Hoivabuddha ja nuori kalalokki

Vähitellen tänne villeinä tulleet kissat kesyyntyvät. Laguuna kesyyntyi lopulta aika nopeasti, vaikka aluksi ei ollut edes selvää, jääkö se henkiin ihmispeloiltaan. Ensimmäisestä kosketuksesta selälleen kehräämään heittäytymiseen ei mennyt kauaakaan. Zenon on toisenlainen. Se tuli toukokuussa ja vasta nyt aivan viimeisinä päivinä on alkanut antaa koskea itseensä. Siinä missä Laguuna on alusta saakka lähestynyt vartalo aika rentona ja katsekontaktin ottaen, ääntelemättä, Zenon työntää selkänsä kaarelle ja vilkuilee sivuilleen, marssii pienin askelin ja pirisee pienellä äänellä. Se ei oikein tiedä, miten päin olisi. Ristiriita paha ihminen ei saa koskea vs. tuntuupa mukavalta, kun korvanjuuresta vähän hierotaan vuotaa kaikki näkyvään käyttäytymiseen. Kosketus saa kestää hyvin rajallisen ajan mutta se haetaan kerta kerran jälkeen. Ja miten erilaiselta tuntuu silittää näitä kahta! Laguuna on kauttaaltaan pehmeä ja pörheä, on kuin silittäisi jotain oikein hienoa turkista. Zenon taas - tuntuu enemmän kuin silittäisi lyhytkarvaista koiraa, se on niin täynnä luuta ja tiukkaa lihasta. 

Eläinten kanssa paljon tekemisissä ollut ystävä kutsuu Laguunaa Hoivabuddhaksi, koska Laguuna rakastaa kaikkea ja kaikkia niin paljon, että vähän pelottavatkin asiat, kuten vieraat ihmiset, kääntyvät hyvin äkisti hoivattaviksi. Myös koiraa hoivataan silloin kun koira nukkuu. Kun koira on hereillä, Laguuna tietää, ettei sitä pidä mennä lähestymään, äkäistä vanhaa miestä. Mutta kun koira nukkuu, sitä voi käydä suukottelemassa ja nuuskimassa. Zenonia kukaan ei kutsuisi Hoivabuddhaksi unissaankaan. Enemmän se muistuttaa nuoria kalalokkeja, niitä, joita pienemmät lokit väistävät kauhuissaan. Siinä on samaa kulmikkuutta ja sen kasvot ovat ilkeät, vähän vinot ja villieläinmäiset. Nuori, koska se on nuori. Kehittää kyllä körmyniskaa, mutta on rakenteeltaan selvästi vielä nuorukainen. Vielä hetken. Kuten nuoret kalalokit, sekin on vähän pihalla siitä, miten tietyissä tilanteissa käyttäydytään. 

Näiden kahden leikkejä on hauska seurata. Laguuna hoivaa Zenonia ja saattaa äkisti rajunkin leikin aikana pysähtyä nuolemaan kissaveljen kasvoja ja korvia. Se ikään kuin muistaa ja innostuu, että tämä on juuri se ihana kissaveli, jonka hännälläkin saa leikkiä, jota saa lähestyä silloinkin kun se on valveilla! Toisaalta, Laguunan otteet ovat paikoin kovemmat ja se saattaa leikissä kiihtyä niin että puree tai kynsii sen verran lujaa, että Zenonin armoa anova, nasaalinen MEEP MEEP kuuluu jostain. Joskus leikin kestettyä jo jonkin aikaa kiihtymys on sellainen, että Zenon saa anoa armoa aikansa ennen kuin Laguuna ryhtyy hoivaamaan sitä tai Zenon saa vapautettua itsensä leijonanotteista. Laguuna ei koskaan ano armoa äänellä, mutta saattaa sähistä, jos haluaa jo olla rauhassa. Mutta näyttää siltä, että Zenon ei hurjista kasvoistaan ja raameistaan huolimatta koskaan mene niin koviin otteisiin kuin Laguuna. Se lyö pehmeällä tassulla ja Laguunan maahan nujertaessaan se leikkipuree vain aivan pehmeästi. Huvittavinta on, kun Zenon välillä Laguunan alistettuaan on selvästi aivan hämmentynyt sen suhteen, mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä. Se on hajareisin Laguunan päällä, ja Laguuna alkaa kehrätä sille. Mutta ei Zenon osaa hoivata. Se luimuilee ja hakee puremaotteita muttei halua purra. Ja kissaveli kehrää tyytyväisenä saamastaan huomiosta.

Totesin yksi päivä Vompsulle, että olisin tuskin Zenonia poiminut mukaan kissasuojasta, sen verran hurjan näköinen se on. Vompsu totesi, että tuskinpa moni muukaan olisi poiminut. Se saa ajattelemaan ulkoasua ja sen merkitystä elämässä. Ei sellainen saisi vaikuttaa mutta vaikuttaa. 

Zenonista tulee mieleen Kissa silloin kun aikojen alussa aloimme seurustella: sama kalalokkienergia, samalla tavalla hurjat ja hymyttömät kasvot. Näin jälkikäteen mietin, miten niin pääsi käymään. Kai sitä sitten jo nuorena tajusi, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Ja että usein rajun ulkokuoren alla on hämmentynyt olento, joka ei oikein tiedä, miten pyytää hellyyttä ja turvaa. Kai se on kaikkien nuorten ihmisten ristinä: ensin on suloinen olento, jota halutaan pitää sylissä niin paljon, että saa nähdä vaivaa asettaakseen tarpeeksi tiukasti rajansa, ja sitten äkkiä onkin teini, jota vähän kyräillään ja pelätään, koska muutos on ollut liian nopeaa ja repivää. Mikä tekee jotenkin vihaiseksi, koska on liian pelottavaa olla aivan niin hämmentynyt. Kai me aikanaan Kissan kanssa ystävystyimme tällä sekunnilla: Kissan tehtyä jotain ajattelematonta ja riehakasta, jonka mahdolliset seuraukset hahmotin liian hyvin ja säikähdin niitä, aloin itkeä ja kauhistuin omaa reaktiotani, eikä itkusta meinannut tulla loppua sitten millään, kai koska molemmat tunsivat siinä itsensä tyhmiksi, pahastua tai pahastuttaa nyt sillä tavalla. Kai me siinä molemmat tajusimme, että ei tuo toinen ole sitä, mitä esittää. Molemmat olivat perinjuurin hämmentyneitä. Hämmennys on rakentava emootio, tulevaisuuteen suuntautuva, avoin.

Tämä kokemus auttaa minua suunnistamaan Zenonin kanssa. Sen on saatava nähdä, että myös minä olen hämmentynyt sen pirinästä ja pyörinästä. Ei niin, että käyttäytyisin kuin tietäisin, miten kissoja kuuluu lähestyä tai miten kissa-ihmissuhde kuuluu rakentaa. Saan säikähdellä, tuntea kaikki tunteet. Sillä tavalla voimme lähestyä tasavertaisesti. Zenon tuskin kieltää emootioitaan, miksi siis minäkään. Emme kuitenkaan suhtaudu vihamielisesti, ainoastaan varautuneesti. 

Varautuneisuutta ei yhtään helpottanut se, että kissoilla oli koko kesän on/off ripulia. Lopulta kiikutin kissankakkaa ja Laguunan lääkäriin. (Kissaa, joka ei anna koskea itseään, ei oikein voi laittaa koppaan ja viedä lääkäriin, joten Zenon jäi kotimieheksi ja sen kakka sai edustaa sen tilannetta.) Kakka matkusti Saksaan analysoitavaksi ja siitä löytyi alkueläimiä parikin erilaista, joista todennäköisempää oireiden aiheuttajaa alettiin hoitaa. Alkoi lääkekuuri ja kaikki kotona piti desinfioida kloriitilla tai kuumalla kissojen ulottuvilla olleista pinnoista. Saunotimme huonekaluja ja mattoja, höyrypuhdistin sohvan, kasvien mullat katettiin pestyillä kivillä, lattiat ja seinät ja kovat huonekalut pestiin kloriitilla. Vaatteet, vuodevaatteet, tekstiilit pestiin kuumassa. Neljän päivän ajan olin desinfiointikone. Pahinta oli, että pestäviin pintoihin kuuluivat koiran lisäksi kissojen peräpäät. Laguunan pesimme lääkesampoolla kerran ohjeiden mukaan, Zenonia vaan ammuttiin peräaukon ympärille klooriheksidiiniä sisältävällä suihkeella. Sekin oli jo liikaa Zenonille. Pesu piti tehdä kuurin aluksi ja lopuksi, ja loppukohdassa en enää jaksanut pestä koiraa enkä Laguunaa, jotka molemmat olivat aivan surkeina alkupesusta. En ehkä ihan pian unohda, miltä näyttää pesty kissa, joka kuivaamisen jälkeen makasi seinän vieressä suu auki ja läähätti aivan shokissa mihinkään reagoimatta. Niinpä Laguuna ja koira selvisivät loppupesusta sillä samalla peräturkin suihkeella, joka Zenonilla markkeerasi pesua. Siinä missä Laguuna ja koira antoivat nopeasti anteeksi takamukseen kajoamisen, Zenonin oli vaikeaa päästä tästä kokemuksesta yli. Koska se saalistettiin desinfioitavaksi lempipaikastaan uuninpankolta, uuninpankko tuhoutui eikä Zenon enää tunnu uskaltautuvan sinne. Desinfiointi oli aika kamalaa hommaa, kloorinkäry kävi hengitysteihin ja kaikkeen painoi leimansa se, että eläinlääkäri piti tilannetta aika toivottomana, kun oli jo alusta saakka selvää, ettei Zenonia saada pestyä, eli oli todennäköistä, että alkueläin siirtyisi takaisin suolistoihin sen turkista. Mutta ihme ja kumma, vaikuttaa siltä, että alkueläimestä päästiin. Ainakin ripulista päästiin ja kissoilla on paljon enemmän riehaenergiaa kuin ennen kuuria.

Vähitellen Hoivabuddha ja nuori kalalokki muodostavat päivärytmiään. Iltaisin pestessäni hampaita Laguuna sujahtaa makuuhuoneeseen ja varaa itselleen paikan sängystä. Nuori kalalokki nukkuu jossain muualla - suljen oven, koska muuten kukaan ei nuku sen saalistaessa peiton alla unessa liikahtelevia jalkoja. Aamulla, kun koira haluaa pissalle, ja itsekin rahnustan pihan perukan huussiin, Laguuna on poistunut, ilmeisesti pissalle sekin. Kun möngimme vielä takaisin vällyihin - onhan jo kylmä - se sujahtaa mukaan. Zenon koettaa tulla herättelemään Laguunaa leikkiin, loikkaa sen päälle sängyssä, Laguuna vain keträä. 

Muuttumisesta, tilapäisyydestä

Kaikki muuttui nopeasti. Pari päivää sen jälkeen kun pyysin Vompsua palaamaan, Vompsu alkoi ottaa ehdotuksen tulla tänne tosissaan. Siitä meni vielä päiviä, että hän sai neuvoteltua asian työpaikkansa kanssa, irtisanottua asuntonsa Hollannissa ja palattua tänne. Uutiset vyöryivät sisään ovista ja ikkunoista. Se, mikä oli kaksi päivää aiemmin okei, ei enää äkkiä ollutkaan. Nauru, epäusko, tyrmistys, vetäytyminen.

Paitsi etten voinut vetäytyä: Saatoin vetäytyä töistä mutten ihmissuhteista. En voinut enkä edelleenkään voi päättää olla muiden kuin omien vanhempieni lapsi. Vanhempieni käyttäytyminen on suurin stressinaihe tässä kaaoksessa. Sisko, joka on raskaana, on lakannut puhumasta äidille kokonaan. En suostu heidän välittäjäkseen. Äiti, 74 vee, käy edelleen töissä. Isä, 80, protestoi äidin työssäkäyntiä olemalla kuskaamatta tätä autolla, joten äiti matkaa bussilla ja metrolla. Molemmat riskiryhmää. Kumpikaan ei tunnu välittävän siitä, että joku toinen ei ehkä halua kuolla heidän tuittupäisyytensä vuoksi vaikkeivät he omasta elämästään välittäisi. Sisko murehtii sitä, että vauvalla tulee olemaan kurjaa, jos ei ole toisen puolen isovanhempia. En usko - vauvat eivät murehdi, eivät ainakaan semmoista, mitä heillä ei ole koskaan ollut. En ymmärrä, miksei sisko voi puhua omista tunteistaan ja peloistaan ominaan.

Vompsun luotsaaminen sulkeutuvan Euroopan halki oli myös omanlaisensa koettelemus. Vompsulla on pakko-oireinen häiriö, siis ihan aina, ja ihan aina muulloinkin hän tietää tartuttavansa jonkin kamalan tappavan taudin toisiin ihmisiin. Yleensä voin sanoa että älä viitsi, puhutko nuhakuumeesta, tule nyt jo. Mutta nyt lehdet ovat täynnä kaapulääkäreitä, ruumishuoneita ja sen sellaisia - suoraan hänen arkitodellisuudestaan. Enkä voi sanoa, että mitään pandemiaa ei olisi liikkeellä. Joten sanoin vain että minä annan luvan. Annan luvan ottaa riski tulla, astua junaan, astua lentokoneeseen, astua junaan, astua tänne ovesta sisään. Millä mandaatilla? Sillä mandaatilla, jonka kyhään ilmasta ihan vain siksi että välitän. Vielä lennon aamuna Vompsu epäröi ja koko suunnitelma uhkaa kaatua. Olen juuri puhunut äidin kanssa puhelun, joka on saanut minut itkemään kerällä sängyllä, ja nyt sitten tämä. Mietin, onko minun lähdettävä lentäen Amsterdamiin ja tuotava Vompsu kädestä pitäen tänne turvaan. Mutta huolimatta tarkistelusta matkan varrella ja sen takia myöhästytystä junasta Vompsu ehtii juuri ja juuri koneeseen. Schiphol on kuulemma aivan tyhjä ja lentoemoilla suojavaatteet, vähän kuin tulisi lentävään leikkaussaliin. Lentokoneissakin on nykyään wifi, ja se on hyvä: Vompsu voi kysyä minulta lentokoneesta, onko mahdollista, että hän on kontaminoinut koko koneen ruoat koronaviruksella - koskematta tietysti koko ruokakärriin lainkaan. Hikoilen ajatellessani, mitä olisi tapahtunut, jos Vompsu olisi kysynyt tätä lentoemolta. Myöhemmin kun sanon, että sain tästä isosti mustaa huumoria, Vompsu näyttää kummastuneelta ja sanoo, että totta kai hän kysyi myös lentoemolta. Tämä oli vakuuttanut, ettei kontaminaatio ollut mahdollinen. Niinpä tietysti - he ovat ensisijaisesti turvallisuusasiantuntijoita, eivät tarjoilijoita, ja varmasti nähneet aiemminkin pakko-oireisia. 

Vompsun tultua tänne sulkeuduimme kuplaamme. Olin hakenut ruokaa niin paljon kuin jaksoin kantaa, jotta minun ei tarvitsisi vaarantaa ketään. Ei näet tuntunut ollenkaan selvältä, oliko lopulta ok kutsua Vompsu tänne. Entä jos hänellä olisikin virus? Jos hän tartuttaisi koneellisen ihmisiä? Entä jos hän tartuttaisi jonkun lentokenttäjunassa? Entä jos hän tartuttaisi minut ja saisin taas keuhkokuumeen ja joutuisin ehkä sairaalaan - se ei tekisi hänen pakko-oireelleen lainkaan hyvää? Entä jos. Entä jos. Entä jos. Ja ystävä kirjoitti facebookissa, mitä ne kaikki Euroopasta tulevat tänne ja tuovat sen, ei niiden pitäisi antaa näin vapaasti tulla. Vähän myöhemmin, kun Uuttamaata suljettiin, mökkikunnista tuli samanlaisia äänenpainoja pääkaupunkiseutulaisia kohtaan. Katson päivittäin Alankomaiden tartunta- ja kuolleisuusluvut. Vompsu on täällä turvassa.

Ja ylipäänsä, miksi hänet kutsuin? Emme me ole olleet rakastavaisia vuosiin. (Olimmeko lopulta koskaan, sekin on vähän epäselvää. Ehkä. Jollain omalaatuisella ei-romanttisella tavalla.) Mutta olemme läheisiä. Välitämme toisistamme. Minulle tuli paha olla, kun ajattelin, millaiseksi hänen pakko-oireinen arkensa voisi siellä kaukana yksin muuttua. 

On tullut uutisia ystävien sairastumisesta. Tiedän nyt viisi, jolla todennäköisesti on virus. Osalta se on jo menossa ohi.

Siinä sivussa tapahtui digiloikka kahden päivän varotusajalla. Jooga siirtyi verkkoon, osasi niin ohjata tai ei. Olen ymmärtänyt joidenkin hankkineen kameroita ja mikrofoneja ja sisustaneen valejoogastudion kotiinsa. Minä ohjaan pyykkitelineen vierestä läppärin kameran ja mikin avulla. Kaikki ovat vain olleet kiitollisia. Ensimmäisen ohjauksen tein sängystä ennen kuin Vompsu oli tullut. Jännitin niin koko tilannetta, että vatsan nyrkki puristi koko ohjauksen ajan ja liikuin kuin unessa. Koetin repiä hiljaa itsekseni huumoria siitä, että tähän on tultu: livestriimaan sängystäni perjantai-illan interaktiivista viihdettä. Mutta tuntui vain pahalta. Jälkikäteen riehutanssin ja sitten itkin ja monena yönä heräsin painajaiseen, että joku kuvaa minua, kun nukun. En ole sen jälkeen ohjannut sängystä käsin. Se oli liian privaattia, lopulta. Vaikka se olisikin luontevin, selkein studionkorvike täällä. 

Nyt, vähitellen, alan tottua siihen, että puhun yksin tietokoneen ruudulle. Alan kadottaa tunnun siihen, millaista on ohjata ryhmää livenä. Mitä kaikkea siihen liittyikään?

Niin, kaikki muuttuu: en enää syö seisten jääkaapin vieressä kylmää keittoa lusikalla suoraan kattilasta. Enkä käy kaupassa useita kertoja päivässä.

Koska tuoretavara ei säily ja jääkaappi on pieni kahdelle ihmiselle, on ruoka tehtävä pitkälti itse, jotta kauppavälin voi pitää tarpeeksi harvana. Keittiö näyttää melko hämmentävältä: jauhosäkkejä, hiutalesäkkejä, papusäkkejä. Kerran viikossa tulee tuoretavaraa kotiinkuljetuksella. Kotiinkuljetuksen jälkeen on aina monta salaattipäivää ja sitten pudotaan uuniruokien ja risottojen varaan. Kiitän nyt kyynärpäät ristissä sitä, että olen aloittanut kokkauksen jo lapsena. Ei ole oikeastaan mitään olennaista, mitä en osaisi tehdä, kokkausmielessä, jos vähän maltan keskittyä. Koska olen suunnitellut ruoat aika monelle koulutusviikonlopulle ja retriitille, ei tuota kauheasti vaivaa suunnitella viikon ruokien luonnos samalla kun kliksuttelee asioita ostoskoriin nettikaupassa. Silti en halua tehdä liian tiukkaa suunnitelmaa: juuri improaminen tuottaa iloa. Joka aamu vaanin jääkaapin suulla ja päätän, että haa, tänäänpä teenkin tästä jotain. Tuo jääköön huomiseen. Teen myös taas leipäni itse vuosien jälkeen. Muistan edelleen, miten hunajasta saa tehtyä villihiivan leipään. Saan taikinani myös happanemaan ilman pulmia. Matkin taikinan olosuhteilla suolistoa. Maitohappobakteerit viihtyvät suolistossa, joten ne saa viihtymään suolisto-olosuhteisessa taikinassa.

Vompsulla on paljon töitä, joten hän vain tekee työtä. Välillä hän kantaa ostoslaatikon alaovelta ylös ja tänään hän imuroi maton, mutta enimmäkseen minä teen kotityöt. Ja niitähän riittää. Joissain muissa oloissa saattaisin protestoida, mutta nyt olen tyytyväinen askareista - ne luovat toimijuutta. Ei ole mitään lepohetkiä, ja hieman ymmälläni olen seurannut joidenkin tuttavien päivittelyä siitä, että aika käy pitkäksi tai että tämä on universumin lähettämä pysähdyshetki itselle. Hmm. Pysähtyisin ihan mielelläni, mutta työt on hoidettava etänä, ja sen lisäksi ulkoilutettava koira, kokattava, leivottava, siivottava ja niin edelleen. Päivystettävä somessa - kyllä, koen velvollisuudekseni myös sen, että koetan nyt vuorovaikuttaa oikein rakentavasti.

Ajattelen tätä tilapäiseksi. Mutta niin ajattelin tätä edeltävää arkeakin, joka oli - on - rakentunut lainalle, jota ei aiota koskaan maksaa takaisin eläinkunnalle, kasvikunnalle. (Sienikunnan kuvittelen pärjäävän hyvin jopa ihmiskunnan kanssa.) Olen ajatellut tilapäiseksi asujaimeni, ammattini, identiteettini, perheeni - todellinen perheeni on koira eivätkä ne elä kauan -, yhteiskuntamuotoni, joten en sillä tavalla koe kauheaa krapulaa siitä, mitä on ennen ollut, tai kauhua siitä, mitä on nyt.

Muutun nopeasti.

Suurimman tyydytyksen ja toimijuuden tunnun saan tätänykyä siitä, miten hyvin välttelen ihmisiä. Jos minulla olisikin virus, se ei pääsisi leviämään kehenkään paitsi Vompsuun, joka on vielä poteroituneempi, ei edes ulkoile koiran kanssa. Tosin torstaina menen ottamaan tehosteen punkkirokotteeseen - mikäli olen vielä terve. Ja huomenna entinen kämppis tulee noutamaan luettavaa. Pidämme turvavälit. 

Jokainen kontakti on uhka, mutta kenelle, emme tiedä, ennen kuin testaamista tehostetaan. Me emme yksinkertaisesti tiedä. Virus voi olla missä vaan. Se voi levitä pisaratartuntana tai aivan vain hengityksen ja puheen myötä. 

Olen sentään lakannut pesemästä joka ikistä hedelmää ja vihannesta kaksikymmentä sekuntia astianpesuaineella ja päättänyt luottaa informaatioon, ettei ruoan tiedetä vielä tartuttaneen ketään. Voin vakuuttaa, että kaksi kiloa veriappelsiineja, kilo tomaatteja, kaksi pussillista avokadoja, kilo porkkanoita ja niin edelleen on melkoinen iloinen souvi pesukarhumetodilla. Kun olen lopettanut tämän kontaminaatiofantasian tukemisen, on aikaa myös kirjoittaa. Edes harvoin, edes vähän. 

Kohta ei ole kuin aikaa. Pääsiäisen jälkeen on enää yksi normi opetusviikko, etänä tietysti. Sen jälkeen viikossa on enää yksi työpäivä. Piti olla kolme, toukokuun piti olla semiloma muutenkin. Onneksi Vompsu on nyt täällä, joten vuokra on puolet pienempi.

Kaikki tuntuu niin tilapäiseltä, etten lainkaan hämmästyisi, jos äkisti töitä olisi taas enemmän kuin ehdin tehdä. 

Markkinoinnista ja kuvaamisesta

Tänään olin osana keskustelua kahden ihastuttavan ja äärisympaattisen olennon kanssa. Tuli puhe markkinoinnista, henkilöbrändäyksestä ja blogeista. Kysyttiin, kirjoitanko blogia, ja vastasin, että kirjoitan. Mutta että tämä ei ole joogaopettajablogi, vaikka minua on likipitäen lapiolla hakattu päähän ja kehoitettu pitämään sellaista.

Muistaakseni kuvasin tätä oksennussangoksi.

On vaikeaa selittää omaa bloggaamista ihmisille, jotka ovat oppineet blogit sillä aikakaudella, kun niihin on jo liittynyt selvemmin markkinoinnin pohjavire. Kai jo aluksikin blogeissa oli välillä googlemainoksia, mutta teksti itsessään taisi kuitenkin pysytellä kaupallisen sisällöntuotannon ulkopuolella. Tai miten sen nyt ottaa: kun bloggasin kuivalehdelle (naurattaa edelleen ystävän luonnehdinta kuivalehden kostukkeesta), olihan se kaupallista sisällöntuotantoa: maksoin vuokrat sillä, että kirjoitin.

On vaikeaa selittää itselleenkään siitä, että oksennussangon täyteen oksentamisesta on joskus saanut rahaa. Kaikkea näemmä tapahtuu. Ehkä ei ole ollenkaan hyvä, että suhtaudun niin pilkallisesti joogapiirien kaikki on mahdollista -sloganeihin. if you can dream it you can do it ja joskus sen tekee vaikkei semmoisesta olisi osannut yhtään uneksua.

Toinen ihastuttavista olennoista oli sitä mieltä, että myös naamastoni oli, öh, henkilöbrändin rakentamista ja palveluideni markkinointia. Olin tästä aika hämmentynyt ja mutisin jotain yhteydenpidosta ihmisiin. Jos ajattelisin sillä tavalla, että kirjoitan palveluideni kohdeyleisölle naamastossa, en varmasti valitsisi aina niitä aiheita - ihan sama kuin täällä. En koe markkinoivani palvelua, koen testaavani, saanko olla olemassa ja ajatella tällä tavalla. Itsehän en lopulta oikein osaa ajatella, että saan olla olemassa, ja ainakin olen kohtuu saletti siitä, etten saisi kokea asioita, kuten koen, mutta olen käytännössä huomannut, ettei kukaan enimmäkseen jaksa ihmeemmin välittää näistä asioista, ja kun kirjoitan ne esiin eikä kukaan tule hakkaamaan minua kirveellä, voin olla tyytyväinen ja kiitollinen ja taas hetken uskoa, että lienen erehtynyt: saan olla, ajatella, toimia näin. Ja kun joku tuohtuu, se tapahtuu joka ikinen kerta jostakin muusta syystä kuin olin osannut pelätä. Niin että tämä on tavallaan hyvin terapeuttista: tiedän, etten kuitenkaan osaa ennakoida, mistä ihmiset suuttuvat, ja että ne asiat, joiden pelkään suututtavan, harvemmin ovat sellaisia. Tietenkään en tiedä, kuinka moni on tallustellut toiseen suuntaan ajatellen, ettei enää ikinä halua nähdä minua - ehkä monikin. Mutta sellaistahan tapahtuu muutenkin. Tämä tällainen sankko-oksentaminen tuntuu itsestäni aika erikoiselta henkilöbrändäysstrategialta. Mutta hitostako minä tajuan näistä jutuista mitään: olen opiskellut filosofiaa, kasvatustieteitä, hierontaa, joogaa ja nyt myös pilatesta, enkä päivääkään markkinointia ja sen sellaista, toisin kuin keskustelukumppanit.

Minua alkoi hieman huvittaa siinä istuessa, koska olin ajatellut aamupäivällä, että joutaessani kirjoitan kahdesta sattumuksesta eiliseltä. Ja kun mietin, miten ne istuivat henkilöbrändäyksen ajatukseen, huvituin.

Sattumukset ovat nämä:

Kävin siis viikonlopun pilateskoulutuksen ensimmäistä viikonloppua. Tietysti kuukautisten kovimmat vuotopäivät osuivat tähän. Ei se mitään: minullahan ei ole mitään kipuja tai sellaisia, ja psyykkisestikin olen vahvimmillani vuodon aikaan. Menin kupittamaan liikuntakeskuksen vessaan vielä ennen aamun ensimmäistä tuntia, jotten sotkisi housuja ja mattoja. Koska olin kiihdyksissä - koulutus on kiihdyttävän hyvä - ja mietin muita asioita, pudotin kupin vahingossa yleisen vessan pönttöön. Istuin hetken ja tuijotin jalkojeni välistä pönttöön: mitä helvettiä nyt teen? Vessa oli sitä mallia, jossa kopissa ei ole edes bideesuihkua. No, koska en saanut aikaiseksi järkevää strategiaa, ongin kupin sieltä pissaisesta ja verisestä vedestä ja pyyhin sen sekä käteni paperilla. Sitten menin yleistilaan ja pesaisin kupin nopeasti lavuaarissa, luikahdin takaisin koppiin ennen kuin kukaan muu tuli ulos kopeista tai sisään ovesta, ja tunkaisin kupin sisääni. Se tuntui vähän ällöttävältä ja riskialttiilta, mutta mitkä olisivat olleet vaihtoehdot? Tunti oli pian alkamassa, muita suojia ei ollut eikä minusta ehkä olisi free bleeding -aktivistiksi heti ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna. Järkeilin: Evoluution saatossa luolamiesoloissa urosten peniksetkään tuskin ovat olleet kovinkaan puhtaita. Emätin on harvoja kohtia, jotka puhdistavat itse itsensä. Silti vähän ällötti. Kun kiiruhdin saliin, huomasin, että tunnin alkuun oli vielä kaksi minuuttia ja meille oli tuotu kärryssä teeastioita ja kuumaa vettä. Kaadoin yhteen mukiin kuumaa vettä ja kirmasin takaisin vessakoppiin, kiskoin kupin sisältäni ja painelin sitä kuumassa vedessä minuutin. Sitten tungin kupin sisääni karmivan kuumana mutta ehkä hivenen desinfioidumpana. Koetin muistella hygieniapassista lukemiani bakteerien kuolema-aikoja. Minuutti tuntui aika lyhykäiseltä ajalta desinfioida mitään, mutta ehkä parempi sekin kuin ei mitään. Sitten pingoin takaisin tunnille, käänsin mieleni pilateksen tekemiseen ja unohdin koko asian. Muistin sen vasta tauolla. Ja illalla. Ja tänään.

Ehkä alan olla kuivilla toksisen shokkioireyhtymän mahdollisuuden suhteen.

Ällötystä ja huolta omasta terveydestä on melko helppoa säädellä kääntämällä huomio johonkin kiinnostavampaan. (Mutta ensi kerralla voisin kyllä ottaa mukaan varmuuden vuoksi toisenkin kuppini, jos liikun kaupungilla. Ehdin viime yön unessa käydä läpi senkin skenaarion, että jouduin sairaalaan antibioottitiputukseen kehtaamatta sanoa, mistä olin hurjan infektioni saanut, koska unessa arvelin saavani sapiskaa siitä, että tein todennäköisyyslaskelmat päässäni kuten tein valveillakin. Jälkiviisaasti: jollain olisi voinut olla tamponeja mukana, jos olisin tajunnut kysyä, mutta ei siinä tilanteessa tullut moinen mieleen - niistä on niin pitkä aika, etten yksinkertaisesti muistanut, että kertakäyttöisiä suojiakin varmasti vielä jotkut käyttävät.)

En oikein tiedä, mitä henkilöbrändillä haluaisin markkinoida kertoessani tämän.

Toinen asia, josta ajattelin kirjoittaa, oli se, miten illalla minua jo nauratti kuppiasia ja olin koulutusviikonlopun hyvin menemisestä (ei yhtään itkemistä, vaikka sanoinkin ääneen, että opiskelin ensin hierojaksi koska ajattelin olevani niin huono liikkuja, ja sitten joogaohjaajaksi, koska ajattelin edelleen olevani liian huono liikkuja pilatesohjaajaksi mutta että nyt olen tullut siihen tulokseen ettei siinä ole kyse siitä, saanko tehdä jotain, vaan siitä, haluanko tehdä jotain) niin hervoton, että tunkaisin viimeisetkin isot lusikat tiskikoneeseen ja tiskikoneen päälle juuri ennen vieraiden tuloa - ja ne olivat tosiaan viimeiset isot lusikat ja olin tehnyt tarjoamiseksi keiton. Tuijotin tiskikonetta kuin riitaa haastaen tajuttuani asianlaidan. Sitten huokasin: okei, syödään ehkä pikkulusikoilla tai jotain. Onneksi vieraat ovat vanhoja ystäviäni ja sikäli samaa heimoa kuin itsekin olen: heidänkään lähtönsä ei ollut mennyt ihan putkeen ja he tulivat puolisen tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa, kun tuli keiton aika, kone naksahti sopivasti pysähdyksiin ja saimme kuin saimmekin isot lusikat. Kun vieraat pahoittelivat myöhäisyyttään, kiittelin heitä siitä ja kerroin lusikoista. Kaikki menee hyvin, sanoin.

En ole varma, rakentaisiko tällainenkaan tarina aivan sellaista henkilöbrändiä kuin arvelen myyväksi.

Jotenkin itsestäni tuntuu, että pyrin kuvaamaan elämää sellaisena kuin se näyttäytyy. Ja jotenkin kuvittelen, että markkinoinnissa tämä ei ole keskeistä.

Siinä saatan toki olla väärässä.

Ensimmäinen koulutusviikonloppu pitkästä pilateskoulutuksesta on joka tapauksessa nyt takana ja tunsin olevani aivan oikeassa paikassa. Vaikka onkin ihan selvää, ettei minusta tule piiskanheiluttajaa eikä tsempparia vaan matkaopas mahdottomuuteen, jäykkyteen, tärinään ja niistä huolimatta voimaantumiseen. Ja että pilateksessa kuten muuallakin minulle varmasti riittänee alkeistaso: työtä piisaa siinäkin. 

Syvältä tukossa

Tavarat ovat rantautuneet, lyöneet aaltoina sisään ja jääneet. Mistä kaikki tämä tulee, miksi se päätyy tänne? Seinä maalattiin turkoosiksi, hyllykin on turkoosi. Liikaa punaista. Punainen liittyy edelliseen vuosikymmeneen ja kernaasti värjäisin sen pois mutta kaikkea ei voi värjätä. Ikkunoiden välissä rakupatsaat kertovat meneistä elämistä. Kissojen yhdeksän, nelikymppisten naisten - liian monta.

Huomaan ikävöiväni kirjoittamista, koska elän taas yksinäistä elämää. Ja kuten äiti eilen sanoi, olen aivan jumissa sisempää. Pinnalta auki ja joustava, kyllä, koska koetan omin liikkein tehdä, minkä voin. (Aina en jaksaisi mitään. Eli sikäli en varmastikaan tee ihan sitä, minkä voisin.) Mutta sisällä, syvälllä - syvemmät lymfat ovat tukossa. Ikään kuin en itse tietäisi sitä jo, mutta on eri asia ounastella ja kuulla, että joku toinenkin tietää. Jotain on tehtävä. Liike ei auta. Inhottava seittimäinen mykkyys syö elämästä isoja paloja. Joten nyt, kun on aamu, päätän kirjoittaa. Eikö muka kirjoittaminen ole ennekin toiminut käymissammiona, jossa kaikki turha poltetaan tuhkaksi?

Olen pian lähdössä lomalle. Töitä on riittänyt liiankin kanssa. Siksi varmasti keho on juuri näin tukossa. Liikaa töitä, liian vähän halauksia, hihitystä, vapaata. Olen laskenut pennosia tunnollisesti ja tienannut enemmän kuin aikoihin. Tästä huonosta tavasta on päästävä eroon. Pitää olla parempaa ajateltavaa.

Kuulostaapa oudolta kirjoittaa näin. Ammatillisesti elän mielenkiintoista aikaa ja tunnen kiitollisuutta niistä mahdollisuuksista, joita olen saanut. Mutta koska olen elänyt monenlaisissa olosuhteissa, tajuan, etteivät nämä työelämän suuretkaan jännitteet - odotukset, loikkaamiset, laskeutumiset - voi mitenkään täyttää sitä paikkaa, jonka pitäisi täyttyä merkityksellisyyden tunnulla. Eikä se synny minussa selvästikään työelämässä. Enkä tarkoita, etten olisi läsnä, kun opetan - totta kai olen, ja tokihan sekin on tärkeää. Mutta minulta puuttuu jokin suurempi prosessi, merkityksellistämisen ponnistus. Tai ehkä vain vapautta. Jotain puuttuu, sen tiedän. Olen sanonut kaikelle pitkään kyllä ja taitaa olla sen aika, että alan taas sanoa jyrkemmin eitä. Koska kun kyllättelee, menettää vähitellen päätäntävaltaa ja aikaa ja sitten saattaa käydä näin: hieno elämä, hienot olosuhteet, mutta ei tilaa spontaaniudelle. Ja tuntee kuolevansa pystyyn jossain syvemmässä mielessä. Tai ehkä tämä johtuu vain siitä, etten ole kirjoittanut enkä puhunut syviä asioita oikein kenenkään kanssa aikoihin. Lähelläni ei ole enää niitä ihmisiä, joiden kanssa se kävi luontevasti. Tai ehkä tämäkin palautuu kirjoittamiseen - ehkä se kävi luontevasti, koska kirjoitin? Karhupumppu esiin.

(Tai ehkä minulla on vain oksitosiinikrapula, kuka tietää.)

Tuntuu oudolta matkustaa. Aivan kuin minulla olisi elämä. Oikeus haaveilla, heittäytyä, pettyä ja niin edelleen. Koska ymmärrän, miten reunalle olen itseni tunkenut, matkustan kaikista paikoista Goforeille. Ehkä olisi oikein matkustaa yksin, koska elän yksin muutenkin. (Asun kommuunissa mutta se on eri asia - on kuin joku olisi laminoinut pinnat eikä yhteyttä kehenkään pääsisi tapahtumaan. Ehkä olen vain liian väsynyt?) Mutta lähden monen ihmisen kanssa. Ainahan voi karata yksinkin dyyneille jos tilanne niin vaatii.

En oikein tiedä, mitä odottaisin. En kai mitään. Ehkä odotan näkeväni sen tietyn rautatiesillan ja muistavani, miltä tuntui olla kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen. Odotan näkeväni hietakampeloita tai pikemminkin tuntevani, miten ne karkaavat jalan alta.

Yhdestä asiasta olen varma: on järkevintä matkustaa juuri Goforeille, jos on syvältä tukossa. 

Juhlat & laskeutuminen

Juhlista on nyt viikko - ensiksi Vompsun väitös, parveilevat laumat kuuntelijoita ja väitöksen jännittävät käänteet kellon takuttaessa pitkälle iltapäivään, sitten paniikkikiirehdintää bussilla kohti kotia, pöytien valmiiksi läiskiminen, salaattien kulhoihin kauhonta, koko sähikäismäinen loppurutistus urakassa, jota oli hivutettu osaksi arkea jo viikon ajan tekemällä ruokalaji kerrallaan pakkaseen tai jääkaappiin. Vieraat saapuivat kotiimme ennen aikojaan ja kiljuimme Kalifornian-naisen kanssa että älkää nyt päästäkö niitä sisään, kaksikymmentä minuuttia vielä, vastapäätä on kahvila, mutta totta kai Vompsu päästi sukunsa sisään ja me telkeydyimme keittiöön hermostuneina. Sain viimeinkin tilaisuuden käyttää sinistä samettimekkoani, joka muistuttaa kovasti samettimekkoa, jota käytin lapsena joulujuhlissa.

Juhlat hämmentävät itseäni. Ensinnäkin kohteliaisuudet - en oikein ymmärtänyt, miksi helvetissä minua onniteltiin jostain, mitä Vompsu on mennyt tekemään, ja vielä siitä ihan hyvää palkkaa nostaen. Ja toiseksi, sain pidellä kielestäni jokseenkin kaksin käsin ollakseni vastaamatta ulkonäköäni koskeviin arvostelmiin, että no totta helvetissä säteilen, koska satun ovuloimaan. Olen vähän huono tällaisessa kommunikaatiossa, jossa naisen paikka määritellään hänen miehensä saavutusten ja hänen ulkonäkönsä kautta - vaikkapa sen sijaan, että naiselta kysyttäisiin, mitä hän on viime aikoina puuhaillut, mitä ideoita leikittänyt mielessään ja niin edelleen. Tarkoitan: onhan meillä jotain omaakin tässä maailmassa. Kaikkein oudoimmilta tuntuivat kommentit, että olin auttanut Vompsua niin paljon väitöskirjan kanssa. Ei se nimittäin pidä alkuunkaan paikkaansa. En tiedä, millaisia suhdekuvioita ihmiset oikein kuvittelevat toisten pyörittävän, mutta totuuden nimissä: en ihan taatusti ole auttanut väitöskirjan kanssa ja jos jotain olen saanut aikaan, niin viivästystä ja hämmennystä.

Onneksi ruokintavastuu oli itselläni. Ilman sitä olisin joutunut kaiken aikaa istumaan juhlaseurueessa. Nyt saatoin livetä keittiöön. En halua istua juhlaseurueissa. Ylipäänsä, en halua istua. Ja ajattelin: no niin, nyt hengittelen tämän lävitse. Tunsin toki itseni pahaksi ihmiseksi, koska sanoin Vompsulle hengittämisasian jo aamullakin - että pitää vaan hengitellä päivä läpi ja sitten se on ohitse. Hän melkein suuttui siitä, ja ehkä sen olisi voinut jättää toteamattakin ja sanoa vain, että anna minun olla rauhassa, tunnen itseni kynnysmatoksi, koska kaikista sopimuksista oli laistettu useat kerrat ja en voinut kuin niellä sen seikan, että olin mennyt lupaamaan ruoat tähdentämättä riittävän tarkasti etukäteen, ettei vierasmäärää kasvatettaisi.

Hetkittäin olin hyväntuulinen, hetkittäin niin vihainen, että mietin ulkovaatteiden päälle kiskaisemista ja kaduille pakoon painelemista. Selvisin kuitenkin uteliaasti tätä sisäistä myrskyä tarkastelemalla. Vompsun suku oli meluisa itsensä. En ymmärrä heidän tapaansa olla yhdessä eikä minun ehkä tarvitsekaan ymmärtää.

(Ja niin, ymmärränkö omaakaan sukuani?)

(Tai itseäni? Enimmäkseen en.)

Pääsin liian myöhään nukkumaan.

Lauantaina aamusta varhain pakenin omaan aikaan ja tilaan, liikkuvaan spontaaniuteen, siihen, mikä näyttäytyy toistaiseksi vapautena, johon pelmahdan mielelläni. Palasin kotiin vasta yövieraiden ollessa tuloillaan. Lauantai, jota oli odotettu niin pitkään! Ihmisiä saapui läheltä ja kaukaa tanssimaan ja eilisen pönötys tuntui enää kaukaiselta painajaiselta. Oli liikuttavaa tajuta, miten monia ihania ja viisaita ihmisiä omassa lähipiirissä on majaillut vuosikaudet. Kappale kappaleen perään purki jännitystä, tanssin hiukset ja vaatteet litimäriksi, ehkä kuutisen tuntia putkeen. Lattia vietti, katto uhkasi käsiä matalana ja musiikki vain tempaisi mukaansa. Moni vieras jäi siinä täysin huomaamatta, mutta eiväthän ne omat juhlani olletkaan ja siten saatoin juhlia tanssien itse. Ja viimein juhlakin loppui ja sai palata kotiin taksilla, sulloutua siskonpetiin kahden naisen väliin, herätä lämpimään aamuun.

Juhlaputken pirulainen jatkui maanantaina, jolloin oli syntymäpäiväni. Olin tehnyt yhden ylimääräisen raakakakun ja jemmannut sen työpaikan lähellä asuvan ystävän pakastimeen. Olen aiemmin työskennellyt paikoissa, joissa kuuluu tapoihin tuoda herkkuja kahvihuoneeseen synttäripäivänä, ja niin sitten tein nytkin, mikä tuntui herättävän hilpeyttä ja lämpöä. Nolostutti kyllä kun ihmiset lauloivat synttärilaulua - minun ihannemaailmassani vain tekisin kaikkea ihanaa enkä joutuisi siitä ikinä tilille, ainakaan julkisesti huomion kohteena punastellen. Mutta varmasti se silti oli vaivan tai siis nolouden arvoista - tuntui, että jotenkin lähennyin monen kanssa.

Maanantai vielä sujui jotenkuten, mutta tiistaina alkoi viluttaa illalla. Keskiviikon sinnittelin vielä töissä mutta sitten hampaat alkoivat kalkattaa siihen malliin, että lähdin pois. Kaksi viimeistä päivää olen viettänyt sairaana. On hämmentävää, miten tyhjäksi tuollainen juhliminen kiskaisee kehon. En tosiaan pidä juhlista, en ainakaan tämmöisenä ryppäänä. Ei jää tarpeeksi aikaa vain kuljeskella ja olla, joogata ja hengittää ja päästää irti sosiaalisista kasvoistaan.

Olen ollut hurjan helpottunut nyt sairaana. Ja luvassa on peräti neljän päivän joululomakin. Se tulee tarpeeseen! Äiti koetti soittaa minulle jo maanantaina ja nyt on perjantai enkä ole edelleenkään jaksanut soittaa takaisin. En vain jaksa.

Kohta on jouluaatto ja olisi hyvä jaksaa sopia, mikä päivä tulen vierailulle.

Ajatuskin ihmisten näkemisestä tuntuu kuitenkin tällä hetkellä hyvin raskaalta ja vastenmieliseltä. No, on toki muutamia ihmisiä, jotka ovat niin läheisiä, jotka päästän niin lähelle, ettei heidän kanssaan tule mitään yliannostuksen tuntuja. Mutta kaikki muut, mukaanlukien lapsuudenperhe, tuntuvat jotenkin painolastilta. Ja noiden läheistenkin kanssa huomaan olevani enemmän vereslihalla kuin tavanomaisesti, kuuntelevani tarkemmin, koettavatko he jotenkin paimentaa minua johonkin suuntaan keveillä kysymyksillä tai avoimemmalla haastamisella, ja silloin tunnen vain, että ei, ei nyt, en jaksa tätä, enkö saisi vain kävellä lunta ja teitä ja puita, taivasta ja kiviä ja lintujen liikahduksia.

Selitin tässä päivänä muutamana yhdelle uudelle läheiselleni, että niin, en ole kovin sosiaalinen.

Hätkähdin sen kuullessani ja mietin, että niinköhän tuo on totta, mutta nyt muistan taas, että onhan se.

Ainakin juhlasosiaalisuus tuntuu minusta kovin viheliäiseltä. Pidän arjesta. Mikä helpotus, ettei tarvitse pitkiin aikoihin juhlavirittyä. 

Bardossa luin Saramagoa ennen muiden heräämistä

Aamulla muiden vielä nukkuessa ja Saramagoa sängyssä makoillen lukiessani valkeni yhtäkkiä yksi seikka, josta Saramago ei mitenkään kirjoittanut mutta jonka ehkä jotenkin silti teksti kutsui vastauksekseen. Ehkä eilisillä keskusteluillakin oli osuuttaan asiaan - niissä tuli taas ilmi se outo mielikuva, jolla moni meistä ihmisistä rakastaa pelotella itseään, että jos en tee näin, niin X - ja X on jotain sen kaltaista kuin että epäonnistuu, putoaa, ei voi enää korjata jne., joka tapauksessa jotain kovin epämääräistä ja suuruudessaan hurjistuttavaa, joka lamauttaa ajatusten ahkeruuden ja kyvyn kysyä, että onkohan se ihan oikeasti ihan noin, että kaikki hyvä loppuu siihen. Tajusin äkisti, että niin, ymmärrän tavallaan paljon paremmin ihmisiä, jotka eivät pelkää putoamista, koska mieltävät jo pudonneensa, kuin niitä, jotka varmistelevat ja pinnistelevät vuosikausia elämästään pysyäkseen kunnon ihmisten tai vaikka ihan elävienkin kirjoissa. Sikäli saatan olla aika hyvä soittelemaan viime vuosina yksinomaan ryypänneille tai korvaushoidossa käyville ja jossain mielessä taidan ymmärtää heitä paremmin kuin niitä ihmisiä, jotka pelkäävät määräaikaisen työsuhteen loppumista tai muuhun kuin oman koulutuksen mukaiseen ammattiin työllistymistä. (Se on toki musta lähinnä hupaisa keskustelu - mun koulutustaustalla kun ei ole enää yhtään yksittäistä ammattia, jossa voisin kaikkea sitä käyttää silleen ulkoakinpäin selvästi koulutuksen mukaiseksi tunnistettavalla tavalla. Vaikka tietysti kaikki osaaminen kulkeekin mukaan ihan kaikkeen, mitä tekee, vaikka johonkin kaupassa käymiseen ja kadun ylittämiseenkin.)

Kuntosalilla kuuntelin yhden naisen tuskaisen kuuloisia pinnistysähkäisyjä yksi aamu. Nainen heilutteli kahvakuulaa kasvot irvistykseen kuroutuneena, itse venyin ja vanuin matolla nautinnollisesti haukotellen ja hieman hämmästellen, miksi hän halusi niin kehoaan pakottaa suoritukseen, joka pysäytti hengityksen virran ja säi ähkimään. Sitten tulin ajatelleeksi, että niin joo, ehkä hänellä on keholleen tavoitteita (muitakin kuin se, että tehdään nyt tämä yksi juttu siten kuin tuntuu hyvältä). Se tuntui hurjan oudolta ja kiinnostavalta. Samoin kuin se, että saatoin itse sillä tavalla vain kellua omassa kehollisuudessani, nauttia, ja samalla saada tai ainakin kuvitella saavani sen liikunnan, jonka tunnun tarvitsevankin. Epäilemättä hän tarvitsee enemmän, mutta miksi? Mitä se tuo? Olisi hurjan kiinnostavaa tietää, mutten uskalla vaivata ihmisiä varttia vaille puoli kahdeksan, kun he tekevät treeninsä loppurutistusta ja heillä todennäköisesti alkaa kokous saman suuren betonikolossin ylemmissä kerroksissa tasan kahdeksalta.

Niin täynnä kyvyttömyyttä ymmärtää ja kohdata tämä aikataulupaineistettu ihmisten maailma. (Totisesti olen kiitollinen niistä elämäni viidestä ihmisestä, joiden kanssa käymme sentään välillä keskusteluita ajan kanssa ja saan sukeltaa heidän maailmaansa edes hetkeksi - se on yhtä eksoottista kuin snorklaaminen! Ja kiitollisuus kirjoista, nekin ovat kurkistusikkunoita kysymyksiin, joita ei arjessa koskaan ehditä käymään läpi.) Kello painoi päälle, nousin ja pukeuduin ja menin kahdeksan kokoukseen itsekin. Katselin kasvoja ympärilläni ja ihmettelin, mitähän meidän kaikkien mielissä oikein liikkuu. Ja kuinka monella on tavoitteita päästä muualle, muuttua, ponnistella. (Muistin myös sen ajanjakson, jolloin ponnistelin kovemmin mutta en oikein enää onnistu hahmottamaan, miksi ihmeessä niin tein.) Taas olisin halunnut kysyä, mutta epäilemättä saisin potkut, jos kaiken työaikani haastattelisin työkavereita synnyistä syvistä sen sijaan että koetan perehtyä ja suorittaa niitä työtehtäviä, joihin minut on palkattu. Hyväksyin tämän tuosta noin vain, okei, en kysy, mutta eihän se kysymyksiä hävitä eikä paina edes taka-alalle, päinvastoin. Mutta olen aika hyvä pysyttelemään tyytyväisenä avointen kysymysten kanssa, kiitos filosofian opintojen. Ja muutenkin, tällä erää tyytyväinen likipitäen kaikkeen.

Yritin selittää tätä tyytyväistä ajelehtivuuttani yksi päivä vanhalle tuttavalle - että epäilen sairastavani jonkinlaista hyväntuulista masennusta, koska en toivo enkä ponnistele ja haluankin asioita aika laimeasti, mutta sitten toisaalta lillun kuitenkin hyväntuulisuudessa, joka taas ei mitenkään sovi kuvaan masennuksesta, joten varmasti hyväntuulinen masennus on väärä nimi tilalle.

Nyt aamulla tulin ajatelleeksi, että ehkä olen siinä jossain pisteessä jo ja siksi en enää uhkaile itseäni sillä. ("Jos et tee näin ja näin, jäät tähän ikuisiksi ajoiksi" - "So what?") Että on niin monta asiaa, jotka olen jättänyt tekemättä tai tehnyt liian omintakeisesti, että tosiaan olen siinä mustassa aukossa tai kauheassa/mukavassa lilluvuudessa. Mistä tuli mieleen - voisinko (siis jos keksisin sitä haluta) ruveta patistamaan itseäni uhkaillen itseäni sillä, että jos en tee näin ja näin, minusta voi tulla ihan huomaamatta kunnon kansalainen, keskiansioinen, joutaviin lillukanvarsiin takertumaton, kyselemätön, ihastuttava, - - -

Ehkä senkin takia ajattelen hetkellisesti, että taidan olla jo kuollut mutten vielä sitä täysin tajuava: bardossa. Ehkä se on syy sille, että koen välillä vähän oudoksi niiden ihmisten seuran, jotka ajattelevat olevansa elossa. Eipä siinä mitään, niin ajattelen itsekin välillä. Mutta sitten pysähdyn ja kysyn, olenko sittenkään varma, enkä ole. 

Parhaana aiheena "ei mitään erityistä"

Käymme teatterissa Vompsun kanssa katsomassa Lispectorin Tähden hetken dramatisoinnin. Lakkaan istumasta katsomossa samalla hetkellä kuin näytelmä alkaa. Huudan hiljaa niin kovaa kuin pystyn. Hiljaa: ettei häiritse toisia.

Kummallista, miten teatteri parhaimmillaan toimii. Tämä on kolmas kerta, kun niin käy. Että rajat täysin lakkaavat olemasta. Että on jokainen henkilö näyttämöllä, tuntee heidän sisäiset pienet ja suuret banaalit myrskynsä, heittelehtii niiden mukana ja on vähällä tempautua seisaalle ja harhailemaan näyttämölle. Ja koska kieltää sen itseltään, ehkä vain itkee hieman ja huomaamattomasti. Ja samalla kokee jotain niin väkevää iloa, että sitä on vaikeaa kannatella.

Jälkikäteen olen tyhjä enkä osaa sanoa mitään. Ehkä sen, että tämä on top kolmosta teatterinäkemisistäni Tampereen työväen teatterin Sokrateen puolustuspuheen ja Generaattorin Mustan lesken kanssa. Vielä vähän myöhemmin säpsähdän hereille siihen seikkaan, että näitä näytelmiähän yhdistää muutamakin asia. Ensinnäkin kaikkien taustalla on itselleni tuttuja ja ennestään tärkeitä tekstejä (Apologia, Szymborskan runot, Tähden hetki), jotka ovat liikauttaneet teksteinäkin, tuntuneet koskettavan jotakin olennaista. Toiseksi, kaikki nämä tekstit sisältävät jonkinlaista ydintekstiä elämisen ja kuolemisen jännitteestä. Mikä tekee elämästä elämisen arvoista? Mikä on epävarman, värisevän elämän voima kuolemisen ainoaa varmuutta vasten?

Vompsu masentuu näytelmästä ja puhuu sen jälkeen sävyyn, jota kutsuu itse kyyniseksi. Hän kysyy, johtuvatko pakko-oireet vain siitä, että on arvottanut elämää niin paljon enemmän kuin sitä seuraavaa kuolemaa. Hän tuntuu tuomitsevan aiemman käsityksensä. En osaa sanoa siihen mitään, hämmästelen vain hiljaa itsekseni, miten päinvastaisella tavalla teksti ja esitys painavat jälkensä itseeni. Miten juuri kuolemisen varmuus ja iholle tuleminen saavat nostamaan niskaa ylpeästi ja mahdollistavat kehon painon kannattelemisen. Ei se ole kuollutta painoa. Kaikkea tuota varmuutta, ainoaa (mutta hyvin tuntematonta) varmuuttamme, vasten hahmottuu sykkeen ja hengityksen päättäväisyys.

Ja kuuntelemalla toisen sanoja löytää itsensä. Hahmottaa: kas niin, tämä minua kiinnostaa. Se miten ihminen elää ennen kuolemistaan. Ei mikään suuri juonikuvio, ei. Ennemminkin asenne, jonkinlainen keveä itsensäunohtaminen, jota tapahtuu päivittäin tuntikausia, ja jonka vallitessa elämä jatkuu särähdellen, nuljuen, enemmän nimeämätön havainto ja tuntemus kerrallaan kuin tavoitteisesti tai suunnattuna. Samaan syssyyn mietin sitäkin, mitä olen potenut teinistä saakka, ainakin siitä saakka kuin äidinkielen opettaja pyysi minua harkitsemaan vakavasti kirjoittamista työnä. Kauhua siitä, ettei minulla ole mitään aihetta. Ei ole mitään historiallista vaihetta, josta haluaisin kertoa totuuden (koska en hahmota sellaisia asioita, en ainakaan usko hahmottavani). Ei ole oikein mitään asennettakaan, tai ideologiaa, jonka haluaisin laittaa tekstin tulikokeeseen. Eivät minua niin kiinnosta ihmissuhteet tai itsensä kehittäminen, koulutuspolitiikasta puhumattakaan. Tasa-arvonkin suhteen epäröin: minusta tuntuu, että ihmisten kokemuksia on tajuttoman vaikeaa verrata, ja että jo senkin saaminen selville, mikä heille on todellinen, koettu mahdollisuus, käy varsin vaativaksi ellei suorastaan mahdottomaksi.

Ehkä siksi Lispector ja monet runot tuntuvat tärkeiltä. Eihän niissä sillä lailla puhuta mistään erityisestä. Kun puhutaan jostain erityisestä, se voi tuntua tutulta tai vieraalta, ihailtavalta tai epäillyttävältä. Mutta kun ei puhuta mistään erityisestä, on mahdollista tai helppoa tai luontevaa (tai mitä se nyt sitten onkaan) solahtaa siihen ei-mihinkään-erityiseen, hengittää sitä, kadottaa ero itsen ja tekstin välillä, kokea kerrankin tiedostaen ja sanallistettuna tilaa, jonka yleensä ohittaa huomaamatta, taustatunnetta, jota ei voi nimetä vielä minkään eriytetyn tunteen nimellä.

Ja kun tarkemmin vaivaan päätäni, juuri tähänhän ympäristöestetiikkakin kehottaa suuntaamaan havaintoa: taustaan, ympäristöön, tuntemuksiin joita tuskin hahmottaa.

Sitä en kyllä tiedä, miksi juuri ne tuntuvat kiinnostavilta. 

Kaksi tyytyväisyyden maailmaa

Ainoastaan kirkkaan keinovalaistusta sisätilasta tämä näyttää kaurapuurolla laveeratulta. On aamu, vasta muutamia ihmisiä ulkona. Sumua tuntuu uhoavan ihan kaikesta: oksista, hautausmaan aidasta, jäältä jonka päälle on ujunut päilyvää vettä. Autot surahtelevat harvakseltaan moottoritiesillan yli.

Koetan kuvitella pesutuvan, josta äsken sukelsin elävien kerrokseen, keinovalon ja keinolämmön, vaatteita miedosti vaahtoavassa vedessä myllyttävän korkeateholinkoisen teollisuuspesukoneen, kuivausrummun lisälämmöttömän viimeistelypuhalluksen villavaatteisiin, jotteivät ne pölisisi, yritän kuvitella sen tuoksun ja tuon vaivihkaisen hyvänolontunteen, joka liittyy talousaskareisiin. Ne osaa tehdä aina mitenkuten, niistä ei kukaan uskalla tulla sanomaan, etten niitä osaisi, vaikka välillä kutistankin paitoja ja Intiasta tuotu paita värjää villat kusenkeltaisiksi.

Se on kovin kaukana tästä maailmasta, vaikka molemmat ovat tiukan yksityisiä maailmoita, hiljaisuusmaailmoita. Kaukana ovat myös aurinkoiset aamut ja aamut joina on kiirehdittävä tekemään muka jotakin tärkeää.

Siinä, yksin tai oikeastaan kaksin heikoille jäille toiveikkaana kuikuilevan koiran kanssa, tyytyväisyys laskeutuu. Se kuulostaa tältä: jos nyt kuolisin, en jäisi suremaan tai kaipaamaan mitään. Se tuntuu kovin toiselta kuin pesutupatyytyväisyys, nautinto asioiden järjestymisestä ja ajasta joka ikään kuin hymyilee aina kun saa palata pyykin ääreen, seistä pesukoneen luona sormet koneen yläetulaidalle ojentuneena, koneen tärinää tunnustellen. Tai makaamisesta pyykkituvan lattialla venytyksessä, koska siellä on helpompi laskeutua lattian varaan kuin asunnossa, siellähän on laulava kone.

Seuraavassa talossa ei ole pyykkitupaa.

Kun muutin omilleni kauan sitten, pesin vaatteet käsin. Tai oikeastaan jaloin, suihkun lattialla talloen. Pidin siitäkin, vaikka se on toisenlainen tyytyväisyys. Raatamistyytyväisyys.

Kuuntelen sumua kävellessäni. Askelia soralla. Mustarastas hypähtää pensaasta tienlaitaan. Sen päälaki pörhöttää kosteudessa epäsuuntaisesti.

Fantasmat

Kummallista kyllä, sairastumista tuntuu tarvitsevan toisinaan. Ehkä kyse on samasta ilmiöstä kuin että jossain elämäntilanteessa tarvitsee eroamiskokemuksen. Tarkoitan: tavallaanhan sairastuminen vaikkapa flunssaan on ikään kuin kehon päätös. Taudinaiheuttajien kanssa ollaan jatkuvasti tekemisissä. Ihmiset yskivät bussissa, junissa, kauppajonoissa, hierontapöydällä. Pitkän aikaa heidän väleistään puikkelehtii koskemattomana, keho nipistää siististi sisäänsä pujahtaneet vieraseliöt hiljaisiksi. Ja sitten äkkiä, juuri kun alkaa tuntua henkistä väsymystä, ja nimenomaan henkistä, minulla se useimmiten tuntuu menevän näin, keho tarttuu sille heitettyyn virukseen ja päättää olla paketoimatta sitä. Tai ehkä se ei vain jaksa. Ehkä sitä kyllästyttää elää maailmassa, jossa pöydät ovat kiinteitä keskikokoisia objekteja, joiden ei odoteta laukkaavan koskaan leppää saarekkeina kasvaville jättömaille. Jos jättömaita nyt enää löytyykään, etenkään merenrannalta ja pääkaupungin läheisyydestä.

Useimpia flunssiintumisiani yhdistää edellisten viikkojen mielikuvien köyhtyminen. Ne muuttuvat hieman sellaisiksi kuin olen ymmärtänyt aikuisilta odotettavan: realistisia kuvia lattian luuttuamisesta, työn hakemisesta, arjen pyörittämisestä. (Eräs ystäväni inhoaa sanaparia arjen pyörittäminen. Se tuntuu perustellulta. Moinen haltuunottokielikuva ansaitsee pieksämistä.) Unet lakkaavat. Tai jos ne edelleen vellovatkin öisin, ne eivät suostu muistumaan aamuisin.

Mietin toki tätä kirjoittaessani, miten moni haluaisi jäsentää tämän huomion sanoin: Stressi syö luovuutta ja altistaa tartuntataudeille. Mutta en aina tuollaisissa kohdissa koe eläväni erityisen stressaantuneena. (Väittäisin tuntevani stressinkin; tai ainakin jonkin tilan, jota kutsun sillä nimellä. Tuota tilaa luonnehtii ärtyisyys, paineen tunne ja vaikeus nukahtaa, ensin silmitön ruokahalu ja myöhemmin ruokaan liittyvä ällötys.) Mieluummin kirjoitan, että aistin maailman köyhemmin. En halua kirjoittaa "illuusiottomampana" koska eikö illuusio, joka ylläpitää elinvoimaa ja -iloa, voisi olla aika vankasti osa todellisuutta paatuneimmankin unen ja valveen dikotomoitsijan ajatuksissa.

Tuntuu, että ennen sairastumista näkökulma kapenee. Se keskittyy "oleellisiin" asioihin. Siihen, mikä on helppoa välittää.

Esiin purskahtava paha olo taas tuo takaisin fantasmat ja maailman välittömien kontaktien ja esineiden järjestelyn tuolla puolen. Äkkiä taivaan ilmamassat saavat painavuutensa takaisin, tähtien kylmässä valossa siintää merkityksen läpitunkevuus, puut tanssivat lumituulta ja haalivat salaa silmukohtiin sokeritihentymää, ja on täysin mahdollista uskoa maailmaan, jossa kellotettuna kolme minuuttia kestänyt läpi lietemaan juokseminen punaisen koiran kanssa kauan kauan sitten alta eloukkospilvien jatkuu edelleen, taustoittaa jokaista elettäni ja halukkuuttani tarttua hihnaan ja pantaan aamuisin kun muut vielä nukkuvat. Hiljaisuudessa sammalet vihertävät, kuusten kyyneloksat tuijottavat maata, linnun pulputus kierii yläoksilta hopeisena juomuna... nokkoset nousevat, niiden muurahaishappoa sisältävät miniatyyriampullit sojottavat kirkkaaseen. Unissa jalkateräni vaihtuvat kavioiksi ja pysyvät sellaisina halki joidenkin päivien, etenkin juurien yli lipsahdellessa. Ja jos leikkaankin otsatukan, hius kieltäytyy jäämästä tuohon tilaan, villiys tunkee ihosta maailmaan.

Miten on mahdollista, että sairastuminen tuo tähän ulottuvuuteen takaisin, pudottaa suomut silmien sivuilta? Mutta niin käy.

Kosketus maahan, saveen ja eläimiin ja puunrunkoihin, maan tuoksu ja jäiden halkeileminen kevään auringossa palauttaa kuten sairauskin tähän laajempaan yhteyteen, jonka puutetta suurin osa proosasta kirkuu. Menin sinne, tein tätä, tapasin nämä ihmiset, sosiaalistin tämän eläimen ihmisten yhteiskunnan tavoille. Hyvä, mutta entä sitten? Elämä ilman fantastista ulottuvuutta kuulostaa karmealta. Ja toisaalta, fantastinen ulottuvuus sisältää kauhistuttavan yksinäisyyden, jota laumaeläin itsessä kavahtaa. Sitä on vaikea kommunikoida. Vaikka kuvittelen joskus toisen jakavan hetken kanssani, hengittävän samoja tarinoita, saan yleensä pettyä väärään arviooni tai tuntumaani. Vai hengittikö hän ja sitten unohti? Halusiko hän unohtaa? Jos niin, miksi?

Kuten Vandana Singh kirjoittaa, myyttinen kertomus on ollut ihmisheimoissa suosittu niin pitkälti kuin kirjoitusta on onnistuttu kartoittamaan. Miten se siis voi unohtua niin monilta, niin helposti ja niin usein? Jopa minulta - mutta sitten sairastun. Kehossani on onneksi tuollainen varaventtiili, ylikuumentumissuoja, joka laukeaa herkästi, jos olen unohtaa unet.

Kuinka harmillista että olet kipeänä. Jos sairastelet noin paljon, voi olla vaikeaa pitää asiakkaat yrittäjänä.

Jos kutistun työn yksiköksi, ihmistyötunniksi, asiakkaanikin saattavat kutistua asiakkaiksi. Silloin me molemmat voimme taatusti huonosti ja, haluaisin arvata, sairastumme. Tai oikeammin: sairastamme jo, ja vaadimme parantuaksemme intervention, jona virustartuntakin saattaa onnistua.

Toisinaan koen viiltävää onnea siitä, miten saankin äkisti maata sängyssä päivän. Vaikka hengittäminen kutittaa, kirvelee ja raspaa, toisella tavalla kiinnityn maailmaan laajemmin, syvemmin ja mielenkiintoisemmin kuin edellisinä päivinä. On totta, että on monia asioita, joita en osaa pelätä, vaikka minulle toistetaan tuon tuosta huolta näistä asioista. (Sekin on totta, että vastavuoroisesti pelkään monia seikkoja, joiden toteutumista toiset tarkastelisivat onnenpotkuina.) Tavallaan jokin minussa asettaa suunnan vakaasti. Ehkä siitä voisi puhua arvopohjana, näkemyksenä siitä, että eettinen tarvitsee ohjenuorakseen esteettistä. Tai sitten voisi puhua haluttomuudesta nimetä myyttistä ajattelua ja satuja saduiksi. (Ja halukkuudesta nimetä yksiuloitteiset, monistiset selitysmallit silmälapuiksi.)

Niin, unet palaavat. Unessa selästäni kasvaa oksa, joka kukkii. Kuljen sen kanssa kaupungin halki ja minulta evätään pääsy raitiovaunuun, koska mekko on revennyt halki lantioon saakka oksan kohdalta.

Tunnen kevyttä, ohimenevää surua siitä, että ne uudet ihmiset, joita tapaan, kyselevät työstä ja asiakkaista ja sen sellaisesta eivätkä unista. Tai niistä hetkistä, jotka eivät karise, vaikka tietäisi olleensa niissä yksin, yksinäisemmin ja erillisemmin kuin yhdessäkään unessa, jonka värit ovat kuvaamattomissa. Ystävä suosittelee minulle meediota, mutta en ymmärrä, mitä minun kaltaiseni meediolla tekisi. Minusta kasvaa muutenkin oksia ja näen talojen vain teeskentelevän ankkuroituneensa katujen varsille. Toinen ihminen, johon tutustuin aikaa sitten ja jonka kanssa meillä on aina ollut vaiettu mutta selkeästi molemminpuolinen yhteys, on alkanut henkiparantajaksi. En osaa sanoa siitä mitään, kai hän kokee sen jotenkin tarpeelliseksi tai hyväksi poluksi. Olen yhtä allerginen new agelle kuin ennenkin mutta ehkä ystävä tekee tai kokee sen toisella tavalla. Onhan henkiparantajia ollut ennen new agea. Mistä minä tietäisin, onko se hänen tekemisensä jotain samanlaista ikivanhaa kuin pilvet ja puut ja muta ja lintujen muuttokuviot ja hiusten itsepäinen tunku maailmaan. Tai omat uneni.

Hetkittäin muistan, kuka olen ihmisenä sisätiloissa, ja silloin saatan kokea pistävää inhoa ja surua samanaikaisesti. Että voi olla niin väärä ja väärin. Mutta sitten sairastun.

Kaikki loksahtaa taas kohdalleen. Muistan, miten paljon muutakin olen. Miten paljon muutakin jokainen täällä on. Enkä nyt tarkoita sielua tai henkeä tai mitään entiteettiä, en tarkoita mitään kaikkea sisätilaihmisyyttä "perustavampaa" tai "todellisempaa", en mitään hämärää "eläimyyttä", en tarkoita yhtikäs mitään muuta kuin fantasmoja, jotka tulevat kai ei-mistään ja joskus katoavat, joskus jäävät seurakseni tai toisten seuraksi. Tarinoita, kuvia, ääniä, tuoksuja. Kokemusta, jota on kovin vaikeaa selittää. Unelmaa lentämisestä ja sukeltamisesta, unelmaa juoksemisesta ja hyppäämisestä, unelmaa läpinäkyväksi käyvästä torson ja raajojen kokonaisuudesta tuolissa omenapuun alla. Pelkoja, jotka paisuvat ja kolisevat tuolinjalkoja pahemmin märissä unikeittiöissä.

Sitä, minkä kuvittelee vilaukselta näkevänsä silloin kun rakastuu toiseen. Ainutkertaisen universumin niin täynnä detaljeja, ettei siitä tahdo piirtää karttaa.

Luulen, että tuon ja ehkä yksin tuon ulottuuvuuden takia minun on mahdollista pitää itsestäni, pitää itsestäni huolta, jaksaa hyväksyä kehoni kummalliset tempaukset ja sen rasittava paino, sen jankuttavat muistojuoksutukset ja naurettava varautuneisuus joidenkin - useimpien - ihmisten ääressä, mielen pikkumaisuus ja takertuvuus, laiskuus ja pelkuruus.

Elämästään pitämisestä

Oi, kylläpä tuntuu loistavalta palata arkeen. Ihanaa, että on maanantai ja voi herätä, koska on voinut nukkua. Että voi mennä töihin, vapauttaa muutaman ihmisen lihasjännitykset, voi kävellä auringossa ulkona ja maata lattialla kotona ja syvähengittää ja että voi syödä päärynän yksin keittiössä. Että on mahdollista pestä pyykkiä pesukoneessa, toimitella tällaisia hiljaisia, yksittäisiä asioita.

Ehkä juhlan syvin merkitys on se, että sen humahdettua ohi huomaa, miten paljon pitää tavallisesta elämästään.

Vain viikonloppuisin

Hetkittäin tuntuu siltä, että minusta on tullut, J. K. Ihalaista mukaillen, elinikäinen oppimistyöläinen joka hengittää vain viikonloppuisin. Elämä sujautettiin pussiin, pistettiin pari koipalloa mukaan, vinnille tai kellariin, lukkojen taakse.

Mutta ei se pidä täysin paikkaansa, vaikka enimmäkseen pitäisikin. Pidän niistä hetkistä, kun kävelen kouluun ja sieltä takaisin, niistä hetkistä, jolloin olen riittävän terve nauttiakseni kävelemisestä, kun en raahusta, laahusta enkä pure hammasta. Kun ei itketä eikä väsytä. Niitäkin hetkiä riittää sen verran, ettei tunnu valheelliselta vetää päälle t-paitaa, jossa lukee "shine".

Sunnuntai-ilta tuntuu uhkaavalta. Saa käydä nukkumaan, mutta sitten kaikki on taas ohi ja kehot sullotaan torveen, joka jauhaa lihamuhjua, sitä tasoitetaan jauholla ja vedellä, tasamausteella, pursotetaan muovikuoriin tai suoliin. On hetkiä, joina huomaan hengittäväni vastahankaisesti, ajattelevan vastakarvaan. Tapahtumat menettävät tarinallisuutensa, latistuvat pakoiksi. Nyt pakolta tuntuu etenkin yrittäjyysopetus.

Muut luokkalaiset pitävät yrittäjyyden opettajasta, joka tuntuu minusta falskilta ja tekovitsikkäältä, ja pinnan alta riipaisevan eksyksissä olevalta ja siksi vähän ilkeältä suustaan. Minua kumma kyllä alkaa melkein itkettää, kun muut nauravat. Hetkittäin mietin sitäkin, olenko vain liian väsynyt edelleen kaiken sairastamisen jälkeen, mutten oikein usko siihenkään. Tuntuisi helpommalta reagoida tasatahtiin muiden kanssa. Tuntuisi helpommalta todeta tuosta noin vain, että tyypit ovat ihan mahtavia. Ovat ihmiset minustakin kiinnostavia ja hämmentäviä, mutta muistan aika harvoin tavanneeni sellaisen ihmisen, jota voisin fanittaa. Etenkään tuosta noin vain, parin tunnin kuuntelun perusteella. Enkä edes tiedä, haluaisinko osata fanittaa. Ehkäpä en. Ehkä riittää sekin, että kuulostelen ja tunnustelen ja sitten vähitellen opin arvostamaan ja kunnioittamaan ihmisiä jotenkin toisella tapaa, sillä tapaa kuin sen teen. (Sitä on vaikeaa kuvata. Se on vähän surumielistä ja myötätuntoista ja sisältää vaimeaa nyökyttelyä sen suhteen, että meillä kaikilla on kardinaaliongelmamme ja että ne ovat toisille usein niin vaikeasti ymmärrettävissä.)

Jokin kumma tässä hyväntyyppiyden kuviossa nyppii. Silloin kun kävin akateemisen urasuunnittelun kurssia, olin ratketa vaatimukseen, että meidän kaikkien olisi haluttava hinkuen olla hyviä tyyppejä. Jokin siinä painotuksessa häiritsee minua. Voin haluta toimia sovinnollisesti, pitää aikataulut ja sopimukset, kannustaa toisia ja koettaa kritisoida mahdollisimman pehmeästi, mutta hyvä tyyppi, ei kiitos, sellaiseksi en tahdo ponnistella. Ilo ja myötätunto ja sitoutuminen ovat okei, mutta hyvätyyppiys... jotenkin se tuntuu liian keskittyneeltä vaikutelmiin, vieläpä lyhyen tähtäimen vaikutelmiin. Niillä laskelmointiin. Ehkä käsitän tämän jotenkin kierosti ja kummallisesti, voi olla.

Ja viikonpäivät tunnen itseni aika friikiksi, kun tajuan, miten kaukaa katselen tuollaista opetustuokiota, jossa huumori tuntuu päälleliimatulta ja suojamuurilta. Toiset nauravat, nauru lainehtii ympärillä, ja minä, jonka on tavallisesti helppo nauraa, jään hämmentyneenä ihmettelemään, eivätkö toiset kuule äänen pingottuneisuutta ja pane merkille eleiden jähmeyttä. Jokin kummallinen suru. Koetan päästää sen sisääni, antaa sen tulvahtaa lävitseni, jotta voisin hymähtää edes muiden mukana, mutta törmään muurimaiseen suruun ja hätään. Enkä osaa auttaa mitenkään, en osaa kuin istua ja katsella vakavana ja vähän surumielisenä.

Viikonloppuisin on hiljaista, en erotu ympäristöstä. Sunnuntai-iltana rajani alkavat hahmottua, kipinöidä, huomaan väsyneeni surullistumiseen. Vielä hetki aikaa hengittää, olla tässä.

Mielenhäiriö, ihme, emergenssi

- Minun piti viettää tämä talvi Aasiassa.
- Niin, mitä sitten tapahtui?
- No, keksin keväällä hakea tähän kouluun. Se tuli jotenkin ihan puun takaa se tahto. Vaikka tietysti se on omalla tavallaan looginenkin juttu. Moni asia tuntuu tähdänneen siihen, sen muotoutumiseen ja ilmestymiseen.
- Hassua, mulle kävi vähän samalla tavalla. Ei niin että olisin sitä Aasiaa miettinyt mutta muuten. Keksin että tämä on mua varten. Nyt sitten mietin välillä että mitä ihmettä mä täällä teen. Miksi mä tuun tänne joka arkipäivä. Ketä varten tää on.
- Huooh, kuulostaa niin tutulta! Joskus musta tuntuu, että tää on joku kummallinen mielenhäiriö.

Sillä lailla me keskustelemme, tässä. (Ei, ei tässä sängyssä, olen toipumassa mahataudista. Mutta muistikuvassani, siinä on hälinää ja jalkaääniä ja ruokalan oven kaukainen kumahdus.) Meillä on erilaiset elämät, haaveet, taustat, aavistukset, toiveet. Varmasti täysin erilainen etiikkakin. Mutta me voimme pahoin samalla tavalla, tuijotamme samalla tavalla taaksepäin hämmästellen tahtomme kummaa tempausta.

Hullunkurista, miten tahdon muotoutuessa ja ilmestyessä tuntuu siltä, että jotakin suurta on liikahtamassa. Elämä lohkoutuu jäävuorena, kelluu tiehensä sirpaleina, avoin taivas, lokit. Ne äänet, joita jää päästelee muotoutuessaan ja uudelleenmuotoutuessaan. Kumeat murahdukset ja soinnilliset hyrähdykset, joita ei voi nimetä konsonanteiksi eikä vokaaleiksi eikä kommunikaatioksi, vaikka ne viestittävätkin jostakin jakotodellisesta, turvallisuuteen vaikuttavasta, pian silmin nähtävästä. Kun kohtaa tahdon, onko se oma, mitä sen omuus voisi tarkoittaa, oleminen järjestyy johonkin suuntaan.

Se on kovin erilaista kuin tämä keskustelu tai toinen, jonka käymme luokassa.
- Oletko kävellyt tänä talvena jäällä?
- En, en oo ehtinyt. Olen ollut sairaana. Pitäisi kyllä mennä...

Pidän jäällä kävelemisestä. Sunnuntaina, se on eilen, tunnen itseni viimein sen verran terveeksi, että pääsen jäälle. Aurinko piilottelee jossakin pilvien takana, ohutta lumisuhrua tipahtelee. Laivaväylälle on matkaa. Muistan talven neljä vuotta sitten, miten olin juuri eronnut (se varmasti tarkoittaa paria kuukautta aiemmin, joissain asioissa tunnetilojen hetket saattavat venyä puolivuotisiksi) ja aurinko porotti, muksi lämmöllään jäätä, ja juoksin laivaväylän viertä, ehkä parin metrin päässä sulasta vedestä, ja laiva jyräsi vedessä, ja juoksin sinne saakka, että keuhkot tuntuivat syttyvän pelkästä ajatuksesta ja jalat alkoivat lipsua, ja kun katsoin rannan suuntaan, tajusin edenneeni aika kauas ja laiva jatkoi piittaamatta kulkuaan toisiin maihin ja annoin sen mennä, en voisi kuitenkaan juosta koko matkaa sen viertä, meret ovat toisaalla sulia. Muistan sen vapauden tunnun. Sen, miten kaikki on liikkeessä.

Oikeastaan ei tarvitse muistella, se tuntu on tässä. Paitsi että nyt minusta tuntuu, että jos luiskahtaisin laivaväylään, joku voisi surra sitä. Silloin en välittänyt siitä pätkääkään. Enkä uskonut sellaiseen. Se tuntui turvallisemmalta kuin tämä tässä, tuossa suhteessa. Että voin vaikka lakata olemasta vahingossa ja siinäpä se, ei sen kummempia itkuja eikä sukkaruttuja.

En tarkalleen ottaen tahdo jäälle, koska sinne pitää mennä talvisin. On talvia, joina en ole kerinnyt jäälle. Mutta jotenkin jää vetää puoleensa. Valkoinen aro, jota pitkin voi kävellä muuten suljettuihin saariin. En ole koskaan veneillyt täällä. Yhdellä ystävällä on vene, mutta kesäisin ohjelmaa tuppautuu liiaksi. Ja ehkä se on kuvittelemattomissa myös. Jos osaisin kuvitella, millaista kesäisin on purjehtia saariin, ehkä hoputtaisin ystävää, tinkaisin häneltä retken. En osaa kuvitella. Enkä sanoisi niinkään, että tahdon jäälle, vaikka jää vetoaakin. Tahtominen on jotakin suurempaa, järisyttävämpää. Jokin mielenhäiriö tai ihme tai emergenssi.

Matkan jälkeen asiat sujuvat omalla painollaan. Sairastun, tervehdyn, peukalon opponenssilihaksen kiinnityskohta kipeytyy ja parantuu, saan Vompsulta vatsataudin ja otan possupiikin ja koen sen lihas- ja nivelsäryt. Näemme Hurinan, joka on innostunut Byron Katiesta. Vompsu saa arvosanan gradustaan, maisterinpaperit, vakituisen työpaikan. Vaatteeni sijaitsevat edelleen kotikaapissa, mutta huomaan nukkuvani yöt yläkerrassa Faunin luona. Menen sinne, missä on helpompi olla.En osaa erityisemmin selittää tapahtunutta muuten kuin että vesikin juoksee alarinteeseen.

Ja välillä, jäätyy. Tahto tuntuu tällä hetkellä vankiloita rakentavalta tekijältä. Koulussa eteneminen tuntuu samalta kuin olisi pujahtanut kapeaan, tihkuiseen, yhä syvemmälle porautuvaan tunneliin, joka käy tukalammaksi metri metriltä. Vai onko se vain talvi. Talvisin tuntuu yleensä vaikealta. Ei, luulen, että tässä on kyse myös koulusta ja siitä tyrmistymisestä, millaisia asioita tahto teettää.

Luen Saramagoa mutta unohdan ottaa avaavan kohdan muistiin. Palautan kirjan kirjastoon ja vasta jälkikäteen muistan, että ajattelin blogata siitä kohdasta. Ei auta kuin edetä muistinvaraisesti. Kohdassa puhutaan tahdosta ja valitsemisesta. Siitä, miten suuret muutokset, käännekohdat tapahtuvat. Että emme me niitä valitse vaan että ne ilmestyvät meille. Se tuntuu oikealta muotoilulta. Niin kovasti kuin koetankin ottaa vastuuta ja toimia järkevästi ja pitkäjänteisesti ja huoltaa jaksamistani, niin hurjasti kuin olenkin tehnyt työtä sen eteen, että haluan valita asiat vastuullisesti ja järkevästi, ei niin tunnu tapahtuvan, ei tärkeissä asioissa. Saramagon lisäksi mieleen tulee Mead, joka puhuu siitä, miten ihminen voi valita ammattinsa ja asuinpaikkansa, muttei rakastumistaan, we FALL in love. Minusta alkaa vähitellen tuntua, etten voi valita ehkä ammattia tai asuinpaikkaakaan. Tai että on kenties hyödyllisempää koettaa olla valitsematta niitä tai siis ehkä koettaa olla teeskentelemättä, että olen ne valinnut, ja tarkkailla asioita vapaammin. Olen kirjoittanut jonkin verran, ainakin jossain vaiheessa, siitä, miten en usko pitää- tai pitäisi-muotoiluihin. Silti huomaan nyt, että jollakin tasolla olen silti epäonnistunut pitämisille murisemisessani. On yhä monia asioita, joissa minusta minun pitää toimia jollakin tavalla. Kuten että pitää tai pitäisi toimia järkevästi ja pitkäjänteisesti. Kantaa vastuuta. Osata selittää omaa toimintaansa. (Ei motivaatioiden tasolla, ei sentään, niin perverssiä minusta ei saa, mutta kuitenkin jollakin käytännön tasolla.)

Niistä kaikista tulee helposti vankiloita. Ja vankilassa olen onneton, raavin ympärilläni sokkona, sähisen. Voi sitä, joka osuu tielle.

Tuntuu jotenkin pöyristyttävältä, miten tahto ilmenee, ravistelee elämän juuriltaan, saa sitoutumaan käsittämättömiin projekteihin ja saa tunkeutumaan yhä syvemmälle pimeään, vaikka välillä tuntuu, että koko hemmetin tahto on yksi mielenhäiriö, joka iskee ja josta ei löydä ulospääsyä. Tuntuu oudolta, että hinkuu kouluun, josta tulee vankila, tai parisuhteeseen, josta myös helposti tulee vankila. Että hinkuu itselleen jotakin hämärää eettistä projektia, jotakin vastuullisen aikuisen valitsemisen projektia. Pitkäjänteisyydenhuoltoprojektia. Tunnesäätelyprojektia.

En osaa sanoa, onko tämä ehkä mystisin kauteni vai masennusta, ehkä en edes halua nimetä tätä mielenmaisemaa noin määräisesti. (Nimien ulkopuolelle jää liikaa merkittävää.) Mutta sen huomaan, että se vähäkin miellyttämisenhalu, mitä olen aiemmin potenut, on toistaiseksi tiessään. Itsepäisyys taas ei... jotenkin tuntuu mielekkäältä pungertaa koulua eteenpäin, vaikka se tuntuukin raskaalta. Ei kai minun tätäkään tarvitse ymmärtää, tätä omituista mielekkyyttä. Eiköhän se pidä itsestään huolen. Kutsumatta se on tullut, kai se kutsumatta pysyykin. Tai lähtee tiehensä. Kuten halu tehdä pitää-asioita. Ehkä niissä on kyse resursseistakin. Siitä, onko meri jäässä vai vapaa vai sulamassa vai jäätymässä, millaisia ääniä railoutumisesta ja yhteenkuroutumisesta pääsee. Voiko saariin kävellä, uida vai tarvitaanko vene. Veneilevä perhekin, ehkä.

En oikein enää osaa nukkua, perjantaina on tutkintotilaisuus kaksi. Säpsähtelen vatsatautisista unistakin hereille säikähtäneenä siitä, että meinaan unohtaa suuren pakaralihaksen kiinnittyvän myös tractus iliotibialikseen. Sellaista meteliä pitää tahto, joka vain ilmestyy ja pistää tohinaksi.

Rohiseva

Kun palaan kouluun kolmen sairaspäivän ja kolmen vapaapäivän jälkeen, tuntuu kuin olisin ollut kuukausia toisaalla... tällaiset lattiat, niiden haju. Haistan tilapäisesti kaiken, koska löydän nenäsuihkeen ja laitan sitä, etten tirskuisi epidemiaa eteenpäin. Tai onko tämä mikään epidemia. Toinen kuumeeton päivä, enkä tiedä, mikä minua vaivasi. Jokin. Välillä se rohisi keuhkoissa ja raspasi. Ehkä jokin raastinkielinen torakkaolento.

Nyt on vain uupumus ja mitättömiä kipuja. Ei mainittavaa. Ääni meinaa kadota. Esitelmöin haimasta ja tukenani on teksti, jonka olen lukenut aiemmin vain kuumeessa. En sano ääneen, että haima näyttää penikseltä, jolla on suuri maksakukkassateenvarjo. Ei, puhun lagerhansin saarekkeista ja ruokasulan neutralisoimisesta ja entsyymeistä. Ääni kestää. Mutta se kuulostaa jonkun toisen ääneltä. Tuo toinen osaa myös selittää asioita. Kuuntelen hivenen hämmentyneenä. En jaksa nostaa itselleni tuolia, istun pöydällä.

Koulun ruokalassa on katettu joulupöytä. Syön salaattia ja herneitä. Olisi myös kuorittuja perunoita, mutta en halua niitä. (Laatikot eivät tunnu ruoalta, lihoista nyt puhumattakaan.) Oi herneet, ne ovat aina yhtä kesänvihreitä. En taida olla vieläkään ihan voimissani, koska meinaan puhjeta laulamaan herneille.

Huomenna on syntymäpäivä ja sunnuntaina syntymäpäiväjuhlat yhdessä Faunin kanssa. (Hän on syntynyt päivää minua aiemmin paitsi tietysti oikeasti monta vuotta myöhemmin; hassut kalenterisyntymäpäivät. NIin, ja jos ei joku sitä vielä tuosta osannut päätellä, nyt on Faunin syntymäpäivä. En ole jaksanut laittaa kakkua enkä mitään. Piirrän tsurnaa soittavaa alpakkaa esittävän kortin aamulla pesukoneen päällä, ettei Vompsu heräisi spriitussin hajuun.) Jos ei olisi kalenteria, tunnistaisin syntymäpäiväni tavallista ilkeämmästä ylähengitysteiden ääntelystä ja tuntumasta ja sen taittumisesta monitahoiseksi uupumukseksi ja innottomuudeksi. Jännittää. Toivunko kolmessa päivässä saunakuntoon vai makaanko vain sohvalla ja katselen hyväksyvästi muiden juhlintaa?

Kuusivuotiaana syntymäpäiväksi sairastuminen kaasi melkein maailman. Hyvä, että maailma on käynyt tukevammaksi.

Vaikka se kummasti aaltoileekin juuri nyt.

Vaihdos

Tänään tuntuu, että elämä palautuu hitaasti. Sunnuntait saattavat olla karmivia, ja eilinen oli sellainen, karmiva, lukuunottamatta ystävän kanssa kahvilassa istumista. Äkisti on siinä tyhjyydessä, jota kutsutaan elämäksi, tietoinen vioistaan ja vaikeistaan oloistaan, ja samalla tuntuu siltä, ettei saisi olla niistä vihainen eikä surullinen, vaan pitäisi vain ponnistaa iloon. Sunnuntaisin se saattaa olla vaikeaa. Mies makaa sängyllä, laskee laskujaan. Sunnuntai kuluu...

Tänään heräämme aikaisin, mutta yhtä aikaa. Eilen valvoin monta tuntia yksikseni ja tein skeematerapiasivuilta vanhemmuuden vaikutusten testin kaikille neljälle tukiaikuiselleni eli vanhemmille ja kahdelle mummolleni. Tuloksia oli raskasta lukea ja itkin lohduttomasti siinä vaiheessa kun Vompselis heräsi. Minusta tuntuu vain niin väärältä, että minusta tuntuu, ettei minua aina ole tuettu ihanteellisella tavalla ja että oikeastaan isoäiti oli ainoa minua reilusti kohdellut tukiaikuinen. On niin vaikeaa käsittää, että niin saisi ajatella. Se tuntuu niin kiittämättömältä ja vihaiselta, vaikken ajattele kenenkään tehneen sitä ilkeyttään, osaamattomuuttaan vain, että sitä on vaikeaa sietää itsessään, ja siitä on hyvin lyhyt matka siihen ajatukseen, että olisi aivan oikein, jos kaikki suuttuisivat minulle ja hylkäisivät minut lopullisesti. Siinä ei ole mitään järkeä, mutta juuri niin ajatukseni haluaisi langeta ja tuntuu välillä kauhean hankalalta vain harata vastaan. Olisi niin helppoa ja oikean tuntuista vain heittäytyä siihen ajatukseen, ettei ansaitse elää. Mutten tahdo, koska tiedän, että rankaiseminen ei auta mitään. Eivät asiat ratkea niin, että vihaan itseäni hetki hetkeltä enemmän ja kasaan todisteita siitä, miksi olen niin huono ihminen, että olisi oikein, että kuolisin. No, olin kyllä jo aika syvällä, koska itkin sillä lailla, mutta en kuitenkaan halunnut kuolla, vaan että joku pitäisi minua sylissä ja halaisi, ja se on hyvä juttu. Se, miten minua on kasvatettu, on se, miten minua on kasvatettu eikä siitä muuksi muutu. Minä kyllä muutun ja olen jo muuttunutkin ja ratkaissut ihan kohtuullisella tavalla ystävien avulla ja ominkin päin monta ongelmallista ajatusmalliani, tajunnut, etteivät ne ole ainoa totuus koko maailmasta, mutta ei tarvita kuin tarpeeksi hankala tilanne, ja nuo typerät haamut kömpivät haudoistaan taas. (Olen aika uupunut niihin.) Toisaalta esimerkiksi olen lakannut tuntemasta itseni hylätyksi parisuhteessa, mikä on valtava harppaus. Lopulta Vompsu sai minun ulinani rauhoittumaan kysymällä, miksen saisi loppujakin skeemoja hallintaani, kun kerran olen jo suurimman osan saanut nitistettyä. Se jotenkin tasoitti minut. Niin, miksen? Tosiaan, miksi en... tahtoa ei ainakaan puutu, vaikka keinoja puuttuisikin, vielä. Onneksi ei ole kiire mihinkään. Eikä Vompsu ole minulle vihainen siitä, että etenen niin hitaasti. Se tuntuu ihmeelliseltä.

Olin eilen koko lopun päivää jotenkin uupunut siitä itkemisestä. Ystävän kanssa puhuimme kahvilassa siitä, miten vaikeaa on kuvitella itsensä mihinkään ammattiin. Hänelläkin on aika hankala kotitausta joissain suhteissa. (Hassua, etten vielä kolme-neljä vuotta sitten osannut ollenkaan hahmottaa, että kotitaustani saattaisi olla jotenkin hankala ja että se voisi jotenkin vaikuttaa minuun. Minusta tuntui silloin hyvin tärkeältä ajatella, että tahtoni ja hallintani alla on paljon enemmän asioita kuin itse asiassa vielä onkaan tai etenkään silloin oli.) Sain myös ihanan kirjeen, joka oli kauhean valoisa ja täynnä viisaita ajatuksia ja olin siitä hyvin kiitollinen. Äkkiä hahmotin taas asioita uudella tavalla keskellä uupumustakin. Ihmeellistä, miten äkisti jonkun tutun kanssa alkaa käydä kirjeenvaihtoa ja kaikkea todella mielenkiintoista ja hedelmällistä nousee esiin.

En tiedä, missä kaikki ajatukset loksahtivat kohdalleen, unessako, mutta tänään heräsin loistavalla tuulella. Ehkä se on vain sitä, että uskalsin viimeinkin tehdä sen vanhemmuuden lomakkeen, ajatella ne asiat läpi ja lukea tulokset kaikessa koruttomuudessaan. Niin moni asia selvisi, mutta en osannut tuoreeltaan iloita niistä, vaan tarvitsin selvästi unen siihen väliin korjaamaan itkun jäljet. Jotenkin oloni on kauhean kevyt ja iloinen, joskin pinnan alla on sillä lailla raskas olo, koska on hankalaa tajuta itsestään ja elämästään tärkeitä, uusia asioita niin konkreettisesti. Toki kaikki ne asiat on tiennyt sellaisena sekavana silppuna, mutta se, että sen näkee konkretisoituna ja kiteytettynä - siihen en ole kyennyt, se on ollut liian monen kiellon takana. Mikä helpotus, että uskalsin viimein tehdä tuon lomakkeen ja lukea sen tulokset. Aina joskus hermostun itseeni, mutta nyt kun hermostun itseeni, voin muistuttaa itseäni sentään siitä, etteivät lähtökohtani ole ihan helpoimmat. Se ei tietenkään tarkoita, että saisin olla roistomainen, mutta oikeastaan muistuttaa jostakin, mistä Dewey on kirjoittanut etiikkaan liittyen: Tärkeintä on suunta. Ei se, miten hyvin onnistuu toimimaan eettisesti, ottamaan toiset huomioon jne. vaan että haluaa toimia paremmin ja hakee siihen valmiuksia aktiivisesti. Se on lempeä ajatus. Ei tarvitse olla valmis heti.

Tänään sitten aurinkokin paistaa, se kierähti esiin pilvistä viedessäni tammikuun kuitteja postiin ja postin matkassa kirjanpitäjälle. Kävelin ulkona jonkin aikaa nauttien vapaudestani. (Se on minun, kun otan sen, eikä se ole keneltäkään pois.) Sitten suuntasin Pääskylänrinteen Pelastusarmeijan kirpputorille, joka on lopettamassa. (Siellä on kaikki puoleen hintaan, mm. lehmännäköisen voileipägrillin saisi neljällä eurolla.) Ostin farkkumekon, bikinit, intialaisen pöytäliinan, kissan kynsisakset ja sokerisirottimen.

Kotimatkalla tapasin ensin kollegan vaimon ja lapsen ja myöhemmin myös itse kollegan. (Tosin kollegan käsite alkaa olla aika laaja jo kun olen tehnyt niin monia hommia...) Puhuimme auringonläikässä työelämän kurimuksista, virkamiehistä ja pätkätyöläisyydestä. Jossain vaiheessa lapsi kiukkuuntui juttujen tylsyydestä. Ystävä suuntasi eteenpäin viemään Kelalle jotakin selvitystä sovitellusta työttömyyspäivärahasta ja minä puolestani tulin kotiin. Tänne sisällekin paistaa aurinko, loistavaa.

Ihmeellistä, miten ihanan keveä ja iloinen päivä tänään on. Tuntuu hassulta, kun moni valittaa Facebookissa maanantaista ja toivoo sunnuntaiden kahdentumista. Minulla on taipumus kasata "lepopäivään" niin paljon kaikkea kuohuttavaa, että tällainen työpäivä saattaa sujua paljon letkeämmin. Olen myös helpottunut siitä, miten yksinkertaista oli koota kuukauden kirjanpito ja lähettää se tilitoimistolle. Kaksi kuittia ja ilmoitus arvonlisäverosta kuoreen ja postiin. Hmm, ei kovin päätä huimaavan raskasta, vaikka olin etukäteen sureskellutkin, mitähän tästäkin tulee. Ehkä se johtuu niistä raivokohtauksista ja itkunpuuskista, joita kotona oli aina siinä vaiheessa kun vanhempien piti saada kirjanpito tilitoimistolle. He tekivät sitä keskellä yötä. Minä taas varasin koko päivän mielessäni kirjanpitoa varten ja löysinkin kuitit alle kahdessa tunnissa. Saman tien järjestin kaikki toiminimen paperit Vompsun vanhaan kansioon. (Vaikka verotuksessa saisi vähentää kaikkea tuollaista toimistohärpäkettä, ei se minusta ole mikään syy ostella tulostimia ja kansioita, kun kerran vanhoja saa ilmaiseksi. Lisäksi on hassua, että yrityskansioni kannessa komeilee Mikki Hiiri.) Seuraavia kuitteja ei tarvitse edes hakea - työnsin jo postikulujen kuitin taskuun, johon kirjoitin kalvotussilla "kuitit helmi".

Ehkäpä sittenkin ryhdyn vielä kääntämään tänään, kun kellokaan ei ole vielä kahta. Tietysti ulkonakin voisi kävellä koko päivän, mutta se, mitä käännän tänään, on huomisen aikataulusta pois, ja olen joka tapauksessa kamalan hyvässä vireessä. Jos nyt alan kääntää, kääntämäni luku liittyy sosiaaliseen tukeen, ja minusta on hauskaa lukea tuosta aiheesta ja ajatella sitä intensiivisesti. Se tuntuu aika luontevalta jatkolta eilisiin ajatuksiin, keskusteluihin ja oivalluksiin.

Tämä tuntuu oikealta vanhan ajan maanantailta - tyytyväisyydeltä siitä, että uskaltautuu elämään vähän kummallisella tavalla, joka mahdollistaa auringossa kävelemisen keskipäivän aikaan. Uskomatonta, että tällainen onnistuu, vaikkei ole kovin lahjakas eikä tasapainoinen eikä musertavan älykäs tai mitään sellaista, ihan tavallinen vain. (Tosin neljä vuotta sitten minun olisi ollut vaikeaa uskoa, että vaikeuksissani olisi jotakin "tavallista". Luojan kiitos blogit saivat minut huomaamaan, etten ole ainoa, joka toisinaan on jumissa ja onneksi sain työnalakseni psykologiaa käsittelevät kirjat ja sain lukea, että ongelmiin voi suhtautua noinkin suvaitsevaisesti ja kärsivällisesti, rientämättä heti ruoskimaan itseään niistä.) Jos olisi tiennyt tällaisen elämän mahdolliseksi lapsena ja nuorena, olisin varmasti ollut paljon toiveikkaampi alusta pitäen.

Normiflunssa

Tunnen lievää tyytyväisyyttä flunssan ensioireiden ilmaantuessa. En siksi, että olisin perversoitunut räkätauteihin, vaan siitä yksinkertaisesta syystä, että tunnen oman kehoni sairastuvuuden toistuvan kuvion: joulu lähestyy, työkiire hellittää, flunssan ensioireet. Toki olen vähän tyytymätön siihen, että d-vitamiinikuurini ei ole tuottanut minuun samaa vaikutusta kuin tarhalapsiin lääketieteellisissä kokeissa, eli vähentänyt hengitysteiden ja korva-nenä-kurkun tulehduksia murto-osaan. Vaikka toisaalta, tähän asti minulla ei ole ollut edes nuhaa, joten ehkä d-vitamiinin popsimisesta on sittenkin ollut apua, ehkä olen vain liian ankara?

Tänään sitten oikea korvani on aivan lukossa, täynnä pahanhajuista ruskeaa töhnää ja soiva, mutta ei onneksi sentään kipeä. Vuoraan itseni lämpimiin varusteisiin, sisälläkin olen kuin naparetkelle lähdössä. Korvan sävel tuo kaikkeen muuhun kumman lisänsä.

Hyasintti on avannut kukkansa, mutta harmikseni kykyni saada otetta sen tuoksuun on vakavasti alentunut, vaikka koetankin sarvikuonokannulla huuhdella nenää ja poskionteloita. Mutta ehkä jo huomenna? Keitän teetä Espanjasta tuomistani eukalyptuksen ja oliivin lehdistä ja sekoitan siihen vielä mustaherukan ja karpalon mehua, echinaforcea ja propolishunajaa. Kaipa tämä tästä. Ainakin voimaannun, kun minusta tuntuu, että voin ottaa aktiivisen asenteen flunssaa kohtaan. Olen aina ollut huono luovuttamaan ja makaamaan, alistumaan kohtalooni. (En usko kohtaloon ollenkaan, ellen sitten siihen, että kohtaloni on olla alistumatta kohtaloon...)

Vompatilla on myös flunssa, onhan nyt hänen ruhtinaallinen neljän päivän vapaansa. Hänen flunssansa toistaa samaa kuviota kuin omani. Hän on kuitenkin päässyt jo taitteen yli, eilen hän oli vastavassa tilassa kuin minä nyt. Niinpä kun istun sängyllä ja kirjoitan tätä, hän imuroi lattiaa, jolta olen ensin korjannut eilisten korttitalkoiden jäljet. Koira näyttää hampaitaan imurille. Sen hermot pettävät parinkymmenen sekuntin välein ja se syöksyy rähähtäen imurin suuttimen kimppuun ja koettaa purra sitä kuoliaaksi. Urhea pieni pelokas lohikäärmeeni! Lopulta pyydän koiran viereeni. Tunnen sen kehon värähtävän inhosta aina, kun muriseva kapine lähestyy meitä. Viimein se kuitenkin suostuu kuuntelemaan järkipuheen lohduttavaa ja rauhoittavaa, hieman hilpeää sävyä (sanoja se tuskin tajuaa omaa nimeään lukuunottamatta ja senkin se ehkä ajattelee tarkoittavan kuuntele tai kuule, mutta sävyjen suhteen koira on mestarillisen tarkkakorvainen, ja jotta sävyt tulisivat kohdalleen, minun on käytettävä sanoja, jotka kannattelevat sävyjä, en osaisi puhua pelkkää nonsensea ja saada ääneeni sitä sävyä). Se kääntää selkänsä imurille ja katselee kasvojani tarkkaavaisin, ruskein silmin. Sen kasvoilla häivähtelee levottomuutta ja itsehillintää ja uteliaisuutta ja luottavaisuutta sävyyn.

Kun imuri laitetaan kaappiin, se käpertyy sängyn laidalle ja roikottaa nenäänsä laidan ylitse. Ilmestyskirjan peto on vaiennut.

Vompatti venyttää selkäänsä, Harmony Sisters laulaa "Kielon jäähyväisiä". Minusta sekin kävisi joululauluksi, mutta Vompatti on toista mieltä. Hänestä laulu panettelee talvea ja maalaa siitä synkeän kuvan. Minä taas en onnistu hahmottamaan synkeäksi laulua, joka sitoutuu niin sykliseen elämänkäsitykseen ja toiveikkaasti onnesta unelmoimiseen. (Kirjoitan ne nyt tähän, kuulon perusteella, kun ei niitä näy löytyvän muualta netistä.)

Luoksein käy, lämmin läntinen tuulonen
pälyillen pieni kielo sua kaipaelen
kevätauringon säde lehdoissa leikkiä lyö
tule jo, odotan sua ennen kuin saapuu mun ylleni yö

(Kerto:) Kun taivas ja maa kesän tuoksuja on tulvillaan
unohdan silloin mä sen, pian kuolohon käyn, talvehen
Mullassa maa uinua saa lumihiutaleet leijuu mi hiljaa mua tuuditellen
keväinehen kerran mi saapuvi taas uudelleen

Onnen saa moni kiitävän hetken vain
kirkkauden kesän kultaisen nähdä mä sain
valon valkean minä kalpea kukkanen join
kruunun sain puhtaimman, koska mä onnesta vain unelmoin

(Kerto:) Kun taivas ja maa kesän tuoksuja on tulvillaan... (Sanat: Kerttu Mustonen)

Vaikeat ihmiset ja luciapullaa leipäkoneessa

Päivästä sukeutuu tarmon päivä, vaikka heräämme myöhään ja jokseenkin löysinä ja vaikka edellisenä iltana joudun pikkujouluissa huomaamaan, kuinka jo 12 senttilitraa punkkua tylsyttää argumentointikykyjäni siinä määrin, että alan täysin yllättäen epäillä omia kykyjäni oikeastaan kaiken paitsi parisuhteen suhteen enkä osaa suostutella itseäni paniikista pois. (Esimerkiksi nureksinnan absurdiudesta riittäköön, että kotimatkalla tirautan kyyneleet sen takia, että nyt suomennan ilman mitään alan koulutusta samaan aikaan kun moni oikea kääntäjä tekee ihan muita hommia; tunnen vain saaneeni täysin ansaitsematonta luottamusta ja pelkään mogaavani ihan kaiken, koska oma kielikäsitykseni on niin vahva ja päällepunkeva enkä ehkä osaa tarpeeksi asettua tarkastelemaan asioita toisenlaisesta, esimerkiksi korostetun akateemisesta tai hassunkurisuudelle palttua antavasta näkökulmasta.) Aamulla kaikki on kuitenkin taas kunnossa ja ounastelen, että ehkä kriisi liittyy paitsi punaviiniin, myös raakakäännöksen valmistumiseen ja sen myötä pieneen hengähdystaukoon ennen tekstin julkaisukuntoon jyrskimistä.

Haemme aamukävelyllä kaupungintalolta ilmaisia kirjoja (jako on vielä huomenna, sieltä saa mm. Paavo Haavikon toimittamaa Helsinki-opusta ja suurta kuvateosta Alvar Aallon Helsingistä tai ainakin vielä tänä aamuna sai) ja viemme koiran juoksemaan Tervasaaren koirapuistoon, josta se jostakin syystä pitää kovasti. Koira laukkaa hurjasti matalajalkaisemmat lylleröt perässään ja sen hyväntuulisuus jotenkin tempaa mukaansa ja puhaltaa päästä kaikki epäilyksen hattarat.

Kotona tiskaan valtavan vuoren, joka on kertynyt kihnuttaessani käännöstä. Tuntuu ihanalta upottaa ulkoillessa viilenneet sormet polttavaan veteen ja kalisutella likaisista astioista puhtaita. Ruoan jälkeen laitan leipäkoneen jyskyttämään luciapullaa, johon laitan kardemumman lisäksi Kreikasta tuomaamme mastiksijauhetta. Saapa nähdä (onneksi jo pian), miltä se maistuu pullassa... sinänsähän tuollaiset itäisen Välimeren maut sopivat jouluun mainiosti. Tuntuu kummalliselta tajuta, että matkastamme Kreikkaan ja Kyprokselle on vain vuosi aikaa. Niin paljon on kerinnyt tapahtua sen jälkeen. Yksi ilta laskimmekin Vompsun kanssa kaikki tapahtumat yhteen ja totesimme, ettei ole mikään ihme, että toisinaan tuntuu varsin epäselvältä, kuka on, missä nyt seisoo ja mihin suuntaan nenä osoittaa. Pääni on pyörällä paitsi uudesta työstä, myös yritysneuvojalla juoksemisesta. On vaikeaa nukkua, kun ajattelee kaikkia niitä asioita: toiminimen rekisteröimistä, tilitoimiston löytämistä, kirjanpidon täsmentämistä nykyisestään. Yritysneuvojalla meinasin myös tuohtua, kun hän niin kovasti korosti, että toiminnan pitää olla kannattavaa ja vastata omia tulotavoitteita. Sanoin tavoitteekseni, että käteen jäisi vähintään viitisensataa kuussa, eikä hän vaikuttanut siihen oikein tyytyväiseltä vaan sanoi, että minun pitäisi mainostaa itseäni verkossa ja niin edelleen, mihin vastasin, etten aio tappaa itseäni työllä. Yöllä en ole oikein saanut nukuttua kun nämä kaikki asiat pyörivät päässä. Tai oikeastaan tuntuu enemmän siltä, että ne pyörivät vatsaparassa. No, ehkä kaikki kohta helpottaa, kun saan kiikutettua perustamisilmoitukset ja yhytän kirjanpitäjän. Sitten minun ei ainakaan tarvitse enää selittää kellekään, että freelancerkin voi tehdä töitä verokortilla. Sosiaaliturvanikaan ei muutu mihinkään, koska joka tapauksessa minut freelancerinakin lasketaan käytännössä yrittäjäksi eli en voi saada työansioiden mukaista sairauspäivärahaa tämän suuruisilla tuloilla ja työkkärin karenssina on neljä kuukautta. Olen säästänytkin tililleni pari tonnia siltä varalta, että joudun jossakin vaiheessa neljän kuukauden karenssille. Ei se tunnu mitenkään epätodennäköiseltä nyt kun lamakin on tulossa. Sitä paitsi ainakin toistaiseksi olen saanut esimerkiksi myyntityötä aina tiukan paikan tullen.

Tänään kaikki tuollainen ikävä on kuitenkin voinut olla sivuun työnnettynä. Leipäkonepulla tuoksuu, lattialle on levitetty värikkäitä kartonkeja, saksia, serviettiliimaa ja iloisenkirjavia serviettejä. Askartelemme joulukortteja, välillä Vompatti lukee ääneen ja minä jatkan askartelemista. Välillä soitamme jouluradiota, välillä last.fm:n joulutägiä.

Yllätyn iloisesti siitä, miten helppoa servietistä on leikata poro tai kameli saksia kertaakaan saumasta irrottamatta. Kamelien selkään liimattavat itämaan tietäjät sen sijaan osoittautuvat vaikeiksi paloiksi: kuten aina, minun on vaikeinta kuvata ihmisiä. (Sama ilmiö toistuu piirtäessä, maalatessa ja kirjoittaessa. Minusta ihmiset vaikuttavat aina vaikeilta ja jäykiltä. Eikä kyse ole vain siitä, että suhtautuisin tarkemmin ihmisten kuin eläinten piirteisiin, ehei. Kenties tämä on harjoittelukysymys: olen piirtänyt koko pienen ikäni eläimiä ja minut pakotettiin piirtämään ihmisiä oikeastaan vasta taidelukiossa. Tai sitten kyse on siitä, että sympatiani ovat edelleenkin eläinten elävyyden puolella vastakkainasettelussa eläinten välittömyys - ihmisten puhuvapäisyys ja kriittisyys.) Eläimet muotoutuvat kuin itsekseen, mutta ihmiset ovat rumia möykkyjä. Onneksi itämaan tietäjille voi jättää kulttuurisin perustein väljät kaavut, niin että he ovat hieman kuin sinisiä barbapapoja punaisenkirjavien kamelien selässä. Yksinään he olisivat tunnistusmahdollisuuksien ulkopuolella, mutta kenties konteksti auttaa määrittämään heidätkin: joulukortin yössä kulkee kolme kamelia, joiden selässä ovat nuo möykyt. Mitä muutakaan he voisivat olla kuin itämaan tietäjiä?

"Lawrence!" ilakoi Vompsu tietäjistä. Todentotta, Lawrence ja kumppanit. Kolme kääntäjää ja keinuvat kuivanmaan laivat. Mitähän heillä on konteissaan? (Kuvassa ei näy kontteja, mutta ehkä ne on kyttyröistä viritetty kamelin tuolle puolen.) Tuskin kultaa ja mirhamia ainakaan. Suitsuketta ehkä vielä, mutta sen lisäksi kenties - jos inhorealisteja ollaan - askarteluliimaa kuivuneina klöntteinä.

Askarrellessa toiveikkuus viriää entisestään. Pian saamme ripustaa jouluvalotkin. Ne on tuotu vinniltä alas. Ne virittävät asuntoon niin ihmeellisen tunnelman, että usein pidän ne pitkälle helmikuuhun.

Tuntuu ihanalta alkaa vähitellen kääntyä kohti joulua. Jos ei muuta, ainakin joulu muistuttaa siitä, että suoriutuipa kuinka ala-arvoisesti tahansa kaikkia eilisiä pelkojaan toteuttaen, se ei oikeastaan ole kovinkaan oleellista, kuten ei sekään, riittävätkö rahani kirjanpitäjälle maksamiseen ja muihin uusiin kummallisuuksiin. Voinhan aina kokeilla. Tärkeintä on, että on tämä hetki, ystävät, eläimet, kameleiden ja porojen lautasliinoista leikkaamisen ilo. Olenhan jo ennenkin selvinnyt monesta kolauksesta ja muuttanut suuntaani, kun olen todennut, että jonkin aiemmin haluamani asian tavoitteleminen olisi pään seinään hakkaamista. Aina löytyy jotakin uutta, jotakin mitä ei ole lainkaan osannut kuvitella.

Ostimme kylmältä torilta hyasintin. Se on kuin viimeinen todiste siitä, että nyt saan hellittää huolista, koska eivät ne oikeastaan ole minun huoliani, vaan muiden tuputtamia asioita. Ei minun tarvitse stressata siitä, että yrittäjyyden aloittaminen tuntuu kummalliselta ja yrittäjäidentiteetti tuntuu vieraalta (miksi esimerkiksi vaatia verohelpotuksia sen sijaan että vaadittaisiin yhtäläistä sosiaaliturvaa palkansaajiin nähden; minusta se tuntuisi paljon oleellisemmalta, sillä suurin osa yrityksistä kai on aika pieniä), enhän tarkalleen ottaen ole koskaan halunnut sitä, päinvastoin, mutta en vain tunnu saavan mitään muitakaan edes etäisesti koulutustani vastaavia töitä ja jos en perusta yritystä, saatan pian rikkoa arvonlisäverolakia, ja minusta tuntuu minimivaatimukselta elää lakien määrittelemällä sangen väljällä alueella.

Hyasintti on nyt tuossa edessäni ikkunalaudalla. Sen lehtien päissä on tummemmat, hieman sisäänpäinkääntyneet kanttaukset. Kukat ovat vielä nupussa, mutta aukenevat parin päivän sisään. Nyt tuoksu olisikin turha, koska mastiksipulla tuoksuu.

Hyvää lucianpäivää!

Ajatusmylly

Katsomme Godardin elokuvan Meidän musiikkimme (vaikka kannen teksteissä lukeekin Musiikkia meille, toisin kuin alkuteksteissä), joka on jaoteltu Jumalaisen näytelmän tapaan helvettiin, kiirastuleen ja paratiisiin. Elokuva muistuttaa enemmän videoesseetä, hieman sen tapaista ilmaisua, jota usein näkee nykytaiteen museoiden monitoreissa. Oletan etukäteen, että voisin ehkä pitää elokuvasta, mutta toisin käy. Törmäänkin keskelle omaa kysymystäni: miksi ihmeessä tietty elokuvallinen tyyli, johon kuuluu verkkaisuus ja pohdiskelevuus, ei vain aukea? Godardin pätkä ei ole ainoa tapaus, jonka kuluessa puudun täysin. Tarkovskien kanssa käy samoin. Silti yleensä ottaen pidän enemmän elokuvista, jotka ovat etäällä juonielokuvasta, ja Hollywood-kamaa jaksan tuskin lainkaan.

Ehkä Godard töksähtää, koska elokuvassa puhutut repliikit muistuttavat liikaa ranskalaista filosofiaa, johon tuntuu tajuttoman vaikealta päästä sisään ilman kädestä pitäen -tyylistä opasta. Tuntuu, että sanottu asia puhutaan sellaisesta norsunluutornista, jonne kapuaminen vaatisi vuosien halukkaat opinnot tai vaihtoehtoisesti melkoisen aivopesun. (Huomaan myös haluttomuuden kumpaankin, etenkin niihin opintoihin, en osaa kuvitella kiinnostuvani.) Tässä kaikessa on suurta hihittävyyttä tai hupsuutta, koska kirjoitan ja puhun (ainakin synkimmissä peloissani) aivan yhtä epäselvästi. Mutta toisin kuin monet tiettyihin ajattelusuuntiin vihkiytyneet, en ajattele sen ilmaisen erityisesti oppineisuuttani tai perehtyneisyyttäni tai omistautumistani, vaan epäonnistumista selkeästi kommunikoimisessa. Kuinka masentavaa!

Toisaalta, selkeästi asioiden välittäminen on vaikeaa. Mitä abstraktimpi asia, sen vaikeampaa. Ei kai auta kuin pysyä armollisena sanojen etsimisen vaikeuksissa.

Siltä kantilta on sääli, etten oikein tavoita Godardin viestiä elokuvassa. Luen netistä muutamia juttuja elokuvasta, mutta en siltikään vakuutu. Sekin on ihan okei, vakuutan itselleni: kaikesta ei tarvitse yrittää pitää. Tuntuu vain niin kummalta, että toisaalta en pidä yleensä ottaen ranskalaisesta elokuvasta, siinä mielenmaisemassa on vain jotakin, johon en osaa loksahtaa, jokin ylpeä lohduttomuus (en ole varma, onko tämä järkevä kuvaus mutta nämä sanat tavoittavata jotakin siitä, mikä minua rassaa), ja sitten toisaalta Marguerite Durasin India Song ja Lucile Hadzihalilovicin Viattomuus tuntuvat melkein omilta unilta.

Godardia katsellessa ja myöhemmin elokuvasta lukiessa mietin sitä, miten hullunkurista ja uskomatonta on, että oikeastaan katselen mieluummin pesukoneen pyöreän ikkunan takaista värikästä romahtelua tai leipäkoneen alustusvaihetta kuin tuollaista elokuvaa, jossa on paljon tyhjyyttä ja joka oikeastaan vaatii katsojaa strukturoimaan nähdyn ihan kokonaan. "Elokuva jättää katsojan ajatuksille paljon tilaa", kuten yksi ylistävistä arvioista toteaa. Preferenssini tuntuu jotenkin julkealta ja kiittämättömältä, koska eihän kukaan ole suunnitellut pesukoneiden ikkunoita ja leipäkoneen sangon muotoa ja niissä tapahtuvaa toimitusta erityisesti katselukokemuksen kannalta. Pyörivän massan tuijottamisen ilo on pelkkä vahinko, sivutuote. Tuntuu kiittämättömältä pitää siitä enemmän kuin jonkun huolella sommittelemasta ja vaivalla kuvaamasta, leikkaamasta ja levittämästä elokuvasta. Silti niin käy. Hämmentävää.

Voi olla, että pyykkiin ja taikinan pyörimiseen liittyy sinänsä visuaaliseen näkymään tai ideologiseen sisältöön kuulumaton tunne siitä, että asiat sujuvat. Kas niin, tämä ainakin on hoidossa, tai jotakin sen tapaista. Koska tarpeeni siivota, pyykätä, tiskata ja leipoa on kaukana pakonomaisesta ja saatan laiminlyödä ne käytännön ongelmiin saakka ihmeemmin asiaa murehtimatta, on kenties ymmärrettävää, että tarttuessani viimein toimeen ilahdun sujumisen helppoudesta ja palkitsevuudesta. (Pidän tätä epäsäännöllisyyttä myös parempana kuin sellaista pingottunutta tilaa, johon kuuluu viikkosiivouksen pakko tai jopa kotonakin - työpaikan takahuoneessa tämä on minusta toinen juttu, koska vieraiden lika-astiat ovat ällömpiä kuin omat ja siksi välitön siistiminen tuntuu reilulta - tiskien käsittely ja pöytäpintojen pyyhkiminen aina heti ruoan jälkeen, sekä syyllistäminen, kiukuttelu ja ahdistus, jos joku toinen ei tahdo mukautua omiin itsestäänselvyyksiin, tai vaihtoehtoisesti marttyyrimainen mielenmaisema, ettei ketään muuta näytä kiinnostavan nämä asiat, mutta että minä uhraan aikaani ja elämääni näihin, ja sitten kuitenkin kiukuttaa, kun joutuu yksin tekemään kaiken, mutta ei hätää, sen voi aina kompensoida puhumalla asiasta pitkästi ja pitkästyttävästi tyyliin "sitten kun sinä käyt kokopäivätöissä ja sinulla on lapsia, ymmärrät varmasti, miksi näistä asioista pitää huolehtia...". - Tuota jälkimmäistä voisi kutsua nimellä "äitien värssy". Kumpikaan näistä käytösmalleista ei havaintojeni mukaan ole omiaan luomaan muille kuvaa, että arjen askareet ovat jotakin aivan mukavaa ja suoritettavissa. Ne eivät oikein osallista. Ja kuitenkin, kuten kirjoitin, pidän askareista, kunhan saan rauhassa ensin motivoitua niihin.)

Leipäkoneen tuijottamiseen liittyy tosin epämääräinen syyllisyys. Leipähän on aika tiivistä energiaa ja tiedän kutisevani, jos syön liikaa leipää. Mutta syyllisyyttä tuntuu mukavalta tökkiä. Se muistuttaa rupea, joka on sorkittava irti ennen kuin se ehtii parantua kunnolla ja tipahtaa itsestään. Syyllisyys liittyy naisena epäonnistumisen tuntemuksiin, jotka minulla eivät liity niinkään sotkuisuuteen, kyvyttömyyteen kuvitella itseni perheenäidiksi ja kummaan uravalintaan kuin siihen, että viehättävyydessä nyt yksinkertaisesti en näytä onnistuvan. En ainakaan niillä kriteereillä, joita olen lapsuudenperheestäni saanut. Tämä tutkimus hieman hellitti painetta tarjotessaan yhtä mahdollista selitystä siitä, miksi koen itseni epäonnistuneeksi, kun en kaiken aikaa laihduta kuten äiti ja sisko. Minulla ei ole koskaan ollut syömishäiriötä enkä ole käynyt kauneusleikkauksessa ja se tuntuu kummalliselta, kun katsoo sitä perheympäristöä, josta tulen. (Jopa isoäiti kävi kasvonkohotusleikkauksissa, eikä kai se ole tavallista 20-luvulla syntyneiden parissa.) Se, etten ole sairastunut syömishäiriöön, tuntuu oikeastaan enemmän vialta tai puutteelta kuin onnistumiselta, oli se kuinka onnistunutta hyvänsä psykologisen tasapainon vinkkelistä. (Ja koska se tuntuu minusta vialta, en kai voi olla kovin tasapainossa? Ehkä olen säästynyt dysmorfiselta ruumiinkuvan häiriöltä vain käytöksen tasolla, kun en kerran osaa tarttua ideaan laihduttamisesta enkä uskoa, että se lopulta muuttaisi mitään?)

Leipäkone pyörittää massaa pallomaiseksi. Katsellessani massaa mietin, mitä Lupiini kirjoittaa laihojen tyttöjen paheksunnasta:

En ole ikinä oppinut ymmärtämään sitä, miksi kauniit naiset loukkaantuvat rumemmille ja huolittelemattomammille kanssasisarilleen homssuisuudesta ja mahamakkaroista. Eikö pörrötukkaisten lenkkarinaisten katselu vain kohota laitettujen prinsessojen itsetuntoa, kun on joku johon tuntea paremmuutta?

Ei se näin yksinkertaisesti tunnu menevän. Tunnistan tuon paheksunnan, joka huokuu välillä sekä äidistä että siskosta. Mutta jos olen oikeilla jäljillä, eivät he tunne paremmuutta vaan ilmeisesti jonkinlaista häpeää siitä, etten ymmärrä koko asian relevanssia. Tai sitten kauhua, pelkoa että itsestäkin tulee tuollainen, että tunnistaa itsessään sen puolen ja pelkää sen rynnistävän valtaan. Tai siis, ymmärrän prinsessoimisen relevanssin jossain mielessä, mutten osaa siirtää tuota ymmärrystäni käytäntöön, koska ajattelen epäonnistuneeni joka tapauksessa jo tällä saralla. Ja ainakaan oma itsetuntoni ei tunnu kohentuvan kauniiksi laittautuneiden prinsessojen katselemisesta ja heille hekottelusta, koska ensimmäiseksi he liipaisevat ajatuksen, että hitto vie, minun tosiaan pitäisi tehdä jotakin näille hiuksille, käsivarsille, kengille, vaatteille, vyötärömakkaroille ja niin edelleen. (Listaa voi jatkaa jokseenkin loputtomasti, sen olen huomannut. Kun kaikki muu on korjattu, voi aina ottaa hiuslisukkeet, ettei tule pipotukkaa.) Ehkä ongelma on se, että monet haluaisivat sekä nauttia elämästä täysillä, syödä estoitta ja laiskotella että näyttää siltä kuin uhraisivat suuren osan päivästä oman vaikutelmansa kohentamiseen? Ja aina jokin klappaa, ja se tekee äkäiseksi. Huooh.

(Miesten miellyttämisen, huh, kanssa tällä ei juurikaan ole tekemistä. Ainakin omat havaintoni tukevat käsitystä, että ainakaan miehiä ei miellytä omasta ulkonäöstä traumoittuminen eikä asian veivaaminen. Vai suhtautuisivatko he asiaan toisin, jos oikeasti olisin laiha, sirojäseninen ja lyyrisen herkkä? Ehkä silloin trauma sallittaisiin? Heistä taitaisi olla mukavinta, jos tämä kerros mielestäni voitaisiin yksinkertaisesti poistaa jollakin kätevällä leikkauksella. Vähän raspausta ja höyläystä - mutta päästä, ei vyötäröltä! Niinpä en puhu näistä seikoista paljonkaan. Se on ehkä haitallista, mutta toisaalta, tuntuu pahalta nähdä oman ahdistuksen valuvan toisiin, jotka eivät kuitenkaan voi ahdistukselleni mitään.)

Lupiini kirjoittaa mielenkiintoisesti myös Lolita-myytistä. Minäkin olen siihen fiksoitunut, ja kuten Lupiinikin, olen teininä kaikkea muuta kuin onnistunut sen toteuttamisessa. Jossain vaiheessa äiti oli oikein huolestunut, kun minulla ei ollut poikaystävää enkä juuri ryhtynyt kohentamaan ulkonäköäni, harrastuksiani enkä vaatevarastoani sellaiseen suuntaan, että olisin saanut poikaystävän. Kun kaksikymmentävuotiaana aloin seurustella, äiti itki helpotuksesta, etten ollut lesbo, kuten hän oli pelännyt. (Kummallinen pelko, mitä ihmeen pelottavaa siinä nyt on?) Myöhemminkin vanhemmillani on ollut vaikeuksia suhtautua poikaystäviin, joilla ei ole edes autoa. Mutta kai he ovat vähitellen hyväksyneet sen, ettei minun avuillani nyt vain vampata kuuta taivaalta. (Jotenkin minua loukkaa se, että he näkevät minut sellaisena harmaanruskeantummansinisenä möykkynä, joka on kiinnostunut tylsistä asioista ja samalla ei ymmärrä elämän realiteeteista - kuten pakosta pönkeä itsensä täyspäiväiseen virkasuhteeseen - riittävästi.) Vompsusta he ainakin pitävät, vaikka totta kai heistä on kummallista, että mies on minua nuorempi. Sisko sen sijaan on täyttänyt hyvin heidän fantasiansa kauniista tyttärestä: poikaystäviä varhaisteini-iästä lähtien, usein varakkaita ja rutkasti itseä vanhempia ja yhdellä citymaasturikin, mallinura, ei koskaan ulos ilman meikkiä, aina hoidetut kynnet. Jopa huonot kouluarvosanat näyttivät vanhemmilleni käsitettävämmiltä kuin omat kiitettäväni, eiväthän hekään menestyneet koulussa ja heidän oli vaikeaa asennoitua siihen, että minusta koulu tuntui helpolta (sosiaalista puolta lukuunottamatta). Aluksi järkytyin tavattomasti siskon elämästä, mutta sitten oivalsin, että sen käänteet tyydyttävät äitiä monella tapaa ja että sen myötä äiti on hellittänyt murehtimistaan minun epäviehättävyydestäni. Äiti tunnistaa siskon elämän, se muistuttaa hänen omaa nuoruuttaan, sisko toistaa samoja fantasioita. (Ne ovat tunnistettavia fantasioita, koska kulttuurimme kertaa niitä innokkaasti.) Epäilemättä minäkin olisin toistanut innokkaasti noita fantasioita, jos joku olisi kammennut minut aiemmin ulos lapsuudesta. Mutta voi - minä nyt olin kovin pyöreänaamainen ja hihittävä ja toisaalta surumielinen ja ujo ja vielä kahdeksantoistavuotiaanakin jouduin esittämään yhdelle yhdenillanjutulle passini, jotta hän uskoi, etten ollut sakkolihaa. Toisin kuin lähimmät ystäväni, jotka olivat päässeet seksuaalisuuden maailmaan molemmat kaksitoistavuotiaina; tarkastelin tätä seikkaa objektiivisesta viehättävyydestä kertovana: heillä oli sitä ja minulla ei. (Ei siinä iässä osannut ajatella sitä, mikä oikeustuomioihin kirjataan lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä: että se vahingoittaa tämän kehitystä. En osannut ajatella ystävien itsen viiltelyä enkä pakonomaista paastoamista hälyttävinä oireina vaan jonakin, joka oli minulta suljettu, koska olin tylsämielinen ja epäviehättävä möykky, en tippaakaan herkkä enkä tunteellinen, eihän minulla "ollut vaikeaa".) Ja sitten kun aloin seurustella, minusta tuntui, että hulluhan olisin, jos siitä lähtisin ensimmäisten vakaviempienkaan oireiden alkaessa häiritä opiskelua ja selviytymistä, koska voisi käydä niin, etten enää koskaan tapaisi ketään toista, joka suostuisi makaamaan kanssani. (Ensimmäinen vakavampi poikaystäväni myös tuki tätä ajatusmallia innokkaasti, joskin kai sen kummemmin taktikoimatta; hänestä nyt vain yksinkertaisesti olin liian promiskuöösi seurustelemaan ja minun piti olla kiitollinen siitä, että hän sieti menneisyyttäni - eikä hän oikeastaan sietänytkään sitä muuta kuin käytännön tasolla, saihan hän asua ilmaiseksi luonani. Jotenkin häntä pöyristytti se seikka, etten suostunut katumaan menneitä, joissa ei minun näkökulmastani ollut eikä edelleenkään ole mitään pahaa, kamalaa tai häpeällistä. En oikein edelleenkään tajua, mitä pahaa siinä on, ettei nainen välttämättä tahdo sitoutua parisuhteeseen aina seksiä halutessaan. Eikö tärkeintä kuitenkin ole ilmaista tämä seikka avoimesti, jos johonkin ryhtyy, ja pitää huolta siitä, ettei tartuta mitään ikäviä tauteja kehenkään? Mitä nokan koputtamista siinä nyt voi olla?)

Nyt kun sisko on murtautunut kohti aikuisuutta tatuointien avulla, äiti kokee meidän molempien hylänneen hänet. Ehkä se pitääkin paikkansa. Ainakin olemme hylänneet hänen toiveensa ymmärrettävyydestä.

Leipä pyörii, pyörii. Se ei alustu täysin pyöreäksi vaan sillä on selkeä, pehmytmuotoinen huippu. Jossakin vaiheessa suljen leipäkoneen kannen. Ehkä Godardin elokuva käsittelee vääriä asioita, ajattelen. Vääriä minulle, se tarkoittaa. Sota, kansojen välinen viha, intellektuaalisuus, ne ovat kaikki hyvin kaukana. Voin virittyä niihin, mutta se vaatii ponnistelua. On ehkä liian vähän aikaa siitä kun näin äidin ja isän kanssa, en jaksa vielä ponnistella. Minusta tuntui, että pöydänpinta välillämme oli satojen kilometrien pituinen. Hymyilimme toisillemme kaukaa ja jotenkin surullisesti. On niin paljon, mikä ei sovi ja mistä ei voida puhua, ei tuollaisella julkisella paikalla. Ja sitten on kuristava hellyys, itkuinen halu käpertyä lattialle ja painaa kädet korville, koska on raskasta olla kelpaamatta, välillä typerryttävä raivo, joka saa nousemaan pöydästä ja pudottamaan lautasen nurinniskoin lattialle ja kävelemään sanaakaan sanomatta ulos keittiöstä ja eteiseen ja lähtemään ulos ilman päällystakkia, järkähtämättä suunnastaan, vaikka käsivarsista ja kauluksesta revitään taaksepäin (mutta ei nyt, ei thai-noutopöydässä kauppakeskuksen hälinässä, vanhemmat eivät ota edes takkia päältään syödessään, ei raivoa ole tapahtunut vuosikausiin, viimeksi varmaan kaksikymmentä vuotta sitten, välillä se häilähtää, mutta hyvin kaukana, pöytä erottaa meidät niin kauaksi, että raivokin tuntuu vain pienenä heijastuksena).

En osaa ajatella tuota kaikkea vaikeana enkä surullisena, kuten jotkut joskus sanovat, jos olen kertonut yksityiskohtia. Se on, sellaista se on. Tältä se tuntuu. Tätä tarkoittaa eläminen perheessä. Kodissa tuntuu tältä. Television pajatus syöpyy seinien läpi, sekoittuu historian kokeen nimiin ja ideologioihin eikä televisiota hiljennetä, koska sen katsoja maksaa minunkin asumiseni, maksaja määrää heti alusta saakka, ilman rahaa on turhaa pyytää armoa ja niin edelleen. Ja vaikkei tähän kaikkeen liity mitään skandaalimaista, ei erityistä eikä säännöllistä väkivaltaisuutta eikä hyväksikäyttöä, jollakin tapaa asetelmassa on paljon loukkaavia aineksia.

Muistan edelleen sen helpotuksen, joka tulvahti ylitseni, kun muutin omaan asuntoon. Äkkiä raivo hiljeni, sitä ei tarvittu, jaksoin alkaa kiinnostua asioista, sain pitää jostakin elokuvasta kenenkään tulematta kertomaan, että se on paskaa ja tekotaiteellinen ja tylsä. Sain järjestää asiat tietyllä tavalla, hyväntuulisesti, ilman kommentteja siitä, ettei tuollainen voi onnistua ja että olenpa naiivi tai kysymystä siitä, ketä koetan ärsyttää toimimalla näin. Kaikesta ei voitu sanoa: "Siskosi katselee sinua tarkasti ja ottaa mallia. Miettisit nyt edes sitä!"

Äkkiä pesin pyykkiä ja leivoin, kutsuin ihmisiä kylään ja siivosin vasta kun vieraat olivat jo matkalla, kaikkeen siihen liittyy suunnaton hyväntuulisuuden sävy. Ehkä tuo sävy välittyy leipäkoneen alustamiseen. Ei hätää, sanoo pyörivä taikinamassa ja värikkäiden pyykkien piirileikki. Ei hätää, saat hoitaa asiat kuten haluat, kunhan hoidat ne asiallisesti. Siihen on monia tapoja. Mikä vapaus!

Se kaikki kuulostaa niin vaikealta ja monimutkaiselta sanottuna tai kirjoitettuna, mutta oikeastaan se tuntuu hyvin yksinkertaiselta. On mukavaa katsella leipäkoneen touhua tai pesukoneen pystysuoraa karusellia, istua vaan ja katsella ja antaa ajatusten samoilla. Kaikki tuntuu olevan hyvin tällä erää, rahat riittävät ja suhteet vanhempiin ja sisareen ovat kunnossa, syön terveellisesti ja käyn liikkumassa ohjatusti ja itsekseni, joku hassu on mennyt kanssani naimisiinkin, laupias taivas, vaikka minut voikin nähdä ruskeanharmaantummansinisenä tylsyysmöykkynäkin eikä minulla ole hoidettuja kynsiä, vähitellen asiat selviävät, pysyn työkykyisenä, sellainen olo kuin lukiossa ei ole palannut takaisin enää sen jälkeen, olen lakannut toivomasta, että voisin muuttua kauniiksi ja olen siitä lievän vihainen itselleni mutten niin vihainen että muuttuisin sellaiseksi joka toivoisi tulevansa kauniiksi kovasti ponnistellen, tässä iässä sellainen tuntuisi läpeensä tärähtäneeltä, ja näemmä en ole lakannut toivomasta, että osaisin pitää kaikista niistä elokuvista joista tuntuisi sopivalta ja kohtuulliselta pitää.

Olen suunnattoman tyytyväinen siitä, että jaksan hoitaa arkiset asiani. Ei sekään ole mikään itsestäänselvyys, tunnen monta, joilla siinä asiat eivät suju nappiin. Laskut jäävät maksamatta, vieraita ei voi kutsua siivoamisen paisuttua mahdottomaksi urakaksi ja niin edelleen. Ja ruokahaluni on ennallaan. Olen pelastunut monelta seikalta, jotka olisivat voineet mennä pieleen tai ainakin huonommin.