Sisäinen lapsi

Toisissa piireissä puhutaan paljon sisäisestä lapsesta. Tämä puhe tuottaa toisinaan halun parahtaa: Ei SITÄ mikään vaivaa ja SE kyllä saa aina lopulta tahtonsa läpi! Mutta kuka huolehtisi siitä, että ulkoinen aikuinen voisi alkaa kasvaa turvallisessa mutta haastavassa lähikehityksen vyöhykkeessä? (Tämä on monen vaikeasti työllistyvän aikuisen probleemi.)

Retkeilen taas TE-keskuksen sivulla ja tunnen itseni noin viisivuotiaaksi työkokemusteni ja koulutustilkkutäkkini perusteella. Ainakaan en voi hakea työtä, jonka ilmoituksessakin puhutaan tuloksennälästä. (Mitähän ne sanoisivat, jos kertoisi, ettei oikeasti usko tavoitteisiin vaan siihen, että tekee sen, minkä epäilee toimivaksi tavaksi edetä kohti ihanteita - ihanteita, joita ei voi saavuttaa, toisin kuin tavoitteita? Minulle tämä vain toimii paremmin kuin tavoitteita kohti eteneminen - siis itselleni, elämääntyytyväisyydelleni, ei työelämään sopivuudelleni. Ja ei, en ainakaan vielä ole valmis myymään hyvää ihmisyyttä hyvästätyyppiydestä.)

Toista on, kun kirjoitan tässä yhteiskirjoitusprojektissamme. Siinä sitä lasta taluttaa aikuinen, jonka katseen ovat tarkentaneet vuosia kestänyt rahapula, sen aiheuttama kitka läheissuhteisiin, ammatinvaihdokset, sairaudet ja muut vaikeudet. (Ne menestykset, joita itselläni on ollut, ovat olleet enemmän lajia "vaativasta työkeikasta hengissä selviytyminen" ja "jalan kuntouttaminen takaisin käveltäväksi". Ja toki opintojen erinomaiset arvosanat, joista taas en itse liiemmin piittaa - olen piitanut aikuisena enemmän siitä, että saan tietää ja oppia asioista, jotka kiinnostavat - eikä niistä arvosanoista piittaa kukaan työelämässäkään.) (Vaikeuksista voittoon -sloganin sijaan voisin vääntää mieluummin näin: Vaikeuksista seuraaviin!) Tuntuu hullulta, että se formaali koulutus, jonka on saanut, on opettanut lopulta hyvin vähän - ehkä joitain työkaluja ja tietoa siitä, että pystyy sitoutumaan pitkiin ja vaativiinkin projekteihin, jos ne ovat mielekkäitä ja eettisiä - ja sitten toisaalta kaikki sen ympärillä tapahtuva (joka kohdallani ei ole tapahtunut enimmäkseen palkkatyössä) on opettanut valtavasti. Ja että näistä formaalissa koulutuksessa ja palkkatyössä oppimista tutkitaan paljon ja jälkimmäistä informaalia oppimista tutkitaan tuskin lainkaan.

Kieltäydyn tarmokkaasti siitä, että ne ihmissuhdetaidot ja elämänhallinnan tolkut, jotka on hankittu (usein oma aikansa päätä tikkamaisesti seinään hakaten) kuuluisivat jonkin sisäisen lapsen alueelle. Ei, kyllä se on ihan sitä aikuista. Ja myös aikuisilla on emootioita ja mielitekoja, pelko ulos suljetuksi tulemisesta ja riippuvuus toisilta saadusta tuesta. 

Sitä paitsi kun muistelen lapsuutta, näin aikuisena, tuntuu aivan selvältä, että lapsena on ollut varsinainen maanvaiva. Kaikki se hirvittävä vaativuus ja huomiohakuisuus, tuittupäisyys ja teatraalisuus ja toisaalta täysi kyvyttömyys nostaa yhteiskäsittelyyn niitä seikkoja, joita ei selvästikään osaa yksin käsitellä, tekevät lapsista hankalia otuksia, tai ainakin minusta tekivät. Onhan sitä aikuisenkin toki hankala, mutta edes hivenen kohtuullisempi kuin kersana. 

Voi olla, että käsitykseni siitä, mitä sisäisen lapsen kielikuvalla haetaan, menee metsään ryskyen. Varmasti se on monelle hyödyllinen ajatusrakennelma. Itse en vain onnistu löytämään sen mieltä. Minusta olisi hienoa olla selkeämmin aikuinen, ei lapsi. Ja tapa, jolla minua usein kohdellaan, kun toimin nähdäkseni kaikista aikuisimmin, muistuttaa toisinaan lapsen saamaa nuhtelua. 

Ehkä on monia ihmisiä, joita kohdellaan enemmän aikuisina. 

Sellainen kohtelu tuntuu virkistävältä ja elvyttävältä. Sen vuoksi etsin enemmän ulkoista aikuistani kuin sisäistä lastani. Tai ulkoista ja ulkoista: mikä on sisällä, mikä ulkona? Eikö tässäkin kaiu jokin hupsu ajatus ytimestä ja kuoresta tai kuorista sekä kuorimisen mahdollisuudesta?

Olen tänään sen verran äkäisellä tuulella, että ajattelin julistaa, että oma ytimeni on kuolevaisuus. Ei ole kiire kuoria näitä kerroksia sen ympäriltä, sentään. 

On jotenkin oireellista, että lapsuuden ja aikuisuuden käsitteet aktivoituvat juuri samalla kun tekee aikuisuuteen keskeisesti leimattuun osa-alueeseen, työhön, liittyviä toimenpiteitä. Jos en olekaan tuntenut itseäni syrjäytyneeksi töissä, opiskellessa, laiskotellessa, ystävien kanssa ja niin edelleen, niin työkkärin kanssa asioidessani ja työtä hakiessani kyllä olen. Koko se valmis arvoasteikko, joka pitäisi pystyä nielaisemaan tai jonka mukaan ainakin pitäisi pystyä käymään keskustelut virkailijan ja haastattelijan kanssa, tuottaa lapsuudesta muistuttavan kokemuksen. Ei tiedä eikä ymmärrä termien täsmällisiä merkityksiä, kysymyksiin niistä suhtaudutaan vähemmän suopeasti, eikä ainakaan halua olla samaa mieltä siitä, mikä on elämässä tärkeää tai mitä saa sanoa ääneen ja mitä ei. En myöskään osaa hyvin tätä peliä, jonka nimi on kerro vain se, mikä on pakko (koska kaikesta muusta voidaan rankaista hyvin mielivaltaisesti). On vaikeaa vaihtaa anteliaisuusvaihteelta pihistelyvaihteelle kommunikaatiossa, etenkin kun tämä on omia ihanteita vastaan. Mutta yritän taktikoida itseni ihanteiden ympäri ja antaa anteeksi, koska ei vaikuta järkevältä sekään, että alkaisi yhden naisen taistelun koko systeemiä vastaan. Toisin sanoen: En oikein usko, että se, että huutaisin, että eihän tällä keisarilla ole vaatteita ollenkaan, tuottaisi mitään uutta tietoa kellekään. Sen sijaan se tuottaisi välittömiä henkilökohtaisia ongelmia sekä päivittelyä siitä, miten en ole tajunnut vain lillua kutyymin mukaisesti, kuviokellua kuten kaikki muutkin tässä tilanteessa. Ja osittain juuri tämä alistuminen konformiseen lillumiseen raivostuttaa ja saa tuntemaan itsensä lapseksi.

Koska on asioita, joita on taktista olla verbalisoimatta (kuten uskomus, että nelikymmentuntinen viikko on kontingentti järjestely ja kaukana ihanteellisesta asiaintilasta), herahtelen näissä keskusteluissa kuuluvaan nauruun kerran toisensa jälkeen. Sitten jälkikäteen epäilen, että nauruni synnyttämä reaktio osoittaa, ettei minuun suhtauduta oikein vastuullisena aikuisena. Kyllähän nyt sentään vastuullinen aikuinen ja kunnon ihminen ymmärtäisi, ettei näissä keskusteluissa kannata nauraa vaan nielaista kiltisti ne olosuhteet, joihin on sattunut syntymään ja kasvamaan. 

Epäilen, että osa aikuisuuskriteereitä on, että hyväksyy osaamisensa velvollisuutena tehdä sitä asiaa tästä iäisyyteen kapinoimatta ja sivuilleen vilkuilematta. Tai siis, saa vilkuilla ja onhan se dynaamista olla monitahoinen, muttei kannata vilkuilla liian kauas ja metsään ei ainakaan saa eksyä tallatulta polulta. 

Ja siihen taas en ole lainkaan valmis. Ja epäilen vahvasti, että tämä hanttiin paneminen liittyy tuohon ytimeen, eli kuolevaisuuteen. Jos jotain aikoo tehdä, se on tehtävä nyt, tässä elämässä. Elettävä hyvin, sikäli kuin se on mahdollista kafkalaisissa tunnelmissa. 

Aikuisuutta etsimässä tai sitten ei

Luen edelleen esseen kirjallisuutta. Etenen hitaasti ja perusteellisesti. Pysähdyn tuon tuosta miettimään. Kuten: Mitä jos olisinkin opiskellut kaksikymppisenä esimerkiksi sosiologiaa filosofian sijaan? Miten asiat sitten ymmärtäisin?

Tuntuu hurjalta lukea sosiologista kirjallisuutta. Se fokusoi tuttuihin kysymyksiin niin eri tavalla kuin on tottunut niihin kiinnityttävän. Tässä ei tutkailla, miten perustelusta voisi rakentaa vedenpitävän ja korostetaanko perustelussa hyveitä, oikeuksia tai velvollisuuksia, seuraamuksia vai aikeita. Ei tutkita myöskään sitä, mitkä ovan asioiden osapuolet ja heidän ja niiden intressit. Ei lähdetä siitä, että olisi löydettävä harmonia tai edes ryhti. Ei: ei ihanteita eikä arvoja, ei kuulemista eikä kohtaamista. Ei, ei, ei. Mutta oikeuttaminen ja sen kuvaaminen. Oman toiminnan oikeuttaminen ja aika usein toisten toiminnan syyllistäminen. Kuvaus kuvauksen jälkeen tätä. Se hätkähdyttää, pysäyttää.

Ehkä se on vain tutkijoiden tapa järjestellä heidän haltuunsa joutunutta puheen korpusta. Ehkä se on tutkimusalan tyyli. Ehkä tekisin itse eri johtopäätökset, kiinnittyisin aivan eri lauseisiin näissä samoissa korpuksissa. (Todennäköisesti.)

Sosiologiaa lukiessani minulle tulee sellainen olo, että taidan tästä muuttaa aarniometsään ja sulkea ovet, bye bye. En tiedä, miksi reagoin näin. Pidän enemmän Pema Chödrönin lukemisesta, selvähän se. Tarvitsisin selvästi jokaiselle sivulle ripoteltuja toivonmurenia: hei, nyt näin, mutta ajat ovat muuttumassa. (Huomaan ajattelevani, että tuskin ovat.) Ja: joo, ihmiset vastaavat tässä aika ilkeän kuuloisesti, mutta se johtuu vain kontekstista ja naamakkain he kyllä olisivat valmiimpia kuulemaan toisenkinlaista elämää. Ehkä tämä on se pieni ihminen, jonka kanssa minun on aina ollut vaikeaa neuvotella. Ei niinkään silloin, kun se olen minä pienenä ihmisenä - siihen joutuu tottumaan ja se tuntuu häviävän näkyvistä parhaiten silloin kun sen vain hyväksyy - mutta silloin kun toiset halutaan kuvata niin. Ei pieninä ja avuttomina ja haavoittuvina vaan pieninä pikkumaisuuden mielessä, pieninä siinä mielessä, että he haluavat mieltää tehneensä ja ymmärtäneensä oikein ja muiden tehneen ja ymmärtäneen väärin. Kun heidät ehdoin tahdoin hahmotetaan juuri niin. Ei minusta ole kuitenkaan mitenkään kovin selkeää, että ihmiset olisivat enimmäkseen ihan niin pieniä ja juuri tuolla tavalla.

Tai siis, olen siitä jopa aika varma. Kunhan heitä lähestyy kunnioittavasti.

Tai ehkä on kyse jostakin muusta, tematiikasta, esimerkiksi. Siitä, miten tutkittavat istuvat henkilöhaastattelussa tai parihaastattelussa tai keskusteluryhmässä. Kamera tai nauhuri pyörii. Hermostuttaa. Ja teemat ohjaillaan sellaisiin asioihin kuin aikuisuus ja nuoruus, hyvä äitiys ja hyvä naiseus. Kysymykset kysytään jostain näkökulmasta. Penätään perusteluja tavalle, jolla toimi ja pyydetään arvioimaan toisten erilaisia tapoja toimia. Ehkä kyse on puolustautuvasta asenteesta. En tiedä, lukittautuisinko itsekin sellaiseen haastattelutilanteessa. Varmaa on ainakin se, että minunkin sanomani ja kirjoittamani voidaan kuulla niin, tulkita niin. Hämmennyksen ja kaiken epäilemisen sijaan jalansijojen junttaamisena ja muiden jalansijojen vääräksi syyttämisenä. Kuitenkin olen useimmiten yhtä neuvoton ja osaamaton omien juttujeni selittämisessä kuin toisten juttujen selittämisessä. Kysyn, miksi me hahmotimme näin eri tavalla. Mutta saatan sanoa tai kirjoittaa: Miksi ne tekivät noin? Koska joskus tiedän, miksi itse tein näin ja näin, mutta toisista en tiedä. Muttei se tarkoita, että ajattelisin toimineeni oikein ja toisten toimineen väärin. Herramunjee, enhän edes osaa päättää, missä määrin itseni tulisi olla kriittinen ja missä määrin hyväksyvä-vain. Joistain omista ratkaisuistani osaan sanoa, että ne tuntuivat silloin ja siinä oikeilta. Ja että olin väärässä mutta että olin silloin ja siinä oikeassa sen informaation varassa, mitä minulla oli. Ja että ehkä en nyt pystyisi hahmottamaan olleeni väärässä ellen olisi toiminut juuri niin ja elänyt noiden ratkaisujen kanssa.

Ehkä me kaikki olemme nurkkaan ahdistettuja aina kun pitäisi perustella jokin, mikä perustuu jollekin vaikeasti tai ei ollenkaan perustuvalle. Jollekin saadulle, lainatulle, leijuvalle. Tarkoitan tätä: esimerkiksi myöhäistä lasten saantia käsittelevässä artikkelissa tutkija vain viittaa ohimennen, että muutama haastatelluista oli ilmaissut, etteivät he nähneet itseään äiteinä vaan hahmottivat aiemmin itsensä lapsettomiksi naisiksi ja sitten vain muuttivat mieltään. Miksi, haluaisin kysyä. Ja mitä tarkoitti tuo näkeminen? (Olen pettynyt lähdekirjoihin; esseen ohjeistuksessa määrätään, että saa viitata vain kolmeen teokseen, ja niissä ei käsitellä juurikaan sitä aihetta, jota haluaisin itse käsitellä esseessä, nimittäin tytöstä naiseksi siirtymistä ilman lasten hankkimista tai edes sen harkintaa vakavissaan. Minun kannaltani se olisi oikein relevantti aihe ja haluaisin lukea, mitä siitä on kirjoitettu, ja kirjoittaa esseen siitä. Mutta siitä ei kirjoiteta, ei näissä kirjoissa. Mainitaan vain, että suurin osa nuorista aikuisista haluaa perheen. That's it.) Ounastelen tietäväni, mitä tuo näkeminen tarkoittaa. Minäkin nimittäin pidän tätä näkemistä, tätä kuvaa, jotain hyvin häilyvää ja epämääräistä, paljon tärkeämpänä todisteena ja ohjenuorana kuin tunteita, asenteita, vertaisteni toimintaa ja niin edelleen. Kuvaa naisesta, joka kulkee yksin ja hoitaa kasveja ja eläimiä. Tuo kuva on kulkenut kanssani kauan. Mistä se on tullut? Äiti väittää, että jo puolivuotiaana olen ollut paljon kiinnostuneempi kasveista ja eläimistä kuin ihmisistä.

Sen takia hänestä oli perverssiä, että opiskelin hierojaksi, koska en välitä ihmisistä. Tavallaan ymmärrän senkin. Mutta haluan lisätä: voi välittää enemmän kasveista ja eläimistä. Ei se sulje pois ihmisistä välittämistä.

Kirjoitan paljon ihmisistä nykyään. Jotenkin ajattelen kai että niin kuuluu tehdä. Ja olen opiskellut ihmistä.

Mutta koen edelleen muun kiinnostavampana. En vain löydä reittiä sen pariin ammatillisesti. Ei siihen kuvaan kuulu mikään ammattillisuus. Ei - siihen jäsentyy enemmän kasvillisuus, luostari, metsässä kulkeminen ansoihin tarttumatta, katoaminen maisemaan.

Kirjat käsittelevät aikuistumista ja aikuisuutta. Niitä on kummallista lukea, koska niiden parissa tulee samalla tavalla epäuskoinen ja unenomainen olo kuin niissä juhlissa, josta meidät heitettiin ulos, kun olimme kuuden- tai seitsemäntoista ja nauroimme niin että tipahdimme sängyltä lattialle. Juhlat olivat vain tytöille ja viiniä piti juoda hillitysti. Itse asiassa emme ystävien kanssa olleet juoneet mitään. Kun käyttäytymistämme paheksuttiin, vetosimme siihen, ettemme ole tosiaan edes juoneet, meillä vain oli hauskaa. Sitten meidät jo heitettiin ulos, koska muut olivat sitä mieltä, että sitten olimme kyllä vetäneet jotain muuta kamaa, eli vielä huonompi juttu. Mutta me olimme vain nauraneet. Eteisessä yksi tytöistä sanoi paheksuvaan sävyyn, ettei voi ymmärtää, miten emme osaa käyttäytyä sen aikuisemmin. Onpa aikuista paheksua nauramista, vastasin siihen nauraen edelleen. (Kyllä vain, me inhosimme toisiamme siinä hetkessä.) Minusta se oli silloin täysin uskomaton kommentti asetelmaltaan. Että oli joku, joka ensinnäkin tuntui arvostavan aikuisuutta valtavan paljon ja käyttävän sitä sopivuuden mittarina, ja sitten vielä mieltävän sen jotenkin normaaliuden kautta, hyvin kapeasti ja jotenkin, no, reaalimaailmallisesti, lähiömäisesti, vakavat perheenisät autoissaan aamuruuhkissa töihinmäisesti, nuorten naisten polvetyhdessä yhdetlasillisetvain viinistelyt, valkoinen prinssi hevosellaan, padam padam, kohti oikeanlaista perhettä ja rivitaloa. Ei yhtään henrymillermäisesti. Tai tiieseliotlaisesti. Tai jeesustemppelissämäisesti.

Nyt minusta tuntuu jotenkin huvittavalta, että olin niin kauhuissani siitä, miten joku lukiolainen saattoi haluta mieluummin sitä toista maailmaa. Olen nimittäin vähitellen huomannut aika monien haluavan sitä. Eikä siinä mitään. Hyvin mukavat, järkevät ja ihanat ihmiset haluavat sitä maailmaa. Kas näin elämä pehmentää. Eikä ole mitään väärää siinä, että haluaa sitä tai tätä. En vain tarkalleen ymmärrä sellaista aikuisuuden hinkua. Jokin olouttamisessani sotii sitä vastaan.

Ja - ehkä hekään eivät ensisijaisesti halua aikuisuutta vaan jotakin aivan muuta. Ehkä aikuisuus kirjan teemana, tutkimusten teemana vain viiraa vastauksia siihen suuntaan. Kysyttiinkö heiltä, miten tämä ja tämä heistä liittyy aikuisuuteen vai nostivatko he sen itse näkyviin kenenkään sanaa mainitsematta? Siinä on minusta iso ero, mutta teksti ei kerro, miten aikuisuus ui puheen tilaan.

Artikkelit tuovat mieleen tuon tapauksen lukioajalta ja vieraan arvomaailman kohtaamisen tyrmistyksen sekä yksittäisiä sirpaleita vuosien varrelta. Äidin sitkeän muistutuksen siitä, miten hän on pohjimmiltaan alle kouluikäinen ilkikurinen lapsi. Vanhempieni tavan pitää lastenkirjoja ja -elokuvia aikuisten kirjoja ja elokuvia parempina ja syvempinä. Ei, en ole saanut kotoa erityisen vahvaa aikuisuus yli lapsuuden -hierarkiaa. Taidepiireissä taas arvostettiin aika tavalla vaistomaista, lapsellista ja heittäytyvää ja irvailtiin keskiluokkaisen eetoksen kapeutta. Ystävä totesi silloin kun vielä opiskelin ja hän oli valmistunut jo: opiskeluympäristö on parempi kuin työelämä, joten opiskele nyt ihmeessä niin pitkään kun vain pystyt äläkä murehdi mistään helvetin aikuistumisista, ehtii sitä myöhemminkin. Ja filosofian opinnoissa törmäsin tietysti aika pian antiikin ajatukseen, ettei kukaan alle nelikymppinen oikeastaan voi tehdä vielä filosofiaa, ajatella ja elää hyvin ja perinpohjaisesti. Olen saanut paljon vihjeitä ja kuiskauksia siitä, ettei mitään kiirettä ole. Tai siis, että vaikka kuinka kiirehtisikin, ei se hyödytä mitään. Sillä ei saavuttaisi mitään.

Hämmästyn siten, kun luen sosiologisesta opuksesta, ettei nelikymppistä voisi enää jäsentää muuksi kuin aikuiseksi ja että meillä, meidän yhteiskunnassamme ikävaiheet nähdään perättäisinä tai ainakin vuorottelevina. Miksi ihmiset eivät tuo sellaista esiin minun kanssani keskustellessaan? Miksi he aika usein ovat samaa mieltä sen suhteen, että kaikissa meissä elää pieni epävarma lapsi ja vallasta innostuva tyranniaikuinen ja heikko, pelkäävä ja rappeutumisen merkkejä tarkkaileva vanhus? Miten se nyt sopii yhteen minkään peräkkäisyyden kanssa? Ja jotenkin hämmästyn sitäkin, miten tärkeänä aikuisuutta tunnutaan pitävän. Ja miten se määrittyy usein vastuun kautta, ja vieläpä sellaisen vastuun, jota ei aina haluaisi ottaa, mutta joka on pakko ottaa. Pakko: en erityisemmin usko pakkoon. Uskon kyllä pakon muuttavan käyttäytymistä. Mutta en usko sen kuuluvan hyvään elämään. Uskon paljon enemmän ilolla tarttumiseen, uteliaisuuteen.

Ja hämmästyn sitä, miten haastatteluissa ihmiset nimittelevät toisin tavoin valinneiden elämäntapaa sellaisin sanoin kuin itsekäs, lapsellinen, ajattelematon. Miksi? Koska he ovat itse valinneet toisin ja ostaneet ajatuksen, että pakkovastuu on ainoa tie aikuisuuteen? Että on vain yksi tie? Entä jos ne toiset eivät halua aikuisuutta vaan hyvän elämän? Jospa liian varhain tai liian myöhään (mitä se sitten tarkoittaakin) lapsen hankkineet naiset tai lasta kokonaan hankkimattomat naiset eivät haekaan aikuisuutta? Tai vastuullisuutta? Vaan jotain aivan muuta. Jospa he vain sanovat vastuu, koska ovat oppineet, että niin kuuluu sanoa? Ehkä he haluavatkin jotain aivan muuta mutteivät sano? Ehkä nekään, jotka piru vie hankkivat lapsen silleen kulttuurisesti oikeaan aikaan, eivät kuitenkaan hae ensisijaiseksi vastuuta, vaikka haastatteluissa on tietysti kiva esiintyäkin vastuullisena?

Minun on vaikeaa, huomaan, uskoa tuohon vastuumantraan. Huomaan kyllä, miten usein ihmiset sanovat sen ääneen, mutta jos tarkkailen heidän tekemisiään, en oikein huomaa sen toimintaa ohjaavaa vaikutusta siinä määrin kuin sen olettaisi näkyvän. Mieluummin en itse puhuisi vastuusta. Enemmän ehkä harkinnasta ja kohtuullisuudesta ja rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Ja empatiasta. Kaikesta missä on helppoa olla kusisen huono.

Sekin minua hämmentää artikkeleita lukiessa, että taas vertaisryhmänä viitataan samanikäisiin ja samansukupuolisiin suomalaisiin. Ja sitten: kun itse vaikka ajattelen hyvää elämää tai ammatillisuutta tai aikuisuutta tai naiseutta, niin totta helvetissä ajattelen enemmän Maija Poppasta, antiikin mytologian toisiinsa kontrastoituvia jumalattaria, Elisabeth Costelloa, Sudenmorsianta ja niin edelleen, totta vie minä ajattelen heitä ja Spinozaa ja Platonia ja Diotimaa ja bonoboita ja koiria enemmän kuin oman ikäisiäni suomalaisnaisia. Ja sitten pyörryttää kirjan ääressä, ja ajattelen, että mitä tästä oikein tulee, tästä koko helskutan esseestä, jossa viitataan tilastollisiin vuosikirjoihin ja sosiaalisiin normeihin muttei sanallakaan vihjata lähdeaineistossa, miten kaunokirjallisuus vaikuttaa elämänkulun järjestämiseen, tai miten filosofia siihen vaikuttaa, itsensä mieltäminen poliksen vapaaksi mieheksi. En minä tunne ketään ikäistäni naista, jota voisin osoittaa sormella ja kiljahtaa: haluan samanlaista elämää kuin hänellä on! Enkä voi osoittaa sormella myöskään noita hahmoja, joita vasten joka tapauksessa mitoitan elämääni, koska osa heistä elää fiktiivisessä ympäristössä, ja osa heistä eli kauan sitten aivan toisenlaisessa maailmassa. Joten on vain kuva.

Kuva, josta en edes tiedä, miten olen sen saanut.

En minä ole etsinyt aikuisuutta. Olen etsinyt sitä kuvaa. Etsin sitä kuvaa. Hitaasti. Mutkitellen. Joinain aamuina elän sitä kuvaa. Hetkittäin.

Ja mietin: entä jos toisilla ihmisillä onkin ohjaajana toinen kuva, toisenlainen kuva. Ja: entä jos ei olekaan? Mistä nuo kuvat syntyvät?

Nyt kun ajattelen näitä kuvia, ajattelen entistä tiukemmin, että kyllähän tiettyä rationaalisuutta ja koherenssia on mahdollista vaatia ajattelulta, mutta että se kaikki on kovin suhteellista, koska suhteutuu lopulta monissa kohdin konkreettisten valintojen tiimoilla tuohon kuvaan. Mikä kuvaan sopii, mikä ei.

Voihan pyöröpää. Mitähän tästäkin esseestä oikein tulee? Kunhan nyt läpi menisi ja kunhan en kajahtaisi kolmea lähdeteosta lukiessa.