Tehoste

Koko päivän on pissittänyt, huimannut, ollut epätodellisuuden tuntuja, vähän ehkä pyörryttänytkin, ja vatsa jyrskyttää menemään kuin kuivausrumpu. Lähden rokotukseen. Jännittää ihan hirveästi ja koko keho sanoo ei ei ei ei.

Siihen on syynsä, etten ole sen koulukunnan joogaope, joka kehottaisi luottamaan intuitioonsa. (Ehkä perimmäinen inhoni new agea kohtaan palautuu tähän?) Jos luottaisin intuitiooni, en olisi ikinä mennyt yhteenkään kouluun tai yliopistoon, en olisi tutustunut yhteenkään ihmiseen (paitsi ihan muutamaan, joita en aluksikaan pelännyt, mutta näitä on vain muutama elämäni varrelta), en olisi mennyt ikinä joogatunnille tai pilatestunnille, en olisi muuttanut pois lapsuudenkodista ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja ihan varmasti en olisi ikinä mennyt yksiinkään juhliin joissa on monta ihmistä. Monta asiaa olen oppinut eivätkä ne enää tunnu niin pahoilta mutta usein, aika usein, joudun menemään vastakarvaan tuntemusten ja intuitioiden kannalta. Teen niin, koska arvostan sitä, mitä voi oppia ja kokea, jos vähän pusken jonkin näkymättömän ilskottavan rajan yli. (Tai rokotuksen kanssa: koska vieläkin isompi painajaiseni on, että pelkoni paapomisen takia tartuttaisin jonkun toisen.) Ja toisaalta, olisin silittänyt kaikkia myrkkykäärmeitä ja sen sellaisia, kunhan vain olisivat olleet ei-Homo sapienseja.

Ei mun ole vaikeaa ymmärtää ystävää, joka pelkää mennä rokotukseen ja vatkuttaa eikä meinaa saada itseään koottua edes mun saattamana sinne ajanvarauksettomaan jonoon jonain oikein hyvänä päivänä. Eikä koiraa, joka eläinlääkärin julkisivun nähdessään jarruttaa neliraajajarrukset. Tai edesmennyttä koiraa, joka huusi varmuuden vuoksi eläinlääkärissä jos mikään ruiskun näköinenkään vilahti kädessä, esimerkiksi lääketuubi. Muakin pelottaa ihan hirvittävästi. Joka ikinen kerta. Ja aina tunnen itseni vähän sairaaksi siihen saakka, että piikki on pistetty, ja arvon aamusta pistohetkeen, että voinko mennä, kun en tunne itseäni terveeksi, sydänkin tahtii minkä kerkiää, ja entäs jos olenkin sairas, niin vaarannanko muut tai liekö piikistä edes mitään hyötyä, mutta kun tiedän, että tämä sama kuvio vain toistuu ja toistuu ja toistuu, sulkeistan oireet ja nimeän ne jännitykseksi - kunhan se jännittävä asia tapahtuu, olen äkkiä iloinen ja täynnä voimaa kun ei se sattunutkaan eikä mitään hirvittävää tapahtunut muutenkaan. (Ihan sama myös muissa lääkärikäynneissä, joissa ei rokoteta, paitsi kierukan laittamisessa ja papa-kokeessa; niissä tapahtuu hirvittävää ja siitä toipumiseen menee enemmän kuin käyntiaika. Yleensä olen niin höpsähtäneen iloinen jo vastaanotolla, että olen oppinut, että mun on kirjoitettava lapulle asiat, jotka haluan selvittää, sillä muuten saatan unohtaa, miksi oikeastaan hakeuduin paikalle.) Joskus rokotuksista tulee jälkioireita. Nekin ovat ihan ok, kunhan jälkioireena ei ole juuri tästä piikistä sitä, mistä Twitterissä on paljon huhuttu - että kaksi viikkoa piikin jälkeen alkaa yhtäkkisesti olla sitä mieltä, että johan tässä on rajoitukset rajoitettu ja rokottamattomista lapsista ja immuunipuutteisista viis, nyt avataan yhteiskunta sepposen selälleen.

Hassuinta on, etten nuorempana kokenut toimenpiteitä lainkaan näin. Jotenkin onnistuin kieltämään täysin sen, että jännitin. Ja että jotkut toimenpiteet oikeasti tuntuvat ikäviltä. Ja että ylipäänsä on aika hurjaa antaa jonkun ihan vieraan ihmisen koskea itseä. Oli vain kehosta irtaantunut ja kohiseva olo, vähän kuin olisi painellut puujaloilla kahden kilometrin korkeudessa ja ääntäkin piti korottaa, että sieltä kuuluisi maahan saakka. Mutta sitten kun annoin näiden tunteiden vähitellen tulla, tajusin, että ne ovat niin isoja, ettei oikeastaan ollut ihme, että kielsin ne pitkään. Eipä mulla olisi ollut niitä kohtaan hyväksyntää eikä vielä silloin mistään saatua lupaa läpielää jotain sellaista, sen tason järisyttävää. Se metatason neutraalius on syntynyt vasta vähitellen. Meitähän opetetaan kieltämään tuntemuksia, palkitaan tietystä tunnottomuudesta, poiskatsomisesta, ääntäkorottavasta reippaudesta. Ei tämä maailma palkitse siitä, että pelkää, hermoilee, somatisoi ja pyytää siihen apua. Se on vähän ikävää: musta siitä tietysti pitäisi palkita. Aisti- ja tunneamnesiahan se on pahin vaihtoehto, koska miten siltä pohjalta kehitetään myötätuntoista suhtautumista yhtään mihinkään?

On hurjan etuoikeutettua saada näin turvallinen rokote. Saada se vieläpä ilmaiseksi. Ja etuajassa.

Vähän huimaa siihen saakka, että tunnen piikin työntyvän olkavarteen. Sitten huimaus lakkaa, kuten jo etukäteen tiesin sen mitä todennäköisimmin tekevän. Kaikki oireet katoavat vips vaan, vatsa vaimenee, on äkisti helppo hengittää ja sydän rauhoittuu. Tiedän, ettei minusta näe, että jännitän. Olen kuullut niin monta kertaa, ettei sitä näe. Mutta tiedän, että jännitän. Kerran toisensa jälkeen ja oletettavasti niin pitkään kuin elän. Ja jostain syystä, vaikka esimerkiksi esiintyessä ja tentissä osaan jo nauttia kuvotuksentunteisesta jännityksestä, mieltää sen elämän sykkeeksi ja olen ehkä sille jopa narkki jossain määrin - ja mitä isompi yleisö, sen parempi, mikä on vähän hirvittävää -, en ole vieläkään oppinut ajattelemaan, että juuri sehän on rokotukseenkin mennessä se, mitä on olla elossa, tilanteen tasalla, hereillä. Sympaattinen dominanssi, kaiken korostuminen, yliviritetty valmiustila.

Etukäteen ajattelen, että varmaan itken piikin saatuani. Höpsis. Ei siinä vaiheessa enää yhtään itketä, vaikka aamupäivän itkeskelinkin kaiken suuruutta ja olojen outoutta. Olen vaan tyytyväinen ja samalla hieman kärsimätön, takaisin arjessa, ja kiirehdin junaan päästäkseni pois kivikaupungista. Metsän läpi kohti kotia kävellessä mietin, miten nimenomaan vatsatuntemukseen ei voi luottaa, ei, eikä intuitioon. Niiden voi antaa tulla ja mennä, koska eivät ne ole luonteeltaan kovinkaan kestäviä.

Miltä muuttuminen tuntuu

 Jos pitäisi arvioida, onko pandemia tuonut toistaiseksi elämääni enemmän hyvää vai huonoa, siis aivan henkilökohtaisella tasolla, vastaisin epäröimättä: hyvää. Se on niin selvää, että tosiaan epäilyksille ei jää pienintäkään sijaa. 

Tästä huolimatta haluaisin pandemiaa tukahdutettavan, koska toistaiseksi ei ole sama kuin tästä eteenpäin (vaikka työsopimuksessa se sitä tarkoittaakin, lyhyellä horisontilla) ja koska ounastelen, ettei kaikkien tilanne liene sama. 

Olen kääntynyt poispäin epäoleellisesta ja kohti oleellista: perhettä, sukua, ydintarinoita. Ja ne muuttuvat! En tiedä, ehkä olisin kääntynyt jo aiemmin, jos olisi jotain, mitä kohti kääntyä. Mutta kun isoäiti kuoli ollessani kahdenkymmenenjotain, tuntui kuin joku olisi roksaissut minut saksilla irti koko konkkaronkasta. Ehkä myös filosofian opiskelu oli yhdenlainen saksitemppu. Olin hurjan ylpeä, kun en itkenyt itselleni läheisimmän ihmisen hautajaisissa. Muistan edelleen ärsyynnyksen kirkossa: miten nuo toiset uskalsivat vetistellä? Varmaan, koska heidän psyykensä ei roikkunut sen hiuskarvan varassa, etteivät he itke, ajattelen nyt. Ei heillä ollut mitään ylpeyttä pelastettavana. Ja he tiesivät niin paljon enemmän. 

Pandemia tai jokin muu on saanut aikaan sen, että olen kuullut nyt asioita, jotka minun olisi varmasti ollut hyvä kuulla suvustani jo ajat sitten. Ehkä silloin kun isoäiti kuoli, esimerkiksi. Mutta kun elää sukua, jossa on aina meneillään jonkinlainen sota ja kaikki sinnittelevät selviytymismoodissa ja koettavat minimoida vahingoittumista, ehkä liki ikinä ei ole hyvä hetki. Tai ainakin: niin kauan kuin voi uskoa selviytyvänsä, ei ole hyvä hetki. Ehkä tarinat, joista päätettiin vaieta tai jotka jopa pyrittiin itsekin unohtamaan, pulpahtavat pinnalle kuin korkki vasta siinä kohdin kun joku ei enää usko selviytyvänsä tai kun sillä ei ole enää niin väliä. En osaa sanoa varmasti. Mutta on ollut kiinnostavaa seurata, miten informaatio on viimein alkanut virrata. Informaatio on virrannut varmaan aiemminkin, mutta ei minulle saakka. Nyt kun se on viimein löytänyt tänne, tunnen sen kehossani. 

Kun äiti kertoi puhelimessa aivan yllättäen varsin isoja asioita (ja sitä ennen olin kuullut isän suvusta asioita, joita en ollut tiennyt mutta jotka kuullessani kyllä ymmärsin tavallaan, miksi niiltä koetettiin suojella meitä - ei heillä ole ylisukupolvisen trauman käsitettä tai ajatusta sen toimintamekanismeista), tunsin, miten mustaa sakkaa tihentyi kurkulle, rintakehään, päähän. Kuuntelin näennäisen rauhallisena, ikään kuin pelkkänä korvana, joka nyökyttelee ja sanoo: Ajatella. Niinkö. Kerrotko tuosta vielä lisää, tästä en olekaan ennen kuullut. Ja paikoin: Ai, tuon muistankin, siihen on joskus viitattu epämääräisesti ja päättelin itse, mistä täytyi olla kyse. No hyvä, nyt tiedän, etten arvannut väärin. Ja sitten kyselen tietysti, koska olen aikani lapsi: Ja eikö kukaan tullut kysymään, pärjäättekö? Eikö kukaan tullut auttamaan? Koulustakaan? (Ei tietenkään. Miksi kukaan olisi auttanut "ryssän" perhettä, kun "ryssän" - inkeriläisen isoäidin - selvästi tahdottiin painuvan takaisin sinne, mistä hän oli tullutkin.)

Kun puhelu loppuu, olen oudolla tavalla helpottunut. Istun selkä seinää vasten ja itken hyvän tovin. 

Tästä on pari viikkoa. 

Sitten tulee migreeni. Ensin olen vain väsynyt muutaman päivän ajan ja ajattelen, että no niinpä tietysti, koko perustarinani menee uusiksi, totta kai minua väsyttää niin etten meinaisi jaksaa tehdä työtä, hymyillä, leipoa, siivota, nostaa orkideoja kylpyynsä ja niin edelleen. Keskelle uupumusta puhkeaa outoja aukkoja, joiden aikana haluan pois. Mistä tai miten, se ei ole selvää, mutta haluan pois. Sydän hakkaa, keho särisee hätää, on päästävä jonnekin, nopeammin, nopeammin. Mutta enimmäkseen istun ja teen hengitysharjoituksen ja olen siinä hädässä vain läsnä. Sanon itselleni: tämä on sympaattinen kuormitustila, tältä tuntuvat ylikierrokset, kuuntele, koska ei tästä pakoonkaan pääse tämä on se, mikä tapahtuu. Muutaman kerran silti kaikki purkautuu käyttäytymiseen: purskahdan itkuun, mutta se ei ole lohduttavaa itkua vaan hätäparkua, äiti äiti huomaa minut -parkua, rintakehä edessä, keho jäykkänä, eikä siitä seuraa itkua tavanomaisesti seuraava vireystason romahdus vaan kyynelten hävittyä hätä ja tonus jää asumaan päähän, kaulaan, purulihaksiin. Alan nähdä sahalaitaa. Herään siihen, että olen purrut leukaperät koviksi ja kipeiksi. Ja useammin kuin kerran huudan Vompsulle, että en kestä tätä olosuhdetta, en jaksa kuunnella hänen höpötystään, en kestä hänen seuraansa ja haluan paikan, jossa voin olla yksin ja rauhassa. (En ole kesästä saakka saanut olla sisällä kertaakaan yksin. Vompsu, jolle tämä on turvakammio, on aina täällä. Joskus saan hänet mukaan kävelylenkille, mutta muuten - hän on täällä, ja puhuu suuren osan vuorokaudesta työpuheluitaan, joten on vähän kuin asuisin avokonttorissa. Enimmäkseen jaksan suhtautua siihen huumorilla, mutta migreenissä en.) Viimeisinä päivinä päähän sattuu niin, että vain itken myttynä parasetamolista huolimatta. Hoidan silti opetukset, tosin kahtena päivänä mietin, peruako, mutta kun tiedän, että jonkun toisen migreenin tulemattomuus voi olla kiinni juuri siitä joogasta, päätän, ettei tämä minun migreenini nyt ole niin paha. Silti kun viikko töineen loppuu, itken helpotuksesta pitkän tovin. Seuraavana aamuna menen akupunktioon. Yleensä neulat vaikuttavat saman tien. Nyt pahin kipu poistuu kyllä mutta oman kehoni tunnistamiseen kuluu vielä monta päivää. 

(Jos tarinat olisivat helpompia, olisiko kehoyhteydellä niin paljon väliä?)

Niin kauan kuin olen yhtään asian suhteen selviytymismoodissa, en voi tietenkään kirjoittaa mitään. Ja mitä edes kirjoittaisin? Kaikki tuntuu niin sekavalta. Ja olen kyllästynyt siihen, että elän kuin jossain salapoliisiromaanissa, jossa johtolankoja on jatkuvasti näkyvillä mutta murhaaja paljastuu vasta aivan lopuksi, koska eri henkilöiden eri syistä virheellisiä todistuksia on ripoteltu ympäriinsä hämäämään lukijaa. (Ja vielä ilman että lukija voisi lukea sanojan kehonkieltä - ei se ole reilua! Minä olen sentään kuunnellessani usein saanut kylmät väreet ja jostain syystä on tullut sellainen olo, että tässä on jotain mätää. Kuten on ollutkin.) Eikö olisi yksinkertaisempaa kertoa aiemmin, mitä kaikkea on tapahtunut? Mutta tietysti motiivikin on selvä: meitä on koetettu suojella. Minua, siskoani, serkkujani. Meille on haluttu antaa toisenlainen identifikaatio, sellainen perhe, joka ihmisellä pitäisi jonkun mielestä varmasti olla. Ja silti - rivien välistä meitä on kätilöity tähän sukuun. Meillä on nämä geenit. Tämä puhetapa. Nämä ilmeet ja eleet, pakkoliikkeet, reaktiomallit. Vaikka meiltä on pimitetty pitkään, mitä tarkalleen tapahtui (ja voiko siihen tarinaan luottaa nyt, kun aiemmin näistä asioista on valehdeltu? Voiko muistiin luottaa? Eikö muisti tarinoi juuri miten tahtoo, nykyhetkeä, ei muistamista palvellen? Mistä minä tiedän, mikä selviytymiskamppailu on nyt meneillään?), tapahtumisen syyt ja seuraukset ovat kylvettäneet meidät pienestä pitäen ja muuttuneet osaksi käsitystämme siitä, mikä on luonnollista. 

Ehkä tältä taustalta voisin ajatella, että on luonnollista, että lapsille valehdellaan ja heille halutaan antaa siloiteltu kuva suvuista. Että on luonnollista, etteivät lapset osaa kiintyä sukulaisiin, koska heille näistä annettu informaatio on virheellistä eikä ainakaan helpota anteeksi antamista silloin kun sukulaiset kohdistavat heihin vääryyksiä. Olisi paljon helpompaa tuntea myötätuntoa, kun tietäisi, että tätä ihmistä on kohdeltu näin ja näin, eikä kukaan ole vaivautunut sanomaan hänelle aikoihin, että hei, olet arvokas juuri tuollaisena, olet oppinut noista jutuista paljon ja tiedän, että haluaisit, että se kaikki paska olisi jo jäänyt taakse mutta eiväthän paskamyrskyt tavallaan ikinä lakkaa: niistä tulee osa sitä kuka on, miten katselee toisia ihmisiä ja itseään, ja kokeeko ylipäänsä olevansa oikeutettu elämään, saati sitten mitään muuta.

Minun on paljon helpompi tuntea nyt myötätuntoa vanhempiani kohtaan monessakin kohdassa, kun olen kuullut lisää heidän tarinoistaan. Jotenkin he ovat käyneet ymmärrettävämmiksi. Ja silti tietenkin - kyse on vain sanoista, tarinoista. Mutta aivan kuin tarinoilla olisi merkitystä. 

En enää tiedä, mitä ajatella identifikaatiosta isoäitiin. Se kannatteli minua monet vuodet ja monessa vaikeassa paikassa. Nyt kuitenkin tiedän, että vaikka isoäiti oli minulle tärkeä ja vaikka tiesin hänestä monta asiaa varmasti ihan nappikohdalleen, on liian paljon, mitä en tiennyt. Ja että se, mitä en tiennyt, koska minulle ei kerrottu siitä mitään, jotenkin oudosti siirtyi. Ikään kuin olisin imaissut sen kaiken sisääni maagisesti, ottanut näkymättömän pillin, työntänyt sen isoäidin olkapäästä sisään ja imaissut - ja tömähtänyt siihen maailmaan, jossa ihminen haluaa tappaa itsensä. Se isoäiti, jonka tunsin, oli vanha ja sairas ja kuvittelin monta vuotta, että hän halusi kuolla, koska "koskoo koskoo". Kuvittelin isoäidiltäni evättävien opiaattien liittyvän johonkin yleisempään tapaan linjata kipulääkitys, en hänen aiempaan potilashistoriaansa. Mutta ei se ole koko isoäiti. On toinenkin puoli: nuori nainen, joka haluaa kuolla, koska on umpikujassa kahden tenavan ja ei niin välkyn tai karismaattisen miehen kanssa. Joka haluaa pois niin kovasti, että imuroi lääkkeitä ja joutuu ambulanssilla sairaalaan. Joka haluaa pois niin kovasti, että heittelee ujoa, kilttiä miestään lautasilla, kulhoilla, ties millä, rienaa sanallisesti sinne saakka, että mies ensin alkoholisoituu ja seuraavaksi alkaa lyödä - ja lyö sairaalaan, kallonmurtumaan saakka. En ollut aiemmin kuullut tätä, mutta nyt kuulen: äiti on ollut siinä läsnä ja joutunut ymmärtämään, että hänen äitinsä on hakenut sitä - hakenut sitä, että hänet olisi hakattu kuoliaaksi, koska lääkkeitä hän ei enää onnistunut kokoamaan, siitä piti muu perhe huolen. Ainoaksi keinoksi jäi ajaa ukki hulluuden partaalle. Syyttää, valehdella, nimitellä - kaikki kävi. Äiti sanoo, ettei hän voinut isäänsäkään vihata, tämä ei koskaan aloittanut, ei sanonut ikävästi ja oli pahoillaan lyötyään, itki.

Ja minä olen kaikki nämä vuodet ollut kauhuissani ukin väkivaltaisuudesta. Äiti muistaa ajan, jolloin ukki ei ollut sellainen, ja sen, miten ukki muuttui. Vanhemmiten, sellaisena kuin hänet tunsin, ukki haki konfliktia koko ajan ja jos sellaista ei ollut näköpiirissä, hän valehteli sopivasti, veteli naruja, kunnes uusi sota oli keitteillä. 

Isovanhempani ehkä halusivat elämältään jotain muuta, koska erosivat toistuvasti. Eivät he kuitenkaan osaneet elää erillään vaan palasivat yhteen useamman kerran. Heidän välillään oli paljon myös hellyyttä: he välittivät toisistaan sellaisina kuin olivat. 

Opin ihailemaan sitä piirrettä. 

Mutta nyt ajattelen toisella tavalla kuin ennen, kaiken tämän kuultuani. 

En enää tiedä, mitä ajattelisin isoäidin lipastosta, joka seisoo makuuhuoneen nurkassa. Mitä ajatella ihmisestä, joka on niin pahasti rikki, että ajaa koko perheensä hulluuteen. Totta kai hän olisi tarvinnut apua, apua ja tukea. Ei ole yksinkertaista tulla maahan pakolaisena, puhua hullunkurisen kuuloisesti ja tajuta, että siinä missä lähtömaassa oli päällesyljetty tsuhna, onkin tulomaassa päällesyljetty ryssä: aina väärässä paikassa, vääränlainen. Tajuta, että nuoruuden iso rakkaus on takanapäin, tulevaisuus takanapäin, ja asuu jossain hornan tuutin maalaiskaupungissa jonkun lukemattoman juntin kanssa. (Suunnilleen näin isoäiti suhtautui ukkiin ja tuohon elämänsiirtymään, sen muistan. Mutta kun isoäiti kuoli, ukki alkoi kirjoittaa runoja. Ne olivat kauheita, mutta silti. Isoäiti olisi nauranut ne kuoliaaksi.) Ja lapset: isoäiti oli halunnut opettajaksi, ei lapsenpiiaksi. Lapsiahan hän oli joutunut koko lapsuutensakin kaitsemaan. Ei hänellä ollut kärsivällisyyttä oikein edes meille lapsenlapsilleen vaikka varmasti hän yritti meidän kanssamme enemmän kuin omien lastensa kanssa. Muistan itsekin, miten isoäiti puri korvasta tai rikkoi astioita, räks, räks, räks. Lapsena se edusti minulle jotain alkukantaista voimaa, pahoinvoinnin näkyväksi tekemistä, ja tuntui siksi helpottavalta. Ajattelin kai silloin, että mikä vain on parempi kuin ummehtunut yritys vääntää itsensä jäykäksi sen oloisesti, että kaikki on ihan hyvin, kaikki on juuri kuten sen pitäisi olla. 

Kun mikään ei tietenkään ikinä ole juuri ihanteellisella tavalla. Onneksi sentään pitäisejä voi kyseenalaistaa. Muutenkin kuin rikkomalla astioita, lyömällä, huutamalla.

Tuntuu oudolta olla neljänkymmenenviiden ja keskellä pandemiaa, yllättäen ollakin rauhallinen varmajalkainen olento, varmasti edelleen enemmän poni kuin ihminen, ja äkkiä näkee kaikesta siitä huolimatta sahalaitaa viikon verran ja muistaa, millaista oli olla kahdenkymmenen ja jatkuvassa äiti äiti huomaa minut -moodissa, haluta vain kirkkautta ja erinomaisuutta, kaikkea erilaista kuin mitä oli perheessään kohdannut, vain muuta, ei sitä, muistaa millaista oli alkaa seurustella ensimmäistä kertaa; minulla oli valmiina veitsi siltä varalta, jos minut yritettäisiin taas hakata kuten ensimmäinen kepeämpi heilasteluni oli päättynyt. Olin saanut aivotärähdyksen enkä aikonut saada kallonmurtumaa. Onneksi en päätynyt enää niin isoon konfliktiin enkä siis myöskään käyttämään veistä. Mutta nykyään mietin, missä määrin jouduin parisuhdeväkivallan kohteeksi juuri sen vuoksi, että pelkäsin niin kovasti ja olin niin selvästi valmistunut siihen, että minua aiotaan lyödä. Ei minulla ollut mitään sanallisen sovittelemisen mallia vaan ainoastaan sodan malli. Pelkäsin läpikotaisin ja tahdoin vain pois paitsi ehkä luennoilla: luennoilla esitettävät filosofian asiat olivat sen verran vaikeita, että tajunnan oli mahdollista kytkeytyä niihin täysin. Silloin minulla ei ollut käsitettä "huomion harhauttaminen" mutta nyt minulla on: tein sitä niin ahkerasti kuin pystyin. Herposin vasta viikonloppuiltaisin, kun oli juhlat ja otin alkoholia. Alkoholissa en onnistunut suuntaamaan huomiotani samalla tavalla. Kun asiat puuroutuivat, odottamassa olivat samat vuorenkokoiset tunteet ja olot ja nyt en osannut kääntää niille ylimielisesti selkääni. Juoksin kotiin itkien. Se kuva on tullut nyt mieleen monta kertaa sen jälkeen kun puhuin äidin kanssa tuon puhelun. Äkisti: muistan miltä tuntuu olla nuori, vähissä juhlavaatteissa, meikit poskia pitkin valuen, ja juosta juosta juosta jalat kaviot maata hakaten läpi pimeiden puistojen, yli sillan, ylös mäkeä, heittäytyä ovesta sisään, kaatua vatsalleen eteiseen oven rämähtäessä perästä kiinni, itkeä lattiaa vasten ja sitten äkisti nukahtaa siihen, herätä korkokengät edelleen jalassa ja lankkujen kuvat poskeen hetkeksi tatuoituna, janoissaan ja täristen ehkä oksennuksenkin keskeltä. Tuntuu oudolta, miten erilaisten tilojen ja olojen lävitse saa kulkea elämässään. 

On yksi varma lanka, tai ehkä polku: käveleminen. 

Käveleminen ei ole muuttunut missään kohdin elämääni. Vanhempani kävelevät pitkästi päivittäin kai säilyttääkseen mielenterveytensä, ja niin teen minäkin. 

Pahin pelkoni, ehkä kuitenkin, koronaviruksen suhteen on, että se riistäisi minulta taas joksikin aikaa mahdollisuuden kävellä. Selviän kävelemättäkin, tiedän sen, mutta kaikki vaikeutuu huomattavasti ilman mahdollisuutta kävellä. 

Tuntuu läpikotaisin kummalliselta, miten erilaisten tilojen läpi elää. Tuntuu kummalliselta muuttua. Hitaasti: muuttua heinän seassa kissaa leikkivästä pienestä usein lihaskivuissa kokoon kouristuvasta lapsesta säikyksi ja säikkyyttään reteydellä piilottavaksi teiniksi ja nuoreksi aikuiseksi, muuttua itseään pienentäväksi ja vuosi vuodelta jäykemmäksi, jotta tulisi rakastetuksi, koska mitä tällä taustalla tarkoittaa "tulla rakastetuksi sellaisenaan", kysynpä vaan, muuttua epätoivoiseksi ammatillisen paikkansa löytämisen ja kyyniseksi suhteiden suhteen, muuttua takaisin toiveikkaaksi, muuttua seksuaali-ikäisestä keski-ikäiseksi, muuttua yhä tarkemmin vanhempiensa kuvaksi. Nopeasti: muuttua yhden puhelun aikana, yhden pandemian aikana, muuttua sinä hetkenä kun tajuaa, että tämä ihminen oikeasti välittää minusta, mutta jos ja vain jos vaikutan järjelliseltä ja liki täydelliseltä mutta okei, olen valmis yrittämään sitä koska tarvitsen tämän rakkauden, muuttua sillä hetkellä kun päästää irti varmuudesta koska kaikki koko kehossa huutaa hellittämään jostain niin hölmöstä illuusiosta. 

Muuttua sillä hetkellä kun kirjoittaa jotain ja toteaa, että kirjoitin noin, ajattelin äsken kirjoittaessani noin, olin varmasti muutakin kuin tuo ajatus kaiken aikaa, mutta ei se siltä tuntunut, mutta nyt kun olen kirjoittanut sen, se eläköön elämäänsä itsekseen, minä omaani, on taas hengitys ja syke ja aamu, tuulettamista kaipaavan huoneen haju ja kihelmöinti ristiluun tienovilla: on tilaisuus kävellä. Eikä minun tarvitse uskoa tuohonkaan tarinaan. Osaan kävellä ilman sitä ja sen kanssa. 

Kinostunut jännitys

Jännitys kinostuu kehoon. Huomenna alkaa iso koulutus, jota olen odottanut pitkään. Keho vastaa tulevaan ponnistukseen vetäytymällä, luimistamalla korviaan.

Jossain vaiheessa jännitys purkautuu.

Eläminen muistuttaa tanssia. Ei sillä tavalla, että se sujuisi tuosta noin vain ja laukkaisi kulmasta toiseen vaivattoman ja suorastaan painovoimaa uhmaavan oloisesti, viuhtoen ja kopisten, vaan sillä tavalla, että keho vuoroin kyyristyy ja oikenee, jännittyy ja singahtaa matkaan, vetäytyy ja lähestyy. Pidempiä pysähdyksiä ei tule. Ulkopuolelta se voi näyttää kuolemaa uhmaavalta laukalta, joka vääjäämättä etenee kulmasta toiseen mutta sisältä käsin tuntee vaijerien kiristymisen, nivelkivun, uupumuksen, tärinän ja välillä tulvivan vapautuksen.

Tapaan tärkeän ihmisen ja kaikki menee pieleen, jos pieleen meneminen tarkoittaa sitä, että molemmat poistumme tilanteesta levottomampina ja ärtyisämpinä. Ja kuitenkin: eikö juuri näissä kohdissa tai oikeastaan niiden vanassa tapahdu oppimista? Tilanteessa tapahtuu jotain niin arkkityyppistä, että väsähdän täysin. Toinen huomauttaa ikävästi enkä äkkiä jaksakaan yrittää auttaa häntä - kysyä, pettyikö hän, esimerkiksi. Koen pientä surisevaa syyllisyyttä siitä, etten ala kätilöidä yhteisymmärrystä, mutta väsymys on suurempi, se huuhtoo kaiken syyllisyyden ylitse enkä vain jaksa tarttua asiaan. Niinpä vetäydyn, peräännyn, tajuan liian myöhään, että ehkä olisi ollut parempi sanoa, että ei, en jaksa tänään nähdä sinua. Jonkun muun olisin jaksanut nähdä, sinua en. Mutta ei sekään paikkaansa: jaksan hyvin nähdä, jaksan hyvin jutella, ja ainoa, mitä en jaksa, on ottaa vastaan protestia ja purkaa sen pommia hellävaroen. En juuri tässä hetkessä.

Juuri se tekee minusta inhimillisen: kun joku toinen ei jaksa alkaa purkaa minun pommejani, ei minulla ole ainakaan mitään perustetta väittää, että minä en kyllä ikinä toimi noin jurposti ja että pitäisi ja että onpa kammottavaa. Tiedän ainakin, miten hidasta oppiminen on. Ja miten takapakkia tapahtuu tuon tuosta.

Tässä tunnistan kasvaneeni: Tunnistan, miten ennen reagoin tällaisiin kohtiin ja että tapa on muuttunut. Ennen jotenkin toitotin ja vaadin oikeutta ja puhkuin itseni suureksi. En osaa sanoa, seurasiko siitä paljonkaan hyvää. Sen osaan sanoa, että siitä seurasi paljon pahaa mieltä ja paljon hidastetta omaan prosessiini - puhkuin nimittäin itseni suureksi eniten itseäni varten, ollakseni varma ja selvä. Tuntuu instant-hyvältä olla varma ja selvä ja silloin voi kuvitella tajunneensa jotain oleellista itsestään. Ehkä jollakin tuo münchhausenmainen temppu jopa onnistuu, mutta minulla se ei toiminut. Sain lähinnä taistelukalakrapulan ja tajusin, että tämä ei ainakaan ole tie, jota haluan kulkea. On löydyttävä jotain muuta.

On hankalaa olla prosessissa. Mietin vuorenkokoisia asioita. Uskon vakaasti, että Laotse on oikeassa kirjoittaessaan viisaalle kaikkien asioiden olevan vaikeita ja vaativia ja asioiden sen vuoksi kuitenkin soljuvan eteenpäin. Iso alkaa pienestä - siksi pienen pommin voisi yrittää purkaa ensiksi. Jos jaksaisi!

Kehoparka. Tämäkin vielä kinostetaan siihen.

Seuraavat kolme päivää vietän prosessin keskellä tiiviillä kurssilla koettaen omaksua jotain hyvin teknistä ja tarkkaa. Pelkään, että alan itkeä kesken kaiken samalla tavalla kuin viimeisellä tosi tosi tärkeällä kurssilla - että taas vaan itken enkä osaa hetkeen lopettaa. Se on kummallinen pelko - itkuhan purkaa jännitystä tosi hyvin. Mieluummin itkisin yksin kotona kurssipäivän jälkeen mutta aina ei saa valita. Ja itkupelkokin on parempi kuin halu pysytellä kantimissa, jossa minua ei voisi mikään järkyttää.  (Hassua, miten vastakkaiset tavoitteet ovat kuin sillä nuorella olennolla, jonka myös ajattelen otokseksi itsestäni.) On ikävää, jos toiset joutuvat kannattelemaan tunnetartunnan hankalia kärhiä kehoissaan. Jälkiä asioista, jotka eivät oikeastaan liity heihin mitenkään.

Tuntuu kummalliselta, että huomenna astun uudelle alueelle, uuteen koulutukseen. Se on globaalisti ottaen hyvin kummallista, kun ajattelee, miten huonot koulutusmahdollisuudet tytöillä monissa maissa on ja miten heitä ajatellaan lapsentekokoneina. 

Missä haluankin olla

Mitähän oikein ajattelin ryhtyessäni opiskelemaan joogaohjaajaksi? Takana oli ainakin melkein koko elämä ryhmäliikuntatunteja, joilla toisaalta koin pyhyyttä, toisaalta aina välillä voimakasta huolta ja syyllisyyttä ja välillä häpeääkin kehostani, joka kieltäytyy olemasta taipuisa, pehmeä ja norja. Ehkä ajattelin kaiken sen jotenkin yksinkertaistuvan, kunhan saisin lisää taitoa, informaatiota ja niin edelleen. Ehkä olisin voinut ennakoida - muistella ja tutkia sitä, sainko esimerkiksi filosofian tutkinnosta jonkin varmuuden ajattelutaidoistani: juuri päinvastoin!

Niinpä olen nyt tässä. Seison tuulisella pihalla paikassa, jonka läpi kulkee satoja ihmisiä viikossa. Kuvatauluilla (inhoan sanaa screen suomenkielisessä tekstissä niin pistävästi, että puhun mieluummin kuvatauluista) komeilee kuva, jossa kolme meitä ohjaajaa seisoo peräkkäin tietyssä asanassa. Olen etualalla, joten vaikutan jättiläismäiseltä. Kuvassa näen äkkiä sen, mitä en oikeastaan enää kauheasti ajattele - minulla ei ole asunnossani kokovartalopeiliä ja opettaessani keskityn opetettaviin, en siihen, miltä näytän. Näen tikkujalat ja pullean vatsan - samanlaiset kuin isoäidillä ja äidillä. Hengitän muutaman kerran terävämmin, ensimmäinen mielle on, että minun ei olisi ikinä pitänyt alkaa tällaiseen. Eikö minulle tehty selväksi koulun ekaluokalta asti, että olen läski ja sillä siisti, ja läski pitäisi piilottaa kaappiin ja olla häiritsemättä sillä muiden mielenrauhaa ja maailman kauneutta? Sen lisäksi, etten tietenkään istu mihinkään yoga body -muottiin - no, enpä ole mitään erityisemmin tehnyt istuaksenikaan (jooga ei nimittäin tee minusta ihan toisenmuotoista eikä näemmä myöskään paljonkaan liikkuvampaa - minun kohdallani vaikutus tuntuu kai lähinnä siinä, etten koe päivittäin pehmyskudosperäisiä kipuja), ja se on asia, josta en näemmä koskaan osaa päättää, kokisinko syyllisyyttä vai ei; välillä koen, välillä en -, havaitsen toisenkin seikan, josta tulee samanlainen olo kuin olisi juossut päin seinää: siinä missä kaksi muuta taipuu asentoon rauhallisen ja vaivattoman näköisesti ja asennon tunnistaa ilman muuta tietyksi joogan ikonisista asennoista, oma asentoni on vain kokoelma suuntia, kurotuksia, hengitystä ja tunneilmaisua. Jos ei tietäisi, että olen liki ääriasennossa, voisi kuvitella, etten ole ehtinyt kuvauksessa mukaan tai että olen jo tulossa pois. Tai että olen puuhaamassa jotain ihan muuta kuin kaksi kollegaa. Mutta tuo on se, mihin pääsen suhteessa ikoniseen asentoon, mihin tämä keho antaa myöten. Ja siinä missä kollegat näyttävät kuvassa levollisilta asennoissaan, koko olemukseni kuvassa on jännittynyt ja kamppaileva. Koska juuri tuo asento on jännitystä ja kamppailua.

Tämä on niin kaikkea sitä vastaan, mitä joogasta halutaan tulevan mieleen, eikö vain? Että pelkää repeävänsä kappaleiksi, että sattuu? Että keho ei anna milliäkään periksi vaan kiristää teräsvaijereitaan lisää niin että voi miltei ennakoida niiden napsahtavan jollain sisäänhengityksellä?

Tuijotan kuvaa herkeämättä kunnes se katoaa. Kuvataulu vaihtaa välillä toisiin kuviin ja teksteihin, joten on odotettava kuvan palaavan.

Sanon itselleni: Tämä on se, mitä haluan. Haluan, että tälle kokemukselle, tällaisille kehoille on tilaa, enkä ole yksin tässä. Haluan, että on tunteja, joille uskaltaa mennä, vaikka keho jäisi rautakangeksi vuosia harjoittaenkin. Haluan, että joku uskaltaa näyttää tämän kokemuksen, tekee siitä paitsi mahdollisen ja sallitun, myös jollakin tavalla vähemmän huolestuttavan. Niin ettei kenenkään tarvitsisi tuntea vuosikausia syyllisyyttä ja huolta siitä, jos keho ei pehmenekään oletetusti - että voi päästää siinä tapauksessa mieluummin irti oletuksesta, ei kehonsa kelpoisuudesta, riittävyydestä, jopa rakastettavuudesta.

Mutta jokin pieni ääni purnaa takaraivon tienovilla, että hittoako minun pitää näyttää tuolta kuvassa, eikö joku muu voisi hoitaa nämä hommat? Sanon itselleni: Kukaan muu ei näe tätä noin. Kukaan muu - paitsi joku, jonka on jostain omista solmuistaan johtuen vaikeaa suhtautua minuun mutta niistä ihmisistä ei kannata ottaa ihmeemmin pulttia - ei ajattele, että mitä tuo tyyppi kuvassa tekee, eihän se osaa eikä edes miellytä silmää. Hengitän sisään ja ulos ja jään odottamaan kuvan paluuta kuvataululle. Sanon itselleni myös: Kuva ei muuta mitään tässä maailmassa. Tuntilaiset näkevät minut, kuvaa tai ei. Joko kestän sen tai ei. Haluanko kestää sen? Totta hemmetissä haluan.

Joskus se on hetkittäin hankalaa. Se kaikki on muistunut taas mieleen kauden alkaessa. Menen pukuhuoneeseen, kuorin talvivaatteita. Osa ei tunne minua tai - uusissa ryhmissä - olen kaikille vieras. Kun ihmiset puhuvat, mitähän tänään on luvassa ja kannattaako jättää villasukkaa tai pidempää paitaa, käännyn ja vastaan ystävällisesti, että kannattaa. Jotkut suhtautuvat asiallisesti, mutta aina, joka vuosi, on niitäkin, jotka tuijottavat päästä varpaisiin ja kysyvät että sinäkö tätä opetat. En tiedä, mitä he tarkalleen ovat odottaneet, mutta saan hämmennyksestä sen informaation, että kyllä he jotain erilaista odottivat. Aikuiset vain ovat kohteliaampia kuin lapset, mutta kaikkea heidänkään maneerinsa eivät peitä. (Tarkalleen ottaen minun olisi hyvä kirjoittaa tässä kohdin naisista, ei aikuisista. Tämä on kohta, jossa vain naiset nokkivat silmät toistensa päästä.)

Joten kun kuvataulu pyöräyttää vielä kerran kuvan esiin, päätän tottua siihen. Jos tämä kohta on se, missä haluankin olla, aion pitää hyvänä sitä, että näytän kuvassa juuri tältä: tältä näyttää todellisuus. Raahustan pukuhuoneeseen, kuoriudun ulkovaatteista ja huokaisen. Tänä viikonloppuna alkaa pilateskoulutus. Jännitän, selviänkö siitä. Mutta sinnekin haluan mennä, joten menen.

Se on niin pelottavaa, että koko vasen puoleni on aivan lukossa: nelikulmainen lannelihas, pakaran lihakset, lonkankoukistaja iskevät kipinää ja kurovat kehoa toispuoleiseksi. Tänään minusta ei olisi edes siihen asentoon, jossa killun kuvassa. Hyvä kun pystyn kävelemään. 

Edistymistä ja paikallaan junnaamista

On asioita, joissa edistyy nopeasti. Niitä tavataan kutsua oppimseksi. Etenkin jos oppiminen liittyy johonkin, millä voi tehdä rahaa, sitä pidetään hyödyllisenä. Ja sitten on asioita, joiden suhteen koettaa koettamistaan oppia, mutta saattaa junnata paikallaan vuosikymmenen. Niissä asioissa on usein kyse poisoppimisesta. Sille kukaan ei tapaa laittaa hintalappua, vaikka itse asiassa kyse voi olla aika mittavasta kuntouttamisesta ja ennaltaehkäisystä.

Sain tänään pilatestunnilla kehuja lantion ja pään hallinnasta niiden kannalta hankalissa liikkeissä. Olen siis oppinut jotain sitten elokuun 2005. Tai siis: olen oppinut paljon. Vähitellen, pala palalta, Yhden asian yhdeltä, toisen toiselta opettajalta. Takareiteni eivät ole käyneet joustavammiksi, vaikka olen joustatellut niitä koko tämän ajan aktiivisesti, jotteivät ne estäisi tai haittaisi istumaliikkeiden tekemistä. Mutta olen ymmärtänyt, mitä ryhti tarkoittaa ja miten sitä pidetään vartaloa kierrettäessä ja taivutettaessa. Joustavaksi en ole käynyt, liiemmin, mutta osaan pitää ryhdin tai ainakin etsiä sen uudestaan. Tasapainoni on paljon parempi ja jaksan enemmän kuin vuonna 2005. Olen oppinut, että aiempi normaalini taivutti rintarankaa taaksepäin ja katsetta alas. Ja etten osannut olla runnomatta leukaa rintaan vatsalihasliikkeissä (ja sitten kaksoisleuka tukehdutti enkä pystynyt hengittämään). Ja että löin polvet lukkoon. Ja kiskoin lapaluita liikaa kohti toisiaan sen sijaan että olisin kiskonut niitä alas leveälti. Ja että löin kyynärpäät lukkoon. Kohta kohdalta olen korjannut korjaamistani. Nautin pilateksen hitaudesta ja millintarkkuudesta. Tarvitsen sitä poisoppiakseni.

Yksi asia junnaa: pakara. Ei ole sattumaa, että olen saanut triggerpisteiden kuivaneulausta juuri pakaraan. Kaikkina näinä feldenkrais-, pilates- ja yinjoogavuosina olen hitaasti tajunnut, miten usein ja vaistomaisesti lyön pakaran lukkojännitykseen pienenkin epämukavuuden ilmetessä. Epämukavuus voi olla liukas alusta, kaatumisen pelko, huimaus, nälkä, jano, jonkun ihmisen hyökkäävä argumentaatiotyyli, flirtti, hämmennys, ylivirittyminen. Niinpä ei hämmennä lainkaan, että tietyssä liikkeessä jännitän pakaran, vaikka juuri siitä koetetaan opetella irti. Sanon itselleni: älä jännitä pakaraa, ajattelen, etten osaa, ja kas, pakarahan se siinä jännittyy.

Poisopin senkin.

Sain tänään vinkin, miten siitä voi koettaa oppia pois. Niinpä ajattelen, koetan ajatella, seuraavaa kertaa, jolloin taas makaan vatsallani ja kurkotan raajoja kauas toisistaan. Että hengitän ulos, käännän kantapäitä aavistuksen verran ulospäin, supistan lantionpohjan ja kuron poikittaisen vatsalihaksen tiukaksi ja käännän lantiota hieman suoralla vatsalihaksella niin että häpyluu painautuu tiukasti lattiaan ja sitten varpaat vain leijuvat kauas pois, raaja oikenee suoraan lonkkanivelestä kauas kauas päästä ja pakara lepää siinä lantion päällä löysänä kuin puoliraaka pannukakku. Että se vain tapahtuu, etten tee sitä lihaksella.

Millä sen siis teen? Tai millä se tapahtuu? Niin, millä se tapahtuu, mikä metafora sitä kannattaa?

Poisopin pakara-aktiivisuuden kylkimakuuliikkeissä ajattelemalla pyramidalis-lihasta. Vatsamakuulla se ei ole auttanut.

Jännittävää nähdä, miten edistyn tavoitteissani.

Niin, etten valehtelisi: On minulla tavoitteita. Ne liittyvät lähes aina poisoppimiseen. Siitä puhutaan kasvatustieteissä niin vähän, että toisinaan tunnen itseni vähän ulkoavaruuden olennoksi. Mutta siihen olen jo niin tottunut, ettei se haittaa. Siedän kärsivällisesti tätä tuntua. Huvitun siitä välillä aiheettomassa mittakaavassa.

Törmäsin tässä päivänä muutamana opinnoissani setään nimeltä Johan Amos Comenius ja ällistyin. Miksei tästä tyypistä ole puhuttu aiemmin? Ilahduin, kun hänkin pitää kaikkia tilanteita potentiaalisina oppimistilanteina ja ajattelee, ettei kenenkään tulisi pitää itseään, omaa ääntään ja näkökulmaansa liian pieninä tai mitättöminä tai typerinä isoihin keskusteluihin osallistumisen kannalta. (Minua edelleen pännii fraasi "pieni ihminen" ja saan nähdä vaivaa, etten kommentoi siihen purevasti, että voisi olla parempi hahmottaa itsensä ihan ihmisenä vaan. Mitä sitä pienentämään itse, toiset kyllä koettavat aina välillä tehdä sitä, eikä siihen kannata alistua.) Comenius olisi voinut tykätä blogeista. Etenkin kun hän ajattelee, että jokaisen on itse saatava löytää tiensä viisauden kautta kohti vapautta, ja samota viisauteen niiden opusten kautta, jotka kokee omikseen. (Toisten preferenssejä tässä on kyllä välillä aika vaikeaa tajuta.) Ja ettei viisaus silti voi olla kirjaviisautta vaan sen pitää poimia jokaisesta kohtaamisesta ja tilanteista hedelmiä koppaansa ja että niitä on jaettava avokätisesti keskustelussa toisten kera.

Ajattelin tänään lämpimästi Comeniusta kävellessäni kohti oppitunteja. Aurinko nousi Kruununhaan talojen takaa. Kun pääsin ulos, oli sumuista ja kosteaa. Kotona sytytin kirkasvalolampun ja aloin opiskella arvioinnin etiikkaa. Tunsin helpotusta siitä, että toisesta harjoittelupaikasta otettiin yhteyttä ja että opintoni ensi kevääksi alkavat siten kiinteytyä joksikin konkreettiseksi. (Paljoksi konkreettiseksi, on lisättävä.) Eilen kävin kuuntelemassa luentoa siinä paikassa, jossa teen syventävän opetusharjoitteluni. Kuulijat näyttivät vanhoilta ja heitä oli valtava määrä. Mietin, mikähän heidän esitietämyksensä estetiikasta oikein mahtaa olla. Tai koulutuksen tasa-arvopyrkimyksistä ja niiden mönkään menemisistä. (Näistä näet luennoin kevätpuolella.) Tuijotin takaraivoja ja välillä kuuntelin luennoijaa ja ihmettelin esityksen kuunnelmamaisuutta ja probletisoimattomuutta. Sellaiseen en ainakaan itse kykene. Tai halua mennä. Antaa kysymysten tulla.

Ei niitä voi kukaan pidätelläkään.

Yhteys ja katkos

Tää on ihan huipputylsää hommaa, ohjeistetaan. Tässä ei tapahdu mitään, ei yksinkertaisesti mitään. Kaikki tarvittavat ohjeet on kirjattu tehtävävihkoihin. Välillä ne eivät jaksa lukea niitä itse. Niin, sitten vaan istutaan ja katsellaan ja mennään sanomaan niiden viitatessa, että tuosta vihosta luet, siinä on ohjeet.

Minusta tämä kyllä vaikuttaa jännittävältä. Niinpä kiistän arasti: eikö juuri pääsykokeissa ilma ole jännityksestä niin sakeana, että sitä voisi miltei lusikoida tiilten väliin ja muurata sillä talon? No, jännittäähän varmasti niitä hakijoita, mutta ei tämä meille valvojille ole jännittävää, saan kuulla. Hyvä jos pysyy hereillä! Se kuulostaa hämmästyttävältä. Minua jännittää jo kun käyn tarkistamassa vessareitin ja vessakopit. Sisään pyrkijöitä istuu seinämillä. Vaikka kokeen alkuun on kaksikymmentä minuuttia, osa kaivelee kasseistaan kyniä ja henkilötodistusta jo valmiiksi. Tunuu vähän pelottavalta kävellä heidän lomitseen virallinen valvoja -kyltti rinnuksissa. Haluaisin kadota näkymättömäksi, mutten osaa. Niinpä koetan suoriutua läpimarssista niin rivakasti kuin lantioltani pystyn. Toivon, ettei kukaan pidä kivuliasta möngerrystäni huonona enteenä.

Kymmentä vaille saa mennä ovelle ja pyytää hakijat sisään. Kokeet on jaettu valmiiksi joka toisen istuimen kohdalle. Kun huudan ovelta, että muistakaa sulkea puhelimet ja että paikalle saa ottaa vain kyniä, henkkarit ja juomapullon ja muu on jätettävä salin takaosiin tai seinien vierille, on kuin ääni tulisi jostain nauhoitteelta. Kohti työntyy kalpeita kasvoja. Väistän ihmistulvaa.

Päävalvoja lukee ohjeet ääneen. Koe alkaa. Monenlaiset kasvot tuijottavat ohjeita tehtävävihossa. Kun on kulunut muutaman minuutin, on kuin yksilölliset kasvonpiirteet häviäisivät. Kaikki sulavat tarkkaavaisuuteen, suuntautuvat sanoihin, imeytyvät jonnekin toisaalle siitä lihasta, joka ruokkii keskittymisen prosessia, sykkii, viemäröi, sulattaa, kuljettaa. Jonkun silmää nykii elohiiri. Toista itkettää. Yksi silittää kädellään kaulaansa rauhoittaen varmaan sitä itse huomaamatta. Tuntuu kauhealta istua keskellä sitä tunteiden myrskyä kykenemättä itse tekemään yhtikäs mitään. Toivon, että minullakin olisi tehtävävihko, johon voisin keskittyä ja sulkeistaa ulkopuolelle kaiken tuon jännityksen, hädän ja epävarmuuden. Mutta vaikka minulla olisikin vihko, en saisi keskittyä siihen. On istuttava ja tarkkailtava, mitä tapahtuu.

Näen muita valvojia väsyttävän. He osaavat jotenkin lyödä luurin korvaan tuolle tunnelmalle. Heistä se on vain jotenkin ikävystyttävää. Ehkä vähän huvittavaakin. Omaan vatsaani koskee. Kiedon käsivarret vatsan päälle lämmittämään.

Kun joku viittaa, menemme tarkistamaan, mistä on kyse. Yksi viittaajista on istunut ahdistuneena ja kirjoittamatta ennen viittaamistaan, selannut vain vihkoa eestaas. Kangerran hänen luokseen kiroten salin auditoriorakennetta: portaita kaikkialla, lantio ei pidä portaista. Mitä nämä aa, bee, cee ja dee tarkoittavat, hän kysyy. No tuossahan ne ilmoitetaan kysymysten yläpuolella, sanon ja osoitan kohtaa vihossa. En saa oikein kiinni, mitä kysymys tarkoittaa, hän valittaa. (Helppoa muka! Tylsistyttävää muka!) Niin mutta niihinkö pitää nyt rastittaa, hän sanoo osoittaen rasteille tehtyja ruutuja. Niin, sanon. Käännän ohjeiden mukaan tehtävävihkon ohjesivun esiin ja näytän sormella kohtaa, jossa ohjeistetaan rastimaan se kohta, jota pitää oikeana vastauksena kysymykseen. Se ei ole hänestä ymmärrettävä. Miten se liityy aahan, beehen, ceehen ja deehen, kysyy hakija. No ne ovat ne mahdolliset vastaukset, sanon. Eli siis jos minusta bee on oikein, rastin sen, hän tarkistaa. Niin, sanon. Tämä on kauhean vaikeaa, hän sanoo näyttäen onnettomalta. Eri kysymyksissä on vielä eri aat, beet, ceet ja deet. On vaikeaa ymmärtää tätä, miksi se pitää tehdä niin vaikeasti. En osaa sanoa siihen mitään. En ole osannut varautua siihen, että pääsykokeessa joku voisi pitää monivalintatehtävän muotoa jotenkin vaikeana tai petollisena, samoin sitä, että eri kysymyksissä a, b, c ja d viittaavat eri vastausvaihtoehtoihin. Koetan hymyillä rohkaisevasti. Sanon: no, tehtävä vaan kerrallaan, luet huolella ja valitset rauhassa. Hän nyökkää kiitokseksi ja hymyilee itkuisen näköisenä takaisin.

Paikalleni palattuani saan tehdä töitä, ettei itkuisuus puske esiin itsestänikin. Vähitellen rauhoitun, koska ei kukaan muu salissa ole niin itkuinen kuin tämä yksi hakija. On kiinnostavaa katsella ihmisten määrätietoista työtä. Ohjeissa on sanottu, että istumme paikoillamme ja vain käväisemme vastaamassa kysymyksiin. Oikeastaan haluaisin mennä kysyjän luo ja halata häntä, ehkä pitää kättä hänen lapojensa välissä, jotta hitaasti hän voisi rauhoittua. Mutta en voi, sellainen käyttäytyminen ei kuulu tänne. (Miksi ei? Onko muka niin hienoa pystyä yksin tunnesäätelemään koejännitystä? Pitääkö kaikkien osata se? Tai sitten suunnata toisenlaisiin kouluihin, jossa sitä ei tarvitse kohdata?)

Kun koe loppuu, melskeinen jono järjestyy pöydän luo. On tarkistettava monia asioita. Lomakkeet on tungettava kuoreen samoin päin jotta pinon voi nostaa optisen lukijan syöttötasolle. Olemme osa suurempaa koneistoa, ajattelen, mutta koneistoa tai ei, ainakin aion hymyillä. Nyt kun ihmiset ovat tempautuneet papereistaan esiin ja muuttuneet taas muiksikin kuin ongelmanratkaisijoiksi, hymyt ja helpotukset liikahtelevat esteittä jonossa. Paitsi että yksi hakija on vihainen, hän alkaa purkautua raivostuneesti, kivahtelee hitaudellemme ja kömpelyydellemme. Siinä vaiheessa huomaan jotain kiinnostavaa: se yhteys, joka on aiemmin ollut hyvin käsinkosketeltava, katkeaa. Raivo ei siirry, sen sijaan säikähdän ja vetäydyn fyysisestikin taaksepäin. En uskalla hymyillä tälle hakijalle ollenkaan. Muutkin jonossa odottajat alkavat näyttää pelottavilta. Vasta muutaman ihmisen kivahtelijan jälkeen mentyä hyvin uskallan hymyillä taas varovasti ja kurkottua hakijoita kohti. Yhteys solmiutuu varovaisesti uudestaan.

Pakkaamme kokeet laatikoihin ja lähdemme kukin omille teillemme. Palelee hieman, vaikka sää loistaakin keväisenä. Poispäin pestistä kävellessäni en osaa olla tuumimatta, miten joillekuille meistä tällaiset pienet keikat ovat tylsiä paskaduuneja ja toisille taas koko sosiaalinen kosmos pienoiskoossa. Että joku voi ajatella, ettei tarvitse osata mitään, ja toinen kokea valtavaa avuttomuutta ja riittämättömyyttä.

En osaa kuvitella, millaista olisi elää elämää, jossa kokisin osaavani työni niin hyvin, että kerkiäisin pitkästyä perinpohjin. En ainakaan, jos työssä on kohdattava ihmisiä.

Säännöittä, mutta vain pintatasolla

Tapaamisesta pois kävellessä kuljemme yhdessä kuraista asfalttia, kolme tyttöä. Yksi on muuttanut erilleen, toinen jätetty, ja yhden aviomies ihastunut toiseen. Kas niin, siinä me kuljemme ja nauramme tilanteiden kipeydelle. Ja muutakin tapahtuu, tapahtuu katseen rajoilla. Ihmiset menevät yksiin, joutuvat valitsemaan kahden väliltä (ihan kuin joutuisi valitsemaan runouden tai tanssin, kauheaa), epäröivät, ottavat välimatkaa.

Levottomuus hellittää, tuntu maailman nurin kääntymisestä hellittää, kun kuulen Vompsun ihastuksesta. Olen tiennyt jonkin olevan pielessä, nyt tiedän, mikä on heiluttanut oloani. Näin on käynyt joskus ennenkin: epämääräinen kaikki-ei-ole-kunnossa, mutta kun en ole tiennyt, mistä on ollut kyse, olen kysynyt vääriä kysymyksiä. Kuten: Onko niin, että olen viimein kajahtamassa täysin? Miksi näen painajaisia? Olenko kerännyt liikaa opintotaakkaa? Kestääkö pääni teorioita lainkaan? (Ahhahhaa, eikö tästä pitäisi jo vallita jonkin sortin hypoteesi?) Miksi toinen tuntuu torjuvalta, varmaan koska olen jotenkin loukannut häntä?

Mutta tietysti, kun yhdestä pulmasta on voitu huoahtaa kauhu pois, syntyy uusia. Nyt: käytännöllisempiä. Jos olenkin tottunut angstaamaan piipaa-autolla pehmeään huoneeseen -ajatuksesta (ja pystyn samalla nauramaan sen absurdiudelle), niin tämä on jotakin muuta, uutta. Vompsu nimittäin haluaisi tuoda ihastuksensa tapaamaan meitä. Ehkä kotiin. Ensin sanon: ei, se tuntuisi minusta aggressiiviselta, että sinne tulisi päivällispöytään joku, josta minun odotetaan pitävän tuosta noin vain. Ja sitten sanon: no eikö hän voisi tulla normaalisti joihinkin bileisiin tai skypejoululauluihin, johonkin neutraaliin kohtaamiseen, jossa ei tarvitse jännittää, mitä sanoo, koska se, mitä tulee sanoneeksi, muuttuu iäksi siksi, minkä sanoi, kuten Szymborska kirjoittaa. Enkä yhtään tiedä, mitä osaan sanoa. Keksin sanoa. Enkä haluaisi olla este. En haluaisi, että sanon jotakin, joka kuullaan väärin ja sitten kaikki menee pieleen. Niin että olisi parempi, että olisi jokin ohjelma ja muitakin ihmisiä, niin että voisin vaikka sanoa vain hei ja puhua sitten tutuille ihmisille, takertua heidän kanssaan keskusteluun, kunnes tuntuisi, että osaan muotoilla sanan tai kaksi, muunkin kuin hein.

Ensin lähestyn asiaa kirjoittamalla kirjeen yöllä valvoessani. Kirjeen tytölle, jonka olen nähnyt bileiden toisessa nurkassa mutta jolle minua ei ole esitelty. (Muistikuvat tyypin ulkonäöstä ovat aika hämäriä ja kuvissa hän irvistelee rumasti naamiaisasussa.) Kirjoitan avoimesti. Annan kirjeen Vompsulle, jotta hän voisi lähettää sen eteenpäin, koska arvelen, että sillä tavalla, jos kirjeilisimme ensin, uskaltaisin ehkä paremmin tavata tuon ihmisen. Vompsu lukee kirjeen ja sanoo, että sehän on helvetin pelottava. Ulisen ja tunnen surkeutta, koska olen koettanut kirjoittaa mahdollisimman ei-pelottavasti, esitellä itseni pienenä pelokkaana otuksena, joka ei halua asettua kenenkään eikä minkään tielle, joka kannattaa rakkauksia ja rakastumisia eikä ajattele niitä niukkoina resursseina. Ja en tykkää siitä, että se kuullaan mörkömäisenä ja pelottavana. Okei, älä sitten välitä sitä, sanon. Jos ajattelet, että se on pelottava, älä missään nimessä välitä sitä. Ehkä jo se, että kirjoitan kirjeen, auttaa, vaikkei sitä välitettäisikään perille. Ainakin tiedän itse paremmin jotain siitä, miten asian jäsennän.

(Tyttö pitää kuulemma Vompsua pelottavana ja tätä meidän kuviotamme pelottavana, joten voi kyllä olla, ettei ole olemassa mitään keinoa olla hänelle ei-pelottava. Huono juttu, koska en pidä siitä, jos ihmiset pelkäävät minua. Se on yksi hankalimmista asetelmista. Koska sitten pelkään sitä, että he pelkäävät minua, ja vaikka koetan nousta sen kaiken yläpuolelle, välillä se menee ihan puihin. Ja nyt ei ole kyseessä vain se, mitä minusta ajatellaan - ei se ole niin oleellista - vaan se, miten käy Vompsun lupaavalle uudelle suhteelle. Liikaa vastuuta!)

Nyt kun kirjemahdollisuus on ohitettu toimimattomana, jossain vaiheessa pitäisi nähdä tämä ihminen. Huomaan kysyväni, hiljaa ja ääneen, miksi ihmeessä minun pitää ylipäänsä tavata hänet. Vakuuttaakseni, että kaikki on ok puoleltani? Fauni kysyy yöllä, kun puhumme: Kuka oikeastaan haluaa hänet tänne? Haluaako hän oikeasti muka tavata meidät? Vai onko siinä kyse jostain, mitä Vompsu haluaa, jonka hän arvelee edistävän suhdemahdollisuutta? (Sekä Fauni että minä arvelemme, että tuollainen käynti, ainakin ennen kuin on maannut jonkun kanssa, todennäköisesti vain torpedoisi kaiken. Mutta ihmiset ja heidän intuitionsa ovat erilaisia. Toisia torjuu se, mikä toisia houkuttaa. Jonkun este on toisen ehto.) En näe estettä sille, että meistä voisi tulla joskus ystäviä, mutta tämä alkutilanne tuntuu karmealta ja jähmettävältä. Vähän sellaiselta, missä ei voi onnistua, missä ei vallitse mitään etenemissääntöjä. Ehkä se liittyy siihen, juuri siihen, etten ymmärrä, miksi me olemme näkemässä. Enhän ole Vompsun äiti. Ei minun tarvitse hyväksyä, keiden kanssa hän hengaa. Ja, luoja paratkoon, eiväthän äiditkään sellaisia juttuja hoida.

Niin että olen nyt useamman päivän pelkoillut sitä tilannetta, että sitten kun se tyttö tulee meille, mitä sille voi sanoa, ettei se kuulosta siitä kauhealta ja pelottavalta ja torjuvalta? Varmaan mieluiten ottaisin tytön kanssa love daten ja makaisimme vain vierekkäin pimeässä ja vain toinen kerrallaan puhuisi ja toinen vahvistaisi kaiken hänen sanomansa: saat tuntea noin. Mutta se vasta voisikin tuntua toisesta pelottavalta! (No, ehkä silti sitä voisi ehdottaa.)

Tietysti tilanne on sikälikin hankala, että tyttö on sellainen, jonka tuntee useampi kavereistakin. Vaarassa ei siten tunnu olevan vain Vompsun haluama suhde häneen vaan myös useampi oma kaverisuhteeni, jos hän alkaa rakentaa jotain niukan resurssin kuviota ja esittää minut hirviönä. (Luultavasti en haluaisi oikaista tätä vaan tuntisin itseni hirviöksi ja menisi aika kauan ennen kuin suostuisin uskomaan, että jossain mielessä voin olla joskus muutakin kuin hirviö. Toivottavasti niin ei käy vaan onnistun johonkin rakentavampaan toimintatapaan pääsemisessä, jos näin käy.) Uuh. En oikeasti tiedä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa. "Hei, tervetuloa. Olen kuullut susta paljon mutta en luota informanttiin, koska se on hulluna suhun ja siinä tilassa kukaan meistä ei ole erityisen luotettava." Hmm.

Vaikken ole mikään suuri sääntöjen ystävä ja arvostan leikkiä enemmän kuin peliä, huomaan, että tässä kohdin olisin kiitollinen joistain pintatason säännöistä. Kuten että kun tuolla tavalla kanssani suhteutuva ihminen tulee kylään, miten häntä odotetaan puhuteltavan? Ehkä voin kysyä sitä häneltä ensiksi? Vai olisiko sekin pelottavaa? Helvetti, tämä on paljon halvaannuttavampaa kuin nettideitit. Ja mitä kauemmin ehdin asiaa pohtia, sen pidemmäksi kasvaa niiden asioiden lista, jotka saattavat pullahtaa suustani ulos ja säikäyttää. Kuten että jos hän haluaa lapsia, sitten on ehkä mietittävä oikeasti, miten pitäisi toimia, koska en itse halua asua lasten kanssa ja jos Vompsulla olisi lapsia jonkun muun kanssa, en taatusti haluaisi viedä lapsilta isäaikaansa, ja ehkä mitään yhteistä aikaa ei enää löytyisi, ja että ehkä sitten olisi viisainta alkaa ajatella eroa samantien. Mutta herramunjee, tuo voi olla aika raskasta kuulla parin deitin jälkeen. Ja silti se on ihan relevantti näkökanta. (Yksi harvoista monikkosuhteista, joista tiedän, natisee liitoksissaan sen kanssa, että toinen naisista haluaa lapsen ja toinen ei halua asua lapsitaloudessa.) Ja haluan toimia avoimesti, kertoa, miten asioista ajattelen. Mistä tiedän joka tapauksessa pitäväni kiinni. Jos se ihminen haluaa oikeasti tietää, miten tämä kuvio on syntynyt ja pysyy pystyssä ja toimii ja mitkä siinä ovat kenenkin intressit ja ehdot. Haluaako hän tietää? Jos ei, niin miksi hän haluaa nähdä? Vai onko se hän, onko se sittenkin Vompsu?

Sekavaa, eikö totta? Ja samalla kuitenkin ajattelen, että vaikka pintatason sääntöjä ei olekaan, syvätasolla vallitsevat teräksiset säännöt. Maa, pohja. Päättäväisyys. Yritys kuulla toinen, aistia tämän tila, elää sitä. (Ja olla unohtamatta omaa tilaa, kuuroutumatta sen pienille liikahduksille.) Kohdata toinen tämän lähtökohdista. Mutta mietin sitä, mitä monet ovat pitäneet minussa pelottavana, ja se on usein sitä samaa, mitä minä olen pitänyt muissa turvallisena: avoimuutta, ristiriidan sietämistä, hiljaisuutta, varmasti mutta vaikeasti selitettävästi valittuja symboleita, joita toiselle tarjotaan lahjana odottamatta vastalahjaa, tarvetta ymmärtää ja sanallistaa tarinoita, jotka lomittuvat ja limittyvät ja kalahtelevat törmäillessään. Entä jos olenkin vain hiljaa ja menen kohti ja kosketan varovasti ja katson katsomistani? Olisiko se pelottavaa?

Ei, en tiedä, mitä tapahtuu, sitten kun näemme. Jos näemme. En tiedä. En tiedä, näemmekö. Mutta jos näemme, mitä tapahtuu, en tiedä. Jännite, joka kertyy kehoon, kasvaa, sähisee, rätisee. On vaikeaa nukkua. Kuumeinen keho, levoton keho, siirtymätilan keho: näkymättömien väylien ja onkaloiden keho, jyskyttävä keho, kirahtava ja väsymätön keho. Voi olla, sanoo mieleni kaukaa, että minä en aina hallitse tätä tässä. (En niin, et niin!) Subjektiminä, tuo joka välähtää näkyviin sanallistuksissa ja niihin reagoinnissa (sanoinko minä noin?), tuo kontrolloimaton ja kuriton, jokin mihin on lapettu kamaa, ihan hyvää kamaa tosin, vuosien ajan, käy näkyvämmäksi ja näkyvämmäksi, sen säännöttömyys hahmottuu ohi objektiminän sanojen ja kysymysten ja pohtivuuden, aiheiden tienoilla viipyilyn. Ei - ei se ole säännötön. Sehän juuri on pohja, kivenseljät ja terästeljet. Se, sen reaktiot, se mitä mietitään kun luetaan sosiaalipsykologian tai etiikan opusta ja muistetaan, mitä tapahtui - ja se, mikä tapahtui, tapahtui ja sen voi laittaa preesensiinkin silloin kun edetään hämmennyksessä - ja haluaa äkisti sanoa, ettei se välttämättä näin mene, että joskus tuntuu toisin, reagoi toisin. Tai että niin, siinä on tällainenkin juonne.

Oppia tuntemaan oikein, oppia reagoimaan välittömästi oikein. (Ei ainoalla oikealla tavalla mutta kuitenkin reilulla ja kuuntelevalla, kohtuullisella tavalla.)

Koska en tiedä lainkaan, miten pintatasolla reagoin, koska ei ole eksplisiittisiä kaikkien yhdessä hyväksymiä sääntöjä, joihin voisi turvautua, on edettävä toisin, luotettava johonkin muuhun. Hiljaisuuteen kaikkien kysymysten alla ja takana. Varovaisiin liikahduksiin. Huoliin, uniin. Hihitykseen.

Joskus mietin, sanon Faunille maatessamme hämärässä vierekkäin, joskus mietin, onko tämän jälkeen mahdollista palata enää... en löydä sanoja. Mihin? Parisuhteeseen? Luottavaiseen parisuhteeseen? Silmälaputettuun parisuhteeseen? Turvallisuudentunteeseen? Ajatukseen sovitusta. Säännöistä. Kysyn: Oletko sinä rakastunut johonkin toiseen? Mikset? Ja huokaisen: en minäkään helposti rakastu ihmisiin. Enkä ymmärrä, mitä Vompsu ja se tyttö tekevät keskustellessaan suhdemahdollisuuksista makaamatta ensin keskenään. Mitä se tarkoittaa? Miten semmoista voi puhua sellaisessa vaiheessa? Minut sellainen varmasti halvaannuttaisi aivan täysin ja heti paikalla.

Niin, en aina ymmärrä hyvin. Ei niin että siinä olisi mitään uutta. Tai väärin. Välillä niin tapahtuu. Se tekee elämästä mielenkiintoista mutta välillä miltei liian jännittävää.

Tokakerta

No mutta sinähän olet ollut siinä tilanteessa jo kerran aiemminkin, sanoo ystävä. Mitäpä sitä jännittämään, siis!

En ole pitkiin aikoihin jännitellyt tällä tavalla. Aiemmin jännitin kovasti ja usein. Jännitin sitä, että esimerkiksi uusia ihmisiä tavatessa piti sanoa oma nimi (se virallinen, joksi en identifioitunut ja sitten ehkä lempinimi ja sitten ehkä joutua kuuntelemaan kiusallisia kysymyksiä siitä, miksi en halua itseäni kutsuttavan oikealla nimellä - ehkä termi oikea on saanut kaikesta tästä liikaa vihaa päälleen, eihän se sen syy ole, etteivät ihmiset aina ymmärrä, kuinka kipeiltä jotkut asiat voivat tuntua). Vielä pahemmin jännitin, jos tuntui, että pitää sanoa substanssiasioitakin. Että pitäisi olla näkemys tai mielipide. Tai piti puhua useammalle kuin yhdelle kerrallaan. Tai yhdellekin kerrallaan, jos se yksi oli mies, koska miehistä minulla ei ollut kovinkaan hyviä kokemuksia ja ajattelin heidän joka tapauksessa pitävän minua jotenkin vammaisena. Saatoin menettää monet perättäiset yöunet jännittäessäni, mitä kaikkea voi joutua sanomaan ääneen. Ja sitä, että olen väärän muotoinen ja näköinen ja en näytä koskaan tehokkaalta tai siistiltä tai itsevarmalta. Varsinaisia kauhuja koin, kun piti pitää esitelmä tai muuten joutua huomion kohteeksi. Seis, halusin sanoa: katsokaa, tuolla juoksee valkoinen kani. Niin, katsokaa sitä, älkääkä tänne.

Silloin kun jännitin kovasti, kärsin punastelusta. Jossain vaiheessa jännittäminen hävisi ja punastus saman tien. Luultavasti se kaikki kävi niin, että kun aloin vetää opintopiiriä, minun oli pakko asettua säännönmukaisesti kahden viikon tarkkailun kohteeksi ja lopulta totuin siihen kaikkeen. Niin ja aloin asua miehen kanssa avoliitossa. Sekin oli aluksi kaameaa, koska aina itse kotiin palatessa tai toisen oletettavasti pian kotiutuessa jäin luuppaamaan sen suhteen, mitä keksisin sanoa kohta. Ja että sitten kuitenkin unohdin kaikki oivallukset ja keskustelut tuntuivat lässäköiltä kuulumisten vaihdoilta. (Haaveilin intellektuaalisista, huimia näköaloja avaavista keskusteluista.) Vähitellen huomasin, etteivät miehet nyt niin ihmeellisiä ole, eivät oikeastaan yhtään sen pelottavampia kuin naisetkaan ja että nekin tykkäävät usein puhua viimeksi kokemistaan asioista. Minun ei tarvinnut myöskään enää vieraiden miesten kanssa jutustellakseni kitata puolta pulloa vodkaa.

Ekakerralla minulla oli kaikki nämä rasitteet, joten ei ihmekään, että jännittää. Ja onhan tässä tokakerrassakin, ensimmäiseen fuksitapaamiseen menemisessä, haasteita. Ekakerralla onnistuin tahtomattani musertamaan itseäni seuraavan esittelijän kertomalla käyneeni kuvataidelukiota ja viettäneeni välivuoden Lontoossa au pairina. En ollut ajatellut niitä musertavina yksityiskohtina, mutta toivoin totisesti, että olisin pitänyt turpani niistä kiinni, kun seuraavana vuorossa ollut ilmoitti jurosti nimensä ja ettei hänellä ole todellakaan muuta sanottavaa, koska täällä on tämmöistä pelottavaa eliittiä, joka on ollut kuvataidelukiossa ja asunut Lontoossakin ja hän on ihan maalta vaan. (Myöhemmin koetin käyttää muserrustaktiikkaa vieraillessani osakunnassa, johon olin liittynyt kuviteltuani sen jotenkin pakolliseksi; pidin raivoisan palopuheen siitä, miten on mahdollista, että yliopistossa, joka on sentään Suomen henkisen elämän keskus, harjoitetaan jotain tämmöistä idioottitoimintaa kuin jotain helvetin peli- ja saunailtoja ja ryyppäjäisiä keskustelukerhojen, pamflettityöpajojen ja runomatineoiden loistaessa poissaolollaan. En onnistunut musertamaan ketään; fuksivastaava vaikutti vain hiukan hämmentyneeltä, mutta ehkä vielä enemmän huvittuneelta tuskaisesta purkauksesta. Poistuin raivosta puhisten ja siihen loppui osakuntaelämä osaltani. - Tuossa tilanteessa unohdin täysin kärsiä esiintymisjännityksestä. Ehkä tämä voisi selittää joitakuita muitakin raivokkaita kommunikoijia; ehkä he pyrkivät raivollaan peittämään alleen esiintymisjännityksen?) Nyt minulla on sitten kissa kahdeksikolle väännettävänä sen suhteen, että olen valmistunut jo kerran maisteriksi ja on tuo ammattitutkintokin ja voisin ikäni joskaan en motivaationi puolesta olla monen äiti. Mutta etten silti ole pelottava. Ainakaan kovin pelottava. Että silti hukkaan avaimet ja setelit ja välillä motivaation ja välillä tahdikkuuden ja hyväntuulisuuden. Ja olen tolkuttoman pölkkypäinen välillä.

No, ehkä tämä tästä. Joka tapauksessa: jännittää.

Miksi turhaan, sanoo ystävä, ja tietenkin hän on oikeassa. Tapahtuma on jännittävä, muttei erityisemmin jännityksen arvoinen. Varmasti kaikki lutviutuu. Asiat tapaavat järjestyä, vaikka ensimmäiset kuukaudet uusien ihmisten kanssa varmasti vaikuttavatkin kiirastulimaiselta kärvistelyltä. (Joku taannoin väitti uskonpuhdistuksen tuhonneen kiirastulen luterilaisuudesta ja hämmästyin. En tietysti ole koskaan ollutkaan kovin kristitty, mutta silti - kiirastuli on aina ollut minulle jotenkin rakas metaforana. Tuntuu käsittämättömältä, että juuri se on heitetty helvettiin, vaikka tietysti ymmärränkin anekaupan liittyvän juuri kiirastuleen. Jotenkin Danteni lukeneena olin kuvitellut kiirastulen luterilaiseenkin kaanoniin. No, äiti kuvittelee sinne myös sielunvaelluksen ja karman lain ja pitää silti itseään kristittynä, joten ei ole tainnut kauas omena puusta pudota tässä mielessä.) Kai sitä vähitellen lutviutuu ja lunkiutuu? Oppii uskomaan, etteivät toiset halua purra päätäni pois?

Haluaisin vaikuttaa puolinäkymättömältä ja hyvin ystävälliseltä ja ehkä hieman alistuvalta. Mutta en tiedä, onnistunko. Osaanko olla hiljaa ja rauhallinen eleiltäni. Tuskin. Tai ehkä. Mutta kokemuksesta tiedän, että jos sullon itseni liian tiiviisti hilpeän pikku puuhastelijan rooliin, alan voida pahoin ennen pitkää. Mutta haluaisin silti olla helpostilähestyttävä, koska uuteen paikkaan sopeutuminen tuntuu paljon helpommalta, jos on ystävällisiä tahoja, joille voi hymyillä ja saada hymyn takaisin.

Ekakerralla ei ollut tällaisia pohdintoja, oli lähinnä kauhu. Ensin kauhu siitä, että joutui puhumaan vieraiden ihmisten kuullen ja sitten kauhu siitä, että oli sanonut selvästi jotakin väärin, koska seuraava meni sanotusta niin mykyrään, vaikkei se ollut mitenkään hänelle edes suunnattu. (Ja tietysti pelkäsin tuota ihmistä kuin ruttoa sen jälkeen ja koetin pysyä visusti näkymättömänä, ettei hän keksisi alkaa vihailla tai kiusata minua.)

Olen pilkkonut kauhusta jännitystä käsitteellistämällä. Silti samat kysymykset, jotka vaivasivat minua edellisessä koulussakin, nousevat taas esiin, mokomat möröt. Kuten: Pitäisikö vaan ottaa ja panostaa yhden sydänystävän hankkimiseen? Osaisinko, haluaisinko, menisinkö siitä liian pahasti rikki sitten joskus kun se side purkautuu (koska ne purkautuvat tai ainakin muuttuvat tosi erilaisiksi)? Entä sitten vaikka se tuntuukin epämääräisellä tavalla ahdistavalta? Eikö ahdistavalta tunnu sekin, että ryhmäjaoissa aina jää siksi kuhnuriksi, joka ei tahdo löytää paikkaansa? Toisaalta, jälkimmäistä olen harjoitellut lähestulkoon kaikkina kouluaikoinani. Ei siinä ole mitään uutta. Mutta vähän surulliselta se silti tuntuu kerta toisensa jälkeen. Tavallaan tämäkin kysymys on pseudokysymys: Tiedän jo tutustuvani useimpiin ihmisiin hitaasti, paljon hitaammin kuin muut. (On ollut muutamia poikkeuksia, niissä kaikki on sujunut helposti.) Ja tiedän, että nyt ensimmäisen kuukauden ajan ja kenties ison osan syksyä olen muista puuhista niin työllistetty, ettei minulta yksinkertaisesti riitä aikaa tai voimia sellaiseen roikkumiseen, mitä bondaaminen vaatisi. Ja tavallaan näen jo nyt ihmisiä sen verran kun toivonkin näkeväni. (Joskus ehkä vähän paljonkinpuoleisesti. Mutta paljolta eivät koskaan tunnu naamakkain näkemiset vaan ryhmätapaamiset.) Mutta yhtäkaikkisesti kammoksun tilannetta, että kävisi samoin kuin aikoinaan sosiaalipsykologian ryhmäprosessit-kurssilla: en onnistunut tutustumaan kehenkään, paniikki sai vallan ja tein lopulta ryhmätyönä tehtävän laajan esseen yksin, omana ryhmänäni.

Uh. Olen vesijuossut, syönyt hyvin ja nyt aion vielä venytellä ennen tokakertaa.

Ja ehkä ajatella byronkatiemäisesti, että se, mikä tapahtuu, mitä se sitten onkaan, on hyvä juttu. Kaikesta voi oppia, kaikkea voi hyödyntää oppimisprosesseissaan. Jännitystäkin.

Yhtenä kappaleena, hieman täristen

Pääsykoe: ihmiset parveilevat aulassa. Miten heitä voikin olla näin paljon. Katselen heitä. Meitä. Kolme tyttöä istuu penkillä. Yhdellä on kalpeiksi meikatut kasvot ja rankasti nypityt kulmakarvat ja samanmuotoinen otsatukka kuin minulla nykyään, sellainen joka äidin mielestä on esittelemättömissä eduskunnassa tai ministeriöissä työskenteleville. Hänen sylissään on nahkainen salkku. Viereisen tytön hiukset ovat likaiset ja vinosti ponnarilla. Kasvot ovat turvonneet, samoin kaula. Rintalihas kiristää, sen näkee metrien päähän. Kohtalotoveri, ajattelen. Kolmannella tytöllä on melkein vihaisen umpimielinen ilme ja luonnontaipuisaa hiusta on tungettu pinneihin. Punaiset kengät. He eivät puhu kellekään eivätkä yritä enää lukea. Eivät he myöskään kuikuile toisia, kuten itse teen aika avoimesti. Penkkityttöjen vasemmalla puolen riekkuu viiden tytön ryhmä. Heillä on kestorusketusta tai aurinkopuuteria, siistit hiukset ja vaatteet ja ymmärrän heidän tavanneen ilmisesti jollain valmennuskurssilla. (Voi luoja, ajattelen, onko tännekin valmennuskursseja. Eihän minulla ole sitten mitään mahdollisuuksia. Ja samantien rähisen itselleni siitä, että pidän parin viikon valmennuskurssia jotenkin tehokkaampana kuin yhdentoista vuoden hitaita, mutta perusteellisia yliopisto-opintojani.) He kikattavat ja tsemppaavat toisiaan. Ei voi olla niin, ettei pääse nyt sisään tämän lukemisen jälkeen, he hehkuttavat.

Äkkiä epävarmuus iskee. Tunnen itseni vanhaksi ja ryvettyneeksi, epäsopivia kyseleväksi ja kertakaikkisen hitaaksi ja murheelliseksi. Havaitsen motivaationi keveyden. Haluaisin sisään mutten ole erityisen nälkäinen tai kilpaileva tai hinkuva. Jos pääsen, olkoon niin. Jos en pääse, olkoon niin. Olen siinä aulassa vain helpottunut siitä, ettei minun enää kertaakaan tarvitse palata artikkeleiden luo. Osa niistä on kyllä hyviä ja olen oppinut paljon. Mutta silti. Liika on liikaa.

Käymme sisään. Saamme ohjeet. Saamme aloittaa. Luen ohjeet muutaman kerran mutta palan niin halusta päästä vastaamaan etten ota kaikkea vastaan. Aloitan monivalintatehtävästä. Suunnilleen puoleen kysymyksistä tiedän helposti ja varmasti vastauksen. Lopuista suunnilleen puolet on edes jotenkin laskelmoitavissa. Ja sitten alkavat ongelmat. On kysymyksiä, joiden neljästä vaihtoehdosta yksikään ei mielestäni lukemani perusteella pidä paikkaansa. Ja on kysymyksiä, joiden vaihtoehdoista kaksi pitää mielestäni ihan yhtä suuressa määrin paikkansa, mutta on valittava vain toinen vaihtoehdoista. Ja sitten on kysymyksiä, joiden käsittelemiä asioita en ole edes huomannut käsitellyn aineistossa, vaikka olen kahlannut sen ajatuksen kanssa läpi kolmesti, piirrellyt mindmappeja ja ties mitä tähtikarttoja. Näiden epäselviksi jäävien monivalintakysymysten kohdalla tunnen itseni loputtoman tyhmäksi. Koetan arvailla vastauksia nojaten kaikkeen muuhun elämän varrella oppimaani. Mutta tiedän arvailevani.

Sitten siirryn esseen pariin. Aineisto on pitkä ja polveileva ja käsittelee uusliberalismia ja koulutuspolitiikkaa. Siitä pitäisi tehdä essee, joka säilyttää kirjoittajan intentioita ja päättelyketjuja ja korostaa olennaisia asioita. Mutta teksti on aika polveileva ja monitahoinen ja ainakin minulle jää epäselväksi, mikä siinä nyt tarkalleen on oleellista. Toki äkkään kirjoittajan vastustavan uusliberalismia ja esittävän, että sen maailmankuvan mukaan toimivan yhteiskunnan jäsenten pahoinvointi osoittaa ihan riittävän vakuuttavasti, ettei uusliberalismi ole mikään järkevä ohjenuora koulutus- tai muuhunkaan politiikkaan. Että tämän me voimme tietää, vaikka valistuksen kriitikot olisivatkin oikeassa siinä, ettei mitään absoluuttista yksimöhkäleistä arvomaailmaa enää voitaisikaan löytää ja vaikka arvot olisivatkin sirpaloituneet eri elämäntyylien mukaisesti. Mieleeni häivähtää se vähä keskustelu, jota olen kuullut humanismista ja antihumanismista mutta karjun sille päänsisäisesti käskyjä häipyä, sillä essee pitäisi tehdä täysin tämän tekstin pohjalta. Mutta mikä on tämä teksti, huomaan miettiväni. Mikä siinä on minun tulkintaani, minun korostustani, sellaista, johon reagoin sillä kiihkeydellä, etten osaa sanoa, onko tärkeän leima minun vai kirjoittajan.

Mindmappailen ja piirtelen nuolia ja sitten alan kirjoittaa. Ja kaiken aikaa pelkään, että olen ymmärtänyt jotain ihan väärin. Tai tulkitsen liian roimalla otteella. (Se on helppoa, ajattelen: jotenkinhan ne monivalintojen kysymykset aiheista, joista minusta aineistossa ei edes puhuttu, on tehty, joku on ne siitä erottanut vaikken minä niitä koskaan onnistunutkaan erottamaan. Ja ties mitä sellaista minä hahmotan tästä tekstistä, jota kokeen tarkastaja ei onnistu siitä lukemaan.) Olen pistävän tietoinen siitä, että kaikkeen ymmärtämiseen liittyy vääjäämättä tulkintaa. Luen tekstin lauseita uudestaan ja uudestaan ja sitten kirjoitan taas konseptipaperiin. Kun olen kääntämässä sivua, tarkistan, pitikö yläreunaan jättää marginaali. Tässä vaiheessa paljastuu, etten ole kiihkoissani onnistunut sisäistämään koko ohjeistusta. Paperiin ei saisi jättää tyhjiä rivejä. Pahus! Olen tietysti jättänyt tyhjät rivit alaotsikoiden molemmin puolin. Alan tiivistää ensimmäistä sivua. Kumitan ja siirtelen tekstiä ylemmäs. Sivu näyttää aika suttuiselta. Kun olen siirtänyt sivun kokonaisuudessaan rivittömäksi, vilkaisen kelloa ja tajuan äkkiä, ettei aikaa ole paljon. Onneksi suttupaperille on jäsennetty aika hyvin rakennetta ja onneksi kirjoitan nopeasti perusmuotoiltua tekstiä. (Olen harjoitellut.)

Äkkiä tajuan, että olisin voinut pyytää lisäkonseptinkin ja laittaa rivivälillisen paperin suttupaperiksi. No, se on jo myöhäistä, mutta tyhmyyden kuuma aalto pyyhkii kokemuksen sileäksi ja joudun hengittelemään hetken ja painamaan pois mielestä koko joukon kielteisiä ja vähätteleviä palautteita aikojen saatosta saadakseni itseni taas toimintakuntoon. Ja sitten kirjoitan, pääsen vauhtiin taas, silloin en pelkää mitään tai ketään. Mikä on ehkä vähän huono asia, koska konseptipaperi uhkaa loppua kesken. (Esseelle on pituusrajoitus, miten raivostuttavaa. Varmasti se kumpuaa käytännön tarpeista, mutta eikö hemmetti vie maailmassa olekin liikaa pituusrajoitteita? Haluaisin loppumattomia kirjoja ja elokuvia. Siksi ehkä rakastan elämää: niin kauan kuin sitä aistii, se ei lopu.) Joudun taas kummaamaan ja uudelleenkirjoittamaan, tiivistämään oikein ahtamalla. (Jos konseptin määrämitta ylittyy, sen ylittävää osuutta ei lasketa mukaan arvosteluun. Ja tämä on johtopäätösosuus!) Saan kuin saankin tekstin sullottua suhteellisen luettavana arkille ja hukkatilaa jää vimeisen pisteen jälkeenkin melkein sentti. Tunnen suurta tyytyväisyyttä lukiessani esseen läpi - ei ole aikaa korjata, pitää vain koettaa iloita näistä lauseista.

Ja sitten äkkiä kaikki on ohi, tartun olkalaukkuun seinän vierellä ja astun aulaan ja kuulen toisiaan kikatellen tsempanneiden tyttöjen purkavan siinä kokemustaan. Monivalinnat ovat olleet tosi helpot ja aineisto oli käsitelty just niinku oli harjoiteltu. Voimakas suru pyyhkäisee ylitseni: Miksei koskaan voi olla niin, että kaikki sujuisi helposti, ongelmitta? Miksi minun pitää joka ikisessä sinänsä nautittavassa tentissä jäädä nautamaisesti märehtimään, mitä tällä kysymyksellä tarkoitetaan ja kenen näkökulmasta tämä relevanssi nyt konstruoidaan ja miksi epävarmuuden pitää tuntua niin kovasti, että äkkiä tärisen ja palelee älyttömästi. Hampaat kalkattavat enkä osaa pysäyttää niitä. Ei muita näytä paleltavan. Ehkä kaikki veri on päässäni tai jotain. Työnnän pyörää kohti Hakaniemeä niin väsyneenä, että saan taistella itkua vastaan. Äkkiä syyttävät ilkeät äänet alkavat kalkattaa: luuletko pääseväsi, mikä luulet oikein olevasi, eikö tämä akateeminen juttu tullut jo nähtyä, ei sinusta siihen ole, mieti nyt, olet kolmekymmentäkuusi ja mitä edellinenkään tutkinto on sinulle antanut, et osaa vastata edes monivalintoihin, yliopistossa pitäisi osata käsitellä tietoa formaalisen tason operaatioin, tarvitset liikaa aikaa, sinun olisi pitänyt lukea kymmenen kertaa enemmän, ja niin edelleen ja niin edelleen. Puren hammasta ja tunnen kuumaa häpeää siitä, että olen ylipäänsä kertonut kellekään uskaltavani haaveilla opinnoista ja uskaltavani pyrkiä sisään. Äkkiä olen varma, että kaikki on mennyt mönkään. Muut ovat näyttäneet niin tyyniltä ulos salista seilatessaan. Minusta on tuntunut siltä, että kaikki ihokarvat sojottavat pystyssä ja silmät seisovat päässä ja tyhmät hampaat rytmikalkkaavat omia aikojaan. Tietysti voi olla, että olen näyttänyt ihan tavanomaisessa mielentilassa ulos kävelevältä muista. En ollut siinä tilassa, että voisin arvioida sitä luotettavasti.

Mutta olen nauttinut kirjoittamisesta, oivaltamisesta, niistä olen nauttinut nytkin, kuten aiemmissakin tenteissä. Mikään huolestuttava ei voi eksyttää minua siitä. Pidän siitä kiinni vaikka mieleni toistaa kuvaa, jossa istun ymmärtämättömänä pöydän ääressä ja liikuttelen lasikuulia sormella pohtien, mihin ne kenties liittyvät. Saan olla tällainen, vakuutan itselleni. Saan tuntea näitä tuntoja, saan romahtaa epävarmuuteen ja kauhuun ja häpeään ja hampaatkin saavat kalista. Se ei nollaa iloa, jota tunnen, kun oivallan. Saan hakea sitä iloa. Pääsin sisään tai en, sitä ei voida kieltää. Sen voisin kieltää vain itse, jos uskoisin enemmän noita epäonnistumisen tunteita ja niiden kernasta heijastumista tulevaisuuden kuviin. Onneksi tunnen äänet hyvin ja vaikka kuulenkin ne, en erityisemmin arvosta niiden viestiä.

Ehkä muut ovat taitavampia, ajattelen silti. Kun olin alle kahdenkymmenen ja hain edellistä kertaa yliopistoon, se tuntuikin kyllä helpommalta. Ensinnäkään en erityisesti halunnut päästä sisään vaan koetin lähinnä pitää äidin tyytyväisenä hakemalla. Ja toiseksi silloin vielä uskoin, että selviän vaikka mistä nokkeluudella. Nykyään minusta tuntuu todella kummalliselta, että olen pitänyt itseäni älyllisesti niinkin pystyvänä. En tiennyt silloin oikein mistään mitään. Mutta odotushorisontti siinsi valtavan laajana. Nyt tajuan varmasti realistisemmin, missä kohden rajani kulkevat. Ja haluttomuuteni ylipäänsä painua päätä pahkaa rajoja päin. Että vähempikin saattaa riittää, ei tarvitse aina tarttua hurjimpaan haasteeseen. Ja että tahdon tehdä paljon muutakin, sellaista mikä vaatii aikaa eikä vahvista mitään älyllisiä kykyjä. Ja että sitä, minkä tahtoo kasvavan, olisi ruokittava. Se muu on pois älyllistymisestä. Ei, sillä alueella en pysty pätemään sitten millään meriiteillä.

Ehkä on osa aikuistumista tajuta, ettei lopultakaan tahdo niin kovasti mitään älyllistä täsmällisyyttä tai teorioiden perinjuurin tuntemista, että olisi valmis muovaamaan elämänsä sitä silmälläpitäen. Tajuta, ettei enimmäkseen oikein tiedä edes, mitä tahtoo. Että usein tahtominen jää sille tasolle, että ostaa puoli kiloa kofeiinitonta espressoa hallista, seisoo kukkaro kourassa odottaen sen jauhaantumista mutteripannulle sopivaksi ja sitten kotona keittää kofeiinittomat soijalattet, nostaa chilit ulkoilemaan parvekkeen pöydälle. Että tahtoo että voi tuntea asuvansa kodissa. Jotain niin pientä ja vaatimatonta. Eikä se koti tarkoita tiettyä sisustusta tai mitään semmoista. Ihan vain sitä, että osaa nukkua siellä vaivatta ja että sinne on kiva palata.

Kotona minusta alkaa tuntua siltä, että oikeastaan olisi parasta, että sinne sisään pääsisikin joku muu. Koska alkaa vaikuttaa siltä, etten osaa ehkä kuitenkaan paikoittua tähän yhteiskuntaan, sen arvostuksiin ja työmarkkinoille. En tahdo oppia tervettä oman hännän nostamista, ei, tahdon vain hyväksyä kaiken inhimillisyyteni ja häilyvyyteni, päättämättömyyteni ja eksyneisyyteni, mutta joudun yhä enemmän hämmennyksiin huomatessani, miten moni ei tahdo hyväksyä niitä itsessään. No, se hämmennyskin on tietysti ookoo. Enkä tiedä, onko tämä lopulta vain uusi juopa itsetuhoisuutta, tämä kummallinen tahdottomuus. (Hitostakos sitä voi tietää?) Mutta no, se on nyt jonkun toisen käsissä. Inshallah, ajattelen kierosti, koska enhän minä osaa jumaliinkaan uskoa. Päättäköön joku toinen. Jos saan paikan, käytän sen hyvin tai ainakin yritän kovasti. Ja jos en saa paikkaa, käytän senkin maailman hyvin tai ainakin yritän kovasti.

On vielä vaikeaa tajuta, että voi vaikkapa levätä tai lukea romaania, paistattaa päivää tai kitkeä tai vesijuosta, eikä kaikkiin rakoihin tarvitse änkeä asiatekstejä, joista yrittää etukäteen arvailla, mitä kaikkea niistä voisi keksiä kysyä.

Kierrokset ja järkevyys

Tupaantulijaisiin tulee niin runsaasti väkeä, etten tavoita enää kodinomaisuutta kuinkaan. Tajuan vain äkisti olevani liian väsynyt oikeastaan kommentoimaan mihinkään mitään. Niinpä korjailen pulloja ja tölkkejä suuriin kierrätyskasseihin ja laulatan tiskikonetta. Jos nämä olisivat jonkun muun juhlat, lähtisin pois, kotiin nukkumaan. Mutta ei ole muuta kotia kuin tämä, ei nyt. Niinpä korjailen astioita ja koetan jotenkin motivoida itseäni jaksamaan vielä vähän aikaa. Se on hyvin räikeässä kontrastissa muiden hilpeän mielialan kanssa. Mutta ei kai se mitään, ajattelen, jos minusta ei nyt juuri satu olemaan seurustelemaan juhlavasti, voin sentään tehdä jotakin hyödyllistä.

Yöllä en nuku silmäystäkään, niin ahdistavalta edeltävät tunnit tuntuvat.

Seuraavana aamuna kämppis toteaa aamiaispöydässä, että kyllähän minut nyt juuri tunnetaan siitä, että vetäisen övärikierrokset ihmisjoukoissa, menetän unikykyni enkä osaa enää seurustella ihmisten kanssa. En osaa näin unettoman yön jäljeltä sanoa, onko tällaisiin tilanteisiin luoviminen järkevää vai ei. En osaa uskoa, että olisi mitään pitäisi-ohjetta tähänkään, että pitäisi olla järjestämättä itseään tämmöisiin kierroksiin, ahtaa itsen käärmettä pelottaviin pulloihin pontevasti, tai että pitäisi nimenomaan vain jatkaa samaan malliin, siedättää siedättämistään, onhan aina välillä juhlissa oikein ihana tai riehakaskin fiilis. Tuleekohan ihmisille ihmisövereistäni jotenkin hankala olo? Toisaalta, en kuitenkaan kuittaillut kenellekään ikävästi tai muuta, sanonut vain olevani yliväsynyt ja kykeneväni lähinnä tiskaamaan. No, nyt kyllä en kaipaakaan mitään juhlia aikoihin, ihmissaturaatiopiste on saavutettu, se täyttyi kymmenen aikaan.

Helpoimmin ymmärrettävät pitkän ajan ystävät eivät tulleet juhliin. Juhlat ovat heille vielä haastavampia kuin itselleni.

Miten vaikeaa onkaan koettaa miettiä, miten olisi järkevää järjestää elämänsä! Mutta ehkä järkevyys on väärä mittapuu. Ehkä voi vain seurailla tuntemuksia; joskus huvittaa järjestää juhlat, joskus ei. Eikä koskaan etukäteen tiedä, onnistuvatko juhlat niin että niistä jää pitkäksi aikaa lämmin, mukava olo, vai väsyykö niistä vain siinä määrin, että ihmettelee, minkä takia keksii kaikkea tämmöistä.

Kunhan ensi yönä saisi nukuttua, voisi alkaa vähitellen palautua.

Pyytämättä

Kuinkahan rennoksi on mahdollista mennä? Mistä voi tietää, onko niin rento kuin mahdollista?

Putoaminen tai irti päästäminen alkaa kai jo lauantaina. En meinaa töissä pysyä hereillä, mutta attribuoin sen virheellisesti edellisen illan illanistumiseen. Ensiksi rentoutuminen ja irti päästäminen tuntuu tylsistymiseltä. Ei vain jaksa mitään. Eikö kuulostakin pitkästymiseltä, jos on edelliset viikot koettanut hallinnoida valtavaa mielikuvien myllerrystä ja kiihtymystilaa? Kyllä vain. Äkillinen hiljaisuus tuntuu jotenkin - no, kauhistuttavalta, tyhjältä, innottomalta.

Sunnuntaina löysyys vain syvenee. Tuntuu kuin keho luopuisi itsensä lämmittämisen periaatteestakin. Peiton alla viluttaa, vaikka päällä on fleecehuppari. Joogatunnilla jaksan niin huonosti ja kovaäänisesti huohottaen, että opettaja tulee kysymään, onko kaikki okei. On on, vastaan, tuntuu vain aika hurjalta, en oikein jaksa tämän enempää. Joogatunnin jälkeen valve on melkein jotakin muuta. Hyvä jos jaksan silmiä räpäyttää. Se, että ponnistautuu jaloilleen ja raahautuu pesemään hampaat, tuntuu melkein ylivoimaiselta.

Nyt on maanantai, ja huomaan rentouden syventyneen entisestään. Koulu alkaa poikkeuksellisesti vasta iltapäivän puolella, joten herään valonkajastukseen taivaalla, ja vasta puoli yhdeksän aikaan, kun olen aiemmin säpsynyt joka aamu kuuden-seitsemän pintaan hereille täysin virkkuna ja valmiina tarttumaan kouluasioihin. (Ja olen tarttunutkin niihin.) Nyt makaan sängyssä ja vain vaivoin kömmin vaatteisiin, jotta voin kavuta portaita kerrosvälin ylös ja koputtaa Faunin oveen huomenta. Ja aamiaisen syötyäni vetäydyn uudestaan vaateriin. Ja alan vähitellen hahmottaa, ettei tässä nyt ole kyse mistään iltavalvomisista tai viikonlopuista tai muista semmoisista, muistan nimittäin tämän olon, tämä on sellainen olo, joka on, kun rentoutuu olosuhteisiin. Silmäilen päiviä ja viikkoja taaksepäin ja huomaan palautuneeni nyt siitä anatomian kokeesta, joka oli perjantaina ennen syyslomaa. Siis kaksi viikkoa ja kolme päivää sitten. Aika kauan sitten. Ja kuinkahan pitkään stressasin ennen sitä? No, ainakin pari viikkoa...

Kohta varmaan määrätään seuraava anatomian tenttipäivä, ja jännitys alkaa taas kiertyä ja kiristyä. Se tapahtuu vaivihkaa, mutta niin tapahtuu palautuminenkin. Moni luokkatoveri ei tehnyt syyslomalla mitään koulun eteen, itse en pystynyt mitenkään siihen, koska anatomian koe oli juuri ollut eikä rentous tule käskien. Se tulee vähitellen, pyytämättä, porrasmaisina pudotuksina. Usein kun putoaa tensiossa portaan verran alaspäin, kuvittelee, että tämä on nyt sitä, tämmöistä tämä on, tämä rentous. On jotenkin huvittavaa, miten monta kertaa samaan halpaan menee. Vasta nyt kuvittelen tietäväni, mitä rentous on, ja nauran syysloman höyhenenkeveille rentousfiiliksille ja viime viikon hieman raskaammille rentousfiiliksille... kuvittelen, että tämä on rentoutta, tämä. Fantasioin, että ne ihmiset, jotka tarvitsevat kahvia käynnistyäkseen, niin he saattavat sanoa, ikään kuin olisivat moottorisahoja tai autoja, että heistä tuntuu tältä, että tämmöinen on ehkä heidän normaalinsa. (Mutta minä en tietenkään halua tästä yhtään mihinkään.)

Viime viikon loppupäivinä tuntui välillä aivan kauhealta enkä oikein tiennyt, mistä oli tarkalleen kyse. Huomasin vain itkuisuuden ja ajatuskuviot, joita oli vaikeaa pysäyttää, ja koetin jättää ne omaan arvoonsa. Ehkä se oli viimeinen paakku rentoutumisen tiellä? Sitä on vaikeaa arvioida. Vai onko kyse siitä, että jännityksestä on vaikeaa päästää irti, että sen luiskahtaminen ulos kehosta tuntuu jotenkin väärältä sillä hetkellä, että ajatus, ettei juuri nyt mitenkään jaksaisi, tuntuu jotenkin sopimattomalta ja siitä menee aivan solmuun? Nyt se on ohi, solmu auki, vaikkei mitään ole ratkaistu sen kummemmin kuin ennenkään.

Rakastan tätä tilaa. Painavia raajoja, sitä että herää rauhallisena ikään kuin maailman kanssa ei olisi rutosti sovittamattomia velkoja. Äkkiä edellisen viikon jyskyttävät ajatukset tuntuvat yhtä hönteiltä kuin millaisiksi ne silloin tiesi. Tämä tila tulee pyytämättä enkä tee mitään ryhdistäytyäkseni siitä. Makaan sängyllä kyljelläni, toinen käsi selän takana sojottaen, toinen rintalastalla nyrkissä, patja nousee edessäni kuin maininki, kannattelee, aamupäivää kuluu, en jaksa liikahtaa. Olisi rokoteresepti haettavana, kissanvessanpuruasiaa eläinkaupasta, tiskit, tekemistähän aina löytyisi. Makaan ja hengitän. On pyöräiltävä kouluun ja hierottava niskahartiaseutua ja se videoidaan, vaikeaa uskoa, että nyt jaksaisi panostaa täsmälliseen rytmiin tai ryhtiin, mutta kieltämättä laiskuudesta voi versoa jonkinlainen liikkeiden eleganssi, kun turha yrittäminen tipahtaa pois. Illalla on vielä yin-jooga, sitä ennen on jaksettava pyöräillä takaisin. Onneksi voi taluttaa ylämäet.

En osaa sanoa, rakastanko tätä tilaa jotenkin enemmän kuin muita moodeja. Enpä kai. Pidän siitäkin, että herään aamuisin pontevana ja odotuksia täynnä. Enkä pidä mitään moodeista kai sen todellisempana kuin muitakaan, sen enempää "itsenäni". En koeta säädellä itseäni kemiallisesti kohti pirteyttä ja jaksavuutta, kuten monet tekevät. Saatan kokea hetkellistä huolta tai kauhua siitä, miten en osaa laskeutua rentouteen, mutta harvemmin siitä, etten jaksa innostua asioista juuri jollakin hetkellä. Tässä rennossa moodissa tuntuu siltä, että olisi siunaus jättäytyä kaikesta sivuun, jäädä työttömäksi ja vain maata sängyssä. Toisaalta tiedän, että jos makaan sängyssä pari viikkoa, keksin jotakin, joka sähköistää minut. Pisin sängyssämakaamisaikani oli neljä vuotta sitten. Silloin makasin oikeastaan koko joulukuun. Olin juuri eronnut enkä oikein hahmottanut, kuka ja missä olin, mutta olin myös täysin rento ja hyvin surullinen ja täynnä armoa kaikkia kohtaan. Sitten äkkiä syöksähdin takaisin ihmisten maailmaan täynnä tarmoa, kriittisenä ja leikinnälkäisenä.

Elämän impulsaatio tai rytmillisyys ei tunnu hermostuttavalta, ei ollenkaan. Se tekee kaikesta kiinnostavaa. Sekin on jotenkin kutkuttavaa, miten vähän tuohon rytmiin pystyy vaikuttamaan. Vaikka kuinka käy rentoutustunneilla, korkeakierroksisessa tilassa rentoutumisesta ja irti päästämisestä tulee suunta, tavoite, proggis - jotakin tuommoista tarmokasta ja päättäväistä. Ja kuitenkin rentoutumisessa on kyse jostakin aivan muusta. Ja sen tietää, silloinkin, mutta siihen ei vain pääse. On vaikeaa päättää luovuttaa. Luovuttamisessa ja luopumisessa tuntuu olevan kyse jostakin aivan muusta kuin päättämisestä.

Pyytämättä keho jännittyy ja rentoutuu, velloo kohti ihmisiä ja heistä kauemmas, se on enemmän säätila kuin talo, eikä auta kuin sonnustautua asianmukaisiin varusteisiin, jotta tuntuisi siedettävältä ja iloiselta elää ja asua sitä päivästä toiseen.

Automaattivaihteella

Kokeessa käsi kirjoittaa, mutta siitäkään ei oikeastaan vallitse tietoisuutta. Näen toki käteni, mutta se liikkuu ikään kuin jo jossakin toisessa maailmassa. Ja mistä vastaukset tulevat? Unestako? Unessa johtajaopettaja seisoo koulun ovensuussa vastaanottamassa meitä, me tulemme satiinisortseissa, nyrkkeilijän pyyhe kaulassa, hän juoksee kanssamme kohti yläkerran luokkaa (monta kertaa senkin tarkistin?) ja kertoo samalla, että on juuri julkaistu uusia tutkimustuloksia siitä, että nyt tämän ja tämän lihaksen origot ja insertiot ovatkin paljastuneet sijoittuviksi sinne, tänne, tuonne, kaikkialle muualle kuin on haukionkalatettu mieleen tai muistiin tai kehoon tai uneen tai minne nämä asiat nyt menevätkään.

Nyt ne menevät paperille, kirjoittuvat siihen lyijytäytekynällä. o, i, f, suomeksi, latinaksi. Jossain kohden tuntuu samalta kuin uneen mennessä, kun äkisti astuu näkymättömään, vain tuntoaistilliseen kuoppaan samalla kun makaa selkä tiiviisti sängyn pintaa vasten. (Sen nimi on patja, rakkaani, patja... olen tänään hieman tohinassa, tulen juuri tentistä, istun alakerran tietokoneella.) Olen saanut kuulla, että se on tuntoaistimuksellinen puoli siitä, että aivot lähettävät kerralla rentoutumiskäskyn isommalle lihasryhmälle ja lihakset sätkähtävät ennen tension laukeamista lepotasolle. (Sekin on jännitteinen.) Mutta nyt ei tapahdu lihaksen rentoutumista vaan äkillinen muistin tai mieleen palauttamisen kuoppa. (Mistä ne palautetaan mieleen? Työmuistista, joka on tungettu mappiin öö, lihasmuistiin, ehkä silmän liikkeiden osalta, ehkä ossa digitorum manusin hienomotoriikan muistiin kirjoittamisesta?) Jokin ei automaattikirjoitu. En muista nikaman välilevyä latinaksi, koska olen oppinut sen alunperin väärin ryhmätyössä jonkun keksiessä sille pelleilynimen ja muistan vain sen väärän nimen, jonka tiedän vääräksi, siinä tulee pysähdys. Enkä muista paria lihasta suomeksi lainkaan, latinaksi vain. Hyppään näiden kohtien yli ja katselen taas käteni säännöllistä liikehdintää, tanssia kynän ja paperin kanssa.

Käsialani on kokeissa kummallinen, olenko ehkä maininnut siitä ennenkin. Siihen ilmestyy pedanttius, joka siitä arjessa puuttuu. (Että minua harmittaa, ettei koneella kirjoitettaessa käsiala näy. En ymmärrä, miten tämä voisi kuulua intiimiin, kun ei kerran käsialakaan näy. Tekstillä voi valehdella, tekstillä voi valehdella, älä unohda, sillä voi valehdella itselleenkin, käsialan jäädessä johtolangaksi se on hankalampaa. Teeskentelyn ja jäykistelyn erottaa omasta käsialastaan hyvin helposti.) Sanat näyttävät filigraanikoruilta. Niissä on sopivan hienomotorinen klangi käsittelyaluetta ajatellen.

Tarkastan vielä kaiken kirjoittamani, arvaan pari suomenkielistä nimeä ja välilevyn latinankielisen nimen, eräänlaista lottoa, jolla ei ole oikeastaan väliä, koska olen jo varma siitä, että tentti menee läpi. Ei se minua enää huolestuta, enemmän askarruttaa se, mistä ne vastaukset tulevat, muistaminen ja mieleenpalauttaminen, adrenaliini ja automaatio, se miten koko keho katoaa havainnonkentästä ja vain filigraanisanat tanssahtelevat, tulevat todellisiksi siinä katseen alla. Nousen seisomaan, tunnen pulssin korvalehdissä, samanlainen olo on joskus kun keskellä yötä herää siihen, että rakastelee jonkun kanssa eikä muista, miten siihen on päädytty (ja yleensä toinenkaan ei muista, niin on tapahtunut jossakin unen ja valveen rajalla, keholla on omat metkunsa), kuljetan käsissäni papereita, joilla sanat lepäävät, ojennan paperin opettajalle, en jaksa puhua kenenkään kanssa nyt, koska haluan tunnustella sanojen tulemista kuvien kutsumina.

Enkä haluaisi päästää irti, helpottua, koska kurkkuni on ilmoitellut itsestään kivulla ja limalla jo pari päivää, ja olisi niin tyypillistä sairastua heti jännityksen lauetessa.

Aponeurosis palmaris ja muita neuroottisuuden merkkejä

Vapaapäivän aamuna herään kuuden pintaan. Vatsaan sattuu ja päässä poukkoilee kasa latinankielisiä termejä ja lihasten insertioihin ja origoihin liittyviä kysymyksiä. Kiinnittyikö esimerkiksi m. palmaris longus muuallekin kuin kämmenen kalvojänteeseen, aponeurosis palmaris? Oliko sillä muita funktioita kuin ranteen palmaarifleksio ja kämmenpohjan jännitys?

Kouluun rentoutuminen on katkennut. Olen jysähtänyt päin seinää. Perjantaina anatomian tunnilla (se tarkoittaa eilistä, vaikka siitä on kokemuksellisesti tuhansia vuosia) ilmoitetaan koepäivä, johon pitää opiskella koko yläraajan luut ja lihakset kaikkine kyhmyineen, kiinnityskohtineen, liikesuuntineen, funktioineen. Ei se kuulosta pahalta päivällä, olenhan jo paiskinut töitä niiden kanssa. Olin kyllä ajatellut, että minulla on aikaa syyslomalla ajaa käden anatomia kunnolla sisään, mutta hyväksyn helposti perustelun, että syyslomalla pitää olla jo muita anatomian haasteita. Selvä, ajattelen päivätajunnassani, sitten tähtään yläraajan täyteen kirjalliseen osaamiseen vasta toiseen tutkintotilaisuuteen, joka on sentään vasta tammikuussa. Kunhan nyt tentti menee läpi ja tulee esiluettua nämä. Valveessa tähän päätökseen on helppoa rentoutua.

Mutta annas kun pääsen jalkapallokentälle pitkästä aikaa. (Varpaani on edennyt sen verran vähäsärkyiseen vaiheeseen, että uskallan kokeilla juoksemista ja potkimista.) Eikös vain tieteellinen termistö ala myllätä päässäni, ja huomaan pallon perässä hölköttäessäni aprikoivani, ehdinköhän nyt sitten viikonloppuna lainkaan kerrata kyynärvarren pinnallisia fleksoreita. Enkä haluaisi olla huolissani näistä asioista, en ollenkaan. Tiedän oikein hyvin, ettei siitä ole ainakaan mitään apua, että alan nähdä painajaisia, säpsähtelen monta kertaa yössä hereille, hinkuan stressissäni rasvaista ruokaa ja sitten kärsin vatsanpuruista sitä ahmittuani. Siitäkään ei ole apua, jos ylikompensoin nollasta sataseen -stressivastetta ja tenttijännitystä ja lyön läskiksi, laiminlyön harjoitteet ja karkaan sijaistoimintoihin. (Harvemmin kyllä niin teenkään, ahdistukseni on aikamoista eikä se oikein salli eskapismia.) Tiedän hyvin, että kaksi viikkoa on ihan hyvä aika valmistautua, jos uhraa asialle vaikka tunnin illassa. Ei silloin tarvitsisi heräillä, tuntea paniikkia, kärsiä oksettavasta olosta.

Mutta kuinka kommunikoida tämä keholle?

Sillä enkö tänä yönä heräilekin tuon tuosta ja enkö kuuden aikaan luovuta pelin ja syö muutaman leipäviipaleen ja omalta palstalta korjatun avomaankurkun ja kaiva esiin anatomian muistiinpanot? Kyllä vain. Turhaanhan minä sängyssä makaisin ja ahdistuisin ahdistumistani. Vakuuttuisiko keho kenties, jos se alkaa huomata, että vähän kerrassaan opin jotakin? Voisiko kehoni joskus ryhtyä uskomaan, että selviän tentistä, olen selvinnyt kaikista tenteistä ennenkin? Mistä ihmeestä tulee tällainen stressivaste, joka ei antaisi nukkua lainkaan? (Äidiltä, vastaa tajunnan laitama. Eihän äitikään nuku. En halua kaikkia äidin tulehdussairauksia, en taatusti.) Mitä pelättävää minulla tarkalleen ottaen on? Että unohdan muutaman kiinnityskohdan tai merkkaan ne väärin kaavioihin? Että sekoitan keskenään pari pikkuista lihasta, jotka voisin käytännön työssä helposti tarkistaa manuaalista työhuoneen kirjahyllyssä? Kuulostaapa vaaralliselta. Mutta pilkallisuus ei auta lainkaan. Tällainen tämä keho vain on tässä ja nyt. Tällainen se on ollut niin kauan kuin muistan. Ja jo sitä ennen, mikäli vanhempiini on uskominen. Intensiivisesti suuntautuva. Mikä tarkoittaa hajamielisyyttä toisaalla. Ankaraa priorisointia.

Se tekee vähän vihaiseksi. Haluaisin priorisoida tietoisesti, vaikken usko mihinkään tietoiseen ihmiseen tai täysimittaiseen rationaalisuuteen. Kehoni vain ottaa jonkin tavoitteen, nyt, tässä, anatomian tentin, ja asettaa sen kaiken muun edelle. Se ei kysele lukemiani tietoja sosiaalisten suhteiden stressinpurkukyvystä tai unen tärkeydestä. Se jyskyttää tieteellisiä termejä, suuntaa koko elimistön tenttipäivää eli lokakuun yhdeksättä kohti. Lokakuun kahdeksas on toinen tentti, mikrobiologiaa. Ei tunnu kaukaa haetulta arvaukselta, ettei se tentti mene ihan nappiin. Siihen ei vain riitä resursseja. Tenttien jälkeen on syyslomaviikko. Valvetavoite voisi olla, ettei stressin lauettua sairastaisi koko lomaviikkoa. Mutta tietoisuuden rajamailla ja tavoittamattomissa vipattava intentionaalisuus ei piittaa tuosta valvetavoitteesta. Saan keskeytettyä sen hetkeksi meditoimalla ja syvähengittämällä, mutta ei se rauhoitu kuin muutamaksi tunniksi kerrallaan. Viimeistään kun unen rentous valtaa koko olemuksen ja valvetajunta sulkee silmänsä, pirullinen suuntautuneisuus alkaa riehua unissa ja herättää niistä keskelle yötä.

Tuntuu hurjalta, että on tietoisesti ilmoittanut haluavansa kouluun ja suostuvansa sietämään näitä tiloja. Kymmenen kuukautta ei ole pitkä aika, mutta unettomina öinä ja ahdistuksessa mitattuna se voi olla aika tavalla.

Ajattelen tuntemiani ihmisiä ja heidän stressinhallintakeinojaan. Muistan entiseni, joka yksinkertaisesti ei tunnu lainkaan kokevan stressiä. Hän saattoi nukkua kesken hirvittävintä rutistustakin päiväunet jonkun sohvalla. Se on minusta ollut aina hurjan ihailtava piirre, koska en osaa ollenkaan kuvitella, miltä tuntuisi elää sellaista kehoa, joka suhtautuu niin suvereenisti stressiin. Tiedän, etteivät omat keinoni ole mitenkään pahimpia mahdollisia ja että olen kehittynyt huimasti viimeisen viidentoista vuoden aikana. Ja että puutteensa on vain siedettävä. Mutta silti tunnen, miten väpätän jossakin rajoilla ja yöllä näen painajaista johtajaopettajan puhuttelusta, jossa hän sättii esseetäni ja sanoo, että kun minulla nyt olisi ollut tilaisuus näyttää kynteni, niin tämäkö sitten on tulos, ja että häntä harmittaa, millainen ääliö olen, ja unessa itkettää, mutta puren huulten sisäpuolta ja koetan näyttää siltä, ettei minua ollenkaan huolestuta asiaintila.

Mitä ovat nämä pelot? Ne ovat jotakin valtavan syvää ja laajamittaista, jotakin minne en ulotu, vaikka kuinka koetan päästä niistä selville ja penkoa painajaisten tunnelmaa. Eikö auta mitään, että antaa itselleen valveessa luvan epäonnistua ja erehtyä? Eikö sillä ole mitään väliä, että asettaa tavoitteensa tietoisesti sellaisiksi, että ne voi saavuttaa ilman mittavia flippaamisia? Kyllä, olen melko varma, että kyse on peloista. Unien tunnelma on pelokas, suuntautumisen intensiteetin yllä häilyy nimetön, kaikenkattava uhka, joka tuntuu painostavan koko oikeutta elää ja hengittää. Huomaan hengittäväni syvemmin ikään kuin olisin koko ajan valmis juoksemaan kohti tai karkuun, tarttumaan, heittäytymään. (Se ei sovi yhteen sen kanssa, millaiseksi stressihengitystä kuvataan: pinnalliseksi.) Nimetön ahdistus.

En tiedä, onko tällä jotakin tekemistä sen kanssa, miten minua on aivan pienenä kasvatettu. Ettei mitään ole annettu ilman äärirajoille ponnistautumista. Onko tämä sitä ahdistusta, että koko ajan on ryömittävä pidemmälle, kurkotettava tarmokkaammin, totta hemmetissä opin nopeasti pikkulapsena ja myöhemminkin, opin monet asiat ennen kuin olisi tarvinnut, mutta onko tämä sen hinta? En osaa olla ajattelematta tätäkin, äidin kertomusta aktivointiharjoituksista, joita tehtiin kaiken aikaa, koska hän halusi lapsensa kehittyvän nopeammin ja tarmokkaammaksi kuin muut. Että oli ryömittävä, jotta sai lelun. Myöhemmin, että oli perusteltava, miksi jokin harrastus olisi hyödyllinen ja kasvattava, jotta sitä sai alkaa harrastaa. (Hauskuus ei koskaan riittänyt perusteeksi.) Miksi? Koska maailma on armoton ja paha ja on ponnisteltava tosissaan selvitäkseen - äidin maailma on edelleen sellainen. Kukaan ei taatusti tule auttamaan. Oliko koskaan mitään tilaa, jossa olisi saanut vain levätä ja olla? Voisiko sillä olla yhteyttä tähän?

Ja - jos nyt tietoisesti annan itselleni luvan asettaa riman matalammalle, suhtautua lunkisti (heh) tenttiin ja oppimiseni hitauteen, kuka antaa luvan tuolle kehon ahdistukselle? Kuka sallii sen hellittävän? Tai mikä? Jokin varhainen, ammoinen maailma, joka on, esikielellinen malli?

Olen puhunut tälle stressille tai pelolle tai ahdistukselle tai automaattisuunnalle kymmeniä tunteja, koettanut tanssin ja juoksemisen ja pilateksen ja vedessä selällään kellumisen kieltä, sylissäpitämisen kieltä, rakastelemisen ja nauramisen kieltä, ontologisten ydinuskomusten sinnikkään kiistämisen kieltä, valeriaanan kieltä, kamomillateen ja kofeiinittoman elämäntavan kieltä, kissojen kanssa nukkumisen kieltä, aikataulujen askartelemisen kieltä, huoahtaen asiantilan hyväksymisen kieltä, toiveikkuuden ja toivottomuuden kieltä (ja epäonnisempina aikoina jopa alkoholin ja sen pihalle oksentamisen ja sillan kaiteella istumisen kieltä, mutta siitä on jo kauan, se on jo joku toinen) mutta se vain puhuu päälle kerran ääneen päästyään. Menee jokin aika, että saan sen pysäytettyä, ja silloinkin tuntuu oikeastaan siltä, etten pysäytä sitä vaan se vain itse päättää väistyä. Se on paljon itsepäisempi kuin eräs päälle puhuva ystävä, jota sentään voi tarttua olkapäistä ja ravistaa lempeästi ja pakottaa katsekontaktiin, jolloin hän muistaa taas, ettei päälle puhuminen ole huomaavaista. (Nykyään jo katsominen riittää.) En ole vielä keksinyt sellaista avainta, jolla tämä ahdistus, tai mikä tämän nimi nyt sitten olisikaan, aukeaisi. Kenties en keksikään. En halua identifioitua siihen, se tuntuu ulkopuoliselta, tunkeilijalta. Joskus aiemmin toki olin yhtä sen kanssa, mutta en enää halua kuolla, ja haluan sen katkeavan.

"Jos et voi voittaa sitä, mikset suostuttelisi sitä liittolaiseksesi?"

Niin, mitkähän ovat realistisia vaihtoehtoja tässä ja nyt?

Kertaan pinnalliset ranteen koukistajat ja sitten kirjoitan tämän tekstin. On minullakin liittolaisia. Unettomuus, nimetön ahdistus, keho joka ei kuuntele mielen tutkimustiedolla holvattuja prinsiippejä, tieteellisiä termejä vuotavat painajaisunet. On ehkä ihmisiä, jotka nauttivat tällaisesta, mutta en kuulu heihin. En edes halua opetella nauttimaan tästä. Ja mietin yhden luokkatoverini toteamusta, ettei hänellä ole lainkaan kunnianhimoa, että hän vain haluaa ammatin, jossa voi elättää itsensä, ja en osaa olla puntaroimatta, että niinköhän tietoinen kunnianhimo on yhtä yleistä kuin tällainen kummallinen automaattisuuntautuminen, kunnianhimo kuulostaa myönteisemmältä, joten toivottavasti se on yleisempää, vaikken siitä mitään oikein ymmärräkään, itsekin olen halunnut aina vain selvitä ja nipin napin riittäisi mainiosti tasoksi, mutta kehoni elää toista elämäntapaa, milloin pääsee vahvoille, se narskuttaa unen hajalle ja suuntaa valvetta armotta.

Jos tässä teenkin jonkin (tietoinen) mieli-keho -jaon, on ihan selvää, ettei minun kehoni tässä jaossa suostu mihinkään passiiviseen rooliin.

En pidä siitä, että tenttijännitys raastaa olemiseni vastapuoliksi, jotka mulkoilevat toisiaan ilkeästi ja tappelevat unen ja valveen resursseista.