Sukulaisista vaikeina aikoina

Viime päivinä olen ajatellut paljon politiikkaa ja sitä, mitä Twitterissä on alkanut puskea läpi joidenkin poliitikkojen kertomana - että toiset ihan oikeasti nauroivat makeasti ja päin naamaa, kun he ehdottivat varotoimenpiteitä silloin kun epidemia ei ollut vielä jalkautunut Suomeen. Sitä, miten vähän lopulta tietää maasta, jossa elää, sen käytännöistä. Paitsi ehkä ryhmäpaineesta, jota olen inhonnut lapsesta saakka ja jota inhoan vuosi vuodelta yhä tylpemmin ja kuvottuneemmin. 

Ja sitten makaan saunassa ja mieleen tulee isoisoisäni Inkerinmaalta. Miten vähän sitä lopulta siitäkään tietää, mitä kulissien takana tapahtui. Ajattelen, että onhan siinä jotakin erikoista, että he ensin säästyivät Stalinin vainoilta kun lähes kaikki ympäriltä kyydittiin Siperiaan. Isoisoisäkin vietiin mutta hän palasi samoin tein takaisin kuin jojo. Edes heidän maatilaansa ei otettu pois, sosialisoitu. Miten? Miksi? Ja mitä tapahtui siinä vaiheessa, kun tämä viittä kieltä sujuvasti puhunut maalaisherra saapui jatkosodan aikana Suomeen siinä inkeriläislastissa, joka tuotiin maatalouteen sodan ajan apukäsiksi ilman aikomustakaan antaa heidän oikeasti asettua tänne asumaan suomalaisiksi? Miksi hän sai äkisti talon ja rahaa paikalliselta teollisuuspohatalta, jota ei entisestään tuntenut? Sukulaiset tietävät kertoa, että isoisoisä meni yksin ja tyhjin käsin teollisuuspohatan kanssa suljettujen ovien taakse ja palasi sieltä mukanaan riittävästi rahaa talon ostamiseen. En tiedä, mitä isoisoisäni myi, mutta epäilisin, että informaatiota. (Aika monta lastaankin hän sai tänne jäämään turvallisesti, kun suurin osa inkeriläisistä savustettiin pois.) Mutta mikä informaatio on ollut noin kovaa valuuttaa siellä ja täällä?

Näin isoisoisästä unta. Hänellä oli ketunpunainen tukka ja suuri nahkainen kapsäkki, jonka sisällä avautui huikaiseva tähtitaivas. Kun kysyin unessa, miten tämä on mahdollista, hän vastasi, että hän on kuollut, ja kuolleille kaikki semmoinen on sallittua. Keskustelimme luonnollisesti unikaupungissani, jossa käydään sotaa, on käyty koko elämäni ajan. Unessa mietin kaukaisten pommien ääniä kuullessani, oliko isoisoisällä jotain tekemistä niiden kanssa. Onko pommi, joka laukussani on, isoisoisän taivaslaukusta?

On niin vähän, mistä tietää. Luin inkeriläisistä kertovasta kirjasta, vai kuulinko sen luennosta, miten 20-luvulla inkeriläispojat suunnittelivat terroristi-iskuja Pietariin, ja miten sen seurauksena kyliä poltettiin. Kun luin tästä, silmissä sumeni ja tajusin, minkälaisessa kaikessa isoisovanhempani ovat saattaneet olla mukana. Jos ei tekemässä, ainakin näkemässä, kuulemassa huhuja, piilottamassa, rahoittamassa. En tiedä, kukaan ei tiedä. Siitä on aikaakin jo sata vuotta. Se on ollut aivan toinen maailma. (Ja silti kovin samanlainen aika. Pandemia, esimerkiksi. Sota. Vallankumous.) 

Mutta se on sanottava, että saan voimaa useissa tilanteissa isoisoisästäni, jota en tietenkään ole oikeasti tavannut. Ajattelen, miten hän keplotteli menemään, ja samassa tunnen itsenikin ketuksi, joka jolkottaa tilanteiden halki kenenkään raapaisematta. Ei suurena, ei tunnettuna, ei mitään semmoista, mutta koskemattomana, naarmuuntumattomana, vapaana ja valppaana.

Saunassa ajattelen myös tätä: onneksi sairastuin viruskeuhkokuumeeseen kuusi vuotta sitten. Onneksi, koska se sai minut ymmärtämään, miten infektio voi kääntää elämän jonkun muun elämäksi. En halua menettää rippeitäni, joiden avulla roikun työelämän liepeessä kiinni. Enkä halua, että moni muu joutuu tähän tilaan, jossa ei ole oikein selvää, onko sairas vai terve, tai mitä nuo käsitteet edes pitävät sisällään. Ei kulu viikkoa, jona en ajattelisi isoäitiä, isoisoisän vanhinta tytärtä, ja tämän sairauksia. Ne olivat selviä jo silloin kun synnyin. Nuorempana ajattelin, että olemme jotenkin heikkoa geneettistä materiaalia, koska eivät muiden mummot olleet niin sairaita. Nykyään, korona-aikana, ajattelen, että nuorena sairastettu paha infektio altisti hänet niille sairauksille. Hän sentään meinasi kuolla parikymppisenä, hiukset tippuivat kaikki päästä ja kuin ihmeen kaupalla hän selvisi hengissä. Mutta muuttuneena, ajattelen nyt. Ei ollut sattumaa, että juuri hänelle kasautui sairaus toistensa päälle. Kun katselen äitiä, en voi sanoa, että geneettinen materiaali olisi heikkoa. Äiti on seitsemänkymmentäkuusi ja tekee edelleen usein kuusipäiväistä työviikkoa. Äiti ei ole saanut nuorena pahaa infektiota, kunhan on joutunut anoreksian takia sairaalaan. Silloin sitä ei tietenkään vielä kutsuttu sillä nimellä. Ja menettänyt kolarissa ylähampaansa teininä. Sillä ei ole mitään tekemistä geenien kanssa, tai minkään muun. Minulla on edelleen ylähampaat. Ikänäkökään ei ole vielä iskenyt, tai huonokuuloisuus, tai vaihdevuosioireet. Mitäs sitä pienistä, vaikkei enää kestä valvomista eikä musiikkia. Jaksan raahata multasäkkejä ja viljellä osan ruostamme. 

Joskus mietin toista isoisääni, sitä, jota isäkään ei tavannut. Sitä, miten hän oli palannut takaisin pohjoisesta hevosseikkailustaan ja ollut tulossa takaisin. Ja miten hän oli mennyt heinäpellolla mummun äidille puhumaan, että tulisi takaisin jos vain mummu hänet huolii, ja mummun äiti sanoi, että parempi häipyä niiltä seuduilta ja olla enää ikinä näyttämättä naamaansa sielläpäin. Mummu kuuli tämän vasta äitinsä kuolinvuoteella. Mitä se isoisä on ajatellut, miksi hän on totellut mummun äitiä? (Kaiken kuulemani perusteella mummun äiti on ollut aivan järkyttävä ihminen, todella ilkeä ja ankara, ehkä siksi?) Miten mummun äiti on voinut sanoa niin? Liittyykö se siihen, että mummun äiti oli vienyt isäni tämän isänäitiä katsomaan, ja tämä nainen oli sanonut, että ei tuo äpärä ole hänelle sukua, viekää pois? Siihen aikaan oman pojan avioero on ollut niin kipeä juttu. Ja mitä mummu ajatteli kuullessaan entisen miehensä halunneen palata kauan aikaa sitten ja äitinsä tyrannoineen senkin jutun? Mutkikasta on ollut sielläkin sielunelämä. Mikään tässä maailmassa ei saa minua uskomaan suomalaisia tasaisiksi. Ei tällä sukutaustalla. Ja tämän mummoutensa kieltäneen naisen äiti oli puolestaan vaatinut, että isän isän piti muistaa testamentissaan näitä ensimmäisen avioliittonsa lapsia, koska hän oli aina arvostanut mummuani ja säälinyt sitä asemaa, johon tämä oli yksinhuoltajana joutunut, ja oli ollut pahoillaan, että hänen tyttärenpoikansa oli semmoista mennyt tekemään. Kun testamentti aikanaan luettiin, tuli isänisän uudelle perheelle yllätyksenä, että heidän isällään oli ollut jokin ensimmäinen avioliitto ja että heillä oli puolisisko ja puoliveli. He olivat kuvitelleet olleensa ainoita ja pitäneet isäänsä vakaana perheenisänä. (Mitä hän varmasti oli ollutkin, kai sitä moni ihminen tarpeeksi kipeät läksynsä oppii kerrasta.) Tai puolisisko oli kyllä juuri kuollut, oli enää puoliveli, isäni. Isä oli mennyt tapaamaan näitä ihmisiä, heihin oli ollut vaikeaa suhtautua. He olivat kyllä ystävällisiä mutta kovin eri sosiaaliluokasta, vauraita, koulutettuja, tasapainoisen oloisia. Ja tietysti täysin vieraita, keskenään sisaruksia ja sitten isä ainoana ei-ulkopuolisena ulkopuolisena siinä joukossa. On varmasti outoa saada eläkeiässä äkisti uusia puolisisaruksia! Isä sanoi, ettei hän oikein osannut puhua näiden puolisisartensa kanssa. Ymmärrän sen hyvin. Minullakin on semmoinen olo useimpien ihmisten kanssa. Tai siis, osaan kyllä puhua ja kuunnella, mutta tuntuu, että mitään todellista kohtaamista ja myötätunnon vaihtoa ei tapahdu kuin harvoin. Ja joskus silloinkin tajuaa kaiken siitä kiitollisuuden keskellä, että on silti valtavasti, mitä ei voi oikein käsittää. Niin erilainen elämismaailma. 

Se isotäti, äidin täti, joka kuvitteli isänsä olleen Mannerheim, on jo kuollut. Isotäti, jonka olohuoneen seinällä koreili koko seinän mittainen Botticellin Venuksen syntymä ja kaappien päällä kiinalaisia vanhoja maljakoita. Saunassa ajattelen: nämä uudet dna-tutkimukset eivät olisi miellyttäneet isotädin romanttista mielenlaatua. Mutta miksei hän ajatellut sitä, miten jännittävä hänen oman inkeriläisen isänsä, sen oletetun oikean isän, tarina oli? Minusta se tarina on ainakin yhtä kiinnostava kuin Mannerheimin tarina.

Tarinat liukuvat yksi kerrallaan hautaan. 

Maksoin poliisille käsittelymaksun. Olemme muutaman muun tilanteesta järkyttyneen kanssa järjestämässä kynttilätilaisuutta, jossa voi muistaa yhdessä koronaan kuolleita. Kuolemia tulee kymmenisen päivässä. Jokainen heistä vie hautaan mukaansa palasen historiaa, ymmärrystä, myötätuntoa. Jäljelle jää ihmisiä, jotka jäävät miettimään, mitenhän se ja sekin asia oikeastaan meni. 

Historia ja kulu ovat niin kummallisia, unettavia ja taivaansyviä. Suuria tapahtumia, outoja sattumuksia ja kaiken keskellä nestettä täynnä olevat nahkasäkit eli ihmiskehot ajatuksineen ja tunteineen. Pidän tästä itäisestä kehon luonnehdinnasta, nesteellä täytetty nahkasäkki. Ja silti jokaisella nahkasäkillä ainutkertainen näkökulmansa asioihin. 

On vaikeaa ymmärtää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuka olisi osannut arvata viisi vuotta sitten, että nuoriso liikkuu jollain sähköpotkulaudoilla? Tai että niitä oikeasti saa jättää kaduille lojumaan siten että ihmiset satuttavat niihin itsensä pahasti? Tai että on suunniteltu semmoisia roskiksia, jotka ovat vinossa, jotta ne palvelisivat paremmin ohi kiitäviä pyöräilijöitä? Tai että tyypit roikkuvat ruuduillaan tunteja päivässä?

Six memos for the next millennium, muistan edelleen sen, ostin sen kirjan ja luin juuri yliopiston aloitettuani. Yksi päivä metsässä kävellessäni muistin sen, aivan äkisti, katsellessani metsän syvyyttä, hitautta, syklisyyttä. Ajattelin: Kävelin ulos siitä maisemasta, siitä maailmasta. Nesteellä täytetyn säkin maailmaan, sammalmaailmaan, tikkojen koputuksiin ja kirjanpainajien tuhoihin. Maailmaan, jossa iho puhkeaa täyteen korvia ja salaperäistä sopotusta, unia ja muistikuvia. 

Ei mitään uutta auringon alla

Pikkutuhmia meitsieitä, joissa verkkosukat ja sukkanauhat pilkahtelevat lyhyen satiinihelman alta. Pusuposeerauksia jonkun muun kuin puolison kanssa. Koko ystäväpiiri alasti kallioilla kohentelemassa tissejään törölle ja pyllyjään esiin. Isomummon omituisin veli ja hänen kaksimetriset puusta veistetyt hermafrodiittipatsaansa. Patsaiden luoja poseeraa itse alushousuissa, elin lievästi erektoituneena, vasaraa ja talttaa kameralle esitellen.

Käyn läpi vanhoja kuvia, jotka äiti on ottanut ukin kuolinpesästä. En ole ennen nähnyt näitä. Ne on sensuroitu lapsilta. Ilmeisesti vuonna, jolloin täytän neljäkymmentä, minun oletetaan kestävän tätä materiaalia. Tai ehkä kyse on siitä, ettei sensuuri ehtinyt hätiin. Löydän muovikassista myös kuvia äidistä ja tämän ensimmäisestä kihlatusta telttaretkellä. Kuvat on liimattu samanlaiselle pahville kuin sen albumin kuvat, jonka äiti on jossain vaiheessa koostanut itselleen ennen isän löytämistä. Olen katsonut sitä albumia sadat kerrat lapsena ja nuorena. Sitten muutin pois kotoa. Kuulin äidin ensimmäisestä kihlatusta, aiemmasta kihlauksesta, vasta silloin kun olin kolmenkymmenen ja erosin pitkästä suhteesta Kissan kanssa. Samaan aikaan kuulin myös isomummon ensimmäisestä avioliitosta.

Minua on koetettu säästää seksuaalisuudelta ja suvultani. Olen monesti tuntenut itseni hieman vaihdokkaaksi, koska muiden elämä on näyttänyt sujuneen jotenkin seesteisemmissä merkeissä, ellei lasketa molempien isovanhempieni eroa aikana, jolloin eroaminen ei ole ollut niin yleistä. Tietysti löysin lapsena ukin pornokätkön, mutta kuittasin sen yhdellä yökillä - ukin alkoholismi ja etenkin sen vapauttama manipulatiivisuus ja raivokohtaukset tuntuivat jo silloin huolestuttavammalta asialta. Ja tietysti kuulin, miten estoitta isoäiti soitti suutaan. En koskaan pistänyt sitä pahakseni vaikken aina tarkalleen tajunnutkaan, mille hän ystävättärensä kanssa käkätti. Lakkasin kuitenkin viettämästä kesäviikkoja mummolassa juuri siinä iässä, kun olisin voinut alkaa käsittää, miten erilainen seksuaalieetos siellä vallitsi omaan kotiini verrattuna. Aistin ainoastaan eetoksen eron siinä, ettei siellä koskaan muistini mukaan vedottu siihen, mitä toisetkin oikein mahtavat ajatella jos. Mihin kotona vedottiin usein. Ehkä juuri siitä syystä, että aiempi sukupolvi ei ollut samalla tavalla viitsinyt keskittyä tuohon näkökulmaan (ja lapset olivat saaneet kuulla siitä, epäilemättä).

Neljäkymmentä- ja viisikymmentäluku näyttävät näissä sukuani kuvaavissa, itselleni uusissa mustavalkokuvissa hyvin erilaiselta kuin se keskiluokkaisempi, sievistelevämpi kuva, jota siitä piirretään vaikkapa populaarikulttuurissa. Valtakulttuuri ja sen taskut, muistutan itseäni. Ei ole ajankohtaa, jona todellisuus olisi kaikille samankaltainen. Se on vain illuusio, joka syntyy, kun historiankirjoitus järjestetään tietyllä tapaa, palvelemaan tiettyjä päämääriä, kuten vaikkapa kunnollisen, tietyllä tapaa hyvinkin tiukasti koodatun moraalisen kansakunnan rakentamista. Sukupuolisiveellisyys ei välity näistä kuvista juuri mitenkään. Niissä ei ole mitään tiukkapipoista tai vahtaavaa. Ei. Niissä ei olla huolestuttu siitä, mitä joku muu ajattelee. Niistä välittyy itsepäisyyttä, leikkiä, lämpöä. Uteliaisuutta. Haluttomuutta tuomita ennalta.

Äiti epäilee ääneen, ettei isomummon veli ollut koskaan nähnyt naista alasti ja luuli siksi, että tissit ja fallos voidaan veistää samaan patsaaseen. Minun on vaikeaa kuvitella, että joku vuosisadan taitteen tuntumassa köyhiin oloihin syntynyt lapsi ei olisi nähnyt naisia alasti. Esimerkiksi saunassa. Edes lapsena. Huvittaa ajatella, miten isomummon veljen suuriin patsaisiin puutarhassa on oikein suhtauduttu. Ehkä vähemmän ahdistuneesti kuin niihin suhtauduttaisiin nykyään? Mistä sen tietää? Vai onko patsaat nostettu ulkosalle vain valokuvaa varten? Onko se ollut miesten keskeinen juttu, itse ite-taiteilijahan on ollut ukin eno? Toisaalta, vaikea uskoa sitä vain miesten jutuksi, kun on juuri katsellut kuvia alastomista piknikseurueista. Mutta ehkä patsaat on paljastettu vain harvoille ja valituille. Mitä tuo mies on tehnyt päivätöikseen? Ajanut savottaa, ehkä, ollut tukinlaskussa? Sen jälkeen hän on ottanut vasaran ja taltan ja antanut puulle muotoa vuosi toisensa jälkeen. Jännittävää.

Kuvat nähtyäni minusta tuntuu, että ymmärrän jotenkin helpommin tiettyjä kohtia omassakin elämänhistoriassani, vaikka eroottiset meitsiet eivät olekaan olleet oma juttuni. Enhän ole itsekään onnistunut kiinnittämään katsettani vakaasti mihinkään ihannesuhteen kuvaan, jota olisin hellinyt systemaattisesti. En ole onnistunut sulkemaan pois tunteita, jotka ovat vaikeasti nimettäviä ja lokeroitavia. Tai edes suhteita, joihin pätee sama vaikeus sanoa, onko kyse enemmän ystävyydestä, toveruudesta vai rakkaudesta. Ei se tarkoita, ettenkö toisinaan olisi niin vakavissani jonkun kanssa, että se sattuu pahasti. Sellaista on tapahtunut pari kertaa elämässäni. Minusta se ei vain ole mikään, no, välttämätön ehto sille, että on edennyt jonkun kanssa suhteeseen. Eikä se tunnu vähentäneen mitenkään kykyä kokea järisyttävää, pelottavaa, toisinaan suorastaan lamauttavaa pyhyyttä ja yhteenkuuluvuutta niiden muutaman ihmisen kanssa, joiden kanssa olen sitä kokenut.

Aivan kuin nuo kuvat sanoisivat nauravine ilmeineen, ettei ole mitään uutta auringon alla. Että monet ovat aiemminkin miettineet näitä ja havainneet elämänsä ottavan outoja suuntia ja selvinneet siitä. 

Isomummon tarina

Sunnuntai kului leppoisasti jalan kipeydestä huolimatta. Soitin jo aikaisin vanhemmille ja kerroin, etten mitenkään voi selvitä tällä koivella metroon ja sillä ja bussilla heille. Niinpä isä tuli hakemaan minut autolla. Ja syystäkin: jo se, että kävelin rappuset alas ja istuin autossa, turvotti jalan siihen mittaan, etten meinannut saada sitä kengästä taaskaan ulos. Vanhemmilla on etelään aukeava takapiha ja patio, ja siellä sitten istuin auringossa, vaikken voinutkaan kävellä. Olin kietoutunut huopiin, päässäkin pipo, luin lehtiä. Kevään ensimmäinen kärpänen teki päihtyneitä kaarteita pation puupinnan yläpuolella, jossa ilma oli melkein väreilevän lämmin.

Kun aurinko paistaa, on helppoa uskoa kevään jo pian saapuvan. Ja onhan sen saavuttavakin jo pian, mennään maaliskuun loppupuolta. Mutta on vielä kovin lumista.

Koska näin vanhemmat, ehdin taas jutskata heidän kanssaan ja miettiä sitä, miten paljon parempi suhde meillä on nyt, kun me olemme kaikki aikuisia (edes jollakin tasolla). Suhteen on mahdollista olla tasaveroisempi. Lapsena minua ärsytti ihan suunnattomasti se, kun he eivät ottaneet minua aina ihan vakavasti. Tietysti he ottivat vakavammin kuin useimmat aikuiset ottavat lapsensa, mutta en tiedä, kuinka paljon siinä oli kyse heidän tahdostaan tai päätöksestään ja kuinka paljon sitkeydestäni taistella itselleni heidän luottamustaan ja kunnioitustaan, taistella hengitystilaa ja omaa vapautta.

Nyt tuntuu useimmiten ihan hyvältä olla heidän kanssaan. Isä puhui talitiaisesta, jonka oli kuullut pitkästä aikaa laulavan titityy nykyisen tityyn sijaan. Se tiainen oli ollut Varkaudessa. Äiti taas höyrysi kuolleen isosedän pesästä löytämäänsä sukukirjaa, josta pienellä selailulla selvisi, että äidin isänisän suku on ollut melko rikasta ja oppinutta: apteekkareita, lääkäreitä, ylioppilaita... paitsi tietysti meidän sukuhaara. Totesimmepa olevamme sukua itse Agapetuksellekin. Minusta se oli hassua kuulla, koska olin kuvitellut heidän olleen sellaisia korpijaakkoja sydän-Savosta; ukissa ja isosedässä kun ei ihmeemmin sivistyksen tuli poltellut, vaikka jotakin ylpeää ja herraskaista toki heidänkin tavoissaan oli.

Kysyin äidiltä, miten hän ei tästä asiasta ollut aiemmin tiennyt, ja äiti kertoi isänisänsä kuolleen silloin kun äiti oli vielä alle kymmenen. Ja isomummo taas ei ollut väleissä sen suvun kanssa, huokaisi äiti. Muistaen isomummon käsittämättömän tulisieluisuuden kysyin, johtuiko se kenties siitä, että isomummo oli katkaissut välit. Mutta arvasin väärin: se oli mennyt ihan toisinpäin. Miehen suku ei halunnut olla tekemisissä isomummon kanssa, koska tämä oli heidän sukuun naidessaan ollut jo kerran naimissa ja eronnut nainen, ja sellainen ei ollut kaksikymmentäluvulla hyvässä huudossa. Hämmästyin kovasti: eivät siis vain molemmat isovanhempani ole eronneet vaan jopa isomummokin!

Äiti kertoi isomummon tarinan, jonka aion kirjoittaa tähän nyt muistiin, koska epäilemättä muistini muuten sekoittelee siihen omia assiosiaatioitaan lisää päivä päivältä.

Isomummo syntyi 1898. Hän oli pieni ja siro ja hänellä oli pistävä katse ja ylpeä ryhti. Lapsena isän kanssa riidellessään Selma suuttui isälleen niin kovasti, että hetti isän lempikukon uudestaan ja uudestaan järveen, kunnes kukko hukkui. Isä murtui ja itki ja rukoili Jumalalta apua kesyttää tuo villiotus tyttärekseen. Silloin Selma tajusi menneensä liian pitkälle, pyysi Jumalalta (muttei isältään) anteeksi ja päätti asettaa omaksi rangaistuksekseen, ettei enää antaisi koskaan kenenkään kohdella eläimiä huonosti ja että hän alistuisi tästä lähtien isänsä tahtoon. (Tai näin hän sen minulle kertoi kun olin teini-ikäinen.) Isä naitti hänet nuorena paljon Selmaa vanhemmalle rikkaalle miehelle, koska ajatteli tämän takaavan tyttärelle "hyvän elämän puutetta vailla". Tuon ajan (1910-luvun lopun) Savossa tämä on epäilemättä ollut tärkeä näkökohta. Mies oli joku pitäjän tärkeitä kihoja, koska papit ja tuomarit olivat hänen henkilökohtaisia ystäviään. Tämän enempää äiti ei kuitenkaan Selman ensimmäisen miehen ammatista tai asemasta tiennyt tai muistanut.

Vaikka odotukset olivat hyvät, liitto ei osoittaunut hyväksi. Vanhempi mies oli mustasukkainen sievästä nuoresta vaimostaan eikä osannut luottaa tähän. Niinpä aina asioille mennessään hän lukitsi Selman aittaan, jossa ei ollut edes ikkunaa. Selma ei halunnut valittaa asioistaan vanhemmilleen ja alistui kohtaloonsa. (Minun on mahdotonta kuvitella, miten tuo kiukkupussi olisi saatu tungettua sinne aittaan ellei sittei jollakin aika ikävällä väkivallalla uhkaamalla - ehkä mies on ollut paljon isompi ja vahvempi tai sitten Selma on tosiaan ajatellut Jumalan edelleen langettavan hänelle rangaistuksia isän kukon tappamisesta ja siksi suostunut kuuliaisesti ja allapäin aittaan. Toisaalta kaksikymppisenä sitä usein onkin vielä aika naiivi ja typertynyt uusista vaiheistaan, ehkä sekin selittää asiaa ja auliutta.) Aitasta kuuluava raivoaminen kantoi kuitenkin sen verran kauas, että ihmiset alkoivat puhua ja jossain vaiheessa juorut aittaan lukitusta nuoresta vaimosta löysivät tiehensä myös Selman isän korviin. Siitäkös hän sisuuntui, ajoi siltä seisomalta Selman uuden kodin pihaan ja ilmoitti ottavansa tyttärensä takaisin, koska "ei ollut antanut tätä kenenkään vangiksi vaan vaimoksi". Tämä sovitti lopullisesti Selman ja hänen isänsä välit.



(Kuvassa minä lapsena isomummo Selman kanssa.)

Vaikka Selma häipyikin miehensä talosta ja muutti takaisin vanhemmilleen, hän oli edelleen lain mukaan avioliitossa tuon miehen kanssa. Mies viivytti avioeroa kaikin tavoin ja hänellä oli sosiaaliset suhteensa virkamiehistöön puolellaan, Selman perhe taas oli vain köyhiä maalaisia. Niinpä kun Selma kohtasi sitten sen miehen, jonka kanssa hän perusti perheen, hän oli edelleen teknisesti ottaen naimisissa entisen miehensä kanssa, vaikka oli jo kaksi vuotta asunut vanhempiensa luona. Avioero astui voimaan vasta siinä vaiheessa kun Selman vanhin poika (eli ainoa ukkini) oli jo vuoden vanha. Heti kun avioero tuli voimaan, Selma meni uuden miehensä kanssa naimisiin ja muutti poikineen vanhempiensa jaloista uuden miehensä luo. Uuden miehen suku ei kuitenkaan koskaan unohtanut sitä, että Selmalla oli naimisiin mennessä jo vuoden ikäinen poika. Heistä se ei oikein ollut heidän sukunsa arvolle sopivaa, ja he katkaisivat häiden jälkeen välit Selman ja tämän miehen kanssa. Ei ihme, että Selman mies muuttikin nimensä joidenkin vuosien kuluttua. Mitäpä sitä pitämään sellaisen suvun nimeä, jossa puhutaan takanapäin ja päin naamaakin, että hänen vaimonsa poika saattoi kenties olla jonkun toisenkin, vaikka sen vaimon entisen miehen, mistä noista eronneista heitukoista tiesi. Äidille Selma oli kuitenkin vakuuttanut, ettei enää nähnyt entistä miestään tämän luota päästyään, olipa vain onnellinen ja helpottunut, kun siitä vankilasta pääsi. (Minusta se kuulostaa aivan uskottavalta: kyllä ainakin minä suuttuisin, jos minut suljettaisiin aittaan! Ja Selmaan verrattuna olen kuitenkin aika leppoisa tai ainakin paljon ujompi luonteeltani.)

Selmalle ja hänen miehelleen (joka suomalaisti etunimensä samalla kuin sukunimensäkin) syntyi kaksi poikaa, ukkini ja pari vuotta tätä myöhemmin isosetäni. He asuivat jossakin Kuopion lähistöllä, heillä oli maalaistalo. Ukin kertoman mukaan he olivat köyhiä. Isä joi rajusti mutta ei uskaltanut tulla juovuksissa Selman eikä poikien lähettyville. Selma oli jo tässä vaiheessa hurja, piti ilmeisesti miestään aika kovassa kurissa ja Herran nuhteessa. Ja Selman Jeesus ei ollut, kuten hän itse minulle innokkaasti esitelmöi kun olin lapsi, "mikään valekiiltokuva, ei mikään lempeä enkelimäinen ja anteeksi antava Jeesus vaan se Jeesus josta voi lukea kertomuksesta Jeesus temppelissä: oikeamielinen, ankara." Selmasta yksinkertaisesti papit korostivat aivan väärää puolta. Hänen Jeesuksensa viha oli polttavaa. Oli tartuttava tekoihin ja tehtävä asioita oikeudenmukaisuuden vuoksi! Niinpä Selma pelotteli poikiaan viinan ja naisten kiroilla, eikä esimerkiksi ukkini, joka sentään oli aivan yleisesti tiedetty alkoholistiksi, koskaan näyttäytynyt kännissä äitinsä nähden. Kun myöhemmin isoäiti ja ukki erosivat ja isoäiti perusteli eroa Selmalle vedoten ukin juopotteluun, toisiin naisiin ja väkivaltaan, Selma yksinkertaisesti kieltäytyi kuuntelemasta ja ilmoitti, että hänen pojistaan oli kyllä saatana pieksetty takaisin helvettiin sen verran perusteellisesti, ettei hän rupeaisi kuuntelemaan tuollaisia valeita. (Ehkä oman lapsen eroaminen on osunut kipeään paikkaan, olihan Selma itsekin eronnut ja saanut nähdä, millaisia karmeuksia miehet voivat naisille tehdä. Varmasti se, että saa kuulla oman pojan hakanneen vaimonsa, voi olla liian hankalaa kuunneltavaa, samoin se, että poika on alkoholisti. Tuohon aikaan kuitenkin vielä uskottiin, että fyysisellä kurituksella lapsista tulisi kilttejä ja kuuliaisia väkivaltaan fiksoitumisen sijaan.)

Selma ei terrorisoinut vain perhettään vaan ulotti aktivisminsa myös eläinten puolustamiseen, epäilemättä hänelle kovin merkitykselliseen kukkoepisodiin ja sen myötä uskoon tulemiseen liittyen. Olen jo aiemminkin (joskin kauan sitten) kirjoittanut Veloenassa siitä, miten isomummo suuttui tulta ja tulikiveä nähdessään, miten lyhyttä päivää toivovat tukkilaiset kuormasivat hevostensa rekiin liian suuret kuormat ja sitten koettivat saada hevoset kapuamaan mäkeä ylös mahdottoman kuorman kanssa piiskan voimalla. Selma meni väliin ja ilmoitti miehille kiukkuisesti huutaen, että jos nämä aikoivat hakata hevosensa, he saisivat ensin hoidella hänet pois tieltä. Yllättävää kyllä, se raivo oli niin pistävää ja sinnikästä, että isomummon syrjään työntämisen sijaan miehet tosiaan joutuivat kiroillen keventämään hevostensa kuormaa ja tekemään ylimääräisen ajon saadakseen loputkin tukit noudettua.

Liekö osa tuosta raivosta kummunnut Kristus-ihanteen lisäksi siitä, että Selmaa oli itseäänkin kohdeltu kuin omaisuutta?

Muistan ukin kertoneen, että heillä sisällä oli likaista ja torakat juoksivat ja Selma ei piitannut siellä niin siivoamisesta, mutta että eläinsuoja oli aina tip top moitteettomassa kunnossa. (Heillä oli ainakin vuohi ja hevonen.) Ruoaksi he söivät lähinnä ruisleipää ja kalaa, kuten varmaan kaikki muutkin siihen aikaan noilla seuduilla. Mutta Selma halusi kauneutta ympärilleen omalla tavallaan ja joskus kaupungissa (oletettavasti Kuopiossa) jotakin maataloustuotetta myytyään hän tuhlasi rahat omatunto kivistellen vedettävään herätyskelloon, Kristus-patsaaseen, herukkakuvioiseen pöytäliinakankaaseen... jos hän olisi vienyt rahat kotiin, mies olisi juonut ne. Parempi siis ostaa jotakin kestävää mieheltä lupaa kysymättä, koska vaikka kaupankäynti olikin synnillistä, viinan juominen oli kyllä vielä syntisempää toimintaa. Pojat varttuivat tukkilaisten apupoikina aikuisiksi ja menivät molemmat naimisiin ja töihin, hankkivat yhteisen suuren tontin ja rakensivat sinne kesämökit. Ukki piti vaimonsa kanssa yleistä saunaa ja sai kaksi lasta, äidin ja tädin, isosetä ja hänen vaimonsa jäivät lapsettomiksi ja muuttivat Tuusulaan, isosetä oli töissä Fazerilla. Selman mies kuoli 50-luvun puolivälissä. Selma asui silti vielä pitkään yksin talossa, joka oli hautuumaan laidalla. Äiti pelkäsi vierailla hänen luonaan, koska tuolta samalta hautuumaalta oli Kuikka Koponen manannut vainajia liikkeelle. Mutta Selmasta sellainen pelkääminen oli hömpötystä: Jos sydän oli puhdas, eiväthän vainajat voineet tehdä mitään pahaa! Piti taistella Herrassa, niin ei ollut mitään hätää!

Itse tutustuin Selmaan vasta kun tämä asui jo vanhusten asuntolassa, punaisessa rivitalossa Leppävirralla. Joki oli siinä ihmeellisen pyörteinen ja vaarallisen oloinen, pihan luona kasvoi paljon ruusuruohoa. Kauniin kirkon luona oli muistaakseni koivuja, ja ounastelin, että isomummosta tulisi pyhimys hänen kuoltuaan. (No, eipä ole tullut, vaikkei hänestä ainakaan palavasieluisuutta puuttunut!) Selma puhui niin voimakasta savon murretta, etten tunnistanut sitä ihan pienenä suomeksi lainkaan, ja olin kysellyt äidiltä, että eikö mummolle pitäisi opettaa suomea, että se voisi käydä yksin kaupassa. Selmalla oli kova hööky opettaa minusta, tuolloin ainoasta lapsenlapsenlapsestaan, Kristuksen pieni soturi, oikeudenmukaisuuden esitaistelija, ja sain lahjaksi häneltä aina virsikirjoja, ristejä, Kristus-tauluja ja sitten tietysti lasten kertomukseksi muokatun värikuvitetun kirjan, joka kertoo, miten Jeesus toimi temppelissä heittäessään rahanvaihtajien pöydät kumoon. Ei siitä tietysti oikein mitään tullut, vähätkin ujot yritykseni toimia raivoavan kristuksen suoraselkäisyydellä selitettiin vakaviksi erehdyksiksi, joista piti pyydellä anteeksi ties keltä. Alle kymmenvuotiaana olin jo alistunut siihen, ettei minusta ollut raivoavaksi Kristukseksi. Erosin kirkosta heti isomummon kuoltua. Olisin halunnut erota jo aiemmin, mutta äiti vannotti minua olemaan tekemättä niin, koska isomummo tiedusteli aina soittaessaan erityisesti sitä, olinko pysynyt "vahvana uskossani", ja hän oli niin vanha jo, "pari vuotta enää". Kukaan ei ollut hennonut tai uskaltanut kertoa Selmalle, että lakkasin uskomasta, kun olin kahdeksan tai yhdeksän.

Pahastutin kuitenkin Selma-mummon opetusten hengessä äidin lukemalla isomummon hautajaisissa ääneen runon kukontappajasta. Äidistä se ei ollut sopivaa hautajaiskamaa ollenkaan, ja kyllähän se kieltämättä kuulosti vähän tärähtäneeltä sen hymistelyn, "kukkien seassa nukkumisen" ja niiden muiden seurakunta suosittaa -runojen joukossa. Mutta ei isomummo ollut mikään hymistelijä itsekään! Tätini innostui tuosta runostani niin, että viittasi siihen hääpuheessammekin. (Minusta se oli sopivampaa hautajais- kuin hääkamaa, liittyihän se kuitenkin isomummon elämään ja uskoon tulemiseen ja siihen, miten ihmisen elämä tavallaan jatkuu kaikissa niissä, jotka muistavat hänen elämänsä tärkeät käännekohdat ja poimivat itseensä opetuksia hänen tarinastaan; häissä kuulosti ehkä hintsun verran pelottavalta kertoa, että meidän sukumme naiset ovat pahansisuisia kukontappajia, tervetuloa vaan siis sukuun, sinä viaton sulhasmies, minkä lie villipedon oletkaan naimassa...)

Lopulta Selmakin siis kuoli, siinä vaiheessa kun hänen satavuotispäivistään jo puhuttiin. Se kävi niin tyypillisesti: Hän liukastui, mursi lonkkansa ja hänen kuntonsa laski. Sitten hän vain kuihtui pois kaiken tuon sisukkuuden, sinnittelyn ja taistelemisen päätökseksi.

Minusta on kauhean sääli, että sain kuulla vasta nyt tuosta erosta. Aikuiset ovat niin kauhean varovaisia lasten kanssa. Luultavasti olisin lapsena ollut kauhean utelias tuosta aittaepisodista ja olisin kysellyt siitä, ja sen seurauksena olisin ollut nyt paljon viisaampi ja yksityiskohtaisempi. Jotenkin harmittavaa, että elämäntarinoiden meheviä ja samastuttavia käänteitä siivoillaan pois lasten silmistä ja sitten aikuiset vaikuttavat jotenkin kauhean staattisilta ikään kuin he olisivat suurinpiirtein syntyneet avioliittoihinsa juuri sellaisina kuin he tarkasteluhetkellä parhaillaan ovat. Enhän kuullut omien vanhempienikaan epäonnistuneista kihlauksista tarkemmin ennen kuin itse katkaisin edellisen avoliittoni. Ja kuulin äidin vanhempien erotarinan ja väkivaltaisuuden senkin vasta reippaasti aikuisiällä. Ja nyt kuulen isomummon eronneen tällaisena vuonna kun täytän 35. Olisin kyllä varmasti kestänyt kuulla tästä ennemminkin. Ihan turhaan olen tuntenut itseni epäonnistuneeksi, jos en vain onnistu sopeutumaan ensimmäisen vastaantulijan kanssa yhteen: eivätpä ole useimmat muutkaan meidän suvussamme tehneet niin!

(Olisi muuten mielenkiintoista tietää, kuinka yleisiä esimerkiksi nuo avioerot ovat olleet 20- luvulta 50-luvulle. No, tietysti heti kun kirjoitin tuon, oli pakko googlata: 1910-luvulla myönnettiin Suomessa runsaat 200 avioeroa vuodessa, ja 1920-luvulla tapahtui mullistus, jonka aikana vuosittain myönnettyjen erojen määrä kohosi vuoden 1920 luvusta 516 vuoden 1929 lukuun 1167. Tuolloin syitä olivat mm. eripuraisuus, juoppous, rikollisuus, mielisairaus tai muu sairaus, pitkäaikainen poissaolo, väkivaltaisuus ja epäsäännöllinen tai epäsiveellinen elämäntapa. Viisikymmentäluvulla eroja on ollut vuosittain noin reilu kymmenys solmittujen liittojen määrästä. Ja v. 1996-2000 tilastossa eroavuus on ollut 56 % solmittujen avioliittojen määrästä; ei mikään pieni luku.)

Jotenkin minusta on kauhean hauskaa, että sain kuulla tämän asian isomummosta. Jotenkin hänen hahmonsa syventyy, todellistuu, käy ymmärrettävämmäksi. Niin usein piilotetaan ihan turhaan kummallisia tai arkoja asioita, jotka oikeastaan tekevät ihmisistä paljon inhimillisemmän oloisia otuksia, paljon ymmärrettävämpiä reaktioissaan.