Harvakseltaan suurista linjoista

Näyttää pahasti siltä, että olen löystynyt maanantaikirjoittelijaksi. Mistä se johtuu? Ehkä siitä, että hierontaa maadoittaa, tuo lähemmäksi omia oloja. Siten se vähän ottaa sitä paikkaa, jota olen aiemmin koettanut silloittaa kirjoittaen. En ole aiemmin tehnyt tällä tavalla merkityksellistä ja mielekästä työtä. Kokemus on antoisa muttei erityisen kirjoituttava, ainakaan vielä. Tai ehkä siitäkin, että tapahtuu. Olemme jättäneet hakemuksen vuokra-asuntoon, ja etsiskelemme sinne vielä yhtä kämppistä. Muutama ehdokas onkin jo ilmoittautunut, mutta he kaikki ovat ennestään meille tuntemattomia, ja pitäisi ottaa selvää, tulemmeko heidän kanssaan riittävän hyvin toimeen yhteisen kodin jakamiseksi. (Ai niin, jos joku nyt intoutuu ajatuksesta, että asuisi nimenomaan meidän kanssa vappuun saakka, saa laittaa meiliä veloenisch@gmail.com... Meitä on kaksi naista, kaksi miestä, miehiin epäillen suhtautuva suuri koira ja kaksi kissaa.) En tiedä vielä, saammeko asunnon, ja jos saamme, kuka asuu kanssamme ensi talven yli, vappuun saakka. (Ja mitä sitten tapahtuu, päätämmekö jatkaa kommuuniasumista jossakin muualla (se kämppä on siis määräaikainen ja vain vappuun saakka) vai palaammeko eriöihin, osoittautuuko se sittenkin helpommaksi tai paremmaksi tai mielenkiintoisemmaksi.

Ehkä silläkin on merkitystä, että oma koneeni on rikki. Tarkemmin ottaen, sen näppäimistö on lakannut toimimasta yhdeltä sektoriltaan. Olen tilannut uuden näppäimistön, mutta se on vielä postissa matkalla Suomeen. Se on espanjankielinen näppis, mutta kas, minullahan on suomenkieliset näppäimet, jotka voin vaihtaa komentosiltaan kiinni. Tai mikä sen alustan nimi nyt sitten onkaan... komentosilta! :D

Eilen illalla juttelimme myöhään saakka Vompsun ja Faunin kanssa. Kaikki tuntuvat varovaisen sähköistyneiltä tästä kämppähässäkästä.

Myöhemmin vielä sain kummallisen hepulikohtauksen. Ajattelin nimittäin, että voisin soluttautua erääseen tietotekniikkayritykseen hankkimaan itselleni heidän hyvää mainoshuulirasvaansa. Faunin työtiimissä on pari tyyppiä siitä firmasta, mutta hän ei jotenkin osaa ottaa heidän kanssaan puheeksi huulirasva-asiaa, olisiko sitä mahdollista vaikka ostaa pari pötköä; minun mainoshuulirasvani on loppumassa enkä ole niin hyvää huulirasvaa vielä koskaan kaupasta löytänyt - mikä tragedia! Vompsu sai aikanaan huulirasvan tietojenkäsittelytieteen laitoksen työelämäpäiviltä, eli tiedän firman jakavan sitä rekrytilaisuuksissa. "Entä jos hakisin sinne töihin ja pääsisin haastatteluun", ehdotan Faunille. "Jospa sitten pääsisimme yhteisymmärrykseen siitä, että on ehkä parasta, että he tekevät töitään ilman minua ja toisaalta voisin saada lohdutukseksi huulirasvapötkyn." Fauni vain nauraa, koska hänestä kuulostaa käsittämättömältä, että pääsisin sen firman työhaastatteluun. "Äläs nyt, minulla on logiikan jatkokurssista erinomainen arvosana", ilmoitan unisen hepulisissa tunnelmissa. "Ja jos laittaisi, että olen tehnyt töitä tietokoneohjelmistojen kanssa vuodesta 2005... sehän kuulostaisi hyvältä!" Fauni pyörittelee päätään ja mutisee jotain valikoidusta informaatiosta. "Word-ohjelmalla", täsmennän, hekottelen. Joka tapauksessa, totean sitten, olisi aika hauskaa mennä töihin tuommoiseen paikkaan hetkeksi ja antaa sinne ulkopuolisen maallikkopanos kehittelyyn.

(Hierojana toivoisin saavani enemmän juuri tuota ulkopuolisen maallikkopanosta. Nyt joudun tyytymään siihen, että tarkkailen, miten koira rentoutuu sisään tullessaan ja opetan samoja menetelmiä asiakkaille: ravistele itseäsi kuin koira, se rentouttaa isot luustolihakset tehokkaimmin, ja sitten haukottele leveästi, niin kasvotkin saavat rentoutua. No, ehkä tämä on vähän kärjistys... mutta koiran ohjelma toimii!)

"Esimerkiksi voisi kyseenalaistaa, onko jonkin prosessin nopeuttaminen niin tärkeää", jatkan. Voisi kysyä, tämäkö muka on suurin ongelma. Eikö suurin ongelma ole siinä, että työstä saattaa kadota mielekkyys. Pysyisikö se paremmin, jos tehtäisiin töitä koko sydämellä kaksikymmentäviisi tuntia viikossa ja sitten rentouduttaisiin kunnolla? Vai mikä olisi ratkaisu? Eikö se hierrä jollakin tavalla takaraivossa kaiken aikaa, että maailmassa on niin paljon köyhyyttä ja kärsimystä ja sitten viilataan jotakin yksityiskohtaa ja otetaan iso asuntolaina ja ollaan naimisissa työn kanssa ja rakkaat läheissuhteet kärsivät siitä, että on aina väsynyt töiden jälkeen, ja miten iso osa sitä väsymystä tulee kuitenkin siitä perimmäisestä tunteesta, ettei tämä voi olla kovin mielekästä, tai ehkä se ei kaikkia häiritse, mutta minua se on häirinnyt aiemmissa töissäni kohtuuttoman paljon. Eikö tosiaan voisi löytyä keinoja, tai edes - eikö voisi edes etsiä keinoja ratkaista työn mielekkyyden pulmat. Etsiä keinoja, joilla voisi kytkeä päivittäisen tekemisen jotenkin koko maailman järkevämmäksi ja siedettävämmäksi paikaksi kohentamiseen...

"Kieltämättä konsultteja käytetään usein sanomaan se, mitä kukaan työpaikalla ei uskalla sanoa", toteaa Fauni. Niin niin, sanon, minä voisin hyvin olla semmoinen. Tai jos olisi taitelija, voisi palkkautua tuollaiseen firmaan ja sitten tiimikokouksissa nostaa esiin mielestään oikeasti oleellisia kysymyksiä ja seurata, mitä tapahtuu. Vaikka ehkä se traumoittaisi. En osaa arvioida. Paitsi että tietysti tiedän, ettei minusta olisi piilotetuilla korteilla pelaamiseen. Vatsani menisi sellaisesta sekaisin. En pystynyt televisionomistusaikoinani jättämään televisiolupaa koskaan maksamatta, koska vatsani oli jännityksestä sekaisin ne kaksi päivää, jotka yritin sluibata, ja sitten päätin, että ei, tämä ei voi olla minun tieni. Minun on kätevämpää noudattaa sääntöjä niin ettei minun tarvitse katastrofoida. En osaa myöskään matkustaa pummilla tai tehdä pimeitä töitä. Sellaisesta tulee kurja olo, se on niin vastaan sitä kaikkea, mitä arvostan ja kannatan. Anteliaisuutta, lojaaliutta, jakamista, avoimuutta, auttamista.

Mutta ehkä joku muu voisi perustaa suoraan puhumisen konsulttifirman. Idea on heitetty. Eikä kai siinä mitään uutta edes ole. Varmasti tätä tehdään jo.

Aah, mitäpä sitä uusia töitä haaveilemaan, kun on tyytyväinen nykyisiin. Hämmentävää kyllä sinänsä sekin, että ehkä muutamme, vaikka asumme nyt näinkin mukavasti. Mutta kaipa joskus on ihan hyvä seurata kummia ajatuksenjuolahduksiaan ja kokeilla uusia muotoja, kun ne houkuttavat, ja kun niiden kokeiluun on turvalliselta vaikuttava tilaisuus.

Keveämpi

Olen tuskaillut muutaman päivän minua häiritsevän seikan kanssa, mutta painanut sen tarmokkaasti jonnekin en-nyt-juuri-jaksaisi -osastoon. Tänään sitten saan miehen töihin lähdettyä ladottua loppuun lähdeluettelon ja uskaltaudun katsomaan, onko ulkoisen kovalevyn yhteistyökyvyttömyyden myötä kadonnut osia käännöstyöstäni. Aluksi näyttää, että parikymmentä sivua tekstiä on kadoksissa, mutta lopulta nekin löytyvät työpöydältä varmuustallenteena. (Ihme kyllä, totean katoamisen aivan rauhallisesti ja selitän itselleni samalla tavalla kuin tietokoneluokassa raivosta puhkuvalle asiakkaalle, että kun tekstin on työstänyt kerran Pohjanmaan kautta, seuraavan kerran sen tekeminen on leppoisaa kuin raitiovaunulla ajeleminen. Kyllähän minä sen tiedän, koska gradustakin välillä katosi tallenteita. Mutta sitten löydän tekstin ja tajuan olevani siitä huolimatta helpottunut. Tietäähän se ainakin päivän lomaa lisää.) Liimaan tekstit yhteen pötköön; käännös on ykkösen rivivälillä 284 sivua pitkä. Aikamoinen järkäle, siis. Mutta olen aivan varma, että kun pääsen oikomaan kieltä, tuosta lähtee parisenkymmentä sivua pois kömpelöiden rakenteiden virtaviivaistuessa.

Kun saan tekstin yhdeksi, pitkäksi rimssuksi, huomaan äkisti odottavani iltapäivän piparitalkoita ystävien kanssa eikä joulukaan tunnu enää niin uhkaavaalta. (Vielä eilen minusta tuntui, että kenties hurisen koko joulun metastressiä omasta stressistäni, vaikka kuinka pyhittäisin työn sivuun siirtämiselle muutaman päivän, ainakin joulupäivän ja tapaninpäivän.)

Olo on jotenkin keveämpi, valoisampi. Ei hilpeä, ei vielä, onhan ulkoisen kovalevyn myötä kenties kadonnut parin vuoden valokuvahistoria (vaikka saahan ne kuva kuvalta imettyä takaisin Flickrista, jos jaksaa) ja sen lisäksi kandintyöni, graduni ja kaikki tallennettu kirjoittamani, jotka siirsin kovalevylle, sen kun piti olla varmin tallennusmuoto. Mutta mikäpä täällä ei katoaisi? Ja ovathan nuo asiat joka tapauksessa vaikuttaneet siihen, miten nyt ajattelen asioista, ja vielä tärkeämmin: siihen, miten nyt koen asiat sen kummemmin analysoimatta. Ei kai niihin nyt itseisarvoisina kannatakaan takertua?

Näemmä elämäni katoaa tehokkaasti. Joskus tunnen surua siitä, etteivät vanhempani ole säästäneet mitään piirroksiani eivätkä kirjoituksiani lapsuudesta, mutta toisaalta, eihän se tarkoita, etteivät he rakastaisi minua. He rakastavat vain eri tavalla kuin jotkut toiset vanhemmat, omien kykyjensä ja mieltymystensä ja tarpeidensa mukaisesti. (Aivan kuten minäkin rakastan ihmisiä eri tavalla kuin joku toinen.) Joskus olen surullinen siitä, miten monia päiväkirjojani olen vuosien kuluessa tuhonnut, mutta toisaalta nykyään ajatus enemmän huvittaa minua. Kylläpä olen ollutkin vihainen menneelle itselleni! Ikään kuin se voisi enää vaikuttaa mihinkään asioihin aktiivisesti, ikään kuin se olisi jotenkin vaarallinen. Ehkä on jopa vähän huvittavaa, että olisin halunnut kandintyön ja gradun säilyvän itselläni. Enhän nyt sentään ole enää lapsi.

Mutta nyt pitää vaihtaa pyjama päivävaatteisiin, jotta ehdin piparitalkoisiin. Voisin kuvitella, että tämä meno tästä vielä hilpeytyy talkoiden tullen.