Uutisten odottamisesta

Tämä pandemia-aika on kyllä varsin erikoista aikaa olla elossa. Ehkä oman mieleni kieltämisosasto on jo niin ylityöllistetty, etten ehdi kieltää pandemiaa samassa mittakaavassa kuin suurin osa tutuista. Oli syy mikä hyvänsä, tuntuu hyvin oudolta nähdä kuvia suojautumattomista ihmisistä siellä, täällä ja tuolla ottamassa yhdessä joulua tai pikkujoulua vastaan samalla kun Suomen jätevesistä mitatut viruspitoisuudet ovat korkeammat kuin vielä ikinä mittaushistorian aikana. (Oudolta sen sijaan ei lainkaan tunnu, miten moni on nyt sairaana. Totta kai, siten se viruskuorma jätevesiin syntyy.) 

Viime päivät ovat tuntuneet jotenkin - kaukaisilta. Kai kyse on jonkinlaisesta sulkeistamisesta, häivytyksestä, yrityksestä pysyä työkuntoisena omituisessa tilanteessa.

Isä on ollut eilen operaatiossa sairaalassa, en vielä tiedä, miten meni. Kohta voi jo soittaa äidille ja kysyä. Koska perheeni on, mitä on, informaatio kulkee hitaahkosti. Laitoin eilen aamusta isälle viestin, että onnea matkaan. Luultavasti hän ei ole huomannut sitä. Kun puhuimme viimeksi puhelimessa, tiesin isän reippaudesta ja vitsikkyydestä, että häntä pelotti valtavasti. Samalla tavalla tiesin äidin kanssa jutellessa hänen toistelustaan, että asiat tapahtuvat aina jostain syystä, ja ettei voi muuta kuin odottaa ja luottaa, että häntäkin pelotti. Kun kysyin joulusta, äiti ilmoitti tarmokkaasti, ettei välitä jouluista eikä halua ajatella joulua. Joten äitiäkin pelottaa. Aiemmin jouluista on välitetty. Nyt on vaan tämä isompi mörkö pimentämässä maisemaa. 

Operaatio sinänsä on ihan rutiinijuttu, mutta covidia on paljon liikkeellä eikä isäni todellakaan olisi ensimmäinen sen sairaalasta saava. (Kellään lapsuudenperheestäni ei ole ollut covidia, me olemme suojautuneet. Emme poteroituneet, äiti käy metrolla päivittäin töissä ja minullakin on lähijunineen pari lähiä viikossa, mutta hyvät maskit tuntuvat todella vaikuttavan sairastumisriskiin.) Kun hänen tilansa on jo valmiiksi heikko - siksihän operaatio tehdään - voisi tartunta osoittautua kohtalokkaaksi. 

Toisin kuin vanhempani, jotka molemmat ilmoittavat kernaasti ja kysymättä, ettei yhtään pelota - luultavasti eivät myönnä sitä itselleen, itsekin kielsin pelon lääketieteellisistä operaatioista vuosikausia - niin minua kyllä pelottaa. Ei niinkään operaatio - onhan se ilskottava, ei tunnu neutraalilta eleeltä työntää reisivaltimosta vaijeria kohti sydäntä mutta sellaisia asioita ihmisille tehdään rutiininomaisesti ja lopputulos on yleensä loistava - vaan enemmän se kaikki muu, tartuntariski, covidin vähättely. (Asiaa ei helpota se, että olen lueskellut Koronapeli-kirjaa ja todennut, että pandemia on taidettu hoitaa hätäselviytymismoodissa, jossa ei tunnetusti riitä rahkeita minkään uuden syväoppimiseen. Norjassa ja Tanskassa on jo seminaareissa kuultu jonkun sanovan ääneen, että on ollut käytännön hommien kannalta kätevämpää ajatella covidia pisaravarotoimien kuin aerosolivarotoimien kautta. Suomessa ollaan vielä hiljaa ja Ruotsissa samoin.) Onneksi sairaaloissa on sentään tehokas ilmanvaihto. Äitikin selvisi leikkauksestaan ilman ikäviä kotiintuomisia. Toisaalta, se oli päiväkirurgia, ei vaadittu yöpymistä. 

Eilen, kun tiesin isän olevan operoitavana, olin koko päivän ihan kumikalkkunana. Selailin kasvijuttuja netissä, luin kirjaa kykenemättä keskittymään siihen kunnolla, ja illan dynaamisella tunnilla huomasin selvästi, miten tajuntani mateli etananvauhtia. Hain sanoja, sekotin sanoja, nauroin pöljille puheilleni, kuulostin mielestäni aivan alkavalta dementikolta. Sanoin päätä kädeksi, kättä jalaksi, mutten sentään mennyt siihen moodiin, josta Jukka Kemppinen kirjoittaa Stevensin runosuomennoskokoelman esi- tai jälkipuheessaan, siihen, jossa puuttuva sana korvataan kuin satunnaisgeneraattorin sylkäisemänä jollain aivan dadalla: "Venytä matto pitkäksi --- mikä se on --- nuo soirot --- nuo nuo nuo --- hubbabubbien välissä." Sanoin kyllä jalkoja jalaksiksi. Syytän huonosti nukuttuja öitä, niitä on nyt viikolla useampia. Sellaista huoli ja hämmennys kaksoistodellisuudesta aiheuttaa. 

Olisi aika surullista, jos ei ymmärtäisi, miten mieli kuorman alla ei toimi tavanomaisesti. Onneksi ymmärrän siitä jotakin. Tästä oudosta, keskittymiskyvyltään alenneesta särisevästä turtuudesta. Asiat lähtevät etenemään johonkin suuntaan. Mutta vielä odotan. 

Vanhainkodin hajussa

Saimme kotiin vanhainkodin hajun. Ei, vanha koira ei nyt pissannut sänkyyn eikä eteiseen eikä käynyt se tavanomainen, eli kun se tekee sen nettituntieni aikana, Vompsu hinkkaa pissaa lattialla eestaas villasukallaan vaikka kuinka olen esitellyt, miten lattian voi luututa puhtaaksi. Tällä kertaa kissa oli kakannut melko löysää kakkaa tekstiilien päälle joogahuoneessa. Siellä ei ollut vanhainkodin haju - haju oli voimakas ja voin pahoin sekä torstain että perjantain nettitunneilla mutta meni aikaa että löysin hajun lähteen. Kun likaiset tekstiilit sitten viimein nostettiin pyykkikoneeseen, sinne meni myös kissanpaskaa.

Kun pesee pyykin kuumassa, jotenkin odottaa kaiken tuoksuvan puhtaalta luukkua avatessaan. Tai siis, tuoksuvan ei miltään, siltähän juuri puhdas tuoksuu. (Useimpien ihmisten pesukoneet taitavat haista kemikaalihyllylle puhtaan sijaan.) Kuumassa on tietysti pestävä, koska uloste. No, nyt kaikki haisikin sitten sille. Myös kaikki semmoinen, missä ei kissanpaskaa alun perin ollut lainkaan. Nostelin kakanhajuisia vaatteita pyykkinarulle yökötystä pidätellen ja toivoen, että ehkä ne kuivuessaan menettäisivät hajunsa. (Joskus kun pyykki jää koneeseen kosteana vuorokaudeksi ja alkaa haista ummehtuneelle, haju yleensä haihtuu siedettäväksi sen kuivaessa.) Viimeiseksi siivosin luukun läpän, jonne aina kertyy kaikki nöyhtä. Nyt siellä oli vettynyt pökäle, joka haisi aivan karmivalle. Hain vessapaperia, heitin pökäleen pönttöön ja vetäisin sen pois haisemasta. Sitten ladoin samat vaatteet uudestaan koneeseen, lorautin pesuainetta ja käynnistin hygieniaohjelman toista kertaa.

Kun vaatteet tulivat ulos koneesta, niissä oli enää aavistus kakanhajua. Täsmälleen sama haju, joka leijuu vanhainkodeissa laitosruoan ja kahvin hajun taustalla. Paistoin sattuneesta syystä eilen foccaccian, tänään teen ehkä pannukakkua. Jotain muutakin kuin kakanhajua. Mutta vanhainkoti tulee yhä enemmän mieleen. 

Syyslomaviikon alku. To do -lista on lyhyt mutta väsymyskin syvä, koska tässä työnkuvassa ei voi noudattaa kohtuutta liikunnan määrän suhteen. Keho kiehuu ja kihisee viikot, nyt se saa rauhoittua. Onneksi syysloma tuli ennen kuin tarvitsi sairastua mihinkään. Yritän jaksaa ottaa pihan vesiletkun irti, tyhjätä ja kääriä puutarhavajaan, taitella pöydät ja tuolit pihalta talveksi pois, työntää loputkin tomaatinrangat kompostiin, pakata kesävaatteet matkalaukkuun ja laskostaa talvivaatteet niiden tilalle kaappiin, leikata koiran karvat. 

Väsymykseni on onneksi fyysistä, ei mielettömyyden tuntua.

Maailmassa on paljon hyvyyttä, joka ei vain löydä uomaansa. Männäviikolla eräs seniorituntilainen sanoi pukkarissa että onpa hienoa että jaksan käyttää maskia vaikkei sitä suositellakaan. Että ihan kuin välittäisin siitä, sairastuvatko he. Sanoin aika painokkaasti että totta kai välitän siitä sairastuvatko he ja että jos työnäni olen tuomassa terveyttä ja hyvinvointia niin katsoisin kyllä epäonnistuneeni pahasti jos joku siksi sairastuisi. Hän sanoi että niin joo, totta kai, varmasti niin, mutta kun ei hän jaksa eikä hänen lapsetkaan, ja he kuitenkin välittävät toisistaan. Olin ihan hiljaa enkä sanonut mitään. 

Sitten hän sanoi, että tuntuu kyllä vähän oudolta, ettei sillä ole enää mitään väliä että sairastuuko joku pahasti. Niin tuntuukin, sanoin. Ja että minusta sillä kyllä on edelleen väliä näillä kuolleisuusluvuilla. Niin, sanoi tämä vanha mutta virkku rouva, ja lisäsi: vanhat ja hauraat kuolevat, riskiryhmäläiset, mutta johonkin he kuitenkin kuolisivat. Niin, sanoin. Sitten lisäsin, että samalla logiikalla toki kannattaisi muutkin lääketieteelliset toimenpiteet jättää tekemättä ja lakata käymästä joogassa, koska me kaikki kuolemme kuitenkin johonkin eikä se siitä mihinkään muutu, teit niin tai näin, ja että minusta etiikka ei sillä tavalla saa siihen asiaan pysähtyä, koska niin käy joka tapauksessa. Rouva istui ihan hiljaa ja totesi sitten että hän ei sentään ole riskiryhmäläinen. Mihin sanoin, että kyllähän te kaikki tällä tunnilla olette. Niin, iän puolesta, hän myönsi. Ja lisäsin, että on se merkittävin riskitekijä monen analyysin mukaan, ja hymyilin maskini takaa. Hän hymyili takaisin ja laski sitten katseensa. 

Hän oli pitkään hiljaa ja katseli laukkunsa sisältöä, ehkä etsi maskia, jota siellä ei ollut aikoihin, tai mistä minä siitä mitään tiedän. Mutta huomasin miettiväni, millaista olisi elää noin ristiriitaisessa tietoisuudessa, kieltää sitä sun tätä, luulisi sen vievän voimia. (Vaikka eihän sellaista tietenkään hahmota ennen kuin lakkaa kieltämästä jotain, sitten sitä hämmästyy elämänvoiman hyökyä ja kyselee itseltään, että miten minä en huomannut aiemmin jotain puuttuvan. Kerran toisensa jälkeen.) Sitten hän äkisti sanoi olevansa pahoillaan siitä, etten työikäisenä saa neljättä rokotetta, ihan tuosta noin vaan, että kun he seniorit sentään saavat sen influenssarokotuksen kanssa samalla. Mihin vastasin, että ei tarvitse pahoitella, olen minä neljänteni jo saanut, että hain sen Virosta, koska ennakoin, ettei sitä täällä tule kuitenkaan saamaan ennen kuin jälkijunassa, jos silloinkaan. 

Voi että hän valpastui ja kyseli tarkkaan, että mistä ja miten sen saa, ja tietysti kerroin. Hän sanoi, että on menossa syyslomalle lastensa kanssa Tallinnaan ja ehkä he voisivatkin sitten hakea ne rokotukset heille. Sitten hän vaikeni ja pysähtyi ja sanoi, että mutta miksi minulla on siis maski jos on kerran neljäskin rokotus. Sanoin, ettei mikään vielä näytä estävän pitkäaikaisoireita ja tartuttavuutta, paitsi maski. Että rokotus on vain lisävarmistus maskiin, ei toisinpäin, näillä tautiluvuilla ja näillä ensimmäisen sukupolven rokotteilla (olkoonkin että viimeisin tehosteeni oli kenties paremmin omikroniin tepsivää proteiinirokotetta, ei mRna-rokotetta). Hän näytti aika hämmästyneeltä. Ehkä hän kohtasi tällaisen jäsennyksen ensimmäistä kertaa? Koko vuorovaikutus tapahtui kahden kesken pukkarissa, tunnelma oli jotenkin pehmeän ystävällinen vaikkakin tietysti samalla surullinen ja järkyttynyt, kuten aina sairauksien ja kuoleman olleessa puheen. 

Muistan hämmentäviä tapauksia itsekin, lapsuudesta ja nuoruudesta, tämä vuorovaikutus nosti ne näkyviin. Olen monesti täällä kirjoittanut vänkyräisestä suhteestani sairastamiseen ja miettinyt, missä määrin se on kodin peruja. Toisaalta vanhempani huolestuivat siinä mittakaavassa, että tunsin valtavaa syyllisyyttä sairastumisesta, etenkin kun asia puettiin usein voivotteluun, miksen ollut suostunut pukemaan tiettyä pipoa tai olin vetkuttanut nukkumaanmenoa. Tajusin heidän elämänsä suistuvan kaaokseen, haistoin heidän pelkonsa - asuntolaina oli aina liian suuri, kauhea pelko siitä, että jos lapsi sairastuukin pahemmin ja pitää olla useampi päivä poissa töistä, mitäs sitten tehdään, rahaa ei tule yrittäjällä sisään jos ei voi ottaa asiakkaita vastaan - enkä halunnut olla vaivoiksi. Ja sitten toisaalta, kun olin jo niin sairas, etten enää voinut teeskennellä, ettei minua mikään vaivaisi (mutta kehityin siinä teeskentelyssä todella hyväksi!), sitten he itkivät ja pitivät kädestä ja kertoivat, miten tärkeä olin heille. Muuten he eivät semmoista tehneet eikä heillä ollut kauheasti aikaa olla kanssani, joten tavallaan pidin jotenkin onnellisena tuota vaihetta, jos sinne asti mentiin. Olisin ehkä kaivannut aikaa myös terveenä, muutenkin kuin loman Italian-matkoilla. (Italian tuoksu on minulle aina sen tuoksu, että saan halauksia ja vanhemmat jaksavat nauraa vapautuneesti, suukotella toisiaan ja olla läsnä myös ajatuksissaan.) Mutta monesti kävi niin, ettei sairaus edennyt rakastamisvaiheeseen vaan koulussa minut lähetettiin terveydenhoitajalle kun pyörryin, nenästä alkoi tulvia verta tai yskäni yltyi sellaiseksi, että opettajakin epäili jossain olevan vikaa. 

(Minun ei varmastikaan tarvitsisi kirjoittaa tätä erikseen, mutta kirjoitanpa kuitenkin: kun pandemia alkoi ja vanhemmat alkoivat hajoilla lastensa kanssa kotona olemiseen, ja seurasin päiväkodeissa ja kouluissa työskentelevien puheenvuoroja siitä, miten monet vanhemmat lähettävät lapsensa sairaanakin kouluun, en törmännyt mihinkään uuteen ilmiöön, kuten jotkut, jotka järkyttyivät siitä, että vanhemmat saattavat mieluummin altistaa lapsensa uudelle kulkutaudille kuin jaksaa heidän läsnäoloaan etätöiden taustalla. Minä olen ollut juuri sellainen lapsi joka on kävellyt kouluun kolmenkymmenenkahdeksan asteen kuumeessa. Kouluun ja sen jälkeen ratsastustunnille. Ei niin, että vanhemmat olisivat tietoisesti pakottaneet tähän - on vain ollut käsitys, että lapset nyt yskivät kaiken aikaa joka tapauksessa, ja niin voimakkaita toivottomuuden ja kauhun puuskia sairastuessani, että näyttelin siinä näytelmässä erinomaisesti oman roolini, johon kuului sen vakuutteleminen, että eihän minulla toki ole mitenkään sairas olo, yskittää vähän vaan. Enkä jaksa kirjoittaa mitään sen lääkärin etiikasta, joka määräsi minulle useammaksi talveksi lasten antibiootteja, joiden säännöllisen litkimisen avulla selvisin talvien yli tarvitsematta sairastua vakavammin. Ehkä silloin ei vielä hahmotettu, miten haitallisia ne ovat suolistolle? Nykyään varmaan korvani olisi putkitettu jo vauvana. Äidillä on taas putket korvissa, mutta eiköhän elimistö ne taas työnnä ulos jo pian. Pallolaajennus korvakäytäviinkään ei ole häntä auttanut; epäilen että sama korvaruljanssi on itselläni edessä kun vanhenen lisää. Siskon lapsella on puheen kehityksen viivästymää ja syyksi paljastuivat ei tällä sukuhistorialla niinkään yllättäen kroonisesta tulehduksesta umpeen muurautuneet korvat.)

Ne kohdat, joissa olin lapsena kahdestaan jonkun hoitoalan ammattilaisen kansssa ja hän sanoi kuumeen mitattuaan että no jopas, eikö sinulla ollut aamulla vielä yhtään huono olo, ja aloin vain itkeä, koska olin kuumeessa ja väsynyt ja ajattelin valehtelijoiden joutuvan helvettiin kuoltuaan. Ei ole yksi tai kaksi kertaa, että terveydenhoitaja on halannut minua. Sitten on soitettu vanhemmille, olen saanut maata terveydenhoitajan sängyssä ja hän on pitänyt kädestä kiinni, odottanut kanssani, että isä tulee autolla hakemaan. Ristiriitainen, hämmentynyt ja lämmin olo: minusta pidetään huolta, tämä ihminen välittää, mutta samalla näihertävä kysymys, eikö äiti ja isäkin välitä, rakasta, varmasti rakastavat vielä enemmän, mutta miksi he eivät voi vain pitää kädestä, miksi he hermostuvat ja huutavat ja pelkäävät niin kovasti, että heille ei voi sanoa että huimaa ja on huono olo. Olen ollut tavallaan helpottunut isän tullessa autoineen, päästyäni ihan vieraan vaikkakin myötätuntoisen ihmisen luota kotiin, mutta samalla tuntenut joutuvani kulmikkaampaan prosessiin, jossa kaikilla on hurja hoppu paimentaa minut takaisin koivilleni ja pois niskoilta. On tullut se kuva, että on parempi olla sairastumatta ja ainakaan toipumiseen ei myönnetä päiväkausia.

Nyt vasta pandemian aikana kun olen puhunut äidin kanssa enemmän puhelimessa - juttelemme viikottainkin - olen ymmärtänyt, miten hirvittävän hådissään heidän on täytynyt olla. Kaikki se pelko, menetämmekö kodin, jos tulee liikaa poissaoloja töistä, ja sitten lapsi, joka imee sisäänsä joka ikisen kulkutaudin. Ja äidin syyllisyys siitä, ettei hänellä ollut mahdollisuutta vain jäädä kotiin kanssani. Kyllä hän sen tajusi, että juuri sitä olisin kaivannut enemmän kuin mitään muuta, hän on sen itse sanonut ilman että minun on tarvinnut sanoa siitä mitään, kuinka paljon heitä lapsena kaipasin ja kuinka paljon se asia edelleen minua toisinaan itkettää. Ja se olisi hänestä ollut oikein, se kotiin lapsen kanssa jääminen, vaikken käyttäytynytkään yhtä hyvin kuin hänen sivistyneet vanhan rahan asiakkaansa töissä (jotka olivat päässeet uhmaiästään jo vuosikymmeniä aiemmin), mutta rahaa ei ollut niin paljon, että hän olisi kokenut voivansa tehdä oikeaksi mieltämänsä ratkaisun. Tiedän toki itsekin sen, miltä sellainen tuntuu. Koetan välttää niitä tilanteita, mutta olen sellaisessa nytkin. Oikea ratkaisuni olisi tehdä vähemmän työtä, siitä hyötyisivät kaikki: koira, Vompsu, kasvit ja ennen kaikkea oma terveyteni. Mutta nämä lainan korot ja sähkön hinnat, ei auta kuin rassata kehoaan toivoen, että se kestää tätä tämän talven yli. Jos niin, ja jos taloudellinen tilanne hieman helpottaa, voisin jättää tietyt tunnit jollekulle toiselle. Tuntuu hassulta puhua ihmisille joogatunneilla siitä, että kuulostelee kehoaan ja vireystilaansa ja antaa keholle, mitä se tarvitsisi, kun oma keho huutaa joka viikko torstain aamutunnin jälkeen lepoa sellaisin sireenein ja hätävilkkuvaloin, ettei sitä voi olla mitenkään huomaamatta. Ja on vielä illan tunnit ja perjantain tunnit, kaikkialle sattuu. Tässä kohdin hyödyn lapsuudesta: osaan hymyillä ja olla kuin en olisikaan niin kipeä kaikkialta pehmytkudoksesta. Usein uskon siihen miltei itsekin sinne saakka, että sammutan zoomin ja vajoan sumuun yöhön saakka. Sympaattinen hermosto on uskomaton: kun stressi nousee tarpeeksi, väsymystä ja kipua ei havaitse. Voi briljeerata, nauraa, tehdä, olla kuin se tajunnan nuoli, tai keho, tai lintu, josta puhutaan Tao te chingin meditaatiota käsittelevässä kappaleessa. En kuitenkaan halua lakkauttaa niitäkään kuukausimaksuja, joita annan tietyille elämää suojeleville järjestöille. Torstaisin ja perjantaisin ajattelen Aasian karhuja ja kodittomia eläimiä. Niiden elämä on paljon raskaampaa kuin minun vähän yli menevät joogatyöni. Niiden elämässä on sellaista kärsimystä, josta minulla ei ole mitään käsitystä.

Ihanaa, että nyt voi toipua viikon ajan! Eilen lähinnä lojuin, pesin kakkapyykkiä ja paistoin foccaccian ja yhden talvikurpitsoista. Ja soitin äidille syntymäpäiväpuhelun. Meistä on tullut niin läheisiä, etten osannut aiemmin haaveillakaan sellaisesta. 

Sukulaisista vaikeina aikoina

Viime päivinä olen ajatellut paljon politiikkaa ja sitä, mitä Twitterissä on alkanut puskea läpi joidenkin poliitikkojen kertomana - että toiset ihan oikeasti nauroivat makeasti ja päin naamaa, kun he ehdottivat varotoimenpiteitä silloin kun epidemia ei ollut vielä jalkautunut Suomeen. Sitä, miten vähän lopulta tietää maasta, jossa elää, sen käytännöistä. Paitsi ehkä ryhmäpaineesta, jota olen inhonnut lapsesta saakka ja jota inhoan vuosi vuodelta yhä tylpemmin ja kuvottuneemmin. 

Ja sitten makaan saunassa ja mieleen tulee isoisoisäni Inkerinmaalta. Miten vähän sitä lopulta siitäkään tietää, mitä kulissien takana tapahtui. Ajattelen, että onhan siinä jotakin erikoista, että he ensin säästyivät Stalinin vainoilta kun lähes kaikki ympäriltä kyydittiin Siperiaan. Isoisoisäkin vietiin mutta hän palasi samoin tein takaisin kuin jojo. Edes heidän maatilaansa ei otettu pois, sosialisoitu. Miten? Miksi? Ja mitä tapahtui siinä vaiheessa, kun tämä viittä kieltä sujuvasti puhunut maalaisherra saapui jatkosodan aikana Suomeen siinä inkeriläislastissa, joka tuotiin maatalouteen sodan ajan apukäsiksi ilman aikomustakaan antaa heidän oikeasti asettua tänne asumaan suomalaisiksi? Miksi hän sai äkisti talon ja rahaa paikalliselta teollisuuspohatalta, jota ei entisestään tuntenut? Sukulaiset tietävät kertoa, että isoisoisä meni yksin ja tyhjin käsin teollisuuspohatan kanssa suljettujen ovien taakse ja palasi sieltä mukanaan riittävästi rahaa talon ostamiseen. En tiedä, mitä isoisoisäni myi, mutta epäilisin, että informaatiota. (Aika monta lastaankin hän sai tänne jäämään turvallisesti, kun suurin osa inkeriläisistä savustettiin pois.) Mutta mikä informaatio on ollut noin kovaa valuuttaa siellä ja täällä?

Näin isoisoisästä unta. Hänellä oli ketunpunainen tukka ja suuri nahkainen kapsäkki, jonka sisällä avautui huikaiseva tähtitaivas. Kun kysyin unessa, miten tämä on mahdollista, hän vastasi, että hän on kuollut, ja kuolleille kaikki semmoinen on sallittua. Keskustelimme luonnollisesti unikaupungissani, jossa käydään sotaa, on käyty koko elämäni ajan. Unessa mietin kaukaisten pommien ääniä kuullessani, oliko isoisoisällä jotain tekemistä niiden kanssa. Onko pommi, joka laukussani on, isoisoisän taivaslaukusta?

On niin vähän, mistä tietää. Luin inkeriläisistä kertovasta kirjasta, vai kuulinko sen luennosta, miten 20-luvulla inkeriläispojat suunnittelivat terroristi-iskuja Pietariin, ja miten sen seurauksena kyliä poltettiin. Kun luin tästä, silmissä sumeni ja tajusin, minkälaisessa kaikessa isoisovanhempani ovat saattaneet olla mukana. Jos ei tekemässä, ainakin näkemässä, kuulemassa huhuja, piilottamassa, rahoittamassa. En tiedä, kukaan ei tiedä. Siitä on aikaakin jo sata vuotta. Se on ollut aivan toinen maailma. (Ja silti kovin samanlainen aika. Pandemia, esimerkiksi. Sota. Vallankumous.) 

Mutta se on sanottava, että saan voimaa useissa tilanteissa isoisoisästäni, jota en tietenkään ole oikeasti tavannut. Ajattelen, miten hän keplotteli menemään, ja samassa tunnen itsenikin ketuksi, joka jolkottaa tilanteiden halki kenenkään raapaisematta. Ei suurena, ei tunnettuna, ei mitään semmoista, mutta koskemattomana, naarmuuntumattomana, vapaana ja valppaana.

Saunassa ajattelen myös tätä: onneksi sairastuin viruskeuhkokuumeeseen kuusi vuotta sitten. Onneksi, koska se sai minut ymmärtämään, miten infektio voi kääntää elämän jonkun muun elämäksi. En halua menettää rippeitäni, joiden avulla roikun työelämän liepeessä kiinni. Enkä halua, että moni muu joutuu tähän tilaan, jossa ei ole oikein selvää, onko sairas vai terve, tai mitä nuo käsitteet edes pitävät sisällään. Ei kulu viikkoa, jona en ajattelisi isoäitiä, isoisoisän vanhinta tytärtä, ja tämän sairauksia. Ne olivat selviä jo silloin kun synnyin. Nuorempana ajattelin, että olemme jotenkin heikkoa geneettistä materiaalia, koska eivät muiden mummot olleet niin sairaita. Nykyään, korona-aikana, ajattelen, että nuorena sairastettu paha infektio altisti hänet niille sairauksille. Hän sentään meinasi kuolla parikymppisenä, hiukset tippuivat kaikki päästä ja kuin ihmeen kaupalla hän selvisi hengissä. Mutta muuttuneena, ajattelen nyt. Ei ollut sattumaa, että juuri hänelle kasautui sairaus toistensa päälle. Kun katselen äitiä, en voi sanoa, että geneettinen materiaali olisi heikkoa. Äiti on seitsemänkymmentäkuusi ja tekee edelleen usein kuusipäiväistä työviikkoa. Äiti ei ole saanut nuorena pahaa infektiota, kunhan on joutunut anoreksian takia sairaalaan. Silloin sitä ei tietenkään vielä kutsuttu sillä nimellä. Ja menettänyt kolarissa ylähampaansa teininä. Sillä ei ole mitään tekemistä geenien kanssa, tai minkään muun. Minulla on edelleen ylähampaat. Ikänäkökään ei ole vielä iskenyt, tai huonokuuloisuus, tai vaihdevuosioireet. Mitäs sitä pienistä, vaikkei enää kestä valvomista eikä musiikkia. Jaksan raahata multasäkkejä ja viljellä osan ruostamme. 

Joskus mietin toista isoisääni, sitä, jota isäkään ei tavannut. Sitä, miten hän oli palannut takaisin pohjoisesta hevosseikkailustaan ja ollut tulossa takaisin. Ja miten hän oli mennyt heinäpellolla mummun äidille puhumaan, että tulisi takaisin jos vain mummu hänet huolii, ja mummun äiti sanoi, että parempi häipyä niiltä seuduilta ja olla enää ikinä näyttämättä naamaansa sielläpäin. Mummu kuuli tämän vasta äitinsä kuolinvuoteella. Mitä se isoisä on ajatellut, miksi hän on totellut mummun äitiä? (Kaiken kuulemani perusteella mummun äiti on ollut aivan järkyttävä ihminen, todella ilkeä ja ankara, ehkä siksi?) Miten mummun äiti on voinut sanoa niin? Liittyykö se siihen, että mummun äiti oli vienyt isäni tämän isänäitiä katsomaan, ja tämä nainen oli sanonut, että ei tuo äpärä ole hänelle sukua, viekää pois? Siihen aikaan oman pojan avioero on ollut niin kipeä juttu. Ja mitä mummu ajatteli kuullessaan entisen miehensä halunneen palata kauan aikaa sitten ja äitinsä tyrannoineen senkin jutun? Mutkikasta on ollut sielläkin sielunelämä. Mikään tässä maailmassa ei saa minua uskomaan suomalaisia tasaisiksi. Ei tällä sukutaustalla. Ja tämän mummoutensa kieltäneen naisen äiti oli puolestaan vaatinut, että isän isän piti muistaa testamentissaan näitä ensimmäisen avioliittonsa lapsia, koska hän oli aina arvostanut mummuani ja säälinyt sitä asemaa, johon tämä oli yksinhuoltajana joutunut, ja oli ollut pahoillaan, että hänen tyttärenpoikansa oli semmoista mennyt tekemään. Kun testamentti aikanaan luettiin, tuli isänisän uudelle perheelle yllätyksenä, että heidän isällään oli ollut jokin ensimmäinen avioliitto ja että heillä oli puolisisko ja puoliveli. He olivat kuvitelleet olleensa ainoita ja pitäneet isäänsä vakaana perheenisänä. (Mitä hän varmasti oli ollutkin, kai sitä moni ihminen tarpeeksi kipeät läksynsä oppii kerrasta.) Tai puolisisko oli kyllä juuri kuollut, oli enää puoliveli, isäni. Isä oli mennyt tapaamaan näitä ihmisiä, heihin oli ollut vaikeaa suhtautua. He olivat kyllä ystävällisiä mutta kovin eri sosiaaliluokasta, vauraita, koulutettuja, tasapainoisen oloisia. Ja tietysti täysin vieraita, keskenään sisaruksia ja sitten isä ainoana ei-ulkopuolisena ulkopuolisena siinä joukossa. On varmasti outoa saada eläkeiässä äkisti uusia puolisisaruksia! Isä sanoi, ettei hän oikein osannut puhua näiden puolisisartensa kanssa. Ymmärrän sen hyvin. Minullakin on semmoinen olo useimpien ihmisten kanssa. Tai siis, osaan kyllä puhua ja kuunnella, mutta tuntuu, että mitään todellista kohtaamista ja myötätunnon vaihtoa ei tapahdu kuin harvoin. Ja joskus silloinkin tajuaa kaiken siitä kiitollisuuden keskellä, että on silti valtavasti, mitä ei voi oikein käsittää. Niin erilainen elämismaailma. 

Se isotäti, äidin täti, joka kuvitteli isänsä olleen Mannerheim, on jo kuollut. Isotäti, jonka olohuoneen seinällä koreili koko seinän mittainen Botticellin Venuksen syntymä ja kaappien päällä kiinalaisia vanhoja maljakoita. Saunassa ajattelen: nämä uudet dna-tutkimukset eivät olisi miellyttäneet isotädin romanttista mielenlaatua. Mutta miksei hän ajatellut sitä, miten jännittävä hänen oman inkeriläisen isänsä, sen oletetun oikean isän, tarina oli? Minusta se tarina on ainakin yhtä kiinnostava kuin Mannerheimin tarina.

Tarinat liukuvat yksi kerrallaan hautaan. 

Maksoin poliisille käsittelymaksun. Olemme muutaman muun tilanteesta järkyttyneen kanssa järjestämässä kynttilätilaisuutta, jossa voi muistaa yhdessä koronaan kuolleita. Kuolemia tulee kymmenisen päivässä. Jokainen heistä vie hautaan mukaansa palasen historiaa, ymmärrystä, myötätuntoa. Jäljelle jää ihmisiä, jotka jäävät miettimään, mitenhän se ja sekin asia oikeastaan meni. 

Historia ja kulu ovat niin kummallisia, unettavia ja taivaansyviä. Suuria tapahtumia, outoja sattumuksia ja kaiken keskellä nestettä täynnä olevat nahkasäkit eli ihmiskehot ajatuksineen ja tunteineen. Pidän tästä itäisestä kehon luonnehdinnasta, nesteellä täytetty nahkasäkki. Ja silti jokaisella nahkasäkillä ainutkertainen näkökulmansa asioihin. 

On vaikeaa ymmärtää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kuka olisi osannut arvata viisi vuotta sitten, että nuoriso liikkuu jollain sähköpotkulaudoilla? Tai että niitä oikeasti saa jättää kaduille lojumaan siten että ihmiset satuttavat niihin itsensä pahasti? Tai että on suunniteltu semmoisia roskiksia, jotka ovat vinossa, jotta ne palvelisivat paremmin ohi kiitäviä pyöräilijöitä? Tai että tyypit roikkuvat ruuduillaan tunteja päivässä?

Six memos for the next millennium, muistan edelleen sen, ostin sen kirjan ja luin juuri yliopiston aloitettuani. Yksi päivä metsässä kävellessäni muistin sen, aivan äkisti, katsellessani metsän syvyyttä, hitautta, syklisyyttä. Ajattelin: Kävelin ulos siitä maisemasta, siitä maailmasta. Nesteellä täytetyn säkin maailmaan, sammalmaailmaan, tikkojen koputuksiin ja kirjanpainajien tuhoihin. Maailmaan, jossa iho puhkeaa täyteen korvia ja salaperäistä sopotusta, unia ja muistikuvia. 

Epätäydellisyydestä ja vaatimuksista

Luen sairaana Katriina Järvisen kirjaa Saanko esitellä. Moninaiset minämme. Miten ihana ja helpottava kirja - jotenkin ymmärtävä ja elämän kaoottisuuden lempeällä tavalla esittävä. Kirjassa sivutaan montaa kiinnostavaa teemaa, mutta yksi kolahtaa tavallistakin kovemmin. Se liittyy siihen, mitä olen itsekseni kirjoittanut miettien, että tuskin kukaan tätä jaksaisi tai haluaisi lukea, samalla kun minusta on tuntunut tärkeältä jäsentää ajatuksiani teeman ympäriltä.

Teema liittyy läheissuhteisiin ja siihen, millainen kuva itsestä koetetaan toisille rakentaa läheissuhteiden myötä. Tai ehkä Järvinen ei sanallistaisi aivan näin, en ole varma. No, osapuilleen noin tämän kuitenkin käsitän.

Tämä on ollut yksi kipukohdistani jo pidemmän aikaa. Silloin kun nuorempana seurustelin ja asuin pitkään Kissan kanssa, kaikki tuntui muista olevan hyvin. Jopa niin hyvin, että kun ilmoitin ystävälle lähteväni suhteesta, hän suunnilleen rukoili minua palaamaan takaisin. Ehkä hän heijasti minuun ja tilanteeseeni jonkinlaista toivoa siitä, mitä haaveili itselleen käyvän: vaikka on täysin sekopäinen ja rikki, voi silti saada pitkän ja etabloidun suhteen arvostetun ja vakaan ihmisen kanssa. Mutta eiväthän asiat olleet hyvin ja jouduin siinä puhelimessakin sanomaan, että asiat voivat näyttää aika erilaisilta sisältä ja ulkoa käsin. Sitä eroa ei kovinkaan moni ymmärtänyt, vanhempani nyt viimeiseksi. Heidän kokemuspiirinsä mukaisesti he kysyivät arasti, oliko eron takana perheväkivalta, ja melkein suuttuivat, kun kerroin, ettei ollut: mitä ihmettä sitten oikein temppuilin. Osin se ero on jäänyt mysteeriksi itsellenikin. Tiedän kyllä, että minun piti lähteä ja että voin suhteen lopussa todella huonosti, en pystynyt enää nukkumaan enkä syömään, ja suhteen päätettyä saatuani osasinkin yllättäen nämä toimet sekä toivuin monista peloista, jotka olivat vuosien mittaan puristaneet kurkkua. Silti on vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen meni vikaan. Ei se ollut ainakaan mikään, mitä kumpikaan olisi tehnyt. Tekemättä jättämisiä tai osaamattomuutta tietysti oli aika tavalla, kuten kuvitella saattaa parikymppisten suhteissa olevan. Kaikissa suhteissa lienee sitä. Mutta pohjimmiltaan: olen sietänyt aika paljon haastavampiakin suhdekuvioita sen jälkeen, joten on ollut hyvin vaikeaa selittää, miksi asiat menivät, kuten menivät.

Järvisen kirjoitus erään naisen suhteista hätkähdytti hereille: Nainen kertoi tarinassa suhteistaan. "Hyvät" suhteet tuntuivat kulissisuhteilta, joissa ei saanut olla oma itsensä, ja "huonot" tai pulmalliset suhteet puolestaan tuottivat mielipahaa monin tavoin mutta tuntuivat aidolta rakkaudelta. Aistin tässä jotakin kovin tuttua. En sanoisi eläneeni noin - pitkä suhteeni ei ollut alunperin kulissia, vaikka lopulta se sitä varmasti olikin. Mutta kyllä, väsähdin taatusti siihen vaatimukseen olla vahva, urhoollinen, luotettava, vakaa, älykäs ja mitä kaikkea vielä. Koska eihän se ympäristö, jossa olen kasvanut ja kehittänyt suhtautumistapani tai luonteenpiirteeni tai osan rooleistani - miksi niitä sitten haluaakaan kutsua tai mitä puolta korostaa - todellakaan ole suosinut tuollaista tasaisuutta tai suoritusperformointia. Olen pysynyt nuorempana yhtenä kappaleena oletettavasti pitkälti sen takia, että vastareaktioni tulee niin selkäytimestä ja voimalla. Haasteita on riittänyt. Koulunkäyntikin meinasi mennä vessasta alas. Tätä kaikki, jotka ihmettelevät paria maisterintutkintoani, eivät hahmota. Hammaslääkäri hahmottaa: hän näkee vanhojen reikien määrästä, että minusta olisi voinut tulla ihan mitä vaan. Päihdeongelmainen. Rikollinen. En ihan oikeasti usko, että minussa olisi mitään erityistä hyvyyttä. Rajuutta, kyllä: menneisyys ei katoa sillä tavalla, että päättää sen katoavan. Pyrkimystä hyvään, kyllä. Ja sinnikkyyttä. Mutta niin monesti asiat menevät pahasti pieleen.

Järvisen kirjassa on herkullisia kohtia siitä, miten ystävättäriltä salataan suhteita tai niiden yksityiskohtia, koska tietää jo valmiiksi, mitä ystävät sanoisivat niistä kuullessaan. Olen itsekin kuullut aika monta kertaa, että haluatko sä nyt varmasti olla tuon ihmisen kanssa, miten kestät katsella tuollaista, minä en kestäisi sekuntiakaan, tai että saisit kyllä paremman. Milloin syynä on se, että kumppani on epätoivoisesti kaukorakastunut kaukaiseen tuttavaansa vuosikausia, milloin hänen sairautensa mukainen oirekuva, milloin se, ettei hän haluaisi päästää minua lääkäriin rikottuani vesilasin ja saatuani sormeen syvän haavan, milloin se, että toinen ei ole vuosiin osannut sanoa rakastavansa minua. Monella tuntuu olevan selvä ajatus siitä, että jos annan kohdella itseäni tietyllä tavalla, tavallaan teen sen kohtelun luvalliseksi, alennan omaa arvoani. Siinä me eroamme: en ajattele, että jonkun kohdellessa itseäni sinnepäin osaamattomuuttaan tai sairauttaan hän mitenkään vähentäisi (tai lisäisi) arvoani ihmisenä. Hänen tekonsa ovat hänen. Omat tekoni ovat omiani. En ole vastuussa toisen teoista. Ja: Voinko vaatia toiselta jotain sellaista, mihin en voi itse väittää pystyväni?

Kirjassa kuvattu nainen, jonka suhdekuvaus herättää uteliaisuuteni, sanoo jotain, johon identifioidun:

"Tunnen olevani parisuhdeasioissa toisen luokan kansalainen."

Tämä kaikki liittyy jotenkin siihen, miten sairaaksi koin lapsuudenkodin salailuilmapiirin. Salailtavia asioita tosiaan riitti. Enkä tainnut nähdä yhtään sen ajan mukaan "normaalia" parisuhdetta sukulaisillani. Kaikissa oli väkivaltaa tai alkoholismia tai molempia. Tietysti epäilen vahvasti, onko normaaleja parisuhteita olemassakaan - mitä sellainen edes tarkoittaa - tai olisiko sellainen edes toivottava. Tai mahdollinen, ainakaan omalla kohdallani - kaiken tämän impulsiivisuuden kanssa. Enkä nyt tarkoita sitä, että minua lyötäisiin: siinä kohden kulkee rajani. Siinä kohdin lähden käytännön syistä koska en vain enää jaksa sitä maailmaa. Mutta en tiedä, voiko kaltaiseni olento oikeasti olla suhteessa, joka vastaisi kaikin puolin ystävien toivomuslistaa tai vaatimuslistaa. Esimerkiksi ettei sanota pahasti ja tuetaan puolisoa. Tiedän oikein hyvin, etten ole itsekään luotettava tällaisissa kohdin. Joskus huomaan toivovani arasti, etten enää sanoisi pahasti kenellekään tai äärimmäisessä stressissä läimäyttäisi tai työntäisi puolisoa pois sängystä keskellä yötä. Tai karkaisi kaduilla itkien harhailemaan yökausiksi, koska olen niin vihainen itselleni. Näistä kerroista on jo aikaa mutta niiden muisto ei kauhdu, koska olen edelleen tekemisissä kyseisten henkilöiden kanssa: tiedän, että tarpeeksi ahtaalle ajettuna voin turvautua väkivaltaan. Se on jotain, mitä en hyväksy eikä minulla ole mitään keinoa varmistaa, ettei niin enää ikinä käy. (Paitsi pysytellä rakkaussuhteiden ulkopuolella.) Tiedän tarkasti, että stressitilanteen kasvaessa joudun välillä taistele tai pakene -tilanteeseen ja saatan taistella. Ja minulle on tärkeää, että suhteessa myös tämä puoli on tiedossa: en osaa näytellä jotakuta ihan muuta.

Ja silloin kun joku sanoo, että et sä voi antaa kenenkään sanoa sinulle noin tai kohdella sinua tuolla tavalla, ajattelen: tämä ihminen ei tiedä, että minäkin kyllä olen kohdellut puolisoani aina välillä huonosti. (Eikö hän itse ole?) Joskus olen sanonut ääneenkin, etten ole itsekään mikään puhdas pulmunen. Olen saanut monta asiaa anteeksi. Joissain asioissa olen ehkä oppinut hivenen kärsivällisemmäksi ja ystävällisemmäksi. Mutta ei minusta selvästikään ole tulossa mitään ihannekumppania. Kaukana siitä - ei minulla ole tarjota kellekään muuta kuin vajavaisuutta, epätäydellisyyttä ja keskeneräisyyttä. Ja ne ihmiset, jotka eivät kykene sietämään näitä piirteitä, eivät houkuttele seuraansa. Jotenkin se lista, mitä kaikkea kumppanin (hyvän ihmisen, kunnon kansalaisen, mitä näitä nyt on) pitäisi olla, mistä kaikesta hänen pitäisi suoriutua, tuottaa ajatuksen siitä, että hanskat ehkä kannattaisi nakata samoin tein tiskiin. Minulle parisuhteet ovat olleet se koulu, jossa olen vähitellen saanut kuoriutua lapsuuden suojahaarniskasta, jossa olen saanut mokailla ja olen saanut anteeksi hitauteni ja osaamattomuuteni. Tiedän oman elämäntarinani takia, miten paljon merkitystä on sillä, että saa hyväksynnän ihmisenä, saa rakkautta, läheisyyttä, lohtua ja hoivaa, vaikka omia tekoja ei sellaisinaan hyväksytäkään ja niistä saa nopeasti henkilökohtaisen palautteen. Missä muussa olosuhteessa ihminen voisi edes pysyä toiveikkaana ja saada voimia kasvaa kohti jotakin uutta läheissuhteiden osalta?

Siinä, että molemmat mokailevat ja molemmilla on kipukohtansa, on jotakin hyvin helpottavaa. Se on niin erilaista kuin nuoruuden pitkässä suhteessani, jossa pelkäsin kaiken aikaa, että räjähdän toisenkin kerran ja se on sitten siinä. Sen kerran, kun räjähdin, puoliso totesi kuivakkaasti, ettei enää ikinä kuuntele tuommoista paskaa ja että suhde loppuu, jos tämä vielä kerrankin toistuu. Myöhemmin olimme tilanteessa, jossa meiltä kysyttiin, oliko suhde koskaan uhannut kaatua. Silloinen puoliso vastasi ei, minä kyllä. Olin itkenyt ja valvonut vuosien varrella aika monta yötä sen takia, että pelkäsin, että väärä tyytymättömyyteni jotenkin tulisi ilmi. En olisi saanut olla tyytymätön mutta välillä tunsin juuttuneeni johonkin vankilaan. Minulla oli kaikki syyt olla onnellinen ja niin edelleen: en ollut. Tyrmistyin toisen vastauksesta: mitä, eikö hän ollutkaan tarkoittanut sanomaansa? En ymmärtänyt enää mitään. En ymmärtänyt, mitä minulta haluttiin tai miten olisin voinut sen antaa.

Kun Vompsun kanssa olimme pitkällä Aasian-turneellamme, olin välillä aivan raivoissani Vompsun pakko-oireiden kanssa. Saattoi tuntua hyvin rasittavalta, ettei pitkään odotettuun kasvisravintolaan päästy etenemään nopeammin - saattoi mennä kymmeniä minuutteja Vompsun tarkistellessa sähkölaitteita matkan varrelta. Vapaapäivänä temppelikierrokselta Vompsu puolestaan lähti tarkistamaan, ettei ollut romauttanut edellispäivän kohdettamme. (Kyllä, tätä ei voi järjellä ymmärtää.) Makasin yksin uima-altaalla ja painin sen kanssa, kuinka paha ihminen olen, kun en lähtenyt hänen tuekseen: eikö kumppania kuuluisi tukea etenkin silloin, kun tällä on vaikeaa? Mutta pakko-oireisen häiriön kanssa eläminen ei aina ole kovin helppoa, sillä se pyörittää helposti kaikkea muuta elämää ympärillään. Matkalla oltiin kolme kuukautta ja kaivatut pitkät keskustelut uhkasivat jäädä pakko-oireiden yksi kerrallaan hyssyttelyn alle. Jos Vompsun elämä kiertääkin häiriön napaa välillä aika pyörryttävään tahtiin, en aina halua uhrata sille omaa elämääni vaan saatan ottaa etäisyyttä. Ja välillä tuskastua ja huutaa, että mikä tässä nyt vittu on niin vaikeeta. Vaikka tiedän tarkasti, mikä on niin vaikeaa. Ei mieltään ja käyttäytymistään voi aina hallita. Etenkään jos on pakko-oireinen häiriö. Eikä ehkä muutenkaan. Joka kerta karjuttuani olen vilpittömän pahoillani. Haluaisin, että minulla olisi paremmat itsesäätelytaidot ja enemmän voimavaroja kohdata toisen aivan erilainen todellisuus.

Tämä kaikki liittyy jollain tavalla mielenterveysongelmien sosiaaliseen stigmaan. Olen ennenkin kirjoittanut täällä siitä, miten moni suomalainen ei haluaisi mielenterveysongelmaista naapurikseen. Järvisen kirjassa sama nainen, jonka sanoja siteerasin, pohtii Järviselle sitä eroa, mikä sosiaalisesti on esimerkiksi syöpää sairastavan puolison tukemisella vs. persoonallisuushäiriötä sairastavan puolison tukemisella. Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että puolison hylkääminen syöpädiagnoosin kohdalla olisi aika hirviömäistä. Ja silti: jos saman tekee mielenterveysongelmien oireita ilmentämään alkavalle puolisolle - - eikö tässä kohdin tulla sanomaan, että hyvä, että älysit lähteä? Että ensin on pidettävä huoli itsestä, sitten vasta muista. Ja kuitenkin tässäkin on kyse sairaudesta, jota tuskin kukaan valitsisi elämäänsä vaikeuttamaan. Olen seurustellut sekä pakko-oireista häiriötä että keskivaikeaa masennusta sairastavan kanssa. Välillä olen tuntenut heidän seurassaan itseni lähinnä tukihenkilöksi, välillä heidät itseäni kosolti tervejärkisemmiksi (minulla ei ole diagnoosia, en ole pudonnut vielä koskaan niin syvään kuoppaan, että olisin kokenut tarvitsevani sellaista, niin rikki kuin tiedostankin olevani: elämä ei ole helppoa ja satuttaa välillä aika karkein tavoin), välillä koko diagnoosi on unohtunut ja olen huomannut takkuavani sen ajatuksen kanssa, että mitä tuo toinen nyt möykkyää.

Pohjimmiltaan luulen, että kyse on myös itsesuhteesta: minkä sallin itselleni, minkä voin antaa anteeksi? Kun sallin sen, että erehdyn, lyön yli, loukkaan ja satutan, vaikka olenkin koettanut toimia niin hyvin kuin olen osannut tällä oudolla taustallani, en ymmärrä, miten voisin kieltää muilta seurani sillä perusteella, että he ovat erehtyneet, syyllistyneet ylilyönteihin ja loukanneet - toimiessaan niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka heillä on. Olen saanut paljon hyvää ja haluaisin antaa siitä edes murto-osan takaisin. En minäkään ole uskaltanut uskoa, että minua voidaan rakastaa. Tai että minut voidaan hyväksyä. Eivät ne ole mitään itsestäänselvyyksiä. Ja välillä olen möykynnyt, koska olen uskomusteni takia ajatellut, että niin, minua ei rakasteta tai hyväksytä. Siitä huolimatta minua on rakastettu ja minut on hyväksytty. Se on helpottavaa ja hämmentävää. Elämä on täynnä ihan uskomattomia lahjoja. 

Pikku prinssi & Oliver Sacks, säikähdys ja somearkuus

Viime viikkoina on sosiaalisessa mediassa kiertänyt meemi, jota olen katsellut vähän huolestuneesti ja josta moni arvostamani ja pitämäni ihminen on hämmennyksekseni tykännyt. Meemissä sanotaan suurin piirtein, ettei ihminen sydämellä paremmin näe, koska sydän on sisäelin, vaan silmällä.

Olen ollut meemistä hämmentynyt, koska filosofian graduni perustui vahvasti ajattelijoihin, joita ja joiden estetiikkakäsitystä yhdistää optisen näkökäsityksen kyseenalaistaminen: Silmä ei näe eikä silmällä nähdä, ihminen näkee kokonaisena olentona, kaikkiaistisena ja myös itsensä samalla aistivana lähinnä silloin, kun katselee - tarvitaan aktiivisuus. Mitä aktiivisuuteen tulee, oman sydämen syketiheyden monitorointi on tärkeää informaatiota oman kehon kuormituksesta ja virittyneisyydestä ja sikäli minun on vaikeaa hurrata ajatukselle, ettei sydämellä ehkä tietyissä tilanteissa todellakin näkisi jopa paremmin kuin silmällä.

Onnistuin säätelemään hämmennystäni vakuuttamalla itselleni, että varmasti he ajattelivat vastustavansa jotain ihan muuta pikemminkin kuin kannattavansa optista näkemiskäsitystä. (Olkinukkeja en tahdo alkaa rakentaa.) Mutta mitä? Metaforista puhetapaa? Sentimentaalisuutta? Epätieteellisyyttä tai tiedevastaisuutta? - Mutta ei ole kovin tieteellistä sekään, että väittää näkemisen tapahtuvan silmällä. Sekä sydän että silmä tarvitaan näkemiseen - tai niitä korvaavat kapistukset, keinosilmä, keinosydän. Ja hermoverkko, joka käskyttää silmämunaa liikuttavia lihaksia, tulkitsee, etsii. Ehkä tässä on kaikuja myös olemisen/tekemisen ja interoseption/eksteroseption arvottamisesta kulttuurissamme? En oikein ymmärtänyt, mikä jutussa oli niin hauskaa ja jokin siinä ahdisti kovasti. Arvelin lukevani lauseen ihan toisin kuin muut ja tunsin yksinäisyyttä ja äkisti, pitkästä aikaa myös sitä tuntua, etten saisi ajatella kuten ajattelen, lukea kuten luen, ymmärtää kuten ymmärrän. Valitse taistelusi, älä nyt kysy mitään, ettei sinun ajatella vittuilevan, hoin itselleni ja sain kuin sainkin käsiteltyä jotenkin syvän ja lamauttavan surun meemistä kysymättä tai kommentoimatta mitään. (Tämä suru! Voisinko mieluummin nauraa tai pyytää apua? Jotenkin tässä kohdin en osannut. Tulen surulliseksi vaikka mistä hassuista asioista, niin se vaan on, ja olkoon. Onneksi en lamaannu pitkiksi ajoiksi.)

Nyt kun olen lukenut - ihan sattumalta - Oliver Sacksin näköaistimista ja sen pulmia käsittelevää kirjaa "Kirjailija joka kadotti kirjaimet", muistin äkisti jo unholaan painuneen meemin. Palasin kokemaani hämmennykseen ja ajattelin, että tätä kirjaahan täytyy suositella somessa, jos vaikka jotakuta kiinnostaa näkemisen tematiikka psykologian ja neurofysiologian kannalta. Kirja on aivan fantastinen - tällaista tekee hyvää lukea, jotta osaa arvostaa arkista! (Ja myös hahmottaa itseään; luulen löytäneeni uuden hypoteesin siihen, miksi varoituksetta sattuvat vammani tuntuvat osuvan systemaattisesti vasempaan puoleeni, miksi lapsena juoksin ovenkarmeihin, kolhin itseni ja miksi nykyäänkin kehoni puoliskojen välillä vallitsee niin voimakkaasti erilainen jännitys; ehkäpä jännityksen epäsymmetriassa kyse ei olekaan aiemman hypoteesin mukaisesti ratsastusonnettomuudesta, johon jouduin teininä ja jonka jälkeen en saanut minkäänlaista fysioterapiaa vaan lievästä epäsymmetriasta ääreisnäössä - sen huomaa selvästi, kun kohdistaa siihen tarkkaavaisuutensa; olisi kiinnostavaa tietää, onko tuon epäsymmetrian syy vai seuraus se toiminnallisuuden ja koordinaation epäsymmetria jollainen jossain määrin toki meillä kaikilla taitaa olla, minulla ehkä vain keskimääräistä vahvempana.)

Sacksin tapaan kirjassa on potilaskertomuksia, jotka avaavat silmät/sydämen (kukin poimikoon luentaansa provosoimattomamman) sille, millaista on elää maailmassa, jossa ei tunnista kollegoitaan, jossa ei ole olemassa mitään kasvojen toisella puolen, jossa kadottaa äkisti kyvyn lukea ja niin edelleen - tai millaista on saada silmämelanooma ja menettää stereonäkö tai saada sellainen ensimmäistä kertaa viisikymppisenä. Näkemisen probleemien sivujuonteena kulkevat kysymykset mielikuvien luonteesta, erilaisista ratkaisuista samantyyppiseen tilanteeseen, ylipäänsä siitä, miten erilaisissa maailmankaikkeuksissa elämme ja miten kummallista on, että meillä on kuitenkin kieli, jolla voidaan edes jotenkin viestiä tuota liki läpivierasta, omasta elämismaailmasta poikkeavaa toismaailmaa. Tapaa ihmisiä, jotka näkevät kielellään tai ihollaan. Sokeita, jotka käyttelevät visuaalisia mielikuvia niin taitavasti, ettei ympäristö meinaa tajuta heidän silmiensä todella vaurioituneen niin etteivät he (optisessa mielessä) näe.

(Näitä tarinoita lukiessani mietin jo edesmennyttä Lohi-kissaa, joka sopeutui sokeuteensa niin hyvin, että meitä ihmisiä hirvitti katsella sen huoletonta hyppelyä kaapilta toiselle pään korkeudella. Meiltähän meni tosiaan aika kauan tajuta, että Lohi oli sokeutunut. Millainenhan sen maailma lopun aikoina oli? Ainakin se kehräsi ja lauloi ja rakasti ja jopa loikki ihan entiseen malliin.)

Kuten aina Sacksia luettuaan, tuntee myös hetken aikaa, miten turhaa on pelätä onnettomuuksia ja sairauksia, sillä keho on mittamattoman neuvokas ja kriisin jälkeen sopeutuu vaikka millaisiin asioihin jollain tavalla - ja että tuohon tapaan voi itse vaikuttaa, että potiluus ja vammautuminen ei ole passiivista jonkin annetun nieleksimistä vaan aktiivista kohti toisia, kohti maailmaa hapuilemista, joka tuottaa usein jotain ainutkertaista ja ainutlaatuista - oikeastaan aika oletettavasti, koska kokemukset ovat ainutkertaisia ja ainutlaatuisia. Ajatella, että moni ihmisistä, joiden menetystä ajattelee kauheaksi ja vaikeaksi, kokeekin itse asiassa saaneensa kallisarvoisen lahjan - jotain aivan uutta, jotain mitä ei ole osannut kuvitellakaan. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, jonkin vanhan loppu voi tosiaan olla jonkin uuden alku. (Vaikka pitäisihän tämä keski-ikäisenä kai jo tietää?) (Ja toki on myös niitä, jotka eivät löydäkään enää voimaa kurkottaa maailmaan.)

Tulen valtavan iloiseksi lukiessani ja hetken uskon taas pystyväni pelosta jähmettymisen sijaan (fight ainakin onnistuu minulta huomattavasti freezea ja flightia huonommin) myös käyttämään befriendiä. Entä jos suosittelisinkin kirjaa? Mutta jätän sen suosittelematta sosiaalisessa mediassa. (En jotenkin miellä blogia someksi, tämä on hitaampi ja turvallisempi paikka.)

En tiedä, some on vaan niin ylikuumennut alusta aina välillä ja olen huomannut, että silloin, jos olen iloinen ja toiveikas, siitä saatetaan suuttua tai siihen saatetaan suhtautua ivallisemmin tai ärtyneemmin kuin siihen, että olen lannistunut tai varovainen. En oikeastaan edes tiedä, haluanko ymmärtää tätä ilmiötä - panen sen vain merkille. Ehkä sitä iloisena ja toiveikkaana on varomattomampi, ja sitten vahingossa talloo varpaita. Ja saa aikaan reaktion, säikähtää, vetäytyy, jähmettyy. Näin kävi taas pari päivää sitten aivan tuntemattoman ihmisen kanssa, jolle koetin suositella erästä hyväksi kokemaani harjoitusta. Ihminen oli itse kirjoittanut railakkaasti ja iloisesti ja nimenomaisesti pyysi ehdotuksia, joten vastasin samaan sävyyn ajatellen, että tästä voisi olla hänelle oikeasti hyötyä. Vastaus ehdotukseeni oli pilkallinen. Luin tekstit monta kertaa läpi mutten oikein tajunnut, mikä meni pieleen. Ehkä se, ettei hän ymmärtänyt yhtä termiäni, jota olin naiiviuttani kuvitellut yleiskieliseksi?  En osannut kuin pyytää anteeksi säikähtäneenä ja pyytää, ettei hän sekoittaisi kirjoitustyylini kelvottomuutta itse suositellun harjoituksen mielikuvaan. Se instantpilkallisuus vastareaktiona johonkin yksityiskohtaan, jota ei ymmärrä, jos nyt siitä oli kyse eikä jostain ihan muusta, on kyllä aika jännä reaktio. Taidan olla sillä tavalla reagointiin itse vähäsen liian utelias ja surualtis. Jargonahdistusta on minussa vaikeaa saada aikaan vaikka selvästi - kuten tämä meemiasiakin osoittaa - osaan oikein hyvin ahdistua siitä, etten ymmärrä, mikä arvostamiani ihmisiä viehättää jutussa, jota en osaa itse pitää hyvänä. Tavallaan jargonahdistumattomuus on hyvä piirre oppimisen kannalta mutta tekee minusta kehnon kirjoittajan ja ehkä myös kehnon liikunta-alan ammattilaisen. No, ei se mitään. Saan olla kehno. Pyydän anteeksi ja yritän uudestaan. Ja välillä, kuten nyt, olen niin silmät pyöreinä ihmisistä, etten sitten uskallakaan kirjoittaa someen. Jään vain miettimään, miten ihmeessä tämä kaikki voi olla niin vaikeaa.

Onneksi ilo ei koskaan piiloudu pitkäksi aikaa. Ja onneksi kirjoitan edelleen asioista, jotka minua pelottavat, koska vielä enemmän minua suoraan sanottuna pelottaa se tilanne, jos en uskalla kirjoittaa niistä asioista, kirjoittaa tai puhua. Jos vain nielen sen kaiken ja rakennan ympärille paksumman ja paksumman muurin kunnes en saa enää henkeä lainkaan. 

On kohtia, joissa näkökulmanvaihdosten joustavuus tuntuu lähes tärkeimmältä mieltämisen piirteeltä. Ja sitten toisinaan maailma tuntuu viuhuvan ympärillä niin hurjaa vauhtia muutoksesta toiseen, että vaihdokset ja joustavuudet pakottuvat. Tai sekin kuulostaa väärältä. Ei se tunnu pakottumiselta. Ne vain tapahtuvat sen kummemmin asiaa miettimättä tai toivomatta.

Kysymykset nousevat aivan itsestään. Onko tosiaan aina niin, että juuri kun tuntuu oikein asettuneelta ja juurtuneelta, tulee puhelu ja näkee toisen muuttuvan siinä, vieressä? Että kuulee hänen äänestään jonkin tuonpuolisen tapahtuneen? (Tarkoitan tuonpuolisella nyt jotain aika tavallista ja maallista ja elämään kuuluvaa, näkökulman tuonpuolista, omien kommentointivalmiuksien tuonpuolista.) Edeltääkö karehtiminen sanattomuutta? Saavatko ne merkityksensä toisistaan? Mistä tulee halu kyetä sanomaan oikeat sanat? Mistä tulee pitäisi ja loukkaamisen pelko? Mistä on opittu halu lempeyteen vai onko se jotain oppimista syvempää?

Vompsu vastailee lyhyesti äänelle puhelimessa. Hänen kasvoilleen on jähmettynyt naamio ja hän käyttää samoja sanoja useasti. Voi ei. Voi ei. Voi ei. Voi ei. Voi ei. En kuule, mitä toiselta puolen sanotaan. Jotain tapahtuu. Livahdan lähemmäksi ja kuulen vain hieman itkuisen äänen sanovan toisella puolen tietämättömyyttä, että täällä eletään vähän niinku loppuelämän viimeistä päivää.

Arvaukseni - jotka tulevat kutsumatta - eivät osu oikeaan. Ei se mitään. Kukaan muukaan ei ole osannut arvata, paitsi ehkä lääkäri, tai sitten hänkin on määrännyt koepalan osana rutiinitoimenpiteiden listaa, osana häiritsevien mahdollisuuksien poissulkemisten sarjaa. Vompsun siskolla on keuhkosyöpä. Ennuste: huono.

Mitä se huono tarkoittaa, kyselemme toisiltamme. Miten semmoista voi sanoa koepalan ja röntgenin jälkeen, ennen yhdenkään hoidon soveltamista? Onko lääkäri sanonut huono vai onko se potilaan tulkinta? Onko puhuttu vaihtoehtojen tilastollisista prosenttiosuuksista ja aikajanoista?

On vaikeaa olla ajattelematta, että se kaikki kauneus ja hiljaisuus täällä ei olisi jotenkin kummalla, maagisella tavalla ennakoinut tätä uutista. Lopeta, sanon itselleni päänsisäisesti. Lopeta heti. Senkin kahjokaaleppi. Sattuma voittaa intuition. Katso vaikka kivipaperisaksia. (Ja, mieli lisää pilkallisesti, kivipaperisaksikonetta. Sitä on jokseenkin mahdotonta hämätä.) (Mutta onko intuitio kivipaperisaksikone vai onko sattuma kivipaperisaksikone? Ei näissä kysymyksissä ole mitään mieltä. Sanat eivät ulotu. Tai kuten Dewey kirjoittaa, sanojen tehtäväkään ei ole kuvata todellisuutta täsmällisesti.)

Vompsu on jännittynyt. Sen näkee käden asennosta, esimerkiksi. Kun hän alkaa hieroa pakko-oirettaan, otan käsistä kiinni ja pysäytän ne. Tänään ei pestä ihoa olemattomiin. Kädestä kiinni, näin. Yksinkertainen ratkaisu.

Sairaudessa on sekin hankala puoli, että mökillä on juuri maksimimäärä vieraita. Osaa näemme hyvin harvoin. Heitä on odotettu. Ja sitten tämä. On kuin ihmiset häälyisivät kilometrien päässä jotenkin yksityiskohdittomina hahmoina. Tai välissä olisi monikerroksinen leivinpaperivuoraus. Lyijykynällä ehkä juuri ja juuri piirtäisi ääriviivat. Siinä se. Hei te tulitte. Kiva kun tulitte. Elämä on niin lyhyt ja arvaamaton ja jokaisesta hetkestä tuntee kiihkeää kiitollisuutta silloin harvoin kuin muistaa. Tuntuu jotenkin nololta ja asiaankuulumattomalta ilmoittaa tapahtuneesta, eihän se tavallaan vierailuun liity, mutta sillä on omat seurauksensa.

Harhailen automarketin hyllyjen välissä vessapaperipaketti sylissä, itken vaimeasti ja niistän kämmeneen. Vasta jälkikäteen tulee mieleen, että paketin olisi varmaan voinut avatakin, kun sen kerran on ostamassa. Pelkään itkuni loukkaavan Vompsua, joka on liian lukossa itkeäkseen. Olen kuullut puhuttavan sillä tavalla välillä, manattavan ihmisiä, jotka tulevat ja omivat toisten surutilanteet, hyökkäävät hautajaisiin paisutellen oman surunsa määrää, varastavat shown. Mutta en oikein osaa pysäyttääkään itkua, joten vain mainitsen asiasta Vompsulle sanoen, ettei tarkoitukseni ole osoittaa mitään tai ilmaista mitään, se nyt vain on tapa, jolla näytän reagoivan.

Ostamme marketista myös flamingonkukan ruukussa. Ruukkukasvin on tarkoitus symboloida jatkuvuutta. Se on helppokin kukka, sanon Vompsulle marketissa. Se ei helposti kuukahda. Jotenkin tuntuisi aika mustalta huumorilta viedä huonon ennusteen saaneelle ihmiselle vaikkapa gardenia. Gardeniat kuoleskelevat sitkeästi ennen kuin kuolevat, teki niille melkein mitä hyvänsä. Olen ikävän tietoinen siitä, etteivät eleet ylety. Eivät mitkään eleet. Mutta eivät etenkään nämä eleet. Hei, ollaan kaikki samassa veneessä, trallallallallaa, me kuollaan kaikki, joten häntä pystyyn ja merileväuutetta flamingonkukalle. No, mitä vaihtoehtoja silti on? Halata, pitää kiinni kädestä, joka muuten hakeutuu pakkoliikkeen turvaan?

Saunalla, myöhemmin illalla, katselen käsiäni. Suonet pollottavat hyvin näkyvissä kuuman jäljiltä. Kyynärvartta särkee oikeassa yläraajassa. M. pronator teres ilmoittelee edelleen itsestään. Keho näyttää niin kokonaiselta, selvärajaiselta. Liikunnanopettaja, jolla oli syöpä, puhui siitä, miten koko ajan kaikissa meissä kuplahtelee pieniä kasvaimia, jotka immuunipuolustus yleensä nitistää alkuvaiheeseensa. Mikrobiologian opettaja mainitsee samasta näkemyksestä. Onko sekään muuta kuin hypoteesi?

Niin, kädet. Ja reidet ja sääret ja jalkaterät. Torso. Suuri tuntematon. Ilta-aurinko kultaa kaiken. Sunkissed, sanovat englantia äidinkielenään puhuvat. Eikö semmoinen mehukin joskus ollut? Iho näyttää rajalta. Eihän se sellaista muodosta. Ajattelen kipulääkettä sisältävää laastaria. Ehkäisylaastaria. Ajattelen kenttiä objektien kokoelmien sijaan. Ajattelen keskiaikaista linnoitusta, jonka porteilla seisoo vieras armeija. Sisällä kuumeinen hyörinä. Joku tervan keittäjistä heiluttaa lyhtyä sakaroiden lomasta yöllä sellaiseen suuntaan, ettei sitä huomata muualta sisältä. Ja sakarat linnanharjalla, ylipäänsä: kaikkien romanttisten prinsessatarinoiden linnojen sakarat, joita ilman linna ei näyttäisi aidolta. Kuinka romanttinen funktio niille on suotukaan. Syö tulematta syödyksi.

Illalla puhe on runouslehden numerosta, jota on ylistetty. Huomaan, etten osaa innostua. Kielen tavoitteiden, motivaation ja tyylin analysointi, kommunikaatiosta puhuminen, kokemuksen sanallistaminen, kaikki ne tuntuvat jotenkin vähän, no, eivät nyt merkityksettömiltä, mutta jotenkin oljenkorsimaisilta. Ihailen ihmisiä, jotka osaavat motivoitua sellaiseen. Ajattelen muutamaa tuntemaani kirjoittajaa, esimerkiksi. He osaavat soittaa pianoakin ja heidän kirjoitustaan luonnehtii samantapainen täsmällisyys. Tuntuu kummalliselta, että siihen halutaan heijastaa tavoitteita, toiveita, selitysmalleja. Puhua tyylin rajoista. Ikään kuin olisi mahdollista sanoa, miten joku toinen tietyn tyylin kokee. Ajattelen vanhempiani, joiden mielestä Seurassa ja Avussa on näppärästi kirjoitettuja lehtijuttuja. Minusta tuntuu äkisti, että kaikelle tälle on tilaa. Jokaiselle kirjoitukselle. Ajattelen lämpimästi runoja, joita ukki rustasi viime vuosinaan ja joita en kestänyt ääneen luettuina. No, en kestä kyllä mitään runoja ääneen luettuina, sen puoleen. Siksi en liity ystävien runoiltaseurueisiin. Mutta jaksan lukea kirjoituksen. Kirjoittaa.

Tällä kaikella ei taida olla mitään merkitystä. Tai tavoitetta. Silti näin tapahtuu. Jotain tulee jostain ja menee jonnekin, häilyy jossain mielen ja materian välillä, kolahtamatta oikein mihinkään perinteiseen luokitukseen. (Paitsi päiväkirjailuun, joka tuntuu yhtä romanttiselta kuin linnojen sakarat.) Maah maah maah.

Vaikka luulisi, että muistutus katoavaisuudesta herkistäisi esteettiselle tunnulle, havahduttaisi tähän hetkeen ja kiitollisuuteen siitä, niin paskat tässä niin käy. Herään siihen, miten koirat karjuvat toveri Timolle ja miten vatsaan sattuu grilliruoan jäljiltä ja päätän että sai olla viimeinen yritys myötäillä ihmisten grilliruokamaniaa kun en kerran edes tykkää itse niiden ruokien maustakaan ja aina tulee maha kipeäksi, ja koska kello on jo puoli seitsemän aamulla, on mahdotonta nukahtaa uudestaan ja samalla väsyttää ja päätä särkee. Tehkööt muut vain grillijuttujaan, minä taidan syödä kukuttia ja pastaa. Tai salaattia ja keittoa.

Vompsun jalka nykii unessa peiton alla. Varpaat kipristyvät ja ojentuvat. Hän ei ole vielä särähtänyt tänne. Koiratkin kerivät ja kuorsaavat.

Seis, haluaisin sanoa kokemukselle, mutta ei minulla ole siihen mitään keinoa. Koetan siis tyynnyttää oloa kohti hymyilemistä ja sietämistä. Siihen taidetaan tarvita tänä aamuna TLB:n ykkössarjan lisäksi vähintään scream, jossa huudan, minkä kurkusta irti saan, samalla kun venytän kaikkea kohti maailmaa, poispäin jostain jonka miellän keskukseksi. Tai ei kai minulla semmoista miellettä ole, se on pelkkää lainaa. Jos moottorilla kalaan lähteneet naapurit säikähtävät, syyttäkööt itseään.

Kun pujahdan laiturille, hämähäkin yöllä nypläämä verkko takertuu kasvoihin ja yöpaidan etumukseen. Laiturille kuuluu selvästi naapurien jutustelu kaukaa, kaukaa järveltä. Vene on väritön piste keskellä tyyntä utua, vaarojen edessä. On vaikeaa ajatella, etteivät he säikähtäisi ääniäni pehmentäessäni sidekudoksia tähän päivään.

Energiat ja silleenjättäminen

Kurssin viimeisenä päivänä tulee tilaisuus kysyä yksitellen opettajalta. Minä kysyn tietysti reisiroikaleistani, jotka ovat saaneet niin armottoman tuomion ja joita olen yrittänyt joustatella viimeiset kolmekymmentä vuotta. Opettaja kokeilee reisiä käsin, kun seison, ja toteaa sitten hämmentyneenä olleensa väärässä: eivät ne olekaan ylikehittyneet vaan ihan hyvän tuntuiset näin, osaan pitää ne rentoina ja kaikkea. Mistä ne tulivat tällaisiksi? Hieronnasta? Ei, ne olivat tällaiset jo kun olin viisi ja menin balettitunnille, sanon. Sen täytyy olla jotain tosi vanhaa. Hän nyökkää mietteliäänä. Niin niin, taatusti se on jotain hyvin vanhaa... etkä vaikuta sellaiselta, joka kilpailisi itsensä jumiin, hän lisää, et sinä tätä nyt näytä tekevän, ja olet kuitenkin muualta ihan normaalin liikkuva. Tämä on jäämää. No mutta, voinko tehdä sille jotain, kysyn. Hän pudistaa päätään epäillen. Siirry eteenpäin, hän sitten sanoo, anna niiden olla. Ne nyt ovat ehkä hyvin jäykät, eli koeta tehdä kaikki, mitä teet, vapaasti ja pidentäen äläkä missään nimessä hikoile ja puserra. Hyvä, sanon, niin minäkin olen sen suunnilleen ajatellut. Olen käynyt feldenkraisissakin monta vuotta, lisään, jotta oppisin käyttämään kehoani rauhanomaisesti.

Minäkin kävin monta vuotta feldenkraisissa, hän vastaa. Feldenkraisin luona, herra Feldenkraisin tunneilla. Niinpä tietenkin, ajattelen, ympäri mennään ja yhteen tullaan. Eivät tanssijat keksi tyhjästä, että hermotuksen aktivointi on avaintekijä. Lisäksi opettajan muusta puheesta on jo käynyt ilmi hänen käyneen samaa musiikkikorkeakoulua kuin Berleantin, josta pragmatistien ohella tein graduni. Vaikka sitä kuinka olettaa etsivänsä uusia vaikutteita, eikö vain aina ajaudukin samoihin perinteisiin...

Olen tyytyväinen saatuani ohjeen jättää reidet rauhaan. Niin moni tanssinopettaja ja pilatesohjaaja on sanonut, että niille pitäisi tehdä jotakin. Mutta kukaan ei oikein ole osannut ohjeistaa, mitä muutakin kuin sitä normaalia venyttämistä, jota toki teen jo ennestään.

Opettaja jakaa muutenkin ohjeita. Kuultuaan, että hieron ihmisiä, hän kertoo välittömästi kokeilleensa itsekin sitä jonkin aikaa mutta että siitä ei tullut mitään. Tai siis, hierottavat olivat tyytyväisiä, mutta hänen oli mentävä jokaisen hieronnan jälkeen kuuraamaan käsiään puhtaiksi ja kosketeltava asiakkaiden välillä kissoja, puita, ruohoa, kaikkea mikä elää ja missä on parantavat energiat. Tiedäthän, että kaikki se paha energia siirtyy sinuun, hän kysyy. Sinun on jotenkin kanavoitava se itsestäsi ulos ette sairastu. Ymmärräthän? En oikein osaa vastata mitään kohteliasta tai oikeastaan yhtään mitään koska energiapuhe on itselleni niin vieras ajattelutapa. Voin kyllä itsekin puhua jostain ihmisesta energiasyöppönä; sen tunnistaa siitä, että monet ovat tuon ihmisen kanssa tekemisissä oltuaan aivan lopussa. Tyypillisiä itseäni syöviä energiasyöppöyden piirteitä ovat martyrismi, kaikenkattava kielteisyys ja etenkin katkera kyynisyys. No okei, oikeutuksen skeema myös, etenkin yhdistettynä aggressiiviseen toisten syyttelyyn. Sellaisten piirteiden lähellä käy jotenkin väsyneeksi ja loputtoman surulliseksi, kutistuu ja jälkikäteen vannoo, ettei tämän ihmisen kanssa pidä ajautua liikaa tekemisiin. Ja tunnistan myös sen, mitä tarkoittaa, että jossakussa tai hänen tekemisissään on hyvät vibat: tunnelma on välitön, mieli kohoaa tai rauhoittuu, tietynlainen helpostilähestyttävä hilpeys siivittää keskustelua.

Nämä ovat omia preferenssejäni, ja olen elänyt riittävän kauan huomatakseni, etteivät preferenssit näissä asioissa tosiaankaan päde universaalisti.

Mutta en ole sillä lailla ajatellut, että sairaudet ja kivut olisivat huonoa energiaa, likaa, myrkkyä, jotakin mikä kontaminoi käteni, kun hieron kipeää kohtaa. Ei se tunnu siltä, ainakaan. Tietysti työ on omalla tavallaan fyysisesti raskasta eikä ole aina helppoa kohdata ihmisiä, joita sattuu ja jotka suojelevat kipuaan ja pelkoaan, aivan kuten itsekin tein silloin kun minua sattui niin että saatoin huutaa kesken päivää äkkiarvaamatta. Välillä tuntuu, ettei maailmassa ole kuin kipua ja särkyä ja kolotusta, jos sattuu raskaita päiviä ja tarpeeksi monta kivun ympärille sykertynyttä asiakasta peräkkäin. Mutta ei minusta enemmistö asiakkaita edes ole tällaisia. Usein nauramme. Joskus joku itkee. Ei se tunnu pelottavalta eikä kontaminoivalta. Mutta on työ raskasta, se on myönnettävä. Ja siitä on kai ihan järkevää ottaa opikseen ja säännöstellä työn määrää.

En oikein tiedä ylipäänsä, mitä pitäisi ajatella näistä detoxmaailmoista, joihin niin moni uskoo. Että kehoon kertyy mustaa paskaa, ryönää, likaa, joka on huuhdeltava pois. Joskus sellaiselta voi tuntuakin, tunnistan kokemuksen, jota vasten myrkyllisyyden kuva tuntuu järkevältä. Esimerkiksi keväällä kun liikkuminen oli kielletty ja söin kipuihin reumalääkettä, maistuin väärältä. Suussa oli vieras maku, pelko halvaannutti tuon tuosta. Maku tuli lääkkeestä, se mainittiin jopa sivuoireena lääkepakkauksen infolehtisessä. Mutta en oikein osaa ajatella sitä oikeastaan kuonana enkä pahoina energioina. Kipu ja pelko ja muuttunut aineenvaihdunta riittävät minulle.

Joskus kun hieron asiakasta, hänen kudoksensa alkavat haista hyvin pahalle. Tuo haju tarttuu käsiin ja sitä on hyvin vaikeaa pestä pois. Vain harvoin näin käy, mutta joskus. Olen puhunut asiasta äidin kanssa, ja yli neljäkymmentä vuotta ihmisiä lymfannut äiti tunnisti heti ilmiön. Hän sanoi, että aika usein, kun haju vain pahenee ja pahenee, ihmisellä todetaan jonkin ajan päästä syöpä tai muu vakava sairaus. Ei sillä tunnu olevan tekemistä asiakkaan iän, hygieniatason eikä lääkityksenkään kanssa. Se on jonkin muun haju. Ja joskus se häviää, kun kudoksia on käsitelty useampi kerta. Ongelma ratkeaa, mikä se sitten olikin.

Tästä tulee mieleen myös ahdistuksen ja pelon haju. Vompattia kiusattiin siitä armeijassa. Se sama haju uhosi hänestä vahvana viime keväänä ennen kuin hänen lääkitystään korjattiin. Nyt se on kadonnut kuin sitä ei koskaan olisi ollutkaan. Vain joihinkin hänen paitoihinsa on jäänyt jäänteitä tuosta hajusta, enkä oikein keksi, miten sen saisi täysin lähtemään. Ehkä se ei ole välttämätöntä. Ei sitä haista, ellei paitoja haistele aivan läheltä. Tunnistan hyvin tuon hajun, koska haisin siltä itsekin usein ennen. Pelkohien hajua ei tunnu pitävän mikään deodorantti.

En osaa pelätä hieroen saatua kontaminaatiota toisten hajuista tai energioista. Enkä osaa pelätä sitäkään, että kehoni kuonaantuu niin että sitä pitäisi puhdistaa jotenkin perusteellisemmin kuin venyttelyllä, liikunnalla, riittävästi vettä juomalla ja silloin tällöin saunomalla. Iloon ponnistamalla... Terveellistä syömistäkään en ymmärrä puhdistavaksi vaan enemmänkin kudosten järkevää toimintaa ruokkivaksi. Voi tietysti olla, että olen perusasenteeltani aivan liian epäsiisti ja silleenjättävä, jotta puhtausmetaforalla minuun saisi vipinää... järkevyyteen ja toimintakykyyn vetoaminen tepsii paljon paremmin.

Hieman samanlaista hämmennystä aiheuttaa se, kun joku puhuu, että jossain paikassa on voimaa tai hyvät energiat. Koetan kääntää sen semmoiselle kielelle, jota ymmärrän; että paikka jotenkin vetoaa, rentouttaa, siellä tuntuu turvalliselta tms. Mutta pohdittavaksi jää aina jäämä: säilyttääkö tällainen käännös merkitykset, joita puhuja koettaa viestittää? Deweykin kirjoittaa energioista (Deweyn Art as experience on muuten nyt suomennettu!) mutta jotenkin ymmärrettävämmin. (No se voi olla kyllä vain sitäkin, että hän kirjoittaa ja selittää pitkästi eikä vain sano, että "täällä on voimaa".) Voimat ja energiat on myös helpompi ymmärtää, jos ajattelee, että kyse on kokemuksen tai kokemuksen kentän piirteistä, ei objektin piirteistä. Osa energiaihmisistä puhuu ikään kuin kyse olisi jonkin esineen tai ihmisen tai paikan voimista sinänsä. Mutta ehkä se on vain puheenpartta ja oikeastaan he puhuvatkin kokemuksestaan.

Haluaisin kyllä osata kuunnella sujuvammin energiapuhetta. Toistaiseksi se vain on jäänyt yhtä hämäräksi kuin jumalapuhe. Aivan kuin välissä olisi jokin seinä ilman ovea. Tuntuu, etten tarkalleen tunne niitä ilmiöitä, joista toiset puhuvat. Ja samalla tiedän, etten ole mikään kovanaama tai kovin materialistinen. Itken välillä kaiken kauneutta ja haikeutta, on päästävä liikuttumaan metsiin, estetiikan tutkimus on minusta ihan peruskauraa ja niin edelleen. Mitähän nuo ihmiset kokevat, mitähän he tarkoittavat? Kenties en saa siihen ikinä vastausta.

Varoittamatta

Kehopullon paine laskee äkisti. Olemme kirjoittaneet liitutaululle shokin syitä, oireita ja hoito-ohjeita, ja varoittamatta muistan jotakin, mistä en tiennyt vielä äsken mitään.

Muistikupla alkaa silmäkulmasta. Silmäkulma on pisamainen, iho on aivan valkoinen, hikikarpalot ovat kihonneet kulmakarvojen yläpuolelle pisararivinä, samanlaisina kuin vesileiman lootuksen heteet niissä papereissa, joita isä kerran ostaa minulle koko laatikollisen. Etteivät piirustuslehtiöt alinomaa loppuisi kesken. Sitten muistan äänen, koskoo koskoo koskoo, valo putoaa virkatun verhon takaa huoneeseen kauan sitten, päästän isoäidin käden, joka kuopii ilmaa täristen, yhtä kalpeana ja hikisenä.

Näissä kohdin - jostakin tiedän, muistan, että näin on käynyt ennenkin - en koskaan osaa vastata mitä nyt -kysymykseen, johon osaan muuten luetella sujuvan litanian naapurin Hessusta, isoisän humalatilasta, ambulanssista, nitroista käsilaukussa ja niin edelleen. Ettei ole syytä huoleen. Että isoäiti ei pelkää kuolemista, että häntä pelottaa vain kipu, ja että kipu ei ulotu minuun saakka, että minä voin juosta sen ulkopuolella, se ei yllä, voin juosta käsilaukulle, penkoa sitä, käsisaippua vielä pakkauksessaan, nuhjuuntuneita paperinenäliinoja, nahkainen osuuspankin kukkaro, seesamhunajapatukoita sokin varalta, passi, valo lattialla, valovalo käsilaukulla, käsillä, lapsenkäsillä, jotka roplaavat laukun sisällystä, penkovat nitroja. Pillerirasia. Pillerirasian taustaväri on turkoosi. Turkoosilla kukoistavat vanhat ruusut, sellaiset, jotka kasvavat kunnon pensaina, eivät ryhmissä, sellaiset, jotka nuokkuvat ja tuoksuvat ja mädäntyvät sateisina kesinä.

Se on totta, kipu ei ulotu minuun. Tuon pillerirasian, avaan, ojennan pillerin. Isoäiti makaa valkoisena ja hengittää sahaavasti, valittaa vaimeasti. En koskaan saa selville, pitääkö patjan vieressä istua risti-istunnassa vai polvien päällä. Järjestän itseni siihen mitenkuten, asiantuntemattomasti, leikin päässäni reipas lapsi -leikkiä, siitä tulee totta. Katselen isoäidin kasvoja ja silitän tämän kättä. Pahin on ohi. Koskoo vielä pitkään, mutta kouristava naamio kasvoilta liudentuu vähitellen, siitä tulee tunnistettavammin isoäiti, vaikkei hän jaksakaan suuttua aivan heti entiseen malliin. En kysy, kuoleeko isoäiti. Istun ja katselen verhoja ja taulua, johon on ommeltu Tuhkimo ja kyyhkysiä.

Kesällä on kukkien nimiä, unikko pioni. Perunakin kukkii. Mietin, kiipeänkö yläkertaan betonisia portaita, joissa ei ole suojakaidetta. En halua, koska isoisä haisee. Hän laulaa ja haisee ja on epäluotettava, tulistuu äkisti. Joskus hän oksentaa tai ulostaa housuunsa kuin pikkuvauvat. En halua mennä mihinkään, en edes naapuriin, joten vakuuttelen itselleni, että kaikki on hyvin. Tilanne hallinnassa, odotellaan hetki. Isoäidin pitää vain huilata. Ja pillerit. Ei saa mekastaa eikä tehdä mitään omin päin. Siinä vieressä vaan, mutta missä asennossa, miksi kukaan ei ole puhunut mitään, missä asennossa pitää odottaa?

Se kaikki rävähtää tietoisuuteen yhtenä klönttinä, varoittamatta muistan jotakin, mitä en tiennyt muistavani. Itkettää, ei se oikein sovi luokkahuoneessa. Puren alahuulen sisäpintaa ja tajuan pelänneeni siinä tilanteessa. Silloin minulla ei ollut sille tunteelle nimeä. Pelko. On olosuhteita, joissa ei ole varaa pelätä, jolloin vastuu lyhöttää itsen päällä, liian suuren ihmisen takki, liian painava ja väärä vuodenaika ja kaikki. Ja ainoa, mitä voi miettiä, on että jos toinen kuolee tähän ja nyt, odotetusti ja toivotusti, pelkäämättä, sillä lailla siitä puhutaan, että jos hän tähän nyt kuolee, onko sopivampaa olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Kuuluuko kättä silittää loppuun saakka? Pitäisikö hikeä kuivata? Entä sitten jos hengittäminen lakkaa? Pitää juosta naapuriin, mutta entä jos kipu silloin yltääkin, tai kärsimys, tai hätä, tai huoli, ja sätkii itse kovakuoriaisena lattialla, jalat kieltäytyvät toimimasta, huutaa vain koskoo koskoo ja rusketus jää verettömän ihon pinnalle kellanvihreänä kalvona eikä ole ketään, joka avaisi käsilaukun, ei ole edes käsilaukkua, ei pillerirasiaa, isoäidin pillereitä ei saa pistää suuhun, ei ikinä. Ja mitä naapurissa tapahtùu? Miten asia pitää ilmaista? Riittääkö jos ei pysty puhumaan tai vain huutaa suoraa huutoa?

Ensimmäinen kohta sokkipotilaan hoidossa on pysy rauhallisena, jututa potilasta.

En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, miten pelottavia joidenkin tilanteiden on täytynyt olla. Olen kätkenyt pelkoa isoissa kimpaleissa. Ehkä se on samanlaista kuin alaselän vasemman puolen kireys - ei se tunnu miltään, ei ennen kuin venyttää ja kipu tekee hengittämisestä vaikeaa. Ja silloin on vain pidettävä tehtävästä kiinni, hengitettävä, ponnistettava jotakin suuntaa kohden, sillä lailla pysyy asennossa, kunnes lihas äkisti päästää krampista irti ja suostuu venymään, kun sidekudos saa taas pituutta ja sitten vaivihkaisesti antaa sekin periksi, kun äkisti lihakseen ja sidekudokseen tulvii lämpöä ja hätä katoaa ja kun nousee ylös, tuntuu siltä, että on halvaantumassa, mutta hivuttautuu kuitenkin normaalimpaan asentoon ja tajuaa, miten jumissa on ollut ja miten vapaata liikkuminen on taas hetken. Kun muistan tuollaisen kohdan, itkettää, mutta suuntaan päättäväisesti silmäni liitutaululle, ne kostuvat vähän, mutta luultavasti sen verran hillitysti, ettei kukaan huomaa, ja sitten näen käteni kirjoittavan punaiselle paperille sokkiasioita tutulla käsialalla. Koetta varten. Tai mistä sitä ikinä tietää.

Kun tunti loppuu, menen vessaan ja itken ihan hetken. En oikein tiedä, miksi. Ehkä siksi, etten tiedä vieläkään, kuuluisiko siinä patjan vieressä olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Tai koska siitä on niin kauan ja en sittenkään ollut unohtanut. Tai jotain. On kai sen tavallaan täytynyt olla jollakin lailla raskasta, että itselle läheisin sukulainen, läheisin ihminen, tekee kuolemaa kaiken aikaa ja se pitää vain hyväksyä. Muistan purnanneeni, että isoäidin pitää elää kauemmin kuin mummun, ja tuohon purnaukseen kimpoutuneen vihaisen puuskahduksen, ettei eläminen ole mikään velvollisuus tai suoritus. Muistan äkkiä senkin, miten vihainen olin isoäidille siitä, että hän pirulainen teki kuolemaa. Olin vihainen myös itselleni, koska en voinut tilanteelle mitään. Ja äidille, isälle, isoisälle, mummullekin siitä, että hän sai olla terve, kun isoäiti oli koko ajan vierähtämässä nurjalle puolelle. Mutta onko sekään syy itkeä nyt? Ei, ei minulla ole oikeastaan hyvää hypoteesia tuosta itkemisestä. Tiedän vain sen, että täällä koulussa kaikki tämä puhe sydänsairauksista ja diabeteksesta ja kivusta ja kärsimyksestä ja sepsiksestä ja siitä, miten ohuen rihman varassa kaikki riippuu, jotenkin aktivoi tuota muistikerrostumaa ja kuoleskelemista, vaarojen havaitsemista sielläkin, missä olisin ennen vain hihitellyt huvittuneena. Tai ehkä olen vain uupunut tai jotain. Ehkä tätä kaikkea ei tarvitse osata selittää eikä nimetä, riittää että osaa kotona kömpiä peiton alle nukkumaan hetkeksi, jos olo on liian itkuinen.