Kolme fragmenttia joita en halunnut laittaa someen ja tämähän ei ole somea, eihän

Joskus mietin, olenko liian pahansisuinen. Tarkoitan tätä: kun joku jakaa niitä sitaatteja, että voit tehdä mitä vaan mitä oikeasti haluat, tekee mieli kirjoittaa alle että ihanko oikeasti voit syödä pääsi, kumota painovoiman ja napsauttaa sormilla maailmanrauhan. (Haluaakohan joku syödä päänsä?)

En kommentoi, koska olen oppinut, että hyväntahtoisuuden periaate on tulkinnassa ja kommunikaatiossa kullanarvoinen. Mutta hetkittäin on haastavaa hillitä sisäistä kolmivuotiastaan.

Ja vielä, haluamisesta: osa omista haluamisistani on ollut niin harmillisia, että pidän erityisenä siunauksena, etteivät halut ole päässeet toteutumaan. Esimerkiksi haluaisin olla yleisesti pidetty, kullanarvoinen vaikka kelle. Olisihan se äärettömän mairittelevaa! Mutta pystynkö nytkään pitämään yhteyttä harvoihin ystäviini? Luokattoman huonosti! Eli oikeastaan hyvä näin.

Samalla tavalla: haluaisin olla yksinkertaisempi, mutkattomampi. Mutta jaksaisinko silloin ymmärtää muidenkaan mutkia?

Vuosi vuodelta taidan ajatella yhä enemmän, että siinä saattaa olla vinha perä, että onnellinen se, joka osaa haluta sitä, mitä jo itsellä on, eikä niin, että kiipeää vaikka kuuhun saadakseen omakseen sen, mitä osaa haluta. (Ehkä santosha on ihan syystäkin niyamoissa. On helppoa hukata itsensä tyytymättömyyden sirahvinpyörään.)

 *******

Se, miten kotoisalta tuntuu pelmahtaa ilmasilkkiin rauhoittumaan pää alaspäin, antaa toivoa siihen, että jokin päivä myös eräät muut joogaliikkeet voisivat tuntua kotoisilta - - koko ajan sitä oppii uutta kehostaan, mutta puuttuvia paloja on edelleen niin monia, ettei oikein tiedä, mistä aloittaisi kyselemisen ja tutkimisen.

Ja usein tuntuu, että juuri kun kuvittelee saavuttaneensa edistystä (etenkin takareisien joustattelun suhteen), keho suuttuu ja palataan lähtöpisteeseen. Vielä haasteellisempaa on tietysti opettaa - etenkin opettaa sellaisia ihmisiä, jotka eivät pelkää halvaantuvansa, rikkovansa niveliään jne. Siitä modaliteetista en tiedä mitään! Miltähän tuntuisi olla innokas tai pystyvä kehollisesti, mieltää itsensä muuksi kuin kömpelöksi?

Muistan elävästi ensimmäisen ilmajoogatuntini. En ollut rohkea tai kehoani hyvin hallitseva mutta ajatus selkärangan traktiosta vainosi niin paljon, että kokosin luuni ja menin. Ilmoittauduin workshopiin ajatellen, että voi olla, etten uskalla tehdä yhtään mitään mutta että se on ok ja saan vaikka istua koko ajan sivulla katsellen, miten muut uskaltavat. Kun annoin sen luvan itselleni, pystyinkin tekemään kaiken.

Tämä kuvio toistuu, toistuu, toistuu ja toistuu. Ihan yhtä pelottavia juttuja ovat olleet filosofian opiskeleminen (koska kuinkahan monta kertaa sain teininä palautetta, että olen tämmöinen pinnallinen tyhjännauraja), kasvatustieteen opiskeleminen (koska kiintymykseni on kaikkea muuta kuin turvallista ja koulusuhdekin on koostunut lähinnä auktoriteettipahoinvoinnista), hieronnan opiskeleminen (kuinka joku, joka on aina jökissä ja rikkoo itseään tuon tuosta, voisi parantaa muitakaan)

- liki KAIKKI maailmassa on ihan helvetin pelottavaa! (Vaikka tietenkin kaikki muu on hyvin laimeaa koululiikunnan pelottavuuden rinnalla - joskus mietin, onko tämä nykyinen polku yksinkertaisesti yritys kursia kiinni ne siellä revityt mielen haavat.)

Paitsi ilmasilkki. Kirjoittaminen. Nukkuminen. Syöminen. Seksi. Käveleminen. Meditoiminen. Laulaminen. Opettaminen. Nauraminen. Anteeksi antaminen. Tanssiminen. Esiintyminen. Vesijuokseminen. Ne eivät jostain syystä pelota. (Hemmetti, pelkäsin vesijuoksemistakin aluksi niin että henki meinasi salpautua kurkkuun.) (Sen sijaan en ole ikinä oppinut sitä pelkoa, jota naisten väitetään kokevan - yksin pimeällä liikkumisen pelkoa. Minä pelkään sisätiloissa lähikontaktissa vähän vieraamman miehen kanssa, ehkä koska se on tilanne, jossa on sattunut ikäviä asioita. Vasta joidenkin viikkojen suhteen jälkeen alan uskoa, ettei toinen satuta minua, jos meille tuleekin intressiristiriita jonkin asian suhteen.)

On jotenkin aika mukavaa, että mitä vanhemmaksi tulee, sen useampia alueita biologisten perustoimintojen rinnalle löytyy pelottamattomiksi vaihtoehdoiksi. Ja myös: että tietää, että kaikki joka tapauksessa pelottaa. Joten oikeastaan voi valita tehdä ihan mitä lystää, koska se on aluksi aivan hirvittävää ja lopuksi ihmettelee, miksi sitä niin kovasti pelkäsi.

Olisi kyllä jännittävää elää edes viikko sellaisen ihmisen elämää, jonka mielenmaisemassa pelko ei ole ollut niin hallitseva emootio kuin omassa elämässä.

********
Kas, lisää merkkisanoja (mukana myös improsta tuttu kyllä/mutta vs. kyllä/ja -harjoitus). Mulle jo pitkään ovat olleet mustalla listalla pitäisi, sekä lisäksi aina ja ei ikinä - niistä huomaa heti, että kas vain, nyt lähtee flippaamaan toisia varten elämisen ja/tai toivottomuuden synkeisiin ja hedelmättömiin maastoihin. On asioita, jotka pitää tehdä, jotta voi katsoa itseään silmiin peilistä ja hymyillä aurinkoisesti. Mutta ei, ei ole asioita, jotka pitäisi tehdä. Asiat joko pitää tehdä tai sitten ne voi halutessaan tehdä tai jättää tekemättä. Tämä on tasan näin yksinkertaista elämässäni. (Toki tekemisillä ja tekemättä jättämisillä on seuraamuksensa mutta entäs sitten. Jos joku toinen valitsee suhtautua toimintaani nurjasti, koska en ole täyttänyt hänen ennakko-oletuksiaan, se on hänen valintansa. Asioista voi neuvotella etukäteen - jotain voi luvata, kaikkea ehkä ei.)

Ja kuinka yleisiä pitäisit ovat! Eilenkin sain workshopissa ihmetellä sitä, että kun saadaan irroiteltua mieli varovasti ja hellävaraisesti siitä ajatuksesta, että menon pitäisi ulkoisesti näyttää joltain, heti uusi pitäisi ilmestyy hämmentämään mieli pientä - että miltä jonkin pitäisi tarkalleen tuntua, jos kerran pitäisiä ei käytetäkään muodon vahdinnassa. Koska jos päästää irti pitäiseistä, ilmeisesti taivas romahtaa tai tulos voi olla mitä vaan? Jokin pelko tai katastrofin aavistus tuntuu vaanivan tässä askeleessa, koska uusia pitäisejä löydetään siihen tahtiin, että sivustakatsojaa hengästyttää. Entä jos vain tekisi kokeilevalla avoimella mielellä ja kuuntelisi, miltä kyseinen tekeminen de facto tuntuu? Ja että se tuntu voi olla semmoinen, joka tulee vasta kun malttaa päästää irti päässä vilisevistä ennakko-oletuksista ja ihan oikeasti kuunnella, mitä tapahtuu. Ja ehkä pitää mielessä yksi pitäminen - jos on kova vihlova kipu tai muuten liian huonot vibat joita ei halua kestää tällä hetkellä, pitää tulla pois asennosta tai liikkeestä (ilman konditionaalia).

Tuntuu, että osa oppilaistani on välillä kapasiteettinsa äärirajoilla, kun kysyn heiltä suoraan, että miksi sä haluat ajatella, että tän pitäisi tuntua joltakin tietyltä. Eivät he koe tehneensä valintaa ajatella näin, ja tarkalleen ottaen eivät ehkä ole tehneetkään, jos mieleen ei ole tullut, että on aivan mahdollista elää ja suunnata elämäänsä ja tekemisiään ilman närästäviä pitäisejä. Välillä tunnen itseni pahaksi ämmäksi, kun tällä tavalla haastan ihmisiä miettimään, millaista diskurssia he haluavat sydämessään vaalia. Mutta eipä mulla paljon muutakaan ole antaa, paitsi ehkä hirveä kasa anatomiadetskuja.

Suuria kysymyksiä

Olemme muuttaneet kommuunin uuteen asuntoon, jossa on taas valoa. Ja lämpöä, etenkin iltapäivisin. Minulla on pitkästä aikaa oma huone.

Oma huone, omaa aikaa, ei kokoaikatyötä tällä erää. Kasa ihmissuhteita, joista en oikeastaan osaa sanoa mitään järkevää, koska näyttää olevan suurten kysymysten kausi. Parahdan kämppikselle, etten tiedä, mitä yhdessä ihmissuhteistani tekisin, kun en tiedä lainkaan, mitä toinen haluaa, missä mennään, mikä on sallittua ja mikä ei, mitä toivotaan tapahtuman ja onko joitain tarpeita, joihin suhde ei vastaa - toisen puolelta, siis. Mitä minä teen, kysyn. Alanko kantaa toisenkin vastuuta, kätilöidä näitä asioita ulos, jos kysymyksiini ei vastata? Ei ole mitään pitäisiä, se on selvää, mutta en ole oikein selvillä siitäkään, mitä haluaisin. Tavallaan ajattelen, etten voi kannatella koko maailmaa, ja sitten toisaalta: jos osaan jotain, eikö ole oikein, että niin kauan kuin jaksan, koetan näyttää tuon taidon toiselle, ehkä tarjoilla sitä pieninä murenina? Kauanko jaksan olla se, joka huolehtii? Enkö sanonut jossain vaiheessa, että ei, tähän en kyllä enää ala. Mutta se oli joku toinen, joskus toisena ajankohtana. Miksi me ylipäänsä olemme täällä ellemme tukemassa toisia tuntoisia olentoja?

Mietin ihan samoja asioita, sanoo kämppis.

Tuntuu kornilta purnata, että haluaa toisen tietävän, mitä haluaa, kun ei ilmeisesti osaa itsekään sanoa, mitä haluaa. Tai osaanhan minä, konkreettisemmissa asioissa. Mutta suuret kysymykset pysyvät kysymysmerkein varustettuina. En oikeastaan osaa edes sanoa, tarkentuvatko ne, kuten asiantuntijuuden teorioissa ajatellaan kysymysjoukkojen (tekisi mieli melkein puhua armeijoista, niin synkeitä ne välillä ovat) tekevän asiantuntijuuden kehittyessä.

Vompsun kanssa istumme nurmikolla yksi päivä ja mietimme ääneen, voiko ihminen edes tietää, kumpi tilanne on onnellisempi: sekö että on jonkun kanssa romanttisehko tilanne, johon liittyy paitsi seksuaalisesti hyväksytyksi ja tyydytetyksi tuleminen, myös jos jonkinlaista emootioturbulenssia, vai se, että elää tyytyväistä luostarielämää, tasapaksua mietoa yhtäkaikkisuutta (ja muistan etäisesti, että joissain suhteissani - hetkittäin - nämä tuntui voivan myös yhdistää mutta siitä on niin kauan että epäilen muistavani pieleen ja kieltäneeni nuorena ison osan kokemuksestani ja muutenkin tuntuu kuin ajattelisi jotain kuuntakaista ilmiötä, läpeensä vierasta ja kaukaista, liki aineetonta). Tilat ovat erilaisia ja niissä on vissit puolensa - niin myönteiset kuin kielteisetkin. Jotenkin kai sitä soisi itsensä valitsevan, mitä tahtoo, ja tekevän käytännön järjestelyt sen mukaisesti. Luulin jo valinneeni (luostarielämän) mutta sitten taas tempaannuin, komeetta putosi hiuksiin ja sekosin.

Sekoonnun sentään vain noin kymmenen vuoden välein mutta se on sitten sitäkin armottomampaa. En taida oikein osata mitään casual dating -maailmaa tai lopulta edes polyamoriaa. Ei niin, ettenkö olisi urheasti yrittänyt. Jotenkin se vaan tapaa mennä pieleen, jos välitän jostakusta kovasti. Äkisti olen viisi enkä osaa tehdä mitään pelolleni, että hajoan atomeiksi, jos rakkausjuttu kosahtaa. Samalla toki tiedän, ettei siitä hajoa atomeiksi. Voi vain olla, ettei pariin vuoteen iloa saa suostuteltua esiin siirappikaivon jäänteistä, jonne se on juuttunut surkeasti ulisten.

Näissä kohdin haluaisin olla joku toinen, joku keveämpi ja tahdonalaisempi.

En tunnu onnistuvan siinä ja toistaiseksi koetan vain hyväksyä, että kas, näin asiat näyttävät menevän, tahdoin sitä tai tätä. (Mitähän tapahtuisi jos tahtoisin olla nimenomaan raskas ja kohtalonomainen? Ehkä yritän sitä seuraavaksi. Tosin nyt alkaa naurattaa, kun mietin, miten tuollaista mielenmaisemaa voisi manata esiin.) (Tässä slapstick-elämässä, siis!)

Pikkurillissäni on neljä tikkiä. Järjestin juuri joogaretriitin, ensimmäisen elämässäni, ja suoritin keväällä sen joogakoulutuksen, josta olen unelmoinut nyt pari vuotta. En taida oikein pysyä todellisuuden tasalla, ymmärtää, millaisia asioita olen alkanut tehdä. Tuntuu hupsulta, miten väärässä oli monta vuotta itsensä suhteen.

Ehkä seuraavaksi opin casual datingin?

Mistäs sen nyt tietäisi. Vaikeaa silti kuvitella, tällä keholla ja hermostolla. Syystalvella, kun suutelin uutta ihmistä ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2009, koko keho horkkasi.

Se alkaa nyt vähitellen palautua tuosta kokemuksesta, alan tunnistaa nivelet ja äänen ja vatsanpohjan tunnun, kyetä huomaamaan kasvit, pelätä ylösalaisin menemistä ja liian kovaa vauhtia, nukahtaa, muistaa lukemani. Silmät alkavat taas näyttää kirkkailta, hiukset tasoittua ihon lähelle, ja voi olla päiviä, kun ei huvittaisi jaksaa, ei sittenkään.

Pikakierroksilla pyörinyt kuukautiskierto alkaa taas hidastua tuttuun pitkään, viipyilevään rytmiinsä. Minun on nälkä. Osaan maata rauhallisesti aloillani ja ajatella muutakin kuin rakkautta. (Ainakin kun kaikki on hyvin tai semihyvin tai siedettävästi - kun kaikki on sietämättömästi, on vaikeaa löytää lepo. Unikin on kuin ajatukset dumppaisivat kehon palatakseen sitten noutamaan sen, koska parempaakaan ei löytynyt.)

Niin, kysymykset pysyvät.

Päivät katoavat, kesä tavoittelee jo pian lakipistettään, enkä edelleenkään osaa sanoa, minne etenisin. 

Joukko kysymyksiä

Minkä vuoksi joidenkin verbien imperatiivit kuulostavat kutsulta käskyn sijaan? Tule! Koe! Hengitä! Mitä tapahtuu kehossa sillä nautinnon hetkellä, kun kesken kaiken nousupyörteilyn tajunta iskeytyy vasten joka ikistä kehotuntemusta, surua, kauhua, ahdistusta, riemua, vuoristoradan kamelinkyttyrän yli flippausta, villapaitaa iholla ja onnetonta suoraa huutoa taas töihin menevän äidin selkää päin, kaikkea sitä nanosekunnissa, vyörynä, niin että kyyneleet räjähtävät silmistä ja räkä nenästä? Miksi tietyillä elämänalueilla - tässä: seksuaalisuudessa - tuntuu, että sanat loppuvat kesken ja kaikki mahdolliset termit ovat pejoratiivisia, suoranaisen loukkaavia tai etäännytettyjä? Tietääkö siitä astuneensa pyhän kehään? Ja mitä tulisi päätellä siitä, että jossain vaiheessa tajuaa äkisti käyttävänsä jonkun kanssa niitä sanoja tippaakaan niistä hätkähtämättä - näkevänsä toisen ei-pyhässä valossa pyhäksi mieltämällään alueella?

Miten on mahdollista, että kaikki muut tuntuvat tietävän loppiaisen etukäteen ja pitävät hupsuna yritystä hoitaa silloin posti- ja kirjastoasiat? Mitä loppiaisena ylipäänsä tapahtui, kysyy kämppis. Miksi ne tietäjät tulivat niin myöhässä (johtuiko se siitä, ettei silloin ollut vielä pikavuoroja) ja mitä ihmettä ne Jeesuksen vanhemmat (niin!) tekivät kersansa kanssa edelleen siellä tallissa (tykkäsivätkö ne ehkä peuhata oljissa ja oliko lapsi laitettu seimeen jotteivät vanhemmat rullaisi sen yli kiihkoissaan)?

Miksi me muuten kommuunissa puhumme kaiken aikaa lähinnä seksuaalisuudesta tai emootioista? Siksikö, että niin monessa paikassa niistä ei voi puhua samalla suoruudella ja huumorilla, että liian monessa paikassa voi olla liikaa hävittävää? Miten me tähän etenimme? Etenevätkö ihmiset enimmäkseen tähän suuntaan vai toisaalle? Miksi kysymys ihmisten enemmistöstä tuntuu kiinnostavalta?

Ja niin edelleen.

Sen sijaan, että sopisin deiteille paheellisia kohtaamisia, sovin vanhaan malliin deitin kanssa vesijuoksua, tabataa ja joogaa. On hauskaa, että joskus niitä asioita, joita normaalisti on tehnyt yksin, voikin tehdä yhdessä. Kuten haluta aikaisin nukkumaan ja herätä varhain, kerätä voimia liikkumisesta ja niin edelleen. Tai siis - että on niin monia asioita, joita voi tehdä yhdessä yhden ja saman ihmisen kanssa. On se kummallista! Yleensähän vesijuoksuystävää näkee vesijuostessa ja joogaystävää joogatessa, kahvilakaveria kahvilla ja niin edelleen. Enkä ole koskaan ennen deittaillut toista aamuihmistä.

Ja välillä haluan olla ihan yksin. Viime yönä kävelin ulkona kahden aikaan tihkusateessa ja nautin suunnattomasti siitä, etten ollut kenenkään seurassa. Samoin tänään nautin kaupunkia kohti samotessani ajatuksesta, että olen täysin yksin, itsenäinen. Sitten kohtasin tuttavapariskunnan ja lämpö läikähti yli koko olemuksen ja halusin roikkua heidän seurassaan muutamia hetkiä ja päädyin heidän metrotunneliin kadottuaan kysymään, kuinka hyvin oikeastaan hahmotan edes, milloin haluan olla yksin ja milloin seurassa.

Kysymysten avoimuudesta

Ystävystyminen on hankalaa, etenkin jos ystävyyssuhteeseen liittyy runsaahko kulttuuriero ja halu ymmärtää toista. Se tekee kommunikaatiosta helposti hyvin pelottavaa, ellei kysymysten muotoilun kanssa ole tarkkana. (Ja esimerkiksi puutteellisesti nukutun yön jälkeen on mahdotonta olla tarkkana.) Olen viime aikoina käynyt ystävystymiskeskustelua, jossa esiintyy monia pelottavia piirteitä juuri siitä syystä, että minua halutaan ymmärtää.

Tässä yhteydessä haluan hetkeksi pysähtyä ja tarkastella sanaa ymmärtää: ympyröidä, sulkea sisään, vangita määritelmään. Saatan tuntea itseni vuoroin satimeen jääneeksi oravaparaksi, jolta on viety juoksemisen ja hyppimisen qi, koko ilon elohopea, ja joka aikoo siksi vain kuolla ja lannistua, ja vuoroin lohikäärmeeksi, joka vetäisee sisään henkeä syökseäkseen seuraavaksi verbaalista tulta.

Ei se ole vakavaa, en ole kuolemassa enkä haastamassa riitaa. Nämä ovat pieniä liikahduksia, mutta panen ne merkille uteliaana samalla kun välillä onnistun nauramaan ja pysymään rentona hengitykseen keskittyen ja välillä epäonnistun siihen edes ponnistamisessa ja yksinkertaisesti kauhistun ja tulen surulliseksi siitä, miten vaikeaa on koettaa ystävystyä sellaisen kanssa, joka äkisti haluaakin ymmärtää ratkaisujani ja tokaisujani.

Mietin myös kulttuurisen kompetenssin koulutusta, jonka kävin työpaikan kustantamana männäviikoilla. Siinä korostettiin, että aina kahden ihmisen kohdatessa törmätään kulttuurieroon. Jokaisella meillähän on uniikki paikkamme maailmankaikkeudessa koulutuskohortteineen, perhetaustoineen, paikkoineen perheessä ja ystäväpiirissä, tuttavineen, työtuttavineen, harrastuksineen ja harjoittamisineen ja niiden kautta tulevine ihanteineen tai ehkä toisenlaisine etiikkoineen ja niin edelleen. Toinen merkittävä oneliner kuului, että hämmennys on hyvästä. Siitä on helppoa olla samaa mieltä - joskin on aivan selvää, että hämmennys tuntuu tässä ja nyt -tilanteessa usein hyvin kulmikkaalta ja vangitsevalta, epämukavalta ja jopa uhkaavaltakin. Ehkä jotkut toiset kokevat sellaista hämmennystä enemmän kirjojen tai matemaattisten yhtälöiden kanssa? Itse näytän kokevan sitä juuri silloin, kun joku vaivaantuu kiinnostumaan ystävyydestäni niin paljon, että haluaa alkaa ymmärtää minua.

Tässä hauraassa ja epämukavassa tilassa, johon olen halunnut jäädä kokemaan siihen liittyviä tuntemuksia, opin. Hämmennyshän tarkoittaa oppimisprosessin käynnistyneen. Tai siis - opin, jos työstän asiaa. (Koetan tehdä sitä näin, esimerkiksi.) Tällä erää tunnun oppivan kysymyksistä ja kysymisestä tärkeän asian: vaikka kuinka hellisin työhypoteesia siitä, miten jonkin toisen ihmisen sisäinen mekaniikka ja logiikka toimii, lienee tuskin kovin hedelmällistä kysyä asiasta suljettua kysymystä, jolla testaan työhypoteesiani, tyyliin: "Voisiko olla niin, että toimit näin ja näin, koska koetat välttää/lähestyä asiaa x?" (Väkivaltaisuusero: lähestyminen sentään antaa kuvan vaihtoehtoisten strategioiden olemassaolosta ja tietyn vaihtoehdon haluamisen haluamisesta, välttäminen helposti synnyttää ajatuksen, että toimintaa ajaa pakko eikä siten haluamista ole haluttu.) Tiedän kaiken tämän kysymyksistä yhteiskuntatieteiden metodologiasta, eikö vain? Enkö vain olekin lukenut kasapäin kvalitatiivisen tutkimuksen opuksia, joissa korostetaan kysymysten avoimuutta, sitä miten ei koskaan kannata kysyä kyllä/ei-vastattavia kysymyksiä? Enkö vain tykästynytkin juuri fenomenografiaan, koska siinä sille, jonka jäsennyksistä ollaan kiinnostuneita, annetaan mahdollisimman vapaa tila pyytäen vain: "Kerrotko minulle ilmiöstä x elämässäsi?" ja sitten kuunnellaan, mitä kaikkea hän itse nostaa esiin, mitkä asiat hänen mielessään yhdistyvät tähän ilmiöön. (Voisiko tämän kirjata niinkin, että uskon enemmän merkityksiin kuin vaikutteisiin, selityksiin, taustoittamiseen?)

Ja kuinka monta kertaa olenkaan itse sanallistanut kauheita kysymyksiä nimenomaan ystävyyden kontekstissa? Monta! Sen sijaan, että olisin antanut toiselle tilan ja oikeasti koettanut uida vierasta maailmaa luottaen siihen, että sen pinnalla voi kellua ja lopulta alan hahmottaa, mitä kaikkea ihanaa ja uniikkia allani siintää, olen kiskaissut valtamerestä tulpan ja koettanut paljastaa, vastaavatko pohjan muodot työhypoteesiani. Kammottavaa.

No, ei tähän tietysti kukaan kuole. Ja on ollut kysymyksiä, jotka ovat saaneet minut kääntymään ihan uusiin suuntiin käytännöistä, jotka eivät toimi. Mutta kun kysymys esitetään käytännöstä, joka tuntuu toimineen hyvin - hämmennys!

Ymmärsin kysymykseen vastatessani myös yhden seikan omasta hahmotuksestani. Se ei ole kovinkaan menneisyyspainotteista. Pystyn toki keksimään koko liudan selityksiä siitä, miten asiat ovat kehittyneet historiallisissa olosuhteissaan, mutta lopulta taidan ajatella, että vaikka nuo olosuhteet ovat toki ehkäisseet tiettyjä vaihtoehtoja ja suosineet toisia, ne eivät lopulta determinoi vaihtoehtoja täysin. Ehkä tässä on se kohta, joka itselläni niihkaa välillä liian sosiologisten ajattelijoiden tuotantoon perehtyessä ja niihkasi joka ikistä kasvatussosiologian esseetä kirjoittaessani: hemmetti, on tässä oltava muutakin, kyllä toimijuuttaan voi kuitenkin mikrosuunnata jotenkin, ja meillä kaikilla on valtaa enemmän kuin usein haluamme ajatellakaan. (Mikä determinoi tämän kirjoittamisen, esimerkiksi? On lukemattomia akateemisesti koulutettuja naisia, jotka eivät bloggaa tällä tavalla. Itsekin voisin tänä aamuna valita muuta mutta valitsen tämän, koska haluan oppia siitä, mihin kaikkeen kommunikaatiossa kompastutaan tuon tuosta.) Kai sen voisi sanallistaa niinkin, että uskoni meadilaiseen subjektiminään on luja. (Samasta asiasta kirjoittaa T.S.Eliot muutamassa runossaan: uskalluksesta, hypystä, tapahtumiseen heittäytymisestä, harkinnan hylkäämisestä nanosekunniksi ja kaiken sen vuoksi uudeksi muovautumisesta merkityksellisimpänä elämässä.) Ja: kun arvioin jotain käytäntöä, jonka mukaan suuntaan tekemistäni ja tahtomistani, tapaan olla kiinnostuneempi siitä, millaisia asioita siitä seuraa, kuin siitä, mistä taustasta käytäntö nousee. Seuraamukset: En usko, että kyse on kuitenkaan seuraamusetiikasta. Taidan olla siihen liian mystikko. Mutta tutkin, voidaanko ympärilläni hyvin (ei instant-hyvin, mutta pidemmällä jänteellä) ja ennen kaikkea, voinko hyväksyä itse toimintatapani, onko siinä mielestäni kokeilun mahdollisuutta. (Niin, kaikki on leikkiä, kokeilua. Varmuutta on turha hinkua, tai lopullisia ratkaisuja.) Olisiko siitä hyveen kantajaksi, jotain sellaista. Taidan myös luottaa aika tavalla siihen, että huomaan ennen pitkää, jos jokin käytäntö ei toimi.

Miksi toimit tai ajattelet näin on sekin vaikea kysymys vastata. Voisi toki kehrätä liudan adjektiiveja tai ilmiöitä, joita liimailisi imagoonsa (oikeudentunto, herkkyys, hereilläolo jne.) mutta en oikeastaan hahmota, ketä sillä voisi sumuttaa. Ei ainakaan itseään! Enimmäkseenhän sitä kuitenkin ponnistelee jo ihan sen kanssa, että saa katkaistua automaattivaihteensa useita kertoja päivässä. Ennemmin ajatus kiinnittyy tämän kysymyksen liepeillä vipiseviin tuntemuksiin, jotka mieluummin ottaisi mukaan analyysiin. Kuten hämmennykseen siitä, miten voi olla niin, että on itse pyytänyt lapsesta saakka tuntea omenat lajikkeina, ei yleiskäsitteen omena kautta. Luulin pitkään, että minut oli kasvatettu tietynlaiseksi, mutta sitten keskusteluissa selvisi vanhempien olleen pulassa sen kanssa, miten tarkkaa erittelyä asioista vaadin pienestä pitäen. (No, en vaadi enää, luulisin.) Mistä se tahto tuli? Tai halu lähteä aamulla ulos uteliaana ja pidäkkeittä?

Entä jos kyse olisikin qistä, peritystä olemuksesta? Ei, sekin on huono nimi. Enkö juuri kirjoittanut niin, etten usko tilanteiden muovaavuuteen? Ja ihan yhtä kovasti rähisen takaisin, kun puhutaan siitä, miten ihminen geneettisenä olentona sitä ja tätä, deterninoidusti. Ajattelen niitä tutkimuksia, joita on tehty pitkään meditoineilla munkeilla, ja miten he pystyvät tekemään asioita, joita heidän ei pitäisi pystyä tekemään, esimerkiksi näkemään erillisinä kaksi kuvaa, jotka on vuoroteltu elokuvanopeudella ja jotka me muut näemme vain toisiinsa sulautuneina. Ajattelen sitä, miten olosuhteistaan huolimatta vaikkapa Spinoza kirjoitti. Ei, en tiedä, mistä on kyse ja miten ihmiset pystyvät valitsemaan ja vaalimaan toiveikkuutta ja uteliaisuutta. Mutta suoraan sanottuna alkuperäiskansojen teoria, joiden mukaan raskaana olevien naisten ei kannattaisi liikaa katsella oravia, koska heidän lapsensa voi silloin saada oravamaisia piirteitä, kuulostaa minusta ihan yhtä järkevältä kuin moni rautalankamalli nykytieteestäkin. (Minusta on myös mukavaa ajatella, että äiti on katsellut oravia ja oravat ovat loitsineet minusta tällaisen.) Olen varma, jokseenkin varma, että niistäkin puuttuu jokin oleellinen palikka. Että genetiikka, epigenetiikka, tarkoituksellinen kasvatus ja informaalinen oman paikan maailmassa oppiminen eivät ehkä kuitenkaan vielä täysin kuvaa vastausta kysymykseen miksi näin. (Ja ei, en usko jumalaan tai mihinkään sellaiseen.) Olen aistivinani aukon mutten tiedä, millä sen täyttäisin. Enkä tiedä, onko koko kysymys mielekäs, ei kai, ei varmaankaan.

Haluan ymmärtää sinua, kerro siis nämä asiat. Hyvä on. En ymmärrä itseäni. En usko, että edes voin ymmärtää itseäni. Enimmäkseen etenen tyytyväisenä ja ihmiset luonani kiittävät sitä, että heidän on enimmäkseen hyvä olla lähelläni. (Toki on myös heitä, joiden ei ole hyvä olla, mutta he harvemmin jäävät völjyyn pahoinvoimaan.) Voisiko se riittää?

Tuntuu kummalliselta ajatella, että on ihmisiä, joilla on nyt joulu ja jotka viettävät sitä rauhassa. Minulla on monesti rauha, mutta harvemmin juhlapyhinä koska tunnen itseni kovin yksinäiseksi ihmisten kanssa ja jouluna on vaikeaa saada riittävästi omaa aikaa. Sekin on kummallista, miten ihmiset ystävystyvät ja rakastuvat ja riemuitsevat siitä - jostain niin pelottavasta ja suuresta! Varmasti kummallista on sekin, että minulla on rauhallisempi olo kirjoittaessani kuin puhuessani sellaisen ihmisen kanssa, josta pidän. Mutta niin vain on. Se, mikä on, on; se, mikä tapahtuu, tapahtuu. 

Bardossa luin Saramagoa ennen muiden heräämistä

Aamulla muiden vielä nukkuessa ja Saramagoa sängyssä makoillen lukiessani valkeni yhtäkkiä yksi seikka, josta Saramago ei mitenkään kirjoittanut mutta jonka ehkä jotenkin silti teksti kutsui vastauksekseen. Ehkä eilisillä keskusteluillakin oli osuuttaan asiaan - niissä tuli taas ilmi se outo mielikuva, jolla moni meistä ihmisistä rakastaa pelotella itseään, että jos en tee näin, niin X - ja X on jotain sen kaltaista kuin että epäonnistuu, putoaa, ei voi enää korjata jne., joka tapauksessa jotain kovin epämääräistä ja suuruudessaan hurjistuttavaa, joka lamauttaa ajatusten ahkeruuden ja kyvyn kysyä, että onkohan se ihan oikeasti ihan noin, että kaikki hyvä loppuu siihen. Tajusin äkisti, että niin, ymmärrän tavallaan paljon paremmin ihmisiä, jotka eivät pelkää putoamista, koska mieltävät jo pudonneensa, kuin niitä, jotka varmistelevat ja pinnistelevät vuosikausia elämästään pysyäkseen kunnon ihmisten tai vaikka ihan elävienkin kirjoissa. Sikäli saatan olla aika hyvä soittelemaan viime vuosina yksinomaan ryypänneille tai korvaushoidossa käyville ja jossain mielessä taidan ymmärtää heitä paremmin kuin niitä ihmisiä, jotka pelkäävät määräaikaisen työsuhteen loppumista tai muuhun kuin oman koulutuksen mukaiseen ammattiin työllistymistä. (Se on toki musta lähinnä hupaisa keskustelu - mun koulutustaustalla kun ei ole enää yhtään yksittäistä ammattia, jossa voisin kaikkea sitä käyttää silleen ulkoakinpäin selvästi koulutuksen mukaiseksi tunnistettavalla tavalla. Vaikka tietysti kaikki osaaminen kulkeekin mukaan ihan kaikkeen, mitä tekee, vaikka johonkin kaupassa käymiseen ja kadun ylittämiseenkin.)

Kuntosalilla kuuntelin yhden naisen tuskaisen kuuloisia pinnistysähkäisyjä yksi aamu. Nainen heilutteli kahvakuulaa kasvot irvistykseen kuroutuneena, itse venyin ja vanuin matolla nautinnollisesti haukotellen ja hieman hämmästellen, miksi hän halusi niin kehoaan pakottaa suoritukseen, joka pysäytti hengityksen virran ja säi ähkimään. Sitten tulin ajatelleeksi, että niin joo, ehkä hänellä on keholleen tavoitteita (muitakin kuin se, että tehdään nyt tämä yksi juttu siten kuin tuntuu hyvältä). Se tuntui hurjan oudolta ja kiinnostavalta. Samoin kuin se, että saatoin itse sillä tavalla vain kellua omassa kehollisuudessani, nauttia, ja samalla saada tai ainakin kuvitella saavani sen liikunnan, jonka tunnun tarvitsevankin. Epäilemättä hän tarvitsee enemmän, mutta miksi? Mitä se tuo? Olisi hurjan kiinnostavaa tietää, mutten uskalla vaivata ihmisiä varttia vaille puoli kahdeksan, kun he tekevät treeninsä loppurutistusta ja heillä todennäköisesti alkaa kokous saman suuren betonikolossin ylemmissä kerroksissa tasan kahdeksalta.

Niin täynnä kyvyttömyyttä ymmärtää ja kohdata tämä aikataulupaineistettu ihmisten maailma. (Totisesti olen kiitollinen niistä elämäni viidestä ihmisestä, joiden kanssa käymme sentään välillä keskusteluita ajan kanssa ja saan sukeltaa heidän maailmaansa edes hetkeksi - se on yhtä eksoottista kuin snorklaaminen! Ja kiitollisuus kirjoista, nekin ovat kurkistusikkunoita kysymyksiin, joita ei arjessa koskaan ehditä käymään läpi.) Kello painoi päälle, nousin ja pukeuduin ja menin kahdeksan kokoukseen itsekin. Katselin kasvoja ympärilläni ja ihmettelin, mitähän meidän kaikkien mielissä oikein liikkuu. Ja kuinka monella on tavoitteita päästä muualle, muuttua, ponnistella. (Muistin myös sen ajanjakson, jolloin ponnistelin kovemmin mutta en oikein enää onnistu hahmottamaan, miksi ihmeessä niin tein.) Taas olisin halunnut kysyä, mutta epäilemättä saisin potkut, jos kaiken työaikani haastattelisin työkavereita synnyistä syvistä sen sijaan että koetan perehtyä ja suorittaa niitä työtehtäviä, joihin minut on palkattu. Hyväksyin tämän tuosta noin vain, okei, en kysy, mutta eihän se kysymyksiä hävitä eikä paina edes taka-alalle, päinvastoin. Mutta olen aika hyvä pysyttelemään tyytyväisenä avointen kysymysten kanssa, kiitos filosofian opintojen. Ja muutenkin, tällä erää tyytyväinen likipitäen kaikkeen.

Yritin selittää tätä tyytyväistä ajelehtivuuttani yksi päivä vanhalle tuttavalle - että epäilen sairastavani jonkinlaista hyväntuulista masennusta, koska en toivo enkä ponnistele ja haluankin asioita aika laimeasti, mutta sitten toisaalta lillun kuitenkin hyväntuulisuudessa, joka taas ei mitenkään sovi kuvaan masennuksesta, joten varmasti hyväntuulinen masennus on väärä nimi tilalle.

Nyt aamulla tulin ajatelleeksi, että ehkä olen siinä jossain pisteessä jo ja siksi en enää uhkaile itseäni sillä. ("Jos et tee näin ja näin, jäät tähän ikuisiksi ajoiksi" - "So what?") Että on niin monta asiaa, jotka olen jättänyt tekemättä tai tehnyt liian omintakeisesti, että tosiaan olen siinä mustassa aukossa tai kauheassa/mukavassa lilluvuudessa. Mistä tuli mieleen - voisinko (siis jos keksisin sitä haluta) ruveta patistamaan itseäni uhkaillen itseäni sillä, että jos en tee näin ja näin, minusta voi tulla ihan huomaamatta kunnon kansalainen, keskiansioinen, joutaviin lillukanvarsiin takertumaton, kyselemätön, ihastuttava, - - -

Ehkä senkin takia ajattelen hetkellisesti, että taidan olla jo kuollut mutten vielä sitä täysin tajuava: bardossa. Ehkä se on syy sille, että koen välillä vähän oudoksi niiden ihmisten seuran, jotka ajattelevat olevansa elossa. Eipä siinä mitään, niin ajattelen itsekin välillä. Mutta sitten pysähdyn ja kysyn, olenko sittenkään varma, enkä ole. 

Sydänprässi

Ehkä vuosien kuluttua muistelen tätä talvea yhtenä elämäni karmeimmista. Ehkä en. Enhän vielä tiedä, mitä myöhemmin tapahtuu. Ehkä muistikuvat lakkaavat joskus palaamasta, ja sitten ajattelen vain oppineeni.

Vuosia sitten Intiassa istuimme iltaa ja hieman provosoin joukkiota sanomalla, että minusta eroaminen on parasta suhteissa. Siitä oppii paljon, nopeasti ja hyvin konkreettisella tavalla. Ennen kaikkea oppii itsestään. Ja pitämään huolta itsestään. Sitten hymyilin ilkikurisesti, vaikka silloinen suhteeni olikin jo osoittanut pieniä hankaloitumisen ennusmerkkejä. Tai ehkä puhun vain mielestäni tätäkin selkeämmin: se, miten suhteen hahmotin, tapahtui tietenkin mieleni kautta. Ja mieleni kysyi jo silloin hätääntyneenä: miksi nämä ja nämä asiat muuttuvat ja miksi se tuntuu niin vaikealta. Kun sillä tavalla hymyilin, olin varmaankin unohtanut edellisen erotalven pahimmat vibat. Ne, jotka palaavat mielen vain silloin, kun mieliala on valmiiksi viritetty.

Surua vastaan ei voi sanoa mitään. Se tulee ja ottaa aikansa. Se ei kauheasti kysele aikaa eikä paikkaa. Tosin niin kauan kuin teen jotain hyvin keskittyneesti, se pysyttelee silmänurkissa vipinänä, outona kaulan jännityksenä kurkunpään ympärillä. Pidätetty itku, sitä se on. Ja kun päästän irti - ja minähän päästän irti - itken liikennevaloissa, yliopiston rakennuksia yhdistävässä käytävässä, tietokoneella, kotona sängyssä kerällä.

Edellisen kerran käytin erilaisia menetelmiä surun katkaisemiseen. Alkoholia, esimerkiksi. Se turruttaa moneksi päiväksi. Nyt haluan vain katsoa, mitä kaikkea tästä kaivosta nousee. Tänään aloin metapelätä (enkä ensimmäistä kertaa), että entäpä jos kyseessä onkin pohjaton kaivo. Jospa minua ei ikinä lakkaa itkettämästä. Jospa maailma ei koskaan enää virtaa, jos kaikki jää irtonaiseksi sensedataksi, jota mieli ei jaksa kursia kertomuksiksi etenemisistä. Jos elämäni loppuun saakka mietin ahdistuneena tuntikausia, miten pystyn kohtaamaan tietyn ihmisen hajoamatta palasiksi. Tai kun kuulen muiden mainitsevan hänet - miten silloin hymyillään tai ollaan itkemättä?

Panen merkille sanat aina ja ei koskaan. Sydänprässissä ne aktivoituvat helposti ja tekevät informaationkäsittelystä epäluotettavaa.

On iltoja. Iltaisin sydän tuntuu niin sisäänpainuneelta ja väsyneeltä, että hetkittäin pelkään sen lakkaavan lyömästä silkkaa onnettomuuttani. Makaan kerällä ja kysyn itseltäni kysymyksiä: Miksi tämä tarkalleen tuntuu niin pahalta? Kumpi loukkaa enemmän, se, miten helppoa toiselle on katkaista yhteydenpito, vai se, miten paljon se sattuu itseäni? Luultavasti jälkimmäinen. Miksi tuntuu väärältä, ettei osaa katkaista välittämistään? Miksi kaikki on niin tyhjää ja hajanaista?

Vaikka eihän kaikki tietenkään ole tyhjää ja hajanaista. Kunhan mieleni on. Kävin joogaopettajakoulutuksen ensimmäisessä osiossa. Kuuntelin tarkasti ja katselin videoita ruumiinavauksista ja leikkauksista. Nyökkäsin mielessäni opettajan sanoessa, että harjoittelemme ennen kaikkea kuolemista. Olen leikkinyt ajatuksella ennenkin itsekseni. Varmaankin niin on tapahtunut sen takia, että irti päästäminen tuntuu usein karmivalta ja välillä on todella vaikeaa ojentaa ryhtinsä ja muistuttaa itseään siitä, että tapahtumien ja tuntemusten leimaaminen hyviksi ja huonoiksi, toivotuiksi ja ei-toivotuiksi, on lähinnä turhaa ja itsensä kiusaamista. Kaikesta voi oppia, myös tästä tilanteesta, jossa elämästä on kadonnut mielekkyys ja hetkittäin jopa ilo. Ja kaikki liukuu ohi hurjaa vauhtia, ja on vain yksi elämä. Joko sitä murehtii tai juhlii. Välillä toista, välillä molempia yhtäaikaa.

Huomaan olevani taas aiempaa enemmän hereillä toisten tuntemuksille. Hetkittäin kaupungilla kulkiessa vastaantulijoiden pienten ilmelihasten supistumiset tuntuvat kehoa järistävän voimakkaina. Meditaatiossa silmät kiinni istuessani kuulen toisten hengityksestä asioita heidän vireystilastaan. Kuulen, kuinka jonkun kimppuun käy vaikea ajatus. Joskus unohdun kuuntelemaan toisten hengitystä niin että unohdan omani, ja kuvittelen pienen hetken kuolleeni. Se on vapauttava, kiitollinen ajatus.

Suru tekee visuaalisemmaksi ja auditiivisemmaksi, pelkistää sensedataa tarinoista. Suru kuorii tarinoita.

Mutta en pidä siitä, miltä se tuntuu rintakehässä. On kuin joku olisi naulannut luihin pieniä nauloja ja kuronut niiden välille lankaa, jota kiristetään vähän kerrallaan.

Edellisen kerran, sitä paitsi, suru alkoi alusta saakka muodostaa sanoja, tarinoita, maisemia. Erilaisia kuin ennen, ja sikäli kipeitä, mutta kuitenkin. Nyt tuntuu vain siltä, kuin rintakehää kiristettäisiin ja kurkkua pienennettäisiin päivä päivältä. Hullunkuriset pelot risteilevät päässäni kuin kölittömät kumiveneet törmäillen toisiinsa. Entä jos lakkaan kokonaan puhumasta? Entä jos vain lähtisin kauas-pois? Olenko kadottamassa viimeisetkin suunnat, ja sanat lisäksi? Ja innon tehdä kuvia, kuvata? Kuinka kerkeästi onnettomuuteni siirtyy koiraan? Entä kämppiksiin?

Vaikka tietysti kysymykset ja pelot istuvat sternumilla lähinnä silloin kun olen yksin. Kun on ilta. Kun olen väsynyt ja nälkäinen tai molempia. Kun tuntuu vaikealta ajatella, että minun itseni on riitettävä itselleni ja on typerää haluta mitään muuta. Kun en ole varma, onko pulma siinä, riitänkö, vai siinä, että olen liikaa. Mutta tietenkin olen juuri sellainen kuin kullakin hetkellä olen. Ja hyväksyn sen, hyväksyn kaikki viemärinniljaiset ajatuskudelmat ja palat kurkussa, ymmärtämättömyydet, rikkinäisyyden, ulvovan halun kuulua laumaan, nukahtaa syliin, liikkua jonkun toisen rytmissä. Mutta tuntuu valtavan vaikealta hyväksyä sitä, että tämä kaikki voi olla muille liikaa tai liian vähän. Tai mistä muista minä nyt kirjoitan. On ollut ihmisiä, jotka ovat osanneet olla kanssani. Ja joiden kanssa olen tullut äkisti toiveikkaaksi sen suhteen, että riitän itse itselleni tai en ole liikaa itselleni, että se mikä on, on, se mikä tapahtuu, tapahtuu, eikä se ole hyvä eikä huono asia. Ja sitten on näitä kohtia, joissa on äkisti toivoton ja hukkumaisillaan.

Mutta uskon, etteivät mielen kysymykset ole tyhmiä. Tyhmiä kysymyksiä ei ole. Kysymykset piinaavat tasan niin kauan, että saan koukutettua niiden logiikan ja kudon niistä tarinan. Sitten pukeudun tarinan paitaan eikä enää palele.

Voi olla, että kuvittelen vain havaitsevani muiden tuntemukset tarkemmin. Voi olla, että se johtuu vain siitä, että takerrun heihin katseella epätoivoisesti, kun koetan pitää itseni asfaltin yläpuolella, loskan universumissa.

Ja hengitän. Hengitys hengitykseltä pistän vastaan sydänprässille. Väitän vastaan. Selviän, ihan varmasti selviän. Jos nyt mitään minää on. Jokin selviää, jotain selviää. Mitä selviäminen edes on? Selventymistä? Onko se enemmän jonkin kiinteämmäksi käymistä vai katoamista?

On hetkiä, jolloin mieleni haluaa kysyä, tuleeko koskaan sellaista päivää, jolloin joku tarttuu käteeni ja se on yksinkertaista ja tuntuu hyvältä. Tuijotan sisäänpäin mieltä ja koetan jaksaa olla kiinnostunut siitä, miksi se haluaa kääntää veistä haavassa. Miksi se haluaa muistuttaa joka päivä siitä, ettei toinen sanonut enää pitkiin aikoihin rakastavansa? Miksi se haluaa muistuttaa siitä, miten tarmokkaasti halusin kuvitella, että se johtui jostain muusta kuin siitä, ettei hän voinut sanoa niin, koska se ei olisi ollut totta. (Ja tietysti juuri tuo rehellisyys, sen kaltaiset asiat, tekevät tästä kaikesta niin paljon hankalampaa - saan syyttää vain itseäni. Hölmö fasaani.)

Istun käsivarren mitan päässä tästä kaikesta ja katselen hämmentyneenä, mitä kaikkea mieleni touhuaa. Hetkittäin haluaisin heittää hyvästit moiselle aktiviteetille, mutta tietenkin voin vain istua ja katsella. Tuntuu pyörryttävältä ajatella, että muidenkin ihmisten päässä surisee samanlaisia ampiaispesiä. Ilmankos heidän ilmelihaksensa supistuvat ja rentoutuvat. Ja he liikkuvat katua ylös ja alas ja en tunne heitä, mutta silti heidän ilmeensä liikuttavat.

Ilmankos ihmiset tuntuvat tällä erää jotenkin vaarallisilta.

Äkisti, aika

Mummun hautajaispäivänä läksin liikkeelle jo aiemmin auttelemaan yhdessä yleisötapahtumassa ennen hautajaisia. Piirtelin fläppipaperin nurjalle puolelle houkutuskylttiä ja viritin sen a-mainostelineeseen. Telineen raahasin kadunvarteen. Kylmä pisteli tohveloituja jalkoja.

Vielä hetki, sanoin itselleni. Muistin äkisti unohtaneeni koko muistosana-asian. Laitoin miehelle tekstiviestin, että toisi mukanaan Wallace Stevensin runot.

Ehdin hieman lehteillä kirjaa ennen tilaisuutta. Valitsin kappaleen, jossa puhutaan väreistä. Sinisestä tomusta, punaisista anturoista. Ja joka loppuu sanoihin: "tähdistä, ei kaukaa".

Kukaan muu ei sitten sanonutkaan mitään muuta kuin että kaipaa. Hyvä, että meillä oli runo. On niin epätäsmällistä sanoa kaipaavansa. (Eikä se nyt edes olisi pitänyt paikkaansa, tarkalleen, olin helpottunut, kun tämä vaikea ihmissuhde loppui. Ja helpottunut isänkin puolesta. Muistisairaan kanssa ei ole helppoa.)

Stevensiä silmäillessä tajusin äkisti jonkin muuttuneen viime vuosina. En ole lukenut runoja päivittäin. Olen ajoittain vain selvinnyt selviämistäni. Monina päivinä olen lukenut vain asiatekstejä, jotka eivät vakuuta herkkyydellään eivätkä täsmällisyydellään. Joskus tuntuu, etten kestä niiden pönäkän omahyväistä tyyliä. Asiatyyliä, kuten sanotaan. Mutta ovatko asiat sellaisia? Entä kokemus? Eikö sekin ole yksi asioista? Suljin Stevensin ja hengitin. Tuntui hyvältä palata sanoihin, jotka puskevat harmaan ja sitkaan läpi, säräyttävät hereille. Valppaus leviää hengitykseen, kihelmöi iholla, nostattaa karvoja kaarelle.

Minusta tuntuu, että tämä puhe tavoitteista sairastuttaa minua jollakin vaivihkaisella tavalla. Ne tavoitteet kuulostavat aina niin ulkoisilta silloin kun opiskelee jonkun toisen suunnittelemassa tahdissa. Ja kuitenkin se, miksi opiskelen, liittyy jotenkin siihen, että kaikilla tulisi olla oikeus kääntyä oman kokemuksensa puoleen, pysähtyä, hämmästyä, tyrmistyä, huumaantua, tempaantua sen rytmiin ja tapaan soljua ja polveilla, pyörteillä ja suistaa suunnitelmia radaltaan. Jotenkin se kaikki pitäisi pystyä tunnistamaan siinäkin kontekstissa, jossa puhutaan asiatyylillä. Uskon edelleen, että kasvatuskeskustelu voidaan elvyttää. Miten? En tiedä vielä. Mutta kysyn sitä taas pontevammin luettuani Stevensin. (Tietysti luin sitä lisää.)

Jätin eilen viimeisen syksyn esseen. Siihen taitaa olla kirjattuna enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. En tiedä ketään muuta, joka kirjoittaisi esseitään näin. Toistaiseksi en ole saanut pahemmin piiskaa, vaikka kysyn kysymistäni. (Sitä paitsi saattaisin piiskasta huolimatta jatkaa joka tapauksessa samaan malliin.) Haluan jättää näkyviin kohdat, joissa huomioni kyllä suuntautuu ja kiinnittyy uteliaasti, mutta ilman valmista kaavaa paketoida havaittuja muutoksia tai piirteitä. Se on tärkeää oppimisen kokemuksellisena pysymiselle. (Sitä paitsi, jos olisin itse kurssin opettaja, saisin näistä kysymyksistä tärkeämpää palautetta kuin pönöttävän määritelmällisistä lauseista, joiden sisältö on tolkuton juuri siksi, ettei vastauksia vielä ole saatu jäsennettyä.)

Koska jätin esseen, vapaani on alkanut.

Se tarkoittaa: Ainoat aikataulupaineet viittä työpäivää lukuun ottamatta ovat itse asettamiani. Kaksi vapaaehtoistyökeikkaa viikossa, nekin naurujoogaa. Muutoin voin lukea runoja, tavata ystäviä, parantaa kättäni, vesijuosta, kävellä pitkään koiran kanssa, kirjoittaa, pysähtyä, miettiä, hengittää. Ehdin auttaa, jos joku tarvitsee apua.

Tämä vapaa on pitkä. Se ulottuu maaliskuun puoliväliin saakka. Tunnen tarvitsevani sen.

Ehkä hakeudun matkalla taas vapaaehtoistyöhön, jos keksin jotain, mitä käteni kestää. Se on eri asia. Saan lukea, mitä haluan. Minun ei tarvitse tiivistää eikä arvottaa, mikä on olennaista ja mikä ei. Ehdin pysähtyä taukoihin, tyhjyyksiin, epämääräisyyskohtiin. Myös niihin, joihin ei liity kysymyksiä.

Olen alkanut lukea suomennosta Elaine Aronin kirjasta HSP-Erityisherkkä ihminen. Välillä olen aivan turta, välillä aivan lötkö helpotuksesta. Välillä itkettää. Tuntuu niin ihmeelliseltä, että joku kirjoittaa niin tutusta maailmasta. Ja niin hyväksyvästi, ymmärtäen. Sisältäkäsin ymmärtäen. Että joku tietää, selvästi, miltä tuntuu olla sinnitellyt vuosia. Että on koettanut elää kuten läheiset, ja sitten ihmetellyt kerta toisensa jälkeen, miten ihmeessä niitä ei väsytä, ylikierrostuta, särje silmien takaa kaiken tiettynä päivänä koetun jälkeen. Miten ne eivät koskaan lysähdä itkemään tai saa kaksivuotiaan itkukiukkukohtausta, kun elämä vaan tulvii ylitse. Ja miten ne voivat pitää radiota päällä. Tai miten ne eivät samalla tavalla tempaannu musiikkiin tai runoon, miten niin moni voi säilyä käsivarrenmitan päässä kaikesta ihmeellisestä ja houkuttavasta. Tai pysyä huolestumatta toisten ilmeistä ja eleistä, ehkä välttyä täysin huomaamasta epämukavuuksia tilanteissa.

Tänään itkin kohdassa, jossa kysyttiin, miten lapsuudenkodissa on suhtauduttu kehoon ja sen tarpeeseen. Muistin, mitä äiti kertoi aktivoinnista: että aina piti, vauvanakin, tehdä asioita, ennen kuin sai lepoa tai syliä tai leikkiä. Ikään kuin minua tarvitsisi erityisesti aktivoida. Maailmahan suorastaan tunkee koukkuiset vaikutelmansa sisään aistikanavista ja kiskoo mukaansa. Ei ihme, että kun aloitin feldenkraisin, koko keho tärisi. Ei sille ollut taidettu ikinä ennen sanoa, että saa vaan olla, ettei tarvitse korjata mitään, ei yrittää mitään. Eikä ihme, että itkeskelin feldenkraisin jälkeen kotona, saatoin vain maata matolla selällään ja itkeä helpotuksesta, koska tajusin, että on mahdollista ottaa sekin asenne, ettei tarvitse yrittää. Että voi vain olla ja antaa kokemuksen painon liikuttaa näkymättömästi. Ottaa aikaa vastaanottamiselle.

Eipä silti, jokin puoli minussa tietysti tiesi kaiken aikaa. Otinhan minä aikaa ennenkin. En vain mennyt ulos. En käynyt jatkoilla. Halusin istua silmät kiinni ja kuunnella Bachia tai renessanssimusiikkia. Keitin yrttiteetä kokonaisina kuivatuista kehäkukista ja tarkkailin kukkien pehmentymistä ja läpikuultaviksi käymistä samalla kun niiden maku ja väri siirtyi kuumaan veteen. Makasin sängyllä kippurassa ja luin runoja. Niin, ja kirjoitin. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luonteva tapaa ottaa aikaa vastaanottamiselle. En ymmärrä, miten tätä voisi ajatella jonkin tuottamisena tai ulostamisena. Enemmän tämä on vastaanottamista, minulle. (Jopa silloin kun kirjoitan asiatekstiä.)

Nyt otan taas aikaa. Äkisti se kaikki on taas tässä. Hengittävä maailma. Animistiset ovet. Kerrostalot, jotka vain odottavat sumutorven merkkiä nostaakseen ankkurinsa. Nauru, joka hölskyttää sisäelimiä. Itkun turvallinen syli. Ihmiset, joiden ääriviivat eivät koskaan selkiydy, koska he ovat enemmän tuoksua ja ääntä kuin visuaalisia kappaleita.

Tunnen palanneeni kotiin.

Raskaasti hengittäviin sammalikkoihin, liukastavaan asfalttiin, aikaan. Sanoihin. Läsnäoloon. Siihen, ettei ole selkeää suuntaa. Keho voi suoristua, mikään ei paina sitä kohti ensi viikon luentoja tai deadlineja. Se voi valpastua, höristää korviaan, elävöityä, muuttua yhdeksi maiseman kanssa.

Kuinka olenkaan tätä kaivannut.

Riittämättömyydestä

Illalla kotiin tullessa olin niin väsynyt, että lysähdin kasaan ja itkin. Tuntui siltä, että nyt peruutan ihan kaiken. Vaikka vain pakenen.

Sitä tuntua kesti ehkä kymmenen minuuttia. Sitten rauhotuin. Sanoin itselleni: No niin, kuukausi sitten aloitit ihan uudessa ammatissa ja juuri kun ehdit tottua, se pesti loppui ja nyt taas sinä olet aloittanut ihan uudessa ammatissa, jota ei ole koskaan ennen kokeillut. Kuka ei tuntisi semmoisessa hötäkässä itseään osaamattomaksi ja riittämättömäksi? Kelle et tarkalleen ottaen riitä? Etköhän se ole vain sinä itse. Muillahan on aina sekin vaihtoehto, että he voivat äänestää jaloillaan ja tehdä yhteistyötä jonkun osaavamman kanssa. Mutta sinä, jos sinä et riitä itsellesi, mitä sitten?

Jotenkin nämä yksinpuhelut rauhoittavat. Niistin hihaan ja keitin pakuriteetä. Se siitä.

En ole koskaan nuorempana halunnut ryhtyä opettamaan tai ohjaamaan. Nyt jotenkin elämäni on pyyhkäissyt sellaiseen tilaan, että juuri näitä asioita kuitenkin näytän tekevän. Jos käsi ei olisi kipeä, voisin hieroa. (Vaikka kun tarkasti muistelen, kyllä siinäkin saan aikaan melkoisia lasteja riittämättömyyden tunnetta.) Nyt ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa. On tehtävä jotain, ja se jotain, mitä näytän saavan, on opetusta ja ohjausta.

Olen oppinut aika hyvin tunnesäätelemään oppimistilanteita silloin kun olen itse oppilaana. Tunnen kyllä silloinkin itseni aina välillä tyhmäksi ja osaamattomaksi, mutta sehän juuri onkin oppimistilanteen suola: olen oppimassa jotain, mitä en vielä osaa. Se on siis ihan ookoo. Enkä ole muiden huomion kohteena paitsi joskus kun minut poimitaan mikroskoopin alle, jolloin unohdan äkisti kaiken sen, minkä luulin jo osaavani. (Se palautuu sitten pari minuuttia myöhemmin.) Sen kanssa tulee kuitenkin toimeen. On vain jaksettava omaa hitauttaan. Ja jaksettava muistaa, että on sitä toisaalta rohkeakin, melkein hurja, kun tällä tavalla etenee tuntemattomaan sen sijaan, että pysyttelisi mukavuusalueella ja sanoisi siitä, mitä ei ymmärrä, että se on paskaa tai joitain muita, erilaisia, varten. (Ei, ei minulla ole voimia tunkea itseäni ihan kaikkeen, mikä pelottaa, tietenkään. Ja jotkut asiat tosiaan tuntuvat vahingollisilta itselle, ainakin tässä tilanteessa ja näillä valmiuksin. Ehkä myöhemmin olen niistä eri mieltä, mutta tässä tilanteessa päätökset on tehtävä tämän hetken tason kautta.)

Ohjaus- ja opetustilanteiden tunnesäätely sen sijaan tuntuu varsin haastavalta. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että tietyt aika syvään juurtuneet luontumukseni ovat varsin harmillisia tuossa kontekstissa. Esimerkiksi luontumus suuntautua vain yhteen tai kahteen ihmiseen kerrallaan turvallisuutta kokien. Osaan kyllä toimia isommassakin ryhmässä, mutta naamakkaisintensiteetti on siinä niin paljon pienempi, etten koe vuorovaikutusta erityisen turvalliseksi. Koen, etten saa mitenkään tarvittavaa informaatiota. Ja etten julkisessa tilassa, jossa minun pitäisi tahdittaa kaikkien oppimisärsykkeitä, voi myöskään yksi kerrallaan syventyä naamakkaisongelmanratkaisuun kommunikaation tai oppimisen tiimoilta. Koen tarvitsevani intensiteetin ja tiiviin yhteyden, ja ryhmätilanteessa en tietenkään voi saada sellaista. Toinen harmilliselta tuntuva piirre liittyy pelastava lassie -kuvioon. Jos joku ei näytä pysyvän mukana tai suree tai mököttää, minun ensimmäinen mielteeni on rynnistää pelastamaan tätä ihmistä hyvään oloon. En tee sitä, ellei tilanne ole katastrofaalinen tai häiritse muiden oppimista, koska aikuinen ihminen voi itsekin pyytää apua sitä halutessaan eikä väkisin auttaminen yleensä toimi, mutta samalla voimia palaa siihen, että joudun pidättelemään impulssia, joka kyllä syöksähtäisi toiminnaksi, jos vain hölläisin otetta. Tietysti myös se luontumus aiheuttaa päänvaivaa, että minun on vaikeaa käsittää, että minulla on oikeus ylipäänsä olla olemassa, saati sitten tehdä jotain toisiin vaikuttavaa. Pelkään hurjasti jotenkin loukkaavani tai hämmentäväni. Ja silti jokaisessa oppimistilanteessa on vähintään hämmennys mukana.

Toiseksi, huomaan jatkuvasti törmääväni siihen seikkaan, että ympäristö hahmottaa oppimisen hyvin eri tavalla kuin itse teen, mikä puolestaan synnyttää kysymyksiä siitä, mitä ihmettä teen tällaisessa pestissä, kun en selvästi ole osannut (enkä edes halua) muotoilla vastauksia näihin kysymyksiin, jotka toiset kokevat oppimisen kannalta jotenkin olennaisina. Kuten kysymyksen tavoitteista. Itse miellän tilanteet niin monimutkaisiksi, että tiettyihin tavoitteisiin pitäytyminen ihan turhaan rajaa uteliaisuutta. Tietysti opettaessani anatomiaa opetin anatomiaa ja nyt ohjatessani naurujoogaa ohjaan naurujoogan harjoitteita, koetan aikatauluttaa järkevästi ja lähestyä kutakin aihetta jotenkin sen vaatimalla syvyydellä tai kepeydellä (kepeyttä suosien) - mutta ei sillä ole mitään tekemistä tavoitteiden kanssa. Jos jokin tavoite on pakko nimetä, varmaan ajattelen about niin, että tavoitteeni on tarjota uusi, uudenlainen tiettyyn menetelmään suuntautunut tilanne, jonka puitteissa itsen voi vuoroin unohtaa ja lentää uteliain siivin kohti laajempaa, pidäkkeettömämpää olemisen tapaa, ja sitten vuoroin voi havaita oman olemassaolonsa, sen rajallisuuden ja riittämättömyyden siinä hetkessä, ja harjoitella sietämään sitä oloa. Tietysti opetus on suunniteltava niin, että uteliaisuutta houkutellaan esiin. Mutta lopulta sen valloilleen päästäminen ei ole oma asiani. Ja eri ihmisten uteliaisuus näyttäytyy niin eri tavoin, ettei minulla ole harmaintakaan aavistusta, miten joihinkin niistä pitäisi reagoida.

Ehkä joskus opin vastaamaan erilaisiin oppimisen tai uteliaaksi tulemisen tapoihin paremmin. Toistaiseksi tunnen itseni varsin tumpeloksi ja kömpelöksi. Koetan repiä aiheesta komiikkaa, tarkastella sitä käsivarrenmitan päästä, mutta surukaan ei ole kaukana, eikä väsymys. Kysymys, milloin riitän itselleni. Milloin käyn huolettomaksi. Ja mitä tapahtuu sitten kun en enää säikähdä tietyssä käytännössä, kun koen tuntevani sen melko hyvin, vaikka toki koko ajan lisää oppien, yhä omituisempiin kysymyksiin törmäten. Etsinkö sitten taas jotain uutta ja vaikeaa?

Joskus haluaisin kysyä itseltäni samalla tavalla kuin useampi kumppanini on kysynyt: miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa?

Mikä kiskoo ihmistä mukavuusalueensa ulkopuolelle? Mikä on se luottamus siihen, että pää pieni ja keho pieni kestävät moista pyöritystä? Miksi se tuntuu elävämmältä kuin varma elämä, vakaa eteneminen saman paradigman sisällä?

Niin. En osaa vastata edes omiin kysymyksiini.

Jostain syystä en saa siitä samanlaisia kauhuja kuin siitä, etten osaa vastata heti paikalla toisten kysymyksiin. Jotenkin toisten kohdalla tuntuu, että on enemmän vastuussa yrityksestä vastata. Että toiset tarvitsevat. Itse en koe tarvitsevani kysymyksiin vastauksia. Parempi, ettei vaadi vastauksia, niin saa kysyä mielenkiintoisempia kysymyksiä. Ehkä se, mikä ohjaamisessa ja opettamisessa hämmentää, pohjimmiltaan, on se, että harvemmin oppimistilanteet jäsennetään niin, että ne työntävät maailmaan nimenomaan kysymyksiä suuntaamaan olemista ja mielenkiintoa.

Onpa hyvä että sain kirjoitettua tämän. Huomaan olleeni solmussa ainakin juuri tuon kohdan kanssa. Että saanko herättää lähinnä kysymyksiä, jos minulla ei ole niihin vastauksia, ei ainakaan vielä. Eikä kai tuohon voi kukaan muu antaa lupaa. Opinko antamaan siihen luvan itselleni?

Paljon mietittävää.

Intiasta

Sunnuntaina puhelin soi muutaman kerran ja vaikenee sitten. Tätä toistuu. Lopulta kuitenkin puhelin ääntelee niin pitkään, että ehdin vastaamaan tuntemattomasta numerosta tuleviin huhuiluihin. Linja kohisee ja pätkii, ja sen yli huudetaan tankealla intialaisaksentilla. Tuletko tänne jouluksi, kysyy ystävä. Ei, en ole tulossa, vastaan. Harmillista, hän vastaa. Hän on niin yksin. Onko Fauni siinä, hän kysyy. Ei, ei ole, vastaan, Fauni on Saksassa ja minä täällä Suomessa. Miksi, kysyy ystävä. No, hän nyt matkusti sinne ystävineen. Siis hän ei enää rakasta sinua. No, ei se ole niin yksinkertaista ehkä, toppuuttelen. Ei, on se. Elämä menee niin.

En väitä vastaan, koska muistan, miten kuuro ystävä oli vastaväitteille silloin kun tapasimme Goalla useamman kerran. Istuimme joulupäivänä katetulla kattoterassilla ja joimme inkivääriteetä. Tiesin sen merkinneen paljon, hän liftasi tuntikausia istuakseen kanssamme siellä tunnin. Maksoimme teen, koska hostellin hinta oli taatusti hänelle mahdoton. Koetimme tarjota muutakin, mutta ei hän halunnut.

Etkö voisi kuitenkin tulla tänne, ystävä kysyy. Olisi joku, jonka kanssa viettää joulua.

Ystäväni on perheensä hylkäämä oman kertomansa mukaan kahdesta syystä: hän on vaihtanut uskontoa hindulaisesta kristityksi ja toisekseen kärsii vaikeasta masennuksesta, joka on vienyt häntä välillä suljetulle osastolle; masennus on Intiassa melkoinen tabu. Se, mitä itse ajattelen tästä kaikesta, tiivistyy muutamaan teemaan. Ensinnäkin, minusta ei voisi koskaan tulla jyrkkää, taistelevaa ateistia, koska on ystävän kaltaisia yhteisön hylkäämiä ihmisiä, ja heille usko saattaa tarjota ainoan myönteisen tekijän elämässä. Jos kukaan muu ei rakasta, ehkä sillä on merkitystä, että jumala sentään rakastaa. (Olen liian etuoikeutettu itse tajuamaan tällaista näkökohtaa: minua on aina rakastettu. Aina. Silloinkin, kun minulle on oltu vihaisia ja käyttäytymistäni on moitittu, on muistettu muistuttaa, että minua rakastetaan, vaikka käyttäytymistäni ei rakastetakaan. Ehkä siksi en tarvitse jumalaa?) Ja toiseksi, en usko ystävän ulossulkemisen palautuvan täysin hänen mainitsemaansa kahteen seikkaan. Faunilta ja minulta meinasi mennä hänen kanssaan hermot jo lyhyiden kohtaamistemmekin aikana, niin kovasti kuin meitä järkyttikin ystävän yksin jääminen. Ei Intia ole täynnä pelkkää kilpailua ja statuskiivintää, kyllä siellä on paljon mukavia, anteliaita ja armeliaita ihmisiä, perinteitä kriittisesti tarkastelevia ihmisiä. Jos ystävän kanssa olisi helpompaa olla, hänellä lienisi jonkinlainen tukiverkko. On vaikeaa olla sellaisen ihmisen lähellä, joka ylenkatsoo muiden ratkaisuja, ei suostu kuuntelemaan ja halveksii suurta osaa ympärillään näkemistä tavoista. Ystävä kaukorakastaa Eurooppaa ja syyttää intialaisia epäeurooppalaisuudesta, myös sellaisissa kohdissa, joissa itse asiassa eurooppalaiset saattavat olla ihan yhtä lapsenkengissä.

Vaikka kyseessä on siis melkoinen energiasyöppö ihmiseksi, ystävän tarinasta ei voi olla tulematta surulliseksi. Paitsi että se on erään ihmisen tarina, siinä on jotain yleisempääkin, samaa jota olen tunnistanut monen muunkin tarinoista (myös omastani joskin toki toisessa mittakaavassa): tietyt vaikeudet toistuvat, koska ihminen itse toimii ja asennoituu tietyllä tavalla. Tämä tuntuu mielen pulmien todelliselta ongelmalta: ympäristö ei jaksa tyypin toimintamalleja ja sanallistuksia ja sulkee ulkopuolelle. Ulossuljetulla ei sitten ole yhteisöä, jossa voisi oppia noita elintärkeitä vuorovaikutuksen taitoja. Se sitten "sosiaalisesta lahjakkuudesta". (Luen parhaillaan kirjaa, jossa ilokseni ilmoitetaan lahjakkuus sitkeäksi ja haitalliseksi myytiksi: kulttuuripsykologian mukaan lahjakkuudella viitataan yleensä sitkeästi harjoiteltuun taitoon, jonka omaksumista on tukenut jokin yhteisö. En voisi olla enemmän samaa mieltä, joskin pidätän edelleen omapäisesti oikeuden ajatella yhteisöksi mahdollisesti myös fiktiivistä yhteisöä: vaikkapa samankaltaisuuden liittoa Maija Poppasen tai Nalle Puhin kanssa. Olen saanut kirjoilta niin paljon kantoapua, että luultavasti kiitän niitä siitä muiden kyllästykseen saakka.) Eikä ulossuljettu ajattele yleisempää, toistuvaa kuviota: ei, hänen on vain yksinäisyys.

Puhelu menee pieleen paitsi sen suhteen, että hän on pistänyt likoon ison summan rahaa soittaakseen ja pyytääkseen sinne jouluksi, enkä ole tulossa, myös sen suhteen, että hän kiittelee minua eräässä yhteisöpalvelussa lähettämistäni kuvista ja viesteistä. Olet kirjoitellut niin ahkerasti, hän kiitelee. On ollut hauskaa seurata, millaista elämä Euroopassa oikeasti on. Kirjoitellut, kysyn hämmästyneenä ja vähän kiihtyen. Niin niin, hän on saanut monet viestit minulta. Hyvänen aika, sanon. Milloin näitä viestejä on tullut? Hän ei kuuntele kysymyksiäni, vaan siirtyy erittelemään vaikutelmiaan samalla kun takerrun itse kysymykseen, onko jokin käyttäjätilini kenties varastettu tai hallusinoiko hän.

Vasta puhelun päätyttyä tulen ajatelleeksi, että kenties hän tarkoitti viesteillä ihan vaan nettiin tuottamaani kuvien ja pienten tekstinpätkien virtaa, ja olen pahoillani äkillisestä sävynvaihdoksestani ymmärtämättömyyden myötä. Ehkä hän ajatteli kuvat ikään kuin henkilökohtaisesti itselleen suunnatuiksi, vaikka ne ovatkin kaikkien linkin tietävien katseltavissa. En voi kuitenkaan soittaa takaisin, koska puhelimessani ei näy hänen numeroaan enkä löydä tähän hätään lappua, jossa on numero. (Sitä paitsi liekö se muutenkaan enää sama?) Ja mietin, huomasiko hän edes sävynvaihdosta, niin pontevasti kun hän puhui ja onnistui olemaan kuulematta kysymyksiäni.

Puhelun myötä Intia tulvahtaa kotiin. Istun voimattomana lattialla ja itken vähän aikaa silkkaa helpotusta siitä, että olen minä enkä hän tai joku muu onneton. Tai mikä minä olen arvioimaan onnettomuutta? No, ehkä jokin kuitenkin. Mutta: Intia. Ristiriita temppelien "compassion is not for meat eaters" -kylttien ja kulkukoirien kohtelun välillä. Se miten kukaan ei katso naista silmiin, ja miten oma suun avaaminen aiheuttaa aina pienen järkytyksen, kun miesseuralainenkin voisi hoitaa puhehommat. Tänään tuntuu siltä, että palaan vielä sinne. On liian monia avoimia kysymyksiä ja teemoja.

Minusta tuntuu, että monet siellä näkemistäni ja kokemistani asioista vaikuttavat edelleen, keho on edelleen hieman väännöksissä matkan jäljeltä, vaikka siitä on kaksi vuotta. Ja että sillä matkalla tapahtui paljon enemmän kuin millään matkalla aiemmin. Makasin monessa hotellihuoneessa sängyssä ja kuuntelin ulkoa kantautuvia ääniä ja ne vaikuttivat pelottavilta enkä halunnut mennä ulos. Kokosin kuitenkin aina itseni ja menin. Loma se ei ollut, pikemminkin rankin interventio itsestäänselvyyksien purkamiseen ikinä. Filosofian opiskelu on Intian rinnalla lastenleikkiä, kepeää ja helppoa, umpiturvallista mukavuusalueella pysyttelemistä. Tai ainakin minulle on.

Kun palasin kotiin, mietin, menenkö sinne enää uudestaan. Sen verran rankkaa siellä oli. Mutta nyt, puhelun loputtua, huomaan ajattelevani, että palaan. Vaikka siellä tuntee itsensä mitättömän pieneksi ja vaikutusmahdollisuuksiltaan olemattomaksi, vaikka järkeilyllä ei siellä ole juuri sijaa ja kohteliaisuudella ja neuvottelevalla asenteella ei saa edes karistettua riksakuskeja kantapäiltä, saati sitten aikaan mitään tärkeämpää, ja vaikka ei ole mitään keinoa auttaa niitä onnettomia olentoja, joita kohtaa ja jotka selkeästi virittävät tapaamisen varaan toivoa. Se kaikki purkaa pätevyyspuhetta ja virittää hellyyteen. Ja jostain syystä olen vakuuttunut, että se on minulle parempi tie kuin monen arvostamani ihmisen pätevyyspuheen ja poliittisen vaikuttamisen tie. Mikä on vähän kummallista. Mutta ehkä tämä on vaihe. Ehkä ajattelen voivani vaikuttaa poliittisesti vasta sitten kun olen kerännyt tarpeeksi kokemusta siitä, mitä on olla voimaton ja eksyksissä. Mitä tällä tarkoitan: en haluaisi näyttäytyä pelottavana jyränä, joka ei osaa virittyä toisiin ja näiden eksyneisyyteen. Mikä on sekin ehkä vähän outoa, koska toistaiseksi tuntuu helpommalta virittyä eksyneisyyteen ja ulkopuolisuuteen kuin ottaa asiantuntijan rooli ja ladella suosituksia muille. (Viimeisimmässä esseessäkin manaan alimpaan helvettiin tavoitteet ja hellin ajatuksia kysymyksistä niiden korvaajina - kysymyksistä, joihin ei edes haeta vastausta, joita vain kuunnellaan ja palautetaan mieleen säännöllisin väliajoin. Olen epäilemättä jonkin sortin kysymyshullu.) Kuitenkin tunnun janoavan syvempää uppoutumista tuollaiseen kokemukseen täydellisestä avuttomuudesta.

Ehkä se liittyy siihen, että näen tarpeelliseksi tuhota rankaisevuuden skeemani viimeisetkin rippeet. Ne, jotka halvaannuttavat minut välillä täysin toimintakyvyttömäksi ja joita vastaan olen pitkään taistellut älyn kanssa, mutta joiden koen tarvitsevan vielä emotionaalisemman täräyksen. Intia on sen kokoinen täräys, että se saattaisi onnistua.

Nyt kun pakkaamme tavaraa muuttoon, voisin viimein saada pakattua tuolle ystävälle Goalla sellaisen paketin, jonka olen ajatellut jo pidemmän aikaa lähettää postitse sinne. Ei se tietysti ole sama kuin että menisin sinne, mutta nyt ei ole rahaa. Ei vielä. Ja tavallaan sekin tuntuu epäoikeudenmukaiselta, että itsellä voi olla rahaa mennä sinne ja hän taas on koko ikänsä haaveillut täällä käymisestä eikä tule koskaan pääsemään (ellen minä sitten onnisut keksimään jotain keinoa saada hänet ketkuteltua tänne - mutta se tuntuu kovin riskialttiilta sekin, koska a) en jaksaisi sitä ihmistä viikkoa tai kahta 24/7, b) mitenkähän hänen masennuksensa reagoisi kulttuurishokkiin hänen huomatessaan etteivät eurooppalaiset ole ihan niin sivistyneitä ja valistuneita kuin hän on ajatellut - minä ainakin järkytyin vastaavalla tavalla Intiassa niin että olin aika rajoilla, vaikkei minulla edes ole mitään vastaavaa psyyken sairauksien laitosjaksohistoriaa, ei edes yhtään diagnoosia, joskin varmaan saisin sen, jos hakisin, mutta miksi hakea, kun kaikki sujuu näinkin -, c) sitten hänen pitäisi kuitenkin palata, ja palaisiko hän onnellisempana vai onnettomampana, vaikeaa sanoa; joka tapauksessa huomaan välillä pohtivani, olisiko millään instanssilla kiinnostusta tuoda ystävää tänne tutustumaan viikoksi, mutten ole vielä keksinyt, millä ja miksi; lupaavia myönteisiä ja dynaamisia tyyppejä kyllä raahitaan ympäri maailmaa mutta vakavasti masentuneet piikkikaktukset eivät kiinnosta ketään sijoituskohteina).

Joskus mitä kummallisimmat kohtaamiset voivat avata silmiä, ja tämän ystävän kohtaaminen on kyllä tehnyt niin. Ehkä laitan pakettiin mukaan oikeasti hänelle kirjoitetun kirjeen, jossa kerron, miten tärkeä kohtaaminen oli. Siitäkin huolimatta, ettei meidän kommunikaatiomme ole niin helppoa. Tai ehkä juuri siksi.

Hän on niin irl- ja nettisuodatinumpioni ulkopuolelta kuin olla saattaa.

Kahden kerroksen väkeä vai miten se nyt menikään

Luen erääseen kurssiin liittyvää pakollista kirjaa. Kirjassa käsitellään oppimista. Luen erään virkkeen ja sen asiayhteyden muutamia kertoja, pysähdyn miettimään ja haluan kysyä.

Kohdassa kerrotaan Bereiterin ja Scardamalian asiantuntijuusteoriasta, ja lähilukemani virke (joka pysäytti minut liikennevalomaisella tehokkuudella) käsittelee asiantuntijoiden ja kokeneiden  ei-asiantuntijoiden työskentely-ympäristön eroa. Perusideana on siis se, että sekä aidot asiantuntijat että kokeneet ei-asiantuntijat selviävät näppärästi työnsä ongelmista, mutta asiantuntijoille on ominaista muotoilla ongelmat siten, että niiden ratkaisu kasvattaa heidän asiantuntemustaan ja sen myötä heidän ymmärryksensäkin syvenee. Kokemus luo kyllä rutiineita, muttei takaa vielä ongelmanratkaisun taitojen kehittymistä: kun jokin meneekin pyllylleen, ei rutiineista ole ihmeemmin hyötyä. Mikä sitten erottaa näitä ryhmiä? Kohdassa esitetään, että erottava tekijä on nimenomaan ympäristössä: rutiineihin turvautuvat ovat rakentaneet osaamistaan melko vakaassa ympäristössä, ja adaptiivinen asiantuntijuus taas kehittyy vain ympäristössä, joka muuttuu ja pitää siinä toimijaa koko ajan tietojensa ja taitojensa ylärajoilla.

Mutta mikä se ympäristö oikein on? Mihin se viittaa? Tuskinpa jaettuun fysikaalisten kappaleiden tilaan (johon en oikeastaan edes usko muutoin kuin kappaleista kommunikoidessani: "Voitko heittää sen kirjan tännemmäs?"; uskon ihan liikaa prosesseihin jotta mieltäisin kappaleet järkeviksi abstraktioiksi muun kuin kommunikaation tasolla; ja kuten huomaan tätä kirjoittaessani, haluan näemmä välillä kommunikaationkin tasolla tuoda esiin, että kappaleina ja olioina jäsentäminen on vain yksi mahdollinen näkökulma ja etten miellä sitä hirveän hedelmälliseksi välittömän käytännön ylittävien asioiden suhteen - mistä lisävaikeuksiin: eikö tämä miettiminenkin ole välitöntä käytäntöä. Itsereflektiossa lilliminen seis!) - ei sitä ymmärretä kai työtä tutkittaessa aivan niin tärkeäksi - ja tuskinpa myöskään mihinkään objektiivisesti tietynlaiseen vuorovaikutusympäristöön. Mutta entä jos kyse onkin siitä työtehtävien joukosta, joka koetaan välittömästi, ymmärretään (erotettuna shustermanlaisittain tietoisesta, monia vaihtoehtoisia tapoja tunnistavasta ja niistä valitsevasta tulkinnasta) tietynlaisena, tietynlaista päättelyä tai pelkkiä rutiineita vaativana? Miten muuten selitetään se, että samassa ammatissa ja työpaikassa joku pysyy joustavana, kiinnostuneena ja oppii vuosi toisensa jälkeen ja toinen alkaa jo pian kuittailla työn yksitoikkoisuudesta? (Tämä tiedostetaan monissa ammateissa... itse törmäsin ajatukseen ensimmäistä kertaa sanallistettuna jossain editoimassani psykoterapian kirjassa: ei pidä olettaa, että pitkään alalla ollut terapeutti on kokenein tai etevin - voihan olla, että hän on oppinut ensimmäiset puoli vuotta tai vuoden ja sen jälkeen vain toistanut rutiineita mitään ihmeempää oppimatta.)

Eikö silloin voitaisi sanoa, että ympäristö on jotakin melko suurissa osin kokijastaan riippuvaista? Ja jos se tosiaan on paljolti kokijastaan riippuvaista, mitä silloin tarkoittaa, että asiantuntijuus kehittyy vain tietyntyyppisessä ympäristössä? Tarkoittaako se, että sitä kehittyy vain tietyntyyppisille ihmisille, vai kenties tietyntyyppisten ihmisten ja tietyntyyppisten työtehtävien yhdistelmissä? Onko joitain sellaisia töitä, joiden luonne takaa jo ennalta, ettei todellista asiantuntijuutta voi syntyä, ei kellekään? Ja toisinpäin: onko sellaisia töitä, joiden luonne toisaalta takaa, että lähes kuka tahansa tulee savustetuksi ulos rutiiniin kernaasti turvaamisen poterostaan (ja sitten joko oppii sen olevan osa tätä työtä tai toteaa, että työ on karmiva ja lopettaa)?

En tunne kovinkaan hyvin Bereiterin ja Scardamalian teoriaa ja oletettavasti se on hyvinkin järkevä ja selittää asiat syvemmin ja sympaattisemmin kuin lyhyt viittaus siihen. Tulee vain mieleen tekstiä lukiessa, miten kaikilla mahdollisilla tavoilla tämän heidän teorioihinsa viittaavan tekstin voisi lukea, ja yksi tapa lukea tuollaista tekstiä on lukea puhe ympäristöstä puheena erilaisista työnkuvista (ehkä yhdistettynä tiettyihin henkkoht valmiuksiin). Tämä on tuttua: puhe asiantuntijuutta vaativista työtehtävistä ja rutiinitöistä. Tai kunnon duuneista ja paskaduuneista. En nyt siis halua väittää, että B & S ostaisivat tällaisen erottelun. En tiedä. Kunhan vain luen lauseen kirjasta ja tulen ajatelleeksi. (Ja tulen ajatelleeksi sitäkin, että tässähän piisaisi taas selvitettävää. On se kummallista, miten koko ajan tulee lisää selvitettävää! Ehkä pitäisi lukea vähemmän?)

Minusta nimittäin tuntuu siltä, etteivät erilaisten töiden erot teemassa rutiiniomaisuus versus ongelmanratkaisua vaativuus yllä lainkaan sellaisiin mittakaavoihin kuin joskus tunnutaan oletettavan. Tietysti tämä on poliittisesti aika ilkeä väite, koska, no, meillähän on tämä koulutusjärjestelmämme ja me nyt vaan jaamme työt asiantuntijatehtäviin ja niihin muihin. Ja se näkyy monilla aloilla palkkauksessa. Asiantuntijatehtävät mielletään usein korkeakoulutettujen hommiksi. Toisaalta olen asunut sellaisen ihmisen kanssa, joka ei ole osannut edistää korkeakouluopintojaan mutta tuntuu ratkaisevan ongelmia yhtä joustavasti ja selkeästi kuin moni tohtoristasolle edennyt. Ja toisaalta teen itse työtä, joka mielletään kauaksi, kauaksi asiantuntijahommista, ja seikkailen tuon tuosta lääketieteellisissä tietokannoissa työni takia, ja mietin kehon fysikaalisten rakenteiden erilaisia metafyysisiä kuvaustapoja ja kiistoja näiden tapojen välillä ja niiden merkitystä käytännön asiakastyön kannalta (vaikkapa jonkun kysyessä, mitä ne akupisteet ovat). (Sitä tapaa työstää toki opin yliopistossa, en hierojakoulussa. Mutta yhtäkaikkisesti: se sopii mielestäni mainiosti hierojantyöhön enkä osaa kuvitella voivani viihtyä tuossa työssä, jos mieltäisin kaikki selät vain "samanlaisiksi rutiineiksi" tai jaottelisin työstämistapaa päättäessäni, kuten yhden kollegan kuulin tekevän, asiakkaat niihin, joilla viiraa kehossa ja niihin, joilla viiraa päässä.)

Ja entä sitten, jos jonkun oppimista kiehtova ja stimuloiva ympäristö muodostuukin jostain muusta kuin työn "substanssiasioista", jos hän rakentaakin haasteensa toisaalle, vaikka toisten ihmisten inhimilliseen kohtaamiseen työn puitteissa (tätä muistan toisinaan peräänkuulutetun esim. terveydenhuollolta ja sosiaalityöltä eikä minusta se olisi huono asia monessa muussakaan duunissa)?
Voidaanko sellaisissa asioissa saavuttaa asiantuntemusta? Tunnistetaanko se, palkitaanko siitä?

Paljon kysymyksiä.

Mitähän minun pitikään kirjoittaa? Ehkä se, etten edelleenkään oikein tarkalleen ymmärrä, miksi toiset saavat työstään enemmän palkkaa (ja muita työsuhde-etuja) kuin toiset. Minun on vaikeaa käsittää sitä mitenkään oikeudenmukaiseksi asiaksi.

Ylipäänsä, koko kasvatussosiologian kurssin ajan raivosin itsekseni sen asian kanssa, miten voi olla niin, että semiprofessiot haluavat professioiksi, jos kerran professioita luonnehtii tympeä haluttomuus kommunikoida muiden alojen kanssa, oletus oman tietämyksen kaikkivoipuudesta ja kiihkeä pyrkimys huolehtia saavutetuista eduista ja pitää ammattikunta sen verran pienenä, että ryhmäkuri näissä asioissa säilyy. Minusta kun kuulosti ihan siltä, että professioituminen tyhmentää. (Tietysti myös se tyhmentää, jos semiprofessio keskittyy pönkittämään statustaan ja esiintymään professiona sen sijaan että se hakisi laajalti keskustelukumppaneita ja loisi yhteistyöverkostoja eri alojen välille.) Jos alan kuulostaa professioituneelta, potkaiskaa minua. Lempeästi, etten mene poteroon, mutta silti lujasti, jotta havahdun.

Nyt kun olen saanut napista, jatkan kirjan lukemista. Olisi hyödyllistä lukea pysähtelemättä tuon tuosta kyselemään ja kihisemään. Saisi luettua vaikka koko kirjan päivässä. Tai edes yhden luvun. (Kirjoittamisesta en valita, vaikka olen huono erittelemään sen hyötyjä.)

Toisaalta, oliko minulle johonkin kiire, johonkin oleellisempaan? Tuskin.

Räkää ja hämmennystä

Marraskuu: räkää ja hämmennystä. (Kyllä, myös rään hämmennystä ja paimentamista paperinpaloille, jotka eivät itsekseen liiku biojätteeseen aivan kuten astiatkaan eivät tiskaudu, roskapussit pompahtele reippaasti jäteasemalle ja niin edelleen.) Flunssa räjähtää käsiin, se ei enää ole mikään kitka vaan täysimittainen pysähdys, kirveltävä vesi valuu silmistä ja nenästä, yskin, aivastelen ja niistän. Ja krohisen. Aamuisin ääni on kadonnut tai honisee matalana ja katkeilevana.

Saan numeron syksyn ainoasta tentistä: toisesta vastauksesta (konemaisemmasta) täydet pisteet, toiseesta (joka hyödynsi oikeastaan kaikkea yliopistossa koskaan oppimaani) alimmat hyväksyttyyn oikeuttavat pisteet. Kun näen jälkimmäisen tuloksista, ja sen suhteen ensimmäiseen, repeän nauramaan ja nauran hyvän tovin. Jos joskus ajattelenkin olevani lampaaksi naamioitunut susi opiskelijana kurssilta toiselle ajelehtiessani ja kysyessäni kysymistäni, nyt olen ainakin saanut palautteen tekemisistäni ja kysymisistäni. (Aion kyllä edelleenkin kysyä, miksi ajatella, että maailmassa on vain tulkintaa ja tulkinnan tulkintaa ja tulkinnan tulkinnan tulkintaa kosmiseen silmäpakoon saakka.) Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen - mutta minähän olenkin - koska suunnilleen kolmannes tenttijöistä reputti tentin ja minut päästettiin läpi kerettiläisine teorioineni.

Nyt luen teoreettista taustakirjallisuutta kotona särkylääkkeen luomassa illuusiossa kelluen. Välillä nukun. Meille on harjoitustyöhön määrätty tietyt sallitut lähestymistavat, ja kas niin, ihan selvähän se, etten löydä yhteisymmärrystä niiden lähestymistapojen kanssa, en siltikään vaikka ryhmämme tekee sentään siitä vähimmän epäilyttävästä lähestymistavasta harjoitustaan. Kysyn teoreettisen suuntauksen lähtölaukausartikkelilta: No mutta jos sinä tätä haluat tutkia, miksi sinä näin etenet? Ja: miksi sinä käytät ristiin tai konjunktiossa käsitteitä kokemus ja ajattelu, ja oletko tosissaan vakuuttunut, että kyse on samasta ilmiöstä ja että ne molemmat saadaan haaviin tällä menetelmällä? Ja vieläkin hämmentyneemmin: miksi sinä haluat, että läpielettyjen käytäntöjenkin ymmärrys on tulkintaa? (Ja koska luin vähän aikaa sitten tämän, ajattelen sen kautta: äääh, eikö vaan olekin niin, että on eri asia kääntää kirja kuin lukea se problematisoimatta, eri asia yrittää sanallistaa jokin käytäntö tai idea sitä mahdollisesti tuntemattomalle olennolle kuin jollekulle vertaiselle, kollegalle maailman myrskyissä, enkö minä nyt vain sanoisi sinulle että phuuh konstruktivismi über alles ja pyörittäisi silmiäni sen sijaan että alkaisin alusta, kertoisin tarinan maailmasta, joka kadotti metafyysisen joulukuusenjalkansa ja meni siitä sekaisin... puhuisi taas foundationalismista ja siitä, voisiko ymmärtämisessä ja kokemisesa olla jotain ei-foundationalistista ja samalla, silti, ei-tulkitsevaa.) Ja ajattelen sitä esimerkkiä, jonka näimme luennoilla, tai hitostako minä tiedän, mitä muut näkivät, mutta oli sellainen kalvo, jossa oli avattu kengän käsite, mitä kaikkea siitä löytyikään, veneenmuotoiset nahat tai jotain sinnepäin, ja sen oli tarkoitus kai osoittaa, että käsitykset ovat piilossa meiltä, vaikka jäsentävätkin tapaamme nähdä asiat, mutta tietysti halusin vain väittää vastaan: tämä on kenkä, laitan sen jalkaan, kävelen sillä, ja jos minun pitää kuvata sitä jollekulle joka ei tiedä, mikä se on, epäilen kyllä etten alkaisi sanallistaa, koska olen koettanut sanallistaa monia seikkoja ja huomannut sen hankalaksi puuhaksi niin että jos voidaan näyttää, sanallistamisen sijaan, niin ehkä mieluummin näyttäisin asian. Ja ainakaan veneenmuotoiset nahat eivät ole se tapa, jolla kenkää tarkastelisin, ei ennen kuin kuulen veneenmuotoisista nahoista.

Siitä tulee mieleen: Yksi hierottava kiinnitti jokin aika sitten huomionsa siihen, että puhuin hänen kehostaan ikään kuin sillä olisi oma tahto. Hänestä se kuulosti kummalliselta. Koetin selventää: ei oma tahto, mutta kylläkin oma tapansa toimia. Hänestä tuntui oudolta, että saattaisin tietää häntä paremmin, miten hänen kehonsa toimii. Ei kaikissa suhteissa, sanoin, mutta joissain asioissa ehkä. Minulla saattaa olla hänelle vieraita teorioita kudostason toiminnasta, jotka auttavat ymmärtämään joitain ilmiöitä. Ja kehon mekaniikasta. Niin mutta kun se on kuitenkin hänen kehonsa, hän sanoi. Oletko varma, kysyin. Ja kenen sinun. Ja kyseenalaistaisitko samalla tavalla lääkärin kuvauksen. Siitä tuli hyvä keskustelu. Tosin hierottava sanoi jälkikäteen ettei ajatellut hierojien juttelevan sellaisista asioista. Hän kävi ensimmäistä kertaa hierojalla. No, nyt hänellä on siitä toiminnasta parempi käsitys.

(Ajattelen kauhulla niitä oppeja, joiden ylitse kävelen huolimattomasti vihellellen, kuten oppi siitä, ettei asiakaspalvelussa saisi olla omaa mielipidettä, että pitäisi vain myötäillä asiakkaan tuntoja aina ja kaikessa, häivyttäytyä näkymättömiin. Miksi kuvitellaan, että kaikki asiakkaat olisivat siinä suhteessa samanlaisia ja haluaisivat samaa? Olisin kyllä maailman paskin hajuton ja mauton olento, kun en ole ihmeemmin sitä koettanut harjoitella teinikouluaikojen jälkeen.)

Tuntuu kurjalta olla suljettu kotiin. Onneksi sentään osaan lukea. Mietin, että jos harjoitustyössä käyttämässämme metodissa ratkotaan ajatukset irti ajattelusta ja ajattelijoista ja tarkastellaan niitä ajatuksina vaan, eikö kyse olekin jonkin sortin objektivoinnista ja reifioinnista; metodin kehittäjä itse puhuu hymystä ilman kissaa. ("`Well! I've often seen a cat without a grin,' thought Alice; `but a grin without a cat! It's the most curious thing I ever saw in my life!'") Mitä ne ovat? Miten ne ovat? (Ystäviä katsoessa tuntuu usein että katsoo ilmeitä ilman niiden fysikaalisten piirteiden perustaa, kasvot on lakannut tunnistus-analysoimis-näkemästä aikaa sitten.)

Sekin tuntuu kurjalta, ettei tiedä, miten kauan flunssaa kestää.

Tai oikeastaan: ettei tiedä, mistään, miten kauan.

Parasta flunssassa on, että saa maata kaiken päivää eläinten kanssa sängyssä. Olen ajatellut syksyn aikaan monta kertaa, miten typerää elämässä on juosta yhden jos toisenkin asian perässä ikään kuin ne olisivat tärkeitä tai antoisia. Tai siis, ovathan ne, mutta tärkeintä itselleni on kai aina silti läheisyys, oleminen siinä pienessä piirissä, jossa tunnen tulevani ymmärretyksi vaikken edes sanoisi mitään, osaisi sanoa sanaakaan.

Hiljaisuus

On vaikeaa kuvata hiljaisuutta, joka kietoo sisäänsä elämää. (En halua kirjoittaa, määrittää sen kietovan koko elämää, koko elämä on rakennelma, josta en osaa sanoa vielä mitään, odotetaan että kuolen, sittenkään en sano mitään, parempi olla sanomatta tai haluamatta sanoa mitään niin ei tarvitse mainita kuolemista, joka saa jotkut ahdistumaan ja varpailleen, vaikken tarkalleen ymmärrä, miksi: jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtuu ja eikö ole helpottavaa, että on edes jokin varmuus?) Voisin varmasti kirjoittaa kivun väsyttävän tai jalkaa mahdollisimman hyvin lepuuttavien kenkä-pohjallisyhdistelmien metsästyksen vaativan melkein kaiken älyllisen annettavan. Mutta ei tämä tunnu siltä. On vain hiljaisuus, outo levollisuus, helppous luovuttaa. Kipu ja sen kanssa luoviminen saa katselemaan elämää uudella tavalla. Asuntoa. Tavoitteita. Läheisiä.

Olen sosiaalisessa ympäristössä ja kuuntelen, mitä eräästä muutaman kerran tapaamastani ihmisestä puhutaan hänen poissaollessaan. Meidän tapaamisemme oli noita kummallisia hetkiä, jolloin kaikki osui kohdalleen: arka kysymys, avoin vastaus, tila hengitttää ja edetä, ei mitään piilotettua eikä paheksuttua. Sen kohtaamisen jälkeen olen kunnioittanut kovasti tuota toista, hänen rohkeuttaan ja jaksamistaan. Maailmassa ei liene helppoa edetä silloin, jos kokee tietyt asiat, kuten hän kokee. Jotkut luokittavat hänen kokemustapansa sairaudeksi, jotkut häiriöksi, jotkut - nämä jotka puhuvat - virheeksi, joka oikeuttaa sanomaan, että onneksi siitä ihmisestä päästiin. Se saa minut hyvin surulliseksi ja hiljaiseksi. Minussa on jokin omituinen vika, siltä joskus tuntuu, kun en osaa sanoa, että joo, hyvä että päästiin. Minusta kun ei ole vääriä tapoja kokea. On tapoja kokea, jotka saavat läheiset tuntemaan olonsa niin epämukavaksi, että he etääntyvät. Se on heidän oikeutensa, tietenkin. Mutta silti en osaa sanoa, että tapa kokea, tapa tajuta asiat, olisi yksiselitteisen väärä. Se voi olla kanssakäymistä hankaloittava. Se voi olla toisia syyllistävä ja sikäli ehkä vähän lyhytnäköinen. Mutta väärä. Ei, sitä en osaa ajatella. Se, että kokee asioita tietyllä tavalla ja puhuu niistä kokemuksista läheisilleen - ei, en osaa ajatella sitä vahingoittamisen haluna. Silloinkaan kun se satuttaa. Ainakaan en osaa ajatella sitä minään sellaisena, josta sivullisena olisin pätevä lausumaan, että hyvä kun hänestä päästiin.

Hiljaisuus ilmenee varovaisena vetäytymisenä. Huomaan sellaisen kauden alkaneen, jossa tarvitsen enemmän aikaa vain olemiseen ja lepäämiseen, itseni kuuntelemiseen. Tuntuu oudolta, että hiljaisuus tulee kesällä, mutta on se joskus ennenkin astellut sisään kesän kynnyksellä. Sinä kesänä mietin, mitä teen elämällä. Pyrin yliopistoon mutten jaksanut oikein lukea pääsykoekirjoja, otin mustavalkofilmille kuvia ja vedostin suurille venäläisille valokuvapapereille vanhan ruumishuoneen kellarin pimiössä, pukeuduin valkoisiin miestenpaitoihin, solmioihin ja farkkuihin vaikka olisi ollut kuinka kuuma. Halusin pois.

Nyt en halua pois, mutta huomaan, miten rasittavalta kuulostaa ihmisten näkeminen isoina joukkoina. Voin nähdä ihmisiä kahden kesken, etenkin jos samalla vesijuoksen, mutta juhliminen kuulostaa vain joidenkin toisten asialta. Haluaisin kysyä keholtani, mitä se on nyt keksinyt. Jotain se hautoo. Millaiseksi se aikoo ryhtyä? Mitä sinusta tulee tällä kertaa, ystävä? Ehkä tämä onkin muutoksen tuntu, kulu luissa ja lihaksissa, kalvorakenteiden hiljaista huminaa ja supistelua.

Ja miten hiljaisuus kuulostaa pedaalimaiselta vaikkei ole sellaista, tämä on oikaistava. Eivät tunnut vaimennu, päinvastoin - nyt ne vasta kuulee kunnolla. Joskus kysymykset ja epäilykset tuntuvat vaikeasti elettäviltä ja haluaisin vastauksia. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että kysymysten vastauksiksi sulkeminen sisältää vaaran sokeutua tilanteille. Enkä halua jättää aistimatta epävarmuuksia, onnettomuuksia, tyytymisiä, tyyntymisiä, kohti kurottautumisia. En halua määritellä ja sitten pakottaa havaittua määritelmien mukaisiin askelkuvioihin.

Vesijuoksualtaassa käyn merkityksellisiä keskusteluita ja koska kaikkea taustoittaa hiljaisuus, kuulen ja oivallan tarkemmin. Oivallan esimerkiksi, miten eri tavalla ystävään verrattuna hahmotan ihmissuhteet. (Tai ehkä tämä on vain tapa puhua niistä, ehkä niistä on mahdotonta puhua haluamatta määritellä.) Että välillä saan kiinni itseni samanlaisista ajatuskuvioista, mutta niiden hyväksymisen pointsina on minulla se, etten usko niihin ja että vain totean tulleeni ajatelleeksi niin, epäpätevästi ja ajattelemattomasti, näkemiin, ajatus hyvä, emmeköhän me vielä tapaa, mutta tässä asiassa sinä saat nyt mennä kotiisi. Etten oikein usko, että ihmiset ovat jonkinlaisia pohjimmiltaan. Että he olisivat pelkistettävissä yhteen rooliin ja että riittäisi, että saisin selville, mikä se rooli on, ja sitten voisin päättää, lähestyäkö vai loitotako. Tietysti olen jo kauan ajatellut ihmisiä ennen kaikkea tilanteiden ihmisinä, paljon enemmän kuin ihmisinä tilanteissa, mutta kuulostaa siltä, että tarvitsen tälle uusia sanallistuksia, uusia muotoiluja.

Niin, ja hiljaisuutta.

Italiassa istuin ptikään yksin rannalla muiden vaeltaessa. Luin buddhalaista kirjaa, jonka suljin välillä käsitelläkseni kysymystä, selviänkö psyykkisesti tilanteesta, jossa olen suunnitelmieni ääressä kykenemättä kävelemään niihin sisään, ja kykenemättä teeskentelemään, ettei pettymys vaikuttaisi mielialaani. Aurinko välillä piileksi pilvien takana, välillä hiipi niiden välistä. Aallot jatkoivat ääntään. Rannan pengermät kohosivat suojaavina muureina molemmin puolin, kasvit olivat kiinnittyneet melkein pystysuoraan kallioon hennoin mutta sitkein juurin. Tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin ehkä ikinä ennen. Mutta ei se itkettänyt, ei enää siinä vaiheessa, kun toiset olivat jo menneet. (Yhtä olin pyytänyt jäämään, koska minun oli pelottavan vaikea olla, mutta hän ei halunnut auttaa. Toisia en edes pyytänyt, koska mielestäni minulla ei ollut siihen mitään oikeutta. En halua pyytää asioita, jotka saavat minut ajattelemaan, että itse luultavasti suostuisin pyyntöön mutta sitten marisisin asiasta mielessäni ja ottaisin - kauhistuttavaa kyllä - edes salaisesti pienen marttyyrinroolin.) Oli vain hiljaisuus ja yksinäisyys. Viipyilevä lämpö, meri, meren hiomat kivet ja keramiikanpalaset. Kasvillisuus, pilvet, veden kiertokulku.

Ehkä hiljaisuus on vain jatkoa tuolle rannalle.

Ehkä istun siellä jossain mielessä edelleen, istun ja kuuntelen ja pidän kirjaa sylissä, sormi merkiksi sivujen sisään suljettuna. Nainen rannan toisessa laidassa on riisunut kaikki vaatteet ja litistynyt aurinkopaneeliksi vilttiin, hänen mäyräkoiransa juoksevat aaltoihin ja takaisin. Välillä toinen koirista lähestyy minua, hermostuneet kasvot, uteliaisuuden ja pelon sekainen katse, ulinaa ja karkuun. Ajattelen sitä, minkä olen lukenut jostain kirjasta, jota editoin. Että jos pelkää romahtavansa, voi yhtä hyvin lakata pelkäämästä, koska on jo romahtanut. Ettei kestänyt. Ei se enää siitä muutu. Ja äkisti olen takaisin siellä, mikä kannattelee. Istun kivillä, meren ääressä. Mieli on liian raskas ja hiljainen lukemiseen tai mihinkään pakenemiseen. On vain päivä, ja kivet, meri, istuinluiden alla kiinteä. En putoa, katoa, hajoa. Maa kannattelee, ilma ei lakkaa suomasta keuhkoille pumpattavaa, sydän ei kieltäydy tutummaamasta.

Miten voisin ajatella ihmisissä olevan jotain pohjimmaista, kun solahdan itseni läpi istuinluiden painoksi kivillä, kiven lämmöksi kämmenkuopassa, kirjan paineeksi merkkisormessa, aaltojen ääniksi?

Kun ihmiset kysyvät, millaista lomalla oli, en oikein tiedä, mitä vastata. Millaista? No, rapattuja seiniä. Köynnöskasveja. Muureihin pultattuja ulkolamppuja. Kissa joka istui kukkapenkissä yöllä ryhdikkäänä kehräten itsekseen. Tomaatit ja paprikat oli juuri istutettu suuriin punasavisiin ruukkuihin. Ei sekään varsinainen kesä ollut. Niin, vaeltamaan en päässyt, en tällä kertaa. Ei, minä palasin kotiin. Istuin kivillä ja upposin hiljaisuuteen, jonka keskeyttivät toisten ihmisten ja eläinten äänet, tuulen riepomien puiden äänet, lintujen kirkaisut, meren tasainen pulssi, palava halu kyetä sanomaan jotain kivusta joka melkein salpaa hengityksen.

Ja sen tajuaminen, ettei sille ole sanoja. Ettei melkein millekään, mitä haluaisi sanoa, ole sanoja. Ei sanoja, ei maalattavia kuvia, veistettäviä muotoja, ehkä voisi olla säveliä, mutta en osaa niitä sillä tavalla.

Loppumatka tuntui jollakin tavalla helpottavalta, koska matkalla ei tule ajatelleeksi, että olisi hyvä järjestää tapaamisia ja nähdä ihmisiä. Kotona sellaista tulee ajatelleeksi. Ja törmää hiljaisuuteen. En minä sitä, etten näkisi, jaksaisi ja järjestäisi. Kyllähän minä, hitaasti ja haparoiden, aloitan taas, jos en muuta niin ettei minusta sanottaisi, että hyvä kun siitäkin päästiin. Ehkä ihmiset niin sanoessaan koettavat ilmaista haluavansa tukea hymyjen etsimisessä? Autanhan minä siinäkin, omassa tahdissani. Ei minun ole vaikea nauraa tai itkeä edelleenkään.

Mutta hiljaisuus dominoi, istun rannassa ja käännän sileää kiveä kädessäni. Eikä minulla ole kiire mihinkään. Olen kulkenut pidemmän matkan kuin olisin kukenut, jos jalka olisi kestänyt polkuja vuorten pengermillä, kuin jos olisin kulkenut muiden kanssa, nauranut ja viittilöinyt ja nimennyt kasveja, eläimiä, kyliä, meren eri sävyjä niistä korkeuksista kun se nähdään, ei kuulla. 

Opettajuus

Puolimatkan kirjassa on epätoivon parahduksien aiheuttajien lisäksi myös paljon timangeja. Yksi näistä kohdista kiteyttää sen, mitä olen monesti ajatellut epämääräisesti haahuten, mutta jonka sanallistamiseen minussa ei ole ollut ytyä. Siteeraan:

Tiedon viestimiseen tarvitaan monia älyllisiä hyveitä kuten oivalluskykyä, kykyä ilmaista ajatuksensa hyvin ja tehdä täsmällisiä erotteluja. Tähän ryhmään kuuluvat myös älylliset hyveet, joita voidaan kutsua pedagogisiksi hyveiksi. Tällaisia ovat kyky esittää asioita selkeästi ja ymmärrettävästi, kyky sopeuttaa opetus luovasti opittavan asian vaatimuksiin ja oppilaiden kehitystasoon, kyky suhtautua empaattisesti oppilaisiin ja ymmärtää heidän erilaisia tarpeitaan ja lähtökohtiaan, vilpittömyys ja oppilaiden kunnioittaminen, nöyryys ja valmius oppia oppilailtaan ja kuunnella heitä. Eivät kaikki, jotka ovat taitavia urheilussa, musiikissa, shakissa tai jollain muulla alalla, pysty välttämättä opettamaan toisille osaamistaan. Toisaalta taas taitava opettaja ei välttämättä ole itse huipputason osaaja. Dorothy Delay on yksi maailman kuuluisimmista viulunsoiton opettajista. Hänellä itsellään ei koskaan ollut konserttiuraa. Hänen oppilaansa ihailivat hänen kykyään kommunikoida, auttaa heitä kypsymään taidoissaan ja itsenäisessä arvostelukyvyssään, tunteissaan ja tyylissään, auttaa heitä ymmärtämään yleisöään ja tietyn esityksen vaatimuksia. Erään hänen oppilaansa kuvauksen mukaan Delaylla on "hyvin terävä analyyttinen mieli ja verraton kyky diagnosoida ja ratkaista mikä tahansa soittotekninen ongelma". (Tapio Puolimatka, Kasvatus, arvot ja tunteet, s. 133.)

 Kuka tahansa yliopistossa opiskellut tietää, että lausunto pitää paikkansa. Ja oikeastaan ei tarvitse kuin analyyttisella mielellä mennä tanssitunneille, kun jo pian törmää samaan seikkaan. Kaikki huippuosaajat eivät tosiaankaan osaa kommunikoida oivalluksiaan eteenpäin eli ymmärrä, että toisille pitäisi saada opetustilanteessa pedattua tilanne, jossa he saavat itse oivaltaa. Ja sitten on opettajia, joita ei pidetä huippuosaajina, koska heidän huippuosaamisensa on juuri opettamisessa, ei välttämättä taidossa itsessään. He seuraavat oppilaan tekemisiä tarkkasilmäisesti, keskeyttävät, hakevat metaforia ja esimerkkejä toisenlaiseen tekemisen tapaan, korostavat, mitä pitäisi priorisoida minkä edelle. Välttämättä he eivät osu heti oikeaan (ei kai kukaan osu), mutta vähitellen he oppivat hahmottamaan, mikä mättää.

Úsein tuntuu jopa siltä, että jos jollekulle jokin seikka on aina ollut helposti aukeava, hän on (ainakin aluksi) huono opettamaan sitä. Muistan joitain saamiani kommentteja: "Yritä vaan, kyllä se sieltä tulee." - Vastaus teknisen neuvon kysymiseen. Tai: "Kun sä käyt täällä pari vuotta lisää, homma alkaa vähitellen aueta sulle." Tai: "Ei se VOI olla noin vaikeaa." Tietysti voi olla, etten ole onnistunut kysymään tarpeeksi selkeästi, mutta mielestäni siitä ei ole ollut kyse. Jos oppilas ei osaa kysyä tarpeeksi selkeästi, eikö olisi tavallaan opettajan tehtävä auttaa kysymyksen sanallistamisessa? Todennäköisesti opettajalla on siihen paremmat valmiudet. Tai no, ainakin opettajalla ja oppilaalla on yhdessä kahden ihmisen valmiudet: toinen tuntee ongelman nahoissaan ja toinen on hankkinut osaamista juuri ongelman alueelta.

Pahimpia ovat opettajat, jotka haluavat itse loistaa ja keskittyvät siihen. Sitä lajia en katsele kovinkaan montaa kertaa, en missään ympäristössä. Aikuisena on onneksi varaa valita. Kauhistuin jokin aika sitten, kun eräs opetustyötä tekevä tuttavani korosti juuri tätä puolta - että on oltava taitavampi kuin muut, ja että jos joku muu tekee paremmin, sitten on opettamassa todistetusti väärä ihminen. (Samassa yhteydessä kävi ilmi, miten tämä ihminen panostaa täysillä siihen, että myös pysyy parhaana opetustilanteessa.) Ei välttämättä, ajattelin, mutta en osannut sanallistaa asiaa niin että olisin ollut ilmaisuihini tyytyväinen. Kas, minä kun en usko, että kukaan olisi valmis tai ainakaan että se olisi opettajan tehtävä. Tai että opettajan tulisi olla parhaiten perillä kaikesta johonkin asiaan liittyvästä. Joskus esimerkiksi jollain alueella, jota on työstänyt pitkän aikaa, hionut taitojaan ja tullut kohtalaisen varmaksi omasta osaamisestaan (ahhahhaa, näitä alueita saa kyllä suurennuslasilla hakea...), saan oikein hyödyllisen huomautuksen ihmiseltä, joka katselee tekemisiä aivan toisenlaisesta näkökulmasta. Silloin hänestä tulee hetkeksi opettaja. Samalla tavalla oppii siitä, että toinen ei osaa jotakin. Mikä siinä tarkalleen niihkaa, kysyy. Toinen selvittää. Usein juuri tässä vaiheessa huomaa suhtautuneensa yksilöityyn vaiheeseen aiemmin itse ylimalkaisesti, jättäneensä kokonaan huomiotta tiettyjä pieniä päätelmiä tai vartalon liikkeitä. On edennyt tottumuksenvaraisesti ja onnen kaupalla se on sujunut suotuisasti. Omaan taitavuuteensa takertunut opettaja ei osaisi kysyä tuota kysymystä. Hän vain katsoisi päältä, että okei, jees, oikein menee.

Se, mikä on automaattista, tiedostamatonta, ei myöskään ole korjattavissa eikä kehitettävissä. Ei ennen kuin sen tiedostaa. Usein toisten kysymykset avaavat mahdollisuuden tiedostaa. Usein kyllä menee aika tavalla aikaa ennen kuin alkaa hahmottaa, mihin vaikeuksiin tai hämmennyksen aiheisiin ne tarkalleen liittyvät. Ei tietenkään kohdasta, jonka tiedostaa, välttämättä löydy korjattavaa. Mutta niin kauan kuin tuo kohta on sokea piste, siitä ei ainakaan voi löytää korjattavaa.

Esimerkiksi tanssiesitysten suhteen olen saanut parhaat kommentit yllättäen äidiltä, joka suorasukaisesti luonnehti tyyliäni tavalla, jonka tunnistin välittömästi osuvan oikeaan. Kukaan huippuopettajista ei ollut sanonut noista piirteistä mitään. Äiti ne sen sijaan näki ja hänen huomautuksensa avulla opin säätelemään itseäni tarkemmin huomautetun asian suhteen. (No, äidillä tietysti oli kotikenttäetu, onhan hän tarkkaillut minua kauan; ehkä hän oli pannut saman asian merkille aiemminkin ja nyt vain sanoi sen.) Samalla tavalla, paras venyttelyopettajani ei ollut kovin venyvä itse, saati sporttisen oloinen. Itse asiassa hän oli niin keskivartalolihava, että hänen näyttäessään liikkeet niiden nyansseista oli vaikeaa saada tolkkua. Hän kuitenkin osasi sanallistaa hyvin, eriyttää venytyksen syventämisen vaiheen vaiheelta ja perustella vaiheet. (Ainakin minun on helpompi kestää venytyskipua, kun tekeminen tuntuu perustellulta.) Enhän minä sinne mennyt häntä ja hänen venymistään tai kuuluisuuttaan fanittamaan vaan ymmärtämään, miten lihaksia on lähestyttävä niiden rentouttamiseksi ja liikkuvuuden ylläpitämiseksi. (Onkohan muuten ihmisiä, jotka käyvät fanittamassa sitä tosiseikkaa, että ovat huipun tunnilla? Riittääkö se heille, vaikkeivät he sillä lailla huomaisikaan saavansa huipulta mitään uusia kysymyksiä tai fokuksia omaan tekemiseensä?)

Pedagogiset hyveet - niin. Sitä olisin halunnut sanoa ystävälle siinä tilanteessa. Että pedagogiset hyveet ovat tärkeämpiä kuin se, onko opettaja paras opetettavan asian suorittaja opetustilanteessa. Ehkä käymme keskustelun uudelleen myöhemmin. Sitten voin aloittaa keskustelun jäsennellymmin. 

Pidelkää hatuistanne ja sateenvarjoistanne ja miksei säärystimistännekin

Helmikuu: karmistus! Yliopisto hyökyy päälle maininki mainingilta, essee ja harjoitustehtävä kerrallaan. Tänään oli kevään toinen tentti. Kirjoitin, ja kirjoitin sulkuihinkin muutaman sarkastisen huomautuksen. Sarkasmi auttaa huomaamaan, miten rajoilla kuljen. Tarvitaan irtileikatut kynnenpalasetkin, että saan pidettyä kaiken kasassa. Tai edes universumin rajoissa. Kaikella tarkoitan kaikkea vastuikseni haalimaani. Jättäisin jotain pois ellei tätä jatkuisi enää kaksi viikkoa. Kaksi viikkoa jaksan kyllä.

Maanantaisin urasuunnittelukurssin jälkeen itkeskelen maanantain ja tiistain, koska en ymmärrä, miten hahmottaa itseni uraan. Tiedän, ettei minun tarvitsekaan, mutta siitä huolimatta koen ahdistusta, vaikken ymmärrä tarkalleen, miksi. Keskiviikkona on ihana luento, ja pungerran pääni taas veden päälle. Tuntuu, että ymmärrän jotakin ja että sittenkin on toivoa. Keskiviikkona ja perjantaina hieron, sekin maadoittaa ja rauhoittaa. Sunnuntaina kysymykset alkavat pursuilla hihansuista. Miksi, onko tästä mitään hyötyä, mitenniin, mikä juttu tämä oikein on, kuka minä olen ja kuvittelen olevani, mitä varten tämä elämä on, onko tälle mitään mallia, onko hyvää elämää ja jos, missä ja miten, onko tämä hyvää elämää, tätäkö minä haluan, tätäkö joku haluaa, haluaako kukaan tätä.

Teemme harjoitustyötä opintostressistä, ja luen stressikirjallisuutta. Stressaavien elämäntapahtumien inventaarilla mitaten laskeskelen potevani keskivaikeaa elämänkriisiä. Mittarissa ei puhuta mitään sellaisista asioista kuin polysuhde tai kesätöiden etsiminen tai tietoisuus siitä, että oma työ- ja koulutushistoria näyttää oudolta slapstickilta. Suljen silmät. Hengitän. Joka päivä meditoin, skannaan kehon läpi osana tutkimusta, jossa tutkitaan meditaation vaikutusta. Keho saa olla, se on. Se, mitä on, on.

Loppuviikosta pääsen taas siihen tilaan, että ajattelen niin myös mieleni osalta.

Minun on välillä vaikeaa olla kun luennoilla puhutaan vaan oppimisesta ja kasvatuksesta ja urasta ja tieteellisestä käytännöstä hyvin harvoin mainitaan ympäristökriisi tai taide tai elämykset tai eläimet tai puut. Koetan ajatella, että teen niille tilaa sitten kun teen opinnäytteitä. Sitkuttelen päivän kerrallaan eteenpäin. Voisin kutoa tai virkata luennoilla mutten oikein osaa.

Iltaisin kirjoittelen työhakemuksia. Täytän e-lomakkeita, joihin oman työkokemukseni palikat ovat vääränmuotoisia. Jotkut paikoista kiinnostavat minua tosissaan. Toiset ajattelen askelmiksi jonnekin kiinnostavaan. Hakemusteni lukeminen ennen lähettämistä saa epäilemään, josko mitään löytyy. Entä sitten? Niin, entä sitten. Jotenkin selviän kuitenkin. Hakemusten kirjoittamisaika on pois tehtävien tekemisestä. Tehtäviä on rästissä. Viikonlopuksi päätän kuitenkin keskeyttää työstön. Hengittää ja kävellä vain.

Mietin, miten tulin tähän ja minne olen menossa. Siitä on vaikeaa saada selkeää kuvaa.

Sitten satun törmäämään ihanaan sitaattiin, jonka haluan liittää facebook-profiiliini.

Outside ideas of right doing and wrong doing there is a field. I'll meet you there. Rumi

Kun liitän sen aiempien jatkoksi, melkein alan nauraa. Siinähän sitä on syytä riittämiin, kun katsoo, mitä olen aiemmin valinnut sitaatteihin.

Olen tänään myös vesijuossut ystävän kanssa, sekin helpottaa. Muistelemme altaassa, millaisia me olimme silloin kauan sitten, mitä ajattelimme elämästä ja niin edelleen. Ei meillä mitään suunnitelmia ollut. Luimme runoja ja luemme edelleen. Suunnitelma: haahuilla.

Pidelkää hatuistanne ja sateenvarjoistanne ja miksei säärystimistännekin, voisi lukea joidenkin sitaattien kylkiäisenä. Tässäpä niitä muutama:

I talk to myself, and I remember what I said and perhaps the emotion content that went with it. The "I" of this moment is present in the "me" of the next moment. I cannot turn around quick enough to catch myself. - G. H. Mead

We only think when we are confronted with problems. - John Dewey

Wild mind means elegantly self-disciplined, self-regulating. That's what wilderness is. Nobody has a management plan for it. - Gary Snyder

Get yourself in trouble. If you get yourself in trouble, you don’t have the answers. And if you don’t have the answers, your solution will more likely be personal because no one else’s solutions will seem appropriate. You’ll have to come up with your own. -Chuck Close

Niin: on monia yleisesti hyödyllisinä pidettyjä asioita ja asenteita, joita en osaa oikein edes haluta. Välillä huomaan ajattelevani, että minun pitäisi edes haluta haluta niitä. Mutta en halua enkä halua haluta. Ja sen kanssa on vain tultava toimeen.