Äkkivääryydestä

Luen stoalaiskirjaa eteenpäin. Miten ilahduttavaa. Huomaan monta hassua asiaa. Kuten vaikkapa sen, miten olen omassa etiikkakäsityksessäni selvästi omaksunut joskus kauan sitten lukemiltani stoalaisilta yhtä sun toista ja sitten unohtanut omaksuneeni nämä asiat heiltä. Kuten vaikkapa ajatuksen, että oikeastaan en voi vaatia toisilta mitään, mutta toivoa voin. Totta puhuen olinkin muutamassa kohdin miettinyt, miten ihmeessä olen päätynyt niin vakuuttuneesti tällaiseen kantaan. No, nyt ehkä tiedän. 

Tässä maailmassa on välillä kummallista suunnistaa, koska kaikkihan eivät ole stoalaisiaan lukeneet, etenkään nuorella iällä. Heistä on ihan ok tai jopa hyveellistä vaatia. Tai ei, ei varmaankaan hyveellistä, ei sellainen heitä kiinnosta. Mutta he ajattelevat, että ihmisellä on oikeus vaatia sitä, tätä ja tuota. 

Ehkä kummallisimpia kuulemiani sanallistuksia (en edelleenkään kykene kirjoittamaan sanoituksista, koska minusta se liittyy melodioiden sanoittamiseen) (nopeamminkin voisi muuttua, mutta kyllä näitä kohtia löytyy, joissa ilmenee tiettyä haluttomuutta vain surffata maailman aalloilla) psykoterapiasta on ollut se, kun joku terapeutti missä lie tekstissä olikaan kommentoi, että hän toivoo asikkaidensa lähtevän terapiasta ajatuksin, että heillä on enemmän oikeuksia. Enemmän kuin heidän sinne kävellessään. Ja jos oikein ymmärsin, tässä ei ollut kyse toivomisesta vaan vaatimisesta. 

Niin, tämä liittyy kynnysmattokeskusteluun, joka vetäisi minut aivan mykäksi kasvatustieteitä opiskellessani. Luimme ableismista ja joidenkin ihmisten huonosti kohdelluksi tulemisesta ja yksi nuorista naisista kommentoi, että eikö noita ihmisiä ole lapsena opetettu pitämään puoliaan. Että ainakin hänelle on opetettu lapsesta saakka, ettei tule alistua kenenkään kynnysmatoksi. Tietysti se kommentti oli aivan typerä jo muodoltaankin - tämä minä olen jo lapsesta saakka ollut niin etuoikeuttettu että minulle on opetettu x, miksi sinulle ei ole -muodon puheenvuoro saa useimmiten miettimään, tajuaakohan sanoja nyt ollenkaan, miltä tuo kuulostaa. (Tuskinpa.) (Ja luultavasti jokainen käyttää tätä välillä. Miten raivostuttavaa onkaan saada itsensä siitä kiinni! Ja huvittavaa, nanosekunnin päästä: jaaha, tänään sitten näin!) Mutta se kynnysmattous. Se, että joku näyttää jonkun toisen mielestä tulevan tallotuksi, ei välttämättä ole tämän ihmisen oma kokemus. Tarkoitan tätä: stoalaisuuskirjassa kerrotaan, miten stoalainen reagoi, kun häneltä varastetaan rautalamppu. Sen sijaan, että hän suuttuisi ja vaatisi rangaistuksia, hän tuumaa, että huomenissa voi mennä ostamaan halvemman savilampun, joka ei samalla tavalla houkuta varkaita, ja säälii mielessään varasta, joka menetti jotain paljon arvokkaampaa kuin itse rautalampun menettäneenä menetti - moraalisen eheytensä. Ei minusta kynnysmattous kuulosta tuolta. Ja silti, ei niitä kohtia ole yksi tai kaksi, kun näin sopuisasti suhtautunutta ihmistä koetetaan terhentää peräämään oikeuksiaan, ja kysytään, että eikö sinua raivostuta, etkö halua hänelle rangaistusta.

Enkä tällä nyt tarkoita etten olisi ollut elämässäni kynnysmatto. Voi, monesti. Mutta harvemmin niissä kohdin kuin toiset niin ajattelisivat. Ja eri tavalla: esimerkiksi, en ole uskaltanut toivoa ääneen asioita toisilta, vaikka olen niitä mieleni sisäisesti rukoillut pitkään. Tai vaikka lautamiehenä istuessani. Olin siellä, mitä, viisitoistako vuotta, vai kaksitoista, no kuitenkin, yli kymmenen. Minä, joka en usko oikeastaan rangaistuksiin laisinkaan. Ja tunsin oloni hyvin latuskamaiseksi ja lamaantuneeksi, koska vaikka kuinka koetin ajatella, että haluan ymmärtää maailmaa ja yhteiskuntaa ja kaupunkia, jossa tuolloin asuin, ja se, mitä siellä kuulin ja näin, oli sellaista, joka olisi muuten jäänyt vieraaksi, en silti lopulta onnistunut jäsentämään, mitä niille asioille olisi hyvä tehdä, ja tuomiokeskusteluissa suljettujen ovien takana en tietenkään onnistunut varmaan kertaakaan kovin selväsanaisesti jäsentämään, mitä mieltä olin - koska, no, en tiennyt oikein itsekään, mitä siitä kaikesta olisin ajatellut. Saati sitten että olisin kokenut jonkinlaista varmuutta siitä, että juuri tietynlainen tuomio on ainoa oikea ratkaisu tilanteeseen. 

Filosofian opiskeleminen tekee sillä tavalla äkkivääräksi, että monessa kohdin huomaa ajattelevansa ihan toisin kuin muut. Ehkä se johtuu siitä, että kysyy eri kysymyksiä, tai että on lukenut eri tekstejä. Toisaalta, en ole ihan varma siitäkään, kuinka paljon voin syyttää filosofiaa. Jo ennen sitä olen kohdannut liian monta kertaa tilanteen, jossa minut leimattiin "erilaiseksi", mitä se sitten tarkoittikaan sanojilleen. Kai vain sitä, että käyttäydyin heidän ennakko-oletustensa vastaisesti. Mutta epäilen kyllä, ettei filosofian opiskelu ja vertaiskeskustelu klassikoiden kanssa ainakaan vähentänyt tätä äkkivääryyttä. Ehkä raivostuttavin erilaisuusleima tuli työkkärin ammatinvalintapsykologilta, jolle toisaalta olen valtavan kiitollinen, koska ilman niitä meidän tapaamisiamme en olisi havahtunut lainkaan niin nopeasti tilanteeseen, jossa totisesti annoin toisten kävellä ylitseni enkä uskaltanut toivoa enää oikein mitään näiltä ihmisiltä. Raivostuttavin, koska olisihan hän voinut koulutuksensa puolesta jättää sanomatta ääneen, että hänestä on vaikeaa kuvitella minua mihinkään valmiiseen ammattiin kaikkine pohdintoineni, ja että hänestä tuntuu, että luon ihan itse jonkin ihan oman juttuni työmarkkinoilla, jonkin mikä ei istu mihinkään valmiiseen nimikkeeseen. Hän sanoi sen ihan hyväntahtoisesti mutta silti. En ole ihan varma, onko tuo, mitä ammatinvalintapsykologilta olisin toivonut siinä tilanteessa, kun polkuja oli liian monta enkä tiennyt enää, mihin suuntaan edetä. Ehkä semmoisessa tilanteessa toivoisi eniten kuulevansa, että lähde tekemään tuota jos se kerran tuntuu luontevalta, aloita siitä, ja voihan sitä suuntaa sitten myöhemmin muuttaa. (Koska näinhän olen käytännössä edennyt ja olen tyytyväinen tähän kaikkeen.) Toisaalta, eipä tuosta neuvosta ole haittaakaan ollut, koska ei se pysäyttänyt minua hakemasta jotain perinteisemmältä ammatinkuvalta näyttävää. Mutta kyllä se sai minut tuntemaan itseni todella yksinäiseksi pitkään. 

Sekin tuntuu hassulta, että löydän stoalaiskirjasta vanhan kunnon defensiivisen pessimismin ajatuksen: kuvittele, mikä kaikki voi mennä pieleen, ja tee parhaasi tilkitäksesi ne kohdat, joissa siitä voisi musertua, käsittele se kaikki ennalta, niin että jos jotain käykin, olet varautunut eikä se enää samalla tavalla järkytä. (Ja yleensä saa helpottua.) 

Ja jotain, joka sopii viime aikoihin kuin nenä päähän. Kirjassa kerrotaan sotavankina olleesta miehestä, joka oli opiskellut stoalaisia ennen sotaan ja vangiksi joutumistaan. Kun häneltä kysytään, ketkä eivät selvinneet noista vaikeista oloista hengissä, hän vastaa: 

Tähän on helppo vastata: optimistit. He olivat niitä, jotka sanoivat: "Meidät vapautetaan jouluun mennessä." Joulu tuli ja meni. Sen jälkeen he sanoivat: "Meidät vapautetaan pääsiäiseen mennessä." Pääsiäinenkin tuli ja meni. Ja sen jälkeen kiitospäivä ja taas joulu. Sitten he kuolivat, koska heidän sydämensä särkyi. - - Tämä on hyvin tärkeä opetus. Ei pidä koskaan sekoittaa voisiinsa uskoa selviytymiseen - mitä ei ole koskaan varaa menettää - ja ryhtiä kohdata vallitsevan todellisuuden raakoja tosiasioita, mitä ne sitten ovatkaan. (Massimo Pigliucci, Stoalaisuuden käsikirja, suom. Antti Immonen)

Kun sanon tuntilaisilleni, että ei tämä souvi taida olla ihan heti ohi, yksi nainen melkein huutaa minulle, ettei saa olla niin pessimistinen. Katselen mediaa: se rakastaa haastatella niitä, joiden mielestä pandemia on loppunut jo niin monta kertaa, että sekoan laskuissa. Taas se on loppunut eikä uhkaa enää suomalaisten henkeä eikä terveyttä, vaikka keikumme kuolintilaston ykkösinä koko maailmassa. Minulle on suuri arvoitus, miksi asioista halutaan kysyä yhä uudestaan ja uudestaan heiltä, jotka ovat alusta saakka olleet väärässä liki kaikessa pandemiaan liityvässä. (Ja kyllä, samaan aikaan moni tutkija on ollut noista asioista oikeassa noina samoina ajankohtian. Heitä vaan ei ole haluttu nostaa esiin. Miksi? Ovatko he liian pessimistiä? Ja: kenen mielestä? Eikö olisi parempi todellakin kohdata ryhdikkäästi vallitsevan todellisuuden raa'at tosiasiat? Eikö se ole ainoa keino suunnata toimintaansa tilanneherkästi?)

Ja tässä äkkivääryyttä pohtiessani tajuan äkisti jotain: minähän muuten pidän äkkivääristä ihmisistä. Pidän heistä, jotka yllättävät minut. Joilla on jotenkin epäintuitiivinen katsantokanta, joilta voin oppia. Etenkin jos heissä on myös lämpöä ja huumoria (koska sellaiselta, joka kutsuu itseä idiootiksi tai päivittelee, miten sinä et nyt tätä tajua, ihan basic, on aika vaikeaa oppia mitään tilanteen turvattomalta tuntumisen takia; toivon muiden ymmärtävän tavallani, ettei kukaan ole valmis eikä toivoton). Arvostan sitä äkkivääryyttä paljon enemmän kuin sitä, että joku käyttäytyy sulavasti tai vaikuttaa vaikutusvaltaiselta tai mitä nyt kaikkea ihmiset voivatkaan arvostaa. Hyviä hiuksia, kuten Kalifornian-nainen sanoo, hyviä hiuksia. Ja mikä tragedia onkaan, kun hyvien hiuksien takia naitu puoliso kaljuuntuu ennen aikojaan. (Sillä eivätkö kaikki ajat ole tietylle mielenlaadulle ennenaikaisia?)

Ehkä säpsähtelen ihan turhaan omaa äkkivääryyttäni. 

Maanantai, uusi viikko. Neljä viikkoa varsinaista kautta jäljellä. Kaivurit jyrisevät joka puolella taloa ja olen taas aamun aluksi pyöräillyt ystävälle tässä lähistöllä, kohdannut hänen kissojensa tyrmistyksen siitä, että minä vararuokkija olen jotenkin epäkunnossa ruokintafunktion suhteen, olen levittänyt joogamaton, kaivanut laukusta läppärin, kameran, mikrofonin, avannut zoomin, asettunut matolle, hymyillyt ja huomentatoivotellut, nauranut ja koettanut jokaista liikettä näyttäessäni muistuttaa itseäni siitä, että osalla mukana tekevistä senioreista on sydänoireita, osalla jäätynyt olkapää, jonkun polvet kovin nivelrikkoiset, jollain selkärangan nikamia luudutettu yhteen lannerangassa ja niin edelleen, että melkein kaikki on perusmuodossaan jollekulle mahdotonta juuri näin mutta että kun antaa pari kolme vaihtoehtoa, muistuttaa kunkin liikkeen funktiosta - mitä ainakin haluamme saada tapahtumaan - ja ennen kaikkea korostaa oman tien etsimistä ja kivun ympäri luovimista, jotta jokainen varmasti saa kaivattua elintoimintojen vilkastumista ja kipujen hellittämistä liikkeen kautta. Mau, on paksunaamainen kissa protestoinut aina välillä sohvalta toimintaani katsellen. Toivonut, ei vaatinut. 

Eikä toiveisiin ole vastattu, kuten niin kovin usein käy. Kissat ovat suhtautuneet siihen oikein tyynesti. 

Neuroottisuuksia ja iloja

Tunnistan huolehtimisen kuvion muodoltaan. Tiedän, miten huoli syntyy ja miten mieli voi takertua siihen. Mutta en tunnista useimpien tuttavien huolia enkä populaarikulttuurissa esitettyjä huolia. Toivoisin tunnistavani ne itsestäni paremmin. Joskus epäröin ja ajattelen, että olisin ehkä hivenen inhimillisempi, jos huoleni muistuttaisivat enemmän toisten huolia.

Esimerkiksi tänään huolehdin. Huolillani on usein anatomiset nimet. Ne puhuvat luista, lihaksista ja faskioista, liike- ja asentoaistimuksista, tuntoaistimuksista. Harvemmin ne puhuvat kivusta tai särystä, kärsimyksestä, havaituksi ja arvostelluksi tulemisesta, sen sellaisista. Jos kivun nuoli särähtää, huolehdin: Miten aerial joogan workshop? Olkalihaksen etuosan kiinnikekö?

Olen päättänyt opetella roikkumaan pää alaspäin. Olen pompotellut asiaa nyt tarpeeksi pitkään. Kokeilen ainakin. Koulussa putosin riittävän monta kertaa pää edellä telineiltä ja lapsuudenmuistoista osa liittyy siihen, miten isä ripusti minut uimarannan voimistelutankoon linnunpesäasentoon ja käski pitää kiinni. Isä halusi, että minusta tulisi notkea ja rohkea, ja suuttui, kun en osannut tai jaksanut. Käsiin sattui ja ne haisivat pahalta, metalliselta. Isän kanssa oli vähän pelottavaa tehdä asioita, koska hän uskoi niin vilpittömästi, että kaikki esteet ovat ihmisen mielessä, ja oli ottanut tehtäväkseen poistaa mielestäni niitä esteitä. Tuon tuostakin roikuin oudoissa asennoissa oudoista paikoista tai jouduin ajamaan ajoneuvoa, jonka hallinnasta en ollut vakuuttunut. Ei saa pelätä, sanoi isä. Pelkäsin niin että suussa maistui veri ja mieleen tulvi kuvia siitä, miten huonosti kaikki vielä päättyisi. Ihmekö se, etten oppinut niitä asioita, kun pelkäsin turvallisuuteni puolesta koko tajunnan voimalla.

Aikuisena ei onneksi tarvitse harrastaa niin veren maku suussa. Sitä paitsi minusta ei tullut notkea baletissa tai taitoluistelussa (jossa en oppinut ikinä sirklaamaan takaperin). Kaipa jäykät vanhempani olivat päättäneet, että riittävän aikaisin koulimalla kehostani tulisi toisenlainen. Ehkä sen takia tiedostan edelleen kehoani paljon ja saatan huolehtia etukäteen siitä ja sen selviämisestä. Saatan pelätä naurettavia asioita: että keho halkeaa tai raaja lähtee irti tai että pyörryn kivusta. Että hukun, taitan niskani ja niin edelleen. Epäilemättä osa asioista on ihan mahdollisiakin. Mutta toistaiseksi huolehtiminen ei ole merkinnyt kuin yhtä asiaa: jännitän helposti kurkunpäätä ja suuta ja poskia, ja sitten kaulaan sattuu. Sitä paitsi kävin ratsastamassa yli kymmenen vuotta, vaikka pelkäsin sielläkin kaikkea mahdollista. Olen kuljettanut samaa pelkoa tanssitunneille (ihan varmasti steppiraudoilla voi liukastua ja reväyttää kunnolla nivuset), joogatunneille (kaikkihan ovat kuulleet siitä, miten joogassa voi niksauttaa selkänsä niin, että halvaantuu), kävelyille (lonkkamurtuma!) ja pyörälenkeille (yhden kaverin pyörä hajosi alta ja muutama luu katkesi - mistä sen tietää, milloin rungon liitokset aikovat pettää?). Mennyt ja pelännyt. Ilmajoogaan en ole vielä aiemmin uskaltanut, koska ylösalaisin olemisen pelko on melkein yhtä suuri kuin hukkumisen pelko. Tai kuin se oli.

Enäähän en pelkää hukkuvani. Se katosi, kun aloin vesijuosta ja ystävystyin veden kanssa. Seuraavaksi huomasin, että jos hengitän rauhallisesti uidessa, pysyn paremmin pinnalla ja voin ohjata helpommin kehoni suuntautumista.

Luulen olevani nyt siinä pisteessä, jossa voisin ilmajoogan kurssillakin hymyillä ja sanoa, että anteeksi, mutta katson vain, tuon tekeminen on vielä liikaa.Vähän kerrassaan eteneminen tuntuu oikealta tavalta, ja nyt tunnen olevani valmis laskeutumaan pää alaspäin silkin kannateltavaksi.

Ei se voi olla pahempaa kuin syyllisyyden tnnne.

Se se onkin yksi neuroottisuuden syy: tuntea tehneensä liian vähän tai jotenkin typerästi ja haluta korjata tekemisensä, lähentyä, nuhjata, halata, itkeä, pyytää anteeksi ja niin edelleen. Tunnistan mallin äidistäni ja tunnistan sen itsestäni. Kun tajuan toimineeni väärin, en yleensä halua vetäytyä ja piiloutua vaan lähentyä kärsineitä ja korjata vaurioita. Tavallaan pidän tätä ihan hyvänäkin asiana. Se on vain pulmallinen piirre, jos koettaa elää läheissuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka reagoi havaitsemiinsa virheisiin aivan toisin: koettaen piilottaa virheet, vetäytyen, lamaantuen. On hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä on tapahtunut, jos toinen vain vetäytyy. Ensiksi tulee mieleen, että olenkohan loukannut jotenkin. Sitten yritän ottaa asiasta selvää, mistä pahimmillaan toinen tulee vain onnettomammaksi, koska hänen piilottamisyrityksensä menee pieleen. (Ensimmäisessä suhteessani kumppanini jaksoi kerrata, että asioiden selvittäminen on myrkkyä suhteelle. Hänen mielestään, niin! Minusta ei.) Jos en saa asiasta selvää, yritän edes pyytää anteeksi tuota sanallistamatonta möykkyä tutuin keinoin: lähentyen, nuhjaten, itkeskellen ja niin edelleen. Se on kauhistuttavaa sellaiselle, joka on lamaannustilassa ja haluaa vetäytyä, olen oppinut.

On hurjaa, miten erilaisia ihmiset tässä suhteessa ovat. Itselleni ihmissuhdehuoli on kehollisella tasolla polttava, kiireinen tuntu: asia on saatava järjestykseen ASAP! Kaikki muu lakaistaan pois oikaisuyritysten tieltä. (Olen kyllä opetellut enenevissä määrin vain tarkkailemaan tätä huolta lakaisematta pois muita asioita tai koettamatta selvittää asioita samantien.) Joillekin toisille se tarkoittaa ilmeisesti vuosien horrostusta innottomuuden, epävarmuuden ja märehtimisen myrkkyseiteissä, emotionaalista vetäytymistä pois tilanteista niistä kuitenkaan formaalilla tasolla irtisanoutumatta. (Tätä on vaikeaa ymmärtää, mutta tällaisena se on itselleni kuvattu ja koetan kovasti kuvitella, millaista se voisi olla.) En tiedä, onko kyse syyllisyyden ja häpeän erosta, ainakin aktivointikuvio sopisi niistä emootioiden tutkimuksessa rakennettuihin aktivaatiomalleihin. Tietenkin myös suru deaktivoi, siinä on vain eri kausaaliattribuutio: epäonnistuminen ei ole kenenkään syy, niin vain kävi, mitä epäonnea. Ehkä minulla on sitten vahva toimijuus, kun surun keskeltäkin usein kykenen tuntemaan syyllisyyttä, etten ole ponnistellut tarpeeksi hankkiakseni taitoja, joilla olisin osannut kääntää tilanteita paremmin päin. (Kuulostaa hienolta, tuo taitojuttu, mutta oikeasti se sanallistuu usein näin: Senkin pässinpäinen olento! Katso nyt, mitä sait aikaan hölmöilyilläsi! Korjaa heti, mitä korjattavissa on!)

Voih, syyllisyys.

Se suojelee häpeältä, mutta tekee ihmisestä hölmön fasaanin!

Vaan on tässä iloakin, välillä. Tänään kävelin kurssikaverin kanssa poispäin laitokselta. Rupattelimme tihkusateessa ja tuntui siltä, että kevät tulee vielä joskus. Että ehkä joku päivä lakkaan tuntemasta syyllisyyttä siitä, miten olen hankaloittanut läheisteni elämää niin monin ikävin tavoin. (Käyttäytynyt kuin hullu, nauranut epäsopivissa tilanteissa, itkenyt ravintoloissa, keksinyt ja toteuttanut kaikkia outoja päähänpistoja, reagoinut voimakkaasti, kirjoittanut asioista nettiin luottaen siihen, että lukijat osaavat asettaa kirjoittamani sulkeisiin, joissa lukee "kouhon tunnustukset", kokenut pöhköjä syyllisyyksiä ja niin edelleen.) Niin! Ehkä jokin päivä lakkaa itkettämästä. Tänään tuntui siltä (vaikka itkinkin kyllä pikkuisen).

Juttelin myös gradua ohjaavan professorin kanssa ja tunsin siinä itseni aivan täysipäiseksi olennoksi, vaikka huolehdinkin oudoista asioista ja jätän huolehtimatta niistä, mistä moni muu on ottanut asiakseen huolehtia. Osasta en kyllä enää edes haluakaan huolehtia, kuten vaikka siitä, miltä rinnat näyttävät tietynlaisissa vaatteissa. Ne näyttävät aina oudoilta! Ihan turha huolehtia! Myös sormet, varpaat, kämmenet, jalkaterät, hiukset, kasvot ja niiden osat näyttävät aina oudoilta. Ja kaikilla. Siitä on siis aivan turhaa neurota. Ylipäänsä, asioiden joltakin näyttäminen on outoa.

Melkein kaikkialla voi nyt kävellä ilman että olisi yhtään liukasta. Se tarkoittaa ilon rytmiä askelissa ja keskivartalossa. Eräs tyttö hymyili minulle sporassa hymyiltyäni hänelle ensin ujosti. Se tarkoittaa, että vaikka toisinaan tunnen itseni aika saamattomaksi ja kaiken tärkeän (kuten myös seksuaalisen rakkauden) ulkopuolella ajelehtivaksi, minulla on kuitenkin jonkinlaista kausaalista voimaa. Ja ajatella: joskus halusin olla näkymätön, vaan en enää. Omituista!

Olen iloinen siitä, että ilmoittauduin niin innokkaasti kurssille, jossa roikutaan silkkiliinassa pää alaspäin. En tippaakaan reippaasti tai pelottomasti, ehei, mutta innokkaasti. Jos muita iloja onkin välillä vaikeaa keksiä - paitsi koira, rakastan sitä ja nauran sen pörhellykselle päivittäin - niin ainakin osaan ilahduttaa itseäni tällaisilla asioilla. Etenen kauemmaksi niistä olosuhteista, joissa kutistuin niin pieneksi ja epävarmaksi, etten uskaltanut myöntää itsellenikään asioita, jotka tuntuivat liian kipeiltä kestää. Ajatus mielen hauraudesta ja kehon hauraudesta tuntuvat sitä paitsi kytkeytyvän yhteen, mikä tietysti sopii kuvaan - eihän niitä oikein erottaakaan voi. Kun keho tekee jotain ennenkuulumatonta, mielikin riehakoi, ja päinvastoin.

Mieluiten toki jakaisin nämä uudet ennenkuulumattomuudet jonkun kanssa. Mutta koska elämä on mennyt tätä rataa kuin on mennyt eikä ketään sellaista ole, ei auta kuin tehdä itsekseen. 

Vuoristorataa

En tiedä, mistä aloittaisin, koska tapahtumien kulut eivät varsinaisesti harrasta selkeitä alkuja ja loppuja. Intiassa vietetään parhaillaan eläinten hyvinvoinnin kaksiviikkoista, luimme lehdestä mainoksen aamulla. Samana iltapäivänä istumme riksassa, palaamme lintuja täynnä olevan suojelualueen rauhasta ja rauhanomaisesta tunnelmasta kohti kaupungin hälinää. Toffeenvärinen sileäkarvainen pieni koira jolkottaa rauhassa samaa puukuujan reunustamaa hiekkatietä, jolla riksa on juuri alkanut kiihdyttää vauhtiaan. Koiran takaa mahtuisi hyvin väistämään. Tai kuski voisi soittaa torvea. Niin, vaihtoehtoja on lukemattomia. Mutta kuski lisää kaasua, jokin sisälläni alkaa kirkua, tajuan törmäyksen välttämättömyyden, koira häviää näkyvistä korin alle, kori nytkähtää törmäyksestä ja kuuluu kopsahdus, sitten on kuin aika äkkiä painaisi jarrua toisin kuin kuski, ja tuossa hengittämättömyyden tilassa riksa tuntuu taittavan tuhansia kilometrejä, niin pitkään menee hiljaisuutta ennen kuin takapyörä, jonka päällä istun, muljahtaa tunnistettavan ja merkittävän kuhmun ylitse. Kaiken hiljaisuuden takaa kuuluu jokin ääni, oletan sen olevan koiran huutoa, mutta en ole varma, koska tähän kaikkeen liittyy eniten rikkoutumisen tuntu, epäuskoisuus ja epätoivoisuus, ja sitten valkoinen hiljaisuus johon ei liity mikään tunne eikä nimeäminen.

Jokin kääntää päätäni, näen takaikkunasta koiran jollakin tapaa liikkuvan metsään tieltä. Mutta koska riksa hyppii ja tärisee kuoppaisella hiekkatiellä ja kuski kaasuttaa eteenpäin ja vatsanpohjani kertaa ylimenemisen tunnetta ja on vain hiljaista ja pysähtynyttä, en pysty erottamaan enkä erittelemään, miten koira liikkuu metsään. Mutta tiedän, että sitä täytyy sattua mielettömän paljon, koska ainakin toinen takapyörä on kulkenut nujertaen yli sen jonkin kehon osan ja kova etukori on sitä ennen nakannut sen kumoon.

En tiedä, kauanko menee aikaa, että Fauni alkaa huutaa. Näen hänen kasvonsa, ne ovat venyneet tyrmistykseen, vihaan, epätoivoon. Ne ovat hiljainen naamio kaiken tuolla puolen. Sitten hän puhkeaa, tarraa rystyset valkoisina kuskin oikeaan hartiaan, repii sitä ja huutaa "What did you do? What did you do? Why didn't you slow down?" Kuski nauraa hämmentyneenä eikä hidasta tippaakaan. Hän huutaa moottorimetelin ja tuulenviuhunan yli: "It's nothing, master! Just a street dog!" Fauni karjuu: "Nothing? Nothing? You say that is nothing? See what you have done!" Ja kuski huutaa takaisin selvästi hämmentyneenä ja kiihtymystä tajuamatta mutta sitä peläten: "It's all right, sahib, a street dog, not inside dog, not collar dog! It does no harm!" Fauni huutaa koiran satuttaneen itsensä, eikö kuski aio tehdä mitään, kuski kääntyy katsomaan häntä ja huutaa, että kaikki on ookoo, ja riksa kiitää edelleen samaa vauhtia eteenpäin. Kuski taitaa pelätä saavansa kohta turpiin kunnolla, tajuan kaiken turran valkean ja kertauskehontuntumaylitysten keskellä tilanteen uudet vaarat ja revin Faunin irti kuskista ja huudan, että tämä riittää jo, ei se tajua, mitä se on tehnyt, ei nämä tajua, tämä on helvetti Intia, ei näitä kiinnosta, ei tuosta ole mitään hyötyä.

Fauni tajuaa, mitä koetan tolkuttaa, huutaa raivosta ilman sanoja, äänestä on helppoa tunnistaa turhautuminen ja raivon kosahtaminen siihen. Sitten hän putoaa itkuun. Olen edelleen niin täynnä kauhua, etten saa yhteyttä muuhun kuin hakkaavaan tunteeseen, ettei näin voi käydä, ei tällaista voi sattua, ei noin voi toimia, ja sitten äkisti tajuan, että tietysti se on totta, tällaista sattuu täällä usein, ja tämä on vallitseva toimintatapa eikä siinä nähdä mitään arvelluttavaa, ja putoan itkuun minäkin. Parumme takapenkillä ja riksa kiitää eteenpäin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Sitten äkisti tajuan, että ei, meidän olisi pitänyt siinä, heti paikalla, vaatia kuskia kääntämään riksa ja menemään takaisin, etsiä koira, viedä se lääkäriin. Mutta aikaa on kulunut, olemme jo aivan kaupungissa, koira on tällä välin taatusti raahautunut piiloon. Se on sokissa ja mahdoton löytää tiheiköistä. Arvon kahden vaiheilla, mennäkö vai eikö mennä, mutta koska olen matkustanut ja elänyt Vompsun kanssa ja nähnyt, mihin tarkistaminen johtaa ja kuinka hedelmällistä se tapaa olla, asetan itselleni rajan. Se tuntuu kauhealta ja epämieluisalta, haluaisin mennä, mutta luulen, että jos menisin, en saisi itseäni metsästä pois yön tullenkaan.

Niinpä nousemme bussiasemalla riksasta silmät päässä seisoen, posket märkinä ja jalat täristen. Fauni ärisee vielä kuskille, tajuaako hän ollenkaan, mitä on tehnyt tuolle koiralle ja tietääkö tämä edes, mitä empatia tarkoittaa. Kuski naureskelee hämillisenä kohtaamastaan raivosta, näkee selvästi, miten hän on lukittautunut puolustusasemaan, eikä siinä mitään: kuka vain lukittautuu siihen, kun kohtaa raivoa. Niinpä tungen Faunia sivummalle ja sanon kuskille hyvin lempeästi, että koirat tuntevat kivun aivan samalla tavalla kuin ihmisetkin, ja sitä koiraa sattui nyt hyvin pahasti. Mistä se lempeys tulee? Ehkä siitä, mitä olen lukenut esimerkiksi tyttövauvojen kohtelusta täällä. Ettei heitä välttämättä viedä lääkäriin heidän sairastuessaan tai että ainakaan suurempiin operaatioihin ei katsota köyhemmissä perheissä järkeväksi panostaa rahaa, koska kyse nyt kuitenkin on vain tytöstä. Jos tällainen moraalikoodi koetaan täällä täysin hyväksyttävänä, tuntuu liialta odottaa, että auttaminen ulottuisi kulkukoiraan ja sen tuskaan.

Ehkä aiemmat kummalliset julmuudet, joita olemme nähneet, ovat myös pudottaneet minua syvemmälle tunteeseen, etten oikein pysty vaikuttamaan mihinkään näkemääni epäoikeudenmukaisuuteen täällä. Että kaikessa nähdyssä itselle jää vain toteava rooli. Toistaiseksi. Tuntuu väärältä vaatia itseltä heti paikalla täyttä toimintavalmiutta tällaisessa ympäristössä, joka on hyvin vieras. Ja silti tuntuu masentavalta huomata, miten vähän pystyy vaikuttamaan mihinkään. Se jotenkin riistää itsestä aimo palan ihmisyyttä. Täällä ovat useimmat maailman parempaan tönimisen keinot, jotka tunnen, täysin kelvottomia. Enkä tietysti voi mennä julistamaan paikallisille sitäkään, että he ovat väärässä ja kauheita ja niin edelleen. Ei siitä olisi mitään hyötyä. Mutta se on kyllä kirjoitettava, että täällä monet asiat ovat todella karmealla tolalla eikä tuo tola tunnu mitenkään häiritsevän ihmisiä ja se on aika tyrmistyttävää. (Ehkä he olisivat samaa mieltä meidän elämämme moraalin puutteista ja niiden karmeuksista - vaikka perheiden hajoamisista, esiaviollisista suhteista jne. Kyseessä tuntuu olevan täysin toisenlainen arvojen rakenne.)

Matkaamme tuolta Ranganathittun lintualueelta Brindavanin puutarhaan koettaen pysyä jotenkuten koossa. Istumme puutarhassa ja tuijotamme maanista ihmisjoukkojen kuhinaa alemmilla valaistuilla suihkulähdeterasseilla. Epätodellisuuden puistattava leima painuu kaikkeen. Tajuan olevani edelleen jotenkin sokissa siitä, miten halpoja henki ja kärsimys täällä ovat. En voi olla miettimättä sitä, johtaako kärsimyksen ja kuoleman jatkuva näkeminen siihen, että niistä on helpompi olla piittaamatta. Eikö juuri sitä kutsuta tottumukseksi? Miten tottua johonkin ja hyväksyä sen todellisuus silti säilyttäen tuntuma siihen, mitä on mahdollista tehdä, mihin on mahdollista vaikuttaa ja mikä taas on vain otettava vastaan annettuna? Miten erottaa asiat, joille voi tehdä jotain, niistä, joille ei voi mitään? Miten voimaannuttaa toisia huomaamaan, että hekin voisivat vaikuttaa tähän ja tähän asiaan? Ei koska se on velvollisuus vaan koska auttaminen, hyvän tekeminen ja ystävyyden ja rauhan ilmapiirin levittäminen on ilo ja tekee elämästä merkityksellistä ja syvää.

Keho kertaa koiran ylitseajamisen tunnetta jatkuvalla syötöllä. Annan sen nytkähtää. Ja sitä, miltä ruhjoutuminen voisi tuntua jaloissa, lantiossa... luultavasti lainaan sen niistä kerroista, kun olen murtanut raajojeni luita. Tuijotan omaan avuttomuuteeni ja kuhisevaan ihmismassaan suihkulähdeterasseilla. Käännän katseen ylös ja tuijottelen kylmiä tähtiä kaukaalla. Loistavia, tuhansia aurinkoja... puiden latvuksia, joita valo piirtää esiin... Lapsia tulee koulu-univormuissa myymään postikortteja puistosta. He vetoavat rahan menevän koulumaksuihin. Mutta koiratapaus on karsinut moraalirelativismin, kuten Fauni asian kiteyttää. Huomaan sanovani painavan ein ja kertovani lapsille, että koska he ovat lapsia, heidän pitää saada käydä koulua ja leikkiä, ja että vanhempien olisi ansaittava koulurahat, ei heidän. Niin että en osta mitään lapsilta, kiitos. Se voi taas olla aivan vääre vaste tässä tilanteessa, mutta mistäs sen voisi tietää? Lapset ainakin vaikuttavat tympiintyneiltä törmätessään tuollaiseen periaatteellisuuteen.

Ehkä tarvittaisiin jokin palauteportaali, johon voisi kirjoittaa, mitä olisi valmis ostamaan. Esimerkiksi ostaisin itse mieluusti reilusti tehtyjä eteerisiä öljyjä, luomupuuvillaa kasviväripainatuksin, luomuruokaa ja -juomaa, kuivattuja paikallisia yrttejä. Ja että haluaisin ostaa ne kaupasta, en kadulta, ja aikuisilta, jotka mieluummin pyytävät hyödykkeistään enemmän jotta heidän lapsensa saavat sulatella oppimaansa iltaisin tarvitsematta rampoa turistikohteissa tahkoamassa rahaa. Ja että kaupassa saisin olla hetken rauhassa, jotta ehdin miettiä, tarvitsenko oikeasti tuota ja tuota asiaa. Mutta en halua makeaa teetä enkä kahvia, muovikrääsää, tuputtamista, postikortteja, polkuhintoja.

Täällä matkatessa tulee usein ajatelleeksi, miten vieras näistä ihmisistä täytyy olla reilun kaupan ajatus. Että joku maksaisi mieluusti vähän enemmän, jotta saa tietää työntekijöiden olojen olevan kunnossa. Täällä nimittäin puhutaan vain rahasta, rahasta, rahasta. Kaikki ovat kiinnostuneita, paljonko mikäkin maksaa ja kaikki pitäisi aina saada mahdollisimman pienin summin (ja myydä tietysti mahdollisimman paljon vedättäen). Ehkä reilun kaupan ajatus tarvitsee pohjakseen tietyn elintason. Luulen, että näistä ihmisistä näyttää enimmäkseen sulalta hulluudelta, että joku sijoittaisi rahaa jonkun muun kuin oman tai oman perheen tai suvun hyvinvointiin.

Nyt on aamu, seuraava aamu. Annan tyhmien ajatusten jolkottaa päässäni. Ne hölisevät omia juttujaan, kuten että jos en olisi tullut Intiaan ja jos olisin mennyt Ranganathittuun jokin toinen päivä tai jos olisimme kävelleet päätielle riksan ottamisen sijaan ja ja ja. Jos ei olisi mennyt sokkiin vaan olisi osannut vaatia kuljettajaa pysähtymään siinä silmänräpäyksessä. Ja että jos vielä ottaisi riksan ja menisi etsimään koiraa. Ja että jos sen löytäisi, entä sitten, antaisiko se minun kietoa kuonositeen ja raijata lääkäriin, ja entäs sitten, vaikka sen sinnekin saisi... Tämä muistuttaa muita tilanteita elämässäni, joissa olen saanut painia sen seikan seikan kanssa, että vaikka kuinka koettaa elää varovasti, onnistuu vahingoittamaan toisia. Ja se on jo tapahtunut tosiseikka, ja ainoa, mihin voi vaikuttaa jotenkuten, on se, mitä sitten tapahtuu, mitä tapahtumasta oppii.

Toistaiseksi en osaa, jaksa, pysty muuhun kuin päänsärkyyn ja epämääräiseen, syvään surullisuuteen. Täällä vietetään tasavallan päivää, juhla- ja vapaapäivää. Luultavasti muutaman päivän ajan kaikki kohdattu tuntuu epätodelliselta ja tyhjältä. Hiljaisuus lanaantuu eteenpäin minuutti minuutilta.