Kaupunki

Miten voikaan olla näin selkeitä ja suuria taloja, kerralla rakennettuja. Niidenkin kellareissa saattaa kyllä tuoksahtaa. Mutta periaatteessa niistä ei voida repiä vain osaa. Ja jokaisessa asuu monia perheitä, monia ihmiskohtaloita ja ihmistavoitteita. (Kohtaloiden purkaminen voimaannuttaa.) Niin monia ihmisiä kestopäällystetyillä teillä.

Sisällä katto on valkea, ei laudoitettu. Pidän siitä ja seinistä mökin seiniä enemmän. Voi nukkua parvekkeenovi auki eikä hyttysiä silti tule. Se tarkoittaa ettei iholle tarvitse sivellä kemikaaleja. Kissat tulevat ja juttelevat. Chilit ovat punertuneet ja paisuneet. Niitä riittää. Ensimmäiset tomaatitkin parvekkeella alkavat punertua. Yrttejä on. Mausteita on. Teflonkattila on.

Eteisen pakastearkun päällä odottaa kirje yliopistolta. Syksyllä aloitan taas opiskelut. Mitä siitäkin tulee, kysyn itseltäni. Huokaan. (Niin, ja tänään, juuri äsken, allekirjoitin elämäni ensimmäisen toistaiseksi voimassaolevan työsopimuksen neljästätoista tunnista kuukaudessa lukukausien aikoina. Palkkakin nousi kolme senttiä tunnilta.) Kai siitä jotain tulee.

Ainakin siitä päätellen, että herään entistäkin aiemmin ja haluan nopeasti hoitaa pois alta kaikki minua häirinneet viime tinkaan jääneet asiat. Kirjanpidon. Kirjeet. Yliopiston ylioppilaskunnan jäsenmaksun maksamisen. (Haluan ilmoittautua pian.) Tiedän, etten saa lomauduttua tai nukuttua tämänkään vertaa niin kauan kuin jotain roikkuu. Säpsähtelen yhä aiemmin ja aiemmin hereille. Edistän kaikissa mielissä.

Tuntuu kummalliselta ja tervetulleelta huomata kehon terästäytyvän, jotenkin kokoontuvan uusien haasteiden edessä. Äkkiä on uudet opinnot, ehkä näyttömestarikoulutuskin, kohta taas lukukausien aikainen työ, saamani iso kustannustoimituskeikka, kaikki tulee yhdessä rytäkässä ja pyyhkäisee pois aiemman uneliaisuuden, jonka tuudittamana nukuin joinakin aamuina jopa yhdeksään ja laahustin päivien läpi haahuillen puistojen laitamia ja hymyillen puolittaisesti ja miettien epämääräisesti mitä sitten tapahtuu jos kaikki jatkuukin samalla tolalla. Melkein kuin olisi jollain tavalla sairas.

Sekin tuntuu hauskalta, että kaupungissa on käsikirjoitus, jota voi vilkuilla. En ottanut sitä mukaan mökille, koska arvelin, että sitten vetäydyn kuitenkin tekemään sitä pois alta. (Minulla on töiden kanssa yleensä kova palo tehdä pois alta.) Ja ettei se olisi kohteliasta toisia kohtaan, jotka eivät ehkä ajattele lomaa tilaisuutena tehdä työt pois alta ennen varsinaisen työrutistuksen alkamista.

Teki hyvää vain olla ja ihmetellä. Jotenkin toisessa ympäristössä, ei-kotona, semmoinen tuntuu luvallisemmalta. Nyt ollaan täällä ja täällä kuuluu viettää päiviä näin, tai siis, ei kuulu tuoda töitä tänne. Joskus kotonakin tekee hyvää vain olla ja ihmetellä. Siitä kuitenkin tulee aika pian ja helposti vankila. Kiinnostukset latistuvat, yleinen vetämättömyys vaivaa.

Niin, miten sillä tavalla voikaan käydä, kun kaupungissa kaikkea tapahtuu koko ajan valtavasti? Ei tarvitse kuin mennä kadulle niin näkee käveleviä pariskuntia ja koiria ja yksittäisiä ihmisiä, voi toivoa tai pelätä törmäävänsä johonkin tuttavaan, kulloisestakin mielialasta riippuen, liikkeiden ikkunoissa on erilailla muotoiltuja lomalla ollaan -lappuja. Täällä ei voi mennä pihalle tekemään teeälbeetä pelkässä pässikuvioisessa yöpaidassa. Eikä voi hankkia aasia.

Onneksi ei tarvitse päättää, missä asuu. Voi antaa sattumien hoitaa sen puolestaan.

Pysähdyskuvia matkalta

Tuntuu kummalliselta, että voi olla yhtä aikaa näin pimeä ja lämmin. En muista, milloin viimeksi olen kokenut jotain näin kesäistä ja kummallisella tavalla rauhoittavaa. Tähdet makaavat kaukaisuuksien takana, naapurisaarien valot tuntuvat yhtä etäisiltä, samoin terassin valonheittimeen eksyvä öttiäinen, jonka polveileva reitti saa samaistumiskohteistaan outoa suuruutta. Päivällä meri huokailee turkoosina. Hiekka, aurinkoöljy ja suola kerrostuvat ihoon ja sileään kivilattiaan.

Saaret eroavat suurkaupungista. Kun astuu saarella maihin, tempon hidastumisen huomaa heti. Emme ole vielä löytäneet saaren eläimistöä samalla tavalla kuin löysimme eläimet heti suurkaupunkiin saavuttuamme. Kissoja on toki kaikkialla, samoin hyväntuulisina liikenteen jolkottelullaan pysäyttäviä, varsin hyvin ruokitun oloisia kulkukoiria. (Tai kenties niillä onkin koti, muistelen, että Italiassakin kodillinen koira saattaa olla aika ruokkoamattoman oloinen turkiltaan.) Akropoliilla ja Olympoksen Zeun temppelillä kohtaamme myös maakilpikonnat. En ole uskaltanut toivoa näkeväni kilppareita, etenkään kaupungissa, mutta sieltä ne vain taivaltavat täysin omantahtisessa maailmassaan. Kun kuorta silittää, konna ei viitsi kiskaista päätä turvaan tai muuttaa mitenkään suuntaansa. Minne ne vaeltelevat kuivassa, mäkisessä maastossa keskellä suurkaupunkia?

Vaatii aikansa asettua elämään, joka toimii tyystin erilaisin periaattein kuin tämän talven suorituselämä, velvollisuuselämä. Saarille saapuminen auttaa. Suunnitelmat muistuttavat merta ympärillä. Ei voi tietää, minne päätyy. Eikä voi arvata, millaista siellä on. Täälläkin tuoksuu ja tuntuu toisenlaiselta kuin on kuvitellut. Tomatokeftedes maistuukin pahalta, vähän kuin joku olisi käärinyt mautonta munakasta palloksi. Mittavalta näyttänyt kaupunki on käveltävissä päästä päähän parissakymmenessä minuutissa. Arkkitehtuuri ei muistuta kuvia, joita on nähnyt koettaessaan kuvitella, miltä perillä näyttää. Baareissa on suuria sohvia. Sohvia, kaikista huonekaluista. Siksi baarit muistuttavat yhdestä kirjasta, jonka käännöstä oikoluin ja korjailin muutama vuosi sitten. Siinä tuollaista ulkosisustamisen tyyliä kutsuttiin muistaakseni kalifornialaiseksi tyyliksi. Puutarhan maahan kiveys, kiveykselle sohvia ja liehuvia verhoja katoksista, ja sitten muutama eksoottinen banaanipuu notkumaan sohvannurkkaan.

Kissat hiipivät kalifornialaisbaarien läpi yhtä sulavasti kuin kalaravintoloidenkin. Aivan kuin ne olisivat saarilla lihavampia kuin mantereella.

Suurkaupungissa parasta on taverna, jonne menemme suosituksen perusteella, mutta silti aika satunnaisesti, sillä suosituksia on monia eikä koskaan voi etukäteen tietää, kenen suositusten kanssa oma maku pitää yhtä. Tavernassa on hillittömän hyvää kreetalaisruokaa, valtavat ja pieteetillä tehdyt annokset ja leppoisa palvelu. Paikka on pieni, disainaamaton ja täyteen ammuttu ja setä haluaa puhua kanssamme saksaa. (Siunattu Vompo, jonka saksa on niin paljon parempi kuin omani.) Pöydissä mölistään, väitellään ja istutaan ikuisuuksia.

Hämmästyn, kun saaressa ei tapahdukaan näin, vaan baarit ja ravintolat muistuttavat enemmän kalifornialaispuutarhaa. En ymmärrä all-in-one-designin tarvetta (täyttyväthän tilat suunnittelemattakin, ja usein vielä kiinnostavammalla järjestyksellä), mutta ehkä se liittyy jotenkin rahaan, josta siitäkin olen aika ulkona. Ja ehkä emme ole vielä oppineet saarissa suunnistamisen aakkosia. Se on vähän huvittavaa, olenhan itsekin asunut saarella koko kouluaikani. Minun luulisi ymmärtävän saaria. Mutta tuntuu, että ymmärrän vain veden läheisyyden, sillä kun tarkemmin ajattelen, enhän halua kasvusaarellekaan palata, vaikka niin monet vanhat luokkatoverit kokevat sen luontevaksi vaihtoehdoksi. En tainnut ymmärtää sielläkään, mitä meren piirin sisässä tapahtuu, mitkä ovat ihmisten säännöt. Enemmän säästä ymmärtää kuin sopimuksista.

Nyt on aamu, olemme yrittäneet illalla etsiä tanssipaikkaa, mutta todenneet, että ihmiset täällä mieluummin seisovat ja vilkuilevat syrjäkarein toisiaan kuin tanssivat. Olemme nukkuneet vain muutaman tunnin, tai siis, minä olen nukkunut, nuo kaksi nukkuvat vielä. Kadulta kuuluu lintujen laulua ja lasten mekastusta. On sunnuntai.

Uni ja valppaus

Matkustamme maaseudulle, tai oikeammin kauemmas ihmisistä, joiden seura pitää minut valppaana. Jo lähtöaamuna nukun pitkään ja oikeastaan koko reissun ajan vietän vähintään toinen silmäluomi lurpallaan. Asiat eivät vain koukkaa minua hereille. Nukun päiväunia, sammun viltin alle, en jaksa kokea mitään ihmeempiä tuntemuksia väsymystä lukuunottamatta. Hetken innostusta tosin, kun on aamu, jonka nukun pitkään, ja joki on hopeinen vyö Villa Viitekehyksen luona, ja vesimittarit nokittelevat toisiaan ja kaislat tanssivat aaltoa aaltoa värettä.



Soudamme veneellä ehkä viisikymmentä metriä, löydämme sitten parittelevat sudenkorennot ja pysähdymme niiden luo. Onko mitään yhtä kaunista?

Sudenkorennot näyttävät takertuvan toisiinsa. Toinen on työntänyt pyrstönsä toisen niskapanssariin. Alempi kouristaa selkää kaarelle alienmaisesti, ylempi pyrkii seisomaan taittuneen häntänsä varassa pitkänä ja pystysuorana. Niitä ei tunnu ihmeemmin häiritsevän se, että tungen kameraa ihan niiden viereen ja annan kuvien tallentua muistiin. Tai että vene, joka tottelee joen virtausta, lipuu ja pyörähtelee malttamattomasti rakastavaisten päälle ja niiden on pelastauduttava kesken yhdyntäänsä lentäen jollekin toiselle lumpeenlehdelle jatkamaan toimitustaan.



Voi melkein kuulla niiden nauravan. Sillä naurulla on aivan oma sointinsa. (Olkoonkin, etten tunnista sitä toisista ihmisistä, he ovat liian vieras manner, liian tuntematon.)

Ranteet painuneena veneen reunaan, kamera käsissä, mela ei ulotu pohjaan saakka, vene lipuu, vesi taittaa valoa, joka kiemurtelee puiden rungoilla rytmikkäästi. Sudenkorennot seisovat asennossaan liikahtamatta, turkoosit silmät pullottavat, seuraavat tilannetta.

Sisällä illalla olen kääriytynyt vilttiin ja tehnyt töitä ollakseni nukahtamatta. Villan talonmies on puhunut maailmanloppuskenaarioista ja ihmiskunnan sopulivuodesta, ja olen tullut ajatelleeksi, miten vaikeaa monen on hahmottaa sitä, miten romahdusalttiissa systeemissä elämme. Miten moni on sanonut kummalliseksi sitä seikkaa, etten halua elimellisiä jälkeläisiä. Tuhisen viltin sisässä ja kaadan kuumaa puolukkamehua viltille jäämäjäljiksi. Vahingossa. Ja vaikka en halua lisää ihmiselämää vastuulleni, riittää, että on ihmisiä, joita rakastan ja joiden lähellä tahdon olla ja joihin sitä kautta tulen vaikuttaneeksi, hyvässä ja pahassa, vaikka en haluakaan pisaraakaan lisää vastuuta (samalla kun rakastan ihmisiä ja maailmaa syvemmin ja väkevämmin ja itkettävämmin ja tunnen itseni yhä torsommaksi, kun en osaa näyttää sitä oikein mitenkään järkevästi), kaikesta tästä huolimatta en osaa olla ajattelematta, että oikeutus olemassaolemiseen on jo siinä, että sattuu olemaan täällä ja hengittämään ja tuntemaan... väitän kiivaasti vastaan Viitekehyksen talonmiehelle: ei, ei voi olla niin, että jonkun oikeutus tulee toisten palvelemisesta ja tyydyttämisestä - riittää, että on ja hengittää ja tuntee. Se on ehkä vähän turhaa, koska talonmies on juonut aika lailla roseeviiniä.

Kesässä toisaalla on jotakin kuulasta ja akvarellimaista, siihen sekoittuu naapurimuseosta kuuluva tanakka puhallinorkesterin läsnäolo. Kappaleet ovat sensuuntaisia, että orkesteri saattaisi pyytäessä osata soittaa Charlestonia tai Black Bottom Stompia. Seison kuitenkin puutarhassa enkä tee elettäkään lähestyä museorakennusta. Sen sijaan syön kaikki kypsyneet puutarhavadelmat, koska meitä on kehotettu ottamaan Villa Viitekehyksestä irti kaikki mahdollinen.

Matkalla kaupunkiin nukun bussissa. En tiennyt osaavani tehdä sellaista. Kaupungissa herään siihen itseeni, johon olen tutustunut viime aikoina. Siihen itseen, joka haluaa katuja, valoja, ihmisiä, huvipuistoja ja uusia ideoita, juoksemista ja uimista ja halaamista ja tanssimista, juhlia ja pimentyviä öitä ja kommuunin. Tuntuu oudolta huomata jonkin aiemmin halutun, aiemman suunnitelman, haalistuvan ja kauhtuvan. En oikein enää osaakaan kuvitella itseäni maalle kahdestaan Vompulan kanssa. Se kuulostaa jotenkin ummehtuneelta ja uhkaavalta, käpertymiseltä ja pakenemiselta. Haluan olla täällä, saan olla täällä!

Illalla menemme vielä syömään kolmistaan Faunin kanssa tulista curryeuforiaa ja livumme jälkiruoalle vyöhykkeiden väliin. Keittiön seinä on siellä kirjailtu hellosailorhenkisesti ja hedelmäsalaatti annostellaan kahvikuppeihin.

Ja koska olemme takaisin kaupungissa, uni on tiessään ja senkin jälkeen, kun Vompsu sammuttaa valot ja käy nukkumaan päättäväisesti ja sen kummemmin asiasta tiedottamatta, makaan pimeässä ja ajattelen ajattelemistani ja melkein leijun riemua. Mitä tämä tällainen on, että yhä useampi elämää vaisuna pidellyt kiinnike löystyy ja liestyy ja äkkiä elämä keinuu pahankurisena aallokkona ja keho tempoilee sen mukana ja nauru puskee pintaan itkua helpommin ja tilanteet tuntuvat helpoilta ja ihmiset taas ystäviltä, joiden seurasta ei saa millään tarpeekseen? Eikä tiedä, missä on vuoden tai kolmen vuoden kuluttua, kaikki on jälleen liikkeessä, unet kuplivat kuvia kenkien repimisestä ja kavioiden hakkaamisesta polkuja teitä asfalttia, loikkaamisesta ilmaan ja sinne jäämisestä silkalla tahdonvoimalla...

Tiedän tömähtäväni jaloilleni. Kaupungissa muistan sen, en meinaa nukahtaa ja herään varhain valmiiksi valppaana, elossa, särähdellen edelleen unen kuvaa, jossa katselen ilmassa kavioideni koukistumista melkein sananjalannyrkkimäisiksi ja tunnen komeetan sähköistävän hiukseni korvan taakse työnnettynä ja taivas on ripustettu täyteen rintaliiveistä punottuja juhlaköynnöksiä, jollaiset joskus askartelimmekin vuosia sitten eräisiin juhliin, ne loivat yhdessä valkoisten lakanapöytäliinojen kanssa ylioppilastalon kolhoon juhlasaliin toivotun intiimin tunnelman... köynnökset on ripustettu tähtien väliin, tähdet kiinnitetty hakaneuloilla mustaan taustalakanaan, kuu foliota, mutta ne ovat kaikki, mitä on unessa leijumisen lisäksi, ne säteilevät avaruuden valtavaa kylmyyttä ja piittaamattomuutta.

vkl

lauantai: Muuttoapuna

Palaamme ystävän muutosta kämpille vasta puoli kahden aikaan yöllä. Vaikka se tarkoittaa hullun pitkää päivää, kun myös olen herännyt puoli kahdeksan aikaan aamulla univelkaisena, ei muuttamisen kiinnostavuudesta pääse mihinkään. Tarjoudun muuttoavuksi pyytämättä oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen on, että olen muuttanut aika paljon ja tiedän olevani ripeää ja hyvää apuvoimaa muutoissa. Muutot eivät pelota minua. Niissä voi mainiosti harjoitella tavara kerrallaan ja asia kerrallaan - metodin järkähtämätöntä soveltamista. (Aivan kuten kirjan kääntämisessäkin. Pidän tuollaisesta järkähtämättömästä etenemisestä, joka ei vielä katso kokonaiskuvaa eikä esitä arvioita.) Tällaisen järkähtämättömän minusta on tehnyt ehkä vanhempieni seura, he nimittäin eivät osaa mitenkään ottaa tavaraa ja asiaa kerrallaan vaan hermoilevat ja maalailevat aina jonkin ennakko-oletuksiaan kumotessa, miten nyt kaikki tulee menemään pieleen. Olen kai jo aika pienenä muuttunut sellaiseksi, että annan heidän maalailla ja hermoilla ja huutaa ja nälviä ja samalla itse muutun kuin pieneksi robotiksi, joka ottaa järkähtämättömän asenteen ja ehkä vastaa iloisesti tyyliin ”joo niin varmaan, mutta otetaanpas nyt ensiksi tämä laatikko ja laitetaan se alle, koska se on raskas eikä särkyvä”. Vanhemmat ja lapsi ja näiden vuorovaikutustyyli onkin toinen syy, miksi haluan avuksi ystävän muuttoon. Haluan tavata vanhemmat tilanteessa, jossa he eivät ole vieraskoreita. Muutot ovat tähän erinomainen sauma.

Olen tavannut aika monen ystävän vanhemmat tällä lailla, tarjoutumalla auttamaan muutossa. Tein sitä jo ennen kuin havaitsin oikeastaan itsessäni vanhempieni piirteitä. (Mikä on aina yhtä karmaisevaa...) Skeematerapiassa sovellettu moodin eli minätilan käsite on saanut minut yhä kiinnostuneemmaksi tällaisista tarkkailumahdollisuuksista, koska usein toisistakin, ei vain itsestään, huomaa sellaisen selvärajaisen, erillisen minätilan, joka loksahtaa kohdalleen jonkin vastoinkäymisen myötä ja poikkeaa kovasti siitä, mitä toinen muulloin sanoo, tuntee ja mihin hän uskoo. Aika usein ne on vieläpä poimittu vanhemmilta. Nämä minätilat tuntuvat olevan niitä samoja, joista ihmiset sanovat ärtyneesti ja vähän hämillään: ”En oikein tiedä, mikä muhun meni, en halunnut sanoa niin mut se vaan jotenkin kävi niin ja se tuntui siinä oikeutetulta, mikä on ihan tyhmää.” Heh, tunnistan itsekin itsessäni muutaman tällaisen minätilan, joista yksi on juuri tuo vanhemmissani raivostuttava ”no niin, tästä ei nyt tule yhtään mitään, koska alkuperäisestä suunnitelmasta on poikettu, kaikki menee pieleen ja oikeastaan se on minun syyni, koska en ole tarpeeksi jipittänyt ja pitänyt huolta siitä, ettei suunnitelmasta poiketa”. Kun naksahdan siihen, minussa ei ole jälkeäkään järkähtämättömästä asia kerrallaan etenemisestä. Onneksi naksahdan siihen yhä harvemmin, ehkä siksikin, että olen oppinut tunnistamaan tilan ensioireet ja inhoamaan niitä pistävästi. Mitä vain muuta kuin tätä, kuuluu siinä tilassa ohje itselle. Voi vaikka pitää suunsa kiinni tai ottaa tavoitteeksi nostaa mielialaa. Tai muistuttaa siitä, miten vaillinaisin informaatioin suunnitelmat on aluksi tehty, eli että oikeastaan on järkevintä improta vaihe vaiheelta. Joskus tietysti on liian väsynyt huomatakseen ja kuulostellakseen oireita, ja siinä sitä sitten mennään!

Kesken muuttoa alan hihittää autossa, koska perheen äiti pitää äänensävyjä myöten aivan samanlaisen monologin jonka olen kuullut tyttärenkin pitävän useamman kerran. Se tuntuu hassulta, aivan kuin hän olisi jokin meedio, jonka tyttären henki on ottanut valtaansa. Kerron tietysti myös, mille hihitän. ”No me vissiin ollaan perhettä”, toteaa äiti myhäillen.

On jotenkin jännittävää tarkkailla näitä asioita, se tuntuu melkein kielletyltä. Olen nimittäin itse keskittynyt aika tarmokkaasti luomaan itselleni laajemmat edellytykset suhtautua leppoisasti elämään ja toisiin ihmisiin kuin mitä perheeni voisi koskaan taata. Ja, inhimillistä kyllä, oletan muiden ponnistelevan saman asian parissa. On niin sattumanvaraista, mihin on syntynyt. Tuntuisi hullulta jäädä sen kaiken armoille, ottaa se annettuna, todeta oman perheen riitaisa ja kriittinen (vaikka sitten toisella tavalla äärimmäisen tukeva ja miltei tukahduttava - ainahan tai ainakin yleensä kummallisuudet kun kompensoidaan jollakin toisella alueella) vuorovaikutustyyli seurauksiltaan ikäväksi mutta sitoutua siihen itsekin... ei, olen ainakin esiteini-ikäisestä saakka yrittänyt tietoisesti etsiä jotakin parempaa perustaa, jotenkin armollisempaa ja hyväksyvämpää ja rakastavampaa ihmiskuvaa ja luontosuhdetta, jotenkin järkähtämättömämpää kummallisuuksien ja vastoinkäymisten hyväksymisen kulttuuria. Ja sen perusteella, mitä olen vanhemmiltani kuullut, olen heti puhumaan opittuani alkanut osoittaa heille, etten aio tehdä asioita kuten he ja että minulla on oikeus tehdä omalla tavallani. (Toki minua on siihen kasvatettukin, ei se tyhjästä tule. Vanhempani toivovat tietysti, että minulla olisi heitä paremmat tiedot ja taidot, ja eivätkö vanhemmat yleensä teekin juuri niin, mutta ei sitä ole aina helppoa hyväksyä tai iloita siitä, ei etenkään enää, jolloin saatan perustella jotakin heistä huikaisevan epäsovinnaista kantaa pitkällisesti ja heidän kannalleen epäsuotuisasti ja olla itsepäinen muuli, jos olen varma heidän kantansa kestämättömyydestä.) Ja kaikesta tästä poispäin ponnistelusta ja maailmaan kasvamisesta huolimatta lähtökohta, perhe, on ja pysyy. Ja aina välillä joutuu kavahtamaan sitä, että puhuu jonkun toisen suulla kiihtyneessä tilassa.

Paitsi että kuulen äidin valittavan samalla lailla kuin tytär, huomaan joidenkin tyttären muualla vähän hassujen piirteiden sopivan kuin nakutettuna perheen sisäiseen vuorovaikutukseen. Ei se tietysti mikään yllätys ole - jossakinhan nuo piirteet ovat saaneet perustan nykyiselle muodolleen, jota ne varioivat nykyisissä tilanteissa. Ystävä rauhoittaa hermoilevia ja riiteleviä vanhempiaan, eri ratkaisulla kuin itse voisin rauhoittaa omiani (koska jos minä puhuisin vanhemmilleni noin, se vain räjäyttäisi torailun aivan uudelle tasolle ja käytännön asiat loppuisivat kuin seinään - nämä vanhemmat taas tuntuvat talttuvan hyvin tästä tyylistä), mutta aivan tunnistettavasti ja aivan samalla keinolla kuin hän lähestyy ystävää, jonka pelkää hermostuneen itseensä. Hämmennyn myös siitä, etteivät vanhemmat ole tuoneet suuria vuoria ruokaa, jota he jakelisivat niin kauan, että lapsen pitäisi viimein ilmoittaa, että nyt on hei käytävä hommiin, syödään vasta sitten kun on hommat kasassa, vaan vaativat kovaan ääneen ja vasta urakan loppupuolella lapseltaan virkistystaukoa kahveineen, pizzoineen ja jäätelöineen. Hauska ero, koska minun on täysin mahdotonta kuvitella, että omat vanhempani tulisivat muuttamaan minua ilman aprikoosi- ja mansikkarasioita, hiivattomia ruislimppuja, termariteetä ja Stockan herkusta ostettuja kasvissafkoja. (Ja huvittavaa kyllä, olen vähän samanlainen tässä kuin äiti ja isä - mietin nytkin, onko ok mennä auttamaan muutossa tekemättä mukaan sammiollista raparperikiisseliä, koska heistä olisi varmasti kauhean mukavaa syödä rapsukiisseliä, kun he ovat kuitenkin istuneet autossa jo jonkin aikaa. Onneksi huonosti nukuttu yö lötkistää sen verran, että suunnitelma torpedoituu.)

Muutto sujuu hauskasti ja mielenkiintoisesti. Enkä nyt tarkoita vain valppaana kuulostelemista, vaan myös tavaroiden kantamista ja hissi- ja autopinoamista. Ystävä on pakannut tavaroitaan enimmäkseen muovi- ja muihin kasseihin. Ne ovat toisin sanoen vaikeasti pinottavia nyssäköitä, joista osassa on yllärinä särkyvää tavaraa. Se lisää muuton kiinnostavuutta huikeasti verrattuna huomattavasti tasaisemmin etenevään muutto- tai viinilaatikkomuuttoon, jollaisissa olen aiemmin ollut auttamassa tai muuttamassa. (Omat muuttoni ovat viinilaatikkomallia ja särkyvien laatikkoihin on piirretty iso musta ruksi.) Koska on kesän ensimmäinen helleilta ja samalla koulujenpäättymispäivä, kassialmaraahaustamme säestää puistoista kuuluva ja harmonialtaan haastavahko hoilaus ja alkoholin siivittämien askeltajien satunnainen väisteleminen. Onneksi sekä lähtö- että tulotalo ovat oviltaan Kallioksi suhteellisen rauhallisilla kohdilla.

Muutto on mielenkiintoinen myös siksi, että kohdetalon luonne valkenee itselleni ensimmäistä kertaa. Kuljen usein molemmalta puolelta korttelia ympäröiviä katuja, koska kortteli on meistä seuraava keskustasta katsoen. Mutta olen kuvitellut, että taloissa on jokin suljettu sisäpiha, kuten Kalliossa usein, eli olen kuvitellut saman talon etu- ja takapuolta eri talojen etu- ja takapuoleksi ja sinne väliin vielä sisäpihan... Nyt sain mielessäni parsittua yhteen talon etuoven puolen ja sitten takapuolen, joka on ihan kuin toisesta maailmasta. Kas, siksipä tuntuukin, että se kortteli on kummallisen litteä. Siinä onkin vain yksi talo eikä kahta rinnakkain. Tietysti heti kun asia valkenee, pidän sitä ihan itsestään selvänä ja hämmästelen, mitenkä en ole aiemmin tullut ajatelleeksi koko juttua. Hassua. Näyttää siis siltä, että sen lisäksi, että kaupunkiin jää valkeita alueita, epäkohtia, joiden olemassaolosta hämmästyy (”Ei tässä kohden voi olla tilaa kortteleille!”), sinne muodostaa itse tuollaisia kuvitteellisia tiloja, joille ei ole tarkalleen ottaen spatiaalisia puitteita mutta jotka yhtäkaikki tuntuvat ajatuksissa samalla lailla todellisilta kuin nuokin talon kaksi nähtyä puolta. Paikkoja, jonne kuvittelee voivansa mennä, jos vain löytää porttikongin ja avaimen porttiin.

Sunnuntai: Parin tunnin yöunien jälkeen herään aamuun. Voi että, haluaisin osata nukkua pidempään, mutta kello ON puoli kahdeksan, sitä ei käy kiistäminen. Koneisto raksuttaa, olo on raskas. Onneksi tekemistä on luvassa. Virkkaan isoäidin neliöitä ja kun kyllästyn, revin miesparan sängystä yhdeltätoista ja siitä eteenpäin emme hengähdä ennen iltakymmentä. Pyöräilemme siirtolapuutarhaan ja käännämme maasta kultapiiskua ystävien mökillä ja tukahdutamme japanintatarta mustien muovisäkkien alle. Piha näyttää joltakin performanssitaiteen punkhenkiseltä helmeltä ollessaan verhottu mustaan muoviin kukkivien omenapuiden alla. Mikähän mörkö täällä on ennen ollut, kun on istuttanut tuollaisia legioonalaiskasveja, jotka marssivat kaiken muun yli? Kolmen aikaan tajuamme, että meille on tulossa kiire. Möksän ullakolta on löytynyt oksapahvirullia, ja haluan ne palstalle. Pyöräilemme raskaassa rullakuormituksessa Vanhankaupunginlahden ympäri, kielot ja tuomet tuoksuvat ja linnut huikkailevat puista. Pyörä kuulostaa erilaiselta raskaassa lastissa, se humisee hiljaa. Vähän kuin hyräilisi... Palstalla levitämme oksapahvia poluille katteeksi. Ja sitten suhaamme kotiin kovaa kyytiä, koska on ehdittävä jalkapallopeliin jonnekin lähiöön. Emme meinaa löytää kenttää, kävelemme monen tyhjän kentän ohi ja alamme käydä epätoivoisiksi. Onneksi viimein tärppää. Peli on pelottavaa, jännittävää ja hikistä. Sen tiimellyksessä päästän ihan erilaisia ääniä kuin koskaan muulloin, teräviä sähähdyksiä ja ähkäisyjä. (Kuuntelen nyt tarkasti, koska minua on pyydetty yhteen kiinnostavaan äänimaisemaprojektiin ja haluan miettiä ääniä sitä varten tai ainakin sen inspiroimana...) Muut varoittavat, että seuraavana päivänä kyljet ovat kipeinä. Se tuntuisi hassulta, ellei olisi nähnyt jalkapalloa. Juostessa ja läähättäessä ja ihmetellessä ja sählätessä ei oikein ehdi ajatella omaa asentoaan, mutta muista näkee kyllä, miten he taipuvat ja singahtelevat kuin vieterit ja miten heidän keskivartalonsa lieruaa käännähdyksissä, hypähdyksissä ja potkuissa. Sitten peli on ohi, äkkiä ja silti hitaasti, koska olen jo niin väsynyt kaikesta, muutosta ja maankäännöstä ja liian vähästä unesta. Voi maata ruohossa ja tehdä yin-joogaa vähän, sidekudosvenytyksiä, ei ole kylmä... ihanaa. Mies makaa siinä vieressä ja venyy myös. Juna-asemalta kävelemme kotiin, koska "eihän sinne ole pitkä matka." Kun olemme syöneet, kello on äkisti puoli yksitoista.

Väsyttää, kuu on valkea puolikas. Kuukautiset ovat alkaneet, ne ovat siirtyneet johonkin kummalliseen piittaamattomaan rytmiin. Levottomuus katoaa, kaikki on hyvin, elämä ja kaupunki kohdallaan, kaikki hirveän rakastettavaa ja kevyttä ja leikkisää, ja vaikka välillä tuntuukin pelottavalta, käykö varpaille jotakin, ei käy. Ja nyt saa nukkua... luksusta...

Tuntuu hassulta kirjoittaa kun ei ole kuin ihanuushuokailuja asiana. :D

Museo ja kysymykset

Sataa tai ainakin satelehtii. Tuijotan aamua ja päätän, ettemme sittenkään lähde sieneen, ettemme jäädy. Vettyneitä sieniä ei ole kivaa käsitellä. Metsästä luopuminen tuntuu silti kovalta palalta, joten päätämme Vompsun herättyä pitää kiinni esteettisestä hingustamme. Jos metsä tuntuukin nyt liian märänkylmältä, ehkä voimme loiventaa perjantaita museossa?

Yleensä näyttelyt eivät aiheuta minussa mitään pitäisi-reaktioita. Silloin joskus, kun niin kävi, nuo reaktiot johtuivat enemmän sosiaalisesta paineesta kuin kiinnostuksestani, ja näyttelyt ovat saaneet jäädä samalla kun olen irtautunut yhä kauemmaksi yrityksestä elää hyvätyypisti. Tällä ei kai oikeastaan ole mitään tekemistä estetiikan väheksymisen tai taiteen puhuttelemattomuuden kanssa. Pidän tiukasti kiinni niistä asioista, jotka saavat minut tilanteeseen täysillä, ja taide on yksi niistä. Museoissa vain taide tuntuu jotenkin kestosäilötyltä, ja minusta on mieluisampaa katsella työväenopistojen dreijaavia mummoja tai metsäpolun varrelta löytyviä kummallisia elämänmuotoja kuin tyhjyyden keskellä levitoivia taideobjekteja.

Vaikka toki myönnän auliisti, että jotkut museoissa kokemani asiat ovat askarruttavia. En vain jotenkin osaa ajatella museota jonakin niin erityisenä, että minun pitäisi käydä katsomassa tärkeät näyttelyt aasta ööhön.

Teenäyttely Emmassa sen sijaan herätti heti kiinnostuksen. Koska Vomps on opiskellut kiinaa ja hänkin kiinnostunut teekulttuurista, hän suostuu lähtemään kanssani museoon. Vasta perillä selviää, että Weegee-talossa on paljon muutakin kuin teenäyttely: siellä on Helinä Rautavaaran museo, jonka tiesin olevan Espoossa, mutta jota en osannut yhdistää kuinkaan Emmaan, ja sen lisäksi Espoon kaupunginmuseon näyttely keskiaikaisesta kylästä. (Muutakin on, mutta se ei onnistu vokottelemaan meitä sisään.)

Vietämme museossa melkein sen koko aukioloajan. Se tuntuu rasittavalta, sillä jokin minussa ei tahdo asettua museojärjestykseen ja pulppuaa kysymyksiä. En ymmärrä, miksi museossa käytetään paljon rahaa näyttelyn visuaaliseen neutraaliuteen. Tiedäthän - sellaiset suuret pahviseinämät, joihin on printattu harvaa tekstiä ja muutama tyylikäs kiinalainen kirjoitusmerkki. Ja sitten toisaalta, maalausrullissa, joiden olennainen osa on runo, runot on jätetty kokonaan kääntämättä. Ei edes raakakäännöstä! Ja sillä määrin kun meillä on työttömiä tai tutkintoaan vastaamatta työllistyneitä humanisteja, jotka mieluusti kääntäisivät vaatimattomin palkkioin (tai apurahalla) nuo runot, ja runoilijoita, jotka varmasti yhtä mieluusti hioisivat kääntäjän kanssa raakakäännöstä eteenpäin... jotenkin se tuntuisi vain oleellisemmalta kuin komeat puitteet. Voiko se olla niin paljon kalliimpaa? Eikö runoista ja maalauksista voisi sitten toimittaa vaikka kirjaa? Vai onko sekin kaikki tappiollista toimintaa? Tai eikö maalauksia voisi olla esillä vaikka viidesosa määrästä, mutta niin, että niihin olennaisesti kuuluvat runot olisi edes raakakäännetty? Tuntuu vain niin hullulta laittaa esille taideobjekteja, joiden yksi ulottuvuus jää tasolle: jaa jahas, sitten tässä on tämä runo, joka jopa näyttelykirjasen mukaan on olennainen osa maalausta, tässä mainitaan suoraan, että useimmat maalarit ovat myös runoilijoita (mutta entä toisinpäin?) ja runo osa kuvallista ilmaisua tässä kulttuurissa...

Jotenkin se pännii minua, vaikka olenkin joskus ostanut Le Corbusierin kirjan italiaksi antikvariaatista ihan hauskojen fonttien ja piirrosten takia. Kirja vaikutti sen verran tyylikkäältä, ettei tuntunut kovin vakavalta, etten ymmärtänyt asiaa kummoisestikaan. (Ehkä se oli hyväkin, koska muistan järkytykseni nähtyäni ensi kertaa kuvan Le Corbusierin suunnittelemasta rakennuksesta. Se oli kirjaa luvattoman paljon rumempi.)

Museoformaatti ei tunnu oikein toimivan kohdallani. Muoto ei ole kovin vieras mutta en tunnu edelleenkään sopeutuvan siihen. Kaikki se hiljaisuus, irrottaminen ja pelkistäminen tuntuu vieraalta, samoin haamunnäköisenä teokselta toiselle harhailevat kävijät, joiden rintapieliin on liimattu pyöreä tarra.

Museo tarjoaa myös kursseja, mutta kumma surullisuus ja myötätunto läikähtää mielessäni, kun luen teeseremonia- ja tussipiirustuskurssista yritysryhmille. Jep, yrityshän se haluaa palkollistensa hidastavan tahtiaan ja rauhoittuvan hetkeen ja olemiseen. Ehkä siitä haetaan jonkinlaista vastaiskua univaikeuksille, sairaslomille ja burnoutille? Olisiko siihen tehokkaampiakin keinoja, kuten työviikon lyhentäminen? Vaikka totta vie olenkin sitä mieltä, että teeseremonia ja tussipiirustus saattavat antaa enemmän ajattelemisen aihetta ja rauhaa kuin esimerkiksi carting-autoilusessio. (Se voi johtua kyllä esimerkiksi vain siitä, että olen itse aika hidas havaitsemaan asioita, ja siksi jo polkupyörä tuntuu minusta jo huimaavan nopealta kulkuneuvolta ja minua vaivaa pyöräillessä suunnattomasti se, miten paljon mielenkiintoisia asioita ohitan niitä mitenkään rekisteröimättä.)

Mitähän museosta saavat ne, jotka eivät itse maalaa tai kirjoita tai tee keramiikkaa? (En tarkoita, että näitä taitoja pitäisi harjoittaa kaiken aikaa, riittää, että harrastaa niitä epämääräisen elämänkaarellisesti kulloisenkin vaiheen sallimalla hartaudella.) Tarkoitan tätä: Itse ainakin huomaan tarkkailevani pyttyjä ja keraamisia tulisijoja inspiroituvalla mielellä - kas, tuollaisen tulisijan voisi tosiaan muovata kivitavarasavesta. Ja: ihan totta, bambut olisi helpointa piirtää juuri noin, miten hyvä ratkaisu, tuo pitää muistaa, jos vielä tarvetta ilmenee joskus kuvittaa bambuin jokin paperi. Jos minulla ei olisi intressiä kehittää jäsentämistäni ja ilmaisuani, tuskin kokisin saavani esineistä ja kuvista mitään. (Mutta ehkä kaikki haluavat kehittää ainakin jäsentämistään?)

Keskiaika ainakin käy havainnollisemmaksi. Ajatuskin Uudenmaan savipeltojen muokkaamisesta puisin lapioin ja auroin tuntuu mielikuvitukselliselta, kun tiedän vääntäneeni Annalan peltoon pari metallista lapiota ja talikkoa väkkäräksi ahnehdittuani vähän liian raisuja kääntöpaloja. Lapioparkaa on vain terästä vahvistettu metallilla, mikä tuskin ihmeemmin maankääntäjää lohduttaa. Sen sijaan ase- ja haarniskateknologia tekee vaikutuksen kehittyneisyydellään. Kuulostaa aika tutulta: rahaa ja kehityspanoksia tungetaan mieluummin tappamisen kuin ruokkimisen tekniikoihin. Ja taas kysymys: miksi.

Vaikka en edes koeta vastata kysymyksiin, ne uuvuttavat minut hitaasti. Koetan ajatella, että on ihan okei, jos mieleeni putkahtelee kaikkia tuollaisia hämmästyksen ja joskus tyytymättömyydenkin merkkejä. (Jossain vaiheessa pidin sitä jopa yksipuolisen hyvänä asiana, siitäkin on syytä muistuttaa itseään.) Mutta ei ole niin helppoa hyväksyä iloisin ja tyytyväisin mielin ajatuksiaan tai tässä tapauksessa kysymysten altista kuplintaa. Enhän minä nyt tullut museoon käymään vaan asettumaan ja tyyntymään, mukautumaan toisenlaiseen järjestykseen.

Kun lähdemme kotiin bussilla, koen lievää, laimeaa helpotusta. Kodin ristiriitoihin olen sentään jo niin tottunut, että olen käynyt niille sokeaksi. Hämmästelemme bussin ikkunasta valoryppäitä sellaisissa paikoissa, joissa vielä viimeksi tästä liikuttaessa ei ollut taloja lainkaan, enkä voi olla ajattelematta, millainen maalauskäärö nykyisestä kaupunkilaisesta luontosuhteesta syntyisi: kuten kiinalaisissa maalauksissa, tässäkin ihminen olisi pieni, mutta hänen pienuuttaan eivät toisi esiin polveilevat polut, männyt ja vuorenhuiput ja sateeseen huputtautuneet bambutiheiköt vaan autojonot, monitasoliittymät, metroaseman rullaportaat, kirkasvärisillä jaloilla seisovat ja öiksi autioituvat toimistorakennukset, kauppakeskusten yleistilat jotka eivät ole sisää eivätkä ulkoa, seinien ja koodillisten lukkoporttien piiloihin jäävät korttelipihat, magneettilätkäavainovet, työsopimuspaperit, wifin tarjoavat kahvilat ja kapakat, tietyömaiden pelottavat esihistorialliset konehirviöt kypäräpäisine kesyttäjineen, pudonneiden lehtien liukastamat jalkakäytävät...