Katse kesään

Vuodenkierto etenee. En ole ehkä muistanut tänne sitä kirjoittaa, mutta muutimme tosiaan pois Helsingistä, isona syynä korona ja ihmisten holtittomuus taudin kanssa, oletus, että tämä saattaa kestää vielä vuosia, ehkä jopa loppuelämän ajan jossain muodossaan, ja toisena syynä jo pidempään jatkunut halu asua maalla. (Alle kolmikymppisenä yritin sitä kovemmin, sitten jotenkin lamaannuin ja koetin sopeutua kaupunkiin seuraavat viitisentoista vuotta. Mutta kun tilaisuus tarjoutui ja pandemia vähän tuuppasi vauhtia -  a vot!) En tiedä, pitäisikö kukaan muu kuin helsinkiläinen tätä "maaseutuna". Mutta valitsimme talon kahdella kriteerillä - sen piti olla aivan asutuksen rajalla, metsien ja peltojen ääressä, mutta kuitenkin joukkoliikenteellä kuljettavissa, ja sitten energiatehokas. Saimme talon energialuokkaa B. Se on aika hämmentävää. Saimme myös lähimetsät valtavine kuusineen, sammalikkoineen, suppilovahveroineen, ja pellot. Pellot, joista en vielä tiedä, mitä niillä viljellään kesäisin, koska tosiaan, näimme talon vasta kun pellot oli jo syyskynnetty. Mutta siis - takapihaltamme alkaa metsä, ja sen takana on ihan vaan maaseutua.

Meillä on nyt paitsi talo chilihuoneineen (kattoikkuna!) myös isohko piha. Siinä kasvaa iso hapankirsikka, kolme omenaa ja kaksi päärynää sekä yksi rypäle ja epämääräisiä marjapensaita. Koska edellinen asukas ei ole ollut pihaihmisiä, en tiedä lajikkeista mitään. Mutta sen tiedän, että pihan pohja on savea. Ja että tiedän, kiitos palstaviljelyn, miten savimaasta tehdään mustaa multaa. Toisin sanoin: minulla on projekti. Semmoinen parinkymmenen vuoden projekti. Se mittakaava tuntuukin oikein mukavalta!

Onneksi viime kesä osoitti, että käteni kestää kuin kestääkin viljelemistä. 

Nyt ei ole kiire mihinkään, paitsi ehkä kesään. 

Olin tilannut jo aiemmin siemeniä, ja ajattelin, että näillä nyt mennään. Sitten kävi ilmi, että vanha blogituttu on samassa tilanteessa - muuttamassa maalle ja kasvihulluuden viemä. No, mehän nyt sitten vaihtelemme siemeniä. Äkkiä tomaattien määrä on vähintään tuplaantunut ja kaikkea eksoottista on tulossa. (Kapris!) Ja ensimmäiset kylvöchilit ovat jo sirkkalehdillä vesiviljelyjärjestelmässä. Viime kesän chileistä iso osa kuoli syksyllä tai muutossa, mutta moni on myös talvehtimassa kattoikkunan alla aivan tyytyväisen oloisena. Toisvuotiset - jos he selviävät kesään - tekevät yleensä isomman sadon. Ja viime kesän kuivattua chiliäkin on vielä vaikka millä mitalla! Viime kesänä minulla oli pellolla kymmenkunta tomaattia ja pihassa kaksitoista. Söimme niitä omia tomaatteja aina marraskuun puoliväliin saakka joutumatta turvautumaan kaupan tomaatteihin enää heinäkuun lopun jälkeen. Omavaraisuutta se on pienikin omavaraisuus! Ja edelleen, pakkasessa on useita rasioita tulista salsaa, jota keitin paahdetuista tomatilloista, chileistä ja korianterista. Rasia kerrallaan voi syödä kesää ja muistoja siitä meksikolaisesta ravintolasta, jonka buffetissa söin usein Lontoossa au pairina ollessa, ja joka sittemmin poltettiin niin että ystävä, joka oli menossa sinne syömään, kohtasi vain hiiltyneen luolan. Silloin en osannut vielä haaveillakaan, että jokin päivä viljelen itse salsan ainekset. 

Synkeys väistyy vähitellen, ehkä. Pandemiassa on vaikeaa olla ajattelematta niitä, joilla on vaikeaa ja hätä. Itse olen voinut paremmin kuin ilman pandemiaa, varmasti ihan johtuen siitä, että töitä on voinut tehdä etänä ja olen asunut syrjemmässä jo edellisessäkin kodissa. (Tämä on jo aivan paratiisimaista, ja silti junapysäkille kävelee alle puoli tuntia, pyörällä toki vielä nopeammin.) Ja marraskuussa ja joulukuussa nyt vaan on marraskuu ja joulukuu. Tässä kohdin vuotta on kyllä aika hämmentävää muuttaa. Talossa hämmästelen, miten vähän valoa täällä on. No, kaikkialla on nyt vähän valoa. Pitää jaksaa odottaa kevättä!

Pihalla on kiva työnnellä kolalla lunta ja miettiä, minkähänlaiseksi se muovautuu. Vompsu ennusti, että parin vuoden päästä ei ole enää neliösenttiäkään nurmikkoa, jota pitäisi leikata. Näin saattaa käydä. En ole ruohoaavikkoihmisiä. Haaveilen magnoliasta, rusokirsikasta, makeapihlajasta, saskatoonista... tryffeliympätystä tammesta... pari marjasinikuusamaa muutimmekin mukaan, kaivoimme ne Malminkartanon peltopalstasta ylös ja lastasimme muuttoautoon. Meillä oli kolme muuttokuormaa, josta ensimmäinen, pakettiautollinen, oli pelkkiä kasveja ja kasvatusasioita. 

On vaikeaa uskoa, että on vasta tammikuu. Vielä monta kuukautta lunta. Ja taimia, ei vain lunta. Ja lasikuisti, jonka logiikkaa pitää opetella. Se tuntuu kylmyvän enemmän kuin lasitettu parveke kerrostalon kyljessä. Mutta jossain vaiheessa tulee kevätaurinko (ja suunnittelen pöhistimen asentamista). Tulossa on kolmen erilaisen melonin siemeniä - kahta ystävältä, yhdet tilasin itse. Ehkä kuistille pääsee kolme meloniruukkua, ja terassille vielä lisää? 

Ensi kesänä pitää rakentaa salaojat talon ympärille, katsastaa kasvihuoneen paikka, ehkä tehdä sen pohjatyötkin. Ehkä salaojittaa myös polunpohja. Rakentaa isot kompostit. Tilata biohiiltä, hampputilpettä, betaviiniköynnöstä, Madame Plantier. (Olen aina haaveillut Madame Plantier -ruususta. Nyt voin toteuttaa viimein haaveeni.) 

Ihanaa, että pimein on selätetty ja edetään kesää kohti. Se tarkoittaa, että olemiselle on uusia kiinnekohtia. Paitsi työ ja pandemia, on animistinen kasvimaailma. Se ilahduttaa minua edelleen kaikista eniten. Edelleen minun on vaikeaa ymmärtää ihmisiä ja välillä eläimiäkin. Mutta kasvit. Niiden kanssa tunnen eläväni, voivani hyvin, liikuttuvani. Ties mihin elämä vielä kuljettaa. 

Muuton jälkeen

Uskomaton väsymys kiskaisee värit maailmasta. Hetkeksi ne palaavat Piin elämä -elokuvan myötä. Mutta vain hetkeksi.

Jos en olisi juuri muuttanut, menisin lääkäriin. Mutta mitä sitä nyt. Tämä menee ohitse. Opin tähän.

Täällä on netti vain harvoin, silloin kun eräs matkapuhelin on täällä. Matkapuhelin ei kuulu minulle joten se sijaitsee lähelläni vain silloin kun olisi tilaisuus myös vuorovaikuttaa. Aika usein, useimmiten, vuorovaikutan. Tai luen sähköposteja ja vastaan niihin. Tietysti voisin mennä tietokonekeskukseenkin, mutten ole jaksanut.

Olen sen sijaan maannut sängyllä ja lukenut Saramagon kirjaa Ricardo Reisin viimeinen vuosi ja huomannut, kuinka kirja manipuloi ajatuksiani toisista ihmisistä, niistä jotka kävelevät ja puhuvat sen ulkopuolella. Kysyn, ajattelevatko he Ricardon tavoin. Jos he ajattelevat samalla tavalla lupauksista, ajattelevatko he samalla tavalla myös naisista?

Hiljaa, sanon itselleni. Tuo on väsynyttä.

Ajatus vaivaa, vaikka sille näyttäisikin nyrpeää naamaa.

Kaivaudun hitaasti ylös syksystä ja pimenevästä. Huomaan, miten olen pelännyt. Miten olen syönyt pelkoa hallitakseni. Miten väsyneeksi se on tehnyt. Miten olen vähän kerrassaan lyhentänyt liikuntatuokioitani niin että vaikka olen käynyt viikossa yhtä monta kertaa, olen liikkunut aiemmasta määrästä vain puolet. Koska en ole jaksanut tai ei ole ollut aikaa, on ollut tärkeämpiä asioita ja niin edelleen.

Yllätyn edelleen siitä, että joku minut tapaava ihminen voi ajatella, että voisin työllistyä ja olla hyödyksi siinä paikassa, joka tajuaa napata minut. Hyödyksi miten ja kenelle, huomaan kysyväni itsekseni. Ihmisille kenties hyödyksi, mutta että instituution ja rakenteiden ja perinteiden kannalta, tuskinpa. Tavoitteiden kannalta, tuskinpa, jos puhutaan tavoitteista, jotka on asetettu ennalta.

Yritän keskustella Faunin kanssa, mutta hän tuskastuu siihen, että takerrun tarkasti hänen sanoihinsa yrittäessäni ymmärtää. En kysy, mihin minun sitten pitäisi takertua, ellei siihen, mitä hän sanoo, kun kerran puhumme juuri asioista, joita on vaikeaa päätellä käyttäytymistä tarkkaillen. Huomaan puolustavani sanallistamista siitäkin huolimatta etten pidä mitään sanallistusta lopullisena kiteytyksenä vaan ainoastaan askelmana johonkin muuhun.

Niin, olen tuntenut upottavaa, peittelevää väsymystä, kadonnut sen keskelle.

Mutta olen tulossa täältä pois. Vähitellen, kirjain kirjaimelta, kirja kirjalta, elokuva elokuvalta. Kahtena päivänä peräkkäin paistoi aurinkokin. Silloin saattoi melkein ajatella olevansa elossa.

Pidän hyvänä merkkinä sitä, että ajattelen sitä muuta, taaksejäävää, pimeää, toisena, ja tätä palaamisena. Voisin aivan hyvin ajatella toisinkin päin - että siinä palaan, ja että tämä on jotakin muuta. 

Talvi, tuivertaa

Talvi tulee niin äkisti. Hajut katoavat (kauhduttuaan toki sitä ennen melkein enemmän arvattaviksi kuin aistittaviksi), suorakulmaiset muodot täyttyvät valkoisella väliaikaispaikalla, askeleen alta voi maa kadota liukuhihnaksi tai nousta harjaksille, koppurikoiksi. Löydän UFFin päiviltä mainion kahden euron villaisen nilkkapituisen talvihameen nylonvuorilla. (Löydän myös hämmennyksen sen suhteen, kirjoitetaanko se "vuorella" vai "vuorilla" ja jätän asian auki, koska saa kysyä ja olla kesken - moni muukin asia on kesken.) Hameen kanssa liikkuessa ei palele, koska jalat liikkuvat suojaisassa teltassa, vaikka lumi kuinka muuten pyörteilisi kaikkialla akvatintamaisesti maisemaa pilkuttaen.

Tungen edelleen ilta illan perään harmaaseen eläimeen kipulääkettä. Se irvistää mutta siinä kaikki. Jälkeenpäin se tulee sänkyyn hyrisemään. Se ei näe enää mutta se ei ole mitenkään vaikuttanut sen kissamaiseen uteliaisuuteen eikä elämänhaluun. Deadlinet ja osadeadlinet kinostuvat, suoritetaan, ohitetaan. Enää kaksi jäljellä. Sitten on joululoma.

Joululoma tarkoittaa tavaroiden pakkaamista laatikoihin ja muuttoa. Hyvästejä yksiselitteiselle kodille.

Paluuta asuntoon, jonne palasin jo kerran ennenkin. Mutta että ensimmäistä kertaa sinne muuttaessani minulla oli suuri kokoelma lusikoita, haarukoita ja veitsiä, joilla ei voinut syödä: hienoja, vanhoja ja suunnattoman pahanmakuisia. Jossain vaiheessa ne jäivät jonnekin.

Kun palasin ensimmäistä kertaa, käytin usein reiällisiä pitsisukkahousuja ja kuvittelin opiskelleeni opiskeluni ja eläväni sitkunin päämäärää. (Se oli ihan erilaista kuin olisi saattanut kuvitella.) Surin taakse jäänyttä rationaalisuutta. Kävin vesijuoksemassa päivittäin.

Nyt, en tiedä oikein, millaisena palaan. Joiltain osin varovaisempana ainakin. Enkä haluaisi pitää mitään turhaa. Toisaalta rikkimenneitä lautasia ja kuppeja on säästössä iso kassillinen jo; ajattelin putkiremontin jälkeen liimata niistä keittokomeroon mosaiikin. Sitten kun muutan pois, se tietysti jää taakse, kaikki ne lautasten ja kuppien kuviot. Mutta kuvittelen selviytyväni siitä siinä missä olen selviytynyt pitsisukkahousujen rikkoontumisesta ja pahanmakuisten aseiden jonnekin unohtamisesta.

Kaikkihan lopulta joka tapauksessa jollakin tavalla katoaa.

On vaikeaa ymmärtää, että siihen asuntoon voi muuttaa talvella. Olen aiemmin muuttanut siihen syksyllä ja keväällä. Ei talvella pitäisi muuttaa.

Ehkä tulee sekin aika, että muutan sinne kesällä. Mutta sitä ennen pitäisi ensin muuttaa pois.

Vaikka joululomaan on vielä aikaa, huomaan kehon jännittyvän ja kääntyvän sitä kohti. En osaa kuvitella pakkausprosessia ja siinä on jotakin hermostuttavaa. Kävelen nykyisessä residenssissä ikkunan luo ja katselen ulos ja ajattelen: kohta ei enää tätäkään näkymää. Haistelen yliopistolta palatessani asunnon ominaistuoksua ja koetan kuvitella, muuttuuko se meidän muutettuamme. Tuskin. Kohteessakin tuoksuu juuri samanlaiselta kuin siellä on aina tuoksunut. Taloilla on omat tuoksunsa.

Joululomalla pitää muutakin kuin pakata: pitää opetella käyttämään Microsoft-tuoteperheen niitäkin tuotteita, joiden käyttämiselle en ole vielä keksinyt koskaan syytä tai perustelua. Ja pitää oppia käyttämään yliopiston sähköpostiohjelmaa, kaikkea tuollaista, minkä osaan tehdä paremmin muulla ohjelmalla, mutta mistä pitää todistaa opinahjolle tentissä osaaminen tietyllä ohjelmalla ja vielä sen tietyllä versiolla. Joskus motivoituminen on vaikeaa. Niissä kohdin kysyn: No, mitä minä tästä saan? Miksi olen täällä, opiskelen tällaista?

Siihen on hetki hetkeltä vaikeampi vastata. Mutta niin kauan kuin en mitään tähdellisempääkään keksi, jatkan. Koen sen kierolla tavalla jopa velvollisuudekseni: jos kerran en saa työtä koulutukseni pohjalta, tehtäköön sitten vapaaehtoistyötä niiden valmiuksien kanssa, keskustellen ja ääneen ihmetellen.

Ajattelen muuttoa mahdollisuutena: mahdollisuutena päästä eroon tavarasta ja mahdollisuutena nähdä asiat ehkä jotenkin aivan uudelta kantilta.

Tärkeintä on ehkä, että se kilisevä kivitavarasilppupussi saadaan viimein mosaiikiksi.

Käytännön tohottamista

Muutossa ei paljon kerkiä mietiskellä syntyjä syviä. Ja kun on vielä kevätkin, jalat vain vievät kävelemään koiran kanssa. Kävelen siinä mittakaavassa, että plantaarifaskiitin ensi oireet iskevät jälleen. (Onneksi tiedän jo, että niihin on reagoitava heti.) Ja pakkaan, kuuraan, puran.

Chilikylvökset nousevat mullasta. Ainoastaan kolme lajiketta antaa odottaa itseään. (Ilman niitäkin lajikekirjo yltää kolmeentoista. Se on taatusti tarpeeksi!) Tomaatit ja tomatillot nostavat hentoja päitään. Näyttää siltä, että kesällä parvekkeella rehotetaan.

Parvekkeelle satanut valtava hanki on nyt hakattu säpäleiksi ja sulatettu osittain keittiön lavuaarissa, osittain suihkukopin lattialla ja osittain ihan parvekkeella. Lumien alta paljastui terassilaatoitus, jonka revin irti ja nostin lappeelleen kuivumaan. Tänään menen töistä suoraan parvekkeelle mäntysuovan kanssa hullujusseilemaan eli pesemään lattiasta inhan mustan möljän, jossa on sekaisin aineksia tupakantumpeista, kissankarvoista, mullasta, mudasta ja kaupungin noesta. Kunhan vielä laatat hankaa puhtaiksi, voi parvekkeelle alkaa sysiä kalusteita.

Muuttaminen tuottaa muutakin päänvaivaa. Osa tavaroista ei mahdu uuteen kämppään, ja ne on myytävä huutonetissä. Sitten toisaalta tarvitaan uuteen asuntoon sopivia asioita: peili, parvekkeenpöytä, parvekkeentuolit, ruokapöydän tuolit. (Yllättäen huomasimme ruokapöydän jakkaroidemme muuttaneen eteenpäin yhden kämppiksen matkassa. Hänen ne kyllä alunperin olivatkin, mutta asuivat luonani yli viisi vuotta ja olin jo alkanut ajatella niitä meidän jakkaroina.) Mutta nämä päänvaivat ovat helppoja ja hauskoja ja käytännöllisiä. (Ehkä vaiva lienee väärä sanavalinta, siis!)

Huikaisevia onnen vuoristoja ja leppoisaa tyytyväisyyttä seuraa joka ikisestä piipahduksesta uuteen, valoisampaan asumukseen. Ja nyt voi jo mukavasti pyöräilläkin. Ihmeellistä, miten toisenlaisena kaupunki avautuu satulassa hikoilijalle!

Toivon, että ehtisin ja innostuisin jokin päivä kirjoittamaan enemmänkin, mutta toistaiseksi: käytännön toimet kutsuvat!

Kahvilaongelma, nippu pääsykoetekstejä ja eteläparveke

Tiedän, että toisissa persoonallisuustesteissä tapaan saada tulokseksi, että olen taipuvainen idealismiin. Se tuntuu vähän hupsulta, kun kuitenkin elän elämää, jossa olen liuennut järjestöelämästä "tavalliseen" olemiseen, hengittelemiseen, innostumiseen ja maadoittumiseen. Tunnen paljon politiikan pyrstötähtiä ja järjestöjulkkiksia ja heidät tuntien en tosiaankaan voi kutsua omaa katsantoani tai elämäntapaani erityisen ideologiavetoiseksi. Enemmän kai mukavuusvetoiseksi tai onnellisuusvetoiseksi. Toisaalta ajaudun tuon tuosta ympäristöihin, jossa kyllä tunnen itseni täysin päätä seinään hakkaavaksi tyypiksi, joka ei ymmärrä tai ennen kaikkea ei tahdo alistua ankeisiin realiteetteihin. Esimerkiksi koulussa, työelämässä ja kahviloissa huomaan ärtyväni siitä, miten monelle tuntuu olevan aivan luontevaa edetä toimintatapojaan koskaan kyseenalaistamatta, aidan matalinta kohtaa etsien ja kyynärpäät terävinä. Miksi, huomaan kysyväni, yhä hämmentyneempänä, mitä vanhemmaksi käyn. Miksi ihmeessä? Miten he osaavat sisäistää tuon myönteiseen minäkuvaansa? Onko tuo sitä, mitä he tahtovat olla? Ja niin edelleen.

Selvennän: En esimerkiksi koskaan onnistunut ystävystymään sen luokkatoverin kanssa, jonka näin petkuttavan pääsykokeessa. (En nyt mene siihen, miten kovasti painin sen kanssa, etten huomauttanut hänelle nähneeni sen. Tai kenelle muullekaan. Mutta mietin kyllä edelleen, miksi tein niin, enkä oikein osaa antaa vastausta, ja se ärsyttää.) Vaikka kuinka yritin selittää mielessäni itselleni, että hän tarvitsi opiskelupaikan mielestään kovemmin kuin toiset, että en ehkä tiedä hänen tilanteestaan kaikkea olennaista ja niin edelleen, en silti onnistu hyväksymään asiaa. Niin että kun sitten etsimme ihmisiä yhteen yhteistyöproggikseen ja tätä ihmistä ehdotettiin, päädyin hetken harkinnan jälkeen sanomaan, etten luota tähän ihmiseen, koska olen nähnyt hänen tekevän jotain epärehellistä ja mielestäni sosiaalisesti vastuuntunnotonta. Ei mitään supertörkeää, mutta kuitenkin sellaista, että minun olisi vaikeaa toimia hänen kanssaan luottamussuhteessa. Ja että vaikka hän on tavallaan ihan mukava tyyppi, en halua toimia hänen kanssaan tiiviisti ja sillä siisti.

(En osaa näemmä edelleenkään olla miettimättä, onko hyväksyttävää tuntea voimakasta hylkimisreaktiota, onko siinä jotain liian tuomitsevaa, vaikka toisaalta sanoisin kelle hyvänsä muulle, että herramunjee, luota siihen mahanpohjatuntumaan, koska et sä sitä voi selvästi muuttaakaan.)

Ja kahvilat - kävin taas lounasaikaan kiireisessä paikassa, jossa on hyvää syötävää, joka sijaitsee hyvällä paikalla mutta jossa on pitkät jonot ja vähän pöytätilaa. Ei pitäisi. Tai ehkä juuri pitääkin, että saa työstää aihetta? Melkein kaikki sisääntulijat riisuivat heti takin ja pistivät sen varausmerkiksi tuolille. Jono mateli hitaasti. Yli puolet kahvilan paikoista oli tyhjillään, vain takein merkittyjä, ja ne takittomat tuolit kannattivat puolestaan kahvittelijan takamusta. Vapaita paikkoja oli vain muutama. Seurasin, kuinka takkiaan jättämättömät kaverukset eivät päässeet samaan pöytään, koska takit veivät tilan. Suututti.

En itse jätä koskaan tuommoisessa tilanteessa takkiani varaamaan tuolia, koska en usko, että se käytäntö oikeasti olisi yhteiseksi hyväksi. Tietysti se varaisi minulle paikan, mutta olen kyllä aina tähänkin mennessä saanut jonkun paikan, vähintään jokin aika tarjotin kädessä palloiltuani. En välttämättä saa sitä paikkaa, jossa mieluiten istuisin, selvähän se, mutta toisaalta, välillä niinkin käy, kun sitä paikkaa kansoittanut ihminen sattuu juuri olemaan lähdössä samaan aikaan kun itse lasteineni tulen kassajonosta etsimään paikkaa. Tulee ehkä vähän kuuma seistä takki päällä jonossa, mutta yhtäkaikkisesti, en yksinkertaisesti osaa ajatella niin, että minulla olisi oikeus seisottaa ruuhkaisessa kahvilassa kymmentä minuuttia tuolia tyhjillään. Joku ehtii siinä ajassa jo siemaista kahvia. Ja jos lasketaan yhteen ne minuutit, joina tuolia kansoittaa jonkun takki... Ei, ei ole helppoa toimia tavalla, jonka mieltää väärältä tuntuvaksi. Enkä halua toimia sillä lailla. Mieluummin vaikka olen vanha jäärä, joka hikoilee takissaan ja seisoo hetken tarjottimen kanssa.

Sosiaaliset tilanteet muuten saattavat käydä hankaliksi, jos tämä on tyypillinen tapa ajatella asioista. Helposti käy niin, että kuten valtaosa, kahviseura haluaa niinikään tehdä takkivarauksen, ja sitten sitä karahtaa ristiriitaan: ei halua jättää itse takkia tuolille varaukseksi mutta ei toisaalta halua luennoidakaan toiselle siitä, miten väärältä itsestä tuolin takkivaraus tuntuu. (On tietysti eri asia, jos kahvilassa ei ole ruuhkaa. Nämä ovat tilannesidonnaisia pohdintoja. Muutenkin kahviloissa on mukavinta käydä silloin kun niistä löytyy enemmän tilaa.) Vaikka asian koettaisi sanallistaa kuinka pehmeästi ja itselleen naureskellen, toinen saattaa niin halutessaan tai sillä tavalla ajattelemaan totuttuaan syyllistyä siitä kuitenkin. Pahimmassa tapauksessa tilanne menee myttyyn ja toinen alkaa luennoida siitä, miten kyllä jokaisen pitää nostaa omaa häntäänsä ja pitää itsestään huoli. Mistä olen tietysti ihan samaa mieltä. Mutta minusta vain tuolin takkivaraaminen ruuhkaisesta kahvilasta ei ole mitenkään välttämätöntä oman onnellisuuteni kannalta. Itse asiassahan se selvästi tuntuu huonontavan mahdollisuuksiani onnellisuuteen; olen joitakin kertoja raukkamaisesti varannut tuolin takilla, kun olen pyrkinyt miellyttämään tiettyä ihmistä enkä ole halunnut vaarantaa tilannetta, mutta siitä on jäänyt suuhun tympeä maku, koska tiedän, että olisin halunnut toimia toisin.

Nämä ovat näitä kysymyksiä, että jos puhun näistä tiettyjen elämäni henkilöiden kanssa, he pyörittävät silmiään ja kysyvät, eikö minulla ole parempaakaan ajateltavaa. Totta kai on. Mutta ajatuksiini mahtuu yhtä sun toista. Tämä on sitä toista. Pieni asia, johon aina välillä tussahtaa uudestaan ja jää miettimään sen valossa, miten eri tavoin me ihmiset todellisuuttamme elämme. Ei ihme, että tykkäsin graduaikoina Meadista ja Deweysta, joiden mielestä kontrasti yksilön ja yhteisön edun välillä on näennäinen. (Ehkä moinen oletus on ylipäänsä kaiken politiikan mielekkääksi tekijä? Tai ainakin on vaikeaa ajatella, miksi muuten kannattaisi yrittää hioa instituutioita ja yhteiskuntia käytännöiltään järkevämmiksi, jos ristiriita on asetelmaan sisäänrakennettu... hmm. Ehkä osa poliitikoista vain koettaa pienentää ristiriitaa tai tehdä siitä jotenkin siedettävämmän? Ja: On vaikeaa pitää mielessä sitä, että ihmiselle, joka ajattelee yksilön etunaan tuolin takkivaraamisen, kontrasti oman ja yhteisen edun välillä on mitä todellisin. Ääh, haluaisin paremmin päästä sisään siihen ajattelutapaan, mutta voi olla, etten noin vain onnistu. Ehkä siksi menen niihin kahviloihin ihmettelemään?)

Mitä parempaan ajateltavaan tulee, tulostin juuri suuren pinkan pääsykoetekstejä. Projekti paluu opiskelijaksi käynnistyy jälleen. Aiempina vuosina olen turhautunut sosiaalityön matskuihin sen verran, etten koskaan mennyt pääsykokeeseen. Nyt ajattelin koettaa, onnistuisinko sietämään kasvatustiedettä paremmin. Äkkäsin nimittäin taannoin, että kaikista tuttavistani taidan kaikista voimakkaimmin olla taipuvainen tarkastelemaan tilanteita oppimistilanteina. Lisäksi oppimisen erot kiinnostavat minua kovasti. Ja oppimiselämäkerrat. Koen oppimishinkuja tuon tuosta. (Ne lakastuvat itsekseen helposti mutta tuntuvat aika intensiivisinä, jos tarmoonnun ruokkimaan prosessia ja elämäntilannekin sen sallii.) Ja haluan tukea oppimiseeni - toisinaan olen sitä saanut, enimmäkseen en, ja minusta tuntuu, että vaikken tunnekaan kasvatustieteellistä sanastoa, monet ilmiöt ovat itselleni tuttuja hieman samalla tavalla kuin kirjallisuustieteen opiskelussa monet kirjalliset tehokeinot tuntuivat tutuilta, vaikka niiden nimet vasta silloin oppikin (ja unohti myöhemmin - sen mitä ei käytä, unohtaa). Ja vaikka aiemmissa yliopisto-opinnoissa suuntauduinkin kaikista vaikeimpiin ja vieraimpiin keksimiini aloihin, filosofiaan ja sosiaalipsykologiaan, ehkä voisi osoittautua ihan hedelmälliseksi sekin, että vaihteen vuoksi tekisi jotain kotoista.

Lisäpotkuna jo aiemmin syntyneelle ajatukselle olen työskennellyt jonkin verran edellisessä koulussani opettajana. Ihan vähäsen vain, mutta kuitenkin sen verran, että olen tajunnut aina hyljeksymäni ajatuksen opettajana toimimisesta osoittautuvan kenties aivan mukavaksi vaihtoehdoksi, kun puhutaan aikuisoppijoista. Aikuisoppijathan opiskelevat omasta tahdostaan, tuntuvat motivoituneilta, kykenevät tarkkailemaan omaa oppimisprosessiaan ja niin edelleen. Heidän kanssaan työskentely on tuntunut valtavan antoisalta. Itselleni tyypillinen neuroottisuuskin on painunut taka-alalle: oppiminen tapahtuu oppijassa, minä vain koetan avustaa, olla saatavilla, pompotella kysymyksiä näkyviin, avata mahdollisia näkymiä, joihin oppija voi halutessaan käydä sisään. Koska vastuu on lopulta oppijalla, ja työskenteleminen tapahtuu yhdessä, taivaitahipoville huolille ei jää niin paljon tilaa.

No, ehkä pitäisi ensin katsoa, kuinka kauan menee ennen kuin raivostun pääsykoematskuun. Toisaalta sekin voisi olla hyvä lähtökohta pyrkimiselle. Kunhan jaksan tarkastella raivostumistani oppimistilanteena...

Erityisen rauhallista pääsykoetankkauksesta tuskin tulee. Saimme nimittäin uuden asunnon. Se sijaitsee Kalliossa, kuudes kerros, eteläikkunat ja eteläparveke. Pitää muuttaa, kylvää, ulkoiluttaa taimia, kääntää maata ja niin edelleen. Hieroa edes sen verran, että saa maksettua kirjanpitäjän laskun ja yrittäjäneläkkeen. (Jos pääsen sisään, taidan kääriä yritykseni sievään pakettiin ja toivottaa sen horontoroon.)

Uusi kämppämme jaetaan kolmen kesken, ja tietysti eläinten. Asunto kylpee valossa. Kun astuin sinne sisään asuntonäytössä, en tarvinnut kovin montaa sekuntia sen tajuamiseen, että haluan asua nimenomaan siellä. Onneksi vuokranantaja ei kauhistunut kolmea eläintä. Tai sitä, että pieneen kaksioon muuttaa kolme ihmistä.

Ihmeellistä, eikö: voin lukea pääsykoemateriaalia myös eteläparvekkeella istuen. Sen luulisi nostavan motivaatiota.

Muuttosukkelossa

Muuttaminen tuntuu pitkältä umpisukkelolta, jossa happi käy vähiin ja päiväyöt sekoittuvat yöpäiviin, säpsähtää hereille jossakin asunnossa, johon paistaa tuntematon katuvalo. Musiikki on pakattu, yhteydetkin on pakattu (nyt ne purettu, sentään), kasveille on raivattava tilaa, sisään ei lankea yhtään yhtään valoa. Muutamme kellariin, alimpaan kerrokseen. En muistanut, miten täällä tukehtuu. Koska kaksi ihmistä kommuunissa tarvitsee ovelliset huoneet, vaihtoehtoa pohjoishuoneille ei ole. Hoen itselleni, että tätä on kestettävä vain kaksi kahden ja puolen kuukauden palasta Intian matkan molemmin puolin. Eihän minulla edes ole hätää. On juokseva vesi, ruokaa, ystäviä, kissat, töitä, tavaraa enemmän kuin haluaisin ajatella. Koetan sanoa itselleni: anna aikaa, katso kolmen viikon päähän...

Harva tekeminen sujuu kuten sen ajattelisi sujuvan. Koetan esimerkiksi tilata kannettavan hierontapöydän ulkomailta, superkeveän ja edistyksellisen, Suomessa vastaavia ei ole kaupan. Pöytä luvataan toimittaa viidestä seitsemään bisnespäivän kuluessa. Yhdennentoista päivän kohdalla havahdun muuttamisautomaatiosta ihmettelemään, missä pöytä luuraa. Kyselen, ja minulle vastataan, etteivät he ole saanut PayPalissa lähettämääni rahaa ja että minun pitää deletoida se maksu ja maksaa toiselle tilille. En ole kuulemme ensimmäinen suomalainen, jolle on käynyt näin. Deletoin edellisen laskun ja yritän maksaa uuden, mutta visakortin luottoraja kolahtaa vastaan, koska aiempi paypal-lasku ei tietenkään hetkessä poistu visatilin tiedoilta. Tässä vaiheessa romahdan jotenkin kokonaan. Vompsu lupaa soittaa firmaan ja kysyä, voisimmeko maksaa summan kahdessa erässä, siitä kun puuttuu vain viitisen kymppiä. En jaksa, jaksa, jaksa puhua englantia ja koettaa hoitaa sillä asioita, kun pääni uiskentelee niin sameassa puurossa, että suomeksikin toimiminen takkuaa. Myöhemmin Vompsu viestittelee, että siellä toimistolla on vastannut joku vihainen vanha mummeli ja myöhemmin ruotsia puhunut nainen, joka ei tiedä mistään mitään. Douglas, jonka kanssa olen hoitanut asiaa sähköpostitse, ei tunnu olevan paikalla. Eikä kuun vaihtuminen muuta mihinkään sitä tosiseikkaa, ettei visallamme edelleenkään näy olevan riittävästi katetta... koetamme siirtää visatilille rahaa normitililtä, mutta siirtymiseen menee paljon pidempään kuin pankista luvataan.

Selvää lienee, ettei pöydä ehdi paikalle siihen, kun sitä tarvitsisin. Normaalikunnossa pöydän lainaaminen päiväksi sujuisi kitkattomammin, nyt en vain löydä itsestäni pisaraakaan voimaa.

Samana päivänä tulee ilmoitus, että tilaamani kirkasvalohoitolaite on saapunut. Lähden riemuissani noutamaan laitetta, käyn vain ensin hierotuttamassa käteni. (Työvälineparat ovat muutossa joutuneet aika koville, koska olen käytännössä koko valveillaoloaikani pakannut, kantanut, purkanut, porannut, ruuvannut...) Onnistun matkalla hukkaamaan lapun, jolla tuotteen saisi noutaa postista. (Nykyään meidän postitoimistomme on pääposti, mikä tuntuu todella kummalliselta, koska täällä on paljon kuolleempaa kuin Kalliossa.) Niinpä menen postiin ja kysyn, mitä nyt tehdään. Saan pienen saarnan siitä, miten lappuja tulisi kohdella, mutta saan myös paketin. Eilisaamuna valohoidan päätäni ensimmäistä kertaa. Tulos: onnistun nukkumaan päiväunet. Sellaista ei ole tapahtunut aikoihin, ja se tulee tosiaan tarpeeseen, koska olen niin yliväsynyt, että itku kaivertaa koko ajan otsaluun takana ja solisluiden alla.

Kämppiksen koira meinaa puraista minua heti ensimmäisenä iltana täällä. Tilanne laukeaa, koska peräännyn rappuun. Joskus se vahtii tekemisiäni. Kerran jään vessaan loukkuun, kun koira äkisti alkaa kokea läsnäoloni uhkaavana ja murisee yrittäessäni tulla vessasta. Käyn lattialle istumaan, livon suupieliäni ja haukottelen oikein näkyvästi katsellen toisaalle, ja silloin se tulee luokseni ja nuuhkii ja antaa rapsuttaa ja tilanne laukeaa. Mutta en voi mitään sille, että pelkään suurta koiraa, joka sillä lailla äkkiä saattaa tulkita läsnäoloni niin pelottavaksi tai uhkaavaksi, että se kokee tarpeelliseksi puolustautua hampain. Pelkäsin Nasuakin silloin kun se vielä puri ja näykki. Ehkä tilanne vielä tästä asettuu, mutta toistaiseksi huomaan joutuvani tietoisesti ponnistelemaan, etten näyttäisi koiralle jähmeää kehonkieltä joka ikinen kerta, kun jäämme kahden ja se jököttää eteisessä keskellä kulkureittiä ja tuijottaa kulmiensa alta. Laulan, se rauhoittaa minua ehkä enemmän kuin koiraa. Ripustaudun sanoihin ja melodiaan ja peukaloin liikekieltäni niiden kautta. Mutta jokin minussa on edelleen hyvin varautunut, varuillaan. Vaikka minun pitäisi olla meistä kahdesta se, joka osaa säädellä tunnetilojaan niin hyvin, että mahdolliset ristiriidat puretaan ennakolta. Ehkä pitäisi taas aloittaa säännöllinen valeriaanakuuri itselle, ihan kuten tein Nasunkin kanssa. Luultavasti kaikki asettuu, kun muutto alkaa lutviutua ja stressitasot lasehtivat. Sinne saakka on vain hillittävä itsensä, koetettava kiertää pelkoa laulaen ja toivoa, ettei sudenkokoinen rontti satuta. Pidettävä itsensä aisoissa sen verran, ettei vain ilmoita suoralta kädeltä muuttavansa jonnekin missä ei tarvitse pelätä.

Toistaiseksi koiraa on pidetty huoneeseen suljettuna sen aikaa kun sen emäntä on töissä, mutta ei se voi jatkua ikuisesti. Koiran emäntä haluaisi laskea jo koiran kulkemaan vapaasti koko huoneistossa. On raskasta olla ainoa, jolla on kanta asiaan, muut kun ovat aina päivät kokonaan töissä ja vain minä liikun täällä kotona päivisin, piipahdan heittämässä kamoja ja hakemassa uusia. Sitä paitsi koira ei ole uhkaillut muita kuin minua ja yhtä kämppistä, joka on vasta tuonut kamansa tänne ja viettää nyt aikaa residenssissä joitakin viikkoja. Tuntuu kurjalta olla niin osaamaton, ettei haldaa koiran kanssa kaikkea siten kuin sen emäntä olisi toivonut. Kuulemma koira on hyväksynyt ennen vaikka ketkä lähelleen ja minulla nyt vielä pitäisi olla kokemusta pelkopurijasta. Tavallaan kyllä - se pelkopurija on vain puolet pienempi ja sekin talvi, jolloin se puri, oli täyttä helvettiä enkä missään nimessä halua sellaiseen enää ikinä uudelleen.

Joogatunnilla nukahdan hengitysharjoitukseen. Se käy tuosta noin vain, koska makaan selälläni eikä siellä tarvitse yrittää erityisesti mitään. Myös oikeudessa olo tuntuu oudon turvalliselta ja kotoisalta, huomaan istuvani rauhallisemmin kuin aikoihin ja tuntuu jotenkin surumieliseltä ja vähän pelottavalta palata takaisin asuntoon. Koti se ei ainakaan vielä ole.

Miten tänne tulee asettumaan, kun viikot kuluvat? Parantuuko vasen käsi, jonka pikkurilliä nyt särkee parven painavan lankun pudottua sen päälle? Milloin viimeinenkin muuttolaatikko on purettu?

Miten uusi asumisjärjestely vaikuttaa teidän suhteeseenne, kysyy yksi ystävä, johon sattumalta törmään kadulla ja jonka kanssa menen kahvilaan hetkeksi välttyäkseni palaamasta kämpille ihan niin pian. Mihin suhteeseen, meinaan kysyä. Pääni on täynnä ruuvaamista odottavia hyllyjä, pestäviä tyynyjä, valosuunnitelmia, pelkoa siitä ettei kaikki käännykään hyväksi tuosta noin vain.

Laskeutuva keho

Tuntuu hauskalta kantaa muuttolaatikoita portaita pitkin neljänteen kerrokseen. Emme taaskaan muuta itse, joten saan olla muulina, jonka ei tarvitse ajatella yksityiskohtia eikä järjestystä. Toisessa päässä laatikkoa ponnistelee toinen kantava keho. Kehoista pääsee hassuja ääniä. Joko ne kantaessa huokailevat ja sihisevät ja puhisevat tai sitten ne ikään kuin selviävät siististi yläkertaan saakka, mutta alkavat siellä läähättää. Koira puikahtelee kantajien sivusta ja koettaa valvoa koko tilannetta. Kun laatikot on saatu kannettua, koira on ymmärrettävästä syystä kaikista väsynein, vaikkei se ole kantanut kuin omaa ryhtiään.

Fyysinen harjoite saa kehon laskeutumaan. Lihaslämpö on levinnyt tasaisesti iholle ja ihon alle, nikamavälit saaneet pumppausta, kylkivälit irronneet hengityksen aallokossa. Istuminen ei satu, koska keho laskeutuu. Virheelliset luontumukset on hetkeksi poltettu pois.

Siinä tuolin päälle laskeuduttuani tulen ajatelleeksi vanhempiani, jotka suhtautuvat muuttamiseen kovin eri lailla. (Eivätkä oikeastaan vain muuttamiseen, vaan lähestulkoon kaikkeen mahdolliseen tekemiseen.) He jotenkin ajattelevat ponnistelun vaivalloiseksi ja inhottavaksi ja siksi koettavat vältellä sitä viimeiseen saakka. Perheelläni ei ole ollut mökkiä eikä venettä eikä mitään harrastuksia (minulla on ollut harrastuksia, se on eri asia), koska semminkin kun niistä välillä haaveiltiin, jo pian törmättiin siihen, että niin mökkiä kuin venettäkin pitäisi kunnostaa. Pitäisi raapia maalia tai merirokkoja, maalata, paikkailla, puuhata. Harrastuksiinkin pitäisi jaksaa raahautua, pitäisi jaksaa kohdata se, ettei osaa jo kaikkea. Niinpä sitten ei tehty mitään. Tai ei sekään pidä paikkaansa. Vanhempani katsoivat televisiota ja spekuloivat, olisiko jo oikea aika muuttaa seuraavaan asuntoon, kävivät asuntonäytöissä ja huonekalukaupoissa. Inhosin televisiota jo lapsena, minusta se on tappavan tylsä, paitsi ehkä eläinten elämästä kertovat dokumentit, mutta niissäkin on aika toistuva juonen kaari: eläin syntyy, kehittyy, pariutuu, tekee jälkeläisiä ja kuolee. En myöskään tykästynyt asuntonäyttöihin, minusta suurin osa katsotuista asunnoista oli joka tapauksessa kelvottomia. (Olen edelleen ihan yhtä nirso.) Ja huonekalukaupat, auts: selvähän se, olen vaihdokas. Inhoan kauppoja, paitsi toreja ja kauppahalleja ja ruokaa myyviä pikku herkkuputiikkeja, hedelmäkauppoja ja perheleipomoita. Aina välillä vanhempani kysyivät hämmästyneinä ja totaalisen ulkopuolisina, miten minusta voi oikeasti olla kivaa ajaa bussilla Espooseen ja harjata hevosia, eikö se tunnu kauhean vaivalloiselta.

Tulen miltei sairaaksi, jos en saa päivittäistä annostani "vaivalloisuutta". Kutsun tosin tuota vaivalloisuutta mieluummin iloksi. Enemmän se on olemista kuin tekemistä. Enemmän tekemistä minulla olisi, jos päättäisin murehtia etukäteen kaiken rasittavuutta ja sitten yrittäisin tulla toimeen pitkästymisen kanssa. Tällainen liikkuminen, omien kiinnostusten utelias seuraaminen on jotakin hyvin tavoitteetonta, jotakin, josta jää vain kevyitä jälkiä, kuten kehon laskeutuvuus.

Ilon voi löytää monesta paikasta. Tanssitunnilta, muutosta, koiran kanssa kävelemisestä, toisen hieromisesta... harvemmin se löytyy istuen, ellei sitten istu nenä kirjassa, jolloin kai oikeastaan liikkuukin kirjassa, elää sitä enemmän kuin huonetta. Oikeastaan on aika hullunkurista, että olen päätynyt kirjoittamaan niinkin ahkerasti blogia, kun kuitenkin koen, ettei minulla ole oikeastaan mitään sanottavaa ja että totta puhuen kannan mieluummin jonkun kanssa muuttolaatikkoa tai kuopsutan vaikka yksin maata kuin puhun asioista ja kuuntelen toisten sanomisia. Ja jos vielä tarkemmin tirkistelen juuri poraamastani mielen kurkistusreiästä, niin hyvänen aika sentään, kyllähän minä ihmisistä pidän. Niin kauan kuin saan olla heidän kanssaan tavalla, joka ei edellytä ensisijaisesti puhuvat päät -moodia. Kun saan kadota tekemisiin ja tarkkailla heidän olemistaan tilassa ja olla samassa tilassa. Enkä nyt tarkoita oikeastaan sitäkään, ettenkö puhuisi ja kuuntelisi. Se ei vain saa tulla pääasiaksi tai vaivaannun.

Ja kun kuvittelen, mitä tämä blogien lukeminen ja yhden sellaisen kirjoittaminenkin (Elävien kirjaa en ole oikeastaan koskaan laskenut blogiksi, koska se kommunikoi niin sanojen takaa ja epäilen, ymmärtääkö kukaan siitä höläsen pöläystä, tässä sentään koetan olla jotenkin tajuttavissa sanallisestikin) oikeastaan tarkoittaa, tajuan kouriintuntuvasti, etten kuvittele kieltä, sanoja, väitteitä, vaan ihmisiä tiloissa. Luon kehonkuvan niistä, joita en ole tavannut, luon heille luontumusten kirjon, vaihtelevia minätiloja. Kuvittelen ideologiset ratkaisut ja teoriat sellaisiksi, jotka suuntaavat käytäntöjä tietyllä tavalla, muokkaavat käyttäjänsä elämismaailmaa. Kuvittelen sen ikään kuin sisältä käsin, en visuaalisoi kehoa, joka tekee, vaan kuvittelen sen (usein tietysti aivan päin mäntyä!) oman kehoni kautta: miltä tuntuu tuntea näin, miltä tuntuu toimia näin, haluta näitä asioita ja säikähtää näitä. Ehkä siksi on niin monta blogia, joita en yksinkertaisesti pysty lukemaan. Tulee liian paha olo. Ehkä, niin, ehkä alan vähitellen ymmärtää sitäkin näkemystä, jonka perusteella en päässyt fysioterapian koulutukseen, että empatiaprofiilini ja sosiaaliseen tilanteeseen asettumiseni on sellainen, että saattaisin väsyä hoivatyössä aika nopeasti ihan romuksi. En toki ole siitä aivan samaa mieltä... on ihmisiä, joihin en samastu niin voimakkaasti, osaan pitää välimatkankin, jos pidän sitä järkevänä.

Välimatka on helppo pitää etenkin silloin, kun ei ole jonkun kanssa tehnyt jotakin sellaista, joka saisi ponnistusten jäljiltä kehon laskeutumaan. Minua surettaa se, etten kai vanhempieni kanssa pääse koskaan kunnolla jakamaan ponnistuksia minkään eteen, kun he eivät kerran pidä sellaisista asioista, enkä ole tähän ikäänkään mennessä keksinyt, miten osaisin kuvata ne heille niin kiinnostavina, että heittäisivät hiiteen puheensa vaivalloisuudesta ja kerrankin kokeilisivat johonkin paneutumista. Toki olen heidän kanssaan tehnnyt suursiivousta, muuttanut ja niin edelleen, mutta jotenkin he onnistuvat jokaisessa käänteessä toitottamaan kovaan ääneen, miten kauheaa ja vaivalloista kaikki on, ja päällimmäiseksi jää vain kamala kalvava tunne siitä, että on taas epäonnistunut välittämään heille, miten ihmeellinen ja ihana maailma on, jos vain antaa hien vähän valua silmiin ja väsymyksen soljua hitaasti olemukseen, jos vain tekee ja kuuntelee tekemisen kaikuja kehossa, on tekemistä, hengittämistä, se hetki siinä, suuntaa tarkkaavaisuutensa siihen.

On myös hyvin vaikeaa olla tuntematta syyllisyyttä siitä, ettei jaksa yrittää kovemmin. Jos yrittäisi enemmän, ehkä he ymmärtäisivät... mutta jotenkin olen saanut vähitellen sen kuvan, etteivät he halua ymmärtää. Että he ovat mieluummin tyytymättömiä ja pitkästyneitä ja asioihin kauhistelevasti suhtautuvia. On vaikeaa myös olla tuntematta syyllisyyttä siitä, että osaan itse suhtautua jotenkin mukautuvammin asioihin, iloita monista puuhista, jotka heistä tuntuvat kauhean ikäviltä velvollisuuksilta. Miten muka juuri minä ansaitsen sellaisen taidon? Koska olen harjoitellut sitä ja taidot vaativat harjoitusta? Mutta miksi juuri minussa on ollut päättäväisyyttä ponnistaa irti katastrofoinnista? Onko se vain meidän aikamme, joka ottaa tosissaan tunteet ja kokemuksen, kääntyminen pois perheestä ja kohti ihmisiä, jotka suhtautuvat myönteisesti hieman hankalampiinkin tilanteisiin?

Kun ajattelen näitä asioita, ainaista säröä suhteessa vanhempiin, huomaan kehoni uudestaan kohoavan alustalta, jännittyvän. Ehkä siksikin minun on liikuttava niin paljon voidakseni laskeutua taas hetkeksi.

vkl

lauantai: Muuttoapuna

Palaamme ystävän muutosta kämpille vasta puoli kahden aikaan yöllä. Vaikka se tarkoittaa hullun pitkää päivää, kun myös olen herännyt puoli kahdeksan aikaan aamulla univelkaisena, ei muuttamisen kiinnostavuudesta pääse mihinkään. Tarjoudun muuttoavuksi pyytämättä oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen on, että olen muuttanut aika paljon ja tiedän olevani ripeää ja hyvää apuvoimaa muutoissa. Muutot eivät pelota minua. Niissä voi mainiosti harjoitella tavara kerrallaan ja asia kerrallaan - metodin järkähtämätöntä soveltamista. (Aivan kuten kirjan kääntämisessäkin. Pidän tuollaisesta järkähtämättömästä etenemisestä, joka ei vielä katso kokonaiskuvaa eikä esitä arvioita.) Tällaisen järkähtämättömän minusta on tehnyt ehkä vanhempieni seura, he nimittäin eivät osaa mitenkään ottaa tavaraa ja asiaa kerrallaan vaan hermoilevat ja maalailevat aina jonkin ennakko-oletuksiaan kumotessa, miten nyt kaikki tulee menemään pieleen. Olen kai jo aika pienenä muuttunut sellaiseksi, että annan heidän maalailla ja hermoilla ja huutaa ja nälviä ja samalla itse muutun kuin pieneksi robotiksi, joka ottaa järkähtämättömän asenteen ja ehkä vastaa iloisesti tyyliin ”joo niin varmaan, mutta otetaanpas nyt ensiksi tämä laatikko ja laitetaan se alle, koska se on raskas eikä särkyvä”. Vanhemmat ja lapsi ja näiden vuorovaikutustyyli onkin toinen syy, miksi haluan avuksi ystävän muuttoon. Haluan tavata vanhemmat tilanteessa, jossa he eivät ole vieraskoreita. Muutot ovat tähän erinomainen sauma.

Olen tavannut aika monen ystävän vanhemmat tällä lailla, tarjoutumalla auttamaan muutossa. Tein sitä jo ennen kuin havaitsin oikeastaan itsessäni vanhempieni piirteitä. (Mikä on aina yhtä karmaisevaa...) Skeematerapiassa sovellettu moodin eli minätilan käsite on saanut minut yhä kiinnostuneemmaksi tällaisista tarkkailumahdollisuuksista, koska usein toisistakin, ei vain itsestään, huomaa sellaisen selvärajaisen, erillisen minätilan, joka loksahtaa kohdalleen jonkin vastoinkäymisen myötä ja poikkeaa kovasti siitä, mitä toinen muulloin sanoo, tuntee ja mihin hän uskoo. Aika usein ne on vieläpä poimittu vanhemmilta. Nämä minätilat tuntuvat olevan niitä samoja, joista ihmiset sanovat ärtyneesti ja vähän hämillään: ”En oikein tiedä, mikä muhun meni, en halunnut sanoa niin mut se vaan jotenkin kävi niin ja se tuntui siinä oikeutetulta, mikä on ihan tyhmää.” Heh, tunnistan itsekin itsessäni muutaman tällaisen minätilan, joista yksi on juuri tuo vanhemmissani raivostuttava ”no niin, tästä ei nyt tule yhtään mitään, koska alkuperäisestä suunnitelmasta on poikettu, kaikki menee pieleen ja oikeastaan se on minun syyni, koska en ole tarpeeksi jipittänyt ja pitänyt huolta siitä, ettei suunnitelmasta poiketa”. Kun naksahdan siihen, minussa ei ole jälkeäkään järkähtämättömästä asia kerrallaan etenemisestä. Onneksi naksahdan siihen yhä harvemmin, ehkä siksikin, että olen oppinut tunnistamaan tilan ensioireet ja inhoamaan niitä pistävästi. Mitä vain muuta kuin tätä, kuuluu siinä tilassa ohje itselle. Voi vaikka pitää suunsa kiinni tai ottaa tavoitteeksi nostaa mielialaa. Tai muistuttaa siitä, miten vaillinaisin informaatioin suunnitelmat on aluksi tehty, eli että oikeastaan on järkevintä improta vaihe vaiheelta. Joskus tietysti on liian väsynyt huomatakseen ja kuulostellakseen oireita, ja siinä sitä sitten mennään!

Kesken muuttoa alan hihittää autossa, koska perheen äiti pitää äänensävyjä myöten aivan samanlaisen monologin jonka olen kuullut tyttärenkin pitävän useamman kerran. Se tuntuu hassulta, aivan kuin hän olisi jokin meedio, jonka tyttären henki on ottanut valtaansa. Kerron tietysti myös, mille hihitän. ”No me vissiin ollaan perhettä”, toteaa äiti myhäillen.

On jotenkin jännittävää tarkkailla näitä asioita, se tuntuu melkein kielletyltä. Olen nimittäin itse keskittynyt aika tarmokkaasti luomaan itselleni laajemmat edellytykset suhtautua leppoisasti elämään ja toisiin ihmisiin kuin mitä perheeni voisi koskaan taata. Ja, inhimillistä kyllä, oletan muiden ponnistelevan saman asian parissa. On niin sattumanvaraista, mihin on syntynyt. Tuntuisi hullulta jäädä sen kaiken armoille, ottaa se annettuna, todeta oman perheen riitaisa ja kriittinen (vaikka sitten toisella tavalla äärimmäisen tukeva ja miltei tukahduttava - ainahan tai ainakin yleensä kummallisuudet kun kompensoidaan jollakin toisella alueella) vuorovaikutustyyli seurauksiltaan ikäväksi mutta sitoutua siihen itsekin... ei, olen ainakin esiteini-ikäisestä saakka yrittänyt tietoisesti etsiä jotakin parempaa perustaa, jotenkin armollisempaa ja hyväksyvämpää ja rakastavampaa ihmiskuvaa ja luontosuhdetta, jotenkin järkähtämättömämpää kummallisuuksien ja vastoinkäymisten hyväksymisen kulttuuria. Ja sen perusteella, mitä olen vanhemmiltani kuullut, olen heti puhumaan opittuani alkanut osoittaa heille, etten aio tehdä asioita kuten he ja että minulla on oikeus tehdä omalla tavallani. (Toki minua on siihen kasvatettukin, ei se tyhjästä tule. Vanhempani toivovat tietysti, että minulla olisi heitä paremmat tiedot ja taidot, ja eivätkö vanhemmat yleensä teekin juuri niin, mutta ei sitä ole aina helppoa hyväksyä tai iloita siitä, ei etenkään enää, jolloin saatan perustella jotakin heistä huikaisevan epäsovinnaista kantaa pitkällisesti ja heidän kannalleen epäsuotuisasti ja olla itsepäinen muuli, jos olen varma heidän kantansa kestämättömyydestä.) Ja kaikesta tästä poispäin ponnistelusta ja maailmaan kasvamisesta huolimatta lähtökohta, perhe, on ja pysyy. Ja aina välillä joutuu kavahtamaan sitä, että puhuu jonkun toisen suulla kiihtyneessä tilassa.

Paitsi että kuulen äidin valittavan samalla lailla kuin tytär, huomaan joidenkin tyttären muualla vähän hassujen piirteiden sopivan kuin nakutettuna perheen sisäiseen vuorovaikutukseen. Ei se tietysti mikään yllätys ole - jossakinhan nuo piirteet ovat saaneet perustan nykyiselle muodolleen, jota ne varioivat nykyisissä tilanteissa. Ystävä rauhoittaa hermoilevia ja riiteleviä vanhempiaan, eri ratkaisulla kuin itse voisin rauhoittaa omiani (koska jos minä puhuisin vanhemmilleni noin, se vain räjäyttäisi torailun aivan uudelle tasolle ja käytännön asiat loppuisivat kuin seinään - nämä vanhemmat taas tuntuvat talttuvan hyvin tästä tyylistä), mutta aivan tunnistettavasti ja aivan samalla keinolla kuin hän lähestyy ystävää, jonka pelkää hermostuneen itseensä. Hämmennyn myös siitä, etteivät vanhemmat ole tuoneet suuria vuoria ruokaa, jota he jakelisivat niin kauan, että lapsen pitäisi viimein ilmoittaa, että nyt on hei käytävä hommiin, syödään vasta sitten kun on hommat kasassa, vaan vaativat kovaan ääneen ja vasta urakan loppupuolella lapseltaan virkistystaukoa kahveineen, pizzoineen ja jäätelöineen. Hauska ero, koska minun on täysin mahdotonta kuvitella, että omat vanhempani tulisivat muuttamaan minua ilman aprikoosi- ja mansikkarasioita, hiivattomia ruislimppuja, termariteetä ja Stockan herkusta ostettuja kasvissafkoja. (Ja huvittavaa kyllä, olen vähän samanlainen tässä kuin äiti ja isä - mietin nytkin, onko ok mennä auttamaan muutossa tekemättä mukaan sammiollista raparperikiisseliä, koska heistä olisi varmasti kauhean mukavaa syödä rapsukiisseliä, kun he ovat kuitenkin istuneet autossa jo jonkin aikaa. Onneksi huonosti nukuttu yö lötkistää sen verran, että suunnitelma torpedoituu.)

Muutto sujuu hauskasti ja mielenkiintoisesti. Enkä nyt tarkoita vain valppaana kuulostelemista, vaan myös tavaroiden kantamista ja hissi- ja autopinoamista. Ystävä on pakannut tavaroitaan enimmäkseen muovi- ja muihin kasseihin. Ne ovat toisin sanoen vaikeasti pinottavia nyssäköitä, joista osassa on yllärinä särkyvää tavaraa. Se lisää muuton kiinnostavuutta huikeasti verrattuna huomattavasti tasaisemmin etenevään muutto- tai viinilaatikkomuuttoon, jollaisissa olen aiemmin ollut auttamassa tai muuttamassa. (Omat muuttoni ovat viinilaatikkomallia ja särkyvien laatikkoihin on piirretty iso musta ruksi.) Koska on kesän ensimmäinen helleilta ja samalla koulujenpäättymispäivä, kassialmaraahaustamme säestää puistoista kuuluva ja harmonialtaan haastavahko hoilaus ja alkoholin siivittämien askeltajien satunnainen väisteleminen. Onneksi sekä lähtö- että tulotalo ovat oviltaan Kallioksi suhteellisen rauhallisilla kohdilla.

Muutto on mielenkiintoinen myös siksi, että kohdetalon luonne valkenee itselleni ensimmäistä kertaa. Kuljen usein molemmalta puolelta korttelia ympäröiviä katuja, koska kortteli on meistä seuraava keskustasta katsoen. Mutta olen kuvitellut, että taloissa on jokin suljettu sisäpiha, kuten Kalliossa usein, eli olen kuvitellut saman talon etu- ja takapuolta eri talojen etu- ja takapuoleksi ja sinne väliin vielä sisäpihan... Nyt sain mielessäni parsittua yhteen talon etuoven puolen ja sitten takapuolen, joka on ihan kuin toisesta maailmasta. Kas, siksipä tuntuukin, että se kortteli on kummallisen litteä. Siinä onkin vain yksi talo eikä kahta rinnakkain. Tietysti heti kun asia valkenee, pidän sitä ihan itsestään selvänä ja hämmästelen, mitenkä en ole aiemmin tullut ajatelleeksi koko juttua. Hassua. Näyttää siis siltä, että sen lisäksi, että kaupunkiin jää valkeita alueita, epäkohtia, joiden olemassaolosta hämmästyy (”Ei tässä kohden voi olla tilaa kortteleille!”), sinne muodostaa itse tuollaisia kuvitteellisia tiloja, joille ei ole tarkalleen ottaen spatiaalisia puitteita mutta jotka yhtäkaikki tuntuvat ajatuksissa samalla lailla todellisilta kuin nuokin talon kaksi nähtyä puolta. Paikkoja, jonne kuvittelee voivansa mennä, jos vain löytää porttikongin ja avaimen porttiin.

Sunnuntai: Parin tunnin yöunien jälkeen herään aamuun. Voi että, haluaisin osata nukkua pidempään, mutta kello ON puoli kahdeksan, sitä ei käy kiistäminen. Koneisto raksuttaa, olo on raskas. Onneksi tekemistä on luvassa. Virkkaan isoäidin neliöitä ja kun kyllästyn, revin miesparan sängystä yhdeltätoista ja siitä eteenpäin emme hengähdä ennen iltakymmentä. Pyöräilemme siirtolapuutarhaan ja käännämme maasta kultapiiskua ystävien mökillä ja tukahdutamme japanintatarta mustien muovisäkkien alle. Piha näyttää joltakin performanssitaiteen punkhenkiseltä helmeltä ollessaan verhottu mustaan muoviin kukkivien omenapuiden alla. Mikähän mörkö täällä on ennen ollut, kun on istuttanut tuollaisia legioonalaiskasveja, jotka marssivat kaiken muun yli? Kolmen aikaan tajuamme, että meille on tulossa kiire. Möksän ullakolta on löytynyt oksapahvirullia, ja haluan ne palstalle. Pyöräilemme raskaassa rullakuormituksessa Vanhankaupunginlahden ympäri, kielot ja tuomet tuoksuvat ja linnut huikkailevat puista. Pyörä kuulostaa erilaiselta raskaassa lastissa, se humisee hiljaa. Vähän kuin hyräilisi... Palstalla levitämme oksapahvia poluille katteeksi. Ja sitten suhaamme kotiin kovaa kyytiä, koska on ehdittävä jalkapallopeliin jonnekin lähiöön. Emme meinaa löytää kenttää, kävelemme monen tyhjän kentän ohi ja alamme käydä epätoivoisiksi. Onneksi viimein tärppää. Peli on pelottavaa, jännittävää ja hikistä. Sen tiimellyksessä päästän ihan erilaisia ääniä kuin koskaan muulloin, teräviä sähähdyksiä ja ähkäisyjä. (Kuuntelen nyt tarkasti, koska minua on pyydetty yhteen kiinnostavaan äänimaisemaprojektiin ja haluan miettiä ääniä sitä varten tai ainakin sen inspiroimana...) Muut varoittavat, että seuraavana päivänä kyljet ovat kipeinä. Se tuntuisi hassulta, ellei olisi nähnyt jalkapalloa. Juostessa ja läähättäessä ja ihmetellessä ja sählätessä ei oikein ehdi ajatella omaa asentoaan, mutta muista näkee kyllä, miten he taipuvat ja singahtelevat kuin vieterit ja miten heidän keskivartalonsa lieruaa käännähdyksissä, hypähdyksissä ja potkuissa. Sitten peli on ohi, äkkiä ja silti hitaasti, koska olen jo niin väsynyt kaikesta, muutosta ja maankäännöstä ja liian vähästä unesta. Voi maata ruohossa ja tehdä yin-joogaa vähän, sidekudosvenytyksiä, ei ole kylmä... ihanaa. Mies makaa siinä vieressä ja venyy myös. Juna-asemalta kävelemme kotiin, koska "eihän sinne ole pitkä matka." Kun olemme syöneet, kello on äkisti puoli yksitoista.

Väsyttää, kuu on valkea puolikas. Kuukautiset ovat alkaneet, ne ovat siirtyneet johonkin kummalliseen piittaamattomaan rytmiin. Levottomuus katoaa, kaikki on hyvin, elämä ja kaupunki kohdallaan, kaikki hirveän rakastettavaa ja kevyttä ja leikkisää, ja vaikka välillä tuntuukin pelottavalta, käykö varpaille jotakin, ei käy. Ja nyt saa nukkua... luksusta...

Tuntuu hassulta kirjoittaa kun ei ole kuin ihanuushuokailuja asiana. :D