Runoilijan talo ja runoja lukevan talo

Yhdessä runossa, jota luin monet kerrat ensimmäisten yliopisto-opintojeni aikana, Sapfo kirjoittaa, ettei runoilijan talosta sovi kuulua valitusta. En varmaan ollut erityisen kriittinen lukija, sillä ajattelin saman tien, että onpa hyvä näkökulma ja että kannattaa ainakin yrittää. (Tuolloin mielsin itseni enemmän runoilijaksi kuin miksikään muuksi. Tuntui jotenkin kutkuttavalta, miten toiset saattoivat täysin virheellisesti uskoa, että olin filosofian opiskelija tai ympäristöaktivisti. Vasta myöhemmin tulin ajatelleeksi, ettei kenties keskeistä olekaan runojen tekeminen vaan aivan jokin muu. Mutta siitä lisää myöhemmin.)

Olen tänä joulunodotusaikana askarrellut tuttujen iloksi tai omaksi ilokseni - kuka tietää - facebookiin pientä joulukalenteria runoista. Koska olen laiska, olen valikoinut runot kirjoista, jotka löytyvät jo valmiiksi hyllystäni. Kyse on siis jonkinlaisesta suosikkikokoelmasta, jota on kuratoitu rankalla kädellä (ja valittamatta) muutoissa ja elämänmuutoksissa. Koska antaminen tuntuu tässä maailmassa tärkeimmältä, mitä voi tehdä, suhtaudun aivan liian vakavasti pieneen kalenterinpahaseeni, jota kovin moni tuskin edes näkee päivitysvirrassaan. (Toisaalta, minun on aina ollutkin hankalaa mieltää vaikuttavani massoihin tai edes hahmottaa ihmisjoukkoja - jos joku näkee ja ajatus kolahtaa, se riittää. Ihan samalla tavalla kuin massoihinvaikutuskeinot harvemmin puhuttelevat itseäni. Tajusin tämän jotenkin hyvin konkreettisesti muutama viikonloppu sitten.) Vakavasti suhtautuminen tarkoittaa tässä sitä, että haluan valikoida runonpätkät kalenteriin keskittyneesti - jos en ehkä taidolla, niin ainakin hartaudella ja kaikella ajalla tässä maailmassa. Tämä puolestaan on saanut minut lukemaan läpi aika monta runokirjaa, joita olen hellinyt muutosta toiseen ajatellen, että ei, tuon on ainakin oltava hyllyssäni läsnä. (Kirjastoni, perspektiivin kohdalleen asettaakseni, on pienentynyt siinä kahdes- tai kolmaskymmenesosaan siitä, mitä se joskus oli.)

On ollut pysäyttävää lukea näitä vaalittuja runokirjoja, joiden parissa olen jossain vaiheessa kuluttanut leijonanosia päivistäni ja kokenut niiden puhuvan maailmasta, jonka tunnen ja jota ymmärrän paremmin kuin proosan tai tietokirjojen maailmaa. Lehteilen sivuja, liu'un tekstin kourussa ja tajuan kerta toisensa jälkeen, miten monet runon minät valittavat eli tuottavat juuri sitä ääntä, jota Sapfo väitti runoilijan talosta kuulumattomaksi. He eivät kelpaa, riitä, osaa, pysty, ylety, ja usein he eivät edes halua osata tai oppia. (Tämän vaikutelman saan nyt.) Kauhea kuulumattomuuden kaiherrus yhdistyy tyrmistyneeseen varmuuteen siitä, ettei ihminen voi lopultakaan sovittua maailmaan ympärillään, ja tästä varmuudesta kohoaa päätös kirjata kaikki ylös/alas, märistä tuntikausia, nähdä maailma kylmänä, vieraana ja harmaana. Kun valikoin hyviä kohtia valokuvattavaksi ja joulukalenteroitavaksi, eikö vain kuvaamisvaiheessa sormi pysähdy epäröiden laukaisimella: tämähän valittaa aivan samaa kuin äskeinen, vain hieman eri sanoin. Mutta niin samanlaisin äänenpainoin, että nyhdän muutaman kirjan pinosta pois ja päätän diskata ne joulukalenterista.

Minä kun ajattelin jotenkin jakaa iloa tai ymmärrystä tai edes tyrmistystä tai hämmennystä, en yksitoikkoista kitinää.

En nyt sano että Sapfon pitäisi saada olla tässä oikeassa tässä runoilijan talo -asiassa. Mutta hämmennyn, kun niin moni pelastusrengaskirjani on kannesta kanteen kitinää, kipristelyä, äänekästä pahoinvointia ja sen kaltaisia itsen esittämisen tapoja, että arvelen, että mikäli nämä runoilijat olisivat märisseet samassa mittakaavassa naamakkain (eikä saa unohtaa, että otoksessani kyse on runojen puhujista, ei runoilijoista), aika moni läheinen olisi alkanut haparoida varoen tietään vähän etäämmälle jatkuvan märinän lähteestä. En koeta nyt sanoa, etteikö minulla olisi myötätuntoa runon puhujia kohtaan - muistan kyllä oikein hyvin, miltä tuntuu märistä ja olen onnistunut siinä monet kerrat vaikka olen aina tainnut enemmän ihannoida toisenlaista mielenmaisemaa; en toivoisi sitä mielialaa kellekään. (Yhtenä hyveenäni olen koettanut harjoittaa sitä, etten märise ihan niin pitkällisesti kuin kernaasti voisin ilman pidäkkeitä - ja juuri tässä Sapfon kirjahdus on ollut tukenani.) Voi kyllä, on äärimmäisen kamalaa, että tuntee itsensä jatkuvasti irralliseksi ja ulkopuoliseksi, riittämättömäksi, liian väsyneeksi ja voimattomaksi tekemään sille mitään. Mutta erityisen kamalaa se on siksi, että jos sitä mielialaa alkaa monistaa ja toitottaa, toiset, vähätkin, helposti kaikkoavat, ja niin jää entistäkin enemmän yksin. Ja ei, en haluaisi maailman olevan tällainen, jossa masennusta kavahdetaan. Haluaisin kernaasti, että jokainen jaksaisi masentuneen märinää tuntikausia pysyen itse hyvällä tuulella, ymmärtäen, että tuo olet sinä, tämä olen minä, tuo ei tartu, mutta tämä voi tarttua, etenkin jos tätä tässä tarjoaa kyllin moni ihminen kyllin eri konteksteissa. Että toksista (kuinka tuota termiä inhoankaan) ei ole lannistunut uikutus ja pakonomainen takertuminen siihen, joka jaksaa edes jotenkin kuunnella, vaan sen nostama ärtymys ja pelko: pakoon, nopeasti. Että toksista on olettaa, ettei toinen ikinä muutu, ettei hän pysty hätkähtämään hereille valituksestaan.

Huomaan emootioiden säätelyn kirjallisuuden lukemisen muuttaneen tapaani suhtautua runoihin. Saan pitää varani, etten ala lukea niitä potilaskertomuksina kaiken sen vastaisesti, mitä kirjallisuustieteessä teroitettiin lukemisen tavasta.

Lukiessani runoja nyt huomaan kyseleväni paitsi, mitä säätelykeinoja näillä ihmisillä oli ulkopuolisuuden ja riittämättömyyden tuntuihinsa, myös sitä, kuka olin ennen. Kuka olin silloin kun koin toisten märehdinnän pelastusrenkaana? Kun koin sen todempana maailman kuvauksena kuin kirjat, joissa asiat etenevät ja henkilöhahmot pyöristyvät sivu sivulta? Muistan äkkiä sen tunnun, jossa maailma ympärillä jyskyttää ja toiset ihmiset etenevät, aikuistuvat kuin jonkin salaisen riitin mukaan, astuvat maailmoihin joista itsellä on hataran kiiltokuvamainen käsitys. Sen tunnun, että oman puvun helma on pitkä laahus, joka on lastattu täyteen kiviä eikä eteneminen samalla tavalla suju. Ehkä tuota vaihetta kutsutaan nuoruudeksi? Myöhäismurrosiäksi? Taisin päästä siitä vasta täytettyäni kolmekymmentä.

Vuosi sen jälkeen kun olin kirjoittanut runon helmaan lastatuista kivistä sain tarpeekseni kivilaahuksesta ja kirjoitin runonkin uudestaan ennen kuin aloin näyttää sitä toisille. (Silloin ajattelin vielä julkaista runot kirjana. Ajatella, litteroin ne kaikki koneellekin.) En enää muista, ratkottiinko helma irti vai mitä tapahtui, mutta yhtäkaikkisesti, kyllästyin siihen rahjustamiseen. Kyllästyin siihen niin kovasti, että aloin tehdä asioille jotain. Elämälleni. Tuntui hyvältä kirjoittaa runo uudestaan, uudenlaisella lopulla. Se jotenkin antoi pontta uskomukselle, että voin nauraa koko oman elämän toisten elämiin vertaamiselle. (Siitä, luulen, tuli se pysähtyneisyyden tuntu. Vaan en tietenkään verrannut toisten elämiin vaan kertomuksiin niistä. Tapasin heitä harvoin: sillä välin oli varmasti kerennyt tapahtua minullekin, mutta olin jo kadottanut omat jälkeni ja sokeutunut tapahtuneille mikro-oivalluksille.)

Nyt, kun tuosta kaikesta on kauan, olen hämmentynyt tavattuani niin paljon valitusta runoilijoiden taloista tai ainakin teksteistä. Mutta jäljelle jää silti ohut tuntuma, että jotakin olennaista Sapfo kiteyttää - ehkä vain minulle, joka nielaisin syötin vieläkin kauemmin sitten, mutta silti. Jään miettimään sitä, mitä olen itse kirjoittanut ja kutsunut runoiksi. (Ja blogiksi, silloinkin osan ajasta olin identiteetiltäni eniten runoilija ennen kuin loin sen suojanahan.) Jään miettimään sitä, mitä kääntämässäni psykoterapiakirjassa kirjoitettiin syvien ydinuskomusten muutoksen välttämättömistä ehdoista. Sitä samaa, mitä kognitiivisessa terapiassa ja feldenkraisissa käytetään ihmisten tuomiseksi oivalluksen ääreen (ja jota käytän nyt ohjatessani itse joogaa) - että tarkkaile vain. Tarkkaile täysin sitoutuen sitä, mitä tapahtuu. Älä koeta muuttaa mitään, älä tuomitse, arvota. Katsele, kuuntele ja tunne vain ja pane merkille. Mikäli se on mahdollista. (On se. Hitaasti. Hetkittäin.) Hyväksy se, mitä tapahtuu, ohikiitävänä tapahtumainkulkuna, tilanteena, tilana, olona.

Eikö tämä ole juuri se, mitä runokin tekee? Tai valokuva? Vaikka kaikessa on näkökulma, runossa ja valokuvassa sitä voi edes koettaa pelkistää, kurottua sen läpi, antaa huomion avautua. (Niin: näkökulma, ei silmäside.)

Kun on tarkkaillut tarpeeksi, asiat usein muuttuvat runnomatta tai tavoitteita erikseen asettamatta ja palastelematta. Tämä on se wu-wein tie, josta aina välillä höpisin edellisessä koulutuksessani ja josta epäilen, ettei kovinkaan moni tajunnut lainkaan, mitä tarkoitan.

Ei ole ehkä sattumaa, että löysin sen (feldenkraisin kautta) joitain vuosia ennen kuin ratkoin kivilaahukseni.

Tai ehkä olin löytänyt sen jo sitä ennen - en sillä tavalla ohjeistettuna ja kohdistettuna, mutta rivien välistä, runoista, joita luin ja joissa oli jotain. Jotain äärelle pysähtymistä, pelottomasti sanallistamista, olkoonkin, että se kuulostaa kovin monen sanomana kovin samalta ja yksitoikkoiselta märinältä. Ja jotenkin - nyt tuntuu tältä - kovin mahtipontisen pauhaavalta märinältä. Aivan kuin toiset eivät kärsisi ja tietäisi. Aivan kuin joku muu kuin pieni lapsi ei tietäisi, mitä on elää kuolevaisena ja ennen kaikkea kuolemasta, sairauksista ja epäonnistumisista tietoisena. Aivan kuin he eivät silti toisinaan kokisi ihmeellistä, kuplivaa keveyttä, onnea, auringonkiloa, esineitä, kaikkeutta, tajuaisi elävänsä. Aivan kuin tästä kaikesta voitaisiin sanoa vielä jotakin uutta.

Ehkä osa meistä on niin hitaita käsittämään tämän, että tarvitsee henkilökohtaisen välivaiheen tätä työstääkseen. (Ha, mitä tämä tämmöinen kirjoittaminenkin on?)

Eikä siinä ole mitään väärää.

Olen tyytyväinen ja ilahtunut kalenteriprojektistani. 

Uteliaisuuden puuttumisesta

Joskus törmään kantoihin, jotka hätkähdyttävät (ja uteloittavat) itseäni. Usein niissä on kyse toisten ihmisten omista poikkeavien käytäntöjen arvostelmista. Se, mikä näissä kannoissa hätkähdyttää, on kenties tiivistettävissä sanoihin uteliaisuuden puute.

Joku on huomattanut (usein aika asiallisen kuuloisesti) jotain kantansa ilmaisijan toiminnasta tai toiminut jotenkin eri lailla kuin kantansa ilmaisija itse toimisi. Kantansa ilmaisija närkästyy: Toinen on erilainen, hyi! Toisesta kellään ei saisi olla hauskaa maailmassa! Kaikkia tyyppejä sitä pitääkin sietää!

Närkästynyt toki saa olla.

(Vaikka onkin aina hauskaa leikitellä omalla loukkantumisella ja hämmennyksellään ja kysyä, häpeänkö nyt jotain niin kipeästi, että haluan piilottaa sen itseltänikin - miksi nimittäin närkästyisin muuten niin polttavasti jonkun toisen tekemisistä, jotka eivät taatusti mitenkään kuulu omaan vastuualueeseeni ja joihin voin usein vaikuttaa aika minimaalisesti (etenkään takanapäin länkyttämällä)? Eräässä kiinnostavassa artikkelissa, jonka vastikään luin, oli tutkittu häpeä-sanan esiintymistä viiden valtakielen kirjalllisuudessa viimeisen kahdensadan vuoden ajalta. Häpeä-sanan käyttö on systemaattisesti vähentynyt ja muiden epämukavuuden ilmausten määrä kasvanut. Emme häpeä, mutta olemme kasvavissa määrin ahdistuneita, stressaantuneita, närkästyneitä jne. - ja näiden tuntojen määrä kasvaa siinä missä häpeän vähenee. Ehkä takana on muutos tuntemisen tavassa, mutta saattaa kyseessä olla muutos puheenparressakin. Liekö häpeä hävettävämpää kuin ennen? Vaikeaa arvioida. Vai ovatko ympäristömme tai kausaaliattribuutiomme todella muuttuneet siinä mittakaavassa, ettemme enää sitoudu sellaisiin ajatuksiin kuin ajatuksiin kyvyistä ja luonteista? Itse ainakin törmään näihin jatkuvasti arkikielessä, vaikken itse kannatakaan niitä juuri minkään selittäjinä. (Ehkäpä siksi huomaankin törmäykseni.) Moni tutkija joka tapauksessa pitää syyn ja jopa tunteen ulkoistamista ikävästi polttelevan häpeän säätelykeinona: ei minua hävettänyt, mutta tilanne oli vaivaannuttava / ei se ollut minun syyni vaan noiden ja voi pojat, että niiden käyttäytyminen vituttaa.)

Mutta tuohon närkästykseen liittyy usein kummallinen piirre. Sitä toista osapuolta ei yhtään koeteta ymmärtää. Ei olla kiinnostuttu, miksi se toimii tai ajattelee eri lailla. Ja miten se tuon erilaista toimintaa ehkä taustoittavan päätelmänsä perustelee.

Sosiaalisessa mediassa tällainen närkästyksen purkaus näyttää joissain kaveripiireissä lisäksi synnyttävän komppausaallon, jossa kukaan konfrontoi tai kysy alkuperäiseltä närkästyjältä, että eikö sua yhtään kiinnosta, miksi se toinen reagoi tai käyttäytyy tuolla tavalla. Että voihan sillä olla joku syy tehdä niin. Ja voisi olla aika kiinnostavaa tietää, mikä se syy on ja miksi se pitää sitä hyvänä syynä tehdä noin.

On tietysti mahdollista, että aika moni tahdonalaisesti sivulliseksi jättäytyvä lukee saman päivityksen kommentteineen samalla hämmennyksellä ja uteliaisuudella, jolla sen itse luen: kas, tämä tyyppi ei halua ymmärtää, miksiköhän, ja nämä toisetkin vain näyttävät haluavan leimata sen vanavedessä, ja miksiköhän niin? Ja sitten seuraa se ikävämpi - omaan vastuualueeseen kuuluva - miksiköhän, josta on myös jaksettava kiinnostua: Niin, miksiköhän en itse nyt ala konfrontoida tätä ja samalla tutkia, onko hypoteesini lainkaan paikkansa pitävä? Olenko vain leimannut nämä ihmiset keskusteluhaluttomiksi tai uteliaisuudenpuutteisiksi? No, en ehkä. Arvelen, että jos argumentoisin oikein taitavasti, he saattaisivat kiinnostuakin keskusteluun ja houkuttua aiheen tonkimiseen. (Tosin minäpystyvyyteni juuri tässä lajissa on horjuvaista sorttia ja ainakaan moinen toiminta ei avita univaikeuksissa tai vähennä jännitystä elämästä.) Mutta näyttää siltä, että avustamattomina heidän uteliaisuutensa ei heidän kohtaamassaan tilanteessa herää, kukaan muu ei vaikuta olevan kiinnostunut heidän uteliaisuuteen avustamiseensa, ja arvelen, ettei aikani riittäisi, jos konfrontoisin tällaisissa tilanteissa aina tyyliin entisiä työkavereita tai ala-asteen luokkatovereita. (Jostain syystä läheiseni harvemmin kirjoittavat tuohon tyyliin, että vittu mikä urpo kun teki x tai sanoi y, vitun ilonpilaaja.)

En yhtään pidä siitä, että olen huomaavinani uteliaisuuden puutteen esiintyvän useimmiten niillä ihmisillä, joilla ei ole korkeakoulutusta. Se tuntuu elitistiseltä ajatukselta. Mutta toisaalta, näin se näyttää menevän. (Tosin lienee järkevää olettaa, ettei korkeakoulu ole synnyttänyt uteliaisuutta vaan uteliaisuus auttanut kestämään korkeakoulua? Tai ainakin nyt kun olen lukenut joidenkin opiskelijoiden kuvausta korkeakoulupoluistaan, ounastelen sen menevän enemmän näin päin. Toivoisin olevani tässä väärässä ja pelkään, etten ole.) Tai sitten en enää onnistu kuulemaan, että on siellä uteliaisuutta ja halua ymmärtää, mutta se vain jostain syystä ilmaistaan ja siitä keskustellaan tavalla, joka ei edistä vaihtoehtoisten selitysmallien löytymistä.

Tänään luin hämmennyksestä oppimisen edistäjänä ja törmäsin kiinnostavaan väitteeseen: tarvitaan jonkin verran pohjatietoja aiheesta, jotta uteliaisuuden virittävä kognitiivinen dissonanssi olisi mahdollinen. Niinpä: jos aiheesta ei ole mitään tietoa eikä kantaa, mikä hyvänsä väite voidaan hyväksyä semmoisenaan, ei tarvitse kiinnostua eikä uteloitua. (Toisaalta, näytäpä ihminen, jolla ei ole käyttöteoriaa tunteista, motivaatiosta, sosiaalisista pelisäännöistä jne.) Tavallaan näin. Mutta ehkä kyse voisi olla muustakin: vaikka olisi jokin käsitys, sitä ei ehkä myöskään haluta epäillä. Miksi? Koska varmuus tuntuu kivemmalta kuin epävarmuus, koska uteliaisuus on vaivalloista, koska on liian monta kertaa havaittu uteliaisuuden kilpistyvän työhypoteesin sijaan turhautumiseen ja siitä tylsyyteen? Koska epävarmuus ja uteliaisuus mielletään ryhmäkurin rikkomiseksi? (En miellä näin mutta joskus konfrontoidessa huomaa tällaisen ajatuksen nousevan joidenkin mieleen tai jopa kielelle ja siitä puheeseen. Lisäksi minut on lapsena sosiaalistettu tällaiseen ajattelutapaan; itselleni korkeakoulu totisesti mahdollisti uteliaisuuden esiin pulpauttamisen sen sijaan että sitä olisi joutunut edelleen häpeilemään.) En tiedä, tätä aihetta on tutkittu yllättävän vähän tai sitten en ole iskenyt kultasuoneen. (Oletan jälkimmäisen vaihtoehdon pitävän paikkansa todennäköisemmin.)

Kai kaikista on tavallaan hauskaa osua oikeaan arvauksessaan. Onhan se hauskaa voittaa lotossakin. Kausaaliattribuutiot vain ovat kovin vaikeita. Sikäli se muistuttaa lottoamista. Joskus käy tuuri. Monesti ei. Todennäköisyys osua selitysarvauksessaan oikeaan tuskin kuitenkaan kasvaa, ellei uteliaisuus viriä ja tilannetta ole oikeasti valmis tutkimaan monilta kanteilta, pompottelemaan vaihtoehtoisia selityksiä ja hyväksymään sekin seikka, että aika harvassa asiassa ensimmäinen arvaus itse asiassa osuu häränsilmään.

Hyvä jos viimeinenkään.

Niin, tuo, minkä julmasti ja kevytkenkäisesti nimeän uteliaisuuden puuttumiseksi, tosiaan hätkähdyttää ja ennen kaikkea uteloittaa itseäni. Mitkähän lienevät villeimmin itsestään ilmoittelevat tarpeet ja toiveet siellä kovalta kuulostavan julkisivun takana? 

Facebook mediana

Aina välillä törmää tyyppeihin, jotka tympeilevät facebookille. Ymmärrän kyllä etäisesti joitakin huolenaiheista, kuten pelon oman identiteetin tahriintumisesta, mutta en sitä, miten niin usein ihmisiltä jää huomaamatta, että juuri ne kohdat, joissa oma pelko tihentyy, tarjoavat usein hyviä avaimia noiden pelkojen käsittelemiseen, täsmentämiseen, purkamiseen. Enkä nyt tarkoita, ettei minusta saisi pelätä (siihen olisin oikeasti huonoin mahdollinen vaatija - minä pelkään joka kerta portaita alas rampatessanikin, että kaadun ja kallo halkeaa) tai että pitäisi aina ja joka paikassa olla valmis vuoroin murisemaan pelolleen, vuoroin silittämään sitä, kunnes se asettuu järkeviin mittasuhteisiin ja muuttuu pelosta joksikin muuksi, kuten vaikka preferenssiksi toimia tietyllä tavalla, koska jokin seikka on todettu itselle vaikeaksi. (Vaikeudet ja epämukavuudet eivät aina liity pelkoihin. Tai siltä ainakin minusta tuntuu. Voi kyllä olla, että olen huiman väärässä. Mutta ehkä palaan tähän joskus, jos muistan eli jos se osoittautuu tärkeäksi ajatukseksi tässä tai jossain muussa vaiheessa.) Mutta jännittävän usein facebook herättää pelot.

Osa tympeilee facebookille sen takia, että sitä pidetään "pinnallisena", "narsistisena" ja "siellä ei voi käydä kunnon keskustelua". En tiedä, miten he ovat tällaisen kuvan saaneet, mutta se ei oikein vastaa sitä empiriaa, jonka itse kohtaan äfbeessä. Noin kuukausi sitten muistan käydyn keskustelua mm. siitä, miksi Tuksu-julkisuudesta tulee helposti paha ja surullinen olo ja nyt viimeksi eilen sitten siitä, miten muistaminen oikeastaan toimiikaan ja onko niin, että parisuhteen voi jakaa kaksi ihmistä vai onko siinä lopulta kaksi eri suhdetta. Ja että jos ei menneisyydestään onnistu palauttamaan mieleen jotain tapahtumaketjua, onko niin, ettei se siellä toimiva tyyppi minä olekaan, ei ainakaan tietyssä itseidentiteetin mielessä. (En nyt ole siirtämässä legaalista vastuuta minnekään vaan ajattelen enemmän minuutta kokemuksena, itseidentiteettiä, minäkuvaa.) Mistä oli pakko polveilla siihen, että entäs sitten ne tilanteet, joissa esimerkiksi jonkun asian hoksaa ja tajuaa sen hiertäneen ja oireilleen vaikka kehollisella tasolla jo pidemmän aikaa, heijastuneen epämääräisenä ärtymyksenä ja niin edelleen? Onhan se vain myönnettävä, että siinä on ollut kokemus pahasti jakautunut, toisaalta tiedostetun yksi sävel ja toisaalta kehollisen kokemuksen, tunteiden, vireystilan jne. aivan toinen kokemus asiasta. Yksi vaihtoehto olisi tietysti yhtenäistää kokemusta sillä tavalla, että määrittelisi kokemuksen vain tiedostetuksi, mutta tuskin se ratkaisu olisi kovinkaan toimiva sitten, kun koettaisi selittää vaikkapa aistihavaintoa, asioiden nousemista tiedostettuun kokemukseen, esitietoista valikointia siitä, mikä päätyy tietoisuuteen. Niin että ei kai auta kuin hyväksyä, että kokemukseni voi välillä olla kahtalainen. Tai vieläkin useampirantuinen. Ja ettei siinä ole mitään epänormaalia eikä traagista: kiinteä, täysin läpinäkyvä ja synkassa kylkeva minuus on vain aika huonolta vaikuttava metafora. Ja mitä kokemuksen eri rantujen eroihin tulee (tai voisi kai sanoa myös "itsen kokemusten eroihin") niin ehkä sekin on hyvä kun ne edes joskus päivittyvät samaan rytmiin. Tuon päivittymisen tunnistan ainakin itse semmoisesta huvittuneesta ja joskus vähän pöllämystyneestä ahaa-elämyksestä, joka seuraa jälkikäteen kokemusten välistä kuilua ja siitä aiheutuneita venytystuskien oireita.

En minä nyt tietysti tiedä, ehkä jostakusta tuo on pinnallista kelailua, mutta itse olen kokenut monet tämäntyyppisistä ajatuksista ja keskusteluista sytyttävinä. Monesti jokin lyhyt kommentti väärinkäsitettynä avaa hedelmällisen keskustelun mahdollisuuden. Eläköön väärinkäsitykset! Toiset lisäilevät pointseja ja uusia näkökulmia asiaan. Kynnys on matala, mikä mahdollistaa välillä todellisia ristivalotuksia johonkin aiheeseen.

Joskus keskusteluissa avautuu hauskasti jokin vanha myytti, kuten ajatus nerojen ja tavallista älykkäämpien ihmisten tuskasta, kun pohdinta etenee siihen, että eikö ongelmanratkaisumielessä älykkäällä ihmisellä tavallaan kuitenkin pitäisi niin halutessaan olla paremmat edellytykset koetun ongelman täsmälliseen muotoilemiseen ja luovaan ratkaisemiseen. (Ja näkymätön jatkokysymys loistaa ainakin tässä kohdin minulle: Mikä tyrehdyttää siis tuon halun ratkaista ongelma? Usko siihen, ettei siitä mitään tulisi? Vai pelko siirtyä epämukavuusalueelle, jossa minä pitäisikin ratkaisun myötä käsittää ihan uudella tavalla? - Se on raskasta, ei siinä pelossa ole mitään huvittavaa, ja kai me kaikki sen kanssa jollakin tavalla nokittelemme vähän väliä. Vai vastenmielisyys, koska ongelman ratkaisussa turvauduttaisiin ulkoakäsin tarkasteltuna sellaisiin arvoihin, jotka kokee jostain syystä ällöttävinä tai epäsopivina tai vain totaalisen itselle vieraina, ja ei halua missään nimessä näyttää toisten silmissä tällaisia asioita kannattavalta. Heh, minun ei tarvitse kuin ajatella aiempaa haluttomuuttani ratkaista pyöräillessä kastuminen ja vilustuminen... kaikki vain sen takia, että ahdisti niin helvetisti, että joku saattaisi pitää sporttisena, jos käyttääkin villakangastakin sijaan goretexiä! Onneksi minuutta voi väljentää varovaisin siirroin. Jos haluaa. Ehkä osa fb-tympeydestä on haluttomuutta sovittaa itseen niitä määreitä, joita kokee fb:n säteilevän ympärilleen?) Ah, ja onko onnellisempaa, ettei tiedosta ongelmaansa vai että tiedostaa sen muttei oikein osaa tarttua sen askel askeleelta ratkaisemisen puuhaan?

Tietysti facebook mediana tekee muutakin kuin keskusteluttaa sisällään (ja ulkopuolellaan). Se, mistä en pidä, on sen ylivoimainen kätevyys kutsujen järjestelemisessä. Eikö kuulostakin kummalta perusteelta? Mutta niin siinä vaan on monesti päässyt käymään, että ne, jotka eivät ole halunneet tulla facebookiin, unohtuvat kutsulistoilta helposti. Sitten kun heihin törmää jossain, muistaa heti, että hemmetti, haluaisin kyllä pitää yhteyksiä yllä tähänkin tyyppiin. Ja niin helposti se silti unohtuu ennen seuraavaa tilaisuutta kutsua tuota ihmistä syömään, bilestämään, pelaamaan jalkapalloa kaverien kesken. Se jaksaa harmittaa. Pitkään elin itsekin sosiaalisessa paitsiossa, koska minulla ei ollut kännykkää. Kuulosti vähän ankealta saada kuulla monia kertoja, että olisi ollut kiva, jos olisin ollut jossain, mutta he eivät olleet tulleet kutsuneeksi, koska minulle ei voinut lähettää sitä samaa tekstaria kuin muille. Se synnytti ainakin itsessäni vastareaktion ja ajattelin, etten halua muuttua tuollaiseksi kätevyysidiootiksi. Meni vuosikausia ennen kuin suostuin hankkimaan kännykän. No, juuri sellaiseksi kätevyysidiootiksi näyn nyt sitten kuitenkin vaivihkaa ja salakavalasti muuttuneen. Höh. Yritän parantaa tapani, jos muistan.

Oma lukunsa ovat ihmissuhteet, joista osa tuskin olisi syventynyt ilman tuota mediaa (tärkeimpänä ainakin minulla suhde siskoon). Itse en ole erityisemmin huomannut sitä vaikutusta, jota moni valittaa: että olisi vähemmän aikaa nähdä ihmisiä oikeasti tai ettei heihin koe tarvetta ottaa yhteyttä, koska fb:n kautta he joka tapauksessa ovat ystävinä "varmoja" tai "turvattuja". Ennen facebookia minulla ainakin oli aika harva ihminen, joita pidin tuolla lailla niin likeisinä ihmisinä, että uskalsin ottaa heihin yhteyttä. Nyt tuntuu jotenkin paljon selvemmältä, että on iso joukko ihmisiä, joiden kanssa vallitsevat valtapuolin tai täysin myönteiset keskinäiset suhteet ja joita voi siten pyytää jonnekin, minne he ehkä voisivat olla kiinnostuneita tulemaan. Tietysti olen edelleen aika laiska ja haluton kutsumaan ihmisiä; en itse asiassa edes toivo sen muuttuvan mihinkään suuntaan. Arvostan yksinoloa kovasti. Väliin tulee kausia, jolloin toivon näkeväni enemmän ihmisiä, nyt se on helppoa järjestää. Mutta useimmiten olen varsin tyytyväinen siihen ihmisten näkemiseen tasoon, joka vallitsee. (Tähän muuten liittyy aika kiinnostava keskustelutyyli: Kun kaverukset kohtaavat, molemmat pahoittelevat, ettei ole viime aikoina oikein jaksanut nähdä toisia tai järjestää mitään. Huomaan itsekin välillä sanovani jotain tuon suuntaista, en kyllä erityisen pahoittelevaan sävyyn vaan useimmiten kai aika toteavasti. Mistä pahoittelussa on perimmiltään kyse? Tyytymättömyydestä siihen, että työ vie niin pitkälti mehut? Vai epämääräisestä tunteesta, että pitäisi nähdä enemmän ihmisiä? Vai mistä? Ikävä sitä itseä, joka ehtii ja jaksaa ja kikattaa kahvilassa?)

Joskus olen vastannut tympeään lausuntoon puolustaen facebookia lyhyesti, ilmaissut noita samoja asioita kuin äskenkin. Aika usein vastaus on kyllä, mutta -muotoinen. Harvoin muttuudet kuitenkaan täysin onnistuu selittämään minulle, miksi tarkalleen haitat koetaan etuja suuremmiksi. On kuin joitain osia arvotuksista, painotuksista ja merkityksistä olisi piilossa. Tässä, kuten usein muutenkin iskee ikävä vihlaisu siitä, että jotta tuota perustelua voisi ymmärtää edes hivenen paremmin, olisi hyvä tuntea tämä ihminen paremmin, ja kun hänen ilmaisujaan ei voi sen tarkemmin penkoa esimerkiksi facebookista... no, arvoitukseksihan se jää. Ei erityisen ärsyttävää, mutta kylläkin arvoituksellista.

Joskus on joku todennut niinkin, että kovin helposti sinne keveästi syydetty ymmärretään väärin. (Mutta hei, mitä ymmärretään oikein? Mitä edes tarkoittaa oikein ymmärtäminen? Onko tietyn tekstin merkityssisältö oikeasti tekijän päätettävissä? Eikös tämmöisestä ajatuksesta ole luovuttu jo ajat sitten esimerkiksi kirjallisuudentutkimuksessa ja arkkitehtuurin tutkimuksessa?) Että se tulkitaan ilkeästi. Ihan ymmärrettävä pelko kyllä, kun ajattelee, miten ihmiset toisinaan puhuvat sellaisista, joita eivät tunne mutta joiden edesottamuksia he pystyvät jonkin median kautta tutkimaan. Totta kai materiaalilla voidaan ruokkia niin kiintymyksen kasvua kuin vihailun ylläpitämistäkin. Jotenkin vain ainakin itse suutahdan tässä kohdin, koska jos alkaa liikaa sensuroida sanomisiaan ja tekemisiään sen takia, ettei tule väärintulkituksi ja ettei noita tulkintoja sitten joskus myöhemmin käytetä omien mahdollisuuksien torpedointiin ja maineen mustaamiseen... aargh! En halua sellaista yhteiskuntaa ja yhteisöä, jossa ei tarvita edes isoaveljeä valvomaan, koska kaikki ovat hiivatti soikoon omia isojaveljiään! Otan myös oikeuden muuttaa mieltäni - mitä tapahtuu aika usein. Jos kannatan jotain ihan pönttöä ideaa, on ihan hyvä, että saan tietää, mitä ongelmia tuohon kantaan liittyy. (Voi olla, etten pysty heti nielaisemaan kaikkea kerralla, mutta ajan kanssa kritiikistä saa vähitellen imeksittyä ydinmehuja ja silloin syttyy motivaatio muuttaa kantaa tuon asian suhteen.) Ei minun tarvitse olla valmis.

Jotenkin koen facebookin antavan hyvät eväät tähän keskeneräisyyteen. Groteskiuteen, mieleenjuolahduksiin, huumoriin. Ja koen sen myönteiseksi piirteeksi. Jännä juttu. Totisesti elämme jännittäviä aikoja muunkin kuin lajikadon, ilmastonmuutoksen, maahanmuuttokeskustelun sekä sukupuolisen ja seksuaalisen tasa-arvon määrittelemisen suhteen.