Missä haluankin olla

Mitähän oikein ajattelin ryhtyessäni opiskelemaan joogaohjaajaksi? Takana oli ainakin melkein koko elämä ryhmäliikuntatunteja, joilla toisaalta koin pyhyyttä, toisaalta aina välillä voimakasta huolta ja syyllisyyttä ja välillä häpeääkin kehostani, joka kieltäytyy olemasta taipuisa, pehmeä ja norja. Ehkä ajattelin kaiken sen jotenkin yksinkertaistuvan, kunhan saisin lisää taitoa, informaatiota ja niin edelleen. Ehkä olisin voinut ennakoida - muistella ja tutkia sitä, sainko esimerkiksi filosofian tutkinnosta jonkin varmuuden ajattelutaidoistani: juuri päinvastoin!

Niinpä olen nyt tässä. Seison tuulisella pihalla paikassa, jonka läpi kulkee satoja ihmisiä viikossa. Kuvatauluilla (inhoan sanaa screen suomenkielisessä tekstissä niin pistävästi, että puhun mieluummin kuvatauluista) komeilee kuva, jossa kolme meitä ohjaajaa seisoo peräkkäin tietyssä asanassa. Olen etualalla, joten vaikutan jättiläismäiseltä. Kuvassa näen äkkiä sen, mitä en oikeastaan enää kauheasti ajattele - minulla ei ole asunnossani kokovartalopeiliä ja opettaessani keskityn opetettaviin, en siihen, miltä näytän. Näen tikkujalat ja pullean vatsan - samanlaiset kuin isoäidillä ja äidillä. Hengitän muutaman kerran terävämmin, ensimmäinen mielle on, että minun ei olisi ikinä pitänyt alkaa tällaiseen. Eikö minulle tehty selväksi koulun ekaluokalta asti, että olen läski ja sillä siisti, ja läski pitäisi piilottaa kaappiin ja olla häiritsemättä sillä muiden mielenrauhaa ja maailman kauneutta? Sen lisäksi, etten tietenkään istu mihinkään yoga body -muottiin - no, enpä ole mitään erityisemmin tehnyt istuaksenikaan (jooga ei nimittäin tee minusta ihan toisenmuotoista eikä näemmä myöskään paljonkaan liikkuvampaa - minun kohdallani vaikutus tuntuu kai lähinnä siinä, etten koe päivittäin pehmyskudosperäisiä kipuja), ja se on asia, josta en näemmä koskaan osaa päättää, kokisinko syyllisyyttä vai ei; välillä koen, välillä en -, havaitsen toisenkin seikan, josta tulee samanlainen olo kuin olisi juossut päin seinää: siinä missä kaksi muuta taipuu asentoon rauhallisen ja vaivattoman näköisesti ja asennon tunnistaa ilman muuta tietyksi joogan ikonisista asennoista, oma asentoni on vain kokoelma suuntia, kurotuksia, hengitystä ja tunneilmaisua. Jos ei tietäisi, että olen liki ääriasennossa, voisi kuvitella, etten ole ehtinyt kuvauksessa mukaan tai että olen jo tulossa pois. Tai että olen puuhaamassa jotain ihan muuta kuin kaksi kollegaa. Mutta tuo on se, mihin pääsen suhteessa ikoniseen asentoon, mihin tämä keho antaa myöten. Ja siinä missä kollegat näyttävät kuvassa levollisilta asennoissaan, koko olemukseni kuvassa on jännittynyt ja kamppaileva. Koska juuri tuo asento on jännitystä ja kamppailua.

Tämä on niin kaikkea sitä vastaan, mitä joogasta halutaan tulevan mieleen, eikö vain? Että pelkää repeävänsä kappaleiksi, että sattuu? Että keho ei anna milliäkään periksi vaan kiristää teräsvaijereitaan lisää niin että voi miltei ennakoida niiden napsahtavan jollain sisäänhengityksellä?

Tuijotan kuvaa herkeämättä kunnes se katoaa. Kuvataulu vaihtaa välillä toisiin kuviin ja teksteihin, joten on odotettava kuvan palaavan.

Sanon itselleni: Tämä on se, mitä haluan. Haluan, että tälle kokemukselle, tällaisille kehoille on tilaa, enkä ole yksin tässä. Haluan, että on tunteja, joille uskaltaa mennä, vaikka keho jäisi rautakangeksi vuosia harjoittaenkin. Haluan, että joku uskaltaa näyttää tämän kokemuksen, tekee siitä paitsi mahdollisen ja sallitun, myös jollakin tavalla vähemmän huolestuttavan. Niin ettei kenenkään tarvitsisi tuntea vuosikausia syyllisyyttä ja huolta siitä, jos keho ei pehmenekään oletetusti - että voi päästää siinä tapauksessa mieluummin irti oletuksesta, ei kehonsa kelpoisuudesta, riittävyydestä, jopa rakastettavuudesta.

Mutta jokin pieni ääni purnaa takaraivon tienovilla, että hittoako minun pitää näyttää tuolta kuvassa, eikö joku muu voisi hoitaa nämä hommat? Sanon itselleni: Kukaan muu ei näe tätä noin. Kukaan muu - paitsi joku, jonka on jostain omista solmuistaan johtuen vaikeaa suhtautua minuun mutta niistä ihmisistä ei kannata ottaa ihmeemmin pulttia - ei ajattele, että mitä tuo tyyppi kuvassa tekee, eihän se osaa eikä edes miellytä silmää. Hengitän sisään ja ulos ja jään odottamaan kuvan paluuta kuvataululle. Sanon itselleni myös: Kuva ei muuta mitään tässä maailmassa. Tuntilaiset näkevät minut, kuvaa tai ei. Joko kestän sen tai ei. Haluanko kestää sen? Totta hemmetissä haluan.

Joskus se on hetkittäin hankalaa. Se kaikki on muistunut taas mieleen kauden alkaessa. Menen pukuhuoneeseen, kuorin talvivaatteita. Osa ei tunne minua tai - uusissa ryhmissä - olen kaikille vieras. Kun ihmiset puhuvat, mitähän tänään on luvassa ja kannattaako jättää villasukkaa tai pidempää paitaa, käännyn ja vastaan ystävällisesti, että kannattaa. Jotkut suhtautuvat asiallisesti, mutta aina, joka vuosi, on niitäkin, jotka tuijottavat päästä varpaisiin ja kysyvät että sinäkö tätä opetat. En tiedä, mitä he tarkalleen ovat odottaneet, mutta saan hämmennyksestä sen informaation, että kyllä he jotain erilaista odottivat. Aikuiset vain ovat kohteliaampia kuin lapset, mutta kaikkea heidänkään maneerinsa eivät peitä. (Tarkalleen ottaen minun olisi hyvä kirjoittaa tässä kohdin naisista, ei aikuisista. Tämä on kohta, jossa vain naiset nokkivat silmät toistensa päästä.)

Joten kun kuvataulu pyöräyttää vielä kerran kuvan esiin, päätän tottua siihen. Jos tämä kohta on se, missä haluankin olla, aion pitää hyvänä sitä, että näytän kuvassa juuri tältä: tältä näyttää todellisuus. Raahustan pukuhuoneeseen, kuoriudun ulkovaatteista ja huokaisen. Tänä viikonloppuna alkaa pilateskoulutus. Jännitän, selviänkö siitä. Mutta sinnekin haluan mennä, joten menen.

Se on niin pelottavaa, että koko vasen puoleni on aivan lukossa: nelikulmainen lannelihas, pakaran lihakset, lonkankoukistaja iskevät kipinää ja kurovat kehoa toispuoleiseksi. Tänään minusta ei olisi edes siihen asentoon, jossa killun kuvassa. Hyvä kun pystyn kävelemään. 

Edistymistä ja paikallaan junnaamista

On asioita, joissa edistyy nopeasti. Niitä tavataan kutsua oppimseksi. Etenkin jos oppiminen liittyy johonkin, millä voi tehdä rahaa, sitä pidetään hyödyllisenä. Ja sitten on asioita, joiden suhteen koettaa koettamistaan oppia, mutta saattaa junnata paikallaan vuosikymmenen. Niissä asioissa on usein kyse poisoppimisesta. Sille kukaan ei tapaa laittaa hintalappua, vaikka itse asiassa kyse voi olla aika mittavasta kuntouttamisesta ja ennaltaehkäisystä.

Sain tänään pilatestunnilla kehuja lantion ja pään hallinnasta niiden kannalta hankalissa liikkeissä. Olen siis oppinut jotain sitten elokuun 2005. Tai siis: olen oppinut paljon. Vähitellen, pala palalta, Yhden asian yhdeltä, toisen toiselta opettajalta. Takareiteni eivät ole käyneet joustavammiksi, vaikka olen joustatellut niitä koko tämän ajan aktiivisesti, jotteivät ne estäisi tai haittaisi istumaliikkeiden tekemistä. Mutta olen ymmärtänyt, mitä ryhti tarkoittaa ja miten sitä pidetään vartaloa kierrettäessä ja taivutettaessa. Joustavaksi en ole käynyt, liiemmin, mutta osaan pitää ryhdin tai ainakin etsiä sen uudestaan. Tasapainoni on paljon parempi ja jaksan enemmän kuin vuonna 2005. Olen oppinut, että aiempi normaalini taivutti rintarankaa taaksepäin ja katsetta alas. Ja etten osannut olla runnomatta leukaa rintaan vatsalihasliikkeissä (ja sitten kaksoisleuka tukehdutti enkä pystynyt hengittämään). Ja että löin polvet lukkoon. Ja kiskoin lapaluita liikaa kohti toisiaan sen sijaan että olisin kiskonut niitä alas leveälti. Ja että löin kyynärpäät lukkoon. Kohta kohdalta olen korjannut korjaamistani. Nautin pilateksen hitaudesta ja millintarkkuudesta. Tarvitsen sitä poisoppiakseni.

Yksi asia junnaa: pakara. Ei ole sattumaa, että olen saanut triggerpisteiden kuivaneulausta juuri pakaraan. Kaikkina näinä feldenkrais-, pilates- ja yinjoogavuosina olen hitaasti tajunnut, miten usein ja vaistomaisesti lyön pakaran lukkojännitykseen pienenkin epämukavuuden ilmetessä. Epämukavuus voi olla liukas alusta, kaatumisen pelko, huimaus, nälkä, jano, jonkun ihmisen hyökkäävä argumentaatiotyyli, flirtti, hämmennys, ylivirittyminen. Niinpä ei hämmennä lainkaan, että tietyssä liikkeessä jännitän pakaran, vaikka juuri siitä koetetaan opetella irti. Sanon itselleni: älä jännitä pakaraa, ajattelen, etten osaa, ja kas, pakarahan se siinä jännittyy.

Poisopin senkin.

Sain tänään vinkin, miten siitä voi koettaa oppia pois. Niinpä ajattelen, koetan ajatella, seuraavaa kertaa, jolloin taas makaan vatsallani ja kurkotan raajoja kauas toisistaan. Että hengitän ulos, käännän kantapäitä aavistuksen verran ulospäin, supistan lantionpohjan ja kuron poikittaisen vatsalihaksen tiukaksi ja käännän lantiota hieman suoralla vatsalihaksella niin että häpyluu painautuu tiukasti lattiaan ja sitten varpaat vain leijuvat kauas pois, raaja oikenee suoraan lonkkanivelestä kauas kauas päästä ja pakara lepää siinä lantion päällä löysänä kuin puoliraaka pannukakku. Että se vain tapahtuu, etten tee sitä lihaksella.

Millä sen siis teen? Tai millä se tapahtuu? Niin, millä se tapahtuu, mikä metafora sitä kannattaa?

Poisopin pakara-aktiivisuuden kylkimakuuliikkeissä ajattelemalla pyramidalis-lihasta. Vatsamakuulla se ei ole auttanut.

Jännittävää nähdä, miten edistyn tavoitteissani.

Niin, etten valehtelisi: On minulla tavoitteita. Ne liittyvät lähes aina poisoppimiseen. Siitä puhutaan kasvatustieteissä niin vähän, että toisinaan tunnen itseni vähän ulkoavaruuden olennoksi. Mutta siihen olen jo niin tottunut, ettei se haittaa. Siedän kärsivällisesti tätä tuntua. Huvitun siitä välillä aiheettomassa mittakaavassa.

Törmäsin tässä päivänä muutamana opinnoissani setään nimeltä Johan Amos Comenius ja ällistyin. Miksei tästä tyypistä ole puhuttu aiemmin? Ilahduin, kun hänkin pitää kaikkia tilanteita potentiaalisina oppimistilanteina ja ajattelee, ettei kenenkään tulisi pitää itseään, omaa ääntään ja näkökulmaansa liian pieninä tai mitättöminä tai typerinä isoihin keskusteluihin osallistumisen kannalta. (Minua edelleen pännii fraasi "pieni ihminen" ja saan nähdä vaivaa, etten kommentoi siihen purevasti, että voisi olla parempi hahmottaa itsensä ihan ihmisenä vaan. Mitä sitä pienentämään itse, toiset kyllä koettavat aina välillä tehdä sitä, eikä siihen kannata alistua.) Comenius olisi voinut tykätä blogeista. Etenkin kun hän ajattelee, että jokaisen on itse saatava löytää tiensä viisauden kautta kohti vapautta, ja samota viisauteen niiden opusten kautta, jotka kokee omikseen. (Toisten preferenssejä tässä on kyllä välillä aika vaikeaa tajuta.) Ja ettei viisaus silti voi olla kirjaviisautta vaan sen pitää poimia jokaisesta kohtaamisesta ja tilanteista hedelmiä koppaansa ja että niitä on jaettava avokätisesti keskustelussa toisten kera.

Ajattelin tänään lämpimästi Comeniusta kävellessäni kohti oppitunteja. Aurinko nousi Kruununhaan talojen takaa. Kun pääsin ulos, oli sumuista ja kosteaa. Kotona sytytin kirkasvalolampun ja aloin opiskella arvioinnin etiikkaa. Tunsin helpotusta siitä, että toisesta harjoittelupaikasta otettiin yhteyttä ja että opintoni ensi kevääksi alkavat siten kiinteytyä joksikin konkreettiseksi. (Paljoksi konkreettiseksi, on lisättävä.) Eilen kävin kuuntelemassa luentoa siinä paikassa, jossa teen syventävän opetusharjoitteluni. Kuulijat näyttivät vanhoilta ja heitä oli valtava määrä. Mietin, mikähän heidän esitietämyksensä estetiikasta oikein mahtaa olla. Tai koulutuksen tasa-arvopyrkimyksistä ja niiden mönkään menemisistä. (Näistä näet luennoin kevätpuolella.) Tuijotin takaraivoja ja välillä kuuntelin luennoijaa ja ihmettelin esityksen kuunnelmamaisuutta ja probletisoimattomuutta. Sellaiseen en ainakaan itse kykene. Tai halua mennä. Antaa kysymysten tulla.

Ei niitä voi kukaan pidätelläkään.

Nastaa ja kivikovaa kumia, kurahousuissa ja niskajuntturassa pikkujouluun

Vompsu rikkoi pyörästäni vaihteet rikottuaan ensin ne omastaan ja lainattuaan pyörääni työmatkoihinsa. No: mustalla pilvellä on tosiaan hopeareunuksensa. Vomp nimittäin raahasi pyörän korjattavaksi kantakaupungin toiselle puolelle, kehutulle tyypille. Pyörä tuli takaisin rasvattuna ja uusin osin. Remontti maksoi, mutta saahan se maksaakin, kun jälki on mitä mainiointa. Tuntuu uskomattomalta, miten kevyttä polkeminen on. Ilmeisimmin ketjut ja ratas olivat jo varsin kuluneet. Ja renkaiden pumppaaminen on jäänyt edelleen itselleni mysteeriksi ahkerasta harjoittelusta huolimatta. Saan kyllä niihin ilmaa sisään jonkin verran, muttei niistä koskaan tule tuolla lailla kovia kuin pyörän huollosta palatessa, niin että jos pyörän vaikkapa taluttaa kiveykseltä alas, se vähän pompahtaa kumin kimmoisuudesta laskeutuessaan.

Nastatkin ovat nyt taas renkaissa, joten liukas talvi saa tulla. Pyöräilyä ei pysäytä mikään.

Koska pyörä tuli juuri ja himoitsin päästä sen selkään, lähdin tänään töihin reippaillen. Myrsky mikä myrsky, ei se kura-asua sulata. Juoksentelin pimeässä lauantaiaamussa eestaas kotia ja etsin sopivia vaatteita illan pikkujouluun. Lopulta päädyin sievään merinokerrastoon ja pieneen, vanhaan kotelomekkoon. (Rakkain hameeni on kadonnut. Liekö varastettu pyykkinarulta. En ainakaan löytänyt sitä mistään kaapista tai pyykkisammiosta.) Kun villakerrasto on puna-pinkkiraidallinen leggingsejä myöten ja mekko musta, yhdistelmä sopii mainiosti pikkujouluun. Ja menee nätisti kurapuvun alle. Kunhan ei vain helma rypistyisi... aikomuksenani on nimittäin pysäköidä pyörä hienon ravintolan viereen, lukita se, pyrähtää kura-asussa tuulikaappiin ja stripata siinä sateenkestävä kuorikerros pois. Kirjaston kattolorinasta päätellen ulkona sataa raisuina kuuroina. Turha siis meikata muuten kuin vedenkestävän ripsarin osalta. Muutenkin kampaamon pikkujoulut lienevät tyyliltään sellaiset, että vaikutan meikittömältä, vaikka olisin mielestäni mitä hurjimmassa sotamaalauksessa. Ja koska näin, melkein ilman, tuntuu joka tapauksessa mukavimmalta, mitäpä sitä maalaamaan.

Ja muutenkin, miten se nyt sopisi yhteen raidallisen kerraston kanssa? Mekon pituus huolestuttaa vähäsen sikäli, että pelkään sen alta pilkottavan aina istuessa siniset päällivillakalsongit, jotka ovat bokseripituiset. No, ehkei se mitään. Ehkä se sopii muutenkin asun tyyliin, joka ei ole glitteriä nähnytkään.

En tiedä, olenko tulossa flunssaan vai ovatko kivistykseni kaikki seurausta eilisestä liikuntatuokiosta. Menin nimittäin spontaanisti huolettomat hartiat -nimiselle tunnille, vaikka hartiani olivat jo huolettomat. Tunnin jälkeen ne eivät enää olleet. Jotenkin onnistuin jäkittämään lavankohottajalihakset ennennäkemättömään kiristykseen ja särkyyn juuri sen puolituntisen aikana, jonka kuvittelin uhranneeni niiden rentouttamiselle. Niskahartiasärkyä minulla on kerran hieromisen aloitettuani ollut niin harvoin ja niin lievänä, etten oikein nyt osaa sanoa, mikä osa olostani on mahdollista alkavaa flunssaa ja mikä lihasjäykkyyttä. Söin joka tapauksessa särkylääkkeen, etten kirkaisisi aina päätä oikealle kääntäessäni. Koko oikeaa lapaa ympäröivä lihaksisto berserkkaa, minkä ehtii. Kurkkuni tuntuu aralta, mutta kouluikäisenä kävin monta kertaa lääkärissä korva- ja kurkkukivuista, jotka johtuivat lääkärin mukaan vain nhs-seudun jumeista. (Joita ei sitten tietysti tutkittu tai hoidettu yhtään mitenkään. Kärsi, niin kruunusi kirkastuu...) Eli kaikki voi olla lihasperäistä. No, onneksi lihakset eivät loputtomiin jumita. Pitää vain odotella ja kuulostella. (En uskalla huomenna vesijuoksemaan, koska jos kyseessä onkin flunssa, olen pulassa. Tänään on vasta toinen pikkujouluputken päivä. On jaksettava vielä paljon! Ja synttärit ovat viikon päästä.) Ja sillävälin, kun lepäilen ja kuulostelen, ehdin ehkä viimeistellä toisen sukan. Sitten niitä olisi parillinen lukumäärä.

(Niskahartiajuntturaanhan se kutominen auttaakin.)

Tuntuu hupsulta, miten masentuneita ihmiset ovat säästä ja pimeästä. Jotenkin olen nyt niiden yläpuolella korvavalokuulokkeineni. Ja tuntuu mahtavalta puskea kura-asussa pyörällä vaakavihman läpi. Paljon enemmän sisätilat minua nyppivät.

Pyörre

Valo aktivoi. Päätän joka ikisen päivän johonkin älyttömään goljatismiin. Sinä päivänä kun kädet hierotaan, keksin viimein ruuvata turkoosin pöydän kokoon. Pöytä on kierrätyskamaa ja uniikki. Pohdin, uppoavatko ruuvit puuhun käsivoimin. Väänninkin kun olisi. Päätän kokeilla käsin. Uppoavathan ne. Ja jumiutuvathan ne kädet, tietysti. Hieronnan jälkeen pitäisi lepäillä laakereilla loppupäivä, mutta miten se on muka mahdollista?

Tänään hierotaan jalat. (Se kuuluu työhöni, ottaa vastaan hieronta ja arvostella se.) Heti tämän tapahtuman jälkeen keksin voivani pyöräillä Kannelmäen Prismaan, siellä kun olisi jaakontaikaa myynnissä nettisivun mukaan. Ikävä kyllä nettisivu mainostaa aiheettomia. Pyöräilinpä kuitenkin. Ja tietysti poljen takaisin ja mietin, että mikähän järki tässäkin lieni. Jalat kramppailevat. Loppupäiväkään ei ole laakereilla lepäämistä: ensin on lenkitettävä koiraa pitkä lenkki ja sitten poljettava palstalle kääntämään maata ja nostelemaan rikkoja kompostiin. (Palsta oli edellisvuoden edelleenvuokrattuna ja sen kyllä huomaa. Kesävieraat eivät kääntäneet maata syvältä, lienevätkö lainkaan kääntäneet. Nyt on sitten savi tiivistynyt melkoiseksi sementiksi, monivuotisissa rikoissa on kyynärvarren pituiset juuret ja kitkemistä riittää.)

Tai eiväthän ne mitään pitää-asioita oikeasti ole vaan valintoja. Mutta on kummallista huomata, miten valinnat rajoittavat. Valitse yksi, et saa toista. En osaa valita lepuuttelua. Niin. Ja oikeastaan silloin kun on ollut pakko lepuutella, olen ollut kajahtaa kun en ole voinut mennä ja tehdä, purkautua ja tempautua. En siten tiedä, haluaisinko edes valita lepuuttelun muussa kuin "olisi kiva olla joku muu kuin minä" -mielessä.

Kun pyöräilen hiekkatietä metsän halki ja koetan ajatella th-rangan asentoa ja hapen virtausta työskenteleviin kudoksiin, näkökentän ääreen ilmestyy ylöspäin kiertyvä ruskeiden objektien pyörre. Koska aika harvat esineet levitoivat ja kohoavat, tulkitsen ensin näyn varpusiksi tai muiksi ruskeanharmaiksi pikkulinnuiksi. Mutta en ole ikinä nähnyt niiden lehahtavan tuollaisessa muodostelmassa. Lähemmäs sommatessani - kramppaavin jaloin eteneminen on kaukana sujahtamisesta ja elegantista liukumisesta - totean objektit sittenkin haavanlehdiksi. Edellistalven lehdiksi. Paitsi että tietysti ne ovat edelliskesän lehtiä, pääsen heti korjaamaan ajatusta. Vaikeaa uskoa, että nuo tuulessa uudestaan latvustasolle tempautuvat ja pyörtyvät lehdet ovat olleet vihreää elävää sokeritehdasta. Tai silmuja. Tai sitä ruskeaa niljamassaa, joka syksyisin luistattaa renkaan alla.

Sama ilmavirtaus sormeilee otsatukan pystyyn. Vaahteroissa, senkin huomaan ne ohittaessani, kukkanuput on kimputettu punervansävyiseen verhoon, jonkinlaiseen suojalehteen. Vain nuput pilkistävät päivään.

Netti on palannut tänne. Tai siis, tullut tänne. Ja tästä on tullut koti, tästä asunnosta. Olen palannut kotiin. Eikö silloin ole luontevaa sanoa, että nettikin on palannut kotiin? Kun istun alas ja kirjoitan, säästän edes hetken suuria lihasryhmiä työltä. Hetken.

Turtaa pistelyä

Viimeisessä tentissä iskevää tuntemusta voisi kutsua lähinnä turraksi pistelyksi. Yleensä sellainen tuntemus valtaa jonkun raajoista, vielä todennäköisemmin raajan ääriosat, mutta nyt turran pistelevänä on oikeastaan koko keho päineen kaikkineen.

Nopeasti, nopeasti kirjoitan lihakset paperiin. Sellaistakin kysytään, mitä en ymmärtänyt tarkkuudeltaan koealueeseen kuuluvaksi; meille sanottiin, että nämä pitää nyt suurinpiirtein osata. Katselen kuvia hetken ja sitten teen valistuneen arvauksen, joka tuntuu oikealta mutta jota en tiedä tietäväni. En kuitenkaan kirjoita viereen, että minusta näitä ei pitänyt opetella, arvaan vain turtana ja sitten palautan kokeen ja leijun ulos luokasta. Ei adrenaalinihyökyjä eikä muitakaan hyökyjä tällä erää.

Vessassa kaivan paperit esiin repusta ja tarkastan. Kyllä vain, olen muistanut ulkoa nekin, mitä en vasiten opetellut. Missä vaiheessa olen oppinut? Jotenkin huomaamatta ehkä? Esitietoisesti?

Jotenkin kaikki tämä tuntuu kauhean haalealta ja hälläväliltä nyt kun ponnistukset ovat ohi. Eilen illalla vielä epäkäslihakseni ja selkärangan ojentajat okahaarakkeiden rivin molemmin puolin kiristivät teräsvaijereina ja jouduin opettamaan Faunille, miten ne voidaan rentouttaa supertehokkaasti syvin poikittaissivelyin - tekniikalla, jota meille ei ole vielä varsinaisesti opetettu, mutta josta on puhuttu ja jota on demottu ja jota olen tietysti heti kokeillut kinnaaviin kohtiini. (Malttamaton.)

Ihanaa, huomenna on etäpäivä ja sen ohjelmana lähinnä piparkakkutalon kokoamista. Ja ehkä tiskausta ja siivousta ja pyykkäystä, jotka olen laiminlyönyt hyvästä syystä tänne saakka. Ja koulua on ennen matkaa enää viitenä päivänä tämän päivän jälkeen, aika vajuu.

Kaipaanko joskus näitä päiviä polttavasti, ja jos, mitä tarkalleen kaipaan?