Parempi tietää

Aivan absurdi päivä. Ukostaa, jyrisee, salamoi, välillä sade piiskaa. Vompsu saa kuulla isänsä olevan kuolemassa toisessa kaupungissa. Hänen on äkkiä pakattava matkatavarat mukaan. Ei tiedetä, kauanko kaikki kestää. Se voi tapahtua ennen hänen perille ehtimistään, tai ensi viikolla tai sen jälkeen. 

Voi olla, ettei mitään tapahdukaan. Että jälkeenpäin asialle hymähdetään: väärä hälytys.

Kaikki on haurasta. Eilinen ilta kului migreenin ruuvipuristimessa. Tänäänkin kaikki on vielä epävakaata vaikka kipu onkin lientynyt niin että voi taas haluta olla olemassa. (Tämä kirjoittaminen ei ehkä ole viisain tikki tässä vaiheessa mutta haluan prosessoida.)

Ja tänään, juuri ennen Vompsun isän uutisia, tulivat tulokset verikokeesta, johon varasin ajan itselleni pari päivää sitten tajuttuani, että niin, olen kohta viidenkymmenen, eikä minulta ole ikinä mitattu kolesteroleja, vaikka molemman puolen suvuissani on saatu sydänkohtauksia urakalla. Ihmiset, jotka ovat olleet hyvässä kunnossa ja syöneet terveellisesti. No, tuloksista näkyy, että kolesterolit ovat hyvällä mallilla, samoin kalsiumit ja raudat, joista jälkimmäinen on itselläni perinteisesti paukkunut lähinnä ylärajojen tuntumassa. Mutta vitamiinit ovat poskellaan, nekin otettiin kasvissyöjän pakettitutkimuksessa. Pelkäsin, että B12 on edelleen vähän alamaissa, koska olen ennenkin saanut megaloblastisen anemian, vaikka tuolloin popsin tuota vitamiinia purkista. 2005 lääkäri neuvoi syömään oikein reilua valmistetta, ei mitään 100 % päivän tarpeesta -pihistelyä. Sen seurauksena B12-tasoni ovat Homo sapiensin mittausarvotaulukon ulkopuolelta. Laboratorio tulkitsee, että lienen saanut juuri pistoksen suoraan lihakseen. Hyvänen aika. Taitaa olla aika vähän pienentää annosta, vaikka kuinka lääkäri suurempaa annosta suosittikin. (Tietenkään näitä ei jälkikontrolloida, mitäpä sitä turhia.) D-vitamiinista taas olen pelännyt, syönkö sitä liikaa, kun olen syönyt korkeinta turvalliseksi Suomessa mainittua annosta päivässä (100 mikrogrammaa) kesät talvet jo vuosia. Ja paskan marjat. Olen reippaasti viitearvon alapuolella, vaikka olen kuinka ottanut vitamiinini öljyyn uutettuna ja runsaimmin pähkinöitä sisältävän aamiaisen kyytipojaksi. Se ei vain näytä imeytyvän. Nyt on elokuu, arvojen pitäisi sikäli olla korkeimmillaan vuodenkierrossa. On ollut kuuma kesä ja olen riekkunut kaikki päivät ulkona shortseissa ja topissa ja silti arvot ovat aivan paskat. Tämä on ensimmäinen kerta ikinä, kun minulta mitattiin D-vitamiinit. Ei ihme, että olen ollut vuosikausia altis sairastumaan ja olen kerännyt kaikki flunssat, eikä ihan keveinä versioina. Millainenhan taso on ollut vuosina ennen kuin aloin popsia tuota korkeampaa annosta ja menin suositusannoksella 10 mikrogrammaa? En oikeastaan edes haluaisi ajatella tätä. Mitenhän lienee koronarokotussuojankaan laita, kun D-vitamiinia on seerumissa ollut pistohetkillä aivan liian vähän?  No, ei auta kuin ottaa uusi yritys D-vitamiinin kanssa, vaikka rokotteen kanssa sitä ei tietenkään saa. Tilasin suun limakalvolta imeytyvää D-vitamiinia, koska selvästi suolistostani se ei imeydy yhtään mihinkään vaan tulee suoraan läpi. Ja verikokeeseen on selvästi mentävä uudestaan muutaman kuukauden kuluttua tarkistamaan, alkaako uusi lähestymistapa purra. 

Jospa vaikka minusta tulisi ihminen, joka ei ole koko ajan sairaana! Ties miten tämä vaikuttaa nivelkipuihinkin. Tai jopa tähän tiikeriin kallon sisällä.

On levottomuutta herättävää tietää. Ja silti, on parempi tietää. Voi edes yrittää tehdä asioille jotain. Mutta ei minua lainkaan hämmästytä, että sain migreenin sen jälkeen kun kävin verikokeessa; liikaa kiihdyttäviä asioita.

Ihmettelin laboratoriossa hoitajaa, joka ihmetteli, miten tulin tutkimukseen ilman lähetettä. Tähän pääsee ilman lähetettä, sanottiin teidän netissä, takeltelin. Niin mutta - jos mikään ei ole vialla, hän sanoi. Ei sitä tiedä, sanoin. Kai sitä voi kerran elämässään kolestorolit ottaa. Niin joo, hän sanoi. Niin varmaan. Hyvä kun pidät huolta. Mutta jännä kun sulla ei ole siihen lähetettä, yleensä ihmisillä on. En jaksanut alkaa valistaa siitä, miten freelancerilla ei ole työterveyttä ja miten julkiselta ei saa lähetteitä yhtään mihinkään ellei ole pää kainalossa. (Sitä paitsi luettuani erinäisten tahojen parahduksia julkiselta puolelta ei minulla olisi sydäntäkään sitä puolta kuormittaa, kun kerran on rahaa mennä yksityisellekin testiin.)

Tunnen itseni aika hauraaksi taas kun on mitattu ja analysoitu ja asioita on pielessä. On helppoa kuvitella, että asiat ovat kunnossa ja sitä vaan varmuuden varalle tsekkaa. Ja sitten ei se olekaan niin. On hankalaa, kun tavallaan on ainakin kuvitelmissaan ihan vahva ja jaksava ja perusterve mutta sitten on kaikenlaista outoa pikkukremppaa, imeytymättömiä vitamiineja ja flunssaharavuutta ja migreenien inhottavia aaltoja ja välillä nivelrikon täysstoppi. Olisi myös jotenkin loogisempaa, että huomaisi jonkin asian puutteen, jos ei olisi yrittänyt siitä asiasta pitää huolta. Mutta eihän elämä niin mene. Sitä voi vaikka kuinka yrittää pitää huolta ja silti menee pieleen. On tavallaan aika ironista, että vanhan koiran terveydestä tiedetään niin paljon enemmän kuin meidän ihmisten terveydestä. Se käy sentään laajassa verenkuvassa joka ikinen vuosi. 

Ajattelen Vompsua, joka istuu veljensä autossa ja matkaa kohti isäänsä. Voi olla, että matkaan ylihuomenna perässä. Lennän, koska se on koronan kannalta järkevintä, samoin migreenialttiuden. En ole erityisen innokas lähtemään mihinkään, haluaisin vain olla täällä turvapesässä, antaa migreenin mennä kunnolla ohi, mutta voi olla, että minua tarvitaan. (Niin vaikeaa kuin sitä tarvetta onkin ymmärtää. Kuka tahansa muukin voisi sanoa ne samat asiat mielenterveysturvaihmisenä, mutta tietysti kuka tahansa ei ala siihen souviin. Eikä Vompsu ehkä kelpuuta ketä tahansa. Mutta suoraan sanottuna en pidä itseäni henkilönä, jota kannattaisi tuoda kuolinvuoteille, synnytyssairaaloihin tai häihin - niihin olen aivan liian affect alien. Tuntuu surulliselta ajatella, että no niin, sitten taas loukkaan jotain tuntemalla väärin. Vaikka kuinka pitäisinkin turpani kiinni, siitäkin voidaan loukkaantua.) Jos vointi tästä kohenee ja maailma lakkaa heilumasta ja valo ärsyttämästä silmiä (nakutan tätä paitsi minimikirkkaudella, myös aurinkolasit päässä), menen sinne, missä tarvitaan. Lähtöpäätöksessä olisi parempi tietää, onko migreeni kunnolla taputeltu vai ottamassa uudelleen vallan. Muistan viimeisen Turun-matkani: olin lievässä migreenissä koko viikon. Se oli hajottavaa. Sain hoidettua hommat, mutta kaiken muun ajan taisin maata lainakämpän lattialla märkä pyyhe kasvoilla. Mietin silloin, se oli keuhkokuumeen jälkeinen syksy (jolloin oli vähintään migreeni kuussa, ja enimmillään migreeni viikossa), tunnenko itseäni enää ikinä terveeksi ja pystyväksi. Olisin silloin ilahtunut, jos olisi tiennyt, miten monia hyviä päiviä esimerkiksi pandemian aikana on ollut. 

Ajattelen myös vanhaa koiraa. Sille jokainen ero on niin sydäntäriipivä, että tuntuu vaikealta tuottaa sille pettymys. Olen koiraan paljon kiintyneempi nyt kuin silloin kun se oli nuorempi ja itsellisempi.    

Sitten kun ukkonen loppuu, ihmettelen epäilemättä hiljaisuutta. 

Lähdössä

Pesukone laulaa yksitoikkoisesti, piispanhattuchiliin on pesitytynyt vihannespunkkeja, laukku lepää lattialla melkein pakattuna, vasemman käden sormet kramppaavat. Venytellessä huomaan sormien ojentuvan melkein suoraksi kättä jännittämättä. Olen toivonut niin tapahtuvan monesti, kun kämmenet ovat jääneet kupittamaan ja sormet kaareutumaan niiden jatkona. Mutta nyt kun niin tapahtuu, huomaan toivoneeni vääriä asioita. Sormien nivelet ovat yliliikkuvat, lihasvoima ei suojaa niitä nyt. Viimeinen sormen nivel taittuu väärinpäin, kun käytän tietokonetta, ellen pidä varaani. Vai onko kyse vain siitä, että yli sormenpään reunojen kasvaneet kynnet eivät salli koneen käyttämistä sormet oikeissa asennoissa? Leikkaan kynnet, joita olen lomasäästellyt, sormia on helpompi hallita tynkäkynsin.

Kissanhoitaja käy. Saisinko vielä yhdet sandaalit ahdettua laukkuun? Nyt jalat tuntuvat näissä aika rauhallisilta, ehkä sittenkin niiden kanssa voisi liikkua.

Epätodellinen.olo.

Kissat eivät välitä sanoa näkemiin, nukkuvat vain kerillään. Lentoyhtiöltä tulee tekstiviesti, jossa pyydetään vahvistamaan paikka viestillä. Neljätoista minuuttia, sitten alaovelle. 

Hammasta purren vaikka läpi hybrisvuoristoratojen & kolme hiuspesua päivässä

Toisiksiviimeinen päivä. Vapaapäivä, ikään kuin asioiden järjestämiseksi. Kuljen ostoskeskuksen läpi ja tunnen itseni hemmotelluksi. Kampaamossa, jossa olen hieronut syksyn mittaan, on ajateltu minun tarvitsevan pientä joululahjaa ja omaa hemmottelua. En tiennyt siitä etukäteen. Tulin sinne toimittamaan aivan muuta, ja äkkiä minulle lyötiin käteen kaunis joulukortti, joka oli samalla lahjakortti. Päähieronta ja hoitonaamio. "Haluaisitko tulla heti?" Mietin puoli sekuntia, mietin sitä miten seison aamulla suihkussa, on pimeää ja kylmää mutta suihku höyryää ja selvittää hengitysteitä ja ajattelen Mumbaita ja sitten kuivaan hiukset pipon alle ja hyvästelen aviomiehen liikennevaloissa ja juoksen kaarevaa kujaa - nii-in, täälläkin on kaareva kuja, kun vähän ehti etsiä, kuljen mieluummin näitä kehiä kuin suoria - pitkin kampaamoon, se on mennyt, hiukset ovat ihan puhtaat, illalla olen värjäämässä ne, mutta mikä ettei, kuulostaahan se houkuttelevalta, totta kai nyt heti käy.

Hiuksista tulee uudet. En kyllä usko, että se liittyy naamioon, ennemminkin siihen, että ne föönataan suortuva suortuvalta kiiltäviksi ja vähän kaartuviksikin, ilmavasti päänahasta irrallaan leijuviksi. Katselen kuvaani hetken hämmästyneenä ja vedän sitten pipon pääihanuuden päälle ja tarvon kylmävihman läpi ja käyn useammassakin paikassa vain toteamassa, että torjunta-aine, jolla vaatteet olisi hyvä käsitellä malaria-alueella, on loppu. Oikaisen kauppakeskuksen kautta kotiin. Tai ei se oikaisua ole, mutta lämpäisyä.

Kesken tuota epätodellista leijumista kipu vihlaisee. Pysähdyn, emmin. Kävelen pari askelta varovasti, kipu vihlaisee uudestaan ja sitten se kouraisee minut sisäänsä. Koetan pitää vatsaa ryhdikkäänä ja vapauttaa pakaran ja nelikulmaisen lannelihaksen kaikesta työstään, mutta kipu on ja pysyy. Iloinen kävelyrytmi ja hymyileminen katkeaa. - Myöhemmin sanon Faunille, etten oikeastaan tiedä, voiko kivusta puhua tuntoaistimuksena, koska tunteminen tarkoittaa yleensä jotakin paljon hienoviritteisempää, tunnustelevampaa. En tiedä, sanoisinko sitäkään kuulemiseksi, mikä saa nostamaan kädet korville ja kirkumaan tärykalvojen kivun lävistäessä.

Lyhyt matka, joka kotiin piti olla, tuntuu ikuisuuden pitkältä. Niljainen lumi vaanii kaikkialla. Autot töytäilevät liikenneympyrään. Jaksanko käydä kaupassa? Luultavasti tämä on vain noidannuoli, muistutan itseäni. Noidannuolen käypä hoito: Särkylääke, ehkä lihasrelaksantti, normaalielämän jatkaminen niin pitkälti kuin mahdollista. Ei makuutusta. Ostan kirsikkatomaatteja. Muutaman suippopaprikan. Myöhemmin illalla unohdan laittaa suippopaprikan wokkiin. Tai oikeastaan ohjeistaa Faunia laittamaan sen, koska siinä vaiheessa makaan vatsallani keittiön lattialla.

Kotona lysähdän suuren maton päälle heti haettuani kipulääkkeen. Koetan tasoittaa hengitystä kunhan ensin annan itkun tulla ja huuhtoa mennessään kaiken älyttömän huolen siitä, etten pääsekään matkaan. (Entäs sitten? Saisihan lipun siirrettyä.) Olen niin pettynyt myös siihen, miten epäzeniläisesti suhtaudun tämmöiseen vastoinkäymiseen. Ja sitten sisuunnun. Hengitän, ojentelen, kurkottelen, liikutan. Liike on lääke. Ja annan itselleni luvan huutaa. Käytän tuota lupaa useat kerrat, kun kivun koura ottaa tavallista tukevamman otteen ristiluun seudusta. Lohduttaudun sillä, ettei minulle voi tapahtua näin mitään pahaa. Liikun ja huudan. Särkylääke alkaa tehota, mutta olen äkisti aivan väsynyt mieleltäni ja möngin sänkyyn nukkumaan. Oloa ei paranna lainkaan se, että pakkaamisesta ja vaatekaappien uudelle tulijalle raivaamisesta hermostunut harmaa kolli on kussut yhteen vaatekasoistani. Enkä pysty istumaan lainkaan, en halua ajatella lentokonetta. Nukahdan selälleni piikkimaton päälle levitettyäni ensin hiuksiin henna-sennamöllön ja kurottuani koko komeuden suojaksi muovisen hedelmäpussin ja sen päälle villaisen pitsihuivin pitämään lämpöä.

Herättyäni liikutan taas itseäni varovasti. Pelottavinta kivussa on sen voima. Särkylääkkeen läpikin se näyttäytyy sen tuntuisena, että on vaikeaa jäsentää se joksikin harmittomaksi mutta kiusalliseksi. Mutta en pelkää: jos alaselässä olisi oikeasti jotain isosti pielessä, en pystyisi kävelemään varpaillaan ja kannoillani, eikä siinä ole nyt mitään vaikeutta. Kiukkuiseksi kipu kyllä tekee. Miksi juuri nyt? Tyhmä tyttö! Miksi ei juuri nyt? Ihan hyvä kohta oppia, miten hybriksestä romahdetaan ja miten hauras on keho. Hah, hauras vai? Kyllä tämä kipu aika väkevältä vaikuttaa eikä keho siitä näytä menevän yhtään sen toimintakyvyttömämmäksi kunhan antaa peloille luvan tulla, antaa turhautumisen purkautua huutona, antaa kehon nukahtaa ja herätä sitten uudestaan.

Fauni tulee kotiin enkä pysty olemaan itkemättä. Hupsua, miten sitä pitää saada sanoa jollekulle ääneen, että entä jos tämä vaan paheneekin eikä ala mennä ohi. Ja sitten itkeä. Ja sitten on heti helpompi olla, ja voi itsekin todeta hihaan niistäen, että okei-okei, tiedän, mitä näille jutuille tehdään. Varovaista liikuttamista. Ja sitten makaankin jo kyljelläni lattialla ja juoksen vaaterissa tyyny lantion alla. Siitä ristiselkä tykkää! Sinne leviää melkein lämmin olo. Fauni tekee vihreää currya, sitä syödessä pahin tokkuraisuus ja surhuisuus väistyy. Lopuksi vielä lämmitän saunan ja menen sinne makaamaan kuuttiasennossa, vähän peppua sivulta toiselle heilutellen. Heilutan lohikäärmeen häntää, kunnes alaselkä lakkaa tuntumasta turralta ja viileältä ja möhkälemäiseltä ja alkaa sykkiä verenkierron rytmiä ja keinua vapaammin.

Hiuspohjan pesu kolmatta kertaa päivässä tuntuu kyllä vähän liioitellulta. Nahkaparka.

Ja niin nukahdan toiveikkaana.

Ei selkä edelleenkään hyvältä tunnu, mutta tänään se on särkylääkkeiden tuolla puolen lähinnä epämukava ja silloin tällöin vihloskeleva, ei samanlainen täysstoppi kuin eilen. Istun töissä, koetan pitää alaselkää tuolillakin liikkeessä, aktiivisena. Hurjaa, mikä päivä eilen oli. En saanut pakattua, vaikka piti. Fauni ei ole löytänyt toista matkareppuamme. Haa. Mitähän tästä oikein tulee... mutta nyt alan olla varma siitä, että pääsen matkaan. Hitto vie, tämä menee ohi. Lisää juoksemista kyljellään, työmatkat jalan, selälle ei anneta nyt vaihtoehtoa. Tarpeen tullen voin vaikka lentokoneessa sanoa, että nyt minua sattuu liikaa istua ja on päästävä makuulleen. Kyllä kaikki jotenkin järjestyy. Hihittelen jo etukäteen ajatukselle, että Wienissä vaihdon aikana laskeudun kyljelleni ja alan juosta sutkuttaa. Kutsuttaisikohan turvamiehet?

Jo Kreikan-lennollakin pyllypalloni oli saada turvatarkastuksen kuohumistilaan. Ja se vielä sijaitsi Vompu-kullan käsimatkatavaroissa. Pakaasi ajettiin yhä uudelleen läpivalaisun läpi, Turvamies näytti tuota triggerpisteiden pehmittämiseen käyttämääni koiran raakakumista palloa Vompulle ja kysyi, että mikäs tämä on, mihin Vompu: "It's a ball." Jälkeenpäin ohjeistin, että olisihan hän aina voinut todeta sen olevan "for my wife's ass" ja eiköhän kysely olisi siihen loppunut... (Jostain syystä muuten näyttää siltä, ettei huumorini tämäntyylinen kukoistus useinkaan pyyhkäise Veloenan yli. Kumma juttu.)

Oijoi. Liian jännittävää.

Nuhnukiitollisuus

Röhä muuttuu köhäksi. Voi olla, etten pääse edes katsomaan kämppiksen libretoimaa kamarioopperaa, kun en pysy hiljaa minuuttia pidempään. Eihän tarkoituksena kuitenkaan ole pilata esitystä.

Nukun aamu- ja iltatyörupeaman välisen ajan melkein kokonaan. Kierryn peiton alle keräksi, harmaa kerä kiertyy pääni viereen tyynyn reunalle, keltaiset silmät tuijottavat uteliaasti epämääräisiä niiskauksiani. Kun yskähdän, kissa hätkähtää aluksi. Lopulta se lakkaa reagoimasta enää mitenkään liman esiin tamppaamaan refleksiin.

Flunssasta huolimatta päivää sävyttää kumma kiitollisuus. Valtavissa lumisademassoissa on jotakin rauhoittavaa. Lumi narskuu hauskasti kengän alla eikä ulkona yskitä ollenkaan kävellessä töihin ja niistä takaisin. Yksi asiakas haluaa viipyä pitkään halauksessa ja vannottaa minua vähän samaan tapaan kuin Faunin äiti eilen Faunia, että pitää pitää itsestä huoli ja muistaa käsihygienia ja niin edelleen. Itkeskelemme toisen asiakkaan kanssa hetken yhdessä, koska emmehän me nyt sitten näe kahteen kuukauteen. Olemme koko syksyn tehneet yhdessä töitä, kosketusarasta ja kehoaan inhoavasta ihmisestä on sukeutunut kehoonsa uteliaasti ja hyväksyvästi suhtautuva. Lopullisen työvoiton tunnen saavani, kun hän kysyy erään kipukohdan tiimoilta, mitä hän itse voisi tehdä tälle kohdalle, olisiko jotain venytystä esimerkiksi. Keho ei enää ole hankala objekti, jonka kivuista hän vain kääntää katseensa pois. Siihen voi suhtautua aktiivisesti, toiveikkuus vaikuttaa virinneen.

Joskus asiakkaiden kanssa on helpompikin kohdata avoimesti kuin "oikeasti" läheisten. Tarkoitan sitä, että intressejä toisen tekemisiin ja tekemättä jättämisiin on vähemmän. Se tarkoittaa, että pelkoja on vähemmän. Vähemmän torjuvuutta itsen suojelemiseksi, vähemmän salaperäisiä kiukustumisia, joiden syyt eivät välttämättä lopulta selviä kellekään osapuolista, vähemmän riipiviä pettymyksiä. Ei se minusta tarkoita, että nämä suhteet olisivat merkityksettömiä. Ehei. Keveys voi olla hyvinkin täynnä merkitystä, tuoda paljon iloa ja vuotaa läheissuhteisiinkiin tällaisen mallin mahdollisuutta.

Tämä kaikki on tietysti hyvin toisenlaista kuin mitä annetaan ymmärtää ammatilliseksi vuorovaikutukseksi oppikirjoissa. Mutta hitto vie, jos joku tarvitsee halausta ja läheisempää, välittömämpää tapaa keskustella asioista, en aio evätä sitä sillä perusteella, ettei se jonkun muun mielestä olisi enää riittävän ammatillista. Ehkä jossain vaiheessa muutan mieltäni näistä asioista, mutta toistaiseksi olen toiminut niin kuin olen parhaaksi nähnyt. Eikä se ole tuntunut erityisen kuormittavalta, koska en aseta itselleni mitään tavoitteita muuttaa tai parantaa näitä ihmisiä. Minä voin hieroa heidät ja keskustella heidän kanssaan siinä sivussa, kohdata heidät tasavertaisina ja kiinnostavina henkilöinä, ja jos sen seurauksena jokin nytkähtää parempaan suuntaan, hyvä niin. (Hieman samalla tavalla huomaan ajattelevani paljon muistakin asioista, joita teen, kuten vaikka tästä blogista. Jos joku tästä jotakin löytää ja se helpottaa jollakin kummalla tavalla, hyvä. Mutta se ei ole syy, miksi teen näin. Teen näin, koska tarvitsen itse kirjoittamista. Tai: pidän siitä itsestä, joka jäsentyy kirjoittaen, ehkä pikemminkin niin. En oikeastaan tarvitse kirjoittamista, mutta pidän sen pitämisestä edes löyhästi elämäni osana. Vähän samalla tavalla ajattelen läheisistä suhteistani. Jos toinen tuntee saavansa jotakin, hienoa. Mutta en erityisesti ponnistele sen eteen, että toinen sivistyisi / kokisi elämyksiä / pitäisi minusta / kokisi tapaamisemme merkityksellisinä. Aiemmin tein joskus niin mutta se ei koskaan tainnut tuottaa mitään muuta kuin väsymystä ja ärtyisyyttä. Nykyään tapaan tehdä asioita, joista jollakin tapaa pidän ja jotka tuovat kokemuksiini kiinnostavuutta ja siten kuljettavat arkea kohti iloa ja pontevuutta.)

Pontevuudesta tämä kiitollinen olo on kuitenkin kaukana. Flunssa nuhnaa maailman. Päivällä hetkeksi päiväunesta havahtuessa ilma ikkunan ja jasmiinien takana kieppui tiheänä ja outo valo puski hieman pilvien läpi niin että näytti miltei myrskyltä. Samalla tavalla sisätodellisuus, kehotodellisuus on kaukana kirkkaasta ja selkeästä.

Tuntuu hauskalta, että Faunin vanhemmat kävivät täällä ja söivät kanssamme risottoa. Tapahtuu niin paljon ja äkkiä matka on tosi lähellä ja ihmiset sanovat ai että sunnuntaina jo, koeta nyt saada tuo flunssa kuriin ennen sitä. Äiti on luvannut lainata duactia, etteivät korvat räjähdä kipuun lentokoneen laskeutuessa. Näemme äidin kanssa vielä ennen kuin lähdemme, mutta isää enkä mummua en enää taida nähdä. He olivat kai alunperin ajatelleet tulla viemään meitä lentokentälle, mutta nyt kun äiti kuuli, että kone lähtee aamuseitsemältä ja siksi kentälle pitää keretä jo viiden pintaan, hän totesi, ettei jaksa kuunnella pitkään jatkuvaa jäkätystä älyttömistä lentoajoista; on parempi, että menemme taksilla ja menen tapaamaan äitiä tämän töihin jokin ilta äidin töiden loputtua.

Niin pian kaikki muuttuu aivan tuntemattomaksi!

Mykyrät

Uuh, joskus on vaikeaa. Vaikka kivut pysyvät siedettävissä rajoissa ja posti on kantanut toiselta puolen maailmaa kahdellatoista eurolla mielenkiintoisen opuksen, ei kommunikaatio tunnu sen helpommalta kuin ennenkään. Nyt kun en ole enää niin kivun lamauttama, tyydyn ihan peruslevottomuuteen. Haluan muiden elävän omaa elämäänsä, mutta en osaa kärsivällisyyttä. Kun Fauni ilmoittaa menevänsä ulos illalla, se on minusta okei ja terve merkki, ja ilahdun, mutta käyn hyvin kärsimättömäksi ja haluaisin, että hän lähtee heti ilmoitettuaan menostaan. Tämä on piirre, jonka olen aiemminkin huomannut itsessäni ja joka on onnistunut toisinaan pillastuttamaan lähipiirini. Jotenkin lähtemiset ja tulemiset ovat hermostuttavia, ja se, että tuota hermostusta venytetään, ei tunnu mukavalta. Fauni tulkitsee murinani osoitukseksi siitä, etten haluaisi hänen menevän, ja saan tehdä töitä, jotta hän ymmärtää, ettei ole kyse mistään semmoisesta.

No, Fauni lähtee ennen kuin hänen olisi pitänyt, koska hänelle tulee siitä kaikesta jotenkin levoton olo. Niin levottomuus tarttuu, ja siitä jää vähän paha mieli. Koetan mennä juttelemaan Vompsunkin kanssa, mutta hän tekee nykyään aina töitä nukahtamiseensa saakka, joten jään sitten lopulta itsekseni ja saatan rentoutua.

Tänä iltana rentoutuminen ottaa kumman muodon. Olen järjestellyt lahjaksi saatuja ja kirppiksiltä houkuttavissa yhteissäkeissä kaupan päälle tulleita ruman värisiä villalankoja pussiin odottamaan värjäystä. Olen ajatellut värjätä huomenna kaikkien asioiden hoitamisten jälkeen. (Hurjimpana asiana magneettikuvaus. Maata nyt tunti paikoillaan putkessa!) Mutta malttaako kaikki valmis kärsimättömyys odottaa huomista? Ehei! Ja pian lanka viruukin jo märkinä mykyröinä tiskipöydän reunalla ja keittelen vedenkeittimellä vettä, johon sekoitan semitonevärejä ja etikkaa. Toinen satsi menee pikkukattilassa haudutuslaatikkoon ja toinen satsi mittakulhossa mikroaaltouuniin. Törppäisen aina välillä mikron päälle muutamaksi minuutiksi, ettei vesi pääse jäähtymään liikaa.

En ole erityisen taitava käsityöasioissa, joten nähtäväksi jää, ovatko kerät villaa, sekoitekuitua vai kenties täyttä keinoa, johon ei mikään tartu. Mutta ainakin voin sanoa yrittäneeni saada jotakin väriä noihin rumiin valkoisiin ja harmaisiin lankoihin. En halua semmoisia sävyjä isoäidin neliöistä tehtyyn päiväpeitteeseen. Lunta ja loskaa saa Suomessa kestää ihan tarpeeksi, jotta sietäisin niiden sävyjä sisustuksessa.

Jännittää, mitä mykyröistä oikein paljastuu!