Kuvajaisesta

Kahlaan edelleen läpi Pollanin kirjaa. Hitaasti, nautiskellen, ajatuksella. Myös se, että teksti on englanniksi, hidastaa lukemistani aika tavalla. Esimerkiksi tiedän lukevani! Suomeksi lukiessa en usein edes tiedä, elän ja hengitän toista maailmaa.

Vaikka psykedeelien historia jne. onkin kiinnostavaa, melkein kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten Pollan kuvaa itseään:

You should know I have neer been one for deep or sustained introspection. My usual orientation is more forward than back, or down, and I generally prefer to leave my psychic depths undisturbed, assuming they exist. (There's quite enough to deal with up here on the surface; maybe that's why I became a journalist rather than a novelist or poet.) All that stuff down there in the psychic basement has been stowed there for a reason, and unless you are looking for something specific to help solve a problem, why would anyone willingly go down those steps and switch on that light? 

People generally think of me as a fairly even-keeled and psychologically sturdy person, and I've played that role for so long - in my family as a child, in my family as an adult, with my friends, and with my colleagues - that it's probably an accurate enough characterization. But every so often, perhaps in the wee-hour throes of insomnia or under the influence of cannabis, I have found myself tossed in the psychic storm of existential dread so dark and violent that the keel comes off the boat, capsizing this trusty indentity. At such times, I begin seriously to entertain the possibility that somewhere deep beneath the equable presence I present, there exists a shadow me made up of forces roiling, anarchic, and potentially mad. Just how thin is the skin of my sanity? // Michael Pollan, How to Change your Mind.

Tämä on hurjan mielenkiintoinen kohta. Tarkoitan tätä: en ole koskaan elänyt elämää, jossa olisin voinut ajatella noin, käsittää noin. Tuo muistuttaa kyllä jollain tavalla sitä identiteettiä, jota koetin sankarillisesti sovitella ylleni silloin kun siskoni oli vauva eikä vanhemmillani ollut lusikoita siihen, että minullakin olisi joskus saattanut olla jokin hätä. Yritin olla sydäntäsärkevän reipas, puhuttelin itseäni viisaaksi tytöksi ja työnsin itseäni eteenpäin milli milliltä. Mutta en olisi selvinnyt mihinkään ilman puita ja hevosia, pilviä ja merta, ja tiesin sen kaiken aikaa. Ei siinä paljon tunnettu itseään vakaaksi, luotettavaksi ja pinnalla luovivaksi. Lisäksi minua itketti nolottavan paljon koulussa. No, ei minulla ollut siellä ystäviä, joten sikäli olin varmasti aika heikoilla. Itken kauneusliikutuksestakin paljon helpommin yksinäisenä kuin seurassa - seurassa en ikään kuin voi olla läsnä kokemuksessani, mutta koulussa ympärilläni oli kiinni paukautettuja julkisivuja ja emootiot kasvoivat niin huipukkaiksi, että pilkistivät esiin kaikista ilmeistä ja eleistä. En koskaan oppinut resting bitch faceksi kutsuttua tympeää ja aavistuksen verran vihamielisen näköistä naamiota, jonka moni on oppinut pukemaan kasvoilleen. Luulen, että sen oppimiseen tarvitaan jonkin verran sosiaalista tukea vertaisympäristössä. Voin olla taas toki väärässä. Ehkä kyse onkin siitä, että se sattuu naamaan? (Se todella tekee niin, ainakin minun kasvoni hylkivät tuota jähmeyttä.)

Tuntuu hurjan jännittävältä, että tosiaan, on ihmisiä, jotka kokevat, että menneisyys on mahdollista tunkaista jonnekin alalaatikkoon ja kieltäytyä sen kaivelulta. Ehkä heillä ei ole ollut kasvukaudellaan kovin päällepuskevia traumareaktioita? Mietin, voisinko nyt jo olla kuin menneisyyttä ei olisikaan. Mutta ei taida olla sekään mahdollista - jotenkin kun on elänyt tärinän, itkun, jähmettymisen ja sen sellaisten kanssa pitkään, niin vaikka ne oikeastaan ovat jääneet taakse, ne ovat kivettyneet jollain tavalla osaksi identiteettiä, vähintään siinä määrin, että pidän julmana julkisivun kiillottamista ikään kuin minua ei mikään koskaan järkyttäisi. Ehkä tämä juontuu siitä, miten helpottavaa itselleni oli somen esiinmarssi: tajusin, etten ole ainoa, jolla on ei-julkisivuisia ajatuksia, kokemuksia ja joskus myös toimintatapoja. Minua helpottaa se, että näitä on jaettu, ettei ole ainoa nolo koko maailmassa tai sosiaalisessa sfäärissä. Ja onko jokin edes noloa, jos kaikki jakavat sen? Tuskin.

Kuulostaa jotenkin ihanalta tuo eteenpäin ja ulospäin ja ylöspäin suuntautuminen. Jotenkin - hyvin vahvalta. Ja silti, varmasti sillä orientaatiolla tosiaan tuntuisi välillä pelottavalta tajuta hetkittäin, kuten Pollan tuossa kuvaa tajuavansa, että on muutakin. Toinen minä, joka ei ole liikkunut mihinkään vaan takertunut johonkin hyvin pelottavaan paikkaan.

Ehkä sillä, ettei ole antanut näiden minien eriytyä - tai pikemminkin, ei ole osannut näiden minien erottamista, on joitakin hyötyjä. Ainakaan en ylläty, jos tulee hyvin pelokas olo, tuskainen olo, jos epäilen vain uppoavani suruun tai tuntuu, etten pääse ikinä eteenpäin jostain syyllisyydestäni. Ehkä tuttu helvetti on tuntematonta auvoisampi? Vaikeaa arvioida!

Tuo kohta, jossa Pollan kirjoittaa toimittajuudesta versus runoilijuudesta, on minulle melkoinen peili. Minuthan puolitunkaistiin toimittajantöihin ilman mitään koulutusta tai edes kiinnostusta asiaan, oikeastaan. En ollut lukenut lehtiä, koska niissä ei enimmäkseen käsitelty asioita tavalla, joka herättäisi kiinnostukseni. (Olen hidas. Tarvitsen kirjan.) Kaikki kai kelasivat, että koska kirjoitan sujuvasti ja tulen ihan ookoo toimeen myös ihan vieraiden ihmisen kanssa ja jaksan uteloitua jos mistäkin, toimittajuus voisi toimia. Keikat hankki silloinen avomieheni. Kirjoitimme jutut nimellisesti yhdessä. Pallottelimme ideoita yhdessä mutta taisin olla se, joka kirjoitti tekstin. Minullehan se on ollut helppoa. En olisi uskaltanut aluksi yksin kirjoittaakaan vaikken lehtiä arvostanutkaan. En ole koskaan oikein osannut luottaa ajatukseen, että minulla voisi olla jotain sanottavaa. Olen edelleen tyytyväisimmilläni kun saan pitää suuni ummessa ja hymyillä ja olla läsnä, ja jakaa sillä tavalla toisille voimaa ja rohkeutta. Myöhemmin aloin myydä omiakin juttuja ja kun erosimme, emme tietenkään enää yhteiskirjoittaneet. Koko ajan, kun yritin sovitella toimittajuuden takkia ylleni, kärsin erilaisista psykosomaattisista vaivoista. Kutitti, uni katosi, vatsa rallasi. Vaikka jännitys ei koskaan yltynyt sellaiseksi, etten olisi kirjoittamaan istuessani riemastunut ensimmäisen virkkeen muodostuessa ruudulle, huomasin aika pian, etten yhtään pitänyt toimittajantyöstä. Etenkään en pitänyt siitä, että olisi pitänyt olla jotenkin huikean yhteiskunnallinen ja kriittinen. Vihasin sitä, että jouduin poimimaan haastatteluissa joitain kohtia esiin ja toisaalta jättämään toiset asiat piiloon. Yritin tivata haastateltavilta, mikä heistä itsestään oli oleellinen juttu, joka ainakin pitäisi tulla haastattelussa läpi, ja pidin huolen siitä, että ainakin se saatiin mukaan, mutta silti tunsin pettäneeni heidät jollain kauhealla kierolla tavalla. (En silti tunne, että minut olisi petetty kauhealla kierolla tavalla, kun joskus olen ollut lehtijutussa - on eri asia joutua sellaisen kohtelun kohteeksi kuin olla se, joka kohtelee toista näin. Minulle jälkimmäinen on vaikeampaa.) Olisin myös halunnut aukikirjoittaa haastatteluihin sen, miten ihmeellisiä nämä tapaamani ihmiset minusta olivat ja millaisen olon he loivat (yhteistoiminnassa, toki) tilaan ja ihmisiin ympärillään. Mutta eihän lehtijuttuihin kirjoiteta sellaista!

Toisin kuin Pollan, solahdin runoihin. Runoja kirjoittaessa kaikki saa olla kuten on eikä sitä tarvitse ahtaa mihinkään formaattiin. Tuntuu helpottavalta, ettei tarvitse äkisti loikata lineaariseen aikakäsitykseen, esimerkiksi, vaan kaikki eletyt hetket saavat olla läsnä yhdessä kaktuksenlaitaa kutittelevassa auringon sormessa. Jopa gradut ovat olleet helpompia kirjoittaa kuin lehtijutut siinä mielessä, että gradussa saan olla olemassa kaikkine pähkintöineni ja tulkinnallisuuksien tajuineni. Lehtijutussa vähemmän sai kirjoittaa siitä, miten tulkitsee tämän nyt näin ja näin koska noin ja noin. Ja kuitenkin sitä tulkitsemista tapahtui ja olin siitä tietoinen ja vaivasi, että lukija saa nyt ehkä vähän yksinkertaistetun kuvan asiasta. (Kuten huomaat, luottamukseni lukijaan on aika seitinohut. Se johtunee siitä, että itse innostun yhdestä jos toisestakin tulkinnasta aivan valtavasti ennen kuin tajuan, että no niin, tämä oli taas tulkinta, ja oikeasti kukaan ei tiedä ja ehkä tästä ei ole edes väliaikaisen työhypoteesin tukipönkäksi. On varmasti väärin arvioida, että muut ovat yhtä tempautuvia.)

Ihan niin kuin olen nyt tietoinen siitä, että tulkitsen Pollanin kirjoitusta ja tulkitsen sitä kokemusta, joka minulla on omasta identiteetistäni. Eri koetinkivi, ja eri asiat nousisivat esiin.

Mutta niin - jätin toimittajantyöt heti kun siihen tarjoutui tilaisuus. Koska niissä ei koskaan menty tarpeeksi syvälle. Runoja luetin muutamilla luotetuilla mutta heidän kommenttinsa saivat minut ajattelemaan, etten halua heittää sisuskalujani susilauman raadeltaviksi. Riittää, että kirjoitukseni auttaa minua luovimaan maailmassa, ja lupasin itselleni, että kirjoitan uudet runot nettiin, niin että jos joku muu niistä kokee hyötyvänsä, ne ovat siellä ilmaiseksi saatavilla. (Statistiikka elävien kirjasta paljastaa, ettei kukaan muu ihmeemmin koe hyötyvänsä näistä. Silti oloni on helpottuneempi kuin jos kirjoittaisin vihkoon lipastonlaatikossa. Edes yritän kommunikoida toisille ja antaa jotain saamaani takaisin.)

Ja silti, yhtäläisyyksiäkin löytyy: Uskon, kuten Pollankin, että unohduksella ja piilottamisella on hyvät syynsä ihmiselämässä. Johan Borgeskin kirjoittaa, että unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto. (Tietenkin unohtaa voi vain silloin kun kokemuksen on käsitellyt läpikotaisin, elänyt sen tarpeeksi monta kertaa uudelleen, jos kyse on jostakin tuskallisesta.) Defenssit ovat paikallaan siksi, että niitä tarvitaan. Rakastavassa suhteessa puolustukset voi laskea mutta kuinka moni ihmissuhde lopulta on rakastava? Eivätkä kaikki halua nähdä mitä puolustusten alta löytyy, eivät todellakaan. Pollankin kirjoittaa tuossa siitä. Enkä tiedä itsekään, vaikka tavallaan viihdynkin aika hyvin kellareissa, kuinka paljon haluan tietää tai etenkään muistaa, tonkia tahallisesti esiin jotakin, joka ei kovaan ääneen vaadi ratkaisua nykyisissä toimissani. 

Peili ja peilitön tila

Käsi alkanee vähitellen kestää kirjoittamista, kunhan en lyö peukalolla. Kesä on imeytynyt taas jonnekin. Kuvittelen levänneeni, mutta joogassa raajani väpättävät aivan samalla tavalla kuin silloin kun vielä saatoin ajatella, että olen usuttanut itseäni rajoille saakka liikkuen, työkunnossa pysyäkseni. Kyseessä on jokin muu kuin liikarasitus, koska en ole juurikaan rasittanut itseäni, kävellyt vaan.

Myös lääkäri on sitä mieltä, ettei kädessä ja ehkä muussakaan olisi kyseessä sittenkään  rasitusvamma, vaikka se olikin ensimmäinen yritelmä nimetä kipu ja jäykkyys. Istuin siellä tunnin ja koetin muistaa kaikki omituiset vaivat, miten ne alkoivat, oireilivat ja lopulta toipuivat. Yritin muistaa mainita, mistä kaikesta ihoni aukeaa haavaumille ja nivelet turpoavat. Olen saanut lähetteen eteenpäin.

Lähetteen saaminen tuntuu pelottavalta, vaikka kuinka jankuttaisin uskovani informaation vapaaseen virtaukseen. Ja vaikka ajattelisin, että parempi tietää, mikä on, jos nyt jokin on, jokin mille on määräisempikin nimi kuin omituisia tulehduksia silloin tällöin ja hervotonta vapinaa joogatunnilla ja kova lihastensio. Osattaisiinpa ainakin kuntouttaa. Ja osaisin ehkä suhtautua paremmin siihen, kun jotain hajoaa. En epäilisi aluksi, että pääni on hajonnut ja ilmoittaa sen kiertoteitse. Tai että kyse on vain jostain suhdehäikästä, jonka senkin tajuan turvottamalla yhden niveleni liikkumattomaksi. Mutta sitten, en toisaalta haluaisi mitään nimeä tälle kaikelle, luokitusta. Eikö joka tapauksessa tapahdu se, mikä on tapahtumassa? Auttaisiko nimi suhtautumiseen? Vai vaikeuttaisiko se vain asioita? Huomaan ajatteluni taipuvan nimimagiaan joka tapauksessa. Aivan kuin sanat eivät kuluisi hätkäytettyään.

Sillä kyllähän ne hätkäyttävät. Olen lukenut Hustvedtin kirjaa Kesä ilman miehiä ja hätkähtänyt siinä kuvattua kokemusta toisista peilinä, ja sitä, mitä tapahtuu, kun peilit ympärillä heijastavatkin kuvan, joka jatkamisen sijaan houkutteleekin pysähtymään, sulkeutumaan huoneeseen ja romahtamaan. Samaan aikaan olen kohdannut melkein vieraita ihmisiä avoimesti ja kyennyt keskustelemaan heidän kanssaan tunteista ja tarpeista ja hämmentynyt siitä, miten helposti ymmärrettäviä ihmiset lopulta saattavat olla rauhallisina ja vieraiden kanssa. Noissa tapaamisissa (samoin kuin kesän päihteettömillä festivaalilla, jossa opetin kehonhuoltoa) peilistä katselee utelias, kaikessa haavoittuvuudessaankin toiveikas olento, johon on helppoa identifioitua. Toisinaan eteen nostetaan erilainen, pelottavampi peili. Viime yönä sieltä kurkisti vastaan ihminen, joka sanallistettiin niin ongelmaiseksi, ettei hän kykene luovimaan edes itsensä kanssa tai tietämään, mitä haluaa. (Tai niin sen kuulin; muusta en voi sanoa mitään enkä pidä vastaanottotilaani erityisen luotettavana edes itse, sen verran hätkähdin.) Ihminen, joka ei pidä itsestään lainkaan. En väittänyt vastaan. On hetkiä, jolloin en pidä lainkaan asioista, joita haluan. Metatasolla en ehkä ollenkaan halua haluta niitä asioita, epäilen niiden tekevän itseni onnettomaksi, epäilen haluavani vanhasta tottumuksesta tai ehdollistumasta käsin.

Miksi väittää vastaan ja esittää, että on vain yksi itse, tasainen ihmistahnaitse? Se tietysti hätkähdytti, että jos joku lähellä kulkeva näkee itsen siten, juuri siten, sanallistettuna, ja häneltä jää näkemättä se toisenlainen olento, joka osaa uskoa oppimiseensa, miten se heijastuu ilmeisiin ja eleisiin kommunikaatiossa, siihen valtavirtaan, johon verrattuna sanat vain pilkahtelevat esiin sieltä täältä. Jos hän ei näe sitä itseä, joka osaa hymyillä ja nauraa ja kysellä uteliaasti. Mitä tarkoittaa, jos jostain suhteesta katoaa sellaisena peilautuva itse? Mihin suuntaan se suhde vänkää osapuoliaan?

Mutta kyse ei ole vain peileistä, eri lailla peilaavista tilanteista ja siitä vastuusta, joka on otettava kantaakseen - tunnistaa peilisalit, jotka vääntävät oman kuvan sillä tavalla, ettei äkisti koe osaavansa toimia yhtään mitenkään, muuttuu kerta toisensa jälkeen itkeskeleväksi mytyksi ja hukkaa minäpystyvyyden tunnot päiväkausiksi toisissakin ympäristöissä, ja harkita, kuinka kauan ja intensiivisesti niissä kannattaa viettää aikaa - vaan myös erosta peilillisen ja peilittömän tilan välillä. En muista, olenko ennenkin kirjoittanut tästä, mutta peilittömässä tilassa tapaan olla yllättävän onnellinen. Tai ehkä se on liian vahva sana. Toimiva. Rohkea. Pystyvä. Havainnoiva. Hyväntuulinen. Ehkä se on pelkistettävissä yhteen sanaan: säikkymätön.

Peilittömän tilan kutsun särkee vain yksi seikka - ajatus peilistä, tai ehkä pikemminkin oletus peilistä. Jostain syystä elämäni on edennyt sillä tavalla, että oletukseni peileistä avautuvista näkymistä eivät imartele. En pelkää enää yhtä paljon kuin lapsena tai nuorena, mutta yhtäkaikkisesti kesken iloisen sanojen kanssa toikkaroinnin tai puiden alitse kulkemisen saatan säikähtäen jähmettyä ajatukseen, että minut nähdään ja minua voidaan katsoa ja heijastaa tavalla, jonka kohdatessani ymmärrän äkisti olevani liikaa, liian vähän, viallinen, hankala, kertakaikkisen sopimaton. Miksi se ajatus jähmettää niin voimakkaasti? Enkö muka ole koettanut totutella siihen, ettei kaikkia voi miellyttää? On myös eroa siinä, kenen kuviteltu katse jähmettää ja kenen ei. Kaikkien katseelle ei suo sellaista valtaa. Mutta sitten on niitä, joiden kuviteltu mulkaisu pysäyttää täysin.

Tämä ei ollut niin suuri ongelma silloin kun vielä suljin sen kaiken sisääni. Sulloin tosi hyvin. Aika harvoin mitään hankaliksi tuntemuksiksi tunnistettavaa pääsi pursumaan päivänvaloon. Nykyään kun en usko sellaiseen - en tosin enää tarkalleen muista, miksi oikeastaan lakkasin uskomasta, mutta jotenkin se liittyi ihmisten menettämiseen sitä myöten kun en enää kyennyt nieleksimään heihin liittyviä oloja - ja haluan puntaroida lähimpien kanssa ääneen sitä, mikä tuntuu vaikealta ja kauhealta, jokin pelkkä hankala ajatus saattaa muuttua suoraksi tuskaksi, koska tajuan, etten haluaisi puhua siitä, mutta että toisaalta olen aivan solmussa, koska jos en puhu, ajatus saa lisää tilaa ja valtaa ja saastuttaa peilittömän tilan, ja sitä taas en halua, vaikka asian esiin nostaminen tarkoittaisikin, että heijastun peileistä aivan omituisena ja hurahtaneena. (Ja silloin saatan vihata itseäni pistävästi tietyn aikaa tai tuntea täydellistä kyvyttömyyttä aivan kuin olisin äkisti unohtanut, miten tässä kulttuurissa tervehditään, osoitetaan kiintymystä tai piilotetaan tietyt ruumiintoiminnot, ja metatasolla tyrmistyisin mokomasta dementiasta.)

Hmm, mitähän tarinaa nyt kirjoitan? Että preferoin peilittömän tilan rauhaa verrattuna suhdeharmoniaan? Niin kai sitten.

En tiedä ajattelevani niin muuten kuin kirjoittaen ja sitten sen lukien.

Mikä peilitön tila edes on? Miten se syntyy? Tarkoittaako se pelkkää tekemiseen hukkumista vai jotain varhaisempaa iloista pystyvyyden tilaa ennen kuin kolaukset ovat saaneet aristamaan tiettyjä katseita? Luodaanko se uudestaan, korjataanko sitä? Vai ovatko peilinä nyt sellaiset olennot, esineet ja sanattomat eliöt, jotka eivät käytä hyväkseen tilaisuutta määritellä? Olennot, jotka astuvat mukisematta yhteistoimintaan?

Täytyy sanoa, etten tiedä.

Ehkä olen joskus alkanut kertoa itselleni satua peileistä ja peilittömästä ja ryhtynyt uskomaan siihen itsekin.

Tai sitten tämä on osoitus siitä, että pohjimmiltani ajatteluni on hyvinkin realistista. Ja paikannan ihmisen tekevään kehoon, toimeenpanevaan voimaan maailmassa.

En osaa arvioida, en vielä. Minun pitää ensin käydä keskustelua muutaman peilin kanssa...

Minua hämmentää tällä hetkellä muutamassa tuntemassani ihmisessa eräs seikka: he eivät ajattele olevansa monellakin tavalla pähkähulluja. En tiedä, ehkä heillä on erilaiset peilit tai peilitön tai koko ajatus tuntuu heistä omalaatuiselta. Tai sitten he eivät usko heijastuksiin. Mutta itse huomaan, että jos en saa silloin tällöin kakistettua ulos naurua pähkähulluudestani, ainoaksi vaihtoehdoksi jää arkuus, vaikeneminen tai itkeminen. Pidän enemmän nauramisesta.

Ehkä kyse on vain rajaamisesta, sanoista. Hustvedt lienee oikeassa siinä, että saman tarinan voi kertoa tragediana ja komediana. Hiven etäännytystä, ja kas, slapstick mäiskyy. Mikä ei tarkoita, ettenkö toisinaan kaipaisi ja surisi kadotettua arvokkuutta. Mikä puolestaan vaikuttaa tavattoman hullunkuriselta käsivarrenmitan päästä. Lieneekö sitä koskaan ollutkaan muuta kuin toiveissa? Ja tietysti peilittömässä tilassa, tietysti.