitään koulutusta tai edes kiinnostusta asiaan, oikeastaan. En ollut lukenut lehtiä, koska niissä ei enimmäkseen käsitelty asioita tavalla, joka herättäisi kiinnostukseni. (Olen hidas. Tarvitsen kirjan.) Kaikki kai kelasivat, että koska kirjoitan sujuvasti ja tulen ihan ookoo toimeen myös ihan vieraiden ihmisen kanssa ja jaksan uteloitua jos mistäkin, toimittajuus voisi toimia. Keikat hankki silloinen avomieheni. Kirjoitimme jutut nimellisesti yhdessä. Pallottelimme ideoita yhdessä mutta taisin olla se, joka kirjoitti tekstin. Minullehan se on ollut helppoa. En olisi uskaltanut aluksi yksin kirjoittaakaan vaikken lehtiä arvostanutkaan. En ole koskaan oikein osannut luottaa ajatukseen, että minulla voisi olla jotain sanottavaa. Olen edelleen tyytyväisimmilläni kun saan pitää suuni ummessa ja hymyillä ja olla läsnä, ja jakaa sillä tavalla toisille voimaa ja rohkeutta. Myöhemmin aloin myydä omiakin juttuja ja kun erosimme, emme tietenkään enää yhteiskirjoittaneet. Koko ajan, kun yritin sovitella toimittajuuden takkia ylleni, kärsin erilaisista psykosomaattisista vaivoista. Kutitti, uni katosi, vatsa rallasi. Vaikka jännitys ei koskaan yltynyt sellaiseksi, etten olisi kirjoittamaan istuessani riemastunut ensimmäisen virkkeen muodostuessa ruudulle, huomasin aika pian, etten yhtään pitänyt toimittajantyöstä. Etenkään en pitänyt siitä, että olisi pitänyt olla jotenkin huikean yhteiskunnallinen ja kriittinen. Vihasin sitä, että jouduin poimimaan haastatteluissa joitain kohtia esiin ja toisaalta jättämään toiset asiat piiloon. Yritin tivata haastateltavilta, mikä heistä itsestään oli oleellinen juttu, joka ainakin pitäisi tulla haastattelussa läpi, ja pidin huolen siitä, että ainakin se saatiin mukaan, mutta silti tunsin pettäneeni heidät jollain kauhealla kierolla tavalla. (En silti tunne, että minut olisi petetty kauhealla kierolla tavalla, kun joskus olen ollut lehtijutussa - on eri asia joutua sellaisen kohtelun kohteeksi kuin olla se, joka kohtelee toista näin. Minulle jälkimmäinen on vaikeampaa.) Olisin myös halunnut aukikirjoittaa haastatteluihin sen, miten ihmeellisiä nämä tapaamani ihmiset minusta olivat ja millaisen olon he loivat (yhteistoiminnassa, toki) tilaan ja ihmisiin ympärillään. Mutta eihän lehtijuttuihin kirjoiteta sellaista!

Toisin kuin Pollan, solahdin runoihin. Runoja kirjoittaessa kaikki saa olla kuten on eikä sitä tarvitse ahtaa mihinkään formaattiin. Tuntuu helpottavalta, ettei tarvitse äkisti loikata lineaariseen aikakäsitykseen, esimerkiksi, vaan kaikki eletyt hetket saavat olla läsnä yhdessä kaktuksenlaitaa kutittelevassa auringon sormessa. Jopa gradut ovat olleet helpompia kirjoittaa kuin lehtijutut siinä mielessä, että gradussa saan olla olemassa kaikkine pähkintöineni ja tulkinnallisuuksien tajuineni. Lehtijutussa vähemmän sai kirjoittaa siitä, miten tulkitsee tämän nyt näin ja näin koska noin ja noin. Ja kuitenkin sitä tulkitsemista tapahtui ja olin siitä tietoinen ja vaivasi, että lukija saa nyt ehkä vähän yksinkertaistetun kuvan asiasta. (Kuten huomaat, luottamukseni lukijaan on aika seitinohut. Se johtunee siitä, että itse innostun yhdestä jos toisestakin tulkinnasta aivan valtavasti ennen kuin tajuan, että no niin, tämä oli taas tulkinta, ja oikeasti kukaan ei tiedä ja ehkä tästä ei ole edes väliaikaisen työhypoteesin tukipönkäksi. On varmasti väärin arvioida, että muut ovat yhtä tempautuvia.)

Ihan niin kuin olen nyt tietoinen siitä, että tulkitsen Pollanin kirjoitusta ja tulkitsen sitä kokemusta, joka minulla on omasta identiteetistäni. Eri koetinkivi, ja eri asiat nousisivat esiin.

Mutta niin - jätin toimittajantyöt heti kun siihen tarjoutui tilaisuus. Koska niissä ei koskaan menty tarpeeksi syvälle. Runoja luetin muutamilla luotetuilla mutta heidän kommenttinsa saivat minut ajattelemaan, etten halua heittää sisuskalujani susilauman raadeltaviksi. Riittää, että kirjoitukseni auttaa minua luovimaan maailmassa, ja lupasin itselleni, että kirjoitan uudet runot nettiin, niin että jos joku muu niistä kokee hyötyvänsä, ne ovat siellä ilmaiseksi saatavilla. (Statistiikka elävien kirjasta paljastaa, ettei kukaan muu ihmeemmin koe hyötyvänsä näistä. Silti oloni on helpottuneempi kuin jos kirjoittaisin vihkoon lipastonlaatikossa. Edes yritän kommunikoida toisille ja antaa jotain saamaani takaisin.)

Ja silti, yhtäläisyyksiäkin löytyy: Uskon, kuten Pollankin, että unohduksella ja piilottamisella on hyvät syynsä ihmiselämässä. Johan Borgeskin kirjoittaa, että unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto. (Tietenkin unohtaa voi vain silloin kun kokemuksen on käsitellyt läpikotaisin, elänyt sen tarpeeksi monta kertaa uudelleen, jos kyse on jostakin tuskallisesta.) Defenssit ovat paikallaan siksi, että niitä tarvitaan. Rakastavassa suhteessa puolustukset voi laskea mutta kuinka moni ihmissuhde lopulta on rakastava? Eivätkä kaikki halua nähdä mitä puolustusten alta löytyy, eivät todellakaan. Pollankin kirjoittaa tuossa siitä. Enkä tiedä itsekään, vaikka tavallaan viihdynkin aika hyvin kellareissa, kuinka paljon haluan tietää tai etenkään muistaa, tonkia tahallisesti esiin jotakin, joka ei kovaan ääneen vaadi ratkaisua nykyisissä toimissani.