Yksityinen talvipäivänseisaus

Muista en osaa sanoa, mutta se, mitä itse tarvitsen säännöllisin väliajon - mieluummin usein kuin harvoin - on pysähtyminen. Koetan kuvata tilaa.

Ehkä tämä on se, mistä joogakirjallisuudessa puhutaan sattvisena tilana. Tai sitten se on jotain vieläkin hitaampaa ja vähemmän ihmiskeskeistä. En yksinkertaisesti tiedä, ja luottamukseni ihmisten luomiin ihanteisiin on tavattoman heikko, ja näin myös joogakirjallisuuden kohdalla. 

Yksi parhaista kiteytyksistä tästä tilasta on Rilken käsialaa:

Ah, not to be cut off,
not through the slightest partition
shut out from the law of the stars.
The inner—what is it?
if not intensified sky,
hurled through with birds and deep
with the winds of homecoming.

Vaikka tuossa puhutaan intensiivisyydessään valtavasta taivaasta (taivas on aina hyvin voimakasta katseltavaa, ja sellaisen avaran vertikaalitilan voimistaminen entisestään saattaa kuulostaa pelottavalta toimenpiteeltä), ei kai kyse ole muusta kuin suuntautumisen värähtämättömyydestä. Tavallisesti on niin paljon ajatuksia, työmuistissa odottelevia tehtäviä, odotuksia, toiveita, että se kaikki rasittaa havainnointia. Vaan kun sen sähinän saa hetkeksikin pysähtymään tai edes riittävästi vaimentumaan, voi ikään kuin astua maailmaan, joka vain odottaa kanssaolemisen tilaan saapumista. 

Tähän tilaan on monia teitä. Itselleni tutuimpia ovat ulossuljetuksi tuleminen, niin syvä suru ettei oikein enää osaa haparoida eteenpäin, akupunktio, yoga nidra ja pitkä meditaatio sekä metsässä useamman tunnin itsekseen samoileminen. Muitakin teitä epäilemättä löytyy, enkä tiedä mitään siitä, toimisivatko nämä tiet toisille. 

Tilaa luonnehtivat tietyt fysiologiset piirteet - nämä siis itselläni: pulssi hidastuu, hengitysrytmi hidastuu ja hengitys painuu niin alas, että voi oikein tuntea, miten kylkiluut ylhäällä-edessä painuvat lanaan (mutta se ei tunnu samalla tavalla pelottavalta kuin tämän osion lamaantuminen keuhkokuumeessa; samalla tavalla lyijynraskas olento istuu rintakehällä mutta ei tule kuitenkaan tukehtumisen tunnetta), häntä painuu kohti maata ja alaselkä pitenee, lavat laskeutuvat leveinä, suolen toiminta hidastuu niin että ulostaa tarvitsee vain kerran päivässä normaalin joka aterian jälkeen ulostamisen sijaan. Aistit terävöityvät, ulkomaailma muuttuu hyvin kutsuvaksi eliöiden osalta - ei tosin ihmisten -, keinotekoiset objektit ikään kuin sumentuvat ja korkeintaan niiden suorakulmaisuuteen jaksaa kiinnittää hetkeksi hämmästyksensä: miksi näin? mutta se hetki liukuu ohi sekuntin murto-osassa ja sitten on taas maailmassa, joka kutsuu, huokaa, ravistelee oksiaan, lentää linnun tummana hahmona taivaan harmaan ylitse puun tummasta hahmosta toisen tummaan hahmoon, ja se kaikki on yhtä, kannattelee, kutsuu.

Rilke kirjoittaa "deep with winds of homecoming", ja siltä se todella tuntuu: palata kotiin, palata maailmaan, jossa kurjankin luokan ikkunan takana heiluu puiden rivistö. Ei ole sitä vankilaa, josta ei olisi ollut ikkunaa ulos, eikä ole sitä tutkimusta joka voisi vakuuttaa minut siitä, etteivätkö juuri puut, näköyhteys niiden suopeaan kanssaolemiseen, olisi pitänyt minua järjissään noissa pakotetuissa ihmisten sisätiloissa. Ihmisten, jotka ovat huolissaan, koska ei halua suuntautua riittävästi ihmisiin. (Heidän riittävänsä on eri kuin minun riittäväni, se on jokseenkin selvää, mutta silloin kun oli lapsi, tätä ei kuunneltu eikä haluttu ymmärtää; olisi pitänyt yrittää yrittämästä päästyäänkin tulla joksikuksi aivan toiseksi. Myöhemmin sisäistin tuon huolen ja yritin itse usuttaa itseäni ihmisseuraan. Nyttemmin kun olen päästänyt irti tästä, voin huomattavasti paremmin. Minulle riittää aika vähä, ja yltäkylläisyys vain turruttaa aistit ja vaikeuttaa suuntautumista.) On ihmisiä, joihin luotan, mutta heitä ei ole monta. Nämä täällä ovat heitä, joiden käsiin uskoisin henkeni koska tahansa. Siitä huolimatta haluan heihinkin etäisyyttä, jotta voin astella syvemmälle hiljaisuuteen, yksityiseen talvipäivänseisaukseeni.

Se kaikki, ihmisten maailma, pyyhkiytyy tässä tilassa pois. Voi nousta polviseisontaan sängyssä, nähdä puiden houkuttelevat, kuiskivat lehvästöt lumikuormineen ikkunasta, kiirehtiä sitten toisen puolen ikkunalle: lisää puita. Tule, viittovat puut. Ja vetää päälleen untuvatakin, alpakkaisen pipon, säärystimet ja talvikengät, huikata keittiöön, että menen vähän ulos, sukeltaa turvaan. Maailma on tavattoman hiljaa ja odottaa hoputtamatta. Oksat piirtyvät taivasta vasten, osasta tuuli on pudottanut lumikuormaa. Sydän ei kiirehdi eikä askel, ei ajatus. On vain laaja taivas, puiden piirrot sitä vasten, taivaan ylittävät linnut: harakka, korppi, muutama pikkulintu. 

Seison pitkään pihan reunassa, katselen orapihlaja-aitaa, joka jäsentyi kesällä ongelmaksi, koska sen piikit tunkeutuvat kaikkien kengänpohjien läpi. Siinä se on, edessäni, täysin rauhanomaisena. Näen sen kasvattaneen pystysuoria versoja, tavoitelleen aurinkoa. Orapihlaja haluaisi kasvaa luontonsa mukaan puuksi, mutta sen tänne istuttanut ihminen on istuttanut sen niin tiheään riviin ja leikellyt kerran toisensa jälkeen joten puutumista ei ole tapahtunut ja pensaista on kasvanut yhtenäinen takkuinen seinämä. Tunnen myötätuntoa. Kokeilen piikkiä: terävä on. Ei se mitään. Minäkin kasvatan piikit, jos minut sullotaan liian tiuhaan ja leikellään tietyn muotoisena pitämiseksi. Ymmärrän hyvin orapihlajaa. Pidä puolesi, sanon mielessäni, älä kesyynny. Sitä paitsi orapihlajaa rakastaa kokonainen varpusten suku. Ja minä rakastan varpusia. Ja orapihlajahan se yhdessä ruusujen kanssa pelasti minut koulun pihassa. Ihmiset sulkevat ulos, kasvit kutsuvat seuraansa.

Sitten käännyn ja katselen muita puita. Kirsikkaa, joka on haljennut tyveen saakka ja jonka runko pirskoo mahlaa ja kasvaa kääpiä. Se haluaa elää. Myös päärynät haluavat elää, ovat kasvattaneet vesiversoja suoraan kohti taivasta. Pienet omenat ovat kuin van Goghin maalauksista lumitaakkoineen ja käyrine oksineen. Vasta nyt, kun maltan seisahtua, havaitsen kunnolla yhden omenan epämukavuuden: se kasvattaa vesiversoja lähes vaakasuorassa kohti pohjoista, koska siinä puolen on valoinen läikkä. Etelässä, sen auringon tiellä, seisoo kokonainen koivujen ryhmä. Omena kävelisi monta askelta pohjoiseen jos osaisi, mutta se voi vain suunnata vesiversojaan. Huolettomat koivut, joiden rungot näyttävät liki rautalangasta kyhätyiltä syheröiltä. Nuorempia kuin minä, mutta vievät jo noin paljon tilaa. Eivät ne niin ajattele, seisovat vain omiensa ympäröiminä ohuet huiskuoksat yhdessä vaimean tuulen ja taivaanharmaan kanssa punoen niin realistisen pystysuoran meren, että siitä voisi koska tahansa kohota valaan selkä. Kesällä siinä kohden on lehtien meri, joka laskeutuu kaihtimena omenan ja auringon väliin heti iltapäivän koettaessa. Talvella kun auringon polku on matalalla, koivujen lehdetönkin massa varjostaa pihan aivan ovellemme saakka. 

Puiden välistä kohoaa lipputanko. Voi hyvänen aika että lipputanko osaakin olla ruma, pitkänhoikka piikkisuora pystysuora fallossymboli: tulin, valtasin, nimesin, omistan. Ikään kuin maata olentoineen voisi omistaa. Lipputangon voi omistaa, se on selvää, ja koska lipputanko on meidän, tajuan siinä silmänräpäyksessä, että se saa lähteä. Tämä asiahan on päätäntävallassani. Ei ole yhtään ideologiaa, jolle haluaisin liputtaa. Vai liputetaanko ideologiolle, vai toisille ihmisille, että kannatan sitä ja tätä ja tuota? No, joka tapauksessa, mieluummin vaikka savumerkkejä leivinuunia sytyttäessä kuin lipputanko. 

Kävelen vielä monta kertaa pensasaidalta puille ja takaisin pensasaidalle. Tai ehkä olisi kokemuksenmukaisempaa sanoa, että pensasaita ja puut jaloittelevat kanssani. Ei ole taustatunnetta, on kuin kehon mekastus olisi hiljentynyt hetkeksi niin että kuulen selvemmin, mitä sanottavaa muillakin on.  Rauha, mahdollisuus suuntautua, sijaitsee tässä kokemushorisontissa nimenomaan tyhjyydessä, jota niin moni pelkää. Tyhjyydessä, hiljaisuudessa, virikkeettömyydessä. Siinä että ei ole tarve olla mitään, esiintyä, voi vain antaa huomion viedä ja poimuilla sen käänteiden mukaan. Että voi antaa maailman ohjata huomiota, kiinostuksen vain vastata. (Joku toinen voisi sanoa tätä animismiksi, mutta minä en. Eliöt ovat elossa ja kommunikoivat, ja jopa muodoilla, kuten polun kiemurtelulla suoruuden sijaan, on eliöiltä lainattua kommunikaatiovoimaa. Tavanomainen pajatuspäinen tila vain samentaa kaiken ja siitä käsin on helppoa harhautua uskomaan, että kaikki aktiivisuus lähtee itsestä ja kaikki muu on passiivista kulissia. Pahimmillaan, jos meteli päässä kasvaa liiaksi hetkittäin, myös toiset ihmiset muuttuvat kulissin osiksi.) 

Tämä on maailma, joka on koti. 

Kun arvelen, että alan hitaasti jäähtyä talvivaatteistani huolimatta, palaan portaille ja taloon. Puuthan ovat tässä huomennakin. 

Keittiössä vierailulla ollut ystävä kysyy, koinko pyhyyttä. Ei, en oikeastaan, vastaan hetken epäröinnin jälkeen. Pyhyys? Joskus sanon hyvin luontevasti kokeneeni pyhyyttä, nyt sana ei tunnu oikealta. Pyhyys on suurempaa, yllättävämpää, elämyksellisempää, mykistävämpää ja siihen liittyy vissisti tietty taustatunne, pakahduttava itkettyminen ja liikuttuminen kaiken suuruudesta ja pienuudesta samanaikaisesti. Mutta nyt minä vain olin kasvien kanssa, sanon, kotona. (Sisätilat ja ihmiset sisätiloissa eivät onnistu vääntymään kodikseni, vaikka tuonkin sisätiloihin paljon fasilitoivia kasvikunnan jäseniä.) Takaisin tuttuudessa, siinä missä osaan levätä.

Mitä tapahtui? Astuin lumiselle pihalle otollisessa sisäisen rauhan tilassa. Puut seisoivat lumihangessa, pieni tuulenviri liikautteli niiden ääriä ja sitä outoa kaksijalkaista liikuvaa puuta jota kai voi sanoa myös kehokseni. Tanssin hieman pienieleisesti puiden kanssa. Orapihlaja-aita rajasi tontin pohjoislaidan pihan perukoilla kuten se aina tekee. Taivas kattoi kaiken hopeanharmaana ja tasaisena massana. Sen yli lensi lintuja muutaman kerran. Ei paljon mitään ja samalla kaikki, mitä tarvitsee: todellisuus. Enemmän kuin osaisi koskaan haluta (eikä haluamalla tähän tilaan pääse, eikä käskien, pakottaen: on suostuteltava tai tultava tietyllä tavalla kohdelluksi muiden taholta, jolloin mieli - ainakin oma mieleni - jotenkin tyynnyttää itsensä vastaavaan tilaan). 

Lapsena sukelsin tähän maailmaan tuon tuosta, koska lähelläni oli riittävästi hiljaisuutta ja ajasta ei ollut puutetta. (Olin päivät kotona mummun kanssa ja mummu puuhaili lähinnä omiaan.) Sitten alkoivat koulut, opiskelut, työnteot, jossa äkisti tarvittava määrä hiljaisuutta ja kasvien luona oleilua muuttuivat vaikeasti saavutettavaksi utopiaksi kaikenlaisten työjärjestysten ja meteleiden niellessä ilman, ajan ja tilan. Aina välillä olen karannut sopivissa ja epäsopivissa tiloissa ihmistiheiköstä ja sitten rauhoittunut kotoisaan. Ja aina on pitänyt palata, usein anteeksi pyydellen (etenkin jos on joutunut tappelemaan päästäkseen menemään yksin). Ja jossain vaiheessa sitä eksyi tilasta vuosiksi. Mutta vähitellen samoan enemmän ja enemmän takaisin. On paljon poisopittavaa, mutta jokainen rauhoittumisen sykäys kuljettaa minua lähemmäksi kotia.

Jollain puolitajuisella tasolla taidan ajatella syntyneeni, koska kasvit kuiskivat, että tule. Niinpä tulin. Eksyin. Mutta olen palaamassa, ja kun aikanaan on vuoroni lähteä, olen varma, että kasvit kuiskaavat taas ohjeita: tuonnepäin, kulje rauhassa. Vaikka osaan pelätä kurssiarvosteluiden lukemisia ja kaikkien paitsi aivan muutamien luotettujen ihmisten kohtaamisia, pyörällä ajamista ja hiihtämistä ja kaikkea, missä voi mennä nurin ja satuttaa itsensä, se kaikki ihmismaailmaan kuuluva huoli ja pelko on kuitenkin pienempää kuin nämä hetket, joissa vain lepään maailmassa, kuljen sen kuiskeena, tanssin samaa tanssia kuin puut ja taivaan ylitse lentävä lintu. 

Eksymisestä

Aamutunnin jälkeen olisin periaatteessa valmis liudentumaan takaisin vällyihin, koska onhan marraskuu. Herään kyllä aikaisin - minkä aamuihmisyydelleen voi - mutta tämän pimeä saa aikaan sen, että pienenkin ponnistelun jälkeen olen valmis hyväksymään hetken yöksi, ellei sitten ole kirkas, aurinkoinen päivä. Mutta koira - koira pitää ihmisen järjissään tässäkin valostossa. Koiran on päästävä koirien jutuille, haistelemaan ja tönkimään, kävelemään ja pysähtelemään ja vilkuilemaan kaihoisasti kotia kohti (onhan se jo kuudentoista eikä sekään välittäisi näin kylmistä ilmoista, vaikka kuinka olisi paksu loimi päällä). Use it or lose it, sanon koiralle. Etenkin tuossa elämänvaiheessa se on valitettavan totta, vaikka kaipa jo omassanikin. Siksi on tärkeää raahata niitä painavia multasäkkejä ja sinnitellä läpi pilateksen vatsalihassarjojen, polkea itsensä paikasta toiseen. Eikä sekään välttämättä riitä - on minullakin osani tules-kurjuudesta - mutta ainakin voi olettaa sen olevan voimien säilyttämisen välttämätön ehto. 

(Kaikki asiat eivät ole tietenkään mallia use it or lose it. Kuten kirjoittaminen, koska sisäinen puhe kirjoittaa silloinkin kun ei istu kynä kädessä tai koneella. Tai kuten vastustuskyky, huusivatpa tietyt ihmiset vaikka kuinka tautivelasta, tuosta pelottavasta asiasta, joka tapahtui muutamien viikkojen etäkoulun aikana ja jonka takia osa pitää parempana olla käyttämättä hengityssuojaimia - fokusessa taas minäminäminä. Ylipäänsä, ihmiset, jotka vauhkoavat siitä, miten kaikki suljettiin, ovat selvästi eläneet täällä läpi ihan erilaista pandemiaa kuin allekirjoittanut. Saahan sitä tapahtumista olla erilaisia kokemuksia ja onkin, mutta joskus hieman hätkähtää tällaisista sanallistuksista. Minun kaiken sulkemiseni taitaisi tarkoittaa todellakin sitä, että ovi on lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä hattu - ja ehkä vielä pihalla tankki sotilaineen vahtimassa ettei ms. Veloena karkaa metsään liehumaan puiden kanssa. Ehkä en ole kokenut kaiken sulkemista, koska koiran kanssa asuvana pidin täysin varmana, että koiran kanssa on pakko saada ulkoilla, vaikka mikä ebola riehuisi.) 

Eli olemme metsässä. Välillä seisahdumme, jotta koira saa haistella, kaaputella etutassullaan jotain hajujälkeä enemmän esiin ja tosiaan, tuijotella kovin kaihoisasti kodin suuntaan: ah lämpö, ah sänky... Otan muutamia kuvia, koska on leijunut ihan pienesti ensilunta, ja leijuu edelleen. Tämä ei ole mitään enkelinkyyneliä tai enkelinpaskaa, vaan korkeintaan enkelinhilsettä. (Ja pää sanoo itsekseen: seborrooinen ekseema. Mikäs sen hiljentäisi.) Sitä on tomuttunut vähän kaikkialle mutta maassa se enimmäkseen sulaa. Vain läpipakastuneiden sammalten, sienten ja sensellaisten päälle se pääsee minikinostumaan, minkä seurauksena metsä näyttää siltä kuin joku olisi suihkinut sitä valkealla kiiltosuihkeella, semmoisella jolla joulukasveja joskus suihkitaan ja joka ei suomalaisittain tarkasteltuna näytä oikeastaan lumelta lainkaan, koska meillä lunta on yleensä aika tavalla, ei vain valkeina kantteina ja minikinoksina enkelinhilsettä.

Löydämme tutulta kallionlaen polulta uuden poikkeaman, etenemme. Poikkeama laskeutuu tuttuun laaksoon, mutta en halua sinne, koska siellä on liikaa kaatuneita puita ja konkeloita, jotka voivat mikä hetki hyvänsä romahtaa niskaan (mikä tuo mieleen zeniläisen koanin, kaatuuko puu, jos se tekee sen autiossa metsässä eikä kukaan sitä kuule, toki toisenlaisella twistillä - kaatuuko puu, jos se kaatuu sen ainoan mahdollisen havaitsijan päälle), ja maaperäkin semmoista mutavelliä, että ei kiitos. Niinpä seuraamme vielä pienempää polunuomaa ohi siirtolohkareiden, mäntyjen, puolukoiden, jäkälikköjen, kanervikkojen, ja vähitellen maasto alkaa laskeutua. Hetkinen, mietin. En tiedäkään tätä paikkaa. 

Seisahdumme ja tuijotan laskevaa maastoa edessämme. Kaunis kuusimetsä, ihanat sammalikot, metsän takaa siintävä valoisa lienee pelto? Ja ennen peltoa, paljon tallottu polku? Mutta tässähän pitäisi olla ihan erinäköistä metsää ja sen takana tie? Yritän miettiä, missä kohden metsän tätä laitaa voisi olla peltoa reunana. Ainoa kohta, jonka keksin, on mielessäni aivan toisessa suunnassa, ja kun käyn reittiä läpi muistinvaraisesti, varmistun siitä, että ainakaan sinne me emme voi olla päätyneet. Mutta en tajua kyllä sitäkään, mihin me nyt olemme päätyneet. Ei tämä metsä ole niin suuri ja mehän liikumme täällä päivittäin. Silti näytämme päätyneen johonkin paikkaan, joka on täysin uusi, ja mikä vielä parempaa, miellyttäväkulkuinen. 

Laskeudumme loivaa sammalikkoa kohti tallottua polkua. No, kävellään tätä eteenpäin, jonnekin tämä polku vie, ja epäilemättä saavumme kohta jonnekin paikkaan, jonka taas tunnistan, ja osaan sitten suuntia sieltä kotiin. Katselen ympärilleni tarkasti. Onpa hyvä polku! Tämän lähtökohdan haluan muistaa, koska tätä olisi kiva kulkea toistekin! Ja miten kaunis sammalikko ja kuuset! Miten ihmeessä en ole aiemmin löytänyt tätä? Nyt kyllä painan mieleeni, miten tänne päästään. (Ja mieli riemuitsee, miten mahtavia kävelyitä täällä vielä tehdäänkään.) 

Mikä löytö! Onneksi eksyimme!

Kuljettuani polkua joitain minuutteja tajuan kulkevani itse asiassa aivan tuttua polkua, samaa jota kuljen johonkin suuntaan miltei joka päivä. Olemme vain metsän toisessa reunassa kuin kuvittelin. 

Kyllä, tuolla siintää kännykkämasto huoltorakennuksineen, tuolla ammoinen jätetunturi. (Kaatopaikkavuorta aiotaan jossain vaiheessa maisemoida.) Sen sijaan, että olisimme päätyneet suureen seikkailuun, tallustelemme kohti kotia ja olemme siellä muutamassa minuutissa. Koira kyllä kääntyilee edelleen katselemaan kaihoisasti väärään suuntaan, joten sekin näyttää eksyneen ja pysyvän eksyksissä kauemmin kuin itse pysyn. 

Itse ulkoisessa tapahtumassa ei ole mitään kummallista - jossain vaiheessa pieni polku on mutkitellut sen verran, että olen sekoittanut idän länneksi, eikä nyt tietenkään mistään auringon suunnasta ole apua, kun kaikki on tasaisen hämyistä ja harmaata. Kuljemme kohti etelää kun kuvittelen meidän kulkevan pohjoiseen, ja sen seurauksena en tunnista kotimme takaista metsänreunan peltoa. Tai sammalrinnettä, josta on tullut niin tuttu, etten selvästikään enää katsele sitä niin tarkasti. Tai polkua, jonka miellyttäväkulkuisuutta en ehkä ihan tarpeeksi ole muistanut juhlia sitä kulkiessani. Kummallista on se, miten ajatus eksymisestä valpastaa. Se, miten tuntemattomaksi merkitty maasto äkisti näyttää hyvin houkuttelevalta, miten siitä panee merkille pienet yksityiskohdat. Huomaa, ja iloitsee huomatessaan. 

Mikä tuo mieleen yhden lukemani kusipäisyyden määritelmäyrityksen - kusipää on sellainen joka ei osaa arvostaa hänellä olevia asioita ennen kuin hän ne menettää. Toisin sanoen, ei osaa kuvitella vaihtoehtoista todellisuutta. Ei ymmärrä, ettei itsestäänselvyyksiä ole. 

Jossain mielessä me ihmiset herkästi olemme kusipäitä. Mieli muodostaa oikopolkuja ja havaitakseen on kyettävä pysäyttämään se, ponnistettava läsnäoloon. Eikä siinä meinaa pysyä kaiken aikaa, ja niin tuttu polku ja metsä latistuvat siksi poluksi ja siksi metsäksi, jotka tavallaan muuttuvat näkymättömäksi aisteille, korvautuvat jollain mentaalisella reittikartalla silloinkin, kun metsään menee palautuakseen. Kuten G.H. Mead kirjoittaa, aika harva meistä oikeasti havaitsee esimerkiksi puuyksilöitä. Me havaitsemme ikään kuin oikopolun "puu", jonkin käsitteellistetyn hahmon. Tämän tietää siitä, että jos tyypilliseltä ihmiseltä kysyy, millainen puu hänen ikkunansa luona kasvaa, aika harva osaa oikeasti piirtää luotettavan kuvan tuosta puusta, vaikka sen on nähnyt joka päivä. (Minua kiinnostaisi sellainen koeasetelma, jossa ihmiselle näytettäisiin oikeanlajisten puiden kuvia tausta häivytettynä - yksi niistä olisi oikea pihapuu - ja jossa koeteltaisiin, osaanko ihminen edes passiivisesti tunnistaa joukosta sen oikean puun. Aika moni ei nimittäin osaa piirtää, vaikka saisi katsoa puusta apua ja mallia. Ei puita, ei ihmisiä.) Äkisti tulee mieleen se oivallus, jonka sain parikymppisenä. Kävelin Vuorikatua pitkin, katselin ihmisiä. Yksi ihminen kiinnitti huomioni, hänen käyntinsä miellytti silmää. Vasta sekuntien kuluttua tajusin tarkastelevani senhetkistä asuinkumppaniani. Olin katsellut häntä kuin vierasta ihmistä ja sitten hätkähdin siihen, että mitä tuo minun kanssani tekee, mitä näkee tämmöisessä käsienheiluttelijassa ja ihmettelijässä. Ja tajusin, etten ollut nähnyt, tosissani nähnyt, häntä siitä saakka kun tutustuimme toisiimme. 

Samoin näyttää nyt käyneen metsän kanssa. Efekti saattaa säilyä jonkin aikaa mutta sitten taas lakkaan havaitsemasta.

Ja, tämä on oleellista: en olisi edes huomannut sitä, ellen olisi tullut fyysisesti eksyneeksi. (Ja oikeastaanhan en edes ollut eksyksissä vaan kuvittelin eksyneeni. Vaan kun kuvitelmaansa uskoo, kai se sitten lasketaan oikeasti eksymiseksi? Voin kuvitella tämän vastinparin, jossa kuvittelee tietävänsä missä on, mutta oikeasti onkin aivan toisaalla. Sitä harvemmin käy metsissä mutta ihmissuhteissa tuohon olosuhteeseen on aivan tavattoman helppoa ajautua.) 

Vaikka miten teen töitä läsnä pysyäkseni, eksyn näemmä jonnekin sisäiseen ymmärrykseeni ja tarvitaan ulkoinen eksymyksen tuntu, jotta tuttuuden verho väistyy ympäristön ja minun välistä. Ja mietin, outoa kyllä, että ehkä tuttuuden verho onkin jollakin tavalla tietämättömyyden verho, jos tiedolla ajatellaan havaintotietoa. 

Kun verho raottuu, pääsee hetkeksi maailmaan, joka puhuttelee aivan toisella tasolla. 

(Koira sen sijaan, se näyttää immuunilta tuttuuden turruttavalle vaikutukselle. Jokainen kohtaaminen on puhdasta riemua.)

Ja tietysti, jos olisin joku toinen, en ehkä miettisi tätä, mutta nyt mietin: Mitä tällä on tekemistä autonomisen hermoston kanssa? Selvähän se, että eksyessä valpastuu. Ei se ole ikäväksi koettua stressiä, paniikkia tai pelkoa, vaan sen tyyppistä valppautta, josta Donna Farhi on kirjoittanut terveenä sympaattisena aktivaationa, rauhallisena valppautena. Ehkä sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi terästäytymiseksi? Tähän hetkeen ja näihin havaintoihin ankkuroitumiseksi? Esteettinen kokemus on sympaattinen, ei parasympaattinen kokemus, opin taannoin Jutta Aallon kurssilla. Kiihdyin kuulemastani niin että liki leijuin kotimatkan ajan. (Tämä oli ennen pandemiaa, tuntuu että vasta eilen.) 

Ehkä sekin on suojamekanismi, että mieli verhoilee tuttuudella ja käsitteellisillä viitoilla ympäristön, jossa liikkuu toistuvasti? Tai ainakin tietyn tyyppisen mielen suojamekanismi? Tarkoitan tätä: ei ainakaan minun tapauksessani ole mitään pulmia saada sympaattista aktivaatiota. Sitä on tarjolla ihan jatkuvasti. Pulma on pikemminkin se, miten rentouttaa leukaperät, rintakehä, osata nukkua riittävän pitkään. (Marraskuu on herkkua tässä mielessä: päiväunet aivan eri tavalla mahdolliset kuin muissa kohdin vuotta.) Ehkä mieli koettaa edes hieman hidastaa kierroksia tuttuuden silmälapuilla?

Ja sitäkin mietin kun samoan polkua ohi kännykkämaston huoltorakennuksen, että samaa eksymistä tapahtuu ajattelussa tuon tuosta. Että seuraa jotain kiintoisia johtolankoja, päätyy jonnekin ja lähestyy tuttua seutua, tuttuja teemoja vahingossa vähän toisesta suunnasta - tai jopa samasta suunnasta mutta sitä tiedostamatta, koska johdattelu on tapahtunut eri sanoin - ja äkisti tajuaa, että hei, tästäpä tiedänkin jotain, mutta että tosiaan, nämä asiat ehkä liittyvät toisiinsa näin ja näin. Ja hetken se kohta ikään kuin hohtaa merkityksellisyyttä, mutta kauan se ei käsitysten maastossakaan kestä, ja polusta tulee taas se jatkuvasti kuljettu uoma, ei jokin tämä tässä. 

Havaitsen, että suhtaudun epäuskoisella tyrmistyksellä kulttuurimme fraasiin "olla eksyksissä" ja sen kielteiseen arvotukseen. 

Outra vez

Katsoin uudestaan Olemisen sietämättömän keveyden elokuvana. Tilasin lähikirjastoon myös Kunderan kirjan, koska matkustan ehkä ensi viikolla Tsekkeihin ensimmäistä kertaa elämässäni. No, voi kyllä olla myös, etten matkusta. Toissapäivänä nousi kuume ja tällä hetkellä pälyilen levottomasti ympärilleni ja koetan anturoida sisäisiä tuntojani saadakseni selville, onko tämä jotain lääkäriä vaativaa. Todennäköisesti ei, luultavasti kysessä on vain flunssa, jonka olen napannut ohimennen vastustuskyky antibiootin jäljiltä sotkuisena, emotionaalisesti sekavana ja puolentoista viikon töissäolorasituksen jäljiltä. Toimistotyö on ihan hemmetin raskasta, jos parantumisaikataulu on kesken eikä ole pystynyt käymään liikkumassa. Niskaan ja selkään sattuu, päätä särkee. Yskinyt en ole enää yli viikkoon, kuume hävisi jo kesäkuun ensimmäisinä päivinä ja hengityslaajuus on kasvanut tasaisesti, joten keuhkokuume tuntuu kyllä väistyneen. Ehdin jopa kaksi päivää tuntea itseni niin terveeksi, että uskaltauduin aerialjoogaan ja pilatekseen. Sitten kuume nousi. Tämä tässä nyt tuntuu ihan tavalliselta flunssalta. Kuume ei ole kiipeillyt sellaisiin lukemiin, joka vihjaisi mistään vakavasta, vaan keikkuu ärsyttävästi juuri ja juuri kuumerajan yläpuolella tempoilematta mihinkään suuntaan, eikä olo ole lainkaan niin sairas kuin kuukausi sitten pappia kyydissä. (Tai ensimmäisinä päivinä töissä, jolloin kuitenkin takana oli miltei puolitoista kuumeetonta viikkoa - keuhkokuume on aika iso pieti.)

Kuumeesta ja matkatietämättömyydestä huolimatta katsoin kuitenkin tuon elokuvan ihan vain katsellakseni Prahaa. Elokuva on muutenkin kiinnostava, koska olen nähnyt sen niin monta kertaa ja monessa elämänvaiheessa. Ja: se on herättänyt niin voimakkaita emotionaalisia reaktioita, että pääsen sitä kautta käsiksi johonkin, mitä on tapahtunut viime vuosina. Johonkin hyvin vaikeasti sanallistettavaan ja ritualistiseen ajatteluun, johon olen törmännyt sekä muissa että itsessäni, sellaisissa kohdin, joissa en siihen odottanut törmääväni.

Nuorempana inhosin yli kaiken elokuvan typerää, itkuporsasmaista Terezaa. Inhoni ei jotenkin silloin lainkaan epäilyttänyt tai kiinnittänyt huomiotani. Mitä inhottavaa nimittäin on siinä, että joku jännittää vieraitten ihmisten intiimiä kosketusta ja haluaa olla vain sellaisen lähellä, jonka kanssa hänellä on hyvä olla? Mitä väärää siinä on, että seuraa tuntemuksiaan sellaisessa asiassa? Ei, nuorempana ajattelin, että se oli väärää ja kamalaa. Terezan olisi pitänyt koulia itseään, osoittaa edes hieman sisukkuutta ja neuvokkuutta. Nyt kun katson elokuvaa, näen hänen tekevän monta hyvin, hyvin rohkeaa tekoa - hän esimerkiksi tunnustaa, ettei kestä tiettyä olosuhdetta ja lähtee sen takia menemään: muttei salaa, yön pimeydessä (kuten aiemmin elokuvassa täysin kritiikittömästi ihannoimani Sabina, jonka nuorempana ajattelin todella elävän - ja joka nyt näyttää minusta toimivan aika kovalla tavalla toisia kohtaan, aika itsekkäästi) vaan yrittäen minimoida toisen loukkaamisen, olkoonkin, että hänen on silloin oltava itsensä aivan paljaana. Ehkä juuri tuo tarvitsevuuden ja kaipuun mitta oli aivan liikaa itselleni nuorempana ja halusin siksi lukea sen heikkoudeksi sen sijaan että olisin tunnustanut, miten paljon rohkeutta sellaisen ääneen sanominen vaatii. Ehkä se muistutti liikaa siitä, miten vaikeaa oli muuttaa kotoa pois. (Sitä en olisi ikinä suostunut tunnustamaan siinä iässä! Itse asiassa olen purkanut tätä tosissani vasta viime talven aikana.) Miten monena iltana uudessa vain itseni kodissa olin niin yksin, etten osannut kuin itkeä ja painautua seinää vasten unta saadakseni. Miten pian opin, että jos ei syö moneen tuntiin ja sitten syö isosti ennen nukkumaanmenoa, pökertyy puoliuneen silkasta vatsan täyteydestä. Se, mitä ei osaa saadellä ajatuksin, on usein säädeltävissä kehon kautta. (Muutama tuttavani masturboi vastaavassa ahdistuksessa itsensä rennoksi ja pääsee siitä uneen, mutta itsestäni se on aina tuntunut aivan riipaisevan yksinäiseltä puuhalta - ja tuntuu edelleen. Ehkä mielikuvituksessani on jotain vikaa? En osaa kuvitella tarpeeksi hyvin sitä lämpöä ja läsnäoloa, jonka voi kokea toisen vierellä?)

On jotenkin tyydyttävää oppia vanhetessaan lukemaan tarkemmin vivahteita. Nyt, kun katselin elokuvaa, en osannut inhota tai halveksua enää yhtään elokuvan hahmoista. (En ainakaan spontaanisti. Ehkä, jos yrittäisi - mutta miksi yrittää sellaista?) Osasin lukea paremmin heihin kaikkiin rohkeutta ja pelkuruutta, vahvuuksia ja heikkouksia. Osasin lukea paremmin heidän välisen kommunikaationsa jännitteitä - ihmissuhteet ovat vaikeita!

Elokuvan jälkeen olin aivan uupunut kaikesta näkemästäni, vaikka palastelimmekin elokuvan kolmeen osaan. Vompsu on täällä kanssani, hänen piti mennä äitinä luo juhannukseksi, mutta sitten sairastuin ja kun tuosta keuhkokuumeesta on kuitenkin aika vähän aikaa, pitää pysyä vähän tavanomaista valppaampana tämän kuumeilun kanssa. On ihanaa, että Vompsu on täällä, koska kuumeessa mieliala heittelee ja säätelytaidot ovat menneet viemäristä alas. Tosin tietysti mietin taas kerran, onko sairaudessa ylipäänsä kyse jostain kytkystä emotionaaliseen levottomuuteen, joka ympäröi matkaa kuin ukkospilvi. Ja opintojen lopun häämöttämistä. (Olen sairastunut jokaisen opiskeluni loppusuoralla vakavammin. Sekin pistää miettimään. Ymmärrän, että on ihmisiä, jotka osaavat valmistua sairastumatta, mutta minulta se ei näytä onnistuvan.)

Matka on kuitenkin ehkä isompi ja myrskyisempi pilvi. Olen lähiviikkoina kysynyt itseltäni vakavasti monet kerrat, mitä oikein mietin, kun sovin lähteväni matkalle ihmisen kanssa, jota kyllä rakastan, mutta joka ei pysty vastaamaan siihen. Mitä tämä höpötys oikein on, että matkustamme kavereina vaan? En käyttäydy näin neurottisesti jonkun kaverin kanssa matkalle lähtiessäni. Miksi kuvittelen, että vaikka muilla on vaikeaa eksiensä kanssa ja he ottavat näihin etäisyyttä, minua ei koskisi vastaava vaikeus, jos vain päätän opetella olemaan siitä välittämättä? Miksi haluan kuvitella, että vaikka muut reagoivat voimakkaasti siihen, ettei heidän rakkauteensa vastata tavalla, joka kohentaa heidän hyvinvointiaan, minä jotenkin säilyisin ehjänä siinä? Mutta kun en halua menettää hyvää ystävää! Taatusti kestän! Mikä minä, kysyy huvittunut ääni sivusta. Jos et usko minään, minkä puolesta pelkäät? Ehkä - ehkä jos pystynkin rakastamaan edelleen - mikä tarkoittaa suunnilleen samaa kuin että on osaa sitä pysäyttääkään - niin en pysty pitämään tätä elämääni kehoa koossa siinä emotionaalisessa stressissä, vaikka mieli tietysti lirkuttaakin kaikkea keventävää ja esittää, että on vain tahdottava, ryhdistäydyttävä, päästettävä irti ja niin edelleen. Ehkä jatkuva emotionaalinen stressi on sama kuin avaisi oven ja kutsuisi joka ikisen kehoon halukkaasti kiinnittyvän ökkömönkiäisen kylään? En tiedä, tämä on vain arvailua. Joka tapauksessa, matka ei huolestuttaisi samalla tavalla, jos olisin terve. Mutta on ihan selvää, etten ole. Nyt on kuumetta, ja vaikka se laskisi ja pääsisin matkalle, olisin samassa yliväsyneessä, helposti hengästyvässä tilassa kuin ennen kuumeen nousemistakin. Keuhkokuumeesta toivutaan pitkään. Tätä en tietenkään tiennyt silloin, varasimme matkan. En ottanut huomioon, että saatan olla tilassa, jossa emootioiden säätely vaikeutuu huomattavasti. Ja sairaus on tunnetusti sellainen tila. Hurisen turboteholla. Se ei ole hyvä asia koska Faunin on helpointa olla kanssani silloin kun olen tarkasti ja ajantasaisesti säädelty.

Jos minua pelottaa matkalle lähtö, kyllä lähtemättömyyskin pelottaa. (Loistavaa, kaikki pelottaa.) Olen nähnyt niin monta kertaa, miten siinäkään ei ole oikeastaan sellaista vaihtoehtoa, johon osaisin suhtautua rennosti. (Entäs sitten? Niin, entäs sitten? Opettelemassahan täällä ollaan!) Jos Fauni korvaa minut jollakulla toisella, en lainkaan hämmästyisi. Se tuntuisi pahalta mutta siihen pahaan tuntuun olen jo tottunut. Olen jo oppinut sen, että hänelle matkustaminen on tärkeämpää kuin läheisyys jollain tietyllä hetkellä, jopa sellaisissa ihmissuhteen vaiheissa, joissa läheisyys voi olla aika tiivistä (nyt korvaaminen on tietysti helppo ymmärtää, tavallaan, vaikka tuntuu ihan yhtä vaikealta muuten kuin epistunteen osalta). Hän toimii ulkoisesti tarkastellen tässä täsmälleen samalla tavalla kuin itse toimin lapsena ja nuorempana. (Voi vanhempiani. Heillä on ollut kova koulu kanssani.) Todennäköisesti täysin eri tausta-ajatuksista, tietysti, mutta silti. Faunilta olen oppinut, että olen korvattavissa helposti ja että jos hänellä on hauskempaa tekemistä, saan etsiä sosiaalisen tuen toisaalta. Se on tärkeä oppi, joskin siinä on ollut aika tavalla nieleksimistä. Mutta yhtäkaikkisesti se on tärkeää tiedostaa, ettei polta itseään loppuun. Tietysti olen kaiken aikaa tiennyt, että kaikki ovat korvattavissa ja ettei kukaan pysty tukemaan toista kaikessa tämän kokemassa. Mutta on eri asia ajatella korvattavuutta teoreettisella tasolla ja joutua korvaamisen kohteeksi. Konkretia kirpaisee napakammin. Se on usein saanut aikaan myös sen, että muualta tuen hakemisen sijaan olenkin kääntynyt sisäänpäin enkä ole osannut enää mennä mihinkään kenenkään kanssa. En oikein tiedä, miksi niin on käynyt. Varmasti tämä on vain jokin kausi, joka menee ohitse.

Mutta ei sekään tuntuisi hyvältä, jos Fauni ei lähde mihinkään. Tuntuu pahalta tuottaa toiselle pettymys. Vaikka Fauni väittääkin, ettei hän ehkä yksin jaksaisi mennä ja ettei se ole niin tärkeää. Siitä tulee sellainen epäilys, että onko matkan tarkoitus sitten ollut jokin hyväntekeväisyys höyrähtänyttä eksää kohtaan: koska minulle semmoinen voi olla tärkeää ja Fauni tietää, kuinka reunalla olen, ja on arvellut, että ehkä siten jaksan paremmin, ja niinpä hän on päättänyt suostua mukaan, vaikka itse matka ei kiinnosta häntä paljon lainkaan. En tiedä. En ymmärrä Faunin logiikkaa tippaakaan.

Tätä juuri tarkoitan kirjoittaessani, etten käyttäydy kuten ystävän kanssa matkalle lähtiessäni. Ystävien kesken on turvallisempaa, kohtuullisempaa. Tapahtumainkulku on helpompi hyväksyä tuosta noin vain. Szymborska on kirjoitanut tästä hienon runon. (Kannattaa etsiä tuo käsiinsä suomeksi, se kuulostaa huomattavasti paremmalta suomeksi.) Rakkaussuhteissa saa totisesti ponnistella, jotta ystävälliset kvaliteetit säilyisivät, puolin ja toisin. Vai voiko ystävyyssuhdetta koskaan painaa sellainen seikka kuin että ei ole tullut kutsutuksi ystävän vanhempien luokse? Että ystävä kiemurtaa kätensä irti, jos siihen tarttuu? Että ystävä vain jättää tulematta sovittuun paikkaan eikä edes ilmoita siitä etukäteen? Siinä on jotain erilaista. Kammottava seksuaalivoima, sanoisi Kalifornian-nainen. Typerä kundaliinikäärme, joka luikertelee päättelyyn ja tekee siitä huttua, ellei pistä kaikkia voimiaan seinän tuijottamiseen, hengittämiseen ja myötätunnon etsimiseen. Kundaliinikäärme, joka myrkyttää kehon, jos sitä ei ole alusta saakka ravittu puhtaalla ravinnolla, päihtettömyydellä ja pyyteettömällä rakkaudella. Ja kenen kehoa on?

Ei minun kehoani ainakaan.

Joten istun vällyjen alla ja mittaan kuumetta ja teen töitä sen kanssa, että päästän irti kaikesta muusta kuin tästä tässä. Tästä miten kylkiluut liikkuvat, kun hengitän. Sisään, ulos. Tästä, miten lähellä on kaksi armollista kiharakarvaista olentoa, jotka ovat tässä. Jotka odottavat. Kerran toisensa jälkeen palautan itseni tähän tässä. Vielä kerran -

silloin kun on sairaana ja mieliala heittelee ja huolet kasautuvat uhkaaviksi pilvitorneiksi, on tärkeää, että joku muukin on tässä. Se auttaa säätelemään yksinäisyyden tuntua, tuntua siitä, että räpiköi kylmässä, riistävässä virrassa, pelkoina häilähtelevää valikoivaa muistia, sanojen kolkkoutta. On lämmin käsivarsi, jolle voi laskea sormet varovasti, tai takkuinen turkki, voi tuntea sen, konkreettisesti, hengittää ja tuntea puristuksen kurkusta häviävän hitaasti. Se tulee uudelleen, tietysti, kuume on sellaista, mutta kerta toisensa jälkeen voi kurkistaa ajatuksiin, panna ne merkille, kohottaa niille kulmakarvaansa tai itkeä vähän ja sitten palata. Polvet koukussa, tyyny korvan alla.

Luin joitain viikkoja sitten Joyce Carol Oatesin Blondin ja itkin silmäni pihalle yhtään välittämättä siitä, mitä se parantumiselle tekisi. Että joku osaakin kirjoittaa niin selvästi esiin sen, miten epävarmaksi ihminen voi käydä, miten hauraaksi. Miten päihdyttävää toisen läsnäolo on ja miten pahalta tuntuu, kun välitön yhteys möykkyyntyy. Miten pelottavia kohtaamiset saattavat olla, ja miten helppoa on ripustautua toiseen ihmiseen ja miten hänestä irtirepeytymisensä jäljiltä jäävät arvet polttelevat pitkään: siinä jää kieli- ja mielipuoleksi pitkään vaikka keho taipuukin nopeasti selibaattiin ja menettää kiinnostuksensa kaikkea seksuaaliväritteistä kohtaan välittömien tuttujen ärsykkeiden puutteessa. Miten joskus on suojautunut pukeutumalla rooliasuun. (Liian monta kertaa.) (Ja sitten kun yrittää selvitä ilman roolia, saa vahvistuksen, että ehkä se roolin vetäminen sittenkin olisi toivotumpaa, koska ehkä kukaan ei kestä tätä epävarmuutta raakana - paitsi itse, koska sille ei ole vaihtoehtoa, tai tietysti on, mutta sen vaihtoehdon on päättänyt jättää käyttämättä.) Koska tietää, että jos käyttäytyy näin, näin ja näin, saa rakkautta. Ja että on asioita, joita ei saisi sanoa eikä kirjoittaa eikä toisten mielestä ehkä ajatellakaan, ja silti ne ajatukset saattavat lipua läpi kun kävelee töihin ja hymähtelee isoiksi käyneitä vaativia poikasiaan pakoileville mustarastasemoille puistoissa tai kun sulkee avokonttorissa silmät hetkeksi jottei niihin kaiken aikaa sattuisi valtavien kattovalaisimien räikeys. Tai kun on kuume ja mieli laukkaa tavallistakin kääntyilevämmin.

En tiedä, miksi minun on toisinaan saatava tuntea itseni heikoksi ja epävarmaksi ja haavoittuvaksi. Tuo on huonosti ilmaistu. Ei, kyse ei ole minästä, ellei sitten minästä maailman rajana. Koko maailma tuntuu epävarmalta ja lepattavalta. Ja tuntuu tärkeältä, että sen saa kokea sellaisena. Ehkä siksi, ettei minulla ollut lapsena sellaiselle kokemukselle tilaa, ei ainakaan niin usein kuin todella itseni ja koko maailman sellaiseksi tunsin. Sitä piti piilottaa vuosikausia. (Huonosti, useimmiten jotenkin noloin tavoin epäonnistuen.) Ehkä olen vain kyllästynyt piilottamaan kaiken sen itkuisen hädän ja maailman romuluisen tempoilevuuden? Ehkä nyt on se kohta, jossa voin itkeä sen ulos?

Jaa-a. Voi kyllä olla, että tarvitsisin vähän hauskempia virikkeitä parantuakseni asap.

Ei auta kuin yrittää vielä kerran, nyt uuden kirjan kanssa. Kirjat ovat turvallisempia kuin unet, joita näen.

Läpi

Haa, nyt kaikki näytöt on suoritettu. Istun yrittäjyysnäytön arviointikeskustelun maanantaina ja tänään sitten käytännön hieronnan näytön, viimeisen näistä. Jokin tässä kaikessa tuntuu kummalliselta. Se, etten jännitä, ehkä. Vaikeudet kipujen kanssa ovat saaneet aikaan sen, etten jaksa oikein piitata siitä, mitä minusta ajatellaan. Piittaan vain siitä, että jaksan raahautua välttämättöminä päivinä kouluun, sinnitellä näyttöä läpi ja että sen on riitettävä.

Ja riittäähän se. Arvioijat eivät oikein keksi mitään kritisoitavaa, koska itsearvioinnissa listaan jo ziljoona kehittämiskohtaa alkaen anatomian paremmin hahmottamisesta (minusta on aivan riittämätöntä, että me olemme opiskelleet vain luut ja lihakset, mekaniikan ymmärtämikseksi tarvitaan ehdottomasti jo alkajaisiksi myös ligamentit ja fasciat, vaikka sitten toteankin, että osalle hierojista lihakset ja luutkin tuntuvat olevan liikaa, vaikken kyllä ponnisteluistani huolimatta mitenkään ymmärrä, miten he voivat kokea työn mielekkäänä, jos vain vaivaavat nimeämättömiä lihaksia tietämättä, mikä niiden funktio on ja millä tavoin tuo funktio voi sojottaa pieleen) ja päättyen parafangosaven roiskuttamatta laskemiseen. Heistä on jotenkin kauhean hauskaa, että janoan tietoa ja pidän suorastaan epäeettisenä apua hakevien ihmisten hoitamista ilman uteliaisuutta juuri tähän kehoon ja mieleen ja niiden suhteeseen kussakin ainutkertaisessa tilanteessa.

Äkkiä tosiaan eteeni nostetaan paperi, johon kuittaan suorittaneeni hyväksytysti kaikki neljä näyttöä. Vielä kaksi viikkoa sitten en tiennyt, voisiko tämä kaikki tapahtua näin ja nyt. En oikeastaan tunne edes helpotusta, jonkinlaista kummaa turtuutta vain. En osaa suhtautua oikein mitenkään siihen, miten myönteistä palautetta saan hierontaotteistani ja vuorovaikutustaidoistani. (Ehkä se johtuu siitä, etten oikein osaa kuvitella itseäni ammattimaiseksi, ammattilaiseksi. Ehkä se on hyväkin, ehkä juuri se pitää hyvällä mielen ja nälkäisenä?) Huomaan ujostelevani, kun opettaja, jota muut pitävät hirveän ankarana, sanoo uskovansa, että minulla riittää kyllä ihan juuri niin paljon asiakkaita kuin itse vain haluan ottaa vastaan, näillä näpeillä ja tällä päällä. Ehkä he ovat erehtyneet siitä, kuka tässä istuu? Mutta samalla tietysti tiedän, että onhan siinä jotakin perää. Olen vasta hurjan alussa, mutta sentään hahmotan sen seikan, etten tiedä ollenkaan riittävästi. Ja olenhan miettinyt tätä kauan ja ollut tästä varma ja jopa hammasta purren raahautunut kesken kipuja kouluun, koska olen halunnut sitä niin kovasti, halunnut oppia ja opiskella, koettanut imeä tätä kaikkea sisääni, jotta - jotta mitä? En oikeastaan tiedä. Mutta tiedän kyllä, että en osaa tehdä tätäkään työtä mekaanisesti tai ulkokohtaisesti tai rahankiilto silmissä. Tulen sellaisesta sairaaksi. Minun on tehtävä asiat niin, että imeydyn niihin ja rakastan niitä.

Joskus minua on hämmentänyt hetken verran se, miten joku opiskelutovereistani puhuu hieromisesta siten kuin ei rakastaisi sitä tai kuin ei jaksaisi olla siitä kiinnostunut. Mutta olen ajatellut ymmärtäneeni ja kuulleeni jotenkin väärin. Mutta ehkä niinkin voi olla. En tiedä. Opettajat väittävät joka tapauksessa, että moni hierojan tutkinnon tehnyt suhtautuu hieromiseen mekaanisesti, jotenkin velvollisuudenomaisesti, ja että heistä ei tule lopulta koskaan hierojia, koska asiakkaat kyllä aistivat aika pian, jos heitä veivataan mekaanisesti sen sijaan, että heidän kehoaan tosiaan kuunneltaisiin keskittyneesti ja sen omaa kieltä puhuttaisiin. Itse asiassa toinen näyttöä vastaan ottavista opettajista sanoo jopa niin, että jotkut opiskelijat ovat kouluun tullessaan valmiita tähän työhön ja toiset eivät, eivätkä ehkä koskaan tulekaan valmiiksi. Että oikeastaan hierontaa voi opettaa hyvin vähän. Voi ehkä näyttää muutaman tekniikan, siinä kaikki.

Jotenkin se kuulostaa tutulta. Ajattelen heti naisia keramiikkatunnilla, jossa kävin vuosikaudet. Jotkut osasivat veistää savea oikeastaan jo ennen opetusta ja toiset eivät oppineet vuosien työstä huolimatta.

Koulua on vielä kaksi viikkoa. Erikoishierontoja, opinnäytetöiden esittelyä, hemmotteluhierontoja. Puukoniskumainen kipu on toistaiseksi pysytellyt poissa, vaikka lantion alueen lihakset ovatkin vielä pitkän, pitkän kipujakson jäljiltä jäykät ja kivistävät.

Minusta tuntuu, ettei pääni oikein pysy näissä tapahtumissa mukana.