Nykykeskusteluiden käsikirja

Luen junalukemisena Stoalaisuuden käsikirjaa. Se on sen verran hyvä, että vuotaa junamatkojen tällekin puolen. Stoalaisuudessahan ei sinänsä ole mitään uutta - se on minulle se vanha tuttu hyvä nyökyteltävä osuus. Mutta olen tässä joutunut toteamaan, että ehkä kirja toimii minulle jonkinlaisena kurkistusakkunana joihinkin nykydiskursseihin. 

Tarkoitan tätä: jo aluksi hätkähdän kirjoittajan kaupitellessa stoalaisuutta ja esittäessä jotenkin räväkkänä ja säväyttävänä seikkana ajatusta, että hyvä elämä voi olla muutenkin kuin vauraana eläessä. Luen virkkeet siinä kohdassa muutamaan kertaan ja huomaan otsani kurtistuneen. Siis ihan oikeasti, onko tämmöisiä ihmisiä? Tai siis, on, kyllähän minä sen nyt sentään tiedän. Minulla on yksi tuttu, joka on käynyt kaikensorttisia uskalla vaurastua ja vauras nainen -tyylisiä koulutuksia (joista tyypillisesti niitataan hyvä hinta) ja joka on tunnustanut keskustelussa mittaavansa oman elämänsä onnistuneisuutta sillä, tienaako tarpeeksi (tarpeeksi mihin, en osannut edes kysyä, kun niin häkellyin moisesta) ja tarvitseeko myydä omaa osaamistaan liian halvalla. Huomasin siinä keskustelussa kelluvani itse jossain hupakuplassa, koska minulla on enimmäkseen varaa antaa vaikka ilmaiseksi aikaani ja huomiotani, jos vain pidän jotain asiaa tärkeänä ja näen, että ilman olen tässä, käyttäkää -lahjaani asia ei etene. Varmasti ei ole kovin stoalaista sekään, että olen heittänyt rahaa ikkunasta pihalle suututtuani, mutta toisaalta: se toimi, sai nauramaan.

Pigliucci kirjoittaa amerikkalaisille, joudun muistuttamaan itseäni. Sitten tuotan seuraavan ajatuksen: heillä asiat ovat eri lailla, esimerkiksi ihan terveydenhuollon saamiseksi on oltava tietyllä tavalla varakas, tai lasten koulutuksen saamiseksi, useimmille se on siellä tarpeen. Ja sitten huomaan, että kun minulla on ollut jokin isompi terveyshuoli, en ole yleensä - nivelrikkodiagnoosia ja siitä saatua B-lausuntoa lukuun ottamatta - saanut siihen apua julkiselta puolelta vaan yksityiseltä, rahalla, sekä sen, että nämä julkisesti rahoitetut käymäni tutkintokoulutukset korkeakoulussa eivät ole näyttäneet poikivan töitä mutta sen sijaan nämä rahalla ostetut koulutukset poikivat töitä enemmän kuin pystyn ottamaan vastaan. Ja pysähdyn miettimään, lieneekö Suomi sittenkään niin erilainen kuin USA. Ja saahan sielläkin lahjakas opiskelija stipendin monesti. Minun koulutodistuksillani stipendi olisi varmasti irronnut. Eli siis, amerikkalaisuusargumentti torjuttu. 

Muistelen tässä kohdin ohikiitävästi myös taannoista tuttavaani, jota kuvittelin ystäväkseni. Hän turvautui minuun uupuessaan ja pudotessaan työelämän ulkopuolelle muutamaksi vuodeksi. Hänellä ei sanojensa mukaan ollut enää ketään muuta, koska kaikki aiemmat tuttavat tekivät vain asioita, joissa kulutetaan paljon rahaa: söivät hienoissa ravintoloissa, purjehtivat ja niin edelleen. Olin hämmästynyt ja sanoin, että eikö hän voi selittää tilannettaan ystävilleen - emme olleet läheisiä ennen kuin hän lähentyi ja haki minusta turvaa ja minusta tuntui kauhean oudolta ja traagiselta, ettei hän uskaltanut puhua oikeille ystävilleen. Koska mitä ne semmoiset ystävät oikein edes ovat? Hän vaan sanoi, ettei niille ihmisille voi puhua semmoisesta. Olin luuytimiäni myöten kauhistunut, että semmoisia ihmisiä on olemassa ja kiitollinen siitä, etten ollut itse kohdannut moisia asenteita polullani. Teimme muutaman vuoden paljon asioita yhdessä. Köyhien ihmisten asioita: ilmaiseksi saatu risteilylahjakortti, kirppiksillä ravaaminen, vesijuoksemassa käyminen halvimmassa hallissa, kesäretki omien eväiden kanssa, kokkaaminen ystävien kanssa ei-mistään-kalliista-aineksista. Erotin nämä asiat ensimmäistä kertaa köyhien ihmisten asioina, kiitos tämän tuttavan. Hän oli hyvin kiitollinen sinne saakka että uupumus hieman väistyi ja hän työllistyi taas. Silloin hän yhtäkkisesti jätti tulematta tapaamiseemme ja kun olin joitain viikkoja odottanut, että varmaan hän toipuu ja pyytää kohta anteeksi (koska niin oli käynyt jo monta kertaa), huolestuin ja mietin, onkohan kaikki sittenkään kunnossa. Siinä vaiheessa huomasin hänen sanoneen tuttavuuden irti kaikilla mahdollisilla somealustoilla. Mietin aluksi, olinko jotenkin loukannut, mutten keksinyt, missä ja miten. Myöhemmin törmäsin jossain hänen äitiinsä, ja äidin kysyessä minulta, tiedänkö, mitä hänen tyttärelleen kuuluu, totesin, etten olekaan tainnut loukata vaan kyseessä on jokin vielä synkeämpi käänne. Äidiltään sitten kuulin hänen katkaisseen välit äitiinkin, koska äiti kulki köyhien rääsyissä ja häntä se hävetti. 

Ehkä Pigliuccin sanat ovat tällaiselle ihmiselle? Mutta olen tavannut vain yhden tällaisen ihmisen näin, että olen kohtalaisen varma siitä, että hänelle ei-vauras elämä näyttäytyy jonakin, mikä ei voi olla hyvää elämää. On jotain ihmisiä, toki, joiden kohdalla pohdin, ovatko he nielaisseet meritokratian ajatukset. Ja ihmisiä, joiden elämässä kallis kuluttaminen näyttää näyttelevän aika suurta osaa ja vievän sen verran paljon voimavaroja, että sitä väistämättä pohtii, pitävätkö he sitä jotenkin hyvin oleellisenakin asiana. Mutta siihen on vain niin vaikeaa uskoa! Vompsu ei ymmärrä, miksi minun on niin vaikeaa uskoa siihen. En oikein itsekään tiedä, miksi. 

Mutta hätkähdin taas Pigliuccia lukiessani ja tähän törmätessäni: ajatella, noinkin voi jäsentää. Ja sitten: ajatella, näitä ihmisiä ajatellaan olevan niin paljon, että tätä heidän uskomusta pitää ihan erikseen puhutella tässä kirjassa! Ja vielä: että kirjoittaja arvelee, että on jotenkin helpompaa käsittää, että terveyden mentyä voi olla hyvää elämää kuin että köyhänä voi olla hyvää elämää. Taidan olla taipuvainen ajattelemaan, että yhteiskuntamme on sen verran ableistinen, että selvästi toimintakyvyltään vaurioituneena voi olla aika vaikeaa tuntea itseään hyvää elämää eläväksi. Sitä joutuu sinnittelemään, selittelemään ja tappelemaan aika monen asian eteen. Suht köyhänä ei samalla tavalla. Tietysti tietoni köyhyydestä ovat vaillinaiset:Minulla on vauraat vanhemmat. Ja enimmäkseen olen elättänyt itseni, vaikka olenkin tuloiltani jäänyt köyhyysloukkuun ihan viime aikoja lukuun ottamatta. (Nyt kuulun tukevasti keskiluokkaan vaikka useimpia palkkakeskusteluja seuraankin hämmentyneenä - minusta kaksituhatta euroa kuussa palkkaa on iso raha, vaikka kuinka olisin tehnyt kaksi maisterintutkintoa, yhden sotealan tutkinnon ja muutaman liikunnanohjaustutkinnon.)

Ja tajuan ajattelevani vaurautta vähän samalla tavalla kuin kai Soininvaara - en ole sitä kirjaa lukenut - että vauraus on nykyään enemmän aikaa, ei rahaa. Aikaa minulla on aina ollut ja olen pitänyt siitä varsin tarmokkaasti kiinni. Niin kuin minua jurppiikin iltaopettaa tämmöisenä vuodenaikana kun aurinko laskee ennen tuntien alkua ja keho sanoo, että nyt nukkumaan juuri kun pitäisi ponnistella ja kannatella kaikkien kokemusta koko huoneessa, olen tyytyväinen valintaani jokaisena valoisana hetkenä, kun minulla on aikaa ajatella ja kuljeksia sammalmetsissä tai kaivella puutarhassa.

Tämä oli vasta ensimmäinen nykydiskurssijärkytys stoalaisuuden käsikirjassa. Jo pian seurasi nimittäin toinen. Pigliucci kirjoittaa hyveistä ja luonteesta seuraavasti:

... luonteen ja siihen liittyvän hyveellisyyden käsitteen merkityksestä. Nykyisin molemmat sanat liittyvät erityisesti Yhdysvalloissa poliittisen oikeiston ja vasemmiston välillä ilmenevään terävään kahtiajakoon. Konservatiivit tapaavat puhua paljon sekä luonteesta ja hyveellisyydestä, vaikkeivät he oikeastaan edes harjoita viimeksi mainittua, kun taas liberaalit vastaavasti näkevät niiden arvostamisen palvelevan sortoa. Lisäksi kahdentuhannen kristinuskon vuoden jälkeen on vaikeaa olla sekoittamatta kristillistä käsitystä "hyveellisyydestä" sitä edeltäneeseen ja innoittaneeseen kreikkalaisroomalaiseen käsitykseen. Tuon eron tekeminen on kuitenkin tärkeää ja antaa meille mahdollisuuden palata takaisin niihin ajatuksiin luonteesta ja hyveellisyydestä, jotka luullakseni ylittävät poliittiset erot ja joiden kanssa sekä konservatiivit että liberaalit voivat elää - ja joiden kanssa heidän tulisi elää, jos he aidosti välittävät arvoista, joista välittävät välittävänsä. - - -

Mainitsin aiemmin, että nykypäivänä henkilön tavasta reagoida sanaan "luonne" on tullut pikatesti sille, näyttääkö hän poliittisesti konservatiivilta vai liberaalilta. Konservatiivit vaativat, että meidän pitää ryhtyä uudelleen korostamaan luonnetta kouluissa, perheissä ja ylipäätään kaikkialla, ja liberaalit torjuvat moisen puheen karkeana yrityksenä ylläpitää esimerkiksi valkoista miehistä etuasemaa ja patriarkaattia. Minusta tämä on sangen valitettavaa. Kun ottaa huomioon, miten paljon eri kulttuureissa arvostetaan luonnetta, ei ole mitään syytä yhdistää tuota käsitystä vain yhteen länsimaiseen poliittiseen näkökantaan. - - kunkin ihmisen todellinen arvo on syvällä heidän sisimmässään, ja tuo sisin - luonteemme - on riippumaton siitä, millaista roolia me satumme näyttelemään yhteiskunnassa joko omasta valinnastamme, sattumasta tai välttämättömyyden pakosta. (Suom. Antti Immonen)

Melkoinen tömäytys! Olen elänyt täällä kohta viisikymmentä vuotta ja käyttänyt siitä viimeiset kolmekymmentä vuotta iloisesti käsitteitä, joista en ole lainkaan tiennyt, että joku voisi käyttää niitä työkaluina sen päättelemiseen, kuinka oikeistolainen tai vasemmistolainen, liberaali tai konservatiivi olen kannoiltani. 

Tämän selittänee se seikka, että nuo keskustelut hyveestä ja luonteesta, antiikin klassikoiden lukeminen, ajoittuu nuoreen aikuisuuteeni. Se on se aikuisten keskustelu, kansalaiskeskustelu, joka on kaikkien muiden keskustelujeni pohjavireenä. Se on tullut ennen sen tajuamista, että ahaa, ihmisillä on poliittisesti hurjan erilaisia kantoja. Ja kun luen Pigliuccia, mieleeni tulee taannoinen kirjoitukseni, jossa olin tyrmistynyt siitä, miten yhdysvaltalainen ja heidän vanavedessään kai monen muunkin maan sopivaisto kiirehti identifioimaan kantansa vastakkaiseksi Trumpin kannalle - tämä ajatus, että tietyn ihmisen käyttämänä tietty käsite tai ajatus kontaminoituisi niin, että katsotaan varmimmaksi pysytellä siitä kaukana. Aika moni meikäläinenkin korkeakoulun oppikirja tulee Yhdysvaltain kulttuuripiiristä. Tämänkö vuoksi niissä puhutaan niin vähän hyveistä ja luonteesta? Koska ne ovat kontaminoituneet? Tulee epäuskoinen olo, etenkin kun satuin miettimään ja muovaamaan kontaminaatiohypoteesia vasta muutama päivä sitten, ja nyt se kävelee tekstissä vastaan. Oikeastaan tuntuu siltä, että tuskinpa olen vieläkään oikein ymmärtänyt, miten syvä politiikan kahtiajako saattaa jostakusta olla! 

Ja tämä selittänee myös sen, miten vaikeaa minun on tajuta kaikenlaisia nykyaikaisia ajatussuuntauksia, kuten vaikkapa feminismiä. Mitä se tarkalleen tuo lisää hyveisiin ja hyvään elämään? Eivätkö oikeudenmukaisuuden fokus ja hyvät perustelut riitä keskusteluissa? Saan kuitenkin sen kuvan siitä keskustelusta, että tärkeää ei ole vain arvioida argumentteja vaan ottaa tietty identiteetti: minä olen feministi, vegaani, aktivisti ja niin edelleen. Ja jottei syntyisi väärinkäsitystä, kirjoitan tämän: useimmat näin sanovat ihmiset ovat niitä, joita arvostan. Mutta en siksi, että he sanovat olevansa sitä tai tätä tai tuota (sanat ovat ne, millä voidaan valehdella, kerran toisensa jälkeen) vaan koska näen heidän tekevän töitä sellaisten asioiden eteen, joiden edistämistä pidän useimmiten hyvän elämän edistämisenä. (Useimmiten: Ylilyöntejäkin tietysti tapahtuu kuten siinä kasvatustieteiden seminaarissa, jossa ilmoitettiin jo heti kättelyssä että osallistujien pitää sitoutua tietynlaiseen feministiseen teoriaan. Se oli ainoa graduseminaari, jossa olisi ollut mahdollista käsitellä koulutuksen tasa-arvoa gradussa. En mennyt siihen seminaariin, koska minun olisi pitänyt joko valehdella olevani tieteenfilosofisesti eri kannalla tai riskeerata tulla heitetyksi seminaarista ulos kesken kaiken, ja joka tapauksessa tapella joka askeleella saadakseni tehdä gradun aiheesta, joka kiinnosti, vaikka olinkin heistä ehkä jonkinlainen kamala positivisti ja ties mitä muuta, ehkä patriarkaatin kätyrikin. Menin sitten toiseen seminaariin, jossa oli sallivampi suhtautuminen metodologiaan, tieteenfilosofiaan ja epistemologiaan, ja tein gradun tunteiden säätelystä. Sellaista se on: maailma tarjosi etenemispolun siinä kohdin vain taas aika stoalaiseen suuntaan ja aiheeseen.) Mutta tähän päivään saakka (ja tästä eteenkinpäin, ounastelen) minulle on jäänyt hieman epäselväksi, mitä tietyillä identifikaatioilla lopulta ajatellaan saavutettavan (paitsi vastareaktioita, se nyt on selvää, mutta tuskin niitä on lähdetty hakemaan). Ehkä taustalla on jonkinlainen marxilainen ajatus voimista ja niiden vastavoimista? Ajatus siitä, että sitä on heitetty tiettyyn asemaan ja se määrää jossain määrin näkymän ja siten myös kannan?

Entäs kun joku asemoituu siinä ihan hassusti? Törmään tähän jatkuvasti. Pidän esimerkiksi Jari Ehrnrootista, vaikka olen varmasti käytännön kysymyksissä aika monesti hänen kanssaan eri mieltä, uskoakseni. Mutta hän puhuu hyveistä ja luonteesta, ja se on kieltä, jota minäkin käytän, joskin ajaakseni vastakkaisia asioita tapahtumaan. Ja sitten olen ihan eksyksissä niiden ihmisten kanssa, joiden tiedän tavallaan kannattavan monia samoja kehityskulkuja joita itsekin kannatan. Mutta he puhuvat joistain hiivatin rakenteista! (No, käytin äsken itsekin termiä ableismi. Mitä se on ellei rakennepuhetta?) Jotkut komiikkaan saakka - Vompsu oli jossain vaiheessa tinderissä ja deitillä vasemmistolaisen naisen kanssa, ja deitti päättyi melkein sotaisesti Vompsun erehdyttyä kysymään naiselta tämän unelmista. Vompsu parka varmaan ajatteli, että naisten kanssa puhutaan näin. Minähän puhun kaikenlaisista unelmista, vaikka toisaalta inhoankin pistävästi unelmakarttatyötä - se jotenkin banalisoi suuntien väljyyden ja epämääräisyyden. En tietenkään huomauttele unelmakartta-asiasta kellekään, kunhan täällä yksityisesti tunnustan, että minulle se touhu näyttäytyy jotenkin vähän vajaana. Tämä kanta epäilemättä kertoo enemmän minusta kuin unelmakarttojen fanittajista: en vain löydä polkua siihen(kään) käytäntöön enkä ole pitänyt sitä itselleni tarpeellisena (ja ajattelen myös, että aikakauslehdistä voisi olla vaikeaa löytää kuvamateriaalia omaan unelmakarttaani: maailmanrauha, nälänhätien ratkeaminen kasvisruokavalioon siirtymällä, siirtyminen poliittisten vastakkainasettelujen tuolle puolen yhteistä hyvää edistämään ja niin edelleen, kuitenkin mieluiten ilman Jehovien sokerihuurrosta, jossa leijona ja lammas ovat piknikillä ihmisperheen kanssa - tai henkilökohtaisella tasolla, että saan jatkossakin kävellä metsässä valoisan aikaan ja Vompsu muistaa sanoa minulle, jos alan ostaa vanhuusiän kaihia indikoivia räikeitä huiveja). No, tämä ihminen oli purkautunut kuin tulivuori sanan unelma provosoimana. Hän oli luennoinut Vompsu paralle, ettei vasemmistolaisilla ole unelmia. Että on rakenteet ja niissä selviäminen sekä niiden muuttaminen. 

En tiedä, mitä olisin itse tehnyt noin hyytävällä deitillä. Ehkä nauranut. Nauroinhan minä silläkin hyytävällä deitillä, jossa valaistumista etsivä mies tuomitsi yksi kerrallaan ihan kaiken sanomani ja tekemäni, koska se ei tähdännyt valaistumiseen, joka hänelle näytti olevan ainoa sallittu unelma tai rakenne. (Hyvä puoli siinä deitissä oli, että koska hän tuomitsi tuomani ihanat korvapuustit kauheiksi sokerivehnäjauhopommeiksi, sain syödä molemmat puustit itse hänen roksutellessaan pakkasessa ankeita porkkanatikkuja, joita en vaivautunut edes maistamaan. Miksi olisin, olihan minulla puustit. Henkisellä tasolla kohtasimme ihan yhtä paljon kuin tällä materiaalisella.) 

Enkä tiedä, miten selviäisin järjissäni vasemmistolaisena, jos se tarkoittaa, että saa olla vain kamppailua kamppailun perään. Toisaalta, olen taatusti jäävi arvioimaan sitäkin, miten järjissäni olen tällaisena mitä-tämä-nyt-onkaan sutermullukkana. Onhan siinä jotakin hupaisaa, että luen opusta antiikin ajattelusta ja opin siitä asioita nykyajasta, koska kirja puhuttelee kuviteltua nykylukijaa ja hänen arvostuksiaan ja ennakko-oletuksiaan, jotka tiedostan oikein kunnolla vasta tästä lukiessa. Suoraan nykyajasta nykyajan asioin puhuvasta tekstistä en selvästi osaa poimia riittävästi tolkullisia asioita, ihmettelen vaan että mitä ihmettä nyt tämä rallattelee, miksei mennä asiaan vaan pyöritään joissain rakenteissa ja positioinneissa.

Perjantai: kohta on taas viikko takanapäin. Huomenna on kynttilämielenilmaus, jota olen järjestämässä - tervetuloa. 

Itsetajunnan hetkistä eli sulavien rakennustelinemoduulien alta kulkiessa

Sulavien rakennustelinemoduulien alta kulkeminen: keinosade.

Hetkittäin tajunta saattaa käännähtää itseään päin ja lähes tavoittaa itsensä. Huomata, miten hymyilee tieteenfilosofian luennolle kulkiessa, koska siellä on vaikea. Vaikea ymmärtää, vaikea jopa muovailla kysymyksiä, siloittaa niiden pintaa, ajatella niitä työkaluina, kysyä, mitä nämä ovat - ja tässä tulee Stevens, osa mieltä ja meitä ja osa kaaosta -, vaikea päätyä uudestaan ja uudestaan samoihin asetelmiin. Huomata, miten arvostaa hiljaista tietoa ja filosofista kysymistä, joka ei odotakaan koskaan solahtavansa helppoon, ja miten vaikeaa on arvostaa mitään siltä väliltä: kiteytettyä, sanallistettua, varmuutta tavoittelevaa. Ja huomata, miten tätä on vaikeaa arvostaa juuri siksi, että siihen jäisi niin mieluusti lillumaan, siteeraamaan ja vaikuttamaan osaavalta.

Ei - tänä aamuna olen luennolle kävellessäni viiltävän onnellinen siitä, että olen harjoitellut vaikeassa pysyttelemistäkin. Että näen senkin mielekkäänä.

Aikuisuutta etsimässä tai sitten ei

Luen edelleen esseen kirjallisuutta. Etenen hitaasti ja perusteellisesti. Pysähdyn tuon tuosta miettimään. Kuten: Mitä jos olisinkin opiskellut kaksikymppisenä esimerkiksi sosiologiaa filosofian sijaan? Miten asiat sitten ymmärtäisin?

Tuntuu hurjalta lukea sosiologista kirjallisuutta. Se fokusoi tuttuihin kysymyksiin niin eri tavalla kuin on tottunut niihin kiinnityttävän. Tässä ei tutkailla, miten perustelusta voisi rakentaa vedenpitävän ja korostetaanko perustelussa hyveitä, oikeuksia tai velvollisuuksia, seuraamuksia vai aikeita. Ei tutkita myöskään sitä, mitkä ovan asioiden osapuolet ja heidän ja niiden intressit. Ei lähdetä siitä, että olisi löydettävä harmonia tai edes ryhti. Ei: ei ihanteita eikä arvoja, ei kuulemista eikä kohtaamista. Ei, ei, ei. Mutta oikeuttaminen ja sen kuvaaminen. Oman toiminnan oikeuttaminen ja aika usein toisten toiminnan syyllistäminen. Kuvaus kuvauksen jälkeen tätä. Se hätkähdyttää, pysäyttää.

Ehkä se on vain tutkijoiden tapa järjestellä heidän haltuunsa joutunutta puheen korpusta. Ehkä se on tutkimusalan tyyli. Ehkä tekisin itse eri johtopäätökset, kiinnittyisin aivan eri lauseisiin näissä samoissa korpuksissa. (Todennäköisesti.)

Sosiologiaa lukiessani minulle tulee sellainen olo, että taidan tästä muuttaa aarniometsään ja sulkea ovet, bye bye. En tiedä, miksi reagoin näin. Pidän enemmän Pema Chödrönin lukemisesta, selvähän se. Tarvitsisin selvästi jokaiselle sivulle ripoteltuja toivonmurenia: hei, nyt näin, mutta ajat ovat muuttumassa. (Huomaan ajattelevani, että tuskin ovat.) Ja: joo, ihmiset vastaavat tässä aika ilkeän kuuloisesti, mutta se johtuu vain kontekstista ja naamakkain he kyllä olisivat valmiimpia kuulemaan toisenkinlaista elämää. Ehkä tämä on se pieni ihminen, jonka kanssa minun on aina ollut vaikeaa neuvotella. Ei niinkään silloin, kun se olen minä pienenä ihmisenä - siihen joutuu tottumaan ja se tuntuu häviävän näkyvistä parhaiten silloin kun sen vain hyväksyy - mutta silloin kun toiset halutaan kuvata niin. Ei pieninä ja avuttomina ja haavoittuvina vaan pieninä pikkumaisuuden mielessä, pieninä siinä mielessä, että he haluavat mieltää tehneensä ja ymmärtäneensä oikein ja muiden tehneen ja ymmärtäneen väärin. Kun heidät ehdoin tahdoin hahmotetaan juuri niin. Ei minusta ole kuitenkaan mitenkään kovin selkeää, että ihmiset olisivat enimmäkseen ihan niin pieniä ja juuri tuolla tavalla.

Tai siis, olen siitä jopa aika varma. Kunhan heitä lähestyy kunnioittavasti.

Tai ehkä on kyse jostakin muusta, tematiikasta, esimerkiksi. Siitä, miten tutkittavat istuvat henkilöhaastattelussa tai parihaastattelussa tai keskusteluryhmässä. Kamera tai nauhuri pyörii. Hermostuttaa. Ja teemat ohjaillaan sellaisiin asioihin kuin aikuisuus ja nuoruus, hyvä äitiys ja hyvä naiseus. Kysymykset kysytään jostain näkökulmasta. Penätään perusteluja tavalle, jolla toimi ja pyydetään arvioimaan toisten erilaisia tapoja toimia. Ehkä kyse on puolustautuvasta asenteesta. En tiedä, lukittautuisinko itsekin sellaiseen haastattelutilanteessa. Varmaa on ainakin se, että minunkin sanomani ja kirjoittamani voidaan kuulla niin, tulkita niin. Hämmennyksen ja kaiken epäilemisen sijaan jalansijojen junttaamisena ja muiden jalansijojen vääräksi syyttämisenä. Kuitenkin olen useimmiten yhtä neuvoton ja osaamaton omien juttujeni selittämisessä kuin toisten juttujen selittämisessä. Kysyn, miksi me hahmotimme näin eri tavalla. Mutta saatan sanoa tai kirjoittaa: Miksi ne tekivät noin? Koska joskus tiedän, miksi itse tein näin ja näin, mutta toisista en tiedä. Muttei se tarkoita, että ajattelisin toimineeni oikein ja toisten toimineen väärin. Herramunjee, enhän edes osaa päättää, missä määrin itseni tulisi olla kriittinen ja missä määrin hyväksyvä-vain. Joistain omista ratkaisuistani osaan sanoa, että ne tuntuivat silloin ja siinä oikeilta. Ja että olin väärässä mutta että olin silloin ja siinä oikeassa sen informaation varassa, mitä minulla oli. Ja että ehkä en nyt pystyisi hahmottamaan olleeni väärässä ellen olisi toiminut juuri niin ja elänyt noiden ratkaisujen kanssa.

Ehkä me kaikki olemme nurkkaan ahdistettuja aina kun pitäisi perustella jokin, mikä perustuu jollekin vaikeasti tai ei ollenkaan perustuvalle. Jollekin saadulle, lainatulle, leijuvalle. Tarkoitan tätä: esimerkiksi myöhäistä lasten saantia käsittelevässä artikkelissa tutkija vain viittaa ohimennen, että muutama haastatelluista oli ilmaissut, etteivät he nähneet itseään äiteinä vaan hahmottivat aiemmin itsensä lapsettomiksi naisiksi ja sitten vain muuttivat mieltään. Miksi, haluaisin kysyä. Ja mitä tarkoitti tuo näkeminen? (Olen pettynyt lähdekirjoihin; esseen ohjeistuksessa määrätään, että saa viitata vain kolmeen teokseen, ja niissä ei käsitellä juurikaan sitä aihetta, jota haluaisin itse käsitellä esseessä, nimittäin tytöstä naiseksi siirtymistä ilman lasten hankkimista tai edes sen harkintaa vakavissaan. Minun kannaltani se olisi oikein relevantti aihe ja haluaisin lukea, mitä siitä on kirjoitettu, ja kirjoittaa esseen siitä. Mutta siitä ei kirjoiteta, ei näissä kirjoissa. Mainitaan vain, että suurin osa nuorista aikuisista haluaa perheen. That's it.) Ounastelen tietäväni, mitä tuo näkeminen tarkoittaa. Minäkin nimittäin pidän tätä näkemistä, tätä kuvaa, jotain hyvin häilyvää ja epämääräistä, paljon tärkeämpänä todisteena ja ohjenuorana kuin tunteita, asenteita, vertaisteni toimintaa ja niin edelleen. Kuvaa naisesta, joka kulkee yksin ja hoitaa kasveja ja eläimiä. Tuo kuva on kulkenut kanssani kauan. Mistä se on tullut? Äiti väittää, että jo puolivuotiaana olen ollut paljon kiinnostuneempi kasveista ja eläimistä kuin ihmisistä.

Sen takia hänestä oli perverssiä, että opiskelin hierojaksi, koska en välitä ihmisistä. Tavallaan ymmärrän senkin. Mutta haluan lisätä: voi välittää enemmän kasveista ja eläimistä. Ei se sulje pois ihmisistä välittämistä.

Kirjoitan paljon ihmisistä nykyään. Jotenkin ajattelen kai että niin kuuluu tehdä. Ja olen opiskellut ihmistä.

Mutta koen edelleen muun kiinnostavampana. En vain löydä reittiä sen pariin ammatillisesti. Ei siihen kuvaan kuulu mikään ammattillisuus. Ei - siihen jäsentyy enemmän kasvillisuus, luostari, metsässä kulkeminen ansoihin tarttumatta, katoaminen maisemaan.

Kirjat käsittelevät aikuistumista ja aikuisuutta. Niitä on kummallista lukea, koska niiden parissa tulee samalla tavalla epäuskoinen ja unenomainen olo kuin niissä juhlissa, josta meidät heitettiin ulos, kun olimme kuuden- tai seitsemäntoista ja nauroimme niin että tipahdimme sängyltä lattialle. Juhlat olivat vain tytöille ja viiniä piti juoda hillitysti. Itse asiassa emme ystävien kanssa olleet juoneet mitään. Kun käyttäytymistämme paheksuttiin, vetosimme siihen, ettemme ole tosiaan edes juoneet, meillä vain oli hauskaa. Sitten meidät jo heitettiin ulos, koska muut olivat sitä mieltä, että sitten olimme kyllä vetäneet jotain muuta kamaa, eli vielä huonompi juttu. Mutta me olimme vain nauraneet. Eteisessä yksi tytöistä sanoi paheksuvaan sävyyn, ettei voi ymmärtää, miten emme osaa käyttäytyä sen aikuisemmin. Onpa aikuista paheksua nauramista, vastasin siihen nauraen edelleen. (Kyllä vain, me inhosimme toisiamme siinä hetkessä.) Minusta se oli silloin täysin uskomaton kommentti asetelmaltaan. Että oli joku, joka ensinnäkin tuntui arvostavan aikuisuutta valtavan paljon ja käyttävän sitä sopivuuden mittarina, ja sitten vielä mieltävän sen jotenkin normaaliuden kautta, hyvin kapeasti ja jotenkin, no, reaalimaailmallisesti, lähiömäisesti, vakavat perheenisät autoissaan aamuruuhkissa töihinmäisesti, nuorten naisten polvetyhdessä yhdetlasillisetvain viinistelyt, valkoinen prinssi hevosellaan, padam padam, kohti oikeanlaista perhettä ja rivitaloa. Ei yhtään henrymillermäisesti. Tai tiieseliotlaisesti. Tai jeesustemppelissämäisesti.

Nyt minusta tuntuu jotenkin huvittavalta, että olin niin kauhuissani siitä, miten joku lukiolainen saattoi haluta mieluummin sitä toista maailmaa. Olen nimittäin vähitellen huomannut aika monien haluavan sitä. Eikä siinä mitään. Hyvin mukavat, järkevät ja ihanat ihmiset haluavat sitä maailmaa. Kas näin elämä pehmentää. Eikä ole mitään väärää siinä, että haluaa sitä tai tätä. En vain tarkalleen ymmärrä sellaista aikuisuuden hinkua. Jokin olouttamisessani sotii sitä vastaan.

Ja - ehkä hekään eivät ensisijaisesti halua aikuisuutta vaan jotakin aivan muuta. Ehkä aikuisuus kirjan teemana, tutkimusten teemana vain viiraa vastauksia siihen suuntaan. Kysyttiinkö heiltä, miten tämä ja tämä heistä liittyy aikuisuuteen vai nostivatko he sen itse näkyviin kenenkään sanaa mainitsematta? Siinä on minusta iso ero, mutta teksti ei kerro, miten aikuisuus ui puheen tilaan.

Artikkelit tuovat mieleen tuon tapauksen lukioajalta ja vieraan arvomaailman kohtaamisen tyrmistyksen sekä yksittäisiä sirpaleita vuosien varrelta. Äidin sitkeän muistutuksen siitä, miten hän on pohjimmiltaan alle kouluikäinen ilkikurinen lapsi. Vanhempieni tavan pitää lastenkirjoja ja -elokuvia aikuisten kirjoja ja elokuvia parempina ja syvempinä. Ei, en ole saanut kotoa erityisen vahvaa aikuisuus yli lapsuuden -hierarkiaa. Taidepiireissä taas arvostettiin aika tavalla vaistomaista, lapsellista ja heittäytyvää ja irvailtiin keskiluokkaisen eetoksen kapeutta. Ystävä totesi silloin kun vielä opiskelin ja hän oli valmistunut jo: opiskeluympäristö on parempi kuin työelämä, joten opiskele nyt ihmeessä niin pitkään kun vain pystyt äläkä murehdi mistään helvetin aikuistumisista, ehtii sitä myöhemminkin. Ja filosofian opinnoissa törmäsin tietysti aika pian antiikin ajatukseen, ettei kukaan alle nelikymppinen oikeastaan voi tehdä vielä filosofiaa, ajatella ja elää hyvin ja perinpohjaisesti. Olen saanut paljon vihjeitä ja kuiskauksia siitä, ettei mitään kiirettä ole. Tai siis, että vaikka kuinka kiirehtisikin, ei se hyödytä mitään. Sillä ei saavuttaisi mitään.

Hämmästyn siten, kun luen sosiologisesta opuksesta, ettei nelikymppistä voisi enää jäsentää muuksi kuin aikuiseksi ja että meillä, meidän yhteiskunnassamme ikävaiheet nähdään perättäisinä tai ainakin vuorottelevina. Miksi ihmiset eivät tuo sellaista esiin minun kanssani keskustellessaan? Miksi he aika usein ovat samaa mieltä sen suhteen, että kaikissa meissä elää pieni epävarma lapsi ja vallasta innostuva tyranniaikuinen ja heikko, pelkäävä ja rappeutumisen merkkejä tarkkaileva vanhus? Miten se nyt sopii yhteen minkään peräkkäisyyden kanssa? Ja jotenkin hämmästyn sitäkin, miten tärkeänä aikuisuutta tunnutaan pitävän. Ja miten se määrittyy usein vastuun kautta, ja vieläpä sellaisen vastuun, jota ei aina haluaisi ottaa, mutta joka on pakko ottaa. Pakko: en erityisemmin usko pakkoon. Uskon kyllä pakon muuttavan käyttäytymistä. Mutta en usko sen kuuluvan hyvään elämään. Uskon paljon enemmän ilolla tarttumiseen, uteliaisuuteen.

Ja hämmästyn sitä, miten haastatteluissa ihmiset nimittelevät toisin tavoin valinneiden elämäntapaa sellaisin sanoin kuin itsekäs, lapsellinen, ajattelematon. Miksi? Koska he ovat itse valinneet toisin ja ostaneet ajatuksen, että pakkovastuu on ainoa tie aikuisuuteen? Että on vain yksi tie? Entä jos ne toiset eivät halua aikuisuutta vaan hyvän elämän? Jospa liian varhain tai liian myöhään (mitä se sitten tarkoittaakin) lapsen hankkineet naiset tai lasta kokonaan hankkimattomat naiset eivät haekaan aikuisuutta? Tai vastuullisuutta? Vaan jotain aivan muuta. Jospa he vain sanovat vastuu, koska ovat oppineet, että niin kuuluu sanoa? Ehkä he haluavatkin jotain aivan muuta mutteivät sano? Ehkä nekään, jotka piru vie hankkivat lapsen silleen kulttuurisesti oikeaan aikaan, eivät kuitenkaan hae ensisijaiseksi vastuuta, vaikka haastatteluissa on tietysti kiva esiintyäkin vastuullisena?

Minun on vaikeaa, huomaan, uskoa tuohon vastuumantraan. Huomaan kyllä, miten usein ihmiset sanovat sen ääneen, mutta jos tarkkailen heidän tekemisiään, en oikein huomaa sen toimintaa ohjaavaa vaikutusta siinä määrin kuin sen olettaisi näkyvän. Mieluummin en itse puhuisi vastuusta. Enemmän ehkä harkinnasta ja kohtuullisuudesta ja rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Ja empatiasta. Kaikesta missä on helppoa olla kusisen huono.

Sekin minua hämmentää artikkeleita lukiessa, että taas vertaisryhmänä viitataan samanikäisiin ja samansukupuolisiin suomalaisiin. Ja sitten: kun itse vaikka ajattelen hyvää elämää tai ammatillisuutta tai aikuisuutta tai naiseutta, niin totta helvetissä ajattelen enemmän Maija Poppasta, antiikin mytologian toisiinsa kontrastoituvia jumalattaria, Elisabeth Costelloa, Sudenmorsianta ja niin edelleen, totta vie minä ajattelen heitä ja Spinozaa ja Platonia ja Diotimaa ja bonoboita ja koiria enemmän kuin oman ikäisiäni suomalaisnaisia. Ja sitten pyörryttää kirjan ääressä, ja ajattelen, että mitä tästä oikein tulee, tästä koko helskutan esseestä, jossa viitataan tilastollisiin vuosikirjoihin ja sosiaalisiin normeihin muttei sanallakaan vihjata lähdeaineistossa, miten kaunokirjallisuus vaikuttaa elämänkulun järjestämiseen, tai miten filosofia siihen vaikuttaa, itsensä mieltäminen poliksen vapaaksi mieheksi. En minä tunne ketään ikäistäni naista, jota voisin osoittaa sormella ja kiljahtaa: haluan samanlaista elämää kuin hänellä on! Enkä voi osoittaa sormella myöskään noita hahmoja, joita vasten joka tapauksessa mitoitan elämääni, koska osa heistä elää fiktiivisessä ympäristössä, ja osa heistä eli kauan sitten aivan toisenlaisessa maailmassa. Joten on vain kuva.

Kuva, josta en edes tiedä, miten olen sen saanut.

En minä ole etsinyt aikuisuutta. Olen etsinyt sitä kuvaa. Etsin sitä kuvaa. Hitaasti. Mutkitellen. Joinain aamuina elän sitä kuvaa. Hetkittäin.

Ja mietin: entä jos toisilla ihmisillä onkin ohjaajana toinen kuva, toisenlainen kuva. Ja: entä jos ei olekaan? Mistä nuo kuvat syntyvät?

Nyt kun ajattelen näitä kuvia, ajattelen entistä tiukemmin, että kyllähän tiettyä rationaalisuutta ja koherenssia on mahdollista vaatia ajattelulta, mutta että se kaikki on kovin suhteellista, koska suhteutuu lopulta monissa kohdin konkreettisten valintojen tiimoilla tuohon kuvaan. Mikä kuvaan sopii, mikä ei.

Voihan pyöröpää. Mitähän tästäkin esseestä oikein tulee? Kunhan nyt läpi menisi ja kunhan en kajahtaisi kolmea lähdeteosta lukiessa.

Vihellystä ja sivuaskelia

Minun on pitänyt kirjoittaa jo monena päivänä siitä, miten rauha on laskeutunut ja levottomuus työntynyt sivuun samalla kun olen uteliaana liikkunut tässä uudessa tilassa ja asemassa. Olen potenut lievää harmia siitä, että ehkä joku ajattelee minun räytyvän sydänsuruissa ja peloissa, kun niin ei lainkaan ole. Nimittäin Vompsun juttu ehti edetä fyysiselle asteelle ennen kuin hän ehti vaatia tapaamista ja uuden läheisyyden myötä kävi selväksi, ettei se hänen ihastuksensa tahdo tavata meitä, mikä on minustakin ihan ymmärrettävä kanta. Miksi ihmeessä, nimittäin. Eihän hän meidän kanssamme makaa.

Pidän tästä tilasta, tästä joulukuun viipyilevästä tulemisesta. Ainoa mutta on opiskelun ja muutaman työn aikaansaama kiire ja väsymys, joka painaa olemistani vielä tämän viikon ja on tähän mennessä estänyt minua istumasta ja kirjoittamasta. Kotiin päästyäni olen joka ilta ollut vain niin tyhjiin puristettu kaikesta vaativasta ja suoritetusta, etten ole kyennyt, ja olen lähtenyt aamuisin niin aikaisin, etten ole aamuisin kerinnyt ennen lähtöä kirjoittaa, ja toisaalta, olen nukkunut kokonaisia öitä enkä ole valvonutkaan kirjoittaen. Huomenna on syksyn raskaimmaksi lopulta osoittautuneen kurssin lopetus, jonka suullisessa kuulustelussa toimin puheenjohtajana. Meinasin aluksi sanoa ryhmän minut rooliin halutessa, että hei, en mä pysty tuohon nyt, koska mieheni on rakastunut toiseen ja vaikka ajattelenkin sen olevan lopulta hyväksi kaikille osapuolille eikä keltään pois, niin toistaiseksi uin vielä jossain shokkilätäkössä enkä osaa ajatella kuin sellaisia käytännön kysymyksiä kuin että mitä käy, jos hän muuttaa pois ja haluaa eron, ja asunnon vuokrasopimus on kuitenkin huhtikuulle saakka, miten rahani riittävät ensi keväänä, pitääkö minun täysin keskeyttää opinnot sitten ja niin edelleen. Mietin tämän sanomista kymmenesosasekunnin ja sanoin sitten, että okei, jos te haluatte, voin kyllä olla peejiinä, vaikka minusta tuntuukin, etten ymmärrä tällä erää yhtään mistään yhtään mitään.

Paitsi että ymmärrän yhden seikan: ymmärrän, miten olin välillä dekonstruktion kanssa niin eksyksissä enkä ymmärtänyt sen punaista lankaa. Onhan sekin sentään jotakin. Ja kun löysin punaisen langan, tai ainakin ymmärrettävältä kuulostavan pätkän sitä, tiesin saman tien senkin, etten pysty ehkä enää kuulemaan puhetta dekonstruktiivisesta lukemisesta samalla tavalla kuin ennen. Että ajattelen sitä kummallisesti samanaikaisena yrityksenä kurottaa transsendentaaliseen ja olla kurottamatta. Ja tämä ymmärrys asettaa minut rauhalliseen tilaan.

Olen kutonut kohta valmiiksi pitkät keväänvihreät säärystimet. Olen sommitellut huomisen puheenparret. Olen kävellyt koiran kanssa ja ihmetellyt päivien kulua, syksyn katoamista opintoihin. Monet odottavat lumentuloa ja pakkasia, minä odotan jo kevättä ja kesää.

Hyväntuulisena, hyväntahtoisena, kummallisen vakaana kahden repivän viikon jälkeen. Jotenkin haikeana, viheltelevänä.

En ole vielä kerinnyt ostaa hyasinttia, mutta huomenna koetan keretä. Huomenna menemme katsomaan joukolla näytelmää Hannah ja rakkaus. Toivottavasti ehdin kirjoittaa enemmän huomenna ja sen jälkeen. On niin paljon, mitä olen miettinyt kävellessäni, kuunnellessani ja keskustellessani. Ja unohdan niin nopeasti.

Rajalla puuskittaisia mielialoja

Ensin vinkki: jos ette ole vielä koskaan lukeneet Jäänaisen blogia, lukekaa ihmeessä nyt. Hienoa kuvausta ilmiöstä, jonka ainakin itse tunnistin siinä määrin, että niskakarvat nousivat pystyyn ja käsivarret kananlihalle. (No, en kyllä osaa nimetä tuota ilmiötä, muttei onneksi myöskään tarvitse.) Niin käy ainakin minulle silloin kun jokin oikeasti osuu kohdalleen.

Luen pääsykoekirjallisuutta istuen aurinkoparvekkeella. Turkoosi itse nikkaroitu pöytä, pinkit taittotuolit Ikeasta. (Tämän maailman tyrmistyttävyys: Sievimmät löytämäni terassituolit ovat hyvät istua, kokoontaitettavat, halvimmat löytämäni. Uusina, Ikeasta, jonne menin ostamaan ripustustankoa keittiön seinälle - ei niitä myydä Hakaniemen Etolassa eikä huutonetistäkään löytynyt, joten oli pakko ikeoida. En ymmärrä, miten rumista suurista muovikohleroista pyydetään käytettyinäkin enemmän. Miten kierrätyskeskuksen tuolitkin ovat kalliimpia. Ja niin edelleen.) Rahahuolet varjostavat lukemista muutamankin puhelun myötä. Huominen asiakas peruuttaa hieronnan. Jotenkin olisi keksittävä taikaista rahat kesän liikuntakorttiin. No, luotolla mennään. Vähän pelottaa, milloin taloutemme oikein tasapainottuu matkojen jäljiltä. En ole tottunut tällaiseen. Mutta keväällä on menojen paakku, siemiä, multaa, taimia, kasvatusharsoja, uimastadionkortti, nyt vielä muuttokin siinä rassaamassa meininkiä. Sitten uusi paakku tulee syksyllä, kun pitää maksaa liikuntaharrastukset. Tai katsotaan nyt. Jos vaikka pääsisi yliopistolle... yliopistoliikuntaan...

Luen siis pääsykokeisiin, nyt artikkelia, jossa tutkitaan kulttuurienvälistä tilaa. Eufemiaa lukeneena höristelen ja luimistelen kulttuurin käsitteelle ja koetan suhtautua siihen samalla suurpiirteisyydellä kuin artikkelin kuvaaman kulttuurilaboratorion osallistujatkin, jotka eivät nähneet tarpeelliseksi jumittua keskustelemaan siitä, mikä se kulttuuri nyt oikein onkaan. (He identifioivat sen enimmäkseen kansallisuusvaltioiden jäsenyyksien kautta, kasvamismaan mukaan. Uh. Olen joskus kai kirjoittanutkin siitä, miten suomalaisuus on itselläni minua luonnehtivissa määreissä aika alhaalla, reippaasti vaikkapa nisäkkyyden ja eurooppalaisuuden jälkeen.)

No, jos kansallisuuskulttuurit nyt kuitenkin otetaan annettuina (mikä tuottaa silminnähtäviä vaikeuksia) niin sitten voidaan tutkia, minkälainen tila näiden kulttuurien kohtaamispisteisiin ja hankauskohtiin syntyy. Kun luen artikkelia, luon jo pian itselleni strategian tarkastella ilmiötä jonkin paljon tutumman ja helpommin käsitteellistettävän tapahtumien luokan kautta: tarkastella sitä, mitä ylipäänsä näkemyksiltään hyvinkin erilaiset ihmiset kokevat huomatessaan, ettei heidän välilleen voida muodostaa sellaista klassisen ihanteen mukaista keskustelua, jossa kannata lähestyisivät toisiaan ja lopulta heijastaisivat harmoniassa jo valmiina annettua maailmaa. (Ihan totta, minusta tämä on tutumpaa ja yksinkertaisempaa...) Tähän törmään välillä, ehkä useinkin. Keksin joitain syitä: 1) maailma ei ole valmis eikä vain yhdellä tavalla käsitettävä, 2) molemminpuolinen haluttomuus omaksua tietynlaista kantaa maailmaan vaikka havaitsisikin sillä operoimisen mahdolliseksi (usein haluttomuus liittyy ainakin minulla siihen, että yrittäessäni kuvitella, miten sovittautuisin maailmaan tuon kannan kautta, törmään siihen kivenkovaan varmuuteen, että ei, semmoisessa maailmassa en suostu elämään, ettei tämä näkemys voi tuottaa ainakaan minun temperamentti- ja ajattelutyyleilläni mitään hedelmällistä, vaikka jollakin muulla se voisikin toimia hienosti; tähän vetoaminen saa toisinaan keskustelukumppanin kiristelemään hampaitaan, etenkin jos hän käsittää maailman yksiäänisemmäksi ja vain yhdellä tavalla oikein hahmotettavaksi). Oli minulla kai kolmaskin syy, mutta unohdin jo sen. Olkoon, koska tämä on harhajuonne ja minun piti oppimispäiväkirjailla. Tätä menoa en koskaan pääse sisään yliopistoliikuntaan! Byhyy!

Minusta tuntuu että joskus repivimmät kulttuurierot eivät suinkaan sijaitse eri kansallisvaltiojäsenyyksien rajamailla vaan niissä kohdin, kun tarkastellaan, miten ihmiset toimivat, mitä on hyvä elämä ja niin edelleen. Ja kun molemmat puhuvat samaa kieltä "ja tulevat samasta kulttuuriperinteestä" eli kumpikaan ei voi tyynnytellä itseään sillä, että tuo toinen nyt ehkä ymmärtää nämä käsitteet jotenkin hyvin eksoottisesti ja toisin. (Toki ymmärtääkin, senhän hankaus paljastaa, mutta jotakin kauhistuttavaa siinä kyllä on, että joskus tuntuu kuin kaikki kohtaamiset olisivat täysin mahdottomia niin kauan kuin puhutaan eikä kosketeta.)

No, mutta asiaan. Kulttuurienvälistä tilaa on luonnehdittu artikkelissa jännitteiseksi, dynaamiseksi rajatilaksi eikä möykkymäisen kiinteäksi erottavaksi kuiluksi. Siteeraan:

Kulttuurienvälisyyden ja kulttuurienvälisen tilan ajatukseen liittyy rajojen ylittäminen ja rajavyöhykkeellä oleminen. Ollaan ikään kuin harmaalla vyöhykkeellä tai "ei kenenkään maalla", mikä voi olla uhkaavaa. Eri maiden välisiä rajavyöhykkeitä vartioidaan yleensä tarkasti, ja jos eksyt sinne, joudut yleensä kiinni. Näin myös rajavyöhykkeellä olo voi olla vaarallista. Toisaalta taas rajat ja rajavyöhyke vidaan nähdä kehittävinä paikkoina ja ponnahduslautoina uuden oppimiselle ja muutokselle ... [Kulttuurienvälisillä] Tiloilla on siten kaksoisluonne: mahdollisuus ja uhkaavuus. Kulttuurienvälinen tila on kuin jännitteinen energiakenttä, jonka voima kumpuaa ihmisten ja kulttuurien välisestä liikkeestä ja erilaisuudesta. Voima voi kuitenkin purkautua eri suuntiin. Suunta määräytyy sen mukaan, kuka tai ketkä voimaa käyttävät, miten ja mihin kohteeseen se suunnataan ja millaisia sääntöjä, välineitä ja työn- ja vallanjakoa tilassa käytetään.

Melkoista, eikö vaan? Siinä on taas jännitemetafora. Jotkut ovat kuparia, toiset puuta ja jotkut kumia. Toisia suojaa Faradayn häkki...

Uhkan ja mahdollisuuden tunnistaminen keskusteluissa, jotka tuntuvat kerta toisensa jälkeen ajautuvan kummalliseen hiljaisuuteen tai avoimeen ristiriitaan, tuntuu tärkeältä. Uhka on näistä helpompi tunnistaa; sen tuntee selvästi omassa kehossa. Se kuuluu sisäisenä epävarmuuspuheena (toivoisin osaavani enemmän jämäkkyyttä vaikka Rajankävijän tapaan, että osaisin sanoa pontevammin heti - tämä siis suoraan Rajankävijän viitatusta päreestä lainattuna: "Haluan korostaa oikeutta kommentoida toisen ihmisen mielipiteitä, rakentaa keskustelua ja vasta kriittisen tarkastelun jälkeen sanoa mitä ajatuksia toisen mielipide minussa herättää. Asioita on mahdollista arvioida ja asettaa järjestykseen niiden hyödyllisyyden, rakentavuuden ja ihmisyyden kunnioittamisen kannalta.") ja vatvomisena sen suhteen, mitä tarkoittaa oikeastaan se, että on erilaisia kantoja tähän asiaan ja miksi kuvittelen, että omat kriteeristöni asettaa kannat paremmuusjärjestykseen olisi jotenkin, hmm, valistunut tai oivaltava. Uhka tuntuu myös kuristuksena kaulalla, vaikeutena hengittää, ehkä kohonneena pulssinakin. Pelkoina: pelkona, että on käsittänyt kaiken vain totaalisen väärin, ettei oikeastaan saisi ajatella kuten ajattelee vaikkei oikein löydä polkua toisenkaanlaiseen tapaan, ei ainakaan siihen, jota vastaan oma kanta kontrastoituu näkyväksi, säikähdyksenä siitä että on yhtään mitään mieltä, koska onhan se ihan selvää, ettei tämä kuulu omaan asiantuntemuksen alaan. (Ja kun tarkemmin ajattelen, huomaan ettei ole mitään asiantuntemuksen alaa, ei minulle. Paitsi se, miltä minusta tuntuu TÄSSÄ ja NYT. Muistotkin, pirut, ovat epäluotettavia!) Mahdollisuus on vaikeampi havaita.

Oikeastaan nykyään olen taipuvainen ajattelemaan, että koko keskusteleminen ja opiskeleminen on ainakin minulle juuri sitä, että hitaasti totuttelee selviytymään ristiriitatilanteissa, fokusoimaan niiden mahdollisuuspuoleen uhkapuolen sijaan. (Jostain syystä en etenkään vieraiden ihmisten tekstien kanssa sillä lailla koe uhkia, kun taas tuntemieni ihmisten kanssa saatan olla hyvinkin hädissäni.) Koska, sen olen vähitellen saanut selville, aika harva haluaa lopulta toisen kokevan uhkaa keskusteluissa. (Jotkut keinot tosin, kuten ironia, saavat minut hämilleni ja varuilleen: minusta kaikki keskustelu on muutenkin uhkaavaa ja erittäin vaikeaa, joten en kaipaisi siihen yhtään lisää monitulkintaisuutta ja epävarmuutta siitä, mitä toinen oikeastaan koettaa sanoa.) Olisi kyllä ihanaa oppia keskustelemaan kunnollisemmin ja vähemmän myrsky päässä. Hmm. No, asia kerrallaan...

Se, että korostetaan rajatilan kaksoisluonnetta, auttaa ehkä paremmin kestämään sitä koettua uhkaa.

(Oikeastaan nyt tulen ajatelleeksi, että kuulostaapa tuo dramaattiselta, tuo yllä kirjoitettu. Aika harvoinhan tuollaista keskusteluissa kokee, vaikka usein törmätään erilaisiin näkemyksiin ja asenteisiin. Mutta on aiheita, joissa tuollainen sisäinen myrsky ja uhka uusiutuu kerta toisensa jälkeen. Kuinka ärsyttävää. Eli: kuinka kiinnostavaa. Ovatkohan jäljillä ne, jotka esittävät, että silloin on törmätty minuuden ytimessä jyllääviin ontologisiin ydinuskomuksiin siitä, mitä on ja miten jäsentyy ihmisyys, elämä, yhteisöllisyys? Huomaan ainakin sen, että minulle on hyvin tärkeää saada säilyttää luottamukseni toisiin. Väärinkäytösten epäileminen heti ensimmäiseksi ja sinänsä hyviltä kuulostavien ehdotusten torppaaminen vedoten siihen, että tuollaisia käytäntöjä kuitenkin väärinkäytettäisiin, synnyttävät minussa synkeää ukkospilveä ja salamointia siitä, että onko nyt tosiaan niin, ettei virheistä ole opittu ja että ihmisten pahuus on niin kaikkivoipaa, ettei voida luoda tarkkailumetodeja, joilla sitä voitaisiin säädellä. Että onko se omanvoitontavoittelu aina kekseliäämpää kuin porsaanreikiä tilkitsevä yhteishyvän tavoittelu... mihin tämä yhteiskunta oikein menee, jos kehenkään ei voi luottaa... eikö silloin pitäisi saman tien kieltää ajoneuvot, työttömyyskorvaukset, kaikki tuet ja linnoittautua asuntoihin ja kauppojen oville lapioin ja haarukoin ja niittipyssyin vyötettynä... ei, en ymmärrä enkä ainakaan suostu hyväksymään ajatusta, että ihmiset vain taistelevat toisiaan vastaan ja koettavat ajaa oman intressiryhmänsä etua. Hitto! Ja aina pitää näköjään itkeskellä, kun törmää ihmisiin, jotka ensimmäiseksi epäilevät, että hyväksikäyttöhän tästä ja tästä ja tästä seuraisi. Huooh!)

Artikkelissa kerrotaan, kuinka Kris Gutierrezin tutkimusryhmä on esittänyt, ettei oppimistilanteissa ilmenevästä erilaisuudesta kannattaisi hankkiutua eroon vaan ristiriitaisia tilanteita olisi kestettävä ja käytettävä kehityksen ja oppimisen käynnistäjinä. Tämä tuntuu loistoajatukselta (ja tuo mieleen jotkin kognitiivisen käyttäytymisterapian ratkaisut): pelottava asia muutetaan työkaluksi johonkin uuteen, kestävämpään, toimivampaan. (Pidätän silti itselläni oikeuden itkeä ja parkua pari tuntia silloin kun törmään pahaan ristiriitaan. Teen sen useimmiten yksin, mutta kuormittaahan se parisuhdetta, kun menen jostain teoreettisesta ristiriidasta niin pois tolaltani oikein ymmärtämättä edes, miksi.) Olen yrittänyt itsekin jäsentää vaikeat hankauskohdat oppimistilanteiksi (epäonnistumistilanteiden sijaan), ja se on auttanut jonkin verran ja vähentänyt itsetuhoisuutta näissä kohdin. Ja koetan potkia itseäni muistamaan, että hei hassu tyttö, oppimista on vielä jäljellä, ja että on hyvä, että hahmotan sen itsekin (eivätkä vain muut ympärilläni minun porskuttaessani itsetyytyväisyyden mudassa, huh, sellainen se vasta karmeaa olisikin) jotta voin työstää aiheita. Ettei ole niin vaarallista, vaikka uhkan tuntee kehossaan ja vaikka joskus menee aivan raiteiltaan sen suhteen, että tuntuu kuin monien kärsimyksillä tässä maailmassa ei olisi mitään merkitystä ja vain sen takia, että on niin monia, joiden mielestä tuntoisen olennon yksityinen kokemus ei voi olla poliittisesti merkittävintä. (MIKÄ sitten on, kysyisin. Eikö politiikan tarkoituksena ollut hyvän elämän mahdollistaminen? Missä se hyvä elämä tapahtuu ellei kokemuksessa? Ehkä olen ymmärtänyt jotain ihan persiilleen taas.)

Kehitys ja oppiminen: mitä oppimista ja kehitystä noista tilanteista sitten käynnistyy? Joskus tuntuu, että koen niin paljon konkreettisemmin ja ruumiillistuneemmin ääneen lausutut ajatukset, että itse vääntelehdin niissä kehityksen synnytystuskissa sitten seuraavat pari viikkoa ja että toinen on tuskin huomannut mitään rajoja käydyn. Tai että oma oppimiseni ja kehitykseni suuntautuu säännönmukaisesti sille ainoalle alueelle, jonka koen edes jossain määrin asiantuntijuusalueekseni: hahmotan seurauksena paremmin omaa kokemustani noissa tilanteissa, kehityn itseni nopeammin rauhoittamisessa ja mahdollisuushorisontin sinnikkäässä esillä riiputtamisessa silloinkin kun uhkan tuntu dominoi keskustelua (mikä tarkoittaa, että saatan vastata keskustelualoitteeseen vaikka tiedän jo ennalta, että seinäänhän tässä pian iskeydytään - kas, kun uskon, että jonkin kerran jälkeen rysähdän sen seinän läpi). Koska yleensä niissä tilanteissa on törmätty johonkin, jota en noin vain halua muuttaa. Vaikka jokin luottamus ihmisiin ylipäänsä; se on ainakin minulle vaivalla hankittu kanta, jonka koen epäluottamusta hyödyllisemmäksi ja toimivammaksi. En halua mennä takaisin epäluottamukseen niissä kohdin, joissa olen oppinut luottamaan toisiin. Joskus tietysti syntyy uusia ajatuksia, kuten että jos joitain poliittisia muutoksia vastustetaan vedoten väärinkäytöksiin, fine, varmasti niitä voisikin tosiaan tapahtua, ja siksi pitäisi väärinkäytökset tehdä hyvin vaikeiksi ja tietyt taloudelliset mekanismit voisivat olla ihan tehokkaita hillitsemään niitä. (Väärinkäytös olisi mahdollinen, mutta tulisi rutkasti kalliimmaksi ja rasittavammaksi kuin suunnitelman mukaan toimiminen; laiskuus, pihiys ja mukavuudenhalu houkuttaisi silloin toimimaan oikein - ja ihmisiin ja näiden motiiveihin kyynisesti suhtautuvakin voisi pitää mekanismia turvallisena.) Mutta enimmäkseen tuntuu, että muutosta ja luovia ratkaisuja saa turhaan odottaa.

On jännittävää seurata ihmisten elämää. Toisten ihmisten elämää. (Oma tuntuu vähän rasittavalta kaikessa toistuvuudessaan, enimmäkseen.) Tarkoitan tällä: On niin monia, joilla merkityskriisit asettuvat lähes yksinomaan parisuhteen kontekstiin. He kokevat niissä nuo repivät kriisit. Se on itselleni aika vierasta. Minun on jotenkin helppoa vähän hihitelläkin näkemyseroille parisuhteessa; olen niihin paljon tottuneempi ja sopeutuneempi kuin näkemyseroihin vaikkapa poliittisessa keskustelussa. Tai akateemisessa keskustelussa. Jostain syystä en koe noita suhteensisäisiä rajankäyntejä niin uhkaavina vaan nimenomaan mahdollisuuksia korostavina. Mutta minulla on koko joukko ystäviä, joiden kohdalla tämä juttu menee ihan toisin päin. Se tuntuu hurjan jännittävältä. En oikein osaa kuvitella sitä elämää paitsi jotenkin etäisesti ja hyvin ideanmakuisesti. Huomaan, miten mielikuvitukseni toimii. Huomaan paikat ja siirtymät kudoksessa, jonka kuuluisi kasvaa yhtenäisesti... huomaan kuvittelevani, yrittäväni sovittautua tarkoituksella tähän toiseen maailmaan. Ja minun on ponnisteltava, jotta huomaisin kuvitelmat omassa elämässäni. (Niitäkin varmasti löytyy sieltäkin, mistä en osaa etsiä.)

Huomaan joitakin kysymyksiä, nyt. Kuten että koenko suhteidensisäiset rajankäynnit turvallisemmiksi ja mahdollisuuksia sisältävämmiksi ja siten hedelmällisemmiksi siksi, että luotan siihen, että uudet toimintakäytännöt ovat myös toisen intresseissä? Että tiedän, että hänkin antaa panoksensa koettuun kitkaan, osallistuu uusien ideoiden muovaamiseen ja kokeilemiseen? Sen sijaan, että keskustelu vain jatkuisi jonkin aikaa ja sitten katkeaisi ja molemmat jäisivät pöllämystyneinä pureksimaan möykkyä tahoillaan. Miettimään, mitähän tästä nyt oikein pitäisi ajatella... miten tätä työstäisi eteenpäin... Siinä jää helposti vähän yksin. Tai jos alkaa kehitellä oikein kunnolla keskustelun aihetta ja luovia kohti uusia näkymiä, välillä käy niinkin, että heittelee jonkin ajan kuluttua, omien ajatusten kiriteltyä päiväkausia asian parissa, sitten niitä ideoita sille toiselle. Ja hän vaikuttaa vähän hämmästyneeltä siitä, että vieläkö sä tätä mietit. (Siitä huomaa, ettei toinen ole samalla tavalla kokenut rajankäynnin uhkia eikä mahdollisuuksia.)

Ja tietysti toisen kysymyksen: Mistä tulee se puristava uhkan tunne? Miksi toiset kokevat sen niin paljon toisia voimakkaammin? (Vaikuttaa siltä ettei se edes ole suhteessa siihen, miten moniäänisesti ajattelee maailman hahmottuvan.) Koetaanko mahdollisuudetkin voimakkaasti vain kun uhka tuntuu edes jotenkin eikä näkemysero tunnu vain "tämmöstä tää nyt vaan on" -tyyliin todettavalta asialta?

Niin. No, nyt lähden vesijuoksemaan. Sitten on vielä yksi hieronta illalla. Tykkään siitä. Ei tarvitse kokea niitä eroja yhtä repivästi. Se on selkeämmin yhteistyötä.

Etenen hitaasti pääsykoeaineiston kanssa, mutta ei kai se mitään. Kasvatustieteen käsitteet tuntuvat vierailta enkä oikein heti saa kiinni kaikkien tehtyjen erottelujen relevanssista. On vain koetettava hitaasti hahmottaa niistä piirtyvää maailmaa. Juttelin yksi päivä yhtä kasvatustieteen osa-aluetta avoimessa tehneen ystävän kanssa ja hän esitti, että kun käsitteisiin pääsee sisään, on aika helppoa kyllä vastata niihin kysymyksiin ja että usein empiirisen tutkimuksen johtopäätöksinä esitetyt teesit ovat tosi ennalta-arvattavia. Hän oli katsellut pääsykokeen viime vuoden kysymyksiä ja sanoi, että tuntui siltä kuin niihin pystyisi vastaamaan artikkeleita lukemattakin. Se kuulosti hurjalta. Toivottavasti muut pyrkijät eivät ole niin suvereeneja. Koska kun itse katselin kysymyksenasetteluita, minusta ne vaikuttivat hyvin niljakkailta ja vaikeastiymmärrettäviltä ja minun oli vaikeaa hahmottaa, mitä tarkalleen noissa vaihtoehdoissa koetettiin sanoa (koska en ymmärtänyt suoraan oikein mitään). Tässä varmaan heijastuu sekin, että ystävä on opiskellut sosiologiaa, minä filosofiaa. Kasvatustieteen käsitteistön tyyppistä veivausta ei juuri teoreettisessa filosofiassa (eikä oikeastaan sosiaalipsykologiassakaan) tapaa, mutta ne muutamat sosiologiset tutkimukset, joita olen pläräillyt, ovat jo paljon lähempänä kasvatustieteen kysymyksenasetteluita.

No, ei kai auta kuin tehdä kuten tänään: piirrellä hassuja mindmappeja ja sanallistaa omia määritelmiään marginaaliin, koettaa tulkita artikkelin diipadaapalta kuulostavat lauseet joksikin, minkä relevanssi olisi selkeämpää. Syttyä, myrskytä. Havaita oppimismahdollisuudet.

... ja kohta tien päälle

Yhtenä iltana menemme syömään hierojaporukan kanssa. Fauni pääsee siivellä mukaan, vaikkei osallistukaan kurssille, koska jotkut muutkin haluavat ottaa puolison mukaan. Illastamme bambusta ja lankuista kyhätyssä katoksessa pimeän takana huokuvan meren rannassa. Tähdet ovat yhtä kirkkaat kuin Suomessa oikein terävinä pakkasöinä.

Muut kehuvat ravintolaa etukäteen kovasti. Paikan päällä selviää, että se johtuu ruokalistan suuresta pihvi- ja jälkkärivalikoimasta. Muuten anti on hyvin keskinkertaista rantamajatasoa. Ei sellainen, johon tulisi mentyä uudestaan. Hämmästyn kun huomaan muiden tilaavan pihvejä. Hyvänen aika, Intiassa! Olin jotenkin kuvitellut, että monet lihansyöjätkin täällä ottavat kasvislinjan jo ihan vatsasyistä. Mutta ehkä tuo paikka on sitten turvallinen pihvien kannalta. (Ja riskeeraamisen ymmärrän kyllä oikeastaan varsin mainiosti, koska tilaan itsekin plain summer juicen: soodaveteen on raastettu inkivääriä, puristettu sitruunamehua ja hakattu hienoksi minttua. "Plain" tarkoittaa, ettei siinä ole lisättyä sokeria. Riskialtistahan sekin on, koska aineksia ei ole kuumennettu ja ties millä vesillä inkivääri ja minttu on kasteltu.)

Yhdessä syöminen lähentää ja täsmentää kuvia kurssilaisista. Mitä enemmän syvyyttä hahmot saavat, sitä helpompi heidän edesottamuksiaan on ymmärtää edes pintatasolla. Niin, ja tiedänkö itsekään, miksi olen täällä? Miksi hierominen tuntuu hyvältä idealta? Enpä kai.

Yksi seurueesta kysyy jotain aivan hassunkurista. Mainittuani ohimennen ammatinvaihtoasian yhteydessä filosofian tutkintoni ja ajauduttuani sen myötä keskusteluun tieteenfilosofiasta ja filosofian mielekkyydestä ylipäänsä onnistun jotenkin säikäyttämään tämän ihmisen. Hän kysyy silmät lautasenkokoisina, että onko niin, että kuuntelen ihmisiä myös heidän filsofiaansa luotaavalla korvalla kaikkialla, minne menen. No, onhan se vähän niinkin, vastaan. Kyllä niin käy aika usein. Eikö se ole kauheaa, hän sitten kysyy. Ai miten niin, kysyn takaisin. No kun ihmiset varmasti kuulostavat sinusta kauhean epärationaalisilta ja tyhmiltä, hän vastaa. Ihailen hänen rohkeuttaan sanoa tuollainen pelko ääneen. En yleensä muista, että joku voisi reagoida ja ajatella noinkin, mutta varmasti niin välillä saattaa käydä. Vastaan mahdollisimman keveään ja hilpeään sävyyn, että ei se nyt ihan noin mene. Koska en ole vielä oikeastaan tavannut ketään, joka olisi aina ja kaikkialla hyvin rationaalinen ja viisas. Ja että vaikka tavallaan pidänkin ihan mielekkäänä tutkiskella ajatuksia ja niiden kaoottista polveilua ja jopa vähän koettaa järjestellä niitä keskenään sopusointuisemmiksi, niin en tosiaan usko, että se lopulta olisi mahdollista säilytettävänä tilana. Sehän on vähän kuin siivoamista. Lisää sotkua syntyy kaiken aikaa. Ja mitä tyhmyyteen tulee, huomaan kyllä omien asenteideni hönttiyden yleensä sen verran pistävinä, etten ainakaan voi ajatella, että olisin huomattavasti viisaampi kuin toiset. Tietysti kaikki tämä tutkailu auttaa hahmottamaan eroavaisuuksia eri ajattelutyylien välillä, mutta enimmäkseen kai koen kauhua siitä, miten vähän onnistun ymmärtämään toisia, enkä suinkaan siitä, miten epäsystemaattisia he ovat. Asian puheeksi ottanut ihminen näyttää vähän hämmentyneeltä mutta myös helpottuneelta.

Haluaisin melkein lisätä, etten missään vaiheessa ole halunnut opiskella hirviömäisyyttä tai tuomitsevuutta. Tai leimaamista. Niissä nimittäin riittää ihan kotitarpeiksi poisoppimistehtäviä!

Keskustelut porautuvat syvälle. Puhumme siitä, miksemme halua lapsia tai haluaisimme heitä, miten eroaminen muuttaa ihmistä, miten paljon antoisampaa on lopulta antaa kuin vastaanottaa hierontaa. Ja että onko hierominen siis itsekästä. (Tässä vaiheessa kiitän mielessäni Frans de Waalin lukemista; hän on kaikista selvimmin kirkastanut ainakin itselleni sen, että jos toisten tunnesäätelemistä ja huomioonottamista kutsuttaisiinkin itsekkyydeksi, voidaan ainakin sanoa painavasti, että itsekkyyksien välillä on eroa - onhan se erilaista itsekkyyttä, jossa toista tallotaan ja hyväksikäytetään sumeilematta jonkin oman vaikkapa materialistisen päämäärän eteen, verrattuna siihen itsekkyyteen, jossa toisen omat tavoitteet otetaan huomioon ja niitä pyritään järkevissä määrin jopa täyttämään, koska sellaisesta tulee itselle hyvä fiilis. Ensimmäisessä tapauksessa itse hyötyy ja toinen kärsii, toisessa molemmat hyötyvät.)

Ne keskustelut, joita käymme kurssin tauoilla ja ravintolaillallisella, ovat usein niin mielenkiintoisia, etten malta paljonkaan puhua. Pari kertaa minulta onkin kysytty, että enhän ole pitkästynyt, kun en sano mitään. Tuntuu hieman siltä, että tietyissä ympäristöissä ja keskustelunormeissa elämänsä oleilleet ihmiset eivät osaa erottaa tarkkaavaista kuuntelemista ja pitkästyneisyyttä. (Tai sitten he erottavat ne kyllä, mutta heidän säännöissään tarkkaavaiselta kuuntelijaltakin on huomaavaista aina välillä kysyä tuosta.) Kansainvälisessä ryhmässä huomaa selvästi, miten erilailla hiljaisuus koetaan. Ja kuinka joillain - en osaa sanoa, onko kyse ihmisen vai hänen ryhmänsä tyylistä - hetkenkin hiljaisuus on ahdettava täyteen vaikka täysin hupsua höpötystä. Ikään kuin nuo keskustelun mietteliäät aukot voisivat vahingoittaa osallistujia. Ja sitten toisaalta, miten toisen on vaikeaa päästä sanomaan sitä, mitä hän haluaisi, koska hiljaisuudet jäävät aina liian lyhyiksi ja fokus siirtyy toisaalle toisen koettaessa hädissään täyttää hiljaisuusaukot. En ole erityisemmin ahdistunut siitä, miten hiljaisuuteni koetaan. Jossain vaiheessa haluni kuunnella seuruetta ja tarkkailla sen käytäntöjä näkyy muuttuneen omissa arvioissani kielteisestä, muutettavasta taipumuksesta joksikin, joka vain ilmenee ja saakin ilmetä.

Tavallaan tuntuu vähän haikealta tajuta, että on toisiksi viimeinen kurssipäivä. Huomenna annamme näytön ja saamme diplomit. Sitten emme ehkä näe enää koskaan. Tästä kaihosta olen tavoittavinani pari juonnetta: Ensinnäkin sen, etten tunnu jakavan ihmissuhteitani tärkeisiin/pysyviin ja epäolennaisiin/ohimeneviin, kuten moni tuttavanikin tuntuu tekevän. Koska ajattelen kommunikaatiotakin oppimistilanteena, kaikissa tilanteissa tuntuu olevan yhtä arvokkaita mahdollisuuksia. Monet käymistäni tärkeistä keskusteluista on käyty satunnaisen ohikulkijan kanssa. Ne ovat saaneet minut oivaltamaan jotakin, mitä "syvemmät" ihmissuhteet eivät ole onnistuneet kiteyttämään. Joskus tunnistan jonkin kommunikaatiotilanteen tärkeyden vasta vuosia sen tapahtumisen jälkeen. Toiseksi, jostain syystä tuntuu useimmiten harmilliselta, kun jonkun ihmisen kanssa ei pääsekään syventämään tuttavuutta. Siltä tuntuu yleensä silloinkin, kun on jo käynyt selväksi, että kommunikaatioon liittyy monia haasteita ja että erilaisten elämäntyylien takia kommunikaatio uhkaa jäädä hyvin hataraksi.

Toisaalta on helpottavaa, että kurssi loppuu. Olen edelleen aika horjuvassa tilassa ja vetänyt terveyteni kannalta kurssin läpi lähinnä sitkeystestinä. Syön yhtäaikaisesti niin montaa lääkettä, että se vähän kauhistuttaa. Huomenna lääkekuurit loppuvat kuin seinään malarianestolääkitystä lukuunottamatta. Toivon, että minua kaikkialle seuraava voimakas huimaus loppuisi saman tien. Mutta pelkään, että käykin päinvastoin. Että kun allergiseen nuhaan tarkoitetut limakalvoturvotusta vähentävät kapselit loppuvat, pääni on äkisti niin täynnä räkää, etten oikeasti tiedä, mihin suuntaan kaadun. Jo nytkin on tuskaa edes kallistaa tai pyörittää päätä, makuulle menosta nyt puhumattakaan. Maailma heiluu kaiken aikaa kuin olisin laivassa. Jos en tietäisi kärsiväni hiemankin tukkoisena tästä hyvälaatuisesta asentohuimauksesta, olisin todella huolissani. Mutta eiköhän siitä ole kyse. Myös melkein jokaisen syömäni lääkkeen mahdollisena sivuvaikutuksena mainitaan pahoinvointi ja huimaus. Eli ehkä se sitten helpottaa, kun kuurit loppuvat huomenna. Ehkä. Malaronea on syötävä vielä yhdeksän päivää. Sitä olisi viideksitoista päiväksi, mutten tunne mitään halua venyttää kuuria. Joka tapauksessa malarialääkkeet on kirjoitettu Pohjois-Goaa ajatellen eikä lääkäri pitänyt tarpeellisena rouskuttaa niitä enää sitten kun poistumme täältä.

Hotellin internet huvittaa. Kirjoitan tätä muistioon ennen toisiksiviimeisen kurssipäivän alkua. Hotellissa on wi-fi, mutta jostain syystä se toimii vain noin aamukymmenestä yömyöhään. Verkkotarjoajan nimessä on lupaavasti mainittu 24h, mutta se taitaa olla pelkkä mainosslogan. On siin kirjoitettava ensin lappu ja sitten vasta postitettava se.

Morjimissa tulee varmasti eniten ikävä niitä kulkukoiria, joihin olemme ystävystyneet. Lintuja. Ja suurta, mustakasvoista apinaa, joka kerran loikkasi hierontaluokan - joka on siis katettu aitaus ulkosalla - seinän päälle ja laukkasi siinä kuin suuri, notkea vinttikoira valtavan pitkä häntä kauniilla kaarella ja istahti sitten sukimaan häntäänsä ja vilkuilemaan, onko sen läsnäolo huomattu. Todettuaan saaneensa huomiomme se rentoutui, mutta spurttaili aina kun aloimme keskittyä liikaa johonkin muuhun. Sitten se loikkasi aidalta alas ja laukkasi toisaalle. Ihmeellinen, kaunis otus. Mutta pitäisi niitä olla täällä muuallakin. Siten voi hyvillä mielin matkustaa eteenpäin ja olla miltei varma siitä, että kaikkea kiinnostavaa löytyy jatkossakin.