Yksinäisyydestä

Katsoimme eilen kauhuelokuvan, jossa päähenkilö ei aluksi halunnut kertoa itselleen tapahtuvista kauheuksista, koska pelkäsi hylätyksi tulemista, tai että toiset eivät ymmärtäisi häntä. Jos oikein tulkitsin, hän jotenkin sekoitti ne toisiinsa. Itselleni on taas jotenkin ilmiselvää, että kyse on eri asioista. Ja se toinen näistä taitaa muodostaa suurimman surun elämässäni. 

Kuinka monta kertaa saakaan kokea, että koettaa ymmärtää, kuunnella, asemoitua toisen asemaan, mutta jotain, jokin ratkaiseva palanen, vain jää puuttumaan. Tavallaan, pintatasolla, voisi sanoa ymmärtävänsä, mutta syvätasolla ei. Ja vastaaavasti, kun koettaa kertoa jotain elämästään jollekulle toiselle, ei ikinä pysty kakaisemaan ulos kaikkea esitietoista, joka kuitenkin vaikuttaa niin dramaattisesti jo ihan siihen, minkä edes voi havaita ja mitä taas ei. 

Itselleni on tyypillistä, että liikkuessani ihmisjoukossa tunnen itseni huikaisevan yksinäiseksi. Toivon kaikille hyvää muta en ymmärrä heitä hippusen vertaa. Perustarpeiden osalta, kyllä, toki, mutta sen ylittävän suhteen en. Kahdessa yliopistotutkinnossani olen yrittänyt saavutta edes jonkinlaista esiymmärrystä Homo sapiensista, mutta päätynyt lähinnä olemaan eri mieltä vallitsevien teorioiden kanssa siitä, tästä ja tuosta. Ja joutunut taas toteamaan, että on tässä jotenkin eri premissit selvästi, ei siitä pääse mihinkään.

Koen siis, että vaikka en ymmärrä enkä tule ymmärretyksi - minkä toivominen saattaa olla epäonnistumisen tunteen kerjäämistä - niin kuitenkin tulen otetuksi mukaan ja otan mukaan hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen asemesta. Siinä mielessä elämäni on kaikkea muuta kuin surullista.  

Yritän aina välillä tolkuta, miksi kuitenkin välillä kirjoitan, vaikka en onnistu uskomaan asioiden välittymiseen. Ehkä se on jäänne ajalta, jolloin vielä toivoin jotenkin akuutimmin kuin nykyään? Tai ehkä se on selviytymiskeino tuon tietoisuuden kanssa? Jo kolmisenkymmnentä vuotta sitten ajattelin virkkaavani tyhjyyden reunaan tyhjyydestä nirkon, ja ajattelin, että siinäpä se elämä sitten onkin, tämmöistä. En kai hahmota sitä nykyäänkään eri tavalla. Mutta uskallan kyllä aivan eri tavalla näyttää kirjoitukseni, jutella vieraille ihmisille ja jopa asettautua tunnetartuttamaan heitä. (Kyllä, siihen uskon. Sitä tapahtuu maailmassani niin paljon että siihen uskomattomuus tuntuisi erikoiselta kannalta.)

Ja, niin hassua kuin se onkin, tässä mielessä ymmärrän heitä, jotka sanovat, että käsitteellinen ajattelu on valaistumisen tiellä. Vähän muunnellusti siis. Valaistumisen sijaan ajattelen käsitteellisen ajattelun tunkevan yhteyden tielle. Mutta ehkä lopulta valaistumisihmiset tavoittelevat jotain samankaltaista, en osaa sanoa. Käsitteellinen erotteluhan se tämäkin on, että puhutaanko valaistumisesta vai yhteydestä.

Kummallisinta on, että yksinäisyys hellittää, kun ihmisten äänetkin lakkaavat kuulumasta. Kun kävelen koiran kanssa komean marraskuisissa väreissä ja tuoksuissa - luumunpunaista, suklaanruskeaa, oljenkeltaista, mudanharmaata, multamaan mustaa, haavanlehtien tummanharmaat kiekot ja hajoamisen makeahko, keveä aromi - en tunne yksinäisyyttä. En ajattele niitä kertoja kun seisoin lapsena nenä ja sormet ikkunassa ja odotin vanhempia kotiin ja oli pimeää ja liukasta ja olin jokseenkin varma heidän kuolemastaan ja kävin mielessäni läpi, minne minut sijoitettaisiin, tietäen, että tuskin niille sukulaisille, joille itse olisin halunnut, enkä sitä, miltä tuntui ystäväni alettua äkisti huutaa ja heitellä meitä muita luokassa saksilla, ja opettajan huutaessa, että suojautukaa pulpettien alle, ja kokemastani syyllisyydestä, kun ystävä ei vastannutkaan siinä tilassaan hymyyni vaan vietiin pois elämästämme hampaat opettajan käsivarteen upotettuna, koskaan palaamatta. (Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, olen paikantanut hänet. Näyttää elävän sosiaalituilla. Luulen näin aikuisuudesta käsin hänen olleen psykoottisessa tilassa, ja tiedostan, miten tyhmää oli/on tuntea syyllisyyttä siitä, ettei osannut auttaa.) Tai miltä tuntui kun oli juuri muuttanut pois vanhempien luota ja pelkäsi mennä pesemään hampaita vessaan, koska näki peilistä oman kuvansa ja näytti juuri siltä, että itsekin hajoaa palasiksi siinä huipentuneessa stressissä, jossa kädet vain tärisivät tärisemistään eikä osannut enää nukkua ja oli piilottanut itseltään kaikki terävät veitset ja sakset ja sitten kun ystävä tuli kylään ja toikin leivän, oli vaikeaa selittää, miksei ollut leipäveistä. (Se oli vinnissä turvassa.) Näistä ajoista on kauan mutta aina välillä ihmisten ilmoilla ne hulmahtavat tajuntaan. Olin noin kolmenkymmenen kun minulle selvisi, ettei kaikkien elämä ehkä ole samanlaista vuoristorataa kuin omani välillä oli. 

Viime aikoina kävellessä olen usein miettinyt, miten kummallinen on kulttuuri: Miten Beethovenin kuuroutumista päiviteltiin, ikään kuin musiikki ei olisi jatkanut soimista hänen päässään, ja miten kauhuissani olin lapsena kuuroutumisen ajatuksesta, koska sitten en voisi kohdata musiikkia, ja miten nyt ajattelen monesti, että kunpa en olisi kuullut kaikkia noita ralleja, jotka hyvin kernaasti raikavat päässäni niin että yksi alkaa kun toinen lopettaa, ja joiden hiljentämiseen on oikeastaan vain kolme keinoa: 1) uni, 2) jonkin muun musiikin soittaminen tai laulaminen niin ettei päänsisäistä musiikkia huomaa siltä meteliltä tai 3) meditaatio, joka tuo hetkeksi, mutta vain hetkeksi, rauhan kaiken maailman luokattomilta ralleilta ja maailmanhistorian hienoimmilta musiikkiteoksilta. Jos saisi valita, musiikki vai ei musiikkia, elämänmittaisesti, valitsisin nyt "ei musiikkia" -vaihtoehdon. (Ajatusleikki, ei toteutettavissa.)

Vaikka epäilemättä sellaisessa tilassa jokin muu rytmikäs vipinä täyttäisi sitten pauhullaan kallon. (En edelleenkään taida osata uskoa valaistumisiin.)

Vompsu kokee yksinäisyyden eri tavalla. Ihan niin kuin liikkumisen, musiikin ja niin edelleen. Koska keskustelemme paljon, tiedän ulkokohtaisesti, miten hän asiat hahmottaa, ja päinvastoin. (Todennäköisesti ymmärrämme väärin yhtä sun toista. Esimerkiksi pari päivää sitten Vompsu sanoi, etten muka pitäisi esiintymisestä. Nauroin itseni tärviölle. Kyllähän minä siitä pidän, useimmissa tilanteissa en vain koe estradin varastamista kovinkaan kohteliaaksi, mutta kun sellaista tarvitaan, totta hemmetissä arvostan tilaisuutta ja nautin siitä.) Vompsu kokee yksinäisyyttä nyt kun ei voi tavata ihmisiä niin paljon ja sillä lailla kuin haluaisi. Koronaahan ei ole otettu vakavasti ja se vaivaa häntä yhtä paljon kuin minuakin. Joskin epäilemättä taas kerran eri tavalla ja eri syistä. 

Huomaan käyväni yksinäisemmäksi kun kirjoitan. Ehkä se johtuu siitä, etten oikein ymmärrä itseänikään. Tunnen tietyllä tavalla, on kaikenlaisia oloja, mutta enhän minä niitä mitenkään vedenpitävästi osaa selittää.  Osaan toki nykyään elää niiden kanssa, mutta välillä tulee semmoinen olo, että tuntee olonsa yksinäiseksi itsensäkin seuraassa, koska on kuitenkin jollain tapaa arvaamaton ja käsittämätön. Jostain syystä se olo iskee helpoimmin, kun kirjoittaa. Siksi koen itseni onnekkaaksi, kun saan ainakin nyt jonkin aikaa elättää itseni toimilla, joihin ei juuri sisälly kirjoittamista. 

Kotikutoisuudesta

Teimme joskus männävuosina läheisten kanssa kaikki ihmisen vahvuuksien testin ajatuksella, että testitulokset ehkä helpottaisivat toisinaan solmuisaa vuorovaikutusta. Oli jännittävää vertailla keskenään vahvuuslistoja ja miettiä, miten erot ehkä näkyivät arjessamme, tavassa olla konfliktissa ja ratkoa erimielisyyksiä. (Yksi selvä kitkaero löytyikin: nöyryys. Yhdellä se oli korkein arvo ja monilla meistä ihan viimeisten joukossa - siinä vaiheessa painoin sitä itse tietoisesti alas, koska ajattelin, ettei se tuo elämään ainakaan mitään hyvää. Joogamaailma on kyllä tämän suhteen saanut minut harkitsemaan uudelleen ja nykyään annan itselleni luvan tunnustaa nöyrästi, että osaan ja tolkkuan tuskin mitään oleellista.) Useimmilla meistä oli aika korkealla kauneuden ja erinomaisuuden arvostus.

Jo silloin pohdin, että se näytti silti kovin erilaiselta meissä. Yksi meistä esimerkiksi halusi normittaa aika tarkasti, miltä erinomaisuus näytti milläkin tarkastelualueella, ja koki kaikki riitasoinnut siitä jotenkin ahdistavina. Huomasin itse olevani enemmän relativisti tässä mielessä: ajattelevani, että eri ihmiset näkevät erinomaisuuden eri asioissa, ja vaikka en itse tietysti haalikaan elämääni sellaisia joidenkin toisten erinomaisuuksia, jotka eivät kosketa minua oikein mitenkään, ymmärrän jollain etäisellä tavalla ainakin että jostakusta tämä oli erinomaisuutta, ehkä myöskin hämärästi miksi he sen siten kokivat (ainakin keskustelujen jälkeen). Tajusin myös, että pidän aika harvoin erinomaisina sellaisia klassisen loistokkuuden ääniä, kuvia tai liikehdintöjä, jotka kernaasti tunnistetaan erinomaisuudeksi. Niistä tuntui puuttuvan usein jotain - jotain särmää, uniikkiutta, ehkä? Liitän tämän samaan ajatusjuonteeseen tai preferenssiin, josta en näy pääsevän irti: minusta usein ihmisen ensimmäinen kirja, levy tms. on kiinnostavin. Hiomaton, kyllä, tempoileva, varmasti - jokin siinä on kiehtovampaa kuin siloitellussa, hallitussa erinomaisuudessa.

Ehkä se on osa uteliaisuutta? Osa sitä, että haluaisi jokin päivä elää toisissa nahoissa, päästä kurkistamaan toisen elämän sisään ja häikäistyä siitä eksotiikasta, jonka toisen uniikki tapa valikoida nähty antaa tutuillekin maisemille, esineille ja teoille. Tietenkään sinne ei voi päästä, konkreettisesti. Kaikki, minkä ottaa sisäänsä, tulee tulkituksi oman kokemuspohjan kautta. Ja jokaisen kokemuspohja on uniikki, raivostuttavuuteen saakka: jokainen on lopulta hyvin yksin maailmassa ellei fyysistä kosketusta ja läheisyyttä lasketa - sen voi todistetusti jakaa ja tyypillisesti sitä ei kauheasti edes tulkita. Tämä tietysti tekee kosketuksesta hirvittävän tärkeän osan hyvinvointia. Ja kosketuksen väärinkäytöstä tai kosketukseen pakottamisesta entistäkin hirvittävämmän teon: onko mitään kamalampaa, jota voisi tehdä toiselle ihmiselle kuin riistää kosketukselta sen turvallisuuden ja pyhyyden?

Mutta takaisin aiheeseen: ehkä tuota toisten todellisuuksien vierautta, joka näkyy tyypillisesti noissa hiomattomammissa, tempoilevammissa, epävarmemmissa signaaleissa, voisi kutsua myös kotikutoisuudeksi.

Kotikutoisuus on mielenkiintoista senkin takia, että vaikka se on helppoa hyväksyä toisissa, itsensä suhteen heittäytyy helposti tuomitsevaksi: Miksi toistan aina näitä samoja teemoja? Miksi olen tällainen ja tällainen? (Mikä on tietysti huonoa fantasiaa - en tiedä erityisen hyvin, millainen olen ja yllätän tuon tuosta itseni.) Miksi nämä samat asiat saavat minut edelleen niin pois tolaltani, että haluan erakoitua?

Erityisen hankalaksi oman kotikutoisuuden sietämisen tekee opettamisammatti. Siinä on pakko olla framilla, luoda ilmapiiri, kannatella kokonaisuutta, tarkkailla eleitä ja kehonkieltä ja sen mukaan luovittaa ryhmää eteenpäin. Siinä on pakko puhua ja välillä kun haluaisi parahtaa jotain, se halu on tunkaistava taka-alalle ja oltava vain hiljaa: opettaminen on aika paljon tilan turvallisesti antamista. Joskus on kyllä hyvä parahtaakin, koska no, en usko sellaiseen maailmaan, jossa heikkoudet ja sekopäisyydet pitää piilottaa. Eivät ne ihmiset ole tulleet sinne ihailemaan minua - eivät ne tulisi, jos se olisi homman nimi - vaan työstämään itseään, ja joskus siihen auttaa hiljaisuus, joskus kannustaminen, joskus haastaminen ja joskus absurdiudelle nauraminen. Ihmiselle, jonka turvanhakukäyttäytyminen on historiallisesti kulkenut akselilla pakene - jähmety, opettaminen ei ehkä ole helpoin valinta.

Suurin osa siitä, mitä opettamisesta ja oppimisesta opetettiin yliopistolla niin kasvatustieteellisessä tutkinnossa kuin pedagogisissa opinnoissakin, liittyi oikeastaan ihan toisenlaisiin sisältöihin kuin niihin, joita tässä opetetaan. Ja silti ajattelen: kaikessa opetuksessa olisi hyvä olla johtotähtenä uteliaisuuden virittäminen, kiinnostukseen sytyttäminen, lupa epäonnistua, lupa asettaa rajansa, lupa tuntea juuri ne tunteet, jotka tuntee, vaikka ne olisivat ihan vastakkaiset kuin koko muulla ryhmällä, lupa kuunnella itseään ja lupa säädellä itseään siihen suuntaan kuin hyvänä pitää. Mutta metataidoista tai etenkään niille tilan virittämisestä ei kauheasti puhuttu - sen sijaan puhuttiin siitä, miten haluttu sisältö saatiin siirtymään ja vaikkapa mitkä persoonallisuuden tai tunnesäätelyn piirteet tai lapsuudenperheen sosioekonomisesta taustasta omaksuttu oppijakäsitys itsestä näyttivät parantavan tai huonontavan suoriutumista - tarkoittaen suoriutumisella oppisisällön omaksumista tai saatua numeroa.

Sen vuoksi mennessäni opettamaan - tänä iltana jälleen - olen aika tavalla kotikutoisuuteni varassa. Olen napsinut mukaan hyviä fraaseja sieltä sun täältä ja olen ollut mahtavien ihmisten koulutettavana: kierrätän sitä hyvää. (Jos minun pitäisi osata antaa jotain todella lapsuudenkotikutoista, opetus kuulostaisi ihan toisenlaiselta. Ehkä raivoaisin, mikä tässä nyt on muka niin vaikeaa - asioista, joita en itsekään hallitsisi.) Ja koetan antaa itselleni luvan olla niin hatarasti ilmassa minkään isomman taustateorian, opetussysteemin tai sen sellaisen suhteen. Koetan sanallistaa riittävän selvästi, että näitä asioita ei ole tutkittu riittävästi ja että on toki kaikenlaisia hypoteeseja siitä, miksi jokin toimii, mutta - ne ovat hypoteeseja eikä niitä oikeastaan ole juurikaan testattu. Epäilemättä juuri tämä näkyy saamissani numeroarvioissa: osan oppilaistani mielestä en ole asiantunteva enkä osaa opettaa, vaikka luonkin hyvän ilmapiirin. He ehkä haluaisivat jonkun varmemman, jonkun, joka vain sanoisi, että näin se on, tältä sen kuuluu näyttää ja tuntua. Mutta en voi sanoa sellaista - voin kyllä sanoa, että tuossa asennossa kannattaa ehkä kuunnella polven tuntemuksia ja peruuttaa, jos alkaa vihloa. Ja valita harjoitukseen asennot, jotka eivät mene niin ääriin saakka, koska ihmiset eivät kuitenkaan kuuntele, jos sanon, että peruuta ääriasennosta. Yinjoogan kohdalla, josta tiedän kokemuspohjaisesti eniten, tämä epävarmuuteni korostuu. Kaikki, mitä siinä tehdään, on tavallaan sitä sitä faskiatietoutta vastaan, johon törmään muualla kuin yinjoogaopuksissa. Kuitenkin harjoituksesta tuntuu tulevan hyvä olo. Käyn vuosi vuodelta epäröivämmäksi sen suhteen, parantaako harjoitus liikkuvuutta (minulla ei ainakaan ole näin käynyt) ja kohdistuuko se edes ensisijaisesti sidekudokseen vai onko kyse ehkä vain jostain sellaisesta kuin parasympaattisen hermoston aktivoitumisesta ja lymfakierron liikkeelle lähtemisestä, jotka välillisesti vaikuttavat toki hyvin moneen asiaan kehossa.

Toki hieromisessa oli aivan sama pulma. Ihmiskeho tuntuu olevan niin lähellä, mielestä nyt puhumattakaan, että siitä löytyisi paljonkaan vastaansanomatonta faktaa tiettyjen huonosti tutkittujen käytäntöjen kohdalta.

Jos minulla olisi jokin hyvä teoreettinen pohja, voisin ehkä helpommin kehitellä opetustyylin, joka ei olisi niin kotikutoinen. Ehkä silloin tuntisin, että minulla on enemmän annettavaa. Vaikka toisaalta - epävarmuuden kannatteleminenkaan ei liene hullumpi taito. 

Lupa olla aivan mahdoton

Neljätoista vuotta sitten olin juuri eronnut ja niin yksinäinen, että päätin laulaa yhdessä kenen tahansa kanssa joululauluja, ja syntyi skypejoululaulujen pieni ja tuntematon mutta lämminhenkinen perinne. Vuosi vuodelta tuon perinteen henkiinherättäminen alkoi tuntua yhä raskaammalta - ei koska olisin ollut yhtään sen vähemmän yksinäinen, pikemminkin yksinäisyys on syventynyt vuosi vuodelta ja ymmärrän sitä yhä paremmin, eikä siksi että olisin jotenkin yksin joutunut puuhaamaan tapahtumaa; ei lainkaan, onneksi on aina joku, joka tuntuu kaipaavan tällaista toimintaa ja aktivoituu - ja tänä vuonna en jaksanut mukaan enää virtuaalisestikaan.

Onpa hellittäminen hurjan vaikeaa! Joudun tosissani kertomaan itselleni, että minulla ei ole velvollisuutta, että tämä ei ole pitää-kategorian asia, että saan päättää viettää illan muutenkin ja ihmiset tulevat varsin mainiosti toimeen ilman vastahakoisia paikalle raahautumisiani. Kaipaan joitain ihmisiä, joita voisin lauluissa nähdä, mutta en jaksa enää yhtäkään hidastempoista laulua enkä kursailua sen suhteen, kuka aloittaa laulamisen.

Ja sitten kaiken tämän takia tunnen itseni ihan hirvittäväksi olennoksi kaikkine näine jaksamattomuuksineni. Ja kovin ristiriitaiseksi ja dogmaattiseksi ja ja ja. Sillä enkö yinitunnilla mieti, mikä hemmetti ihmisiä vaivaa, kun ne ovat niin yliyang eivätkä voi olla sätkimättä ja rynnivät asennosta toiseen kauhealla ponnella ja tohinalla (ja totta kai tiedän, miten siihen tilaan joudutaan - siihen on syynsä, että aloin annostella yinjoogaa itselleni yhä isommin lusikoin ja lopulta harhailin siitä vielä voimakkaammin rauhoittavan levon joogan pariin), ja sitten kun on kyse laulusta, ärsyynnyn näemmä liian yinimäisestä käyttäytymisestä. Kai haluaisin, että kaikki uisivat tilanteisiin niin kameleontteina, että kadottaisivat täysin kaikki persoonallisuuspiirteensä ja tempautuisivat osaksi tilannetta ja sen (tietysti täysin objektiviisia ja helposti aistittavia - tämä on ironiaa, pystyn näemmä sittenkin siihen kun tarpeeksi sattuu) vireysvaatimuksia saumattomasti. Ikään kuin itsekään pystyisin sellaiseen (koska en pysty uimaan hitaaseen joululauluun vaan käyn raivokkaaksi samoin tein ja lopulta päätän kokonaan olla menemättä koska en kestä yhdessäraskassoutuisuutta). Ja enkö kuitenkin halua, että kaikki saavat olla juuri sellaisia kuin ovat?

Haluan. Ja en.

 Määräisin itselleni litranmitalla kärsivällisyyttä ja tyytyväisyyttä suoraan suoneen, mikäli se olisi mahdollista. (Näin helppoa on hyväksyä oma tyytymättömyys ja turhautuminen.) Koska suoraan suoneen asenteiden ja emootioiden injektointi ei kuulu taitoihini eikä työkalupakkiini, istun kotona lukien kirjaa keuhkosyöpään kuolemisesta vanha koira jalkoihin käpertyneenä ja välillä pysähdyn miettimään, miten kummallista on elämä: välillä kaikki sädehtii ja hohtaa ja välillä tuskin jaksaisi nostaa sormeaan, välillä myötätuntoa riittää kuuntakaiseen ja takaisin ja välillä voi vain tuntea helpotusta siitä ettei ole valtaa karjua pää poikki, välillä elämässä on suunta ja välillä silkkaa sekavaa lumipyryssä rämpimistä viikosta toiseen, välillä tuntee välimatkan toisiin sulavan liki olemattomiin ja välillä miettii, onko maa muine Homo sapienseineen edes samassa galaksissa, välillä on läheisiä ja välillä - kuten nyt - on niin yksin arjessaan, että puhuu sammalille ja tuoleille ja käy päänsä sisällä moniäänisiä keskusteluita identifioitumatta erityisesti yhteenkään puheenparsista.

 Ja: tätäkö tarkoittaa "antaa itselleen lupa olla aivan mahdoton"?

Pikku prinssi & Oliver Sacks, säikähdys ja somearkuus

Viime viikkoina on sosiaalisessa mediassa kiertänyt meemi, jota olen katsellut vähän huolestuneesti ja josta moni arvostamani ja pitämäni ihminen on hämmennyksekseni tykännyt. Meemissä sanotaan suurin piirtein, ettei ihminen sydämellä paremmin näe, koska sydän on sisäelin, vaan silmällä.

Olen ollut meemistä hämmentynyt, koska filosofian graduni perustui vahvasti ajattelijoihin, joita ja joiden estetiikkakäsitystä yhdistää optisen näkökäsityksen kyseenalaistaminen: Silmä ei näe eikä silmällä nähdä, ihminen näkee kokonaisena olentona, kaikkiaistisena ja myös itsensä samalla aistivana lähinnä silloin, kun katselee - tarvitaan aktiivisuus. Mitä aktiivisuuteen tulee, oman sydämen syketiheyden monitorointi on tärkeää informaatiota oman kehon kuormituksesta ja virittyneisyydestä ja sikäli minun on vaikeaa hurrata ajatukselle, ettei sydämellä ehkä tietyissä tilanteissa todellakin näkisi jopa paremmin kuin silmällä.

Onnistuin säätelemään hämmennystäni vakuuttamalla itselleni, että varmasti he ajattelivat vastustavansa jotain ihan muuta pikemminkin kuin kannattavansa optista näkemiskäsitystä. (Olkinukkeja en tahdo alkaa rakentaa.) Mutta mitä? Metaforista puhetapaa? Sentimentaalisuutta? Epätieteellisyyttä tai tiedevastaisuutta? - Mutta ei ole kovin tieteellistä sekään, että väittää näkemisen tapahtuvan silmällä. Sekä sydän että silmä tarvitaan näkemiseen - tai niitä korvaavat kapistukset, keinosilmä, keinosydän. Ja hermoverkko, joka käskyttää silmämunaa liikuttavia lihaksia, tulkitsee, etsii. Ehkä tässä on kaikuja myös olemisen/tekemisen ja interoseption/eksteroseption arvottamisesta kulttuurissamme? En oikein ymmärtänyt, mikä jutussa oli niin hauskaa ja jokin siinä ahdisti kovasti. Arvelin lukevani lauseen ihan toisin kuin muut ja tunsin yksinäisyyttä ja äkisti, pitkästä aikaa myös sitä tuntua, etten saisi ajatella kuten ajattelen, lukea kuten luen, ymmärtää kuten ymmärrän. Valitse taistelusi, älä nyt kysy mitään, ettei sinun ajatella vittuilevan, hoin itselleni ja sain kuin sainkin käsiteltyä jotenkin syvän ja lamauttavan surun meemistä kysymättä tai kommentoimatta mitään. (Tämä suru! Voisinko mieluummin nauraa tai pyytää apua? Jotenkin tässä kohdin en osannut. Tulen surulliseksi vaikka mistä hassuista asioista, niin se vaan on, ja olkoon. Onneksi en lamaannu pitkiksi ajoiksi.)

Nyt kun olen lukenut - ihan sattumalta - Oliver Sacksin näköaistimista ja sen pulmia käsittelevää kirjaa "Kirjailija joka kadotti kirjaimet", muistin äkisti jo unholaan painuneen meemin. Palasin kokemaani hämmennykseen ja ajattelin, että tätä kirjaahan täytyy suositella somessa, jos vaikka jotakuta kiinnostaa näkemisen tematiikka psykologian ja neurofysiologian kannalta. Kirja on aivan fantastinen - tällaista tekee hyvää lukea, jotta osaa arvostaa arkista! (Ja myös hahmottaa itseään; luulen löytäneeni uuden hypoteesin siihen, miksi varoituksetta sattuvat vammani tuntuvat osuvan systemaattisesti vasempaan puoleeni, miksi lapsena juoksin ovenkarmeihin, kolhin itseni ja miksi nykyäänkin kehoni puoliskojen välillä vallitsee niin voimakkaasti erilainen jännitys; ehkäpä jännityksen epäsymmetriassa kyse ei olekaan aiemman hypoteesin mukaisesti ratsastusonnettomuudesta, johon jouduin teininä ja jonka jälkeen en saanut minkäänlaista fysioterapiaa vaan lievästä epäsymmetriasta ääreisnäössä - sen huomaa selvästi, kun kohdistaa siihen tarkkaavaisuutensa; olisi kiinnostavaa tietää, onko tuon epäsymmetrian syy vai seuraus se toiminnallisuuden ja koordinaation epäsymmetria jollainen jossain määrin toki meillä kaikilla taitaa olla, minulla ehkä vain keskimääräistä vahvempana.)

Sacksin tapaan kirjassa on potilaskertomuksia, jotka avaavat silmät/sydämen (kukin poimikoon luentaansa provosoimattomamman) sille, millaista on elää maailmassa, jossa ei tunnista kollegoitaan, jossa ei ole olemassa mitään kasvojen toisella puolen, jossa kadottaa äkisti kyvyn lukea ja niin edelleen - tai millaista on saada silmämelanooma ja menettää stereonäkö tai saada sellainen ensimmäistä kertaa viisikymppisenä. Näkemisen probleemien sivujuonteena kulkevat kysymykset mielikuvien luonteesta, erilaisista ratkaisuista samantyyppiseen tilanteeseen, ylipäänsä siitä, miten erilaisissa maailmankaikkeuksissa elämme ja miten kummallista on, että meillä on kuitenkin kieli, jolla voidaan edes jotenkin viestiä tuota liki läpivierasta, omasta elämismaailmasta poikkeavaa toismaailmaa. Tapaa ihmisiä, jotka näkevät kielellään tai ihollaan. Sokeita, jotka käyttelevät visuaalisia mielikuvia niin taitavasti, ettei ympäristö meinaa tajuta heidän silmiensä todella vaurioituneen niin etteivät he (optisessa mielessä) näe.

(Näitä tarinoita lukiessani mietin jo edesmennyttä Lohi-kissaa, joka sopeutui sokeuteensa niin hyvin, että meitä ihmisiä hirvitti katsella sen huoletonta hyppelyä kaapilta toiselle pään korkeudella. Meiltähän meni tosiaan aika kauan tajuta, että Lohi oli sokeutunut. Millainenhan sen maailma lopun aikoina oli? Ainakin se kehräsi ja lauloi ja rakasti ja jopa loikki ihan entiseen malliin.)

Kuten aina Sacksia luettuaan, tuntee myös hetken aikaa, miten turhaa on pelätä onnettomuuksia ja sairauksia, sillä keho on mittamattoman neuvokas ja kriisin jälkeen sopeutuu vaikka millaisiin asioihin jollain tavalla - ja että tuohon tapaan voi itse vaikuttaa, että potiluus ja vammautuminen ei ole passiivista jonkin annetun nieleksimistä vaan aktiivista kohti toisia, kohti maailmaa hapuilemista, joka tuottaa usein jotain ainutkertaista ja ainutlaatuista - oikeastaan aika oletettavasti, koska kokemukset ovat ainutkertaisia ja ainutlaatuisia. Ajatella, että moni ihmisistä, joiden menetystä ajattelee kauheaksi ja vaikeaksi, kokeekin itse asiassa saaneensa kallisarvoisen lahjan - jotain aivan uutta, jotain mitä ei ole osannut kuvitellakaan. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, jonkin vanhan loppu voi tosiaan olla jonkin uuden alku. (Vaikka pitäisihän tämä keski-ikäisenä kai jo tietää?) (Ja toki on myös niitä, jotka eivät löydäkään enää voimaa kurkottaa maailmaan.)

Tulen valtavan iloiseksi lukiessani ja hetken uskon taas pystyväni pelosta jähmettymisen sijaan (fight ainakin onnistuu minulta huomattavasti freezea ja flightia huonommin) myös käyttämään befriendiä. Entä jos suosittelisinkin kirjaa? Mutta jätän sen suosittelematta sosiaalisessa mediassa. (En jotenkin miellä blogia someksi, tämä on hitaampi ja turvallisempi paikka.)

En tiedä, some on vaan niin ylikuumennut alusta aina välillä ja olen huomannut, että silloin, jos olen iloinen ja toiveikas, siitä saatetaan suuttua tai siihen saatetaan suhtautua ivallisemmin tai ärtyneemmin kuin siihen, että olen lannistunut tai varovainen. En oikeastaan edes tiedä, haluanko ymmärtää tätä ilmiötä - panen sen vain merkille. Ehkä sitä iloisena ja toiveikkaana on varomattomampi, ja sitten vahingossa talloo varpaita. Ja saa aikaan reaktion, säikähtää, vetäytyy, jähmettyy. Näin kävi taas pari päivää sitten aivan tuntemattoman ihmisen kanssa, jolle koetin suositella erästä hyväksi kokemaani harjoitusta. Ihminen oli itse kirjoittanut railakkaasti ja iloisesti ja nimenomaisesti pyysi ehdotuksia, joten vastasin samaan sävyyn ajatellen, että tästä voisi olla hänelle oikeasti hyötyä. Vastaus ehdotukseeni oli pilkallinen. Luin tekstit monta kertaa läpi mutten oikein tajunnut, mikä meni pieleen. Ehkä se, ettei hän ymmärtänyt yhtä termiäni, jota olin naiiviuttani kuvitellut yleiskieliseksi?  En osannut kuin pyytää anteeksi säikähtäneenä ja pyytää, ettei hän sekoittaisi kirjoitustyylini kelvottomuutta itse suositellun harjoituksen mielikuvaan. Se instantpilkallisuus vastareaktiona johonkin yksityiskohtaan, jota ei ymmärrä, jos nyt siitä oli kyse eikä jostain ihan muusta, on kyllä aika jännä reaktio. Taidan olla sillä tavalla reagointiin itse vähäsen liian utelias ja surualtis. Jargonahdistusta on minussa vaikeaa saada aikaan vaikka selvästi - kuten tämä meemiasiakin osoittaa - osaan oikein hyvin ahdistua siitä, etten ymmärrä, mikä arvostamiani ihmisiä viehättää jutussa, jota en osaa itse pitää hyvänä. Tavallaan jargonahdistumattomuus on hyvä piirre oppimisen kannalta mutta tekee minusta kehnon kirjoittajan ja ehkä myös kehnon liikunta-alan ammattilaisen. No, ei se mitään. Saan olla kehno. Pyydän anteeksi ja yritän uudestaan. Ja välillä, kuten nyt, olen niin silmät pyöreinä ihmisistä, etten sitten uskallakaan kirjoittaa someen. Jään vain miettimään, miten ihmeessä tämä kaikki voi olla niin vaikeaa.

Onneksi ilo ei koskaan piiloudu pitkäksi aikaa. Ja onneksi kirjoitan edelleen asioista, jotka minua pelottavat, koska vielä enemmän minua suoraan sanottuna pelottaa se tilanne, jos en uskalla kirjoittaa niistä asioista, kirjoittaa tai puhua. Jos vain nielen sen kaiken ja rakennan ympärille paksumman ja paksumman muurin kunnes en saa enää henkeä lainkaan. 

Yhteisö-/yksilölähtöisyys

Löysin muutama päivä sitten Kelly Dielsin tekstit ja vaikka en aluksi osannutkaan tarkalleen sanoa, mikä niissä kolahti, tajusin kyllä lukevani jotain sellaista, joka olisi ollut hyvä saada lukea jo kauan sitten. Ehkä tässä kaikessa ei ole mitään uutta, ehkä se on vanhaa samaa uudessa paketissa. Ehkä ymmärrys liittyy enemmän paketin kuin sisällön laatuun. Mutta viimein tajusin.

Diels kirjoittaa naisten itsestään huolen pitämisen käytännöistä, self-care. Tälle olisi varmasti monta muutakin osuvaa käännöstä. Mutta tässä johtoajatus Dielsin naamasivuilta napattuna:

The urgent need for self care is a reaction to the absence of community care offered to most people. It’s a testament to the lack of value attributed to certain peoples within our culture.
Love, care, esteem: these are communal rather than individual practices. They are most powerful and transformative when we are in community with each other.

En osaa sanoa, kuinka hyvin olen hahmottanut tämän ajatuksen taustavirtauksia aiemmin. Mutta ainakin se, että joku toinen vaivautui muotoilemaan ajatuksen kirjoitukseksi, on avannut näköaloja moneen asiaan, joita on ollut vaikeaa sanallistaa ja ymmärtää täsmällisesti. (Voi toki silti olla, että hypoteesi on väärä. Mutta katsotaan ja koetellaan nyt ensin.) Esimerkiksi siihen, miten paljon helpompi itsestään on pitää huolta, kun elää turvallisessa suhteessa. Itseään tuntuu olevan paljon helpompi rakastaa, jos ympärillä on ihmisiä, jotka jatkuvasti vahvistavat käyttäytymisellään, katsomisen tavallaan ja jotkut jopa sanoillaan (äärimmäisen harvinaista, ainakin omassa elämässäni) sen, että kyllä, olet rakastamisen arvoinen. Että kanssasi on hyvä elää. Että on hyvä asia, että olet elossa. Ja: että sinulla on annettavaa. (Tätä annettavaa-puolta olen kuullut enemmän ja olen siitä kiitollinen.)

Puhuin eilen saunassa ystävien kanssa siitä, miten TE-keskuksen kanssa asiointi vie kaikki voimat. Se on ihan hullunkurista, koska kyse on tyyliin yhden nettilomakkeiston täyttämisestä. Olkoonkin, että lomake herjaa kaiken aikaa tietojen olevan puutteellisia ja sitten jo pian ymmärtää, että selvä, tiedot omasta elämästäni ovat näemmä hallinnon näkökulmasta puutteelliset. En esimerkiksi tiedä varmasti, miten tietyt työtehtäväni jäsentyvät hallinnon näkökulmasta (miten työsuhde edes määritellään?) enkä taatusti muista töitteni tarkkoja alku- ja loppupäivämääriä, jotka olen kirjannut cv-tiedostoon kuukauden tarkkuudella. En kuitenkaan usko, että TE-keskusasioinnin lannistavuus liittyy niinkään sivuston tekniseen toteutukseen tai vaadittuun, hieman hupaisalta tuntuvaan tarkkuuteen. Luulen, että sillä on paljon enemmän tekemistä sen työkulttuurin kanssa, jonka kohtaa, jos oikeastaan koko aikuisikänsä työskentelee freelancerina.

Tarkoitan tätä: jos Diels on oikeassa siinä, että arvostus rakentuu tosiaan yhteisössä, on itse oltava oma yhteisönsä. Freelancerille aika usein ainoa todiste siitä, ettei mennyt liian pieleen, on se, että uudenkin keikan saa. Jos freelancer on arka ja epävarma - kuten itse freelancauksen aloittaessani olin; hyvänen aika, kyse oli ensimmäisistä työtehtävistäni! - hän ei välttämättä uskalla kysyä, miten omaa työotetta voisi parantaa. Ainakaan en itse osannut enkä uskaltanut kysyä. Kuulin käsitykset siitä, että moka on lahja, erehdysten kautta oppii jne. sanallistettuna oikeastaan vasta vähän vajaa kolmikymppisenä. Ja silloinkaan en kuullut niitä - luin ne McDermottin kirjasta ja ajattelin, että ahaa, Amerikassa ajatellaan noin, kuinka vapauttavaa ja hyvä juttu. Tämä on yksi syy siihen, miksi opetustehtävissä tapaan toistella, että erehtyä saa, erehtymisestä oppii, tämä on hiton vaikeaa ja saa olla epätäydellinen. Virheiden pelko jähmettää enkä ainakaan halua kenenkään pelkäävän sitä, että minä saisin selville heidän erehtyneen jonkin asian suhteen. (Huvittavaa, ikään kuin minulla olisi mitään auktoriteettia tuomita ketään - edes itseäni.)

Arvostuksen yhteisöllinen rakentuminen voisi selittää ehkä sitäkin, miksi opiskelemaan on niin mukava hakeutua uudestaan ja uudestaan. Vaikka oppisisällöistä ja metodeista olisi huiman eri mieltä, on siinä kuitenkin yhteisö, jossa voi harjoittaa arvostamista. Voi antaa toisille hyvää palautetta ja saada sitä itse. Paljastuu sokeita pisteitä ja niitä voi sitten työstää, kun ne on ensin onnistunut jotenkin hahmottamaan. Ei ole täysin yksin ja johtolangoitta maailmassa.

En osaa kuvitella, millaista olisi käydä jatkuvasti iso osa valveillaoloajastaan päivätöissä. Millaista olisi vuosikausia työskennellä jossain ja saada sitä kautta arvostusta. Ehkä työskentely hyvissä työyhteisöissä voisi synnyttää ajatuksen, että omalla työllä ja osaamisella on merkitystä muunkin kuin välittömän toimeentulon takaamisen kannalta. Toki itse voi koettaa rakentaa oman osaamisensa arvostuksen, mutta se tuntuu jotenkin vaikealta, kun perusmalli kai ympärillä on se, että jos jotakin osaamista arvostetaan, siitä ollaan valmiit maksamaan. (Täytyy toki silti kirjata tähän, että suhtaudun hieman penseästi ajatukseen, että maksuhalukkuus palautuisi vain siihen - luulen, että maksuhalukkuutta lisää myös ns. oikea asenne työhön. Siitä en pidä lainkaan. Mutta se johtunee toki vain siitä, että en itse halua ottaa tuota oikeaa asennetta, jonka näen jotenkin vaarallisena. Ehkä kirjoitan tästä myöhemmin ja tarkemmin, tämä vaatii vielä työstöä. Tämä on jatkoa sille, miten aikanaan minulle suututtiin työkkärin koulutuksessa, kun sanoin, etten halua olla hyvä tyyppi - että sen pitää riittää, että käyttäydyn säällisesti ja hoidan työsopimuksessa lupaamani asiat.) Ja sitten toisaalta olen sitä mieltä, että aika usein se maksetuksi tuleminen luo jääviyksiä ja pulmia sen kannalta, mikä olisi vielä tärkeämpää: kansalaisuus, maailmankansalaisuus, vaihtoehtoisiin toiminnan tapoihin havahtuminen, läheisiä varten läsnä oleminen. Ja että on toimia, joiden kuuluisi kuulua ihmisten normaaliin vastavuoroiseen yhteisöllisyyteen. Tuntuisi pahalta ruveta rahastamaan niistä.

Vaikka kai iso osa hyvinvointiteollisuudesta pyörii ihmisten pelkojen voimalla. Oleellista varmaan olisi, miten noita pelkoja lähestytään. Tehdäänkö toinen riippuvaiseksi siitä, että häntä pidetään jatkuvasti kädestä kiinni tietyllä tuntihinnalla vai koetetaanko hänen paimentaa jaloilleen ja arvostamaan myös itseään. Pulma on vain se, että jos Diels on oikeassa, kukaan ei seiso yksin jaloillaan, vaikka kuinka ponnistaisi rakastamaan itseään, hoitamaan itseään, arvostamaan itseään. Kuinka paljon tukea tarvitaan? Kuinka paljon tukea olisi ihannemäärä itse kullekin? Miten rakentaa yhteisö, joka hoitaa, halaa, tuuppaisee lempeästi liikkeelle naama alaspäin vesilätäkköön juuttuessa? Miten rakentaa yhteisö, jossa arvostus virtaa tasaisesti moniin suuntiin? Miten oppia viestimään ihmisille, miten paljon heitä arvostaa ja miten välittää siitä, että heidän on hyvä olla?

Ja: miten silti asettaa rajat, koska on pidettävä huolta myös omasta jaksamisestaan - ainakin jos ei ole sitä taustayhteisöä, joka ottaisi itsestä tai siitä tarvitsevasta toisesta kopin, jos jompikumpi tai kumpikin meinaa tipahtaa. Ehkä tuossa rajojenasettamiskeskustelussakin kaikuu se, miten hataria yhteisöt tapaavat olla. Tarkoitan tätä: On aika paljon ihmisiä, joiden tuen tarve on liki kuilumainen. Heillä ihan selvästi ei ole edes sellaista hataraa - harvaa mutta säikeiltään kyllä vahvaa - turvaverkkoa, jollainen itselläni nykyään on. Niinpä kun he saavat vähänkin tukea joltakulta, seuraa ripustautuminen. Tätä (tai tätäkin) kutsutaan toisin asennoituvissa teksteissä toksiseksi ihmissuhteeksi: että joku vain ottaa vastaan roppakaupalla osaamatta antaa takaisin. Aika usein se, mitä itse noissa suhteissa havaitsen, ei ole niinkään myrkyllisyyttä vaan suunnatonta yksinäisyyttä ja tarvitsevuutta (ja nimenomaan yritystä antaa takaisin, tulla hyödylliseksi, olla tarvittu - en usko, että tarvitsevuus useastikaan on kiinni hyötyjäasenteesta vaan ihan osaamattomuudesta kuvitella itselleen ja omille teoilleen mitään arvoa ominpäin). Sen loputtoman tarvitsevuuden täyttämisen yrittäminen on oma heikko kohtani (olisi mukavaa olla edes jotenkin, edes marginaalisesti, hyödyllinen tässä elämässä kun kuitenkin kuluttaa luonnonvaroja kaiken aikaa), johon saatan jäädä nalkkiin, joten nykyään yleensä pötkin pakoon tällaisen ihmisen kohdatessani vaikka kuinka inhoan tuota itsesuojelun mekanismiani. Ja sitten samalla olen kiitollinen siitä, että olen oppinut ottamaan etäisyyttä jo siinä vaiheessa kun alan hahmottaa, että hetkinen, tämän ihmisen sisällä on nyt niin syvä kaivo, ettei oma valoni riitä mitenkään täyttämään sitä turvallisuudella, arvostuksella, rakkaudella, välittämisellä. Ja että taidan olla ainoa, joka vastaa näihin tarpeisiin, jotka eivät tunnu tarpeina vaan hätänä (joka olisi totuudenmukaisempaa kirjoittaa versaalein). Ja sitten on paettava, ja se tuntuu kamalalta. On liian pelottavaa tulla jonkun toisen ainoaksi oljenkorreksi. Jos ihminen ei olisi niin epätoivoisen tarvitseva, hän saisi tukea paljon useammalta ja se jo itsessäänkin lieventäisi takiaismaista otetta siitä, joka yrittää edes vähän lohduttaa. Miksi hahmotan sympaattisena tämän takiaisen ja haluaisin auttaa häntä, kun niin moni muu puhuu toksisista ihmisistä? Kai siksi, että osaan itsekin olla sellainen, kun olen oikein heikossa jamassa. En ole osannut sitä kuin yhden ihmisen kanssa, ja se rikkoi sen suhteen tuosta noin vain. Tuossa suhteessa hämmennyin kerran toisensa jälkeen omasta käyttäytymisestäni. En tiennyt, että minussa on niin vahva moodi, kaikesta muusta irrallinen emootioiden profiili, jotain niin hätäisesti parkuvaa. Luulen, että on aika tyypillistä - ja ainakin täysin ymmärrettävää - , että aika harva saa työstää tällaista supertarvitsevaa moodia ikinä loppuun kenenkään toisen ihmisen kanssa.

Voi olla, että suhtaudun turhan pessimistisesti siihen, että yksinäisyys ratkeaisi. Itse olen onnekas sen vuoksi, että olen oppinut käyttämään sähköisiä välineitä sen säätelyyn. (Se, mikä alkaa itsestään kirjoittamalla huolen pitämisenä, voi muuttua muuksi matkalla.) Mutta tutkimuksista uutisointi antaa ymmärtää, ettei suinkaan kaikkien kohdalla asia mene näin päin ja että monet kokevat vain suurempaa ja suurempaa yksinäisyyttä.

Ja on ihan selvää, että jos saankin jonkinlaista vertaistukea netistä ja muutaman ihmisen livekohtaamisista yksityishenkilönä, se on aika eri asia kuin saada tukea palkkatyöidentiteetilleen. Kirjoitan "palkkatyöidentiteetilleen", koska ajattelen sen eri seikaksi kuin työidentiteetin. Todellisempi työ, ainakin itselleni, on tietynlaisen yhteisön rakentaminen. Siitä ei kukaan yleensä maksa. Mutta uskon sen kannattavan monellakin tavalla. Voin tietysti olla väärässä. Voi, niin voi olla vaikka missä kohdin!

Mutta tuntuu siltä, että olen kavunnut jonkin ymmärryksen kynnyksen yli lukiessani Diensin kiteytyksiä. Tosiaan: että ei ehkä ihan jokaisen edes tarvitse työläästi puurtaa kasaan rakkautta, huolenpitoa ja arvostusta itseään kohtaan, että siihen voi olla olemassa yhteisökin, ja että toisaalta tässä maailmassa moni on asemassa, jossa voi olla hyvin vaikeaa löytää tukevaa yhteisöä tietylle puolen tuosta rakkaus/huolenpito/arvostus -yhtälöstä. Ehkä en olisi ymmärtänyt tätä lainkaan, ellemme olisi aloittaneet Kalifornian-naisen kanssa projektiamme. Ällistyin siitä, miten hyvältä tuntuu tajuta, että hetkinen, joku todellakin haluaa tehdä jonkin asian juuri minun kanssani. Se on asiaintila, jota en ole elämässäni kohdannut kovinkaan monta kertaa. (Useammin kohtaa torjuntaa tai sitä, että tulee hyväksytyksi johonkin, koska sattuu olemaan sopivasti hollilla.) Siinä kohden on helppoa ajatella, että selvä, olen paikoin varsinainen idiootti, mutta sentään jokin on mennyt nappiin ja ehkä sittenkin minulla on oikeus elää, olla, ajatella, tehdä valintoja. Ja samassa tulvahtaa huoli siitä, kuinkahan monta sellaista ikinä kokematonta ihmistä lähipiirissänikin on. Ja miten luoda sellainen yhteisö, että jokainen voisi kokea arvokkuutensa ja rakastettavuutensa ympäriltään. Ja välillä siihen on liian kiireinen, liian väsynyt, liian lannistunut oman elämän vastoinkäymisistä. Ja silloin on vaikeaa hahmottaa, mitä annettavaa itsellä voisi olla kellekään tai millekään.

Jotenkin omituisesti näen tämän samalla tavalla kuin koettaessani kuvitella kausaalisuhteita: tyypin A emotionaalisia tarpeita täyttävät tyypit A-Ö, ja sitten sen tuella A sinkoaa eteenpäin nuolia vaikka mihin, tyyppien A-Ö lisäksi myös numerotyyppeihin ja häkkyrätyyppeihin.

Jos jotain toivon, niin sitä, että olisin parempi solmukohta tuossa verkossa. En näin hauras enkä ailahteleva. Mutta se on vain toivomus.

Yksinäisyydestä

Jos olettaisin, ettei ihminen ole pohjimmiltaan yksin, yllättyisin ja pettyisin paljon enemmän tai useammin. En muista, missä vaiheessa aloin hahmottaa elämän ja ihmisyyden näin, mutta sen on täytynyt tapahtua melko varhain. Olen kirjoittanut siitä niinäkin vuosina, kun minulla oli koulussa kaveri. Olen siten melko varhain ymmärtänyt tai päättänyt ymmärtää, ettei ystävyyskään oikein ylety tuohon yksinäisyyteen saakka.

Tunteet ja elämänvaiheet eivät synkkaannu. Tuntuu, että mitä vanhemmaksi elää, sen selkeämmin tämän hahmottaa. Joskus aiemmin surin sitä enemmän. Nyt vain totean, tyhjänä ja hieman väsyneenä.

Miltä tuntuisi, jos mieltäisi maailman todellisimmillaan niinä hetkinä, kun on joku tai joitakuita, joiden kanssa aikataulut osuvat yksiin ja asia kuin asia synnyttää syvälle porautuvia keskusteluita? Niinä hetkinä kun mihinkään ei satu, ei särje, kiristä, huoleta? Miltä tuntuisi hahmottaa itsensä ennen kaikkia jonkin kompleksin osaksi, kuten olen joskus onnistunutkin tekemään vuosikaudet, osaksi jotain meitä? (Onnistun kyllä nytkin hahmottaamaan itseni osaksi elonkehää ja materioiden ja ideoiden kiertoa, mutta se on niin suuri kuva, että se ei enää ole mikään me, siihen kuoroon hukkuu yksi ääni ja valinnat tuntuvat kärpäsenkakkamaisen mitättömiltä.)

Tai oikeastaan - on jokin me, mutta se on hajoamassa. On se me, joka pelastui talvesta 2005-2006, heittelehti haaksirikkoisina kappaleina erillään ja kokoontui sitten yhdeksi. Kissat ja minä. (Koira on ollut täällä niin vähän aikaa, ja niin sattumanvaraisesti, etten ole onnistunut meistymään sen kanssa.) (Ja voi tietysti olla kyse siitäkin, että olen kadottanut kykyni meistyä?) Lohi tekee kuolemaa, hitaasti ja kipulääkkein kätilöitynä, ja kun muutamme tästä pois, Negaatio muuttaa Faunin luokse, koska se luottaa Fauniin enemmän kuin kehenkään muuhun, ja, no, minusta pitää valita sen asuinpaikka siten kuin se itse valitsisi, jos osaisi puhua ja vaatia kohteluaan omien halujensa mukaisesti.

Niin että ehkä mietinkin yksinäistymistä. En osaa sanoa.

Tuntuu niin kummalliselta että jo puolentoista kuukauden kuluttua kaikki on taas aivan eri tavalla. Eri ihmiset, eri asunnot. Sitten pitäisi jatkaa opiskelua niin kuin mitään ei olisi tapahtunut, pitäisi tavata ihmisiä ja jaksaa käydä vesijuoksemassa. Kuuntelen puhetta lumesta ja sen tuomasta valosta enkä jaksa mainita, että minusta valo on aika pieni vastine märistä kengistä ja sukista. Siitä että tuoksut lakkaavat.

Jalka on taas kipeytynyt rasitusvamman kohdalta. Lähden aiemmin kotiin. Silitän kissoja, vien koiran ulos, niin pitää vain tehdä, vaikka astuminen sattuu särkylääkkeen takaa, koska en halua pyytää toisia, en halua sotkeentua heidän elämäänsä, heillä on oma yksinäisyytensä, oma tapansa nähdä asiat (ehkä minun pitäisi lopettaa blogin kirjoittaminen, koska näin kirjoittaessani pelkään heidän lukevan tämän kritiikkinä, kun koetan kirjoittaa kaiken vain toteavasti, ei ole mitään pelastettavaa, mitään ei koskaan ollutkaan pelastettavissa, olen matkalla kaiken aikaa, olin silloin ja olen nyt, ja ihmiset lähenevät, kohtaavat ja loittonevat) (ja vastustan edelleen pitäisiä, en ala sen tahtiin), koira iloitsee retkestämme, kissat kehräävät, työnnän pienen ruiskun harmaan suupielestä kielen päälle ja annostelen kipulääkettä pienissä pulsseissa. Konkreettisia toimia, joista ymmärrän hyvin vähän.

Yksinäisyyttä on nyt vaikeaa kuvata, koska se peittää kaiken nyt niin sakeana. Kummallista kyllä, se on läsnä vahvimmin niinä hetkinä, kun tietää tai kokee olevansa sidottu johonkin toiseen taloudellisesti tai muulla ei-spontaanilla tavalla. Kohtuullisuuden toivolla, ehkä. Jollain sellaisella epämääräisellä. Että tietää miten tuhoon tuomittua kaikki ihmistenvälinen vaihto on ja silti jatkaa, koettaa pysytellä ystävällisenä ja kohteliaana. Vaikka on kauempana kuin merenpohja ja taivaan kaareksi koettu väri. (Kummallista kyllä, sitten kun on luopunut kohtuullisuuden toivosta, tai miksi sitä nimittääkään, äkkiä kokee toisten läsnäolon ja avun kuumina ja koskettavina, melkein todellisempina kuin sen äänen, mielen, joka supattaa, nauraa, nyyhkyttää ja mitä äänet nyt tekevätkään, jäsentää maailmaa jollain tavalla, jonkinlaisena.)

Kun istuu toisten kanssa ja jalka tykyttää kipua, ajattelee toista maailmaa, sitä joka vastaa paremmin tuntemuksia. Ajattelee rantaa, marraskuista merenrantaa, jossa viima on työntänyt veden lietemaan poluille ja ruoholla on edelleen väri vaikkei se kasva. Sitä pimeyttä, joka on valaistujen polkujen ulkopuolella, huonosti kasvavaa suolamaata ja meren ääntä, yksinäisyyttä johon voi huutaa ja kirkua kenenkään hämmentymättä.

Haastatteluissa, joita teimme tanssivista ihmisistä yhtä harjoitustyötä varten, kuultaa läpi sisätilamaailman ja katumaailman kauheus. Liike, joka ei jäsenny kävelemiseksi tai istuen heijaamiseksi, on nimettävä tanssiksi, jottei itse leimautuisi hulluksi. Kun tanssii yksin kotona, tietää naapurien näkevän, ja on rohkaistava itseään mainiten, ettei siitä tarvitse välittää, koska hekin tanssivat puolisalaisissa eriöissään. Se, että saa liikkua jossain vapaammin, rinnastuu huumeeseen. Ymmärrän noita lyhyitä tuokioita paremmin kuin monia muita puheenaiheita.

Se yksinäisyys, että tietää olevansa yksin kokemustodellisuudessaan. Se omituinen tuntu, että on kuin sitä ja siinä koettua olisi jotenkin puolustettava ja perusteltava jollekulle - vaan kenelle? Omituiset päähänpistot ja päätökset, joihin oletetaan suhtauduttavan rationaalisesti. Vai oletetaanko? En tiedä! Tiedän hämmästyttävän vähän tästä maailmasta ja siitä, mitä oikeastaan oletan siitä.

Yhä useammin tänä syksynä on tuntunut siltä, ettei ole enää mitään sanottavaa kellekään. Olenkin kirjoittanut vain harvoin.

Raportteja ja oppimispäiväkirjoja tietysti kirjoitan, mutta niidenkin kanssa pysähtelen tuon tuosta miettimään, miksi teen niin. En oikein jaksa olettaa työllistyväni tuollekaan alalle. Tai onko se edes mikään ala. Olen kiinnostunut niistä samoista asioista kuin ennenkin, samat pulmat iskevät vasten naamaa. Ja välillä minulla on liian samanlainen olo kuin seitsemän vuotta sitten. Kaiken hajoaminen palasiksi, kykenemättömyys uskoa minkään jatkumiseen tai jatkumisen hedelmällisyyteen. No, toistaiseksi olen pystynyt syömään ja nukkumaan, koska minulla on hierominen. Se maadoittaa. Ja harmaa kissa: jonkun on annettava sille lääke. Ja koira: sitä on käytettävä ulkona, se iloitsee. Ilo tarttuu hetkeksi, ihailen harmaan kissan sitkeyttä ja uteliaisuutta. Entä sitten kun sitä ei ole enää antamassa minulle toivoa?

Koetan lohduttautua ajatuksella: Tulee uusia eläimiä, uusia ihmisiä, uusia asuntoja, uusia vuodenaikoja, uusia unia. En lohdutu. Yksinäisyys siellä alla pysyy. Niinä hetkinä kun se tihentyy ja kiristää sisäänsä siten että toisten kanssa on vaikeaa olla silloinkaan kun heidän kanssaan jakaa tilan, ajan ja puheenaiheen, tuntuu hetkittäin vaikealta hengittää. Kodilta tuntunut lakkaa tuntumasta kodilta. En osaa uskoa, että osaisin antaa kellekään mitään: ei sanoja, ei rakkautta, ei iloa.

Pysyttelen tässä tuntemuksessa ja tutkin sitä.

Puhuttelen sitä, nimeän sen ja muistutan sitä siitä, ettei se ole ainoa tuntemus. Jos se olisi kaikki ja kaikkialla ja aina, en huomaisi eli erottaisi sitä. Sen huomaaminen tuntuu todistavan, että muistan muunkinlaista olevan. 

Hiljaisuus

On vaikeaa kuvata hiljaisuutta, joka kietoo sisäänsä elämää. (En halua kirjoittaa, määrittää sen kietovan koko elämää, koko elämä on rakennelma, josta en osaa sanoa vielä mitään, odotetaan että kuolen, sittenkään en sano mitään, parempi olla sanomatta tai haluamatta sanoa mitään niin ei tarvitse mainita kuolemista, joka saa jotkut ahdistumaan ja varpailleen, vaikken tarkalleen ymmärrä, miksi: jossain vaiheessa se kuitenkin tapahtuu ja eikö ole helpottavaa, että on edes jokin varmuus?) Voisin varmasti kirjoittaa kivun väsyttävän tai jalkaa mahdollisimman hyvin lepuuttavien kenkä-pohjallisyhdistelmien metsästyksen vaativan melkein kaiken älyllisen annettavan. Mutta ei tämä tunnu siltä. On vain hiljaisuus, outo levollisuus, helppous luovuttaa. Kipu ja sen kanssa luoviminen saa katselemaan elämää uudella tavalla. Asuntoa. Tavoitteita. Läheisiä.

Olen sosiaalisessa ympäristössä ja kuuntelen, mitä eräästä muutaman kerran tapaamastani ihmisestä puhutaan hänen poissaollessaan. Meidän tapaamisemme oli noita kummallisia hetkiä, jolloin kaikki osui kohdalleen: arka kysymys, avoin vastaus, tila hengitttää ja edetä, ei mitään piilotettua eikä paheksuttua. Sen kohtaamisen jälkeen olen kunnioittanut kovasti tuota toista, hänen rohkeuttaan ja jaksamistaan. Maailmassa ei liene helppoa edetä silloin, jos kokee tietyt asiat, kuten hän kokee. Jotkut luokittavat hänen kokemustapansa sairaudeksi, jotkut häiriöksi, jotkut - nämä jotka puhuvat - virheeksi, joka oikeuttaa sanomaan, että onneksi siitä ihmisestä päästiin. Se saa minut hyvin surulliseksi ja hiljaiseksi. Minussa on jokin omituinen vika, siltä joskus tuntuu, kun en osaa sanoa, että joo, hyvä että päästiin. Minusta kun ei ole vääriä tapoja kokea. On tapoja kokea, jotka saavat läheiset tuntemaan olonsa niin epämukavaksi, että he etääntyvät. Se on heidän oikeutensa, tietenkin. Mutta silti en osaa sanoa, että tapa kokea, tapa tajuta asiat, olisi yksiselitteisen väärä. Se voi olla kanssakäymistä hankaloittava. Se voi olla toisia syyllistävä ja sikäli ehkä vähän lyhytnäköinen. Mutta väärä. Ei, sitä en osaa ajatella. Se, että kokee asioita tietyllä tavalla ja puhuu niistä kokemuksista läheisilleen - ei, en osaa ajatella sitä vahingoittamisen haluna. Silloinkaan kun se satuttaa. Ainakaan en osaa ajatella sitä minään sellaisena, josta sivullisena olisin pätevä lausumaan, että hyvä kun hänestä päästiin.

Hiljaisuus ilmenee varovaisena vetäytymisenä. Huomaan sellaisen kauden alkaneen, jossa tarvitsen enemmän aikaa vain olemiseen ja lepäämiseen, itseni kuuntelemiseen. Tuntuu oudolta, että hiljaisuus tulee kesällä, mutta on se joskus ennenkin astellut sisään kesän kynnyksellä. Sinä kesänä mietin, mitä teen elämällä. Pyrin yliopistoon mutten jaksanut oikein lukea pääsykoekirjoja, otin mustavalkofilmille kuvia ja vedostin suurille venäläisille valokuvapapereille vanhan ruumishuoneen kellarin pimiössä, pukeuduin valkoisiin miestenpaitoihin, solmioihin ja farkkuihin vaikka olisi ollut kuinka kuuma. Halusin pois.

Nyt en halua pois, mutta huomaan, miten rasittavalta kuulostaa ihmisten näkeminen isoina joukkoina. Voin nähdä ihmisiä kahden kesken, etenkin jos samalla vesijuoksen, mutta juhliminen kuulostaa vain joidenkin toisten asialta. Haluaisin kysyä keholtani, mitä se on nyt keksinyt. Jotain se hautoo. Millaiseksi se aikoo ryhtyä? Mitä sinusta tulee tällä kertaa, ystävä? Ehkä tämä onkin muutoksen tuntu, kulu luissa ja lihaksissa, kalvorakenteiden hiljaista huminaa ja supistelua.

Ja miten hiljaisuus kuulostaa pedaalimaiselta vaikkei ole sellaista, tämä on oikaistava. Eivät tunnut vaimennu, päinvastoin - nyt ne vasta kuulee kunnolla. Joskus kysymykset ja epäilykset tuntuvat vaikeasti elettäviltä ja haluaisin vastauksia. Mutta jos jotain olen oppinut, niin sen, että kysymysten vastauksiksi sulkeminen sisältää vaaran sokeutua tilanteille. Enkä halua jättää aistimatta epävarmuuksia, onnettomuuksia, tyytymisiä, tyyntymisiä, kohti kurottautumisia. En halua määritellä ja sitten pakottaa havaittua määritelmien mukaisiin askelkuvioihin.

Vesijuoksualtaassa käyn merkityksellisiä keskusteluita ja koska kaikkea taustoittaa hiljaisuus, kuulen ja oivallan tarkemmin. Oivallan esimerkiksi, miten eri tavalla ystävään verrattuna hahmotan ihmissuhteet. (Tai ehkä tämä on vain tapa puhua niistä, ehkä niistä on mahdotonta puhua haluamatta määritellä.) Että välillä saan kiinni itseni samanlaisista ajatuskuvioista, mutta niiden hyväksymisen pointsina on minulla se, etten usko niihin ja että vain totean tulleeni ajatelleeksi niin, epäpätevästi ja ajattelemattomasti, näkemiin, ajatus hyvä, emmeköhän me vielä tapaa, mutta tässä asiassa sinä saat nyt mennä kotiisi. Etten oikein usko, että ihmiset ovat jonkinlaisia pohjimmiltaan. Että he olisivat pelkistettävissä yhteen rooliin ja että riittäisi, että saisin selville, mikä se rooli on, ja sitten voisin päättää, lähestyäkö vai loitotako. Tietysti olen jo kauan ajatellut ihmisiä ennen kaikkea tilanteiden ihmisinä, paljon enemmän kuin ihmisinä tilanteissa, mutta kuulostaa siltä, että tarvitsen tälle uusia sanallistuksia, uusia muotoiluja.

Niin, ja hiljaisuutta.

Italiassa istuin ptikään yksin rannalla muiden vaeltaessa. Luin buddhalaista kirjaa, jonka suljin välillä käsitelläkseni kysymystä, selviänkö psyykkisesti tilanteesta, jossa olen suunnitelmieni ääressä kykenemättä kävelemään niihin sisään, ja kykenemättä teeskentelemään, ettei pettymys vaikuttaisi mielialaani. Aurinko välillä piileksi pilvien takana, välillä hiipi niiden välistä. Aallot jatkoivat ääntään. Rannan pengermät kohosivat suojaavina muureina molemmin puolin, kasvit olivat kiinnittyneet melkein pystysuoraan kallioon hennoin mutta sitkein juurin. Tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin ehkä ikinä ennen. Mutta ei se itkettänyt, ei enää siinä vaiheessa, kun toiset olivat jo menneet. (Yhtä olin pyytänyt jäämään, koska minun oli pelottavan vaikea olla, mutta hän ei halunnut auttaa. Toisia en edes pyytänyt, koska mielestäni minulla ei ollut siihen mitään oikeutta. En halua pyytää asioita, jotka saavat minut ajattelemaan, että itse luultavasti suostuisin pyyntöön mutta sitten marisisin asiasta mielessäni ja ottaisin - kauhistuttavaa kyllä - edes salaisesti pienen marttyyrinroolin.) Oli vain hiljaisuus ja yksinäisyys. Viipyilevä lämpö, meri, meren hiomat kivet ja keramiikanpalaset. Kasvillisuus, pilvet, veden kiertokulku.

Ehkä hiljaisuus on vain jatkoa tuolle rannalle.

Ehkä istun siellä jossain mielessä edelleen, istun ja kuuntelen ja pidän kirjaa sylissä, sormi merkiksi sivujen sisään suljettuna. Nainen rannan toisessa laidassa on riisunut kaikki vaatteet ja litistynyt aurinkopaneeliksi vilttiin, hänen mäyräkoiransa juoksevat aaltoihin ja takaisin. Välillä toinen koirista lähestyy minua, hermostuneet kasvot, uteliaisuuden ja pelon sekainen katse, ulinaa ja karkuun. Ajattelen sitä, minkä olen lukenut jostain kirjasta, jota editoin. Että jos pelkää romahtavansa, voi yhtä hyvin lakata pelkäämästä, koska on jo romahtanut. Ettei kestänyt. Ei se enää siitä muutu. Ja äkisti olen takaisin siellä, mikä kannattelee. Istun kivillä, meren ääressä. Mieli on liian raskas ja hiljainen lukemiseen tai mihinkään pakenemiseen. On vain päivä, ja kivet, meri, istuinluiden alla kiinteä. En putoa, katoa, hajoa. Maa kannattelee, ilma ei lakkaa suomasta keuhkoille pumpattavaa, sydän ei kieltäydy tutummaamasta.

Miten voisin ajatella ihmisissä olevan jotain pohjimmaista, kun solahdan itseni läpi istuinluiden painoksi kivillä, kiven lämmöksi kämmenkuopassa, kirjan paineeksi merkkisormessa, aaltojen ääniksi?

Kun ihmiset kysyvät, millaista lomalla oli, en oikein tiedä, mitä vastata. Millaista? No, rapattuja seiniä. Köynnöskasveja. Muureihin pultattuja ulkolamppuja. Kissa joka istui kukkapenkissä yöllä ryhdikkäänä kehräten itsekseen. Tomaatit ja paprikat oli juuri istutettu suuriin punasavisiin ruukkuihin. Ei sekään varsinainen kesä ollut. Niin, vaeltamaan en päässyt, en tällä kertaa. Ei, minä palasin kotiin. Istuin kivillä ja upposin hiljaisuuteen, jonka keskeyttivät toisten ihmisten ja eläinten äänet, tuulen riepomien puiden äänet, lintujen kirkaisut, meren tasainen pulssi, palava halu kyetä sanomaan jotain kivusta joka melkein salpaa hengityksen.

Ja sen tajuaminen, ettei sille ole sanoja. Ettei melkein millekään, mitä haluaisi sanoa, ole sanoja. Ei sanoja, ei maalattavia kuvia, veistettäviä muotoja, ehkä voisi olla säveliä, mutta en osaa niitä sillä tavalla.

Loppumatka tuntui jollakin tavalla helpottavalta, koska matkalla ei tule ajatelleeksi, että olisi hyvä järjestää tapaamisia ja nähdä ihmisiä. Kotona sellaista tulee ajatelleeksi. Ja törmää hiljaisuuteen. En minä sitä, etten näkisi, jaksaisi ja järjestäisi. Kyllähän minä, hitaasti ja haparoiden, aloitan taas, jos en muuta niin ettei minusta sanottaisi, että hyvä kun siitäkin päästiin. Ehkä ihmiset niin sanoessaan koettavat ilmaista haluavansa tukea hymyjen etsimisessä? Autanhan minä siinäkin, omassa tahdissani. Ei minun ole vaikea nauraa tai itkeä edelleenkään.

Mutta hiljaisuus dominoi, istun rannassa ja käännän sileää kiveä kädessäni. Eikä minulla ole kiire mihinkään. Olen kulkenut pidemmän matkan kuin olisin kukenut, jos jalka olisi kestänyt polkuja vuorten pengermillä, kuin jos olisin kulkenut muiden kanssa, nauranut ja viittilöinyt ja nimennyt kasveja, eläimiä, kyliä, meren eri sävyjä niistä korkeuksista kun se nähdään, ei kuulla. 

Nuoruus

Olen sairaana. En kestä oloani. Vasempaan sieraimeen on ryöminyt ampiainen, joka kutittaa ja pistelee. Samasta sieraimesta myös tulee verta, mikä tarkoittaa, että on käyttänyt liikaa nenän valumista ehkäisevää suihketta. Näytän peilissä niin paljon vanhalta kokkelivekkulilta, kalpealta, takkuiselta, omaan maailmaansa eksyneeltä, että suihkaisen verestä huolimatta vielä yhden annoksen. Kiskon sekakäyttäjänä propolista, ketoprofeiinia, d-vitamiinia, c-vitamiinia, sinkkiä, neemiä, inkivääriä ja sitruunaa. Se ei saa oloa yhtään siedettävämmäksi.

Koska en kestä oloani (se on sen verran karsea, että unetkin jäävät lyhyelle ja hortoilen sekopäisenä asuntoa ja ajatuksia ympäri), pakenen. Luen kirjastosta flunssan tulemisen tajutessani mukaan sieppaamaani Coetzeen Nuoruutta. Minua kiinnosti kirjastossa kirjassa ainakin kaksi seikkaa: yksi, se on Coetzeen enkä ole lukenut häneltä vielä mitään puolivillaista, ja kaksi, eräällä kurssilla, jossa käsiteltiin kaunokirjallisuuden luettamista osana teknisempien alojen opettamista, kävi ilmi, että lääkäriksi opiskelevat saivat valtavia vastareaktioita tästä kirjasta. Koska en osannut kuvitella, miten kukaan voisi saada Coetzeesta vastareaktiota, asiaa oli tietysti tutkittava. Tuollainen huomautus muistuttaa liikaa nenäampiaista jotta sen voisi sivuuttaa ikään kuin siitä välittämättä.

(Kuuletko sinäkin muuten Coetzee - Kungfutse -yhteyden? Noin niin kuin soinnillisesti.)

Kirjallisuudellinen nenäampiainen ei päästä sen helpommalla kuin flunssakaan. (Minähän kirjoitin niiden muistuttavan toisiaan.) Opiskelijoiden vastarinnasta kertonut tutkija aprikoi, joska kuvauksessa aiheutti kitkaa se, että vaikka Nuoruus kuvaakin nuoruutta, on se silti kuvattu kokeneemman näkökulmasta. Minä en ole siitä samaa mieltä. Jos katselen sitä, mitä kirjoitin joskus nuorena, nuorempana, eivät nuo ajatukset ole olleet niin kaukana siitä ajasta. Olen jokseenkin varma - täysin varmahan en voi olla - että olisin pitänyt kirjasta ja tunnistanut siitä tuttuutta jo parikymppisenä. Olin kuitenkin silloin oireillut Coetzeen kuvaamaa yksinäisyyttä, ulkopuolisuutta ja niin edelleen vuosikausia. Ainakin ala-asteen ensimmäiseltä luokalta saakka. (Kyllä, sen ikäisenä itsemurhan suunnittelu saattaa tuoda lohtua rutiiniin. Ehkä olisi pitänyt jättää aikuisten kirjat myöhempään ikään eikä aloittaa niitä sillä tohinalla? Toisaalta monet edelleen naurattavat jutut ovat peräisin siitä, miten väärin lapsena ymmärsin aikuisten kirjojen juonenkäänteitä. Painajoitsin Humisevasta harjusta vuosikaudet.) Monet kysymykset, joita pyörittelin, olivat aika samantyyppisiä. Kuten että pitääkö kärsiä, jotta osaisi kirjoittaa, oman kokemuksen ja taustan väheksyntä, halu olla joku muu.

Samalla lukiessa huoahdan helpotuksesta siitä syystä, että naisena taitelijamyyttiä vastaan saa sentään vähän paremmin eväitä. Ei tarvitse kuin tarkastella miestaiteilijan ja naismuusan suhdetta, kun jokin alkaa hiertää ikävästi. Tarkoitan: niin, en minä ainakaan muusaksi halua. Ja sitten myöhemmin: niin, en minä kyllä tuossa myöskään taiteilija suostuisi olemaan, en tuolla tavalla, tuo tuntuu jotenkin aika ikävältä käyttäytymismallilta toisia ihmisiä kohtaan, ja sitäkin enemmän itseä kohtaan. En ole halunnut ajatella kärsimyksen kirkastavan tai sillä tavalla. Kolmenkymmenen tietämillä sain lopullisesti päätettyä, että asia on niin, että minusta on kuitenkin aina ja kaikissa tapauksissa tärkeämpää, että voi elää suhtkoht onnellisesti ja itseään mihinkään käärmepulloihin (ampiaisneniin) ahtamatta. Jos se tarkoittaa, ettei maalaa tai kirjoita, olkoon niin. Voihan sitä katsoa, tapahtuuko jotain sellaista. Välillä tapahtuu. Sitten tapahtukoon. Mutta ei sitä pidä kaivaa verta nenästään sen takia. Tai pidä ja pidä. Mutta minä en halua tehdä niin. Niin kovasti kuin arvostankin luovaa työskentelyä ja etenkin toisten siinä aikaan saamia asioita, en halua itsearvostukseni riippuvan siitä, onnistunko sullomaan itseni tiettyyn muottiin.

Coetzeen päähenkilö näivehtii IBM:llä töissä ja tuntee onnettomuutta kun ei voi flirttailla sihteerienkään kanssa; nämä nauraisivat, jos heille sanoisi tekevänsä runoa. No niin. Kuulostaa tutulta! (Ei minun maailmastani, mutta muistan erään ystävän synkistelleen tätä aihetta. Enkä minäkään kyllä ensimmäiseksi ihmisille esittele, että teen sitten tämmöisiä kummia juttuja. En halua olla riesa: minusta sillä tavalla väljähtäneitä taiteellisia ambitioitaan esiin tuovat ihmiset tuntuvat riesoilta ja sillä siisti. En sano, etteivät he saisi tehdä niin, ei. Mutta he tuntuvat minusta riesoilta enkä haluaisi itse tuntua kenestäkään riesalta sillä tavalla. Minulla on ihan riittävästi riesaepäilyksiä ilman tuotakin, että alkaisin puhua ihmisille jostain hämäristä lukoistani ja luomisprosesseistani, kun kuitenkin se, mitä saan aikaiseksi, ei taida erityisesti jalostaa kenenkään näkemystä, kunhan ehkä kiteyttää jotain omaa kokemustani vähän eteenpäin. Ja sekin on ehkä, mutta menköön niin kauan kuin minua huvittaa tehdä näitä kokeiluja ja saan niistä iloa. Minulle oli jo aikamoinen riesuus linkata tähän blogiin yhden kurssin moodlessa; se vain sopi teemaan ja tein niin mutta olen kyllä tuntenut itseni sen jälkeen pseudotaiteelliseksi ah ah ah -liehuvaksi keski-ikäiseksi riesaksi, joten olen päättänyt olla vähään aikaan sekoittamatta tätä ja sitten sitä persoonaa, joka käy luennoilla ja koettaa tutustua toisiin ihmisiin jotenkin silmäkkäisellä tavalla, kasaamatta siihen eteen liikaa tämmöistä hämmentävää kuonaa. Oho, pistinpäs pahan. Niin, no, kuonaapa hyvinkin. Kuonalta se tuntuu, sekä itsen että toisten kohdalla. Että keskitytään johonkin muuhun kuin hetkeen tässä ja nyt, toiseen ihmiseen siinä hetkessä. Se jotenkin pitkästyttää.) Ja sitten toisaalta. Ei hän runoilloissakaan osaa olla. Nauran hereästi flunssasta huolimatta. Tuo on niin tuttua! Hupsuilla omilla valinnoilla tulee sijoittaneeksi itsensä ulkopuoliseksi vähän kaikkeen. Tai ei sittenkään. Onhan eläimet. Ja oppineita ystäviä, jotka eivät odota mitään taiteellisia pyrintöjä. (Minulla on viime aikoina alkanut vähän keittää - ei vaarallisesti, mutta kuitenkin - , jos niitä odotetaan minulta tai minua aletaan määritellä jotenkin sillä tavalla, syvähenkiseksi tai sielukkaaksi tai taiteilijaksi, aargh.) Ja onko ulkopuolisuus valittua? Ehkä ei sittenkään. Jotenkin niin vain käy.

Että tuntee itsensä vähän riesaksi kaikkialla.

Joitain vuosia sitten olin vielä surullinen, koska ajattelin, etten voi kirjoittaa mitään arvokasta, koska en pääse mihinkään oikeisiin töihin ja niin ollen en pysty tuottamaan kuvausta sellaisesta arjesta. Mutta hitto vie, Coetzeea lukiessa tulee mieleen, onhan niitä kiirastulia muunkinlaisia. Kuten vaikka työpaikkailmoituksiin vastailu. Sen teeskenteleminen, tai ainakin sen teeskentelemisen yrittäminen, että jotenkin jaksaisi olla kovin jipoissa jostain jonkun yrityksen visiosta ja missiosta. Voi apua. Teeskentelyni ei ole mennyt hyvin läpi. Ehkä se johtuu siitä, etten osaa edes kuvitella, miltä tuntuisi solahtaa jonkun yrityksen maailmaan, ohjata kiinnostuksensa sen polveilujen mukaisesti. Että lakkaisi ajattelemasta kommunikaatiota ylipäänsä, ihmisten sisäisiä syvyyksiä ja tuntemattomuuksia.... heidän ajatusmaailmojaan, jotka tikittävät ilahduttavan epäsynkassa siihen, mitä tapahtuu heidän ympärillään. Että pelkistäisi havaintonsa jonkun toisen määrittämän tutkimusohjelmansa käsitteisiin behavioristin innolla, väliä hällä sillä, vaikka tilanteet muuttuisivat sarjaksi tietyssä ennaltamäärätyssä järjestyksessä suoritettavia operaatioita. Ajattelen ystävääni, joka on ollut vuosikaudet työttömänä luovasta ammatistaan, mitä kaikkea se tarkoittaa, mitä kaikkea se tarkoittaa, mitä kirjoitan kai itsekin osaksi portfoliotani aikanaan päätyvään tekstiin, että olen valmistunut ja identifioitunut alunperin sellaiseen tutkimukseen, jolla ei juuri ole työelämäsovelluksia. Niin ja tuota että siitä on aika vaikeaa taipua ajattelemaan, että tässä olisi joku pakko tai hoppu sopeutua. Että onhan sitä porskutettu tännekin saakka. Mitenkuten.

Hämmentää, miten joku ahdistuisi Coetzeesta. Mitähän noille poloille kävisi, jos he saisivat käsiinsä Pessoan Levottomuuden kirjan? Coetzee on kuitenkin varsin hauska. Hänen törmäilyssään on vähemmän eksyneen yökön (nenään eksyneen ampiaisen) epätoivoa. Ja hänen kokemuksensa tuntuu niin tutulta, kotoisalta, verrattuna sellaisiin kirjailijoihin, joiden henkilöt jotenkin ovat edenneet ja eläneet johdonmukaisesti eli jääneet litteiksi henkilöhahmoiksi.

Ah, nyt Fauni tuli takaisin apteekista, jonne lähetin hänet ostamaan Histeciä. (Saattaahan kyseessä olla rhinovirus. Mitä vaan, etten ota fiskarseja ja koeta turiloida klyyvaria irti juuriaan myöten ampiaisineen päivineen.)

Peruutan menoja ja kiroilen sitä huomista menoa, jolle en voi mitään: yhteen kurssiin liittyvää haastattelua, jonne huojun doupattuna, ellei kuume lähde raketoimaan aivan ylettömiin.

Mietteitä yöstä, jota nukuin liian vähän

Suru ja harmistus siitä, ettei tiedä, mitä tahtoo. Mistä tulee tämä ajatus, että ihmisen - korjaan: aikuisen ihmisen, niinhän fraasi kai kuuluu - pitäisi, pitää, tietää, mitä tahtoo?

Samaa ahdistusta parisuhteissa, ammattiasioissa, ties missä muussakin.

Eikä voi keksiä, mitä tahtoo, muuten kuin poissulkemalla: tätä en ainakaan tahdo. Ja mitä apua siitäkään on? Tiedän, etten ainakaan tahdo tällaista yksinäisyyttä, en sitä yksinäisyyttä, kun tuntee äkisti itsensä alavireiseksi ja huonoksi seuraksi, sillä ei ole tekemistä ymmärtämättömyyden kanssa, enemmänkin se on kummallinen pudotus. Pudotus missä? Hetkellinen herpaantuminen, kun tajuaa, ettei jaksa kannattaa kaikkien haluamistensa punosta? Pudotus uskomuksesta, että on osannut aika hyvin haarukoida, mitä ei ainakaan tahtoisi? Ei, en muista ajatelleeni, että olisin osannut tehdä niin.

On helppo keksiä monia tahtomisen arvoisia asioita, mutta siitä ei olekaan kyse. On kyse niiden koherenssista. Sen ennustamisesta, tarkoittaako iloinen polveileva kotiintulo myöhempää kauhua ja yksinäisyyttä, valveilla makaamista ja epätoivoisia analyysiyritelmiä siitä, mikä tarkalleen tilanteessa synnyttää harmistuksen ja paniikin. Huomaa odottaneensa asioita. Päästää niistä irti, itkee. Kieltäytyy järjestämästä elämäänsä odotustensa mukaisesti. Tarkastelee sitä suorassa, säälimättömässä valossa. Ja samalla muistuttaa: Niin, ensi viikolla alkaa uusi elämä. Uudet rutiinit ja uudet ihmiset. Ei ihme, että tuntuu siltä kuin aivoissa katkeilisi pieniä elastaanisäikeitä.

Olisiko helpompaa luopua odotuksista, jos luopuisi samalla ihmisistä? Jotakin voidaan sanoa varmasti: tiedän tahtovani, että lakkaisin odottamasta yhtään mitään perusystävällistä käytöstä kummempaa keneltäkään. (Ja vierailta ihmisiltä en ehkä odota edes sitä, en ainakaan kaikissa moodeissa.) Tämä tahto ei ole saanut aikaan suuriakaan muutoksia siinä, että yhtäkaikkisesti odotan asioita. Se naksahtaa päälle automaattivaihteella. Ehkä on mahdotontakin olla odottamatta asioita. Suhtautuminen odotusten toteutumattomuuteen on kyllä muuttunut tahdon myötä. Edelleen tuntuu määrättömän pahalta, tahtoisi minkä tahansa muun kivun siinä hetkessä, mutta on kuitenkin helpompi pysähtyä ja tuijottaa omaa tuskaa suoraan, koska sekin on jotakin, mitä tahtoo. Näyttää sitä itselleen, kallisarvoista lahjaa, esimerkkiä ilmiöiden maailmasta: kas niin, tätä minä en ainakaan tahdo.

En oikein osaa uskoa ihmisistä luopumisen toimivan ratkaisuna, koska sitten löytäisin vain uusia ihmisiä. Mutta on hetkiä, joina pahoinvointi peittää kaiken ja joina jonkun seurassa ei oikein vain kykene tasaantumaan, rauhoittumaan, kohtuullistumaan. Niinä hetkinä on helppoa vihata itseään, ja on todella vaikeaa suostutella itseään siihen, ettei tuo viha vaadi minkään itseen suuntautuvien rankaisutoimenpiteiden käyttämistä. Tässä kohdin on hyvä, että on tullut luettua oppimispsykologiaa. Voi muistuttaa itseään siitä, miten paljon tehokkaampaa on ehdollistaa palkiten. Se ei tunnu siltä, jokin janoaisi hyödytöntä rangaistusta, mutta eikö se osoita vain, että silloin kun istuu vain muutaman tunnin nukkuneena kallioilla ja katselee junia, omat tunteet ovat huomattavasti epäluotettavampia eteenpäin luovimisen apuvälineitä kuin tiedeyhteisön paremmassa valveessa hiomat teoriat?

(Tiedeyhteisön ajatus saa tuntemaan itsensä entistä yksinäisemmäksi, eikä se erityisemmin piristä mieltä, mutta jostain syystä argumentti jollain tasolla kuitenkin toimii; en osaa olla ajattelematta, etteikö tiedeyhteisö helpostikin päihittäisi toimenpide-ehdotuksissaan pää pienen, joka liiraa ja ulisee itsekseen eikä osaa käydä tekemään sitä, mitä sen varmaasti pitäisi tehdä, eli nukkua.)

Ei, en tiedä, mitä tahdon. Tai jotain tiedän, mutta niistä on vaikeaa muotoilla käytännöllisiä ohjenuoria elämälleen. Tahdon tuntea iloa toisten elämänriemusta näinäkin hetkinä kun omani luuraa jossain kauempana. Tahdon jonkin paikan, jossa voin nukkua rauhassa aamuun saakka. Tahdon etteivät pahat oloni vuotaisi toisiin. (Hah, tahdon ehkä mahdottomia.) Tahdon että olisi joku, jolle tuntuisi turvalliselta soittaa silloin kun on liian paha olo. (Joskus oli sellaisia ihmisiä, mutta nyt olen taas edennyt jonnekin toisaalle, ja kun yöllä mietin asiaa, en keksi ketään, jota viitsisin vaivata moisella. Etenkin kun en tiedä, mitä tapahtuisi, jos saisin lohtua. Jos vaikka kävisin siitä riippuvaiseksi ja sitä myöten maanvaivaksi? En haluaisi virittää enää yhtään karmistuttavaa odotusta lisää.) Tahdon siis, että voisin itse ratkaista tämän solmun. Mutta joskus tarvitsen apua.

Yöllä seison jonkin tovin kadulla juttelemassa ja koetan kuvata, miten joskus talot tuntuvat liikkuvan. En varmaan saa ilmaistua sitä mitenkään elävästi, mutta kun pinnistelen löytääkseni muutaman sanan, heilautan kättäni ja on kuin talot liikahtaisivat sen takana. Valpastun ja katson taloja tarkemmin. Kadun päässä häämöttävät julkisivut eivät enää vaikuta yhtä pysähtyneiltä.

Tahtoisin pystyä valitsemaan, milloin talot alkavat liikkua ja milloin ne juurtuvat sijoilleen. Tahtoisin valita hetket vaikeille ajatuksille. Valitsisin jonkin muun hetken kuin liian vähän nukutun yön. Mutta maailma harvoin toimii näin. Sen, minkä kestää hyvin nukkuneena, muuttuu painajaiseksi vähällä unella.

Kun kuuntelee toisten elämiä, näkee äkisti omansa toisessa valotuksessa. Itselleen on vaikeaa antaa samanlaista vapautta odottaa ja katsoa, kuulostella. Se on liian lähellä. Se painaa, hankaa, nirhaa, kuristaa. Haluaisin nukkua kunnolla edes yhtenä viikonloppuna ettei minun tarvitsisi kokea väsymystä joka ikiselle torstaille saakka. Enkä osaa nukahtaa yksin, toistaiseksi. Alan uudestaan ikävöidä yksin asumista - yksin tottuu nukkumaan, mutta se tarkoittaa, että on tosiaan nukuttava yksin kaiken aikaa. Se taitaa olla ainoa järjestely, jossa on mahdollista taata riittävä uni.

En tiedä, tahdonko riittävän unen vai jotakin muuta. Piru vie, eikä tämä ole oikea hetki koettaa ratkaista näitä kysymyksiä, mutta en tiedä, kuinka nukahtaakaan ilman alustavia linjauksia.

Ajatuksia viimeisistä päivistä ja palaamisesta

Toisena osholan päivänä outo hysteria repeää valloilleen. Johtuuko se lähestyvästä kotiinpaluusta vai Gurdjieff-liikkeistä, en osaa arvioida.

Seitsemän kolmekymmentä, aamu-usvan jäänteiden vielä lipoessa puiden runkoja ashramissa, menen kentälle monien muiden kanssa. Samanaikaisesti kentällä harjoitellaan tai chita, zen-jousiammuntaa ja gurdjieffausta. Päätän kokeillä viimeisintä, koska muita voi kokeilla kotonakin. Aamuhetki kullan kallis, ajattelen ja asetun riviin toisten kaapulaisten kanssa.

Liikesarja itsessään vaikuttaa melko yksinkertaiselta. Kuuteentoista laskulla harjoittelemme ensin pianomusiikkiin jalat, sitten kädet. Koetamme yhdistää. Siitä ei aluksi ole tulla mitään, mutta olen harrastanut tanssia aivan riittävästi tietääkseni, ettei siitä koskaan tule ensi kerralla mitään ja että asiasta on turha huolehtia: kyllä kädet ja jalat ovat ennenkin vain loksahtaneet kohdalleen kun tekee, toistaa ja jaksaa huvittua kummista nyinnöistään. Mutta sitten kaikki sekoaa, kun mukaan otetaan pää. Yleensä pääni on pysynyt nätisti mukana tansseissa, koska päätä on ohjattu lähinnä siten, että katsotaan jonnekin, minne edetään, tai vaihtoehtoisesti, jonnekin, mistä kaikotaan. (Tekisi mieli sanoa, että ne ovat luontevia vaihtoehtoja, mutta ehkä luonteva kuvaa nyt vain sitä, mihin olen sattunut tottumaan. Ja voisihan olla, että olisin tottunut johonkin ihan muuhunkin!) Nyt pitäisikin sitten äkisti katsoa neljä tahtia oikealle, neljä ylös, neljä vasemmalle ja neljä alas. Ja sitten neljä ylös, neljä vasemmalle, neljä alas, neljä oikealle. Siitä neljä vasemmalle, neljä alas, neljä oikealle, neljä ylös. Neljä alas, neljä oikealle, neljä ylös ja neljä vasemmalle. Ja takaisin alusta. Huomaan, että jo pelkkä pään pyörittäminen näin vaatii runsaasti tietoista ponnistelua. Liike kuitenkin on siirtymä, jonka jälkeen tulee pysähdys. Pysähdyksen aikana näyn ehtivän unohtaa suunnan. Eihän nyt ole mitään järkevää koordinaattia.

Koetan ajatella päätä kellotaulumetaforan mukaan, mutta se ei ainakaan auta asiaa. En nimittäin osaa päättää, tulisiko kelloa tarkastella edestä vai takaa. Tarkoitan tällä: onko nenäni kellon viisari ja kasvot kellotaulu, eli katsonko pyörintää ikään kuin sisältä käsin, vai visualisoinko eteeni kellon, jonka numeroita seuraan. Koska en kykene päätökseen tästä seikasta, pääni pyörähtelee jo yksinään minne sattuu. Siinä vaiheessa kun se yhdistetään käsijalkakoreografiaan, se uhkaa vesittää senkin. Koreografiaa vaikeutetaan vielä siten, että jokaisen kuudentoista laskun sarjan jälkeen käännytään neljänneksen verran oikealle. Pyörintää kerrakseen!

Gurdjieff-liikkeistä on kirjoitettu muun muassa, ettei mikään toinen metodi opettaisi sellaista liikkeen tietoisuutta ja sulokkuutta. Ensikosketus sulokkaaseen liikkumiseen tapaa kuitenkin aiheuttaa lähinnä hysterian. Niin nytkin. Kuljen ringissä kuin mekaaninen gorilla ja sen sijaan, että käteni sirosti tekisivät omaa, yksinkertaista ja pelkistettyä koreografiaansa, pääkellotaulun tarkastelukulman arpominen saa ne takomaan rintakehää kuin gorillat vanhoissa Tarzan-filmeissä, sillä erotuksella, että gorillat sentään vuorotakovat, minun käteni vaan rummuttamat yhtäaikaisesti. Ja pää nykii milloin mihinkin suuntaan ja välillä juoksen eri suuntaan kuin muut. (No, he ovat ihan yhtä pihalla kyllä.)

Aina välillä opettaja pyytää meitä pysähtymään, sulkemaan silmät ja miettimään, mikä menee pieleen ja miksi niin käy. Ja kokeilemme liikkua vastakkain ja tunnustella, millaisia muutoksia se saa aikaan. (Minua se helpottaa, koska voin tirskua siinä vaiheessa, kun pääsen oikein gorillavaihteeseen kiinni, ja minulle hymyillään huvittuneesti takaisin.) Enimmäkseen kysymykset tuntuvat loppuunkalutuilta. Ehkä jos ei kyselisi sellaista itseltään aina tanssitunneilla muutenkin, ne voisivat vaatia silmät kiinni hiljentymistä ja avata uusia horisontteja. Mutta tunnen nuo ilmiöt jo liian hyvin, ja ymmärrän siinä silmät kiinni seisoessani, auringon alkaessa hitaasti puskea lämpöään kasvillisuuden kerrostumien läpi, ettei Gurdjieff-liikesarjan antama meditatiivinen tai tietoisuutta tarkentava anti taida taaskaan erota siitä, minkä onnistun järjestämään vaikka steppitunnilla, ei ainakaan tämän opettajan sanallistusten kanssa. Tietysti sitä aina välillä huomaa uusia seikkoja, huomaa erehtyneensä ja niin edelleen, mutta tunnun huomaavan niitä ilman sitäkin, että joku erikseen kyselee.

Gurdjieff-liikkeiden sanotaan myös tyynnyttävän mieltä. Minulle ei käynyt sillä viisiin. Nimittäin tunnin jälkeen olen edelleen hämmentynyt siitä, miten vaikeaa päätä on kontrolloida, ja koetan harjoitella vielä hotellihuoneessa sitä vähäsen. Mutta pääni, mokoma, ei osaa pyörähtää kauniisti oikeaan suuntaan seuraavaa askelmaa. Niinpä koetan fiksoida sen ajatukseen, että okei, ollaan sitten kellotaulu, jota tarkastellaan sisältäkäsin. (Se on minusta luontevampaa, luoja paratkoon, miksi. Enhän ole koskaan ollut kello, sen sijaan olen katsellut niitä nuorempana paljonkin. Onkohan tämä yhteydessä siihen, miten lapsena halusin kirjoittaa peilikirjoitusta? Onko se jonkinlainen erottelu siihen, mikä on toisten kelloa ja kirjoitusta ja mikä omaa? Jonkinlainen taju siitä, että heijastaakseni jotain ulkopuolelleni en voi vain näyttää sitä kuten sen itse koen vaan minun on jotenkin käännettävä asia ymmärrettäväksi? - Ottamatta kantaa siihen, sekoittaako kääntäminen vain asioita entisestään, tällainen tuntu joskus on. - En ole ennen tullutkaan ajatelleeksi, että tässä voisi olla yksi syy siihen, miksi minusta tuntui vain huikaisevan väärältä luopua peilikirjoituksesta - jolla tosiaan aloin kirjoittaa nelivuotiaana - ja kirjoittaa "oikeinpäisesti". Tämä tulee mieleen siitä, miten kummissaan Fauni on siitä, että haluan nähdä kellon sisältäkäsin. Se saattaa muistuttaa, tajuan äkisti, kummastusta, jonka olen aiemmin kohdannut kirjoittamisen kohdalla.) Annan pään suunnille numerot: ylös on kello kaksitoista, oikealle kello yhdeksän, vasemmalle kello kolme, alas kello kuusi. Sitten minun on vain mietittävä, miten viisarit kulkevat numerosta toiseen loogisesti. Kuulostaako helpolta? No, ei se ole! Ei minulle ainakaan, ei ainakaan gurdjieffauksen jälkitilassa. Istun sängyllä ja arvon, tuliko kuutonen ennen kolmosta vai ennen ysiä.

Tässä kohdin tulen ajatelleeksi sitä, mitä johdantotilaisuudessa puhuttiin aidosta, kulttuurin tahrimattomasta itsestä ja repeän räkänauruun. Aito itse on melkoinen kalkkunaitse! Tehokasta tämä ainakin on, jos numerojärjestyksen ehdollistus lähtee purkautumaan näin helposti... mieleen tulee sekin asiakas, joka kysyy Intian-matkasta kertoessani, olenko etsimässä täältä kirkastusta, joka kai tarkoittaa samansuuntaista kuin valaistuminen. Ajatus valaistumisesta, joka sisältäisi muun muassa numeroiden unohtamisen, täyttää täysin anarkistisella räkätyksellä. Niin, sitten kun unohdan numerot ja suunnat ja odotukset ja itseni, universumi ohjaa minua... muistan taas hysteerisen nettideittikeskustelun siitä, miten valaistunut mies osaa olla syömättä kiviä, jos hän on menettänyt kaikki käsitteen, enkä edes koeta rämpiä mihinkään muualle hilpeydestä siitä seikasta, että universumi ehkä esimerkiksi haluaisi ohjata minua kulkemaan rinkiä ja hakkaamaan rintakehääni.

En sitten mene naurumeditaatioon, koska väsytän itseni nauramalla hotellihuoneessa omin päin.

Illalla menemme kundaliinimeditaatioon yhdessä. Se on samalla tavalla kolahtava kuin edellisenäkin päivänä. Ja myöhään virittäydymme valkoisiin kaapuihin ja menemme iltakokoontumiseen. Siinä on jotain suuren spektaakkelin makua: satoja valkokaapuja kulkee hiljaa mustasta kivestä tehtyyn jättimäiseen pyramidiin sisään. Ihmiset järjestyvät lattialle. Livebändi alkaa soittaa rickwakemanmaista musiikkia, ja äkkiä ihmisten alkaessa sukkadiskoilla kaapujen abbamaisuus avautuu. Aina välillä musiikki katkeaa hetkeksi. Silloin kaikki kohottavat kätensä ilmaan ja haukahtavat OSHOO. Sitten sukkadisko jatkuu. Lopuksi huudetaan oshoa vielä kolmesti ja käydään istumaan. Huutaminen herättää pahat vibat. Vaikka pyramidimainen auditorio on hieno ja aiemmin olen kokenut siellä vain iloa ja uteliaisuutta, moinen yhdessä huudahtamisen kultti muistuttaa liikaa natsitervehdyksiä ja muita massahurmoksia, että osaisin kokea sen turvallisena. Ja meno käy vain absurdimmaksi: valot sammutetaan ja edesmennyt guru puhuu videolta. Sitä pitää kuunnella hiljaa. Vahinko vaan, että Oshon englannin aksentti on aika tankea, ja usein ainakin minulta menee ohi, mitä hän oikeastaan sanoo. Sitä paitsi jotenkin se kaikki samanvärikaapuisuus ja oshon huutaminen saa minut miettimään, miten tämä nyt oikein sopii yhteen sen kanssa, mitä Osho on kirjoittanut guruttamisesta. Minusta vaikuttaa vähän lukemani perusteella, että hän oli varsin selvillä fanittamisen ongelmista ja auktoriteetin metodin vaaroista ja koetti sanoa jämäkästi, että jokainen etsii oman polkunsa ja että häneen ja hänen hölötyksiinsä ei pidä alkaa uskoa. Ja tässä on sitten salillinen ihmisiä, jotka fanittavat hiljaa hänen sanojaan ja nauraa hörähtelevät huvittuneina käsittämättömän törpöille seksistisille vitseille, joihin saarna loppuu. Tai mistäs minä sen tiedän: ehkä kaikki muutkin ovat vain tyrmistyksestä hiljaa? Onhan sekin mahdollista.

Joka tapauksessa, vastenmielisyys joukkokulttimaisuutta kohtaan yltyy siihen mittakaavaan, etten osallistu kielilläpuhumisen osioon, kuuntelen vain sen hauskaa rytmiä. Kun meidän käsketään kuolla lattialle, ja makaan siinä kylmässä rentona mutta jotenkin varuillani, tutkin surullisuuttani siitä, miten tämäkin joukko on minulta täysin suljettu. Ei, joukkohurmioissa eikä uskonnoissa ei ole ovea, josta kykenisin astumaan sisään. Minullakin on hurmio ja pyhä, mutta ne eivät tapahdu näin. Tapahtuvatko ne jollakulla näin? Vai onko iltaohjelman tarkoitus vain saattaa kaikki kohtaamaan oma yksinäisyyteensä ja ulkopuolisuutensa? Kyllähän se tavallaan on yksi meditaation opetuksista kuitenkin: kohdata se silmästä silmään säikähtämättä, hyväksyä se asiaintilana.

Ehkä on ihan hyvä, että viimeinen ohjelmanumero jättää tuollaisen vähän surullisen ja vähän hämmentyneen (se mauttomuus!) olon. Ei ainakaan tule heti ikävä palata, vaikka paikka kaunis onkin ja voisin kuvitella joskus tulevani takaisin esimerkiksi äitini kanssa. Äiti olisi tuolla ihan omassa elementissään.

Tämä tapahtui siis toissapäivänä.

Siirrymme Punesta Mumbaihin eilen. Viimeinen junamatka. Fauni äänittää puhelimellaan wadan ja chain myyjien jollotusta vaunussa. Katselen ikkunasta, miten saripukuiset naiset lakaisevat pitkillä risuluudilla ensin roskaa laitureilta raidekuiluun, sitten raidekuilussa kasoihin ja lopuksi tuikkaavat kasat tuleen. Kasoihin kipataan myös laiturin roskisten sisältö, joten siten alkumatkamme kauhistus siitä, mikseivät ihmiset heitä roskiaan roskapönttöihin edes asemilla, joissa pönttöjä on sentään kymmenen metrin välein, vähän hälvenee. Ehkä he tietävät, että roskat joka tapauksessa kipataan raidekuiluun? No, todennäköisesti he eivät vain välitä. Yhteisen tilan suhteen täällä ollaan yhtä sokeita, kuuroja ja hajuaistittomia kuin ex-Neukkulassakin. Sillä ei vain koeta olevan mitään väliä. Tai siltä se ainakin vaikuttaa. Muoviroskat puskevat paksua mustaa savua asemalla seisojien naamaan. Kaikki ovat tottuneet semmoiseen. Raiteiden välisillä betonipölkyillä kulkee kaksi kellanruskeaa paska- ja oksennusraitaa sen mukaan, miten junan vessatorvet ovat tupruttaneet sisältöään laiturille. Asemalla ei tietenkään saisi käydä vessassa, mutta se on vain kielto. Raidat puhuvat omaa kieltään hygienian tasosta ja kierrättävät ongelmaa edelleen. Naiset luutivat raidan kuivuneita kohtia pölynä ilmaan, ja niitä köntsiä, joita he eivät saa liikkeelle, tulee irrottelemaan vesiletkumies. Hänen jäljiltään raidekuiluun jää haisevaa lälliä.

Tämä on ensimmäinen kerta kun en näe hiirtä ilmastoimattomassa vaunussa. Ehkä se johtuu siitä, että vastapuolen käytävää istuu irlantilainen puutarhuri, jonka kanssa riittää juteltavaa esimerkiksi kompostilieroista ja kompostoinnin eroista erilaisissa ilmastoissa.

Saavumme Mumbaihin iltapäivän puolella. Olemme varanneet ja maksaneetkin jo hotellin mukavasta kaupunginosasta. Mutta kun pääsemme sinne, saamme kuulla, että siellä on ongelmia sähköjen kanssa ja meille on hankittu uusi majapaikka lentokentän luota. No, ei siinä muu auta kuin sulloutua autoon ja tulla ajetuksi kauas kahviloista ja kaupoista. Eikä asunto, johon meidät majoitetaan, edes ole valmis. Sähkömiehet vasta puuhaavat siellä asennuksiaan. Olemme kuitenkin liian väsyneitä saamaan asiasta mitään raivokohtausta (ja millään pienemmällä asiat eivät täällä muutu, sen olemme jo oppineet) joten vain kohauttelemme hartioitamme ja koetamme löytää tilanteesta huumorin tynkää korjausmiesten poraillessa, kytkiessä sähköjä ja koputellessa tuon tuosta ovellemme. Illalla katsomme remonttiäänien taustoittamana japanilaista animaatiota Pom Poko, koska yksinkertaisesti voimat ovat lopussa emmekä saa lähdettyä leffateatteriin, jaksa lukea, tai muutakaan, ja ympäristö ei ole erityisen käveltävää aluetta.

Nyt on sitten viimeinen aamu täällä. Mangopuu kukkii ikkunan takana, torvien sulolaulu alkoi jo kuuden maissa. Linnut laulavat. Laulavatko ne jo Suomessa? Illalla lähtee lento kohti kotia. Illalla tai oikeammin yöllä. Haluaisin nukkua pitkään, levätä, mutta kerropa se tälle keholle, joka on innokas lähtemään! Lento lähtee vasta puolenyön jälkeen. Kaipa aika sinne jotenkin kuluu.

Tuntuu kummalliselta olla täällä viimeistä päivää. Olla palaamassa. Palata. Saapua paikkaan, jossa hinnoittelua ei suoriteta pärstäkertoimen mukaan. Jossa ei tuijoteta. Jossa voi juoda kraanavettä. Sinä saat kulttuurishokin, kun palaat, kirjoittaa täällä saamani ystävä, usko pois, niin käy, kun on pitkään poissa. Niin, sillä lailla saattaa tosiaan käydä. Toisaalta minusta tuntuu, että tuskin olen koskaan päässyt elämään ilman kulttuurishokkia viikkoakaan. Ehkä päivääkään. Ei se ole vakavaa.

Vielä tänään ihana lämpö ja kivuttomuus. Kaksi annosta antibiootti-antiamebaatti-antigiardiaa, viimeiset vaatteet, housut ovat jo ryönässä, rintsikat epämääräinen monenpäivänhikinen vyöte, jonka olkaimista joku nerokas pesula silitti elastaanit paskaksi, mutta minkäs teet, paita sentään puhdas. Olen unohtanut joistakin ystävistä, miltä heidän äänensä kuulostavat. Olen herännyt unesta keskellä yötä tietäen tämän ja haluten korjata asian. Tilaamme huonepalvelusta kaksi litraa juomavettä. Eikö kahvia? Teetä? Ei, vettä.

Haluan olla tänään mahdollisimman ohut ja väritön, jotta minuun mahtuisi vielä monta jälkeä, painaumaa, jotankin mitä vastata, jos ja kun ihmiset kysyvät, millaista matkalla oli.

Pahat sitrukset ja Girishin joulupäivä

Yksi hämmentävistä seikoista täällä on se, että kun mainitsee jollekulle, miten loistavaa yskijän kannalta on joka paikassa tarjolla oleva kuuma ginger lemon water, seurauksena on välitön kauhistus. Inkivääri, no ehkä jaa vielä jotenkin, mutta sitruuna. Älä nyt hyvä nainen sitruunaa juo, jos sinua yskittää!

Se tuntuu kovin kummalliselta, kun siellä, mistä tulee, sitruunaa pidetään aivan loistavana flunssan nujertajana. Sitruunan mehu kuumassa juomassa vähentää liman eritystä ja niin edelleen. Sitrusten bioflavonoidit.

Vastustan oikaisuyrityksiä itsepäisesti: Sitruuna-inkiväärikeite on tähänkin mennessä parantanut oloani viluisena, se nyt vain toimii minun kehossani, ja aion sitä kitata vastedeskin. Well, maybe in your body, but... En jaksa väitellä bioflavonoideista ja läntisistä sitruunakäsityksistä, jotka saattavat olla ihan höpöjä myös. Mutta olen melko varma siitä, etteivät sitruunadrinksuni minua myöskään mitenkään vahingoita. Tänään sitten kun ostan appelsiineja, jotka ovat oikeasti mandariineja, niitä vain kutsutaan täällä appelsiineiksi, Girish, joka on tullut jouluvieraaksemme, puuttuu kauhistuneena asiain kulkuun. Ei, et sinä saa syödä appelsiineja, yskä vain pahenee niistä! Miksi, kysyn. Se pahenee! Kaikkihan sen tietävät! (No, niin kyllä täällä näyttävätkin tietävän...)

Asiaa on tietysti selvitettävä. Joillain ayurvedasivuilla suositellaan kuumennettua sitruunaa kyllä, mutta viimein törmään johonkin, joka saattaa selittää kauhistuksen: ayurvedassa ajatellaan lähteen mukaan yskän liittyvän kylmettymiseen, ja kehoa kylmettävät hedelmät ja vihannekset pahentavat tämän logiikan mukaan yskää entisestään. Yksi annetuista kylmetyshedelmien esimerkeistä on appelsiini.

Girish tosiaan saapuu vieraaksemme. Hän epäilee, ettei busseja ehkä joulupäivänä kulje, mutta jotain kautta hän luovii Panajista ensin Mapusaan ja sieltä tänne. Bussia, liftiä, kyselyitä. Ja sitten hän on täällä pienine muovikasseineen ja haluaa lahjoittaa meille valokopioita Karnatakan maakunnan (vai olisiko osavaltio oikeampi termi?) temppelien kartoista. Etsimme kylänraitilla kopiokonetta. Siinä matkalla Girish yrittää kieltää minua ostamasta kylmettäviä appelsiineja ja ananasta, enkä tottele. Hän määrää myös minulle yskänlääkkeeksi kurkun kiehuvalla mustasuolavedellä kurlaamista ja ostattaa pussillisen mustasuolaa vaatimalla sitä hedelmäkauppiaalta, joka äkkiä korottaakin laskua kymmenen rupiaa ja antaa hedelmien kanssa mustasuolapussillisen. Girish myös määrää kopiopajaa (jonka varsin valheellinen nimi on Speedy Corner; miten kolmen kopion ottamiseen voikin mennä yli vartti?) antamaan vaihtorahat kopiomaksusta Vicksin kurkkupastilleina. Yritän sanoa väliin, että on mulla nämä antibiootitkin, mutta Girish tuhahtaa: Antibiootit! Nämä ovat luonnollisia lääkkeitä! Minun on vaikeaa ajatella yksittäispakattuja ylikansallisia kurkkupastilleja luonnonlääkkeinä, mutta en halua kiistellä, onhan sentään joulupäivä, ja Girish on halunnut juhlistaa sitä vierailemalla luonamme.

Kopiohässäkän jälkeen istumme hetken hotellin yläterassilla. Aurinko painuu Arabianmereen, trancen takana kaskaat sirraavat Ashwemin kukkulalla. Tilaan inkiväärisitruunahaudukkeen ja Girish koettaa suostutella minua ottamaan sen sijaan pyhäbasilikateetä. Juomme sitä kyllä joka päivä, selittää Fauni - se on totta, keitämme sitä huoneessa vedenkeittimellä - ja pidämme päämme taas kerran. No, huokaa Girish, olkoon sitten. Ja tilaa itselleen pyhäbasilikateen maidolla. Ja ryystää sen tassilta mummojen tapaan. Siitä onkin aikaa, kun olen nähnyt kenenkään nauttivan juomaansa noin.

Juttelemme taas Girishin elämästä, ja paljastuu uusia asioita, kuten että hän on kääntynyt hindusta kristityksi voittaakseen masennuksen. Jutustelu saa surullisia sävyjä Girishin selittäessä, että olisi parempi olla kuollut kuin masentunut Intiassa. Koska häntä inhotaan työpaikalla hänen hitautensa ja migreeniensä takia, ja kaikki vaan haluavat hyötyä ja käyttää hyväksi, kun joku on köyhä ja ujo ja kohtelias. Tajuan äkkiä, miten yksinäinen hänen täytyy olla. Täällä hän on joulupäivänä, liftannut tuntikausia maanteillä päästääkseen viettämään laatuaikaa kanssamme, ja mitä se laatuaika on? Sitä että juomme yhdessä kupposet teetä ja juttelemme ystävällisessä hengessä. Ja sitten hänen on mentävä takaisin, koska pimenee. On hänen uskonsa mukainen vuoden suurin juhla, ja hän tuntuu riemastuneelta siitä, että saa viettää sen kanssamme, vaikka oikeastaan emme taida ymmärtää toisiamme kovinkaan monessa asiassa. Girishiä tympii esimerkiksi se, että pidämme eläimistä ja haluamme pysähtyä katsomaan niitä. Ja häntä hämmentää se, miten olemme eronneet kirkosta vaikka meillä onkin "kristillinen kasvatus". (En viitsi mainita äidin uskovan karman lakiin ja jälleensyntymään tai isän miettivän vakavissaan von Dänikenin ufoteorioita.) Meitä taas vähän häiritsee hänen päällepuskevuutensa hedelmien ostamisessa ja flunssan hoidossa. No, mutta siinä nyt kuitenkin oleskelemme kattoterassin patjoilla ja koetamme kuulostella toisiamme.

Vielä surullisemmaksi tulee, kun Girish alkaa puhua nigerialaisista ihmeparantajista, joita pääsisi katsomaan, jos olisi 500 dollaria maksaa; parantaja on ottanut häneen henkilökohtaisesti yhteyttä sähköpostilla. Fauni varovasti koettaa sanoa mutkan kautta, että hänkin on joskus saanut nigerialaiskirjeitä, mutta ne ovat olleet semmoisia massapostituksia, ei nyt siis tämä sama pastori-parantaja, mutta että kaikkea sitä kyllä sieltä Afrikasta tulee. Niin, sanoo Girish, kristityissäkin on paljon huijareita. Hän on kiertänyt Intiassa vaikka mitkä lahkot ja parantajat ja tavannut jos jonkinmoista silmänkääntäjää. Mutta nämä nigerialaiset, pyhä henki on heissä aidosti ja he vain ottavat sairauden pois. Siihen on vaikeaa sanoa mitään. Jos toisella on ollut vaikeaa masennusta ja se on hänen mukaansa tullut hallittavammaksi ja keveämmäksi kääntymisen ja rukousten kautta ja ihmeparantajakerjuukirjeet antavat hänelle toivoa, mitä ihmettä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa? No, onneksi Girishillä ei ole rahoja, jotka häneltä voitaisiin huijata. Niinpä vain ynähtelemme epämääräisesti.

Sitten äkisti Girish nousee, hänen on nyt mentävä. Mutta hän vaikuttaa jotenkin hullantuneen ilahtuneelta joulupäivästä, jolloin oli seuraa ja jännittävä retki. Vielä portaiden yläpäästä hän kääntyy huiskuttamaan hyvää joulua ja toivottavasti-vielä-nähdään-joskus.

Istumme vielä hyvän tovin hämärtyvällä terassilla. Eriväriset lasimosaiikkilamput syttyvät, hyttyset alkavat kiertää lämmintä ihoa nälkäisinä. Kyläraitille lappaa yhä lisää väkeä erilaisissa seurueissa. Luvassa on useita erilaisia bileitä läpi yön rannalla ja kukkuloilla. Olimme kuvitelleet Girishin jäävän vielä illalliselle kanssamme, mutta hänen olikin jo lähdettävä, koska tapaninpäivänä on normaalisti töitä ja työmatka on pitkä, eli on herättävä aikaisin ja sikäli käytävä yöpuulle niinikään aikaisin. Ja kyyti on epävarma, kotimatkaan saattaa tuhraantua aikaa. Vasta myöhemmin tulen ajatelleeksi, että olisimmehan voineet toki kustantaa hänelle taksin kotiin.

Keskustelun jälkeen poden vielä pitkään huimausta siitä, miten hyväosaisia me olemmekaan. Sitä ei aina muista. Jotenkin sitä helposti ajautuu samastumaan sukupuuttoon kuoleviin lajeihin ja laivanpotkurien äänten hämäämiin valaisiin ja kapisiin kulkukoiriin ja kissoihin, joiden toinen silmä märkii, eikä siinä sivussa ollenkaan muista, miten paljon ympärillä on ihmisiä, jotka välittävät, ja vielä semmoinen yhteiskuntakin, jonka tukiverkko on paikallista tukiverkkoa huomattavasti tiheämpi. Tuntuu jotenkin hyytävältä, että saa olla onnellinen sellaisesta, kun on niin monia, joilla ei ole melkein mitään.

Haavoittuvuudesta

Ehkä tämä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta olen oivaltanut vasta viime päivinä, miten paljon haavoittuvampi ihminen on myös psyykkisesti silloin kun fyysinen toimintakyky reistailee. Jotenkin sitä ehkä ajattelee arjessa, että on taattua, että pystyy kävelemään kilometrin, kyykistymään, makaamaan ystävien kanssa puistossa ilomielin ja niin edelleen. Vaikka kuinka tietää, etteivät nämä asiat ole ikuisia eivätkä itsestäänselviä eivätkä kaikkien saavutettavissa, ainakin minä tunnun unohtavan, miten paljon niiden ongelmaton toteutuminen vaikuttaa siihen, miten kestän vastoinkäymisiä ja miten hahmotan minäkuvani.

George Herbert Mead kirjoittaa, ettei esimerkiksi jalan amputointi vaikuta ihmisen persoonallisuuteen. En tiedä, nauraako vai parahtaako. Enkä osaa arvioida, onko kyse siitä, mistä Richard Shusterman on kirjoittanut: että meidän aikamme on kehokeskeisempi, että me identifioimme persoonallisuuden kehollisemmin kuin tehtiin vielä sata vuotta sitten. Huomaan, etten osaa kuvitella, millaista voisi olla elämä, jossa kipu ja kehon mielen suunnitelmiin ja oikkuihin taipumisesta kieltäytyminen ei jollakin tasolla järkyttäisi ihmistä, hänen kehonkuvaansa ja sitä myöten hänen maailmankuvaansa. (Kehohan on tavallaan maailman se osa, joka on kaikkein saavutettavin tai lähin ja jonka kautta olemme osa esineiden, paineen, painovoiman, materian, aistittavan jne. maailmaa; ehkä lyhyemmin edes jossain määrin jaettavaa maailmaa.) Ehkä silloin sairaudet ja vammat ovat olleet enemmän näkyvillä, mutta silti, on vaikeaa uskoa, että oman aiemmin kivuttoman kehon käpristyminen ei mitenkään saisi ihmistä hiljaiseksi, kuulostelevaksi, epävarmemmaksi.

Huomaan itse käyneeni paljon aremmaksi ja pelokkaammaksi muutenkin kuin fyysistä jaksamista koskevien teemojen suhteen. Ihminen on kokonaisuus, selvähän se, ja jako fyysinen/psyykkinen/sosiaalinen on tietysti vain meidän jakomme, josta ehkä voisi olla mahdollista myös kieltäytyä silloinkin kun ei tunne kehossaan tuota yhteyttä. (Ja jopa silloin kun nuo puolet tuntuvat sähisevän toisilleen ristiriitaisesti, kuten esimerkiksi lisääntymiskysymyksen suhteen: sosiaalinen ja psyykkinen puoli pyörittämässä päätään, ja fyysinen puoli poksauttelemassa munarakkuloitaan ja kuplimassa limaansa. En muuten osaa myöskään oikeasti kuvitella, millaista elämä on ollut ennen suhtkoht luotettavia ehkäisymetodeja. Se jotenkin vaikuttaa karmaisevalta, mutta oletettavasti, jos sellaiseen maailmaan olisi syntynyt, ei sen karmaisevuutta juurikaan murehtisi vaan iloitsisi aivan samaan tapaan kesän ensimmäisistä sriisriipääskysistä mäenharjan ylisellä taivaalla, pulssin tunnusta jalkaterissä lämpimän peiton alla ja niin edelleen.) Kokonaisuuden hahmottaminen on kuitenkin aika erilaista silloin, kun lukee kirjasta hyväksyvästi nyökytellen lauseen, jossa korostetaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen erottamattomuutta kokemuksessa, ja silloin, kun äkisti huomaa käyvänsä kipujen puristusrenkaassa oireilemaan yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta ja mieleen nousee kuvia (ei-visuaalisessa merkityksessä; kuvia siinä merkityksessä kuin muistitutkijat puhuvat muistikuvista, jotka voivat olla ihan yhtä hyvin haju-, maku-, kuulo- tai kosketusaistillisia, asentoaistillisia tai liikeaistillisia, tai muistumia oivalluksista tai oletuksista toisina aikoina, en tiedä, mihin aistiin ne niputtaisin, ehkä koska niissä hyödyntyvät kaikki aistit kummallisina kokonaisuuksina, ja haluaisin ymmärtää tarkemmin, miten kehoon paikantuu esimerkiksi oivallus siitä, ettei oma ymmärrys ulotu tiettyyn olotilaan ja elämänkenttään, miten minä sen tunnen, oivallan, ymmärrän - tuntuu, että tässä on sokea piste, tiedän kyllä oivaltavani, mutten tiedä, mitä tuo oivaltaminen on, kokemuksellisesti, tiedän sen liian karkeasti ja hämmentyneesti, jotta pysyisin tyynenä eikä uteliaisuuteni esittäisi tapahtumasta tungettelevia kysymyksiä kuten pidätänkö silloin hengitystä tai kutkuttaako rintalastani alueella tai miksi tuntuu kuin verta tulvahtaisi poskiin ja ohimot puolestaan viilentyisivät, ja niin edelleen), kuvia jotka kuvittelin unohtaneeni tai jotka olinkin unohtanut tietoisesti, kuvia sormista ikkunalasia vasten tai typerryksestä, ettei saa pitää äidin kädestä kiinni kuten muut lapset, koska äidin kädet ovat aina kipeät liiasta työstä. (Nyt ymmärrän sen hyvin, minunkin käteni saattavat särkeä liian rankan hieromisen jälkeen niin että haluan työntää ne vain kylmärannekkeiden sisään ja sulkea silmät.)

Haavoittuvuudessani on kummallinen käänne. Kun tunnen itseni epävarmaksi ja kyvyttömäksi ja surulliseksi ja yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, jokin kumma moralistinen sävy hitsautuu tuon kaiken tapahtuvan päälle kovin helposti. Se selittää vihlovalla äänellä, että olen LIIAN epävarma, LIIAN kyvytön, LIIAN surullinen, yksinäinen ja ulkopuolinen. En usko, että ongelma ovat nuo tuntemukset itsessään, ne ovat varsin kestettävissä ja pulpahtelevat kai silloin tällöin itse kunkin kokemukseen sillä intensiteetillä, että lamaavat hetkeksi kaiken toiminnallisemman aktiviteetin, eikä siinä ole mitään vaarallista. Sen sijaan tuo moralisoiva ääni rampauttaa. Se kiistää, etten saisi tuntea näin, ettei tuntemisellani ole oikeutusta. Mutta tarvitsevatko tunteet ja olot oikeutusta, välittävätkö ne mistään sellaisesta? Eivät tietenkään. Niinpä jos myönnyn äänen toistamiin ideoihin, onnistun ainoastaan häpeämään itseäni ja tuntemistani. Eihän tuntemusten moralisointi pyyhkäise tunnettua mitenkään pois, päinvastoin: se oikein kiinnittää kaiken kognitiivisen prosessoinnin noihin tuntemuksiin ja siten luultavasti vain pitkittää tuota alakuloa samentaen sitä tykyttävällä häpeällä ja viallisuuden tunteella, jotka eivät mitenkään helpota iloon ponnistamista eivätkä järkevää päätöksentekoa. Ja silloin kun olen tarpeeksi heikoissa kantimissa valmiiksi, myönnyn aika herkästi tuon äänen liiallisuustuomioihin, ja kas: olen solmussa, jota en osaa itse oikein avata. Silloin alan herkästi pohtia, vahingoittavatko voimakkaat tunnetilani ja alakuloni ihmisiä lähistössäni, ja äkisti saatan saada kummallisen velvollisuudenpuuskan ja päätän siivota itseni pois heidän elämäänsä pilaamasta.

Miten kummallinen päätelmä. Ei sellaiseen pysty kuin silloin kun on valmiiksi surullinen, väsynyt, yksinäinen ja sitä häpeävä. Nyt kun olen miettinyt tuota asiaa ja kuunnellut myös muutaman kivuliaan asiakkaan pohdintoja asiasta, olen vähitellen alkanut hahmottaa, miten kiinteästi omassa elämässäni ja näemmä muutaman muunkin elämässä nämä häpeät ja itsen pois siivoamisen puuskat liittyvät fyysisen toimintakyvyn pulmiin. Melkein aina, kun onnistun vääntämään itseni tuolle solmulle, on takana ollut jokin kiputila, joka on vaikeuttanut asian käsittelyä mielialaa toisella tavalla manipuloiden; en ole päässyt liikkumaan, kävelemään liikoja höyryjä pihalle, liikuttumaan puista ja taivaasta ja askelten ja sydämen rytmin koettelusta.

Sunnuntaiaamu oli karmiva. Olin täysin solmussa ja yritin ilmaista läheisilleni, etten kestä tällä erää yhtään yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita, ja että siksi minun pitää siedättää itseäni niihin. Ja koska kestämättömyys oli niin intensiivistä, myös tarve siedättyä oli polttavan kiireellinen ja halusin ottaa etäisyyttä heti. Ja sitten seisoin ovensuussa ja tunsin pohjatonta surua etääntymisestä samalla kun tiesin, että juuri etääntymistä nyt tarvitsisin, ja en kuitenkaan osannut olla varma, olinko siedätysteorioissani oikeassa vai en. Ja oikeastaan halusin kaikista eniten, että minulle ei oltaisi vihaisia. (Mikä on kummallinen halu, koska ei kukaan ollut, vaikka olin siitä sillä hetkellä aivan varma.) Kun viimein vakuutuin siitä, ettei kukaan ollut minulle vihainen ja ettei kukaan pitänyt minun yksinäisyydelle siedättämistäni hyvänä ideana, tilanne laukesi ja nukuin monta tuntia keskellä päivää. Sovimme myös hyvästä käytännön järjestelystä: kun seuraavan kerran tällainen tunne alkaa käydä hallitsemattoman kokoiseksi, saan heti soittaa ja kertoa siitä. Olisin halunnut nytkin soittaa, mutta minusta se tuntui jotenkin kohtuuttomalta ja vaativalta ja en siksi uskaltanut, ja niin alakulo ja pelot saivat käydä omissa mehuissaan melkein vuorokauden. Joskus minusta tuntuu, että voimakas pyrkimys eettiseen kanssakäymiseen synnyttää ainakin yhtä monta ongelmaa kuin se toisissa tilanteissa onnistuu ratkaisemaan. Jotenkin hahmotan helposti eettiseksi sen, että hoidan itse täysin tunnesäätelyni, ja sitten ajaudun umpikujaan, kun en älyä tarpeeksi aikaisin, etten taidakaan onnistua siinä. Kummallista, että törmään yhä tähän arkuuteeni pyytää apua; en itse hahmota kenenkään muun avunpyyntöä tällaisissa tilanteissa kohtuuttomiksi tai kiusallisiksi, mutta auta armias, kun mietin itse, uskaltainko itse soittaa asianomaiselle ja pyytää apua; tunnen itseni ripustautuvaksi hirviöksi, jolla ei ole pienintäkään tunnesäätelyn kykyä, ja en tietenkään halua käyttäytyä niin, että minun tarvitsisi tuntea tuolla tavalla.

Vaikka tiedän, että ihmiset ovat joka tapauksessa haavoittuvia ja että siksi heiltä on älytöntä yrittää kieltää tuota piirrettä ja sen oireita ja että on pikemminkin järkevää antaa heidän näyttää haavoittuvuutensa ja auttaa heitä parhaan kykynsä mukaan, luulen, että oma henkilöhistoriani kummittelee tässä reaktiomallissa. Yritin kertoa viimeisen kerran vanhemmilleni, kuinka onneton ja peloissani olin, kun olin kuuden tai seitsemän ikäinen. Se tuomittiin ja ymmärsin, että moiset tunteet ovat vain väärin ja typeriä eikä niitä saisi tuntea. (Ja siitä huolimatta jatkoin tietysti niiden kanssa elämistä; nyt vain niihin liittyi tympeä häpeän vivahde ja yritin sietää niitä itsekseni ja olla kuin ne eivät jatkuvasti haittaisi tyytyväisyyttäni elämään.) En onnistunut reipastumaan, vaikka minun käskettiin reipastua. Seuraavan kerran taisin ilmaista sanallisesti noita tuntemuksia, kun olin seitsemäntoista. Silloin kuulin ensimmäisen kerran toisen ihmisen sanovan, että sellainen olohan on välillä ihan kaikilla. Ystäväni Herkkis ei suuttunutkaan noista tuntemuksista. Olin hyvin hämmästynyt ja pidin Herkkistä jotenkin harvinaisen empaattisena tuon kokemuksen takia, mutta en uskaltanut olettaa, että kukaan muu voisi reagoida hänen tavallaan tuollaiseen paljastukseen.

Ajatella, vasta muutama vuosi sitten, ehkä hieman ennen eroa Kissasta, lakkasin ajattelemasta yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja pelkojen ilmaisemista joinakin yllättävinä, karmivina ja psykopatologian todistavina paljastuksina. Tarkoitan tällä sitä, että lakkasin ajattelemasta, että kukaan erityisesti yllättyisi tällaisista tuntemuksista. Tietysti niiden täsmällinen muoto ja sanallistus ja ilmenemisympäristö voivat yllättää, kaikilla meillä kun on oma henkilöhistoriamme ja ideologiamme ja temperamenttimme ja niiden mukainen mielteiden kartastomme, mutta en jotenkin enää onnistu uskomaan, että ketään asian sisäistänyttä erityisesti hämmästyttää se, että toinen tuntee pelkoa, yksinäisyyttä, seuraan sopimattomuutta jne. joissakin tietyissä tilanteissa. Ja toisaalta, jos joku hämmästyy siitä, että toinen tuntee tuollaista, kai hän voi reagoida siihen ainakin kahdella tavalla (tuhansin tavoin, tietysti, mutta tämä on karkeistus): joko närkästyen ja tuomiten (koska hänen vastaaviin tunteisiinsa on reagoitu niin tai hän kokee jostain muusta syystä sellaisen reaktion hedelmälliseksi; minun on vaikeampaa ymmärtää jälkimmäistä kuin ensimmäistä, mutta ymmärrykseni onkin aika rajallinen ja varmasti sellaisia ideologioita on, luulen jopa törmänneeni silloin tällöin näin ajattelevaan ihmiseen, vaikken oikeastaan koskaan olekaan kokenut ymmärtäväni perinpohjin, miksi hän haluaisi sellaisen maailman, jossa näiden tunteiden käsittely pitäisi pitää piilossa; ensimmäistäkään minun on vaikeaa ymmärtää, jos siihen liittyy jonkinlainen moraalinen lisäpykälä, että hahmotustavan ei sovi muuttua, koska se jotenkin tekisi tyhjäksi aiempien kärsimysten merkityksen; minusta kärsimyksen merkitys on potkia ajatusmalleihin liikettä ja herkistää empatiaan toisten kärsimystä ja sen valtavaa kirjoa kohtaan, ja molemmat tarkoittavat oppimisprosessin vauhdittumista kärsimys työkaluna, ei kärsimyksen omimista tai siinä makaamista, vaikka tietysti monessa oppimisprosessissa on näitäkin vaiheita, mutalätäkkösuvantoja, ja välillä ne voivat kestää kauankin, eli ympäristön ja etenkin oman kärsivällisyyden on venyttävä tuon tuosta purukumimaisiin mittoihin) tai sitten yllättävällä helpotuksen tunteella, oivalluksella siitä, että muillakin on näitä juttuja ja että kenties onkin itsekin reagoimistavoiltaan ihan inhimillinen ja tavallinen eikä mikään epäpornografinen lonkerohirviö tai naurettava ääliö. Kai tuomitseva ja närkästyvä ihminen tarvitsee jollakin lailla tuon reaktionsa ja hänelle se suotakoon. Pidän itse kuitenkin jotenkin tärkeämpänä tuota toista vaihtoehtoa, tuota helpotusta ja oivallusta, ja se ajatus, että joku voisi kokea helpotuksen ja oivalluksen oman avoimuuteni takia, tuntuu niin tärkeältä, etten ihan hirveästi jaksa olla huolissani närkästymisistä tai tuomitsemisista. (Eivät ne tunnu mukavalta, mutta vielä karmeampaa olisi alkaa pelätä niitä niin kovasti kuin moni tuntuu pelkäävän ja kuten itsekin pelkäsin niitä useamman vuosikymmenen ajan. Onneksi minun ei enää tarvitse pelätä niitä.)

Paitsi että tietysti aina välillä huomaan jättäväni jotakin tekemättä, koska olen melko varma närkästymisestä tai tuomiosta. Huooh. No, ei auta kuin työstää tätä!

Jotakin kummallista on tapahtumassa myös äitisuhteessani. Äiti, joka on aina näyttänyt niin vahvaa julkisivua, on alkanut osoittaa myös pelkäävänsä, surevansa ja kokevansa ulkopuolisuutta. Ehkä se johtuu siitä, että olen itse sanonut hänelle ääneen niitä asioita, vaikka olenkin tuntenut samalla pelon vihlaisun sisälläni, että mitä äiti tästä nyt ajattelee, tämä on juuri sitä, mitä hän on kovasti halveksunut. Esimerkiksi keskustelu gynekologista, jonne olen tänään menossa ultrauttamaan kystaa, kuten magneettikuvan tulkinnut lääkäri patisti. Äiti kysyi, onko minulla vakigynekologi. Ei ole, vastasin, menetin sen hyvän gynen, kun lakkasin opiskelemasta yliopistolla. Entäs terveyskeskus, kysyy äiti. No, sille en ainakaan mene enää, sanon. Viime kokemus oli liikaa. Sillä ukolla ei ole hitustakaan empatian tajua eikä se ymmärtänyt, kun yritin kertoa, miten asiat hoituisivat minulle helpoimmalla tavalla. Että haluan, että minulle sanallistetaan eteneminen vaihe vaiheelta, etten vain makaa ja pelkää ajan seistessä ja kivun pitkittyessä ja sitten äkkiä kaikki nimeämätön ja jäsentymätön on ohi. Vihlaisu, pelkään, mitä äiti sanoo. Mutta hän sanookin käyneensä kaikki nämä vuodet tietyllä lääkärillä, joka on oikein helläkätinen ja joka ei sisätutkimuksessa käytä lainkaan niitä hirvittäviä levittimiä, jotka sattuvat ja nipistelevät, vaan pelkästään ultraa, sillä tavalla ei tarvitse pelätä eikä kipuilla. Mykistyn, koska aina kun minusta on tuntunut gynekologilla epämukavalta, olen tuntenut pistelevää surkeutta siitä, etten osaa elää äidin standardien mukaan, äidin, joka on monesti sanonut kovaan ääneen, ettei hän ymmärrä, mitkä hysteeriset ämmät valittavat papa-kokeen tuntuvan epämukavalta, kun eihän se tunnu miltään. En onnistu sovittamaan mitenkään yhteen aiempaa hysteerisiä ämmiä moittivaa äitiä ja tätä levittimiä kammoavaa äitiä. Ovatko ehkä aiemmat puheet olleet epäsuoraa seksuaalikasvatusta tai jotain? Sitten äkkiä helpotus tulvahtaa lävitseni, ehkä se on sanallistus verisuonten jännitteen laukeamiselle ja sille, että suonet äkisti laajentuvat ja kapillaarivirtaus kasvaa, helpottuu, sydän pääsee vähemmälle kuormalle. Ymmärrän, etten ole niin erilainen kuin äiti, ehkä voinkin kelvata hänelle, että hänellä on samoja pelkoja ja epämukavuuksia, vaikka hän onkin tunkenut ne jonnekin piiloon niin monien vuosien ajan. Hän on epäilemättä tehnyt niin parhain aikein, koettanut kasvattaa meistä siskon kanssa reippaita ja pelottomia, sellaisia jotka eivät koe lainkaan epämukavuutta, mutta eihän sellaisia ihmisiä ole. Hän on varmasti myös halunnut varjella meitä monilta katkeruuksilta ja omalta epätoivoltaan, näin jälkikäteen sitä on mahdollista tarkastella, mutta lapsena ja vielä pitkälle aikuisuuteen se kaikki näyttäytyi vain käsittämättömänä seinänä, jonka läpi oli mahdotonta tunkeutua tai nähdä, äiti jäi pelkäksi ihmisen kuvaksi, aina vahvaksi ja tietäväiseksi, sanavalmiiksi ja osaavaksi, mutta samalla kiireiseksi, enkä koskaan onnistunut vakuuttumaan siitä, oliko hänelle tärkeämpi työ kasvoja ja kauloja ja imusolmukkeita kosketellen vai siskon ja minun sekoittama kaaos, jossa asiat likaantuivat ja ajautuivat väärille paikoille ja jossa ei-toivotut tunteet ja epämukavuudet, ujous ja pelot tuijottivat tuon tuosta pakotetun reippauden naamion takaa. Ja silloin kun äiti romahti ja uhkasi lähteä meidän kaikkien elämästä, tai kun hän joutui johonkin leikkauksistaan, ei saanut tulla surulliseksi eikä pelätä, mutta yhtäkaikkisesti oli mahdotonta nukahtaa muualle kuin äidin syliin.

Minusta tuntuu, että jos olisin lapsena saanut kuulla syvällisemmät perustelut sille, miksi äiti jätti minut yksin mummun kanssa niin pitkiksi päiviksi, olisin pystynyt ymmärtämään paremmin, että äiti välittää minusta ja ettei hän kuitenkaan tosissaan tahdo minun irtautuvan hänestä siinä mittakaavassa, että voisin elää kuin häntä ei olisi olemassakaan tai kuin hän olisi kuka tahansa aikuinen nainen. Että hänkin pelkää, on epävarma, sovittelee ja neuvottelee ja sinnittelee tilanteiden puristuksessa ja että toisinaan hänellä on niin ikävä, että hän itkee salaa aamulla bussissa, jolle me hänet mummun kanssa saatamme. Ja kotimatkalla mummu sättii minulle äitiä ja ilmoittaa, ettei tämä välitä kuin työstään, ja että olen onnekas, kun mummu pitää minusta huolta, hän tekee sen marttyyrimaisesti, ja vasta vuosia myöhemmin kuulen, millaisessa sodassa he ovat keskenään ja miten mummulle maksetaan minun hoitamisestani ja miten koko idea on itse asiassa isän ja mummun, ei äidin, äiti ei vain uskalla sanoa eitä, hänet on ajettu nurkkaan tai niin hän ainakin sen muistaa kokeneensa. Ehkä tämä kaikki liittyy siihen, kun yrittäjyysnäytön ryhmäkeskustelussa puhutaan itsestäänselvyytenä, että ammatinharjoittamisen tuloilla on saatava maksettua asuntolainan lyhennykset ja elätettävä lapset, ja huomaan ajattelevani, etten halua työntää itseäni pakkokeinojen vankilaan, jossa en ehkä kuitenkaan osaisi neuvotella itselleni tarpeeksi siedettävää sopimusta ajankäyttöni suhteen. Puhuimme ystävän kanssa pari päivää takaperin äitiyssuhtautumisesta, ja häntä hämmensi se, kun sanoin, ettei minulla kai oikein ole mielikuvia itsestäni vanhempana. Hän sanoi, ettei hänelläkään ole muuta mielikuvaa kuin että lapsi kääritään vilttiin ja sitä hyssytetään sylissä, ja minua huvitti tuo kuva, kun se kuitenkin on aika lyhyt vaihe lapsen kasvattamisessa. Nyt kun mietin tarkemmin, voi olla, että minulla on itse asiassa aika lailla mielikuvia vanhemmuudesta, koska muistan tarkasti, millaista oli kun siskoni, yhdeksän vuotta nuorempi, itki koliikkiaan yöt ja vanhemmat tappelivat kaikesta mahdollisesti unenpuutteessaan, ja olen kuullut, miten äiti on puhunut siitä ajasta, kun olin itse pieni. Minun mielikuviini vanhemmuudesta liittyy se, että joutuu koko ajan heittämään hyvästejä ja nieleksimään itkua ja että silloin kun on aikaa olla yhdessä, kaikki ovat niin väsyneitä, että tulee turhaa riitaa ja itkua. Minusta tuntuu lisäksi, että kahden tai useamman aikuisen läheissuhteissa näitä momentteja on jo ihan tarpeeksi voimakkaasti nytkin, enkä haluaisin näitä tuntemuksia enää piiruakaan intensiivisempinä, kuten epäilemättä lapsen kanssa kävisi. Nytkin minulle ihmis- ja eläinsuhteiden haastavuusaste kasvaa niiden läheisyysasteen kanssa yhtäjalkaa. Enkö vain viime yönnäkin nähnyt painajaista, jossa Lohi katosi kaupungin katoille ja juoksin ympäriinsä sitä etsimässä itkien ja toista kissaa sylissäni raahaten, ja herännyt siihen, että Fauni ravisteli minua hellävaroin, ilmeisesti koska olin jotenkin herättänyt hänet pelokkaasti liikehtimällä tai ääntelemällä.

Tietääköhän äiti itse muuttuneensa? En osaa vielä arvioida, uskallanko piankin kysyä tätä häneltä. Minä tiedän muuttuneeni, ja tiedän muutoksen vieneen hyvään suuntaan, enkä siksi hämmenny enkä tuohdu, jos joku vanha tuttu sanoo minun muuttuneen melkein tunnistamattomaksi. Mutta en tiedä, tietääkö äiti muuttuneensa, tai mieltääkö hän muuttuneensa hyvään suuntaan. Toisaalta, jos hän tietää muuttuneensa ja mieltää sen tapahtuneen huonoon suuntaan, olisi kauhean tärkeää, että joku kommunikoisi hänelle muutoksen menneen hyvään suuntaan. Tai voikohan näin yksinkertaisesti ajatella? Kyllä, kyllä minusta tuntuu, että voi. En osaa ajatella sulkeutuneisuutta ja haavoittuvuutensa pakonomaista piilottamista hyvänä piirteenä. Sillä on omat etunsa vihamielisessä ympäristössä, mutta ei perheiden tarvitsisi olla niin jännitteisiä ja pelkojen määräämiä. Ja siihen taipumukseen liittyy niin paljon ongelmia, että niiden ratkeamista on vaikea tervehtiä muulla kuin ilolla, vaikka tietysti avoimuudessakin on omat ruttunsa.

Minua häiritsee ihan tajuttomasti se, miten vähän vanhempani tietävät siitä, millaista vaihetta nyt elän. Se tuntuu melkein aktiivisesti jostakin valehtelemiselta, ja minun on hyvin epämukava olla asiaa ajatellessani. Jossakin vaiheessa varmasti kommunikoin asian, mutta on niin vaikeaa hahmottaa, miten se kävisi, koska emme oikeastaan jää äidin kanssa kahden, ja minun on vaikeaa kuvitella puhuvani näistä asioista isän kuullen. Ehkä ihan turhaan, mutta yhtäkaikkisesti toistaiseksi rohkeuteni ei ole riittänyt moiseen. Olisi hienoa olla niin rohkea kuin toivoo, mutta osaisiko toivoa järkevästi? En tiedä.