Mindfulness ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus

Luin kiinnostavan tekstin.

Kyllä, meditaatio tai pyrkimys pysytellä läsnä kunkin hetken todellisuudessa ei tosiaankaan tuo mitään blissiä. Blissit tulevat paljon helpommin hikiliikunnasta, egopumppauksesta ja oman seuran tarkasti valikoimisesta. Ja juuri niistä tarinoista, joita meditaatiossa katsellaan niihin takertumatta, nimilaputtaen ne tarinoiksi vain.

Itse tunnun tarvitsevan sekä tarinoita että niiden purkamista, mutta jälkimmäistä paljon, paljon enemmän. (Pää on hyvä puppugeneraattori ja jokainen tarinahan rajoittaa jollain tavalla - myös ne tarinat, joiden mukaan kaikki on mahdollista.) Ensimmäistä tunnun halajavan silloin kun asiat ovat persiillään pahasti ja jälkimmäistä silloin kun olen valmis kipuamaan siitä koivilleni. On jotenkin hassunkurista, kun tämä keskustelu, jota käytiin ympäristöestetiikassa pitkin 90-lukua, pulpahtaa nyt pintaan jotenkin uutena kritiikkinä (corporate)mindfulnessin nousun myötä. Tuntuu retroilulta! Itse mietin vuosituhannen vaihdetta ennen ja sen aikana juuri tuota kysymystä, että on se kummallista, että halussaan keskittyä pyhään ja kauniiseen tuleekin ajautuneeksi raiteelle, jossa ihmettelee moottoriteiden ja esikaupunkimattojen karmaisevaa todellisuutta.

Mitähän tästä oikein nyt pohtisi? Taatusti ympäristöestetiikka ja siitä omaksumani yritys pysytellä läsnä ei lisännyt onnellisuuttani instant happiness -mielessä. Päinvastoin: Havaitsin kengässä kaihertavia kiviä entistä enemmän. Osalle ryhdyinkin tekemään jotain. Osa kivistä poukkoilee edelleen kengässä eivätkä ne ehkä sieltä väistykään. Ei instant happinessia, siis. Sen sijaan veikkaisin, että pidemmän aikavälin itsetuntemus on ainakin kohentunut - tiedän paremmin ja tarkemmin, mikä saa minut jengoiltani, miten psykoja ja intensiivisiä pelkoni ovat, millaisissa ympäristöissä alkaa särkeä päätä ja menettää unet - , epävarmuuden sietokyky kasvanut ja sitä kautta sekä kyky ohjailla oman elämän suuntaa lempeästi että ymmärtää toisten vaikeita oloja on jotenkin käynyt mahdolliseksi. Olisiko se tapahtunut muutenkin vanhetessa? Paha sanoa, mutta tunsin kyllä saavani tuosta läsnäolosta ja huomion sen kaikkiin puoliin suuntaamisen yrittämisestä ihan uuden vireen elämääni.

Moni psykoterapeuteille suunnattu psykoterapiakirja, joita sattuneesta työsyystä kahlasin aika tavalla läpi, nosti yhdeksi muutoksen ennakkoehdoksi sen, että tiedostaa, mikä mättää. Tämän vaiheen ohje oli: tarkkaile vain, älä koeta tehdä mitään muuta kuin tarkkailla. Jos ei tajua, mistä kiikastaa, on tilannetta aika mahdotonta muuttaa harkitusti, täsmäkorjausliikkein. Silloin tie ulos tukalista paikoista voi olla tyyliin kaiken päälaelleen kääntäminen rajusti, mikä voi olla aika karmea manööveri, paljon hankalampi kuin täsmäkorjaus.

Kummallisinta on, että usein jo pelkkä tarkkaileminen alkaa muuttaa sitä, mitä tapahtuu omassa elämässä. Tavallaan se on toki loogistakin - kun tarkkailee intensiivisemmin, tilanne, jossa luovii, muuttuu.  Vähitellen alkaa hyväksyä myös omien reaktiomalliensa todellisuuden ja tottuu ikäviinkin reaktioihin sen sijaan että pillastuisi niistä joka ikinen kerta kuin jostain ainutkertaisesta katastrofista. Sen vuoksi tilanteessa nousee esiin aivan eri emootioita kuin ennen. Jos pulmana olivat tilanteita sävyttävät emootiot, pulma voi helpottaa jo ihan tarkkailemalla.

Yksi lukemani tutkimusartikkeli ehdotti, että tietoinen läsnäolo muuttaisi emootioiden säätelyä myös siten, että alkaa tiedostaa omia pinttyneitä säätelytottumuksiaan - ja kun ne hahmottaa, on varaa valita myös toisin. Esimerkiksi vain nimetä koetut emootiot ja hyväksyä ne sellaisenaan ja ohikiitävinä. Se on aika radikaali ele yhteiskunnassa ja yhteisössä, jossa epämukavuutta halutaan usein torjua varsin voimallisin keinoin.

Ja jossa, kuten tässäkin jutussa, jotenkin perusoletuksena on, että ihminen olisi ehkä onnellisempi, jos ei tiedostaisi kaiken aikaa omaa kurjuuttaan. Enpä tiedä - minun on vaikeaa uskoa, että kurjuutta aletaan politiikassa, työelämässä tai rakkaudessa kunnolla ratkaista niin kauan kuin se on poissa silmistä, poissa mielestä ja itsen paettavissa ja välteltävissä (kuten se aika usein on). Ja aika usein, kun on tietoisesti läsnä, juuri siihen kurjuuteen törmää. Ilmastointiin työtiloissa, autojen ääniin ympärivuorokautisesti, kasvojen stressiharmauteen, omaan kärsimättömyyteen jne.

Ja ihan varmasti Whippman on oikeassa tässä: On paljon halvempaa ja helpompaa syyllistää ihmisiä siitä, etteivät he muuta ajatteluaan ja mieltään kuin muuttaa epäoikeudenmukaisia elinolosuhteita. Ja että moni esittää, että onnellisuus on kiinni tasan tarkkaan omasta asenteesta, ei olosuhteista. (Epäilen myös, ettei hän olisi havainnut näitä asioita pysyttelemättä läsnä ja valppaana tilanteissa, joita on kohdannut. Ei läsnäoloon tarvita välttämättä maksullisia tunteja eikä se toteudu elämässä sateenkaaria oksentavina yksisarvisina.)

Etenkin tuo jälkimmäinen ajatus oman onnen seppyydestä on niljakas väite. Olosuhteethan eivät toki ole mikään objektiivinen klöntti vaan oma mieli rakentaa tulkintaa niistä. (Plasebo ja nosebo liittyvät tähän ilmiöön - todelliset reaktiot oletettuun hyötyyn tai haittaan.) Silti on ihan selvää, että on monia tilanteita, joissa aivan sietämättömissä ja epäoikeudenmukaisissa olosuhteissa sinnittelee ihminen, joka koettaa ajatella myönteisesti tilanteestaan ja jonka ehkä monen muun mielestä kannattaisi mieluummin suoda itselleen oikeus kieltäytyä yhteistyöstä häntä alaspäin painavien tyyppien kanssa. (Esimerkki: väkivaltaisessa parisuhteessa vuosikausia sinnitteleminen.) Ja päinvastoin: on miltei kaikkien muiden mielestä mahtavia olosuhteita, joissa nyhrätään vuosikausia tyytymättöminä, koska asenne on se, ettei mikään riitä, ja sen todellisuuden läpi ne omat olosuhteet hahmottuvat sietämättöminä. Asiaa ei tee helpommaksi se, että niin ensimmäisen tyypin urhea ajatus olosuhteidensa siedettävyydestä kuin jälkimmäisen nurina olosuhteidensa sietämättömyydestä on tavallaan myös ajatus, josta kenenkään muun on paha mennä sanomaan, että tyyppi on väärässä: "Kuulehan, olet väärässä oman kokemuksesi suhteen." Siedettävyys ja sietämättömyys ovat tyypeille todellisia, niin todellisia kuin nimilaput voivat ihmiseläimelle olla. (Eli hyvin todellisia.)  (Ehkä tässä juuri on vastaus siihen, miten meditaatio ujuttautuu elämään - oppii kyseenalaistamaan ajatustensa laajemman totuudellisuuden ja hyväksyy ne hetken totuuksiksi, jotka voivat vaihtua sekuntin sisään emootioiden vanavedessä?) Eri asia sitten on, ovatko ne olosuhteet sietämisen arvoisia vai eivät. (Kyselen itseltäni epäselvissä tilanteissa: No, haluanko jatkaa tähän malliin? Voisiko tilannetta ehkä yrittää muuttaa jollakin tavalla? Onko tilannetta jo yritetty muuttaa? Onko se sellainen, että lopulta itsellä ei ole voimia ja valtaa sen muuttamiseen sellaiseksi, että sitä tahtoisi sietää?)

Niin - ja jos asennetta on vaikeaa siivota olosuhteista, miten olosuhteet siivotaan asenteesta? Omat tavoitteet asetetaan kovin usein sen mukaan, mitä ympärillä toiset puuhaavat, mikä on oma sosiaalinen todellisuus, ja asenne-olosuhdesotkusta kohonnut mieliala ihan varmasti joko pontevoittaa tai lannistaa ja siten virittää asennoitumista.

Jotenkin tässä tekstissä, kuten monessa muussakin, pistää silmään se, miten vastakkaisiksi omien pulmien ratkaiseminen ja yhteisten pulmien ratkaiseminen nähdään toisilleen. Aika - rahasta puhumattakaan - tunnutaan ajateltavan niukaksi resurssiksi, ja omiin pulmiin keskittyminen tuntuu olevan automaattisesti pois yhteisiin pulmiin keskittymisestä. Se saa miettimään muutamaakin asiaa: Ensinnäkin, jos on täysin solmussa tilanteessaan, tuskin osallistuu aktiivisesti kenenkään muunkaan elinolosuhteiden parantamiseen. (Tai ainakin itse kerkeästi koteloidun.) Tai jos pakonomaisesti aktivoituukin kääntääkseen huomion pois tuskastaan, saattaa palaa loppuun aika pian - ja yhteisten asioiden hoitaminen on yritys, jossa tarvittaisiin nimenomaan perehtyneisyyttä, kestävyyttä ja sinnikkyyttä, sillä isot laivat kääntyvät hitaasti. Jos omat solmunsa saa mitenkuten ratkaistua, saattaa olla paljon tehokkaampi toistenkin asioiden ajaja. Toiseksi, minun on vaikeaa uskoa, että ihmisten "omat ongelmat" olisivat eri ihmisillä kovin erilaisia. Aika monesti synkät, hävetyt salaisuudet ovat jotain sellaista, jonka muut tunnistavat kerkeästi. (Sama pätee toki myös hyviin ideoihin - annas kun kuvittelet keksineesi jotain oikein omaperäistä, tulee joku ja kertoo ajatelleensa samoin jo pitkään. Ja jos oikeasti keksii jotain uutta, siihen ei sitten taidakaan saada heti vastakaikua toisilta?) Jos onnistuu ratkaisemaan pahimpia kipukohtiaan tehokkaasti, ratkaisupolkua voi jakaa toistenkin käytettäväksi ja olla konkreettisesti tukena näiden polulla. Kolmanneksi, oman elämän ja tilanteen haurauden ymmärtäminen saattaa saada antamaan politiikassa äänensä tahoille, jotka myös ymmärtävät näiden asioiden päälle ja miettivät, miten yhteiskunnan rakenteet voisi saada tukemaan ihmisiä tiukoissa paikoissa.

Voin tietysti varsin hyvin olla myös väärässä. Nämä ovat uskomuksia. Koen itse hyötyneeni meditaatiosta, mutta voin olla väärässä. Olen käynyt hiljaisemmaksi ja sallivammaksi itselleni ja tunnun tietävän paremmin, miten eksyksissä olen. (En sen enempää kuin muutkaan ihmiset: emme näe kovin pitkälle tulevaisuuteen ja omaan muutokseemme.) Onko se hyvä vai huono asia?

Tietysti on jotenkin perinjuurin kummallista kaiken oman ympäristön piilokartesiolaisuuden jälkeen (itsensä nyt ainakin tietää ja tuntee ja muu maailma on se vaikeampi palanen), että ihmisiä pitää opettaa suuntaamaan huomiotaan ja kestämään emootioitaan. Tai olemaan kotonaan kehossaan ja kuuntelemaan sen viestejä. (Jos taas ajattelee kuten G.H. Mead, ei ole laisinkaan outoa, että juuri itseen käsiksi pääseminen vaatii melkoista ponnistelua ja toisten hyödyntämistä niin live-peilaamisessa kuin teorioiden ja tekniikoiden sekä suoran sanallisen palautteen saamisessa.) Totean vain, että aika moni tuntuu tarvitsevan tai kokee tarvitsevansa tällaista opetusta, koulutusta ja kurssitusta, itsen käyttöohjetta.

Sen lisäksi, siis, että myös niitä epäkohtia korjataan ihan oikeasti. Siitäkään ei voi tinkiä. 

Intohimot

Joskus lyhyt keskustelunpätkä avaa peilisaleja jonnekin mielen diskurssilaan. Kerroin meneväni heti aamusta joogafestareille ja lähteväni siksi pois juhlasta aikaisin. Totta: preferenssini ovat sen suuntaiset. En jaksa olla kiinnostunut iltajuhlista, joissa pönötetään alkoholin kanssa pöydissä istuen, vaikka keskustelut ja keskustelijat olisivatkin sympaattisia. Olen nähnyt sitä elämässäni ihan riittävästi (siitä ikinä kovin paljon pitämättä, ja hypoteesini on, etteivät muutkaan siinä kovin luontevasti istu, koska jostainhan se alkoholin tarve siihen tulee toisin kuin moneen muuhun kontekstiin). Juhlien isäntä ryki ja sanoi jotain sen suuntaista, että joo, hienoa, kun on tuollainen intohimo, että se varmasti kantaa hedelmää ennemmin tai myöhemmin. Vastasin epämääräisesti jotain tyyliin: joo, niin kai. Tässä vaiheessa Kalifornian-nainen kääntyi puoleeni ja kysyi, onko se intohimo.

Kysymykseen oli helppo vastata: Ei, eihän se todellakaan ole. Että enemmän kyse on harjoittamisesta ja että osaan olla siinä aika sitkeä.

(Sitä ei ole edes vaikeaa sanoa ääneen, koska sitkeys ja itsepäisyys ovat lopulta pitkälti sama asia vähän eri vinkkelistä tarkasteltuna. Ja totisesti olen hakannut päätä seinään elämäni varrella ja hakkaan edelleen tiettyjen asioiden suhteen - en edes odota, että se tuottaisi mitään näkyvää tai tuntuvaa tulosta, kunhan kokeilen enkä luovuta. Niin kauan kuin se ei tunnu vahingoittavan ketään, miksipä ei?)

Silloin en vielä ajatellut lisää, mutta nyt ajattelen, koska asia alkoi pulpahdella mieleen uudestaan ja uudestaan. Mihin oikeastaan suhtaudun intohimoisesti, onko sellaisia asioita, millaisia ne ovat ja miltä ne tuntuvat?

Kykenin heti nimeämään yhden asian, jonka suhteen olen intohimoinen. Se liittyy tilanteisiin, joissa vallitsee syvä tyytyväisyys ja rauha. Lepään harvoin hereillä muuten kuin tietoisesti, ehkä koska minut on kasvatettu tavalla, johon ei ole totisesti kuulunut mitään villasukkapäiviä tai olemista vaan. Sellainen ei siten tapahdu luontevasti vaan vaatii itseltäni suorastaan käskyn. Ja teen tuon käskyn nykyään huomattavasti useammin kuin ennen, koska pidän pysähtymisen tunnusta. Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää, jos on enemmän sitä tyyppiä, jonka on vaikeaa saada itseään vauhtiin, mutta minun elämästäni ei totisesti ole vauhtia puuttunut, enkä usko, että tulee puuttumaankaan. (Tarkoitan nyt vauhdin tuntua - en harrasta hurjuuksia tms, mutta kaikki tuntuu kovin jännittävältä ja kiihkeältä.) Kiinnostun ja innostun sen verran helposti, että haaste on nimenomaan pysähtyä ja olla tohottamatta jotain asiaa. Käskystä pysähtyminen tuottaa välillä tuon tilan, johon suhtaudun intohimoisesti. Harvoin, mutta joskus.

Tila on kuitenkin itselleni tuttu jo kaukaa: Se hetki, kun syöttää hevosta niityllä ja painaa kätensä sen harjantyveen ja tajuaa äkisti, että on tässä, elää ja hengittää, eikä haluaisi olla missään muualla. Hyönteiset tanssivat, hevosen leuat rouskuttavat heinää, pää tekee hassun pienen sivuttaisnykäisyn ruohon katkaistakseen, ja oma oleminen lepää koskettavan käden varassa enemmän kuin jalkojen, jotka tietysti fysikaalisessa mielessä kannattelevat aistivan, valppaan mutta äkisti pysähtyneen kehon painoa. Tai kun makaa kalliolla selällään merenrannassa ja meri juttelee, lokit leijuvat pilvien editse, ihokarvat vuoroin ponnistavat kaarelle tuivertavaan tuuleen ja vuoroin rauhoittuvat ihonmyötäisiksi auringon lämmön tulvahtaessa taas iholle poutalonkareiden takaa. Kun makaa, sulkee silmät, katoaa kesäpäivään ja kallioon, menettää selkärankaisuuden tuntemukset, erillisyytensä, suunnan, tuntee hitaan kiertelevän pulsaation, joka ei ole sydän eikä hengitys vaan jokin muu pulsaatio kehossa, tai kalliossa, tai lokissa, pilvissä, suolaniityssä, kulun hämärtymisessä. Kun voisi kuvitella männyt maaston noustessa muttei kuvittele tai muista, kun vain katoaa laajemmin aistimiseen, fokuksen sirpaloitumiseen. Tai - aikuisempana versiona - kun on hieronut jotakuta ja toisen keho on vähitellen laskenut enemmän ja enemmän painoa plintin varaan, huokaus huokaukselta päästänyt irti koossa pysyttelemisestä, ja on viimeinen hetki, kellon minuuttiviisari siirtyy ja suljen silmät ja istun jonkun takaraivo kämmenkuopissa, sormet niskalle viuhkana levittyen, ja oma painoni katoaa istuinluiden läpi jonnekin, ei ole enää ponnistusta eikä ryhtiä, ei asiakasta eikä hierojaa, ja tunnen saman lievän kiertohuimauksen, yhteyden, ja kaikki seisahtuu eikä ole kiire, ei enää koskaan, ei mitään tehtävissä, sees. Tai kun tehtyään verkkaisia, avaavia, spiraloivia liikkeitä painautuu maton kolmen millimetrin kumikerrokselle, ja rauhallinen ääni sanoo: älä keskity valopilkkuihin, joita näet, äläkä tuntemuksiin missään kohtaa, vaan koeta ottaa ne kaikki sisään. Tai - tämä hämmentää itseäni - kun pyörii salissa tuolin yläkarmi kämmeneen puristettuna, ja tuoli piirtää laajaa kaarta, houkuttelee lapaa hyvään asentoon, ja äkisti keskellä sitä kaikkea on sama rauha, aivan hetken vain, mutta silti.

Haen tätä tilaa ja ehkä se on intohimo. En tiedä, miksi haluan jäsentää asian näin, mutta tämä on jotakin tärkeää, jotakin, mikä on estänyt itseäni uskomasta useimpiin filosofian teorioihin kehosta ja
mielestä, oikeastaan jotakin, mikä on estänyt itseäni leimaantumasta mihinkään teorioihin kovinkaan voimakkaasti. Tämä on jotakin konkreettisempaa, vahvempaa ja suorempaa. Enkä puhu nyt kokemuksesta ylipäänsä vaan juuri näistä kokemuksista.

Ehkä kutsun suhtautumistani intohimoiseksi, koska haluan tätä tilaa paljon, en koe erityisesti valinneeni haluani (mutten ole sitä koettanut kitkeäkään tai vähätellyt sitä; miksi tekisin niin?) ja kyse ei mielestäni ole kuitenkaan tarpeesta samalla tavalla kuin tarpeesta tulla huomatuksi, ruoan tai suojan tarpeesta, veden tarpeesta, liikunnan tarpeesta tai levon tarpeesta. En halua jäsentää tuota tilaa levoksi, koska lepo tuntuu toiselta, Enkä yhteydeksi. Ne voivat olla osa tuon tilojen perheen kuvausta ja tilanteita, mutta kyse ei ole vain siitä tai niistä. Outo varmuus, ettei kyse ole vain siitä. Silti kyse on ehdottomasti luonnollisesta, ei mistään yliluonnollisesta kokemuksesta. Jostain, jonka täytyy olla hyvin helppoa, koska se käy lapseltakin niin luontevasti.

Toinen intohimo, jonka keksin melko pian tätä kokemustyyppiä pohdittuani, oli rakastuminen. Se on ehkä intohimoa kulttuurisesti tutummalla tavalla. Moni haluaa sitä tuntua ja huomaan itsekin välillä ikävöiväni sitä, kysyväni, tapahtuuko sitä enää. (Sitä on tapahtunut elämässäni hyvin harvoin, en ole mikään suuri ihastuja. Olen maannut paljon useamman kanssa, rakastunut vain harvoin. Rakastuminen ei ole mitään huvittelua, kepeää tai hauskaa.) Kuitenkin tiedän, että silloin, kun olen tuon tilan vallassa, en ole tilanteessa kotonani. Tuntuu kuin joku olisi ampunut haulikolla reiän päähän. Ajattelu muuttuu epäluotettavaksi, sen todella huomaa helposti. Kehon moottori hyrrää sellaista tahtia, että askelista tulee kolmen peninkulman mittaisia ja kädet hikoilevat. Kädet: tässäkin kädet ovat tärkeitä. Viimeksi, kun koin tätä, emme tienneet, mitä tehdä ja minne mennä. Toinenkin halusi pitää minua kädestä. (Se loppui hyvin pian, enkä tiedä edelleenkään, miksi. Siis kädestä pitäminen. Moni muu asia jatkui pidempään. En tiedä lainkaan, mitä se tarkoittaa, mutta tiedän, etten osaa edelleenkään suhtautua tähän keveästi, ilman että itkettäisi.) Ehkä se on jonkinlaista turvatonta heittäytymistä, jossa hapuilee kämmentukea? (Traagisen hommasta taitaa tehdä se, että toinen lakkaa tarvitsemasta turvaa ja palaa omaan yksikköönsä siinä missä itse tarvitsisi vielä jonkun kämmentuen viemään tilanteesta - minne? Siihen hetkeen, ettei enää kaipaisi kosketusta eikä yhteyttä? Tuleeko sellaista hetkeä?) Rakastumisessa on taatusti passion tunnusmerkit: sitä ei valita, kohdettakaan ei oikein valita, se tempaa kaiken sekaisin.

En pidä itseäni erityisen turvallisuushakuisena ihmisenä, koska teen monia outoja asioita, joissa en tunne oloani lainkaan kotoisaksi. (Olen alkanut roikkua alassuin kattoon pultatun kankaan varassa, esimerkiksi. Puhumattakaan siitä, että koetan kirjoittaa juuri niistä asioista, jotka ovat itselleni kaikista epäselvimpiä! Hehe, tämä on varmasti jokin outo variaatio ajatuksesta, että kirjoituksella haetaan kuolemattomuutta. Kaikista maailman asioista haluan sitten pelastaa ikuisiksi merkkijonoiksi sen, miten pihalla voikaan ihminen olla!) Mutta intohimojen kohdalla huomaan äkisti olevani turvallisuushakuinen. Haluan ja olen kai aina halunnutkin sen rauhallisen intohimon, en rakastumisen aivot seinällä -intohimoa. Miksi näin? En tarkoita, että se olisi huono asia tai sen pitäisi muuttua. Kunhan panen uteliaana merkille. Miksi haluan tässä asiassa rauhallisemman, kun muuten tunnun hakevan muutosta? Vai onko ehkä niin, että juuri tuo syvemmän tason turvallisuus ja turvallisuushakuisuus mahdollistaa pintatason kommunikaation villit leikit? Jos leikkisi villisti rakastumisellaan, ei ehkä jaksaisi kuin lohtutoimintoja? Ehkä? Olen varmaankin väärässä.

Voi tietysti olla myös niin, että rakastumisissa olen vain satuttanut jo itseäni liian pahasti. Viimeksi viime viikolla tapasin ihmisen, jonka yksi lausuma tuntui täsmälleen samalta kuin hän olisi lyönyt minua suulle avokämmenellä. Hämmästyin aikani itkettyäni ja hieman rauhoituttuani sitä, miten jopa reagoin kuulemaani samalla tavalla kuin jos hän olisi lyönyt: käänsin pääni, kyyneleet vihmoutuivat silmiin ja konkreettisesti pakenin paikalta kauhuissani. Mutta tietenkään hän ei lyönyt eikä mitenkään tarkoittanut satuttaa. Joskus vain hylätyksi tulemisen tunne tuntuu hyvin fyysisenä kipuna. Olen kokenut samantapaisen tilanteen niin monta kertaa, että torjunta ottaa muodon edellisistä kerroista: On joku toinen, haluan nähdä sitä nyt, joten en nyt pysty olemaan sun kanssa, heippa. Ehkä siinä muistuvat ne kerrat, kun oli kuvitellut saavansa ystävän eikä olisi enää tarvinnut viettää välitunteja tuijottaen ruusunmarjapensaita tai koulun seinää, tarkentaen ja takertumistaan takertuen yksityiskohtiin, jottei kurkussa kuristaisi niin pahasti se, että on toisten inhoama. (Tietysti nyt aikuisena tiedän, etteivät kaikki inhonneet minua. Riitti, että oli yksi ihminen, joka kiusasi ja inhosi aktiivisesti, ja joukko toisia, jotka eivät halunneet riskeerata omaa asemaansa. Ymmärrän sitä haluttomuutta nyt aikuisena paljon paremmin kuin lapsena; siksi opiskelin sosiaalipsykologiasta pitkän sivuaineen.) Lapsena koetin ajatella hyväntahtoisesti, että tilanne vielä korjautuisi, mutta eihän se korjautunut. Minut jätettiin monta kertaa ilman pienintäkään riidanpoikasta. Riitti, että oli saatavilla arvostetumpi ystävä. Inhottu, yksinäinen, jotenkin vääränlainen, siltä se lapsena tuntui - nykyään ajattelen, että jos olisin tajunnut sosiaalisen nokkimisjärjestyksen merkityksen nopeammin, olisin selvinnyt aika tavalla vähemmin haavoin. Ehkä se kaikki aktivoituu tuollaisessa tilanteessa, joka tuntuu lyönniltä olematta sitä. Luultavasti se heijastuu edelleen kaikkiin ihmissuhteisiini ja tiettyyn varovaisuuteeni niissä: Voin toivoa paljon, ja valoisana otuksena toivonkin, mutta luottamukseni siihen, että toiveisiin vastattaisiin, on laihanpuoleista. Pidän katseen aika tarkasti omassa vastuualueessani sekä yksityiskohdissa - kiulukoissa, seinissä, emootioissani, jotka kertovat, missä mennään, mutta myös leikkivät rikkinäistä puhelinta erityisesti silloin, kun uskaltaudun tai olen jossain vaiheessa uskaltautunut toivomaan paljon.

Niitä ihmisiä on elämässäni sen verran, etten taida todellakaan haluta vähään aikaan heitä lisää!

Mutta sitä rauhallisempaa intohimoa kyllä haluan lisää ja siksi teen päivittäin joogan tai muun fyysisen harjoituksen päätteeksi meditaation. Ehkä se ei muuta noita kokemuksia ja niiden frekvenssiä, vaikeaa sanoa. Mutta ainakin se suuntaa katsetta niiden suuntaan ja auttaa hiljentämään edes hieman mielen puheensorinaa, joka on jokseenkin rasittavaa.

Ehkä tämä intohimo tosiaan eroaa tuosta toisesta fokuksen suhteen. Tässä ei fokusoiduta mihinkään eikä kehenkään. Tätä pitää pohtia vielä lisää. Silti molemmissa on jollain tavalla läsnä voimakas itsen rajojen sulaminen, eteneminen kauemmas ja laajemmalle, kurkottuminen.

Ei mitään uuuuuttaaaaaa

Tuli mieleen koiraa sateen halki luotsatessa, että ehkä mikään ei takaa samanlaista opiskelufokusta kuin sotkuinen yksityiselämä. Ja sitten tuli mieleen seuraavaksi, että aika usein työnkin suhteen olen havainnut saman yhteyden: Umpioituu hommaan kuin hommaan helpommin, koska se on vapautus kurkkua kuristavista ihmissiteistä. Työ vaikuttaa kirkkaalta, selkeältä, lähestyttävältä... ja ainakin kirkastettavalta, selkiytettävältä ja lähelleen päästävältä.

Ja sitten mietin, että onkohan tätä korrektia tai eettistä kirjata ylös. Että jos vaikka joku päättävä elin (täydennä itse, mikä elin) lukisi ja horror horror keksisi mutkistaa ihmisten perhe-elämää, karsia kaikki perheiden tuet, koska se verottaa työn teosta. Paitsi että varmasti on ihmisiä, jotka reagoivat täysin päinvastoin. Tämä olen vain minä, enkä ole kovin aikaansaapa tai tehokas. Ja sitten vapahdin itseni kirjoittamaan tämän ylös, koska en varmasti ole ensimmäinen tästä kirjoittanut.

Unettomuuden fenomenologiaa

Kylki on patjaa vasten. Se sijaitsee kilometrien päässä kuvitelmasta, jota yritän palauttaa mieleeni. Kuvitelmassa tähdet laulavat, lehdet varjostavat, aurinko nousee, planeetta pyörii ja yksittäisen ihmisen murheet ja toiveet katoavat näkyvistä. Kissa raksuttaa lattian poikki, pienoisdinosaurus. Asia kerrallaan nousee mieleen, kääntelen niitä hetken, ne katoavat. Ei ole mitään, minkä voisin tehdä, paitsi sanoa uudelleen - kyllä, sanoa, sanoin - tähdet laulavat, tähdet laulavat, tähdet laulavat.

Unet ovat kadonneet nukkumisesta ja liukuneet valveeseen. Haluan riisua käsineet käsistäni vain todetakseni katseella tai sormenpäillä, ettei tuntemiani käsineitä ole, ei ainakaan käsissäni. Huusiko joku minua? Entä ystävä, joka pyöräilee vastaan, näinkö kenties vain unta? Tiivistän tahtia, haluan ehtiä joogatunnille, ehkä erehdyin. Myöhästyn asahitunnilta, en osaa lähteä, makaan sängyssä itkuisena keränä. Kaikkialle sattuu, mutta sekin on kaukana, jollakin muulla nousee kuume, paitsi ettei tässä mitään kuumetta ole, on vain äärimmäinen uupumus, se tuntuu samalta kuin kuumeen raketoiminen. Olen kadonnut jonnekin.

Pitäisi neuvotella työhön liittyvä sopimus ja olla tarkka. Sähköpostitse saamani sopimusluonnos on kelvoton, sen on todennut jo kaksi juristia, jolle olen sopimusta näyttänyt. (Jos allekirjoittaisin sopimuksen sellaisenaan, minut voitaisiin tuomita samantien korvaamaan 3000 euron sopimussakko. Sen lisäksi antaisin avoimen valtakirjan toimiin, johin en voi itse osallistua ja joista voisi koitua kymppitonnien kulut. Ei semmoisia sopimuksia voi vain allekirjoittaa, vaikka eräät kollegani ovatkin niin tehneet, "koska sehän on vain sopimus". Minusta sopimus on muotoiltava siten, että siihen voi oikeasti sitoutua. En kai voi koskaan olla ihan niin uupunut ja vetämätön, etten pitäisi tällaisista seikoista kiinni.) On siis oltava itse skarppina nyt kun sopimusta aletaan kirjoittaa uudelleen. (Parin tunnin kuluttua, huh.) Ajatus katkeaa parin sekuntin välein kipuviesteihin ja niihin riivatun käsineisiin. Hetkinen, soiko ovikello tai puhelin? Juoksen katsomaan. Ei soinut. Siinä vaiheessa kun puhelimen herätys piippaa, en enää usko ääneen ja joku muu käy sammuttamassa huutavan laitteen. Sen vuoksi en ehdi asahitunnillekaan, makaan saunan ylälauteella kyljelläni ja koetan palata kuvitelmaan ilmastointilaitteen kohinasta meren äänenä tunnelin toisessa päässä. Yksin jääminen pelottaa, musertaa aamuun. En haluaisi jäädä yksin nyt kun en toistaiseksi tiedä, mikä kuulemastani on harhaa ja mikä ei. Toisen kanssa voin aina suunnata äänen kuultuani tarkkaavaisuuteni toisen kasvoihin, eleisiin, ne osoittavat, olenko kuullut omiani. Vaikka toisaalta, onko sen väliä, että kuulen näitä asioita, niillä on fysiologinen syynsä, oma logiikkansa, eivät ne voi minulle mitään. Voin ottaa ne vastaan ja käydä välillä ovella turhaan.

Oma hankaluutensa on sillä, että sopimusteksti hiotaan puhelimitse. Ei ole ketään, jonka ilmeitä voisin katsella. On yritettävä suuntautua ääneen luurissa, mikä on muutenkin haasteellista ja nyt silmittömän vaikeaa. No, jotakin tästäkin kuitenkin tulee.

Tätä valveen ja unen sotkeentumista tahmeaksi ja vaikeasti eriteltäväksi massaksi on tapahtunut ennenkin, joten en pelkää sillä tavalla kuin pelkäsin nuorempana. Pelkäsin kilahtavani lopullisesti. Nyttemmin en taida uskoa lopullisuuksiin. Voin elää viikkokausia yliväsymyshulluutta mutta se laukeaa jossakin vaiheessa. Jos saan eroteltua unen ja valveen edes jotenkuten, menen paremmin terveestä, saan levon ja työkuntoa enkä säpsähtele omia ääniäni. Toistaiseksi olen keksinyt kaksi asiaa, jotka pitävät minut kiinni sanoissa. Suunnassa. Valveenomaisessa. Kyllä, nyt kun aistinvarainen koordinaatisto alkaa liestyä päiväöiden ja yöpäivien hiertävään köyteen, sanojen suuntaavuus paistaa esiin kuin päiväpeiton alle huonosti piilotettu tähti. Villalangat eivät pitele ydintulta. Toinen kiinni pitävistä asioista on hierominen; ehkä laajemminkin työrooli voisi auttaa, mutta osaan nyt sanoa vain, että hierominen on hyvin sitouttavaa ja maadoittavaa, monimutkaista ja hienovaraista kuulostelua, enkä ainakaan vielä ole tuntenut tai kuullut kummia hieroessani. Toinen selkiyttävä tekeminen on kirjoittaminen.

Siinä missä kahden kommuunihuoneen väliä tai yhteistilaa tai mikä tuo nyt onkaan eestaas kävellessäni, olen näet itkenyt sen verran pitkään ja rajusti, etten henno mennä ulos kävelemään, ikkunasta näkemäni melkein samassa tasossa keikkuvat päät vaikuttavat liian helposti huolestuvilta sellaiseen, parempi kävellä huoneita eestaas, se purkaa jännitettä muttei saa ketään muuta huolestumaan, enhän voi kuitenkaan nyt juuri hymyillä kaikille vastaantulijoille ja sanoa tietäväni tämän menevän ohi kyllä, pitää vain huolehtia siitä, ettei sillä välin satuta itseään, siinä missä huoneissa eestaas kävellessäni ajatukseni katkoo parin sekuntein välein eikä mitään kokonaista päivää tai viikkoa tai aikaa tai tilaa tai ongelmanratkaisua oikein synny, kun istun alas kirjoittamaan, tekstissä tuntuu kuitenkin pelaavan sisäinen logiikka. On kuin joku muu kirjoittaisi, mutta entä sitten. Tuo joku toinen osaa ajatella monimutkaisenkin ketjun alusta loppuun.

Kuvitelmatkin tuntuvat nyt sanallisemmilta. Niillä on laulava rytmi eivätkä ne juuri operoi visuaalisesti tai tuntoaistillisesti. Ehkä uupumuksen tilassa kuuloaisti ottaa jostain syystä vallan ja oireet purkautuvat sen kautta? Siinä missä tavanomaisesti kulkee katua ja tekee ruokaa ja näkee ystävän ilman sen kummempia sanallistumisia, nyt joutuu tarrautumaan sanallistamiseen, vai onko se sanallistumista, senhän tekee joku tuo toinen, joku johon en yhdisty muuten kuin lonkkien painona pehmustamattomalla saunanlauteella maatessa, unta yrittämässä. Kissat nukkuvat siellä, saunassa, yritän seurata niitä uneen, jos niillä vaikka olisi eläinten viisaus nukkumispaikoista. Ne nukkuvat siellä kyllä. En osaa seurata niitä. Nyt yksinjääminen tuntuu - no, ei tyhjältä varjoisalta asunnolta tai miltään semmoiselta, ei kulkemiselta eikä hermostukselta siitä, ettei kaappeja ole vielä saatu porattua seiniin, tuollaiselta mitä arvelisin tavanomaisesti tuntevani tällaisissa oloissa - syanidinväriseltä lätäköltä, josta pistää esiin päistään kuorittuja muovisuojuksellisia kuparijohtoja. Eikä se ole kuva, vaan sanoja.

Yläkerrassa tehdään nyt jotain jyskäävää. Oletan, että siellä hajotetaan väliseinää tai otetaan keittiönkaappeja alas seiniltä. Tai sitten siellä on edelleen tyhjää ja kuuloaistini nelistelee miten lystää. Kello on yksitoista, aamupäivä. Tuntuu vain siltä, että voisin lysähtää kasaan mikä hetki hyvänsä, paitsi että olen kokeillut sitä jo monta kertaa. Lysähdän kyllä mutten nukahda.

Nyt kun olen yksin, on vain kestettävä kuvat ja ajatukset, sanat ja suunnat, jotka häilähtävät näkyviin vetäytyäkseen taas piiloon. Kaikista vähiten pidän siitä, mitä ajattelen nähdessäni teräaseita. En osaa kuvitella, tietyllä tasolla, satuttavani itseäni ainakaan veitsellä tai saksilla, mutta olen lapsena joutunut kuulemaan niin paljon sellaisia kielikuvia kuin "työntää veitsi vatsaan" tai "työntää veitsi kylkiluiden välistä syvälle" tai "leikata vatsaläskit pois, reisiläskit pois, käsiläskit pois", ja nuo kuvat siitä, mitä teräasein tehdään, ovat osa psyykkistä rakennettani, yleensä piilossa, mutta tällaisissa tiloissa ne tulevat kuin joku olisi viheltänyt ne esiin, ne tulevat kutsumatta aina kun kuljen keittiön poikki ja näen veitsitelineen ja teriin kokemustiedon ja assosiaation kautta viittaavat, neljänkymmenen viiden asteen kulmassa sojottavat mustat metalliniittiset kahvat. Luultavasti olen lapsena järkyttynyt noista kuvista kovasti, muistan pelänneeni äidin leikkelevän kaunista, ihanaa kehoaan ja nähneeni leikellystä, verta vuotavasta kehosta sisälmyksiä vääntäviä painajaisia. (Kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta: senkö takia en pysty etenemään hänestä niin etäälle kuin keskimäärin äitisuhteessa etäännytään, siksikö että tiedän, ettei hän osaa kuin vihata suurinta osaa kehostaan ja tarvitsee siis jonkun toisen hyväksymään sen ja ihailemaan sitä? Olen monessa suhteessa niin etuoikeutettu äitiin verrattuna, että tuntuu kohtuulliselta tukea hänen myönteisiä kehoidentifikaation yrityksiään mahdollisimman pontevasti.)

Joogatunnilla meinaan taas nukahtaa selälleen rentoutukseen ja hengityksen kuulosteluun. Tunnin lopuksi joogaopettaja lausuu aina ääneen jonkin ajatuksen pureskeltavaksemme seuraavaan tapaamiseen saakka. Tällä kertaa ajatus kuuluu siten, että kannattaa luopua kaikista ennakkokäsityksistä ja -oletuksista, lakata ajattelemasta että asioiden kuuluisi sujua tietyllä tavalla. Että joskus virta vie nopeammin ja joskus hitaammin, mutta aina se kelluttaa. Seinä kohoaa edessä ja näyttää siltä kuin se kaareutuisi, mutta kun koetan tutkia asiaa tarkasti samalla kun yritän karistaa tuntoaistillista ankkuria käsineistä, jotka pitäisi riisua pikimmiten, en saa kuin suoraa aistimusta. Ja jostain pilkahtaa vastaus, kaiken hälyn ja kaukaisen teekeittimen naksahduksen ja sireenin katukuilussa tai kuvitelmassa takaa, takaa huut huut -laivojen, taloiksi naamioituvien tiehensä seilaavien alusten takaa, käytävällä seuraavaa tuntia odottaen hengityksen äänten lomasta, ja sekin on vain kysymys: pitäisikö siis hyväksyä unettomuus ja ahdistus ja testata sen kelluttavuutta vai tarkoittaako virran mukana kelluminen, että tarttuisin ajatukseen interventiosta. Ja äkkiä haluaisin kipeästi muistaa, mitä professori Godbole sanoo vapaasta tahdosta elokuvassa A Passage to India, mutten muista. Onneksi on IMDB:n sitaattipankki, josta kyseinen kohta löytyy takaisin kämpille päästyä:

Professor Godbhole: Nothing you do will change the outcome.
Richard Fielding: So "Do nothing!" Is that your philosophy?
Professor Godbhole: My philosophy is you can do what you like... but the outcome will be the same.

Ehkä se pitää tässäkin pintansa. Tiedän, että jossain vaiheessa kehon on asetuttava, keinolla tai toisella. Ehkä on yhdentekevää, miten asiaa lähestyn, teen kuten parhaaksi näen ja jotenkin kaikki ratkeaa. (Havaitsen kärsimättömyyden: ratkeaisi nyt eikä myöhemmin!)

Venytän nukkumaanmenoa, ja kun muut ovat pesseet hampaat, käyn empien sänkyyn jonkun viereen. Siinä vaiheessa olen niin poikki, että tipahdan saman tien syvään, mustaan kaivoon. Muutamaksi tunniksi. Herään taas aamuneljältä, sydän hakkaa ja verenpaine tuntuu korvalehdissä ja sormenpäissä, päivä ja yö sekoittuvat yhä tankeammaksi puuroksi. Harkitsen vaihtoehtoja, siinä määrin kuin nyt vaihtoehtoja voidaan harkita tuossa tilassa. Lääkäri? Ystävän luo hetkeksi muuttaminen? Luoja paratkoon, en edes tiedä, mikä tämän aiheuttaa. Onko se katumelu, joka alkaa heräämiseni aikoihin, vai sisäänvilahtavat autonvalot, vai jotakin muuta? Selvähän se, etten pysty valitsemaan mitään tervejärkistä lähestymistapaa, kun olen uupumuksesta hullu kuin pullosta tullu.

En ole nukkunut kuin riekaleita yli kahteen viikkoon.

Miekkamestarin mielenmaisemasta

Kun olemme tehneet rentoutus-, hengitys- ja tasapainoharjoitteita, suuntaamme tarkkaavaisuutta hengittämiseen. Miltä tuntuu, kun ilma liikkuu sierainten läpi ja virtaa keuhkoihin? Entä miltä tuntuvat kämmenet, miten ne työntävät sitkeäksi käynyttä ilmaa? Ja jalkapohjat, mitä tuntumaa ne etsivät lattiasta? Sitten siirrämme huomion näkökenttään tuijottamalla kaukaisuuteen ja erottamalla yhtään ponnistamatta ja silmämunia muljauttelematta käsien pyyhkäisyt tilassa näkökentän laitamilla. Kädet näyttävät suhruisilta hahmoilta, jotka häilähtävät arvaamatta paikasta toiseen, vaikka liike totta kai saa käskytyksensä samasta hermostokeskuksesta kuin tämäkin käsky olla katsomatta niihin, antaa vain huomion rekisteröidä niiden vaikutelmia siellä jossain - - jossain muualla kuin horisontissa, jossa aaltoilee näkymätön meri jossain näyttämön pölyisen ylätason, asahi-ohjaajan heilahtelevan kehotahran ja verhojen värimassan tuolla puolen. Seuraavaksi kytkemme tietoisuutemme vielä yhteen tukeen - äänimaailmaan. Äkisti kuulen lattian äänet polvien notkahdellessa, omien lonkkieni narinan, sykkeen, hengityksen huokailun, ilmavirran käsien lentäessä. Mieli on kiinnittynyt näihin kolmeen pisteeseen - kämmeniin, sieraimiin, jalkapohjiin - ja kahteen laajaan, tarkentumattomaan kenttään, äänien ja värimuotojen kenttään.

"Ei ole tilaa stressille", sanoo ohjaaja jossakin osana tuota kenttää. "Tämä on miekkamestarin mieli ennen kaksintaistelua. Äärimmäisen rauhallinen ja levollinen mutta samalla äärimmäisen valpas aistien rajoille saakka."

Miekkamestarin mielenmaisemassa ei ole mitään uutta. Tuo sama tila tai maisema tai ympäristö tai virtaavuus tai miksi sitä nyt ikinä kukaan tahtookaan kutsua, nimiä ne vain ovat, on myös se keskus, jonka ympärille ainakin oma esteettinen pohdintani, harjoitteluni ja tietoisuuteni kehräytyy. Sen voi saavuttaa monin tavoin. Nuorena pääsin siihen juoksemalla. Jossain vaiheessa tietoisuus eri kehon kohtien jyskyttävyydestä, monista erilaisista rytmeistä kehossa, paisui sellaiseksi sinfoniaksi, jossa oli jo niin monta soitinta, että yksittäiset äänet sulautuivat valppaaseen rauhaan. Juoksin jalkani rikki. Sitten siirryin yhä enemmän tanssiin, koska se on jaloille armollisempaa. Tai ainakin minun koivilleni. Ja hitaasti, vuosi vuodelta, olen hivuttautunut yhä pehmeämpiin tarkkaavaisuuden kohdistamisen muotoihin. Ja tuntuu, että tosiaan, on mahdollista päästä tuohon tilaan rempomatta itseään rikki prosessissa, vaikka onkin käynyt aivan selväksi, ettei minusta taida olla pääsemään tuohon tilaan täysin ilman liikettä. (Epäzeniä mutta olkoon; vai voiko mikään olla epäzeniä?) Vaikka edelleen tuntuu hyvältä huutaa ja ähistä venyttäessä ja sen avulla jännityksestä irti päästäessä ja edelleen, edelleen rakastan katsella, miten esineitä revitään ja heitetään ilmaan ja ne saavat pudota, rakastan katsella, miten ihmisten kehot tempautuvat musiikkiin ja ylittävät rajansa melkein vaarallisesti. (Rajuuden kuunteleminen on yksi syy, miksi haluan Intiassa osholaan kokeilemaan dynaamisia meditaatiomuotoja. Joskus irti päästäminen vaatii hitusen rajuutta. Ei aina, mutta joskus ja joillekin meistä. Meitä on niin kauan pakotettu istumaan hiljaa ja leikkimään puhuvia päitä.)

Ohjaaja puhuu siitä, miten kaikki aistiankkurit pistävät oikean aivopuoliskon vipisemään. Kielelliset muotoilut jäävät nyt vähemmälle joten stressille ei jää tilaa. Kotiin kävellessä mietin tuota ajatusta, etteivät stressaavat asiat mahdu harjoitukseen. Ovatko ne tosiaan kielellisiä ja senkö takia ne katoavat? Jotkut stressinaiheet eivät tunnu niin kovin kielellisiltä. Jotkut, kuten pitkälle kehitellyt katastrofoinnit, sen sijaan vaikuttavat jonkinlaisen kieroutuneen logiikan saattelemilta kausaalikehitelmiltä, ja ovat sellaisina hyvinkin kielellis-loogisia. Mutta en voi mitään sille, että mielestäni osa uhista, jotka sukeltavat esiin stressissä, eivät ole kovinkaan kielellisiä. Nuo ahdistukset tuntuvat hyvin hahmottomilta, ikään kuin sameilta verhoilta, jotka estävät hengittämästä kunnolla ja rauhoittamasta kehoa ja mieltä hengityksellä. Mietin sitäkin, mitä olen lukenut ontologisista ydinuskomuksista, jotka edeltävät kielellisen prosessoinnin kykyä. Käsittääkseni valtaosa kognitiivisista terapeuteista on hyvin vankasti sitä mieltä, ettei kielellisin harjoituksin voi ratkoa kaikkea. Yksi ongelmallisimmista asiakastyypeistä on monen terapiakirjailijan mielestä juuri kaiken kielellistävä ja poisselittävä asiakas, joka ei suostu tuntemaan, kokemaan koko kehollaan ahdistuksiaan, pelkojaan eikä vihojaan, ei pysty siten käsittelemään niitä ja on vuosi toisensa perään niiden pyöritettävissä. (Minusta tuntuu, että olin juuri tuollainen kauan sitten, vaikken terapiassa käynytkään. Tai ainakin enemmän tuollainen kuin nyt. Ja vaati aika rajun eron ja irtirepäisyn, jotta pääsin käsiksi siihen huudattavaan tyhjyyteen, raskauteen ja kauhuun, joita olin siihen asti päättäväisesti vältellyt ja jota ratkon nykyään omin päin päivä päivältä, hankala tilanne tilanteelta. Ohhoh, kuulostaapa synkältä. Mutta ei minun elämäni ole enää yhtä synkkää kuin silloin kun kasasin tuota synkkyyttä sisääni isolle kerälle.)

Asahi-tunti herättää paljon ajatuksia. Kaikki muut osallistujat ovat monta kymmentä vuotta iäkkäämpiä. Minua huvittaa taas kerran erään tuttavan toteamus liikuntatottumuksista puhuessamme - hän arvostaa nopeatempoisia lajeja, joissa voi rypeä voitonriemussa tai niellä tappelusappea seuraavassa matsissa häviön kostaakseen, lajeja, joissa omia virheitä ei huomaa ja hien meneminen silmään ei haittaa - hän nimittäin totesi, että harrastan masennuslajeja. Miten niin, kysyin hämmästyneenä, koska minua harrastamani liikunta ilahduttaa. Sitten hän selitti perinjuurin, miten masentavaa on saada kuulla ohjaajalta, että käyttää väärin jotakin kohtaa kehossaan, miten surkea olo tulee, kun ei pystykään palleahengitykseen tai huomaa jäkittävänsä pakaralihaksia, kun lantion kippi keskitytään tuottamalla vain vatsalihasten alaosilla. Jaa, sanoin hämmästyneenä. En ollut tullut ajatelleeksi, että siitä voisi masentua. Ehkä olen harrastanut itse pienestä pitäen niin teknisiä ja vaivalloisia lajeja, että pidän virheiden tapahtumista ja niiden korjailua ikään kuin kaikkeen itsen ilostuttamiseen sisäänrakennettuna. Sitten huomautin vielä, että ainakin itse mieluusti tiedostaisin kaikki turhat jäkitykset kehossani, koska niistä juuri tyypillisesti aiheutuu kipuja pitkällä tähtäimellä ja en osaa käydä purkamaan ja rentouttamaan noita kenties joskus haitalliseksi käyviä luontumuksia, ellei joku ensin osoita niitä minulle. (Jos olen jo tottunut siihen, että "tältä tuntuu selän normaaliasento", esimerkiksi, en todellakaan tajua jännittäväni selkärangan pikkuisia syviä lihaksia aivan liikaa aivan liian ylös saakka. Viime torstaina tästä huomautettiin pilatestunnilla, ja totta vie uusi tapa tehdä liike tuntui ensin karmivan väärältä, mutta toisaalta - jo parin päivää asiaa kokeiltuani, tarkkailtuani ja aina muistaessani siihen puututtuani huomaan, miten paljon rennompana selkä niiden nikamien tuntumassa nyt pysyy.) Itse ainakin tapaan masentua aika kovasti siinä vaiheessa kun kipu estää liikkumisen tai pakottaa turvautumaan lääkkeeseen. "Kai se on aika paljon kiinni siitä, miten sen väärin tekemisen itse ottaa, että onko se niin vakavaa vai ei", sanoin ja katselin uteliaasti tuttavaa. "No kun tuntuu, ettei niillä tunneilla mikään ikinä mene oikein", hän vastasi. Koetin saada ajatuksesta kiinni, mutten oikein onnistunut. Tai siis, minustakin tuntuu, että korjattavaa koko ajan löytyy ja kehon toimintojen monimutkaisuus (ihan samalla lailla kuin maailman monimutkaisuus muutenkin) ylittää käsitys- ja koordinaatioavaruuteni tuosta noin vain, mutta jostain syystä jaksan iloita pienistä oivalluksenpoikasistakin ja vähitellen minusta käsitysavaruuteni on onnistunut nieleksimään pienissä paloissa kaikkea sellaista, jota se ei totisesti tuntenut vaikkapa vielä kymmenen vuotta sitten. Ehkä kyse on erilaisesta fokuksesta, fokusoinnista yli sen hetken virheellisyyden.

Mistä tulee mieleen viime TLB-tunti. Monimutkaisessa liikkeessä, joka on tietysti liikkeenä aivan yksinkertainen ja luonteva sitten kun sen joskus saa kohdalleen (toivottavasti tässä elämässä, mutta en oikein koe voivani vaatia sitä vaikka toivoa toki saan ja niin teenkin), oli enää hiottavana pieni yksityiskohta, nimittäin kämmenten jäkittäminen, muuten kuulemma peruslinjaukset alkoivat loksahtaa kohdalleen. Seuraavassa toistossa keskityinkin kämmeniin ja purskahdin nauruun. Nimittäin kävi niin, että nyt vain kämmenet tekivät töitä ja kaikki muu oli jähmettynyt, kohdistunut kämmeniin. "Apua, nyt vain mun kämmenet liikkuu", sain juuri ja juuri parahdettua naurun sekaan. Nauroimme ohjaajan kanssa niin että vedet vain tursuivat silmistä. (Olin sillä kerralla ainoa tunnilla, joten saatoimme revetä tuolla lailla ketään häiritsemättä.) Naurun jälkeen liikkeen alustava kuvio asettui kehoon luontevasti. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin säikähtänyt väärin menemistä? Olisinko masentunut?

Ihmisiä hieroessakin saa olla varovainen sanojensa kanssa. Ei voi koskaan tietää, miten hierottava arvottaa sellaiset sanat kuin kireä, epäsymmetria, väsyneen oloinen, työstämistä kaipaava. Enkä haluaisi masentaa ketään. Totuus kun kuitenkin on, että me kaikki olemme eri kohdista kireitä, epäsymmetrisia, joskus yliliikkuviakin, väsyneitä, kosketusta kaipaavia, koordinaation tarkentamista kaipaavia, ehdottoman puolivalmiita, epätäydellisiä. (Juu, ja todistamisen taakka on sillä, joka nyt väittää, että voi olla myös täydellinen. Haluaisin nähdä ja koetella tuota täydellisyyttä, ja jos en saa niin tehdä, en usko siihen enkä ota siihen pinnistämisestä päänvaivaa.) Ja että silti tuon kaiken kummallisuuden voi ottaa vastaan armollisesti ja jopa huumorilla. (Huumori tapaa pettää siinä vaiheessa kun kipu astuu kehiin, ja siksi ennaltaehkäisy olisi kauhean tärkeää.) Kaikkea voi oppia ainakin vähän paremmin. Voi oppia pikkuisen tarkkaavaisemmaksi, voi oppia pois jostain haitallisesta tavasta vaikka senkin verran, että puolet kerroista muistaa tehdä asiat paremmalla tavalla - mikä sekin on melkoinen helpotus tukirakenteelle.

Joskus kun huomaan jonkun ottavan raskaasti vaikka sanan epäsymmetria tai tiedostamaton jännitys, mietin vähän, pitäisikö minun kertoa hänelle omasta pakkoliikkeestäni. Joskus kerronkin. Pakkoliikettä on pilkattu siinä määrin, että se uskaltautuu esiin enää yksin tai hyvin tutussa seurueessa johonkin muuhun kuin kommunikaatioon keskittyessä. Ei minun tarvitse sitä mitenkään painaa pois ryhmätilanteista, se osaa jo pysyä itsekseen poissa, kiitos peruskoulussa saadun palautteen. Pitkään kuvittelin, ettei muilla ollut pakkoliikkeitä. (Minua hävetti myös se, että tiesin minua kiikutetun neurologeille lapsena ja että vanhempani eivät meinanneet lakata uskomasta, että minussa oli jokin kehityshäiriö.) Mutta asuessani eri ihmisten kanssa olen huomannut, että joka ikisellä asuinkumppanillani on ollut pakonomaisia nykäysliikkeitä. Toisilla huomaamattomampia, toisilla sellaisia, ettei niitä voi olla huomaamatta, jos katselee sinne päin. Toiset ovat itse olleet tietoisia niistä ja toisille kysymykseni niistä on tullut yllätyksenä. Useimmiten olen kiitollinen omasta, varsin näkyvästä pakkoliikkeestäni - se on pakottanut opettelemaan armollista suhtautumista ja sen hyväksymistä, etten minä kokonaisuutena ole yhtä viallinen kuin kenties jokin suoritukseni tai tapani. (Siitä en osaa olla kiitollinen, että vasemmalla kädellä kasvojani hakatessani hakkaan toisinaan jännittävää kirjaa lukiessani nenänpiin rikki ja pahimmassa stressissä olen hakannut otsaani sormenpäillä mustelman pystymättä mitenkään pysäyttämään kättäni muuten kuin siihen toisella kädellä tarttumalla tai ihmisten ilmoille hakeutumalla. Mutta ihmisten ilmoille hakeutuminen voi tuntua hyvin pelottavalta, jos on sellainen tunne, että voi purskahtaa itkuun yhdenkin myötätuntoisen eleen myötä. Myös vasen hartiani ja lavanaluseni kipeytyy herkästi, koska pakkoliikkeestä on ergonomia kaukana.)

- -

Tässä välin kirjoittaminen keskeytyi, koska menin poimimaan luumuja, ja nyt kun palasin takaisin, en tietenkään enää muista, mihin olisin jatkanut. Luumujen poimiminen tuntuu ihmeelliseltä. Ajatella, että puu tuosta noin vain valmistaa tuollaisia sinipintaisia, sisältä meripihkan värisiä makeita pökäleitä.

Ehkä olin tulossa siihen ajatukseen, että voisiko kielteinen (hallitsemattomiin karannut) stressi olla aika paljon sitä, että on vaikea asettua juuri tähän tässä, tähän tilaan ja tilanteisiin, näihin tuntemuksiin. Ja että jos se on sitä, ei tunnu ihmeelliseltä, että se kytketään kielelliseen ajatteluun, onhan kielestä kirjoitettu niinkin, että se on kyky tuoda tähän tilanteeseen se, mikä on toisaalla. Itse kuitenkin pidän enemmän heitosta, joka on muistaakseni Umberto Econ. (Ääh, muisti.) Että kieli on se, millä voidaan valehdella.

Tunnen syvää tyytyväisyyttä siitä, että työskentelen tätänykyä alueella, jossa valehteleminen on likipitäen mahdotonta. Jännitykset kehittyvät, tuntuvat kämmeniin, laukeavat. Kroonistuvat, pitkittyvät, palaavat´tai saadaan ratkaistua joksikin aikaa. Tai suhtautuminen niihin muuttuu, sekin voi joskus laukaista tilanteen. Metrolla takaisin siirtolapuutarha-Helsingistä matkatessani tunnistin vasta päätä istuvan naisen omituisen liikehdinnän todennäköiseksi servikaaliseksi dystoniaksi. Ajattelin, miten hauraita meidän kehomme ovat. Ja miten kiitollinen sietää olla siitä, että oma hermotus toimii suhtkoht normaalisti. Ja miten uskomattoman hyvä olo tulee siitä, että tunnin verran aamussa virtauttaa liikettä, voitelee kehoa sisältäkäsin sitkeillä, joustavilla liikkeillä, joiden suunnanvaihdoksissa mikään ei töksähdä.