Koirasuru

Joulumyyjäisissä mielikuvat saalistavat minut. Alakerrassa juttelen ihmisen kanssa, joka aikoinaan suostutteli minut ottamaan koiran, joka nykyään asuu eksän kommuunissa. (En tiedä, asuuko se onnellisesti, koska eksä ei ole vastannut kysymyksiini enkä vain jaksa toistaa niitä; on asioita, joissa en jaksa pysyä toiveikkaana ja tarmokkaana vaan tunnen itseni suunnattoman itkuiseksi ja hankalaksi.) Kerron, että talotarjoustamme ei hyväksytty ja että ensi kevään kai ainakin vielä asumme kaupungissa. "Sitten kun te muutatte maalle, mä hommaan sulle uuden ongelmakoiran", virnistää nainen. "Joo, ja voisin ottaa sen entisenkin", nauran takaisin.

Vasta yläkertaan kiivetessä muistan toisen keskustelunpätkän, jossa päästän pelkoni paremmin pintaan ja sanon ystävälle, että vaikka tietysti mieluiten asuisinkin koiran kanssa, en osaa kuvitella vaativani sitä eksältä itselleni. Voisin pyytää, mutten vaatia. Hänhän on pitänyt koiraa koko tämän ajan, kun olen asunut paikoissa, joihin se ei osaa sopeutua. (Ja en osaa ajatella sitäkin, että ehkä se jokin levottomuutta herättävä onkin vain minussa ja se saa koiran hankalaksi. Entä jos sen kaikki levottomuus jotenkin siirtyikin minusta? Ei se tunnu järkevältä, mutta yhtäkaikki en osaa olla epäilemättä.) Eksä on taatusti oppinut rakastamaan koiraa yhä enemmän ja enemmän ja tulisi onnettomaksi, jos silkkaa kohteliaisuuttaan antaisi sen pois. En haluaisi hänen tuntevan tällaisia tunteita, minä sentään olen niihin tottunut. Ja minähän se suhteesta lähdin, paloin siihen loppuun ja pelkäsin kuolevani siihen paikkaan, siihen kyvyttömyyteen syödä ja nukkua ja olla itkemättä. (Mistä niin voimakkaat reaktiot tulevat? Mitä ne ovat? Mistä niissä on kyse?)

Minua itkettää hieman jo siinä portaissa, mutta lopullisesti suru kuristuu rintakehän ympärille, kun yläkerrassa myydään koirankarvapipoja ja -lapasia. Koiran karvaa on puolet, puolet lammasta. Koiran putkimainen villa on lämpimämpää kuin lampaan villa, lukee lapussa. Muistan, miltä tuntuu antaa sormien tapailla koiran ihoa karvan läpi, silittää kaarevia nuolaisuja. Koiran karvassa on jotakin poromaista. Ainoastaan tungos ja ne kaikki levottomuutta herättävät ihmiskehot estävät itkemästä, putoamasta. Hymyilen mitenkuten ja jatkan puhumista, ja laskeutuessani alakertaan mietin jälleen kerran, lakkaanko joskus suremasta sitä, miten asiat menivät. Ei niinkään sitä, että lähdin suhteesta, minusta tuntuu, että siitä on jo ikuisuus ja tuntuu kummalliselta, että suostuin siinä määrin tallomaan omia rajojani ja etten tajunnut satuttavani toista siinä rytäkässä myös, ei lähtemällä vaan sillä tavalla itseni niin onnettomaksi päästämällä, en kai tiennyt rajojani olevankaan. Mutta en tiedä, lakkaanko suremasta sitä, että sillä tavalla vain katosin koirien elämästä ja kissojen elämästä. Toisaalta tiedän, etten olisi osannut järjestää asiaa mitenkään muuten, mutta toisaalta - se on aika anteeksiantamatonta. En osaa kuvitella, että minulla olisi oikeus olla niin heikko ja rikkoutuva, enkä osaa kuvitella edes, että minulla olisi oikeus olla surullinen. (Näen kuitenkin koiran välillä ja se vaikuttaa elämäänsä tyytyväiseltä.)

Mutta yhtäkaikki koirasuru istuu rintalastalla ja tekee hengittämisestä vaikeaa. Hetkittäin voin melkein ymmärtää äitiä, joka ei enää koiransa lopettamisen (koiran syötyä naapurin mustasta pörssistä ostaman voin, on siinäkin syy...) jälkeen ole osannut kuvitella ottavansa koiraa, ei kymmeniin vuosiin, ei tänne saakka.

Kummallista, miten suru palaa aina siinä vaiheessa, kun elämä tuntuu varmistuvan, vakaantuvan ja järjestyvän, kun työ kelluttaa päätä älyllisellä ilolla ja kun on vaikeaa muistaa, miten heikko on joskus ollut, miten heikko ja rikki, oikeutetusti tai ei.