Ruutukaavan ulkopuolella

Olen muuttanut pois kivikaupungista metsän keskelle. No, lähiömetsän, mutta olen nähnyt pihapiirissa korppeja, närhiä, kauriin, rusakoita, kaneja ja ketun. Ihan riittävän metsä minulle heläjävine lintuineen ja tuulta kohisevine mäntyineen.

Vaikka olen kaiken aikaa ollut sitä mieltä, että ihminen elää jatkumossa ympäristön kanssa ja että raja itsen ja muun välillä siirtyy ja alkaa hiipua sitä tarkemmin perattaessa, yllätyn siitä huolimatta tästä, miten terapeuttista tämä kaikki on. Tunnen päivittäin helpotusta siitä, ettei täällä kuulu bussien jyryä aamuviidestä alkaen yhä tihentyvään tahtiin, ettei kenenkään tupakansavu jatkuvasti pumppaudu ilmastoinnin kautta sisään, että voin sujahtaa metsään tarvitsematta kulkea läpi kaluttujen Kalasataman korttelien, joissa on jotain hyvin vihamielistä leveine kulissikatuineen ja purevine viimoineen. En kaipaa erityisemmin edes merta, vaikka pelkäsin kaipaavani.

Tämä on omituinen paikka, jonka äitikin tunnisti heti kyläilemään tullessaan. - Jonkinlainen toisinto talosta, joka on ollut minulle rakkain ja josta välillä edelleen näen unta, isoäidin talosta, tuosta yleisen saunan 1916 rakennetusta kivitalosta. Tässä on erilainen metsä, erilainen pohja, talo on eri vuosikymmeneltä, mutta silti - katto on täsmälleen samanlainen: samanlainen materiaali, samanlainen outo taite katossa, huoneiden mataluus, saman oloiset patterit, suunnilleen samankokoinen talo ja tämäkin hiekkatien päässä niin että kun tulee pimeällä kotiin, viimeiset kymmenet metrit joutuisi haparoimaan huonommalla hämäränäöllä.

Minusta on mahtavaa saada kulkea pimeässä kotiin ja erottaa mäntyjen hahmot ja kohahtelu.

Kaikki ne opetuspaikat, joissa viime vuonna hämmästelin maalaismaisuutta ja joissa havaitsin viihtyväni paremmin kuin Sörnäisissä, tuntuvat nyt vähän kaupunkiretkimäisiltä.

Marraskuu pimenee ja tänne on hyvä vetäytyä. Odotan jo tuntien hellittämistä - vielä tämä ja ensi viikko täyttä aikataulua - ja projektiraportin kirjoittamista enemmän oman aikansa valtiaana. Hämärä kutsuu suruja ja väsymyksiä, kolotuksia kehossa, kaikkea jaksamattomuutta ja tyrmistystä siitä, miten monta vuotta onkaan mennyt hiljaiseläen, mitään olennaista erityisesti oivaltamatta.

Olen tänä syksynä pohtinut paljon kuoleman ja surun kulttuureja, niiden sukulinjaeroja ja vaikeutta kommunikoida näiden erojen ylitse. Joogaopettajien jatkokoulutuksessa seison päälläni ja saan kaularankaan ja lavanseutuun sellaisen kivun, että hengittäminenkin pelottaa. Onneksi kyse on vain lihasjumista, en källännyt hermoa. Lääkäri koetti kieltää minulta tällaiset asennot, mutta kielsihän hän koirankin pitämisen väittäen, etten pysty ulkoilemaan riittävästi. (Nykyään pystyn taas.) On tutkittava asia asialta. Kivun hermokivuksi pelkääminen saa kuitenkin aikaan sen, että suuntaan taas itseni järkevämmin kohti varmemmin turvallisia asioita.

Tuntuu hyvältä saada sanoa ääneen se, mikä on totta: Että elämäni kulkee henkisestä ja logoksesta kohti kehoa, sitoutuu siihen, suorastaan sulloutuu sen sisään. Ja että reitti on mutkikas, koska on vaikeaa antaa itselleen lupa tehdä asioita, joissa on yksinkertaisesti huono ja melkoisen kehitysnäkymätön. Puhun siitä, miten opiskelin hierojaksi, koska kehot kiinnostivat minua, mutta pidin itseäni liian karkeana, osaamattomana ja vieraskielisenä, liian sanallisena, liian kömpelönä, opiskelemaan itse liikettä, saati sitten opettamaan sitä. Pidin sentään itseäni tarpeeksi hyvänä palvelemaan niitä, jotka uskaltautuvat käyttämään kehojaan, ja sekin on jo jotakin. Jos käteni ei olisi hajonnut, olisin edelleen tuossa käsityksessä. En ole muuttunut sen sulavammaksi tai taitavammaksi mutta suhtaudun eri tavalla kömpelyyteeni - suhtaudun siihen vahvuutena.

Koetan suhtautua vahvuutena myös siihen, miten huonosti sitoudun teorioihin, koulukuntiin ja sen sellaisiin. Jotenkin tuntuu siltä, että se puoli on poltettu loppuun yliopisto-opinnoissa ja nuorempana. Silloin tuntui tärkeältä ymmärtää, sitoutua, torjua virheellinen, jalostua, mitä vielä. Tai ainakin yrittää näitä. En oikein osaa kuvata, mitä sitten tapahtui. Kai se oli artefakti, joka syntyi siinä ympäristössä luoviessa. Täällä sitä ei tarvitse.

En tiedä, missä olen tai mitä teen vuoden kuluttua. En lainkaan. Tuntuu, että nyt liikutan niin perusoletuksia, pureksin niitä, että tuloksena voi olla aivan mitä hyvänsä.

Ja päivittäin ulkoilutan tätä kaikkea metsässä. Sukellan metsään eri kohdista, kuljen muinaispolkua pitkin tai lähdelammelle, jonka keskelle joku on hylännyt nojatuolin pehmusteen. Tuntuu, että kanssani kulkee moni muukin mahdoton metsään paennut - isoäiti tarinoineen Inkerinmaalta, ukki ja tämän veli sotakauhuineen, jotka he selvin päin kielsivät mutta joita oli pakko päästä kertaamaan päissään, näiden äiti, jonka suurin unelma oli nuorena tyttönä keittiönverhot, joissa olisi punaherukan kuvia ja joka ei vanhana uskonut enää muuhun Jeesukseen kuin siihen, joka heittää rahanvaihtajien kojut nurin. Joskus metsässä mietin sitäkin, miten laihaksi suhteeni isän sukuun jäi - vaikutelmaksi jäi, että hämäläisessä kyläyhteisössä muhi sellainen juorujen ja kadehtimisen lynkkauspataljoona, ettei heihin kannattanut sotkeentua. Siinä äidin metsiin pakeneva suku on ollut erilainen: heitä ei tunnu kiinnostavan, mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat, jos. Koska ihmiset ovat ajatelleet niin paljon ihan sen perusteella, mistä on kotoisin ja mitä kieltä puhuu äidinkielenään.

Olen miettinyt kuvaa lapsuudesta: isoäiti lukee Solzenitshynin Vankileirien saaristoa ja itkee, ukki on teillään, minä lasken saunan edellisillan tuottoa kirjanpitoa varten koska olen ilmeisesti vastuullinen aikuinen tilanteessa.

Miten nämä ihmiset ovat yhteydessä niihin, jotka poseeraavat alasti saaressa kesäisin, nauravina. Tai siihen, ettei isoäiti pääse äidin häihin, koska hänellä on kallonmurtuma kotona piessyksi tulemisen takia. Tai siihen, miten teininä kannan veistä laukussa kaiken varalta. Koska ei voi koskaan tietää, milloin sitä tarvitaan, milloin tulee musta auto ja vie, se sama musta auto, jonka ääntä he pelkäävät kauan sitten öisin, eikö riitä tulla näännytetyksi, pitääkö tulla kyyditetyksikin. Pelkoni eivät ole rationaalisia ja vie vuosikymmeniä ymmärtää, miten suhtautua luottavaisesti vieraan ihmisen koskettamaksi tulemiseen tai kävellä pimeän metsän läpi ilman koiraa tai veistä. (Tai edes hyräilemistä.)

Tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni ympäristössä ja tilanteessa, aikataulussa, jossa pystyn purkamaan muutenkin kuin tulivuorimaisesti laavaa syösten kaikkea sitä hätää ja kauhua, jonka olen perinyt. Enkä vain minä, tietenkään: se on yhteistä. Mutta on aika harvoja ihmisiä, joiden kanssa olen osannut ottaa asian puheeksi, vaikka tiedän, että kaikilla on samanlaisia taustoja. Jos ei vainoista ja pakolaisuudesta niin ainakin sodasta.

Enkä tiedä, mitä ajatella oikeistopopulismin noususta tai ekokatastrofin oletettua nopeammasta etenemisestä. Ne ovat liian isoja asioita, ehkä ne tekevät helpommaksi puhua noista toisista vaietuista asioista. Koska lopulta, onko muuta tietä ulos, vaikka keskittyminen kuinka kääntyisi sanoista kohti kehon vapinaa?

Kun luen Annie Proulxia, huomaan muuttuneeni yhdessä suhteessa: En enää pystyisi sanomaan, kuten eräs novellien henkilöistä, että mitä tuokin menee noin tolaltaan noin vanhasta asiasta, siitähän on jo vuosikymmeniä. Aiemmin sellainen lausahdus ei olisi tuottanut mitään vaikeuksia. 

Äkisti, aika

Mummun hautajaispäivänä läksin liikkeelle jo aiemmin auttelemaan yhdessä yleisötapahtumassa ennen hautajaisia. Piirtelin fläppipaperin nurjalle puolelle houkutuskylttiä ja viritin sen a-mainostelineeseen. Telineen raahasin kadunvarteen. Kylmä pisteli tohveloituja jalkoja.

Vielä hetki, sanoin itselleni. Muistin äkisti unohtaneeni koko muistosana-asian. Laitoin miehelle tekstiviestin, että toisi mukanaan Wallace Stevensin runot.

Ehdin hieman lehteillä kirjaa ennen tilaisuutta. Valitsin kappaleen, jossa puhutaan väreistä. Sinisestä tomusta, punaisista anturoista. Ja joka loppuu sanoihin: "tähdistä, ei kaukaa".

Kukaan muu ei sitten sanonutkaan mitään muuta kuin että kaipaa. Hyvä, että meillä oli runo. On niin epätäsmällistä sanoa kaipaavansa. (Eikä se nyt edes olisi pitänyt paikkaansa, tarkalleen, olin helpottunut, kun tämä vaikea ihmissuhde loppui. Ja helpottunut isänkin puolesta. Muistisairaan kanssa ei ole helppoa.)

Stevensiä silmäillessä tajusin äkisti jonkin muuttuneen viime vuosina. En ole lukenut runoja päivittäin. Olen ajoittain vain selvinnyt selviämistäni. Monina päivinä olen lukenut vain asiatekstejä, jotka eivät vakuuta herkkyydellään eivätkä täsmällisyydellään. Joskus tuntuu, etten kestä niiden pönäkän omahyväistä tyyliä. Asiatyyliä, kuten sanotaan. Mutta ovatko asiat sellaisia? Entä kokemus? Eikö sekin ole yksi asioista? Suljin Stevensin ja hengitin. Tuntui hyvältä palata sanoihin, jotka puskevat harmaan ja sitkaan läpi, säräyttävät hereille. Valppaus leviää hengitykseen, kihelmöi iholla, nostattaa karvoja kaarelle.

Minusta tuntuu, että tämä puhe tavoitteista sairastuttaa minua jollakin vaivihkaisella tavalla. Ne tavoitteet kuulostavat aina niin ulkoisilta silloin kun opiskelee jonkun toisen suunnittelemassa tahdissa. Ja kuitenkin se, miksi opiskelen, liittyy jotenkin siihen, että kaikilla tulisi olla oikeus kääntyä oman kokemuksensa puoleen, pysähtyä, hämmästyä, tyrmistyä, huumaantua, tempaantua sen rytmiin ja tapaan soljua ja polveilla, pyörteillä ja suistaa suunnitelmia radaltaan. Jotenkin se kaikki pitäisi pystyä tunnistamaan siinäkin kontekstissa, jossa puhutaan asiatyylillä. Uskon edelleen, että kasvatuskeskustelu voidaan elvyttää. Miten? En tiedä vielä. Mutta kysyn sitä taas pontevammin luettuani Stevensin. (Tietysti luin sitä lisää.)

Jätin eilen viimeisen syksyn esseen. Siihen taitaa olla kirjattuna enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. En tiedä ketään muuta, joka kirjoittaisi esseitään näin. Toistaiseksi en ole saanut pahemmin piiskaa, vaikka kysyn kysymistäni. (Sitä paitsi saattaisin piiskasta huolimatta jatkaa joka tapauksessa samaan malliin.) Haluan jättää näkyviin kohdat, joissa huomioni kyllä suuntautuu ja kiinnittyy uteliaasti, mutta ilman valmista kaavaa paketoida havaittuja muutoksia tai piirteitä. Se on tärkeää oppimisen kokemuksellisena pysymiselle. (Sitä paitsi, jos olisin itse kurssin opettaja, saisin näistä kysymyksistä tärkeämpää palautetta kuin pönöttävän määritelmällisistä lauseista, joiden sisältö on tolkuton juuri siksi, ettei vastauksia vielä ole saatu jäsennettyä.)

Koska jätin esseen, vapaani on alkanut.

Se tarkoittaa: Ainoat aikataulupaineet viittä työpäivää lukuun ottamatta ovat itse asettamiani. Kaksi vapaaehtoistyökeikkaa viikossa, nekin naurujoogaa. Muutoin voin lukea runoja, tavata ystäviä, parantaa kättäni, vesijuosta, kävellä pitkään koiran kanssa, kirjoittaa, pysähtyä, miettiä, hengittää. Ehdin auttaa, jos joku tarvitsee apua.

Tämä vapaa on pitkä. Se ulottuu maaliskuun puoliväliin saakka. Tunnen tarvitsevani sen.

Ehkä hakeudun matkalla taas vapaaehtoistyöhön, jos keksin jotain, mitä käteni kestää. Se on eri asia. Saan lukea, mitä haluan. Minun ei tarvitse tiivistää eikä arvottaa, mikä on olennaista ja mikä ei. Ehdin pysähtyä taukoihin, tyhjyyksiin, epämääräisyyskohtiin. Myös niihin, joihin ei liity kysymyksiä.

Olen alkanut lukea suomennosta Elaine Aronin kirjasta HSP-Erityisherkkä ihminen. Välillä olen aivan turta, välillä aivan lötkö helpotuksesta. Välillä itkettää. Tuntuu niin ihmeelliseltä, että joku kirjoittaa niin tutusta maailmasta. Ja niin hyväksyvästi, ymmärtäen. Sisältäkäsin ymmärtäen. Että joku tietää, selvästi, miltä tuntuu olla sinnitellyt vuosia. Että on koettanut elää kuten läheiset, ja sitten ihmetellyt kerta toisensa jälkeen, miten ihmeessä niitä ei väsytä, ylikierrostuta, särje silmien takaa kaiken tiettynä päivänä koetun jälkeen. Miten ne eivät koskaan lysähdä itkemään tai saa kaksivuotiaan itkukiukkukohtausta, kun elämä vaan tulvii ylitse. Ja miten ne voivat pitää radiota päällä. Tai miten ne eivät samalla tavalla tempaannu musiikkiin tai runoon, miten niin moni voi säilyä käsivarrenmitan päässä kaikesta ihmeellisestä ja houkuttavasta. Tai pysyä huolestumatta toisten ilmeistä ja eleistä, ehkä välttyä täysin huomaamasta epämukavuuksia tilanteissa.

Tänään itkin kohdassa, jossa kysyttiin, miten lapsuudenkodissa on suhtauduttu kehoon ja sen tarpeeseen. Muistin, mitä äiti kertoi aktivoinnista: että aina piti, vauvanakin, tehdä asioita, ennen kuin sai lepoa tai syliä tai leikkiä. Ikään kuin minua tarvitsisi erityisesti aktivoida. Maailmahan suorastaan tunkee koukkuiset vaikutelmansa sisään aistikanavista ja kiskoo mukaansa. Ei ihme, että kun aloitin feldenkraisin, koko keho tärisi. Ei sille ollut taidettu ikinä ennen sanoa, että saa vaan olla, ettei tarvitse korjata mitään, ei yrittää mitään. Eikä ihme, että itkeskelin feldenkraisin jälkeen kotona, saatoin vain maata matolla selällään ja itkeä helpotuksesta, koska tajusin, että on mahdollista ottaa sekin asenne, ettei tarvitse yrittää. Että voi vain olla ja antaa kokemuksen painon liikuttaa näkymättömästi. Ottaa aikaa vastaanottamiselle.

Eipä silti, jokin puoli minussa tietysti tiesi kaiken aikaa. Otinhan minä aikaa ennenkin. En vain mennyt ulos. En käynyt jatkoilla. Halusin istua silmät kiinni ja kuunnella Bachia tai renessanssimusiikkia. Keitin yrttiteetä kokonaisina kuivatuista kehäkukista ja tarkkailin kukkien pehmentymistä ja läpikuultaviksi käymistä samalla kun niiden maku ja väri siirtyi kuumaan veteen. Makasin sängyllä kippurassa ja luin runoja. Niin, ja kirjoitin. Kirjoittaminen on aina ollut minulle luonteva tapaa ottaa aikaa vastaanottamiselle. En ymmärrä, miten tätä voisi ajatella jonkin tuottamisena tai ulostamisena. Enemmän tämä on vastaanottamista, minulle. (Jopa silloin kun kirjoitan asiatekstiä.)

Nyt otan taas aikaa. Äkisti se kaikki on taas tässä. Hengittävä maailma. Animistiset ovet. Kerrostalot, jotka vain odottavat sumutorven merkkiä nostaakseen ankkurinsa. Nauru, joka hölskyttää sisäelimiä. Itkun turvallinen syli. Ihmiset, joiden ääriviivat eivät koskaan selkiydy, koska he ovat enemmän tuoksua ja ääntä kuin visuaalisia kappaleita.

Tunnen palanneeni kotiin.

Raskaasti hengittäviin sammalikkoihin, liukastavaan asfalttiin, aikaan. Sanoihin. Läsnäoloon. Siihen, ettei ole selkeää suuntaa. Keho voi suoristua, mikään ei paina sitä kohti ensi viikon luentoja tai deadlineja. Se voi valpastua, höristää korviaan, elävöityä, muuttua yhdeksi maiseman kanssa.

Kuinka olenkaan tätä kaivannut.

Junantuomina

Etenen de Bottonia hitaasti. Eihän tässä ole kiirettä. Yöjuna Udupista Kochin Ernakulamiin lähtee aikataulun mukaan klo 23.08, mutta totuus on jotakin aamukolmen ja -neljän välillä. Eikä juna kiri loppumatkalla myöhästymistään kiinni; meidän piti olla Ernakulamissa klo 10, mutta nyt kello on 13.43 eikä kaupungista ole vielä tietoakaan. Ruoka ja juoma loppuivat kesken, mutta onneksi suuren rautatieristeysaseman luona mealwallahit ja juicewallahit tulivat ja pelastivat meidät kokoonkuihtumiselta. On aikaa lukea de Bottonia. Ei kiirettä, ei mihinkään. Ei minulla eikä näemmä junallakaan.

De Botton siteeraa Ruskinia, ja äkkiä löydän sanallistettuna sen, mitä olen koettanut hakea kauan sitten hämmentyessäni Karrin ajatuksesta, että Veloena olisi "kirjallisesti kunnianhimoinen" projekti, ja pyristellessäni ymmärtämään, mikä siinä häiritsi ja aiheutti tunteen, että sanallistuksessa on jotakin pielessä. Lopulta pusersin kauan sitten ulos ajatuksen, että kenties Veloena on moraalisesti kunnianhimoinen, mutta sekään ei oikein ole tyydyttänyt minua. Mutta nyt tosiaan Ruskin-lainaus kiteyttää oivallisesti sen, mitä hain vuosikausia sitten:

I believe that the sight is a more important thing than the drawing; and I would rather teach drawing that my pupils may learn to love nature, than teach the looking at nature that they may learn to draw.

Ei kai tämä ole muuta kuin kokemisen, tulkinnan ja ymmärtämisen harjoittelua.

Ja toinen ihana Ruskin-sitaatti, joka liittyy paikallisten express-junien vauhtiin:

No changing of place at a hundred miles an hour will make us one whit stronger, happier, or wiser. There was alwyas more in the world than men could see, walked they ever so slowly; they will see it no better for going fast. The really precious things are thought and sight, not pace. It does a bullet no good to go fast; and a man, if he be truly a man, no harm to go slow; for his glory is not at all in going, but in being.

Sen ainoan kerran, kun olen joutunut matkalla muistamaan blogin olemassaolon (muuten kuin kirjoittaen sitä - en silloin oikeastaan muistakaan sen olemassaoloa, kunhan kirjoitan), minua piinattiin kysymyksellä, mikä on blogin teema tai johtoajatus. En ole erityisen halukas määrittelemään sellaista. Pidän vain siitä, miten kirjoittaminen (ja piirtäminen, ja maalaaminen, ja valokuvaaminen) saa minut tietoisemmaksi siitä, miten valikoiva tietoisuus on, miten salamyhkäisiä ja oudosti eteneviä sen prosessit. Kirjoittaminen saa myös aika tavalla tietoisemmaksi siitä, miten eri tavoin tilanteet muuttuvat.

Juna etenee hitaasti. Nyt muut ovat lähteneet ja taidamme olla kaksin ilmastoidussa makuuvaunussa. Kenties lähestymme jo Ernakulamia, koska oikealla puolen on vilkkaasti liikennöity moottoritie. Poissa on vanha pariskunta, jonka keskustelusta saattoi päätellä aika paljon kieltä ymmärtämättä. Aamulla nainen soitti ensi töikseen tyttärelleen. Koska kännykkä oli säädetty toistamaan äänet kovalla, saattoi tyttären leipiintymisen kuulla yläpetille saakka. Tällaisissa tarkkailun vaivihkaisissa hetkissä alkaa hahmottaa konkreettisesti, miten monet vihjeet kommunikaatiossa ovat tosiaan sanojen ulkopuolella.

Seurasin myös, miten nainen tilasi mealwallahilta masala dosan ja söi sitä pienestä foliorasiasta. Kohtasin oman kummallisuuden tuntemukseni seuratessani, miten siistit, kultivoidut ja kulta-timanttisormuksin koristellut sormet kaapivat lättyä täytteineen suupaloiksi ja viskasivat ne suuhun. Täsmälleen samalla sormien asennolla, jota kerjäläiset täällä käyttävät osoittaakseen meille kielettömille tarvitsevansa almujamme ruoan ostamiseen. Kulttuurissa, josta tulemme, kastikkeisen lälliruoan sormin syöminen liittyy joko kerjäläisiin tai sitten ehkä jonkinlaiseen eksotistiseen provokaatioon. Tässä ei selvästi ole kummastakaan kyse. Myöhemmin, kun selviää, ettei juna millään ehdi Ernakulamiin ennen lounasnälkää (aamiaisananas on teurastettu ja syöty ajat sitten ja pullovesi loppu), ostan mealwallahilta kaksi kasvisbiryania ja huomaan naisen tarkkailevan meitä syödessämme niitä pikkulusikoin. (En matkusta minnekään pidemmälle ilman terävää mutta tylppäpäistä veistä, lusikkaa ja muovimukia. Niiden avulla saa uskomattoman kätevästi tehtyä raaka-aineista salaatin, hedelmäsalaatin, voileivän tai mitä nyt sattuukaan hinkuamaan ja mitä ei ole tarjolla valmiina.) Olen lukenut siitä, miten länsimaisia tapaamattomat intialaiset usein ihmettelevät, onko länsimaisten sormissa jokin tauti, kun heidän pitää syödä aterimin. Nainen ei vaikuta siltä, ettei hänellä olisi tietoa tällaisesta lännen kummallisuudesta - mistä sekin muuten välittyy? - mutta kenties hän samalla tavalla kuin minäkin toisinpäin tarkkailee uteliaana ja kiinnostuneena vieraan syömistavan selkeää "luonnollisuutta" harjoittajalleen, sitä miten jossain toisaalla kielletty tai ainakin kummeksuttu tapa on toisaalla normi.

(Usein syönkin sormin, mutta kun junan vessasta on vesi loppu, lusikka tuntuu käsidesistä huolimatta jotenkin kumman lohduttavalta vaihtoehdolta.)

Kas, nyt olemme viimein perillä. On viikattava kone ja mentävä!

Myöhemmin, aamulla Fort Kochissa, edellinen päivä tuntuu kumman sumuiselta. Se johtuu varmaankin siitä, että yöjunamme tosiaan tuli ja saapui myöhässä. Junan piti saapua iltayhdeltätoista, mutta vielä kolmenkin aikaan yöllä palloilimme asemalla tuiki tietämättöminä siitä, oliko juna lainkaan tulossa vai ei. Paikallisia ei tuntunut mitenkään hämmästyttävän se, ettei asemalla edes kuulutettu junan liikkeistä. He vain laskostuivat penkeille muhkuraisiksi kasoiksi tai tomuttivat hieman odotushuoneen lattiaa kaulahuivin kulmalla ja kävivät sitten maahan pitkäkseen. Koetimme sinnitellä ensin ulkona. Seuraamme liittyi vanha mies, joka puri beteliä ja tupakkaa jatkuvalla syötöllä ja haisi tukevasti vanhalta viinalta. Mies ylisti meille Intian teknologista osaamista. Häntä oli hyvin vaikeaa ymmärtää, koska enimmän aikaa hänellä oli suussa paania. Kävimme useita kertoja sananvaihdon, jossa mies sääli meitä, jotka emme ymmärrä englantia ja kehotti opiskelemaan sitä, ja jossa vastasimme, että kyllä englanti menee, mutta että intialainen aksentti tuottaa hurjia vaikeuksia, mistä mies loukkaantui ja julisti intialaisenglannin kieliopillisesti täysin korrektiksi (mikä ei pidä paikkaansa näkemiemme näytteiden perusteella) ja lausuntatavaltaan verrattomasti kauniimmaksi kuin brittien tai amerikkalaisten määkimisen, jossa vokaaleilla on aivan liikaa painoa. (Jos jollekulle inkkuenglanti on vierasta, kuvattakoon lyhyesti: yksöiskonsonantit kahdentuvat ja vokaalit lyhentyvät ja nielaistaan kuulumattomiin. Kaksoiskonsonanteista toinen häipyy usein kuulumattomiin. Esimerkiksi junassa myytävä fried omelette aiheutti kymmenen minuutin tulkintahurinan, ennen kuin kurkistin sängynreunan yli wallahin ohi laukatessa, mitä ne hänen kauppaamansa red (ta)bletit oikein olivat...) Oli hieman huvittavaa tajuta, ettei mies tosiaan ollut mitenkään selvillä siitä, että omaa puhetta hidastamalla kommunikaatio saattaisi sujua paremmin. Lopulta umpikujaan tyssäävien keskustelujen jälkeen mies kietaisi lannevaatteensa roiskeläppäminihameeksi ja jolkotti tiehensä. Jatkoimme junan odottamista. Jäädytti. Siirryimme haisevaan odotushuoneeseen, joka oli oikeastaan vessan eteinen.

Kun juna tuli, se tuntui jo aivan epätodelliselta. Kello oli jotakin kolmen ja neljän välillä. Emme tietenkään olleet nukkuneet päiväunia, jotta sitten junassa saisimme unta. Mutta koska olimme yliväsyneet, unesta tuli, mitä tuli. Etenkin kun viiden ja kuuden välissä kanssamatkustajat, jotka olivat matkanneet paljon pidempään ja varmaankin käyneet tylsistyneinä nukkumaan jo alkuillasta, alkoivat mekastaa. Radiot napsautettiin päälle eikä niiden kakofonia tuntunut haittaavan ketään. Chai- ja coffeewallahit juoksivat käytävää eestaas messuten chachachachaaaaaaiiiii ja coficoficoficofiiii-iiii. Sitten puoli seitsemän aikaan tulivat masaladosamiehet. Suklaamiehet. Halvamiehet. (Alla-alla-alla-allavvvaaaa! samanlaisilla ällillä kuin tukevasti suomenruotsalaiset käyttävät suomea puhuessaan; ei sitä niin huomaa kuin silloin kun he puhuvat tai etenkin laulavat suomea) Yläsängystä ei nähnyt asemien nimiä, joten junan sijainti kartalle jäi sinne saakka, että olimme jo tunteja myöhässä ja nälkäisiä ja janoisia (ja siinä vaiheessa tietysti aamiais- ja juomawallahit olivat kadonneet tyystin) ja aloimme potea pientä kaiherrusta siitä, missä oikein olimmekaan. Tuijotimme ikkunasta pikku asemien nimiä ja syötimme niitä Faunin puhelimen offline-karttatoimintoon. (Online ei onnistunut.) Viimein jokin asema tärppäsi pitkän eioon jälkeen. Puhelin sijoitti aseman kuutisensataa kilometriä etelään siitä, missä olimme. Päättelimme oikein, ettei se voinut pitää paikkaansa. Seuraavan puolen tunnin aikana onnistuimme paikantamaan itsemme todenmukaisemmin ja tajusimme matkan jatkuvan vielä tuntikausia siitä huolimatta, että kaikki ruoka ja juoma oli loppu. Saimme hysteerisiä kohtauksia asemien nimistä: Persahanurista Palliputtamiin!

Ei siis ihmekään, että päivä meni vähän sumussa. Ajoimme lautalla Fort Kochiin ja hämmästyimme sitä, että kerrankin väitteet paikan rauhallisuudesta tosiaan pitivät paikkansa. Tämä on vähän kuin Suomenlinna. Kaupungistuneempi, kyllä, mutta ei juuri liikennettä, vanhoja taloja, upeita jättiläispuita, joiden oksistoissa kasvaa roikkuvia saniaisia ja liaaneja, vuohia lehmien sijaan, haisevia kanaaleja. Törmäilimme ympäriinsä auringonlaskun aikaan ja jälkeen ja onnistuin väsymyshumalassa ostamaan rumpuja tekevältä mieheltä mangopuisen tablarummun, kahdet painon mukaan myydyt reilun kaupan hopeakorvakorut ja reilun kaupan kukkaron. Totesimme ruoan maksavan ravintolassa kymmenkertaisesti sen, mitä Udupissa. Turisteja näkyy enemmän kuin vielä missään Intiassa. Ja samalla tavalla kuin Goalla heistä suurin osa ei näy huomaavan tai mitenkään välittävän sitä, miten paikalliset suhtautuvat naisten paljaisiin solisluihin tai vieläkin avoimempaan kaula-aukkoon tai muotoihin stretch-paidan alla. Siinäkin kulttuurien kohtaaminen virraa ristiin. Paikalliset naiset tuntuvat säälivän länsisisariaan, jotka eivät ymmärrä omaa parastaan vaan saavat osakseen mulkoilua ja halveksuntaa ja seksuaalisia eleitä. Ja me länkkärit taas mietimme helposti, miten nämä naiset voivat sallia tällaista alistamista, tällaisia kaiken maailman hupsuja vaatimuksia pukeutumisen suhteen, kun miehet kuitenkin painavat ympäriinsä roiskeläppäminihameissaan. Säälit eivät oikein kohtaa ja tuntuvat sikäli vähän pöhköltä asenteelta. Itse koen helpommaksi pukeutua peittävästi täällä. Silläkin tavalla saa enemmän huomiota kuin toivoisi. On vaikeaa löytää kivoja kaapuja. Huomaan, että haluaisin kurtieni olevan mukavia ja pukevia, vaikka ne peittävätkin. (Eihän peittävyydessä ole pohjoiselle ihmiselle mitään uutta: kotonakin saa olla varsin peitetty valtaosan vuotta.) Suurin osa myydyistä valmiskurtista on aivan kamalia. En näe edes paikallisten käyttävän niitä. Useimmat näyttävät teetättävän vaatteensa mittojen mukaan, sen verran napakasti kurtat istuvat. Ehkä kun löydän hyvän kangaskaupan, ryhdyn toimiin...

Eilen illalla poikkesimme sivuun siitä alueesta, jota esitellään turistitoimiston kartoissa ja opaskirjoissa. Lähdimme kävelemään pimeään ja tunnelmaltaan kovin erilaiseen kaupunginosaan. Muutama kortteli, ja sähköpylväisiin oli sidottu kymmenittäin kuttuja, päänsä hunnuttaneet naiset kantoivat kaivolta vettä metallisissa ruukuissa, miehet istuskelivat tuoleissa sanomalehtiä löyhytellen. Sievä hunnuton tyttö pyöräili viereemme ja koetti kaupata betel paania. Kun hän pyöräili eteenpäin, pikkupojat kivittivät häntä, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään. Myös minua koetettiin tulla lyömään puisella raipalla. Pikkupoika rynnisti kohti jotain huutaen, raippa koholla ja julmistellen, liekö johtunut siitä, etten ollut huivitettu, mutta kun pysähdyin ja tuijotin poikaa silmiin, hän äkisti jäi kohtaamisen vangiksi, laski raipan ja tuijotti hetken takaisin hämmennys ja säikähdys kasvoilla vaihdellen ennen kuin luikahti tiehensä. Tällä alueella meitä ei tervehditty miesten toimesta ystävällisesti kuten kaikkialla muualla. Täällä tuijotus oli enimmäkseen hiljaista tai ilmeetöntä ja joissain kohdin hivenen vihamielistä. Naiset kyllä tervehtivät tälläkin alueella. Moskeijasta kantautui iltajollotus, pujahdimme vilkkaammin liikennöidylle burkhakauppoja ja miesten kauneussalonkeja mainostavalle kadulle ja olin vähän surullinen siitä, että kohtasimme tämän alueen juuri Kochissa, jota kuitenkin kuvataan rauhanomaisen rinnakkaiselon ja suvaitsevaisuuden tyyssijaksi, kaupungiksi, jossa eri uskonnot ja kansallisuudet ovat satojen vuosien ajan eläneet limittäin sovussa. Suoran aggressiiviset pojat ovat toki keskenkasvuisia, mutta kyllä se kertoo jotakin asenteista, ettei kukaan aikuisista puuttunut heidän toimiinsa heidän kivittäessään paanmyyjätyttöä tai pikkupojan hyökätessä meitä kohti raivoisasti huutaen ja raippa valmiina iskuun.

Nyt, paivemmalla, aluetta ei uskoisi samaksi. Pyorailemme sen halki kitisevilla pyoravanhuksilla ja juutumme liikenneruuhkaan hetkeksi.

Haavoittuvuudesta

Ehkä tämä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta olen oivaltanut vasta viime päivinä, miten paljon haavoittuvampi ihminen on myös psyykkisesti silloin kun fyysinen toimintakyky reistailee. Jotenkin sitä ehkä ajattelee arjessa, että on taattua, että pystyy kävelemään kilometrin, kyykistymään, makaamaan ystävien kanssa puistossa ilomielin ja niin edelleen. Vaikka kuinka tietää, etteivät nämä asiat ole ikuisia eivätkä itsestäänselviä eivätkä kaikkien saavutettavissa, ainakin minä tunnun unohtavan, miten paljon niiden ongelmaton toteutuminen vaikuttaa siihen, miten kestän vastoinkäymisiä ja miten hahmotan minäkuvani.

George Herbert Mead kirjoittaa, ettei esimerkiksi jalan amputointi vaikuta ihmisen persoonallisuuteen. En tiedä, nauraako vai parahtaako. Enkä osaa arvioida, onko kyse siitä, mistä Richard Shusterman on kirjoittanut: että meidän aikamme on kehokeskeisempi, että me identifioimme persoonallisuuden kehollisemmin kuin tehtiin vielä sata vuotta sitten. Huomaan, etten osaa kuvitella, millaista voisi olla elämä, jossa kipu ja kehon mielen suunnitelmiin ja oikkuihin taipumisesta kieltäytyminen ei jollakin tasolla järkyttäisi ihmistä, hänen kehonkuvaansa ja sitä myöten hänen maailmankuvaansa. (Kehohan on tavallaan maailman se osa, joka on kaikkein saavutettavin tai lähin ja jonka kautta olemme osa esineiden, paineen, painovoiman, materian, aistittavan jne. maailmaa; ehkä lyhyemmin edes jossain määrin jaettavaa maailmaa.) Ehkä silloin sairaudet ja vammat ovat olleet enemmän näkyvillä, mutta silti, on vaikeaa uskoa, että oman aiemmin kivuttoman kehon käpristyminen ei mitenkään saisi ihmistä hiljaiseksi, kuulostelevaksi, epävarmemmaksi.

Huomaan itse käyneeni paljon aremmaksi ja pelokkaammaksi muutenkin kuin fyysistä jaksamista koskevien teemojen suhteen. Ihminen on kokonaisuus, selvähän se, ja jako fyysinen/psyykkinen/sosiaalinen on tietysti vain meidän jakomme, josta ehkä voisi olla mahdollista myös kieltäytyä silloinkin kun ei tunne kehossaan tuota yhteyttä. (Ja jopa silloin kun nuo puolet tuntuvat sähisevän toisilleen ristiriitaisesti, kuten esimerkiksi lisääntymiskysymyksen suhteen: sosiaalinen ja psyykkinen puoli pyörittämässä päätään, ja fyysinen puoli poksauttelemassa munarakkuloitaan ja kuplimassa limaansa. En muuten osaa myöskään oikeasti kuvitella, millaista elämä on ollut ennen suhtkoht luotettavia ehkäisymetodeja. Se jotenkin vaikuttaa karmaisevalta, mutta oletettavasti, jos sellaiseen maailmaan olisi syntynyt, ei sen karmaisevuutta juurikaan murehtisi vaan iloitsisi aivan samaan tapaan kesän ensimmäisistä sriisriipääskysistä mäenharjan ylisellä taivaalla, pulssin tunnusta jalkaterissä lämpimän peiton alla ja niin edelleen.) Kokonaisuuden hahmottaminen on kuitenkin aika erilaista silloin, kun lukee kirjasta hyväksyvästi nyökytellen lauseen, jossa korostetaan fyysisen, psyykkisen ja sosiaalisen erottamattomuutta kokemuksessa, ja silloin, kun äkisti huomaa käyvänsä kipujen puristusrenkaassa oireilemaan yksinäisyyttä ja ulkopuolisuutta ja mieleen nousee kuvia (ei-visuaalisessa merkityksessä; kuvia siinä merkityksessä kuin muistitutkijat puhuvat muistikuvista, jotka voivat olla ihan yhtä hyvin haju-, maku-, kuulo- tai kosketusaistillisia, asentoaistillisia tai liikeaistillisia, tai muistumia oivalluksista tai oletuksista toisina aikoina, en tiedä, mihin aistiin ne niputtaisin, ehkä koska niissä hyödyntyvät kaikki aistit kummallisina kokonaisuuksina, ja haluaisin ymmärtää tarkemmin, miten kehoon paikantuu esimerkiksi oivallus siitä, ettei oma ymmärrys ulotu tiettyyn olotilaan ja elämänkenttään, miten minä sen tunnen, oivallan, ymmärrän - tuntuu, että tässä on sokea piste, tiedän kyllä oivaltavani, mutten tiedä, mitä tuo oivaltaminen on, kokemuksellisesti, tiedän sen liian karkeasti ja hämmentyneesti, jotta pysyisin tyynenä eikä uteliaisuuteni esittäisi tapahtumasta tungettelevia kysymyksiä kuten pidätänkö silloin hengitystä tai kutkuttaako rintalastani alueella tai miksi tuntuu kuin verta tulvahtaisi poskiin ja ohimot puolestaan viilentyisivät, ja niin edelleen), kuvia jotka kuvittelin unohtaneeni tai jotka olinkin unohtanut tietoisesti, kuvia sormista ikkunalasia vasten tai typerryksestä, ettei saa pitää äidin kädestä kiinni kuten muut lapset, koska äidin kädet ovat aina kipeät liiasta työstä. (Nyt ymmärrän sen hyvin, minunkin käteni saattavat särkeä liian rankan hieromisen jälkeen niin että haluan työntää ne vain kylmärannekkeiden sisään ja sulkea silmät.)

Haavoittuvuudessani on kummallinen käänne. Kun tunnen itseni epävarmaksi ja kyvyttömäksi ja surulliseksi ja yksinäiseksi ja ulkopuoliseksi, jokin kumma moralistinen sävy hitsautuu tuon kaiken tapahtuvan päälle kovin helposti. Se selittää vihlovalla äänellä, että olen LIIAN epävarma, LIIAN kyvytön, LIIAN surullinen, yksinäinen ja ulkopuolinen. En usko, että ongelma ovat nuo tuntemukset itsessään, ne ovat varsin kestettävissä ja pulpahtelevat kai silloin tällöin itse kunkin kokemukseen sillä intensiteetillä, että lamaavat hetkeksi kaiken toiminnallisemman aktiviteetin, eikä siinä ole mitään vaarallista. Sen sijaan tuo moralisoiva ääni rampauttaa. Se kiistää, etten saisi tuntea näin, ettei tuntemisellani ole oikeutusta. Mutta tarvitsevatko tunteet ja olot oikeutusta, välittävätkö ne mistään sellaisesta? Eivät tietenkään. Niinpä jos myönnyn äänen toistamiin ideoihin, onnistun ainoastaan häpeämään itseäni ja tuntemistani. Eihän tuntemusten moralisointi pyyhkäise tunnettua mitenkään pois, päinvastoin: se oikein kiinnittää kaiken kognitiivisen prosessoinnin noihin tuntemuksiin ja siten luultavasti vain pitkittää tuota alakuloa samentaen sitä tykyttävällä häpeällä ja viallisuuden tunteella, jotka eivät mitenkään helpota iloon ponnistamista eivätkä järkevää päätöksentekoa. Ja silloin kun olen tarpeeksi heikoissa kantimissa valmiiksi, myönnyn aika herkästi tuon äänen liiallisuustuomioihin, ja kas: olen solmussa, jota en osaa itse oikein avata. Silloin alan herkästi pohtia, vahingoittavatko voimakkaat tunnetilani ja alakuloni ihmisiä lähistössäni, ja äkisti saatan saada kummallisen velvollisuudenpuuskan ja päätän siivota itseni pois heidän elämäänsä pilaamasta.

Miten kummallinen päätelmä. Ei sellaiseen pysty kuin silloin kun on valmiiksi surullinen, väsynyt, yksinäinen ja sitä häpeävä. Nyt kun olen miettinyt tuota asiaa ja kuunnellut myös muutaman kivuliaan asiakkaan pohdintoja asiasta, olen vähitellen alkanut hahmottaa, miten kiinteästi omassa elämässäni ja näemmä muutaman muunkin elämässä nämä häpeät ja itsen pois siivoamisen puuskat liittyvät fyysisen toimintakyvyn pulmiin. Melkein aina, kun onnistun vääntämään itseni tuolle solmulle, on takana ollut jokin kiputila, joka on vaikeuttanut asian käsittelyä mielialaa toisella tavalla manipuloiden; en ole päässyt liikkumaan, kävelemään liikoja höyryjä pihalle, liikuttumaan puista ja taivaasta ja askelten ja sydämen rytmin koettelusta.

Sunnuntaiaamu oli karmiva. Olin täysin solmussa ja yritin ilmaista läheisilleni, etten kestä tällä erää yhtään yksinäisyyden ja ulkopuolisuuden tunteita, ja että siksi minun pitää siedättää itseäni niihin. Ja koska kestämättömyys oli niin intensiivistä, myös tarve siedättyä oli polttavan kiireellinen ja halusin ottaa etäisyyttä heti. Ja sitten seisoin ovensuussa ja tunsin pohjatonta surua etääntymisestä samalla kun tiesin, että juuri etääntymistä nyt tarvitsisin, ja en kuitenkaan osannut olla varma, olinko siedätysteorioissani oikeassa vai en. Ja oikeastaan halusin kaikista eniten, että minulle ei oltaisi vihaisia. (Mikä on kummallinen halu, koska ei kukaan ollut, vaikka olin siitä sillä hetkellä aivan varma.) Kun viimein vakuutuin siitä, ettei kukaan ollut minulle vihainen ja ettei kukaan pitänyt minun yksinäisyydelle siedättämistäni hyvänä ideana, tilanne laukesi ja nukuin monta tuntia keskellä päivää. Sovimme myös hyvästä käytännön järjestelystä: kun seuraavan kerran tällainen tunne alkaa käydä hallitsemattoman kokoiseksi, saan heti soittaa ja kertoa siitä. Olisin halunnut nytkin soittaa, mutta minusta se tuntui jotenkin kohtuuttomalta ja vaativalta ja en siksi uskaltanut, ja niin alakulo ja pelot saivat käydä omissa mehuissaan melkein vuorokauden. Joskus minusta tuntuu, että voimakas pyrkimys eettiseen kanssakäymiseen synnyttää ainakin yhtä monta ongelmaa kuin se toisissa tilanteissa onnistuu ratkaisemaan. Jotenkin hahmotan helposti eettiseksi sen, että hoidan itse täysin tunnesäätelyni, ja sitten ajaudun umpikujaan, kun en älyä tarpeeksi aikaisin, etten taidakaan onnistua siinä. Kummallista, että törmään yhä tähän arkuuteeni pyytää apua; en itse hahmota kenenkään muun avunpyyntöä tällaisissa tilanteissa kohtuuttomiksi tai kiusallisiksi, mutta auta armias, kun mietin itse, uskaltainko itse soittaa asianomaiselle ja pyytää apua; tunnen itseni ripustautuvaksi hirviöksi, jolla ei ole pienintäkään tunnesäätelyn kykyä, ja en tietenkään halua käyttäytyä niin, että minun tarvitsisi tuntea tuolla tavalla.

Vaikka tiedän, että ihmiset ovat joka tapauksessa haavoittuvia ja että siksi heiltä on älytöntä yrittää kieltää tuota piirrettä ja sen oireita ja että on pikemminkin järkevää antaa heidän näyttää haavoittuvuutensa ja auttaa heitä parhaan kykynsä mukaan, luulen, että oma henkilöhistoriani kummittelee tässä reaktiomallissa. Yritin kertoa viimeisen kerran vanhemmilleni, kuinka onneton ja peloissani olin, kun olin kuuden tai seitsemän ikäinen. Se tuomittiin ja ymmärsin, että moiset tunteet ovat vain väärin ja typeriä eikä niitä saisi tuntea. (Ja siitä huolimatta jatkoin tietysti niiden kanssa elämistä; nyt vain niihin liittyi tympeä häpeän vivahde ja yritin sietää niitä itsekseni ja olla kuin ne eivät jatkuvasti haittaisi tyytyväisyyttäni elämään.) En onnistunut reipastumaan, vaikka minun käskettiin reipastua. Seuraavan kerran taisin ilmaista sanallisesti noita tuntemuksia, kun olin seitsemäntoista. Silloin kuulin ensimmäisen kerran toisen ihmisen sanovan, että sellainen olohan on välillä ihan kaikilla. Ystäväni Herkkis ei suuttunutkaan noista tuntemuksista. Olin hyvin hämmästynyt ja pidin Herkkistä jotenkin harvinaisen empaattisena tuon kokemuksen takia, mutta en uskaltanut olettaa, että kukaan muu voisi reagoida hänen tavallaan tuollaiseen paljastukseen.

Ajatella, vasta muutama vuosi sitten, ehkä hieman ennen eroa Kissasta, lakkasin ajattelemasta yksinäisyyden, ulkopuolisuuden ja pelkojen ilmaisemista joinakin yllättävinä, karmivina ja psykopatologian todistavina paljastuksina. Tarkoitan tällä sitä, että lakkasin ajattelemasta, että kukaan erityisesti yllättyisi tällaisista tuntemuksista. Tietysti niiden täsmällinen muoto ja sanallistus ja ilmenemisympäristö voivat yllättää, kaikilla meillä kun on oma henkilöhistoriamme ja ideologiamme ja temperamenttimme ja niiden mukainen mielteiden kartastomme, mutta en jotenkin enää onnistu uskomaan, että ketään asian sisäistänyttä erityisesti hämmästyttää se, että toinen tuntee pelkoa, yksinäisyyttä, seuraan sopimattomuutta jne. joissakin tietyissä tilanteissa. Ja toisaalta, jos joku hämmästyy siitä, että toinen tuntee tuollaista, kai hän voi reagoida siihen ainakin kahdella tavalla (tuhansin tavoin, tietysti, mutta tämä on karkeistus): joko närkästyen ja tuomiten (koska hänen vastaaviin tunteisiinsa on reagoitu niin tai hän kokee jostain muusta syystä sellaisen reaktion hedelmälliseksi; minun on vaikeampaa ymmärtää jälkimmäistä kuin ensimmäistä, mutta ymmärrykseni onkin aika rajallinen ja varmasti sellaisia ideologioita on, luulen jopa törmänneeni silloin tällöin näin ajattelevaan ihmiseen, vaikken oikeastaan koskaan olekaan kokenut ymmärtäväni perinpohjin, miksi hän haluaisi sellaisen maailman, jossa näiden tunteiden käsittely pitäisi pitää piilossa; ensimmäistäkään minun on vaikeaa ymmärtää, jos siihen liittyy jonkinlainen moraalinen lisäpykälä, että hahmotustavan ei sovi muuttua, koska se jotenkin tekisi tyhjäksi aiempien kärsimysten merkityksen; minusta kärsimyksen merkitys on potkia ajatusmalleihin liikettä ja herkistää empatiaan toisten kärsimystä ja sen valtavaa kirjoa kohtaan, ja molemmat tarkoittavat oppimisprosessin vauhdittumista kärsimys työkaluna, ei kärsimyksen omimista tai siinä makaamista, vaikka tietysti monessa oppimisprosessissa on näitäkin vaiheita, mutalätäkkösuvantoja, ja välillä ne voivat kestää kauankin, eli ympäristön ja etenkin oman kärsivällisyyden on venyttävä tuon tuosta purukumimaisiin mittoihin) tai sitten yllättävällä helpotuksen tunteella, oivalluksella siitä, että muillakin on näitä juttuja ja että kenties onkin itsekin reagoimistavoiltaan ihan inhimillinen ja tavallinen eikä mikään epäpornografinen lonkerohirviö tai naurettava ääliö. Kai tuomitseva ja närkästyvä ihminen tarvitsee jollakin lailla tuon reaktionsa ja hänelle se suotakoon. Pidän itse kuitenkin jotenkin tärkeämpänä tuota toista vaihtoehtoa, tuota helpotusta ja oivallusta, ja se ajatus, että joku voisi kokea helpotuksen ja oivalluksen oman avoimuuteni takia, tuntuu niin tärkeältä, etten ihan hirveästi jaksa olla huolissani närkästymisistä tai tuomitsemisista. (Eivät ne tunnu mukavalta, mutta vielä karmeampaa olisi alkaa pelätä niitä niin kovasti kuin moni tuntuu pelkäävän ja kuten itsekin pelkäsin niitä useamman vuosikymmenen ajan. Onneksi minun ei enää tarvitse pelätä niitä.)

Paitsi että tietysti aina välillä huomaan jättäväni jotakin tekemättä, koska olen melko varma närkästymisestä tai tuomiosta. Huooh. No, ei auta kuin työstää tätä!

Jotakin kummallista on tapahtumassa myös äitisuhteessani. Äiti, joka on aina näyttänyt niin vahvaa julkisivua, on alkanut osoittaa myös pelkäävänsä, surevansa ja kokevansa ulkopuolisuutta. Ehkä se johtuu siitä, että olen itse sanonut hänelle ääneen niitä asioita, vaikka olenkin tuntenut samalla pelon vihlaisun sisälläni, että mitä äiti tästä nyt ajattelee, tämä on juuri sitä, mitä hän on kovasti halveksunut. Esimerkiksi keskustelu gynekologista, jonne olen tänään menossa ultrauttamaan kystaa, kuten magneettikuvan tulkinnut lääkäri patisti. Äiti kysyi, onko minulla vakigynekologi. Ei ole, vastasin, menetin sen hyvän gynen, kun lakkasin opiskelemasta yliopistolla. Entäs terveyskeskus, kysyy äiti. No, sille en ainakaan mene enää, sanon. Viime kokemus oli liikaa. Sillä ukolla ei ole hitustakaan empatian tajua eikä se ymmärtänyt, kun yritin kertoa, miten asiat hoituisivat minulle helpoimmalla tavalla. Että haluan, että minulle sanallistetaan eteneminen vaihe vaiheelta, etten vain makaa ja pelkää ajan seistessä ja kivun pitkittyessä ja sitten äkkiä kaikki nimeämätön ja jäsentymätön on ohi. Vihlaisu, pelkään, mitä äiti sanoo. Mutta hän sanookin käyneensä kaikki nämä vuodet tietyllä lääkärillä, joka on oikein helläkätinen ja joka ei sisätutkimuksessa käytä lainkaan niitä hirvittäviä levittimiä, jotka sattuvat ja nipistelevät, vaan pelkästään ultraa, sillä tavalla ei tarvitse pelätä eikä kipuilla. Mykistyn, koska aina kun minusta on tuntunut gynekologilla epämukavalta, olen tuntenut pistelevää surkeutta siitä, etten osaa elää äidin standardien mukaan, äidin, joka on monesti sanonut kovaan ääneen, ettei hän ymmärrä, mitkä hysteeriset ämmät valittavat papa-kokeen tuntuvan epämukavalta, kun eihän se tunnu miltään. En onnistu sovittamaan mitenkään yhteen aiempaa hysteerisiä ämmiä moittivaa äitiä ja tätä levittimiä kammoavaa äitiä. Ovatko ehkä aiemmat puheet olleet epäsuoraa seksuaalikasvatusta tai jotain? Sitten äkkiä helpotus tulvahtaa lävitseni, ehkä se on sanallistus verisuonten jännitteen laukeamiselle ja sille, että suonet äkisti laajentuvat ja kapillaarivirtaus kasvaa, helpottuu, sydän pääsee vähemmälle kuormalle. Ymmärrän, etten ole niin erilainen kuin äiti, ehkä voinkin kelvata hänelle, että hänellä on samoja pelkoja ja epämukavuuksia, vaikka hän onkin tunkenut ne jonnekin piiloon niin monien vuosien ajan. Hän on epäilemättä tehnyt niin parhain aikein, koettanut kasvattaa meistä siskon kanssa reippaita ja pelottomia, sellaisia jotka eivät koe lainkaan epämukavuutta, mutta eihän sellaisia ihmisiä ole. Hän on varmasti myös halunnut varjella meitä monilta katkeruuksilta ja omalta epätoivoltaan, näin jälkikäteen sitä on mahdollista tarkastella, mutta lapsena ja vielä pitkälle aikuisuuteen se kaikki näyttäytyi vain käsittämättömänä seinänä, jonka läpi oli mahdotonta tunkeutua tai nähdä, äiti jäi pelkäksi ihmisen kuvaksi, aina vahvaksi ja tietäväiseksi, sanavalmiiksi ja osaavaksi, mutta samalla kiireiseksi, enkä koskaan onnistunut vakuuttumaan siitä, oliko hänelle tärkeämpi työ kasvoja ja kauloja ja imusolmukkeita kosketellen vai siskon ja minun sekoittama kaaos, jossa asiat likaantuivat ja ajautuivat väärille paikoille ja jossa ei-toivotut tunteet ja epämukavuudet, ujous ja pelot tuijottivat tuon tuosta pakotetun reippauden naamion takaa. Ja silloin kun äiti romahti ja uhkasi lähteä meidän kaikkien elämästä, tai kun hän joutui johonkin leikkauksistaan, ei saanut tulla surulliseksi eikä pelätä, mutta yhtäkaikkisesti oli mahdotonta nukahtaa muualle kuin äidin syliin.

Minusta tuntuu, että jos olisin lapsena saanut kuulla syvällisemmät perustelut sille, miksi äiti jätti minut yksin mummun kanssa niin pitkiksi päiviksi, olisin pystynyt ymmärtämään paremmin, että äiti välittää minusta ja ettei hän kuitenkaan tosissaan tahdo minun irtautuvan hänestä siinä mittakaavassa, että voisin elää kuin häntä ei olisi olemassakaan tai kuin hän olisi kuka tahansa aikuinen nainen. Että hänkin pelkää, on epävarma, sovittelee ja neuvottelee ja sinnittelee tilanteiden puristuksessa ja että toisinaan hänellä on niin ikävä, että hän itkee salaa aamulla bussissa, jolle me hänet mummun kanssa saatamme. Ja kotimatkalla mummu sättii minulle äitiä ja ilmoittaa, ettei tämä välitä kuin työstään, ja että olen onnekas, kun mummu pitää minusta huolta, hän tekee sen marttyyrimaisesti, ja vasta vuosia myöhemmin kuulen, millaisessa sodassa he ovat keskenään ja miten mummulle maksetaan minun hoitamisestani ja miten koko idea on itse asiassa isän ja mummun, ei äidin, äiti ei vain uskalla sanoa eitä, hänet on ajettu nurkkaan tai niin hän ainakin sen muistaa kokeneensa. Ehkä tämä kaikki liittyy siihen, kun yrittäjyysnäytön ryhmäkeskustelussa puhutaan itsestäänselvyytenä, että ammatinharjoittamisen tuloilla on saatava maksettua asuntolainan lyhennykset ja elätettävä lapset, ja huomaan ajattelevani, etten halua työntää itseäni pakkokeinojen vankilaan, jossa en ehkä kuitenkaan osaisi neuvotella itselleni tarpeeksi siedettävää sopimusta ajankäyttöni suhteen. Puhuimme ystävän kanssa pari päivää takaperin äitiyssuhtautumisesta, ja häntä hämmensi se, kun sanoin, ettei minulla kai oikein ole mielikuvia itsestäni vanhempana. Hän sanoi, ettei hänelläkään ole muuta mielikuvaa kuin että lapsi kääritään vilttiin ja sitä hyssytetään sylissä, ja minua huvitti tuo kuva, kun se kuitenkin on aika lyhyt vaihe lapsen kasvattamisessa. Nyt kun mietin tarkemmin, voi olla, että minulla on itse asiassa aika lailla mielikuvia vanhemmuudesta, koska muistan tarkasti, millaista oli kun siskoni, yhdeksän vuotta nuorempi, itki koliikkiaan yöt ja vanhemmat tappelivat kaikesta mahdollisesti unenpuutteessaan, ja olen kuullut, miten äiti on puhunut siitä ajasta, kun olin itse pieni. Minun mielikuviini vanhemmuudesta liittyy se, että joutuu koko ajan heittämään hyvästejä ja nieleksimään itkua ja että silloin kun on aikaa olla yhdessä, kaikki ovat niin väsyneitä, että tulee turhaa riitaa ja itkua. Minusta tuntuu lisäksi, että kahden tai useamman aikuisen läheissuhteissa näitä momentteja on jo ihan tarpeeksi voimakkaasti nytkin, enkä haluaisin näitä tuntemuksia enää piiruakaan intensiivisempinä, kuten epäilemättä lapsen kanssa kävisi. Nytkin minulle ihmis- ja eläinsuhteiden haastavuusaste kasvaa niiden läheisyysasteen kanssa yhtäjalkaa. Enkö vain viime yönnäkin nähnyt painajaista, jossa Lohi katosi kaupungin katoille ja juoksin ympäriinsä sitä etsimässä itkien ja toista kissaa sylissäni raahaten, ja herännyt siihen, että Fauni ravisteli minua hellävaroin, ilmeisesti koska olin jotenkin herättänyt hänet pelokkaasti liikehtimällä tai ääntelemällä.

Tietääköhän äiti itse muuttuneensa? En osaa vielä arvioida, uskallanko piankin kysyä tätä häneltä. Minä tiedän muuttuneeni, ja tiedän muutoksen vieneen hyvään suuntaan, enkä siksi hämmenny enkä tuohdu, jos joku vanha tuttu sanoo minun muuttuneen melkein tunnistamattomaksi. Mutta en tiedä, tietääkö äiti muuttuneensa, tai mieltääkö hän muuttuneensa hyvään suuntaan. Toisaalta, jos hän tietää muuttuneensa ja mieltää sen tapahtuneen huonoon suuntaan, olisi kauhean tärkeää, että joku kommunikoisi hänelle muutoksen menneen hyvään suuntaan. Tai voikohan näin yksinkertaisesti ajatella? Kyllä, kyllä minusta tuntuu, että voi. En osaa ajatella sulkeutuneisuutta ja haavoittuvuutensa pakonomaista piilottamista hyvänä piirteenä. Sillä on omat etunsa vihamielisessä ympäristössä, mutta ei perheiden tarvitsisi olla niin jännitteisiä ja pelkojen määräämiä. Ja siihen taipumukseen liittyy niin paljon ongelmia, että niiden ratkeamista on vaikea tervehtiä muulla kuin ilolla, vaikka tietysti avoimuudessakin on omat ruttunsa.

Minua häiritsee ihan tajuttomasti se, miten vähän vanhempani tietävät siitä, millaista vaihetta nyt elän. Se tuntuu melkein aktiivisesti jostakin valehtelemiselta, ja minun on hyvin epämukava olla asiaa ajatellessani. Jossakin vaiheessa varmasti kommunikoin asian, mutta on niin vaikeaa hahmottaa, miten se kävisi, koska emme oikeastaan jää äidin kanssa kahden, ja minun on vaikeaa kuvitella puhuvani näistä asioista isän kuullen. Ehkä ihan turhaan, mutta yhtäkaikkisesti toistaiseksi rohkeuteni ei ole riittänyt moiseen. Olisi hienoa olla niin rohkea kuin toivoo, mutta osaisiko toivoa järkevästi? En tiedä.

Laitostuminen

Jos ehtii istua yksin ilman sen kummempia velvollisuuksia, aika pitenee nauhaksi, josta erottaa yhä selkeämmin kudoksen. Yksityiskohdat piirtyvät. Kaukaa kuuluu hierontapöydän narske lonkan painautuessa sitä vasten ja keventyessä taas, uudestaan ja uudestaan. Istuinluilla on tietty muoto ja halu hakeutua tukea vasten, vasen hieman edemmäs kuin oikea ja jotenkin hetkulamman oloisesti, ja jos istuu pitkään, ero alkaa tuntua räikeältä. Hiljaisia keskusteluita, neljä kappaletta, niiden välillä voi liikahdella, kuunnella niitä erillisinä jutusteluina tai liittää niistä mielen liimalla kokonaisuuden keskustelut tällä hetkellä tässä huoneessa. Verhon takana liikkuu varjo, kun hieroja pujahtaa verhon ja pöydän välistä toiselle puolen asiakasta. Varjo täsmentyy vain kehon äärien hipaistessa kangasta.

Sitten äkisti tässä on neljä ihmistä, jokainen kalenterien kanssa. Kirjoitan nimiä aikaruudukkoon, viivan päättyminen näyttää hoidon päättymisen, ihmiset kirjaavat vastaavat tiedot kalentereihinsa, työntävät ne laukkuun. Jään katselemaan listaa. "Ne voi varmaan viedä jo takahuoneeseen." Nostan katseen listasta. Kellotaulu ei tunnu ilmaisevan mitään tähdellistä. Neljä. Tasan neljä. Ai niin, saa lähteä kotiin. Muut ovat jo käyneet vaihtamassa vaatteet. En osaa jäsentää kiirettä tähän tilaan, tähän tekemiseen. Ei minun ole koskaan tässä kiire eikä hätä.

Johtuuko se kaikista niistä kosketuksista tässä huoneessa ja viereisessä? Makaamisesta ja käsien tunnusta selällä tai raajoissa tai takaraivolla? Vai ehkä siitä, miten mykkiä selät ovat, ja sitten kun niille laskee sormet ja tunnustelee, painaa, kiskoo, vetää, työntää, leipoo, äkkiä ne puhuvatkin samaa kieltä kuin kämmenten päkiät, pehmeävät ja lämpiävät ja huojuvat samaa rytmiä? Neljä, pitää mennä kotiin. Toisilla tuntuu olevan enemmän kiire. He odottavat jotakin, seuraavaa vapaapäivää tai kodin sisätilaa tai jotakin. Minulle illat ovat enimmäkseen kipua, ja voisin aivan hyvin jäädä istumaan tähän. Paitsi että kaipaan kyllä läheisiä omalla hyvin ohuella tavallani. Aika usein unohdan sen, mitä en juuri ole kokemassa.

Kuten kuulemani kesän tulon. Vasta käytyäni pihalle ja aistittuani itse sen, mistä asiakkaat ovat maininneet moneen otteeseen, muistan, että tosiaan, on tullut lämmin. Että aamulla on tuoksunut toisenlaiselta ja puiden silmut ovat haroneet ilmaa. Mutapaikat polulla on voinut kiertää kallioiden kautta.

Niin voi tehdä myös iltapäivän puolella.

Pilkkeet

Turussa tahti alkaa sakata, ja kun se lopulta täristelee epätasaisesti johonkin väsyneisyyttä muistuttavaan tilaan, olemme jättimäisessä itsepalvelukirppiksen hallissa ja äkisti tuikitarpeellisesta lisävaatteesta koleuteen tuleekin värikästä, luotaantyöntävää massaa, askelet tahmaantuvat lattiaan, oksettaa, päätä alkaa jomottaa. Ja tiedän, että parin tunnin päästä alustan ja siitä maksetaankin, voihan paska, minusta tuntuu, etten pysy edes hereillä. Mutta epätoivo on jotenkin laimeaa ja paloittaista.

Koetan pitää itseni koossa. Se tarkoittaa, että raahustan eteenpäin käytävää ja vilkuilen sivuille. Lankoja ei näy missään. Mutta löydän vedenvihreän fleecetakin eurolla, se on juuri hyvä palelemiseen. Turussa on aika paljon kylmempi kuin on luvattu. Paitsi sitten kun selviämme ulos kirppishallista: aurinko on sukeltanut esiin ja oikeastaan vanhoja vaatteitakin on liikaa päällä. Ystävä juoksee vastaan tietä, kävelee päin punaisia. Menemme yhdessä Lidliin, löydän morsiusharson juurakoita ja iiriksiä edullisesti ja ostan niitä ison roikan palstalle. Konsa-kurkun siemeniä.

(TÄNÄÄN PÄÄSEN VIIMEIN PALSTALLE)

Kaikki pilkkoutuu, lankabaari, laivassa syöminen, käveleminen, nainen bussipysäkillä, mukulakiveys... En jaksa olla huolissani, koska jännitys laukeaa. Huoli katoaa. Itse katoaa. Jalat ojentuvat eteenpäin, takareisien takana ristikkoa, viimeinen aurinko. Pää nojaa ulkoseinään. Oli koteja, joissa päätä ei saanut nojata seinään tapettien takia. Toisia ystäviä saapuu. En muistaisi Näkymättömälle mainittavia nappeja itse. Kun pidän alpakanlankaa kädessä, se on maailmani.

Siirrymme sisään. Ihmiset ovat tulleet kuuntelemaan ja katselevat. Saan kiinni alkuja, seuraan niitä, ja aina kun lähestyn jonkin pienen pyrähdyksen loppua, jostain nousevat sanat: mitä olen sanonut, mitä pitäisi sanoa, onko jotain tärkeää jäänyt sanomatta. Mutta mikään ei tunnu niin olennaiselta. Uusia alkujakin löytyy, en osaa pelätä. Tuntuu kummalliselta kuulla puhuvansa jotakin ja ihmiset kuuntelevat ja kysyvät.

Luennon jälkeen yksi nainen kysyy, saako kysyä, saanko käyttää näitä ajatuksia työssäni hyväksi. Eli mitä työtä teen. En muista, miten tarkalleen vastaan, minun työni kun ovat vähän kummallisia keikkauksia, mutta ehkä jotenkin niin, että en suoranaisesti, mutta että tokihan minulla on kokemukseni seurassani kaiken aikaa ja sitä tämä on kyllä muokannut eikä sitä voi kai kadottaa.

Vai voiko?

Minusta tuntuu, että istun, kävelen ja hengitän eri tavalla, että olen tietoisempi huomioni suuntaamisen seurauksista ja siksi kiinnostuneempi siitä, miten teen asioita. (Kiinnostuneempi siitä kuin mitä teen.) Hymyilen naiselle pienellä viiveellä, tajutessani sen varmasti olevan tarpeen, eikä hymyileminen kai merkitse muuta kuin myötätuntoa tässä maailmassa, ei iloa kaihoa surua häpeää syyllisyyttä vihaa, ei mitään sellaista, ainoastaan ohimenevää tajuisuutta siitä, että meillä on suuria toiveita, petymme, selviämme siitä, ja tuota ponnistelua, luopumista, ponnistelua, onnistumista, silti luopumista, ponnistelua, sitä kutsutaan elämäksi...

Ja sitten sekin katoaa.

On hyvä, että joku muu pitää huolta siitä, että ehdimme viimeiseen junaan. Ehdimme.

Junassa virkkaan alpakkalankaa ja rakastun siihen. Kuukautiset ovat alkaneet, alkavat kesken luennon, samalla kun sanon ihmisen olevan eläin, tunnen kuukautisten liikuttavan alavatsaa, alustavan sitä lempein käsin. Oksetus katoaa.

Et sinä vaikuttanut siltä, että sinulta oli asiat hukassa, sanoo Vompsu. Niin, ajattelen, ehkä se olinkin minä, joka olin hukassa, ehkä olin hukannut jonkin illuusion. Yöllä pimeän puiston läpi kulkiessa näkee, että Helsingissäkin silmut ovat alkaneet kääriä itseään varovasti auki. Puut kiskottelevat.

Pulpettikatto

Pulpettikattoisessa talossa on jotakin somaa. Yhtenäinen luiska, saumattomuus. Vettä tippuu vain toisaalle.

Talo maksaa oikeastaan enemmän kuin meillä on varaa tai ainakin siitä pyydetään enemmän. "Enemmän kuin meillä on varaa" tarkoittaa, että saamme kyllä sen suuruisen lainan, mutta minua epäillyttävät nämä summat. Mutta ruokailuryhmä kylpee valossa, kuvittelen siihen kohtaan työpöydän. Kummallinen ujostus täyttää minut ja kysyn mieheltä, voisimmeko laittaa välittäjälle hänen puhelinnumeronsa, koska pelkään, etten muuten uskalla vastata puhelimeen. (Ajatus tulee yllättäen mutta tuntuu relevantilta.) Mies nauraa hermostukselleni ja suostuu.

Menemme huomenna katsomaan taloa. Neljä kilometriä juna-asemalta. Onnun edelleen, jokin nilkan alla on turvonnut ja pielessä, en saisi varsahyppiä, mutta välittäjä on luvannut kyyditä meidät. En osaa kuvitella kuvista, missä päin on iso tie ja missä päin merenlahti ja miltä ne viereiset mäet näyttävät. En halua kuvitella, haluan auton pysähtyvän pihaan. Haluan kokeilla kepillä, kuinka syvälle tien perustus on tehty, saako sen muokattua rautakangella.

Tai sitten kokeilunhalu pihahtaa kasaan heti. Niinkin on käynyt joidenkin talojen kohdalla. Jos ostaisimme talon nyt, muuuttaisimme sinne ensi vuoden alussa. Se tarkoittaisi monia pulmia. Niistä voisi voimaantua tai lannistua.

Muistan enimmäkseen voimaantuneeni pulmista, koska jossain vaiheessa kuitenkin raivostun niihin ja teen jotakin niille ja sitten opin osaavani tehdä kaikkea sellaista mitä en ole aluksi uskaltanut kuvitellakaan.

Jokin talossa saa ajattelemaan, että sitä olisi mukavaa käydä katsomassa. Se näyttää hyvän tuulen talolta, onnentalolta. Se ei ole mummonmökki, maalaistalo eikä liioin moderni. En onnistu luokittelemaan sitä miksikään muuksi kuin taloksi, ja se tuntuu hyvältä ennusmerkiltä. Vielä parempaa: talon luona on hautausmaa. Heti vieressä! Hautausmailla viihtyy usein lintuja ja oravia. Ja jos talossa asuisi vaikkapa loppuelämän, ei tarvitsisi muuttaa pitkälle kuollessaankaan. Se, joka kuolisi myöhemmin, voisi raihnaisilla kintuillaan käydä haudalla usein. Tai eihän sellaista voi tietää.

Katsotaan nyt kuitenkin ensin, miltä talo näyttää. Huomenna on herättävä aikaisin, jotta ehdimme ensimmäiseen junaan. Ehkä tiedän jo ennen pihaan astumista, että talo on väärä. En ehkä tiedä, miksi, mutta tiedän. Tai että se on hyvä ja oikea.

En tiedä, kumpi olisi parempi tässä tilanteessa. Mutta olen jokseenkin varma, että onnistun selittämään kummankin paremmin päin. Tai jos en onnistu, sitten voimme varmasti muuttaa takaisinkin.

Päivät istun käännöksen ääressä, etenen. Olen sivulla kahdeksankymmentäkaksi. Yksi päivä luin ensimmäistä toimittamaani kirjaa ja huomasin, että uskaltaisin nykyään toimittaa sitä paljon tarmokkaammin ja rohkeammin. Vai röyhkeämmin? Sitten tuijotin raitiovaunun ikkunasta ulos enkä osannut päättää, onko tuo rohkeampi ote etupäässä hyvä vai huono ominaisuus, ja lopulta päätin, että ehkä kuitenkin hyvä, ja huomasin, että on kummallista tehdä tällaista työtä, jolle ei oikeastaan ole kauhean selkeitä kriteereitä vaan jossa joutuu haparoimaan epämääräisyydessä aivan kaiken suhteen. Kummallista kyllä, pidän juuri tuosta muodottomuudesta. Pidän siitä blogin kirjoittamisessakin. Pidän kovasti kommenteista ja ihmisistä, koska ne ja he ovat niin yllättäviä. Jopa kissat onnistuvat yllättämään minut päivittäin. Pintapuolisesti ottaen ne vain loikoilevat, pesevät itseään, syövät ja käyvät vessassa ja välillä hakevat hellyyttä. Mutta kun katson tarkasti, voin huomata pienessä kissassa välillä epäröintiä, välillä päättäväisyyttä. Lohen korvat sojottavat välillä uteliaasti unestakin, välillä se tahtoisi sulkea minut ulos asunnosta, jos laulan.

Oikeastaan sillä ei ehkä edes ole väliä, onko otteeni työstä parantunut vai huonontunut. Muistan elävästi ne kirjeet, joita olen kirjoittanut, palautteen kääntäjille. Että tätä lisää, tämä oli omaperäinen ja hauska tapa ilmaista asia, että tässä on rohkeutta ja että nyt hissuttelulle vielä lisää kyytiä. Minusta tuntuu, että heistä oli hauska saada tuollaista palautetta, tai ainakin minusta olisi saada. Ehkä kirjoitinkin palautteen myös itselleni. Miten pyörryttävä ajatus.

Tuntuu kummalliselta kiirehtiä aamulla juna-asemalle sen sijaan että jatkaisin käännöstä siitä hauskasta kohdasta, jossa käsitellään, miten elämänsä älyllistäjiä voi auttaa huomaamaan, ettei analysointi ole sama asia kuin tarkkaileminen ja ettei ajattelu vasta havainnointia. Mutta luulen, että käännökselle tekee hyvää levätä sen aikaa, kun hurisemme Vompsun kanssa junassa. On jännittävää, ettei voi lainkaan ennakoida, millä mielellä on seuraavana iltapäivänä. Tarkoitan: käännöksen kanssa on niin turvallista. Voi vain istua ja jyskyttää eteenpäin. Vaihdoin eilen vaatteet ensimmäistä kertaa sitten lauantain. Paidankaulus oli muuttunut valkoisesta harmahtavaksi, ja ajattelin ystävää, joka kuvasi työminäänsä farkkuiseksi ja villapaitaiseksi. Minä taas näytän juurtuvan vaihteeseen, jossa en ota edes pyjamaa päältä vaan vedän vain sen päälle verkkarit käydäkseni kaupassa.

Ei ihme, että minua kiukuttaa työssä, jossa joku viitsii nurista siitä, etten ole laittanut puuteria.

Mutta katsoin sentään talojen ilmoituksia ja löysin pulpettikattoisen. Katselin kuvia ehkä kymmenen sekuntia ja sanoin: "Minusta täällä on yksi jota me voitais mennä katsomaan."

Haluan nähdä, en kuvitella.