Eksoottisesta

Joskus herää tajuten jotain olennaista, tai ainakin olennaiselta tuntuvaa. Nyt käy taas näin. 

Mutta tajuaako jotain olennaista, vai kertaako vain jotain vanhaa? Vaikeaa sanoa. 

Joka tapauksessa: On ihminen, jota olen ikävöinyt joskus. Aiemmin näimme jatkuvasti, vähintään viikottain, ja jaoimme ties mitä asioita. Sitä ikään kuin oli toisen perheen jäsen naimakaupan kautta ja sitä kautta pääsi näkemään toisenlaista todellisuutta vilauksen. Ja näemmä, edelleen, prosessoi sitä, mikä siinä oli erilaista. 

Nyt herään oivallukseen, että näin hänet itkemässä ainoastaan silloin kun jollekulle toiselle tapahtui tai oli tapahtunut jotain pelottavaa. Kuolema, raiskaus, vakava sairastuminen, ero pitkästä suhteesta. Kaikkea tuollaista, mikä uhkaa murtaa ihmisen. (Tai ainakin vie kesannoimaan määräämättömäksi ajanjaksoksi. Joskus mietin, kesannoiko tiettyjä tapahtumia lopun ikäänsä.) Herään tajuamaan, etten nähnyt hänen kertaakaan parkuvan sitä, miten hän vihaa itseään, miten hänen kuuluisi kuolla, miten kauhea hänen osansa, miten joku on loukannut häntä tai miten hän on loukannut jotakuta toista. Minulle, se sanottakoon, tällainen hyvin säädellyn naisen malli oli täysin vieras. Niin vieras ja eksoottinen, että näemmä voi aivan helposti kulua liki pari vuosikymmentä tajuta, ettei tajunnut jonkun tekevän niin. En kuullut koskaan hänen sanovan, että hän joutaisi kuolla, tai että muiden mielestä hän joutaisi kuolla. En, vaikka hän oli välillä sairauslomallakin. Sellainen ei tarkoittanut hänelle kuolemantuomiota. 

Makaan sängyssä, kääntyilen. Käyn läpi yksityiskohtaisesti niitä aikuisia, jotka tunsin lapsena. Kyllä. Kukaan heistä ei itkenyt tuolla tavalla kuin tämä ihminen. 

Enkä nyt tarkoita, että kuvittelisin, etteikö tällä ihmisellä olisi elämässään vaikeaa tai etteikö hän joskus olisi tuommoisiakin ajatellut. Ei, se ei ole lainkaan se, mitä oletan. Totta kai kaikilla on hankalaa. Ei kukaan tule tänne osaansa valmiiksi harjoitelleena. Tarkoitan tätä: sekin on jo aika tavalla, ettei kippaa sitä hankaluuttaan kenen tahansa vastaantulijan niskaan dramaattisesti itseään yhä lisää kiihdyttäen. Omien lastensa, naapurinsa, työkaverinsa. Mikäli mistään mitään tiedän - ja elimme aika lähekkäin - niin hän ei tehnyt siten. (Ja ehkä sen peilikuvana, seurauksena, oli sitten kaikenlaisia tapaamisia ja menoja, ylioppilasjuhlia joka kevät ja sen sellaista, kaikkea semmoista, mitä en ollut ihmisten tiennyt tekevänkään, hyväntuulisia menoja joita ei edeltänyt itseviha, halu leikellä omia läskejä, itkeskely ja toisten syyttely, valtava kiihtymys ja kaikesta ison numeron tekeminen.)

Tämän ihmisen järkyttynyt tunnereaktio, yhdessä Kalifornian-naisen tunnereaktion kanssa heidän kuullessaan jostain läheisilleni tapahtuneesta, oli se, mikä havahdutti minut itseni siihen, että jotkut tapahtumat menneisyydessäni olivat sellaisia, että niitä sai surra. Tarkoitan tätä: minähän siinä kerroin tapahtuneesta. Molemmat näistä ihmisistä purskahtivat itkuun ja huomasin äkisti lohduttavani jotakuta toista sellaisesta, mistä ehkä jossain toisessa tilanteessa, kirjallisuudessa esimerkiksi, olisi voinut kuvitella toisen lohduttavan minua. Minähän niiden asioiden kanssa kasvoin,  niiden normaaliuden kanssa, mistään muusta mitään tietämättä. Molemmat itkuun purskahtamiset olivat niin outoja, samoin sanat, että toinen on niin pahoillaan. Pahoillaan mistä? Olin ymmälläni mutta vähitellen näiden reaktioiden myötä, niitä miettiessäni, vyyhti alkoi purkautua ja itkin ensimmäistä kertaa jotain sattunutta. 

Ehkä se kaikki juontaa juurensa siihen, mitä eilen tapahtui. Kaikki meni pieleen, siltä tuntui. Tietenkään kaikki ei mennyt pieleen. En esimerkiksi saanut sydänkohtausta, kukaan ei kuollut tai loukkaantunut, eronnut tai edes riidellyt. Kissat rumisivat toisiaan takaa ajaen, mutta niinhän ne tekevät joka päivä eikä se minua itkettänyt. Olin nukkunut tosi huonosti, pää oli täynnä lasinsirpaleita, maisema harotti, valot porautuivat silmiin pintojen selkiyttämisen sijaan. Mokasin kurpitsan kypsentämisen, unohdin painaa yhtä nappia. Lähdin kävelemään koiran kanssa mutta kakkahätä ajoi meidät takaisin kotiin. (Minun kakkahätäni, ei koiran.) Ja jouduimme lähtemään uudestaan. Aika ennen töihin lähtöä oli kortilla eikä uuni ollutkaan alkanut kypsentää kurpitsaa. Paniikissa heitin kurpitsan uunista jääkaappiin ja aloin etsiä kattilaa pastan keittääkseni. Kattila oli lattialla likaisena, ja kun koetin tiskata sitä täydessä tiskialtaassa, se lipsahti kädestäni ja kippasi kuumat saippuavedet päälleni. Tässä vaiheessa aloin itkeä. 

Tämä on se naisen malli, johon olen kasvanut, ei itsensä kannatteleminen.

Ja vaikka olen nykyään kohtuu hyvin säädelty, ainakin jos vertaa tilanteeseen joskus ennen, välillä itken lohduttomasti hetken, niin kuin nytkin. Vompsu ehti huomata, että romahdin, ja sitten tunsin syyllisyyttä, että hän huomasi. No, turistin nenän tyhjäksi kyynelistä, vaihdoin kuivaa päälle ja palasin keittämään pastat, kauhoin ne naamaan ja kaahasin pyörällä lumimaiseman läpi asemalle ja ehdin juuri ja juuri työjunaan. Työ palkitsi, kuten se tekee, takaisin palatessani ihmettelin enää, miten minulla olikin niin kurja olo. 

Luulen, että se johtuu isommassa kuvassa siitä, että salaojaremontti loppui. (Ja pienemmässä mittakaavassa siitä, että nukuin edellisyön surkeasti. Väsymys, se tiedetään, vie emootioita hankalaan suuntaan, ja loogistahan se on: emootiot ovat informaatiota omien voimavarojen ja tilanteen vaatimusten suhteesta.) Kaikki siihen liittyvä jännitys on edelleen läsnä kehossa. Kaikki se meteli ja hiekka, kaivinkoneiden vilkkuvat valot. Ja koska olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni siinä tutussa, osaan purkaa vasta, kun vaara on ohi. Niin kauan kuin jännite pysyy yllä, en rentoudu sen vertaa, että saisin itkettyä. Siinä olen erilainen kuin kasvuympäristöni. En itke ennen jännittävään lähtemistä, lähden hyvillä mielin mutta jo pian ylivirityn niin, että jälkikäteen, rentoutuessa, itken ja tärisen vähän. En pidä sitä mitenkään vaarallisena mutta kieltämättä olen vanhetessani koettanut opetella sitä, että rallaamisen ja jälkikäteen itkun sijaan voikin levätä. Että on ihan sallittua pitää vireystilaa semmoisessa tasossa, ettei tarvitse romahdella tuon tuosta. Useimmiten onnistun siinä erinomaisesti, eilen en. Ehkä syynä oli mennyt remontti, vihaamani talvi ja lumi ja samaan aikaan niiden kanssa alkavat kuukautiset, joiden aikana kai haluaisin levätä enemmän kuin mikään tässä maailmassa voi lepoa antaa. Naiskehollistenhan halutaan olettaa olevan samalla tavalla kuin miestenkin tasaisen luotettavasti työkuntoisia. (Ei minulla ole kipuja, kyse ei ole siitä, eikä tätä ollut nuorempana, mutta nyt on: tarvitsisin pitkiä päiväunia joka päivä kuukautisten tullen, muuten olen niin väsynyt, että minut voi miltei puhaltaa kumoon, ja jos en saa levätä, saan herkästi migreenin.)

Ja sitten tämä tyyni, ystävällinen ihminen nousee mieleeni unessa. Se, että äkisti tajuan, etten koskaan nähnyt häntä raivoitkussa, itseinhoitkussa, uhmaitkussa, vaikka olimme niin lähekkäin, että kaikista muista niin lähellä olleista olen senkin puolen nähnyt, useimmiten hyvin nopeasti. Ja muistan taas senkin, miten hän itki kuullessaan jostain läheisilleni sattuneesta tai erostani. Ja miten Kalifornian-nainen itki kuullessaan tapahtumasta, joka muutti perinpohjin perheeni arjen kun olin lapsi. Ja miten tajusin, siinä kohdin, miten paljon olin koettanut korjata kaikkea sellaista, joka ei ehkä ole kenenkään korjattavissa, tai ei ainakaan keskenkasvuisen lapsen korjattavissa. Kun apua ei ole, on opittava selviämään itse, tekemään itse. Se on myös läheisteni tarina, vaikkakin traumat ovat jokaisella olleet hieman omanlaisensa. Kummallista - tästä olen ennenkin kirjoittanut - koko asiassa on se, että jostain syystä minun päälleni ei ole pudonnut mitään kirousta, vaikka kaikkien läheisteni päälle on. Tunsin siitä monta vuotta hyvin pistävää syyllisyyttä, koska tokihan on niin, etten ole yhtään sen parempi kuin hekään, ja en yksinkertaisesti tiennyt ketään, jolle ei ole sattunut mitään kamalaa, paitsi itseni, ja se sai miettimään, olenko elossa lainkaan, tunnenko mitään, saanko olla olemassa. (Muistaakseni tämä kerrottu syyllisyys oli se, joka sai tämän ihmisen itkemään.) 

Herään mielikuvaan, sen eksoottisuuteen, ja sitten jään miettimään: niin, kuinkahan tavallista on, ettei ihmisellä ole niin syvää trauman haavaa, että se pirskottaa myrkkyään kaikkialle hänen ympärillään? Kaikilla on varmasti omat loukaantumisensa, kauhunsa ja häpeänsä, mutta kuinka monella ne ovat kuitenkin sen kokoiset, että ne pystyy käsittelemään kiskomatta toisia niiden pyörteeseen? Enkä nyt tarkoita sitä, että olisin vanhemmilleni katkera jostain. Ei enää, ei tällä hetkellä. Minusta he ovat ihmeen lämpimiä ja toimivia siihen nähden, mitä kaikkea he ovat joutuneet aivan ensimetreiltään lähtien kokemaan. He ovat tietoisesti koettaneet katkoa tietyt ylisukupolviset käyttäytymismallit. Jo se, että niin koettaa tehdä, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Mutta tottahan heidän lähtökohtansa ovat olleet aivan järkyttävät, molemmilla omalla tavallaan, eikä ole ollut ketään, joka olisi voinut mallintaa parempaa säätelyä, ja siten vaikka jotkut selvästi erottuvat traumoittavat käytännöt onkin onnistuttu katkaisemaan, esimerkiksi alkoholismi, siitä ei pääse mihinkään, että ne traumoittavassa ympäristössä opitut käyttäytymismallit ovat ne ainoat, joita heillä on ollut antaa eteenpäin. 

Kuten vaikkapa se, että kun tapahtuu jotain järkyttävää, joku kuolee tai sairastuu, sota syttyy, kyyneltäkään ei herahda - sellainen se maailma on, minkäs teet, turha sitä on suremaan jäädä. Mutta annas jos meinaa olla myöhästymässä jostain tai ei mahdukaan siihen mekkoon, jonka ajatteli pukea päälleen hermostuttavaan kohtaamiseen. Tai lapsi, tuo järkyttävä emootioiden liikkeelle kopistelija, vetäisee riitatilanteessa siitä narusta, josta tietää saavansa aikaan romahdusreaktion. Minä olen se lapsi, olin tuossa taitava. Vaikka ei se paljon vaatinut, oli niin ilmeistä, mikä kaikki riitti romahduttamaan. Näiden tapausten vuoksi en usko ihmisen hyvyyteen. Koska kyllä minä halusin heille yleisesti ottaen hyvää, tietysti, mutta riitatilanteessa, kerran toisensa jälkeen, kiskaisin siitä hätäjarrusta. Ehkä saadakseni tilanteen pysähtymään, ehkä päästäkseni huoneeseeni rauhoittumaan. Silläkin uhalla, että itkin siellä lohduttomasti pitkään ja kaduin tapahtunutta. Mutta, ja tätä ei käy kiertäminen: myös koska olin vihainen, uhmakas ja tiesin aivan tarkasti, mihin kohtaan viattoman oloisesti tipautettu pisara romauttaa korttitalon. Minuun meni joku piru, kuvaa äitini tätä puoltaan joskus puhelimessa puhuessamme. Yksi tapailemistani ihmisistä kauan sitten kuvasi tätä demonien haltuun joutumiseksi. Se on varmasti jollain tavalla mukavampi näkökulma kuin se, mistä itse pidän kiinni: minussa on semmoinenkin puoli, eikä se ole minkään yliluonnollisen viettelystä vaan jotain, joka on ihmisessä, tuossa manipulatiivisessa ja valtaa ja kontrollia hamuavassa kädellisessä. Minussa on se puoli, ja oletettavasti kaikissa muissakin. Venytä riittävästi, ja kuminauha räpsähtää ritsana takaisin venyttävään käteen. Niin: olen paha, roistomainen. Sellaista se on. Kun olin nuorempi, tuntui väärältä, ettei juuri minulle ollut tapahtunut mitään kamalaa, kun kuitenkin hahmotin tuon oman pahuuteni selkeämmin kuin muiden vastaavan. Myöhemmin kun luin sosiaalipsykologiassa oikeudenmukaisen maailman harhasta, totesin, että olin elätellyt siitä synkeää versiota, ja vaikka tuo tuntu välillä edelleen iskee, minulla on sille nimi, ja se auttaa jo paljon. 

Mutta eksoottisesta, palaan tähän. Rauhallisuuteen, ystävällisyyteen. Siinä perheessä minua hämmensi se, miten heidän kodissaan tuntui olevan vain sellaisia asioita, joita he arvostivat itse. Ei mitään, mitä "kuului" olla. Sohvakalustoa ei uusittu tuon tuosta, eikä verhoja. Kirjahyllyn kirjat oli oikeasti luettu. Joululahjoja ostettiin ajatuksen kanssa, huomaavaisesti, havainnoiden saajaa, ei kaoottisesti jotain  säkkikaupalla kaataen. Ihmisistä puhuttiin mukavaan sävyyn (paitsi niistä jotka kävivät terapiassa, heitä paheksuttiin, ja tämähän se säikäytti minut äärimmilleen, koska ajattelin, että jos he tietäisivät, miten hulluja ajatuksia minulla välillä on, he eivät enää puhuisi minulle ikinä). Koskaan kukaan ei huutanut minulle, että on minun syytäni että x, y ja z. 

Se, mitä oivallan herätessäni, on ehkä tämä: olin siellä heidän vieraanaan kuin meidän Zenonimme täällä. Zenon, jonka korvasta on purtu pala ja jota toiset kissat ovat kiusanneet kaduilla niin kovasti, että se päätettiin loukuttaa ja etsiä sille koti. Täällä Zenonia ei kiusata eikä jahdata. Se saisi maata ihan millä vaan pieluksella valitsee maata. Se saa vain hellyyttä ja ihailua ja silittyksiä silloin kun itse päättää lähestyä. Enimmäkseen se ei päätä. Se mulkoilee epäluuloisesti, haistelee ilmaa ja tekee merkkauspissoja milloin villavilttiini, milloin sohvaan. Välillä se antaa silittää ja tulee hieraisemaan päätään jalkaani ja kaksi kertaa se on paljastanut vatsansakin. Mutta aina vain hetkeksi. Se on hyvin erilainen kuin Laguuna, joka pitää itsestään selvänä, että tämä on sen koti ja että se saa tulla ottamaan ruokaa vaikka minunkin lautaseltani jos sitä sattuu huvittamaan. Laguunakin tulee itse kun sitä huvittaa, mutta se tulee rentona ja omanarvontuntoisena, Zenon on kaiken aikaa varuillaan. Varuillaan, uhmakas, herkästi pakeneva ja panikoiva. Laguuna luottaa siihenkin, että saa ruokaa, mutta Zenon huutaa joka kerta ruoan nähdessään kuin pää irtoaisi. 

Kirjoitan nyt ajasta kauan sitten, ajasta ennen Veloenaa. Tajuan yöllä, kuinka Zenonin-kaltainen olin silloin. Varma siitä, että kohta joku suuttuu ja rankaisee. Valmiina puolustautumaan, puremaan, sähisemään. Tai todennäköisemmin: luikkimaan karkuun ja piilottelemaan näkymättömissä. 

Ja muistan äkisti, miten siistiä siellä oli. Jopa ulkoinen ympäristö näytti muulta kuin kaoottiselta. Koetin kovasti vaikuttaa joltain muulta kuin siltä mustalta aukolta, joka olin. Koetin olla kirjahyllyn jatkopala, kastelukannu, sievä lasilumihiutale. Ymmärtämättä laisinkaan, että kyllähän heille täytyi olla aivan selvää, miten peloissani olin aivan kaikesta. (Tietenkään en voinut silloin sitä ymmärtää, koska en ollut itse selvillä siitä, miten peloissani olin aivan kaikesta. Se oivallus tuli, kuten oivallukset tapaavat tulla, tukevasti jälkijunassa.) 

En koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ole päässyt vierailemaan tuollaisessa eksoottisessa, ja se saa ajattelemaan, että ehkä sellainen on hyvin harvinaista, sellainen ympäristö. Toisaalta, huomaan nyt aamun tullen, olen ollut nuorena naisena kaikkea muuta kuin luotettava havainnoija, koska en ole osannut säädellä sitäkään vähää kuin nyt, en ole edes tunnistanut emootioitani ennen kuin vuosien viiveellä, joten sen sijaan, että olisin kokenut ne emootioinani, olen kokenut ne ympäristöjen ja tilanteiden piirteinä ja sävyinä, omituisina ristiriitoina. Tänne on aina mukavaa tulla, rakastan katsella näitä kirjoja ja kasveja, mutta miksi maha on täällä aina kipeä? Eikö noita muita todellakaan väsytä, mehän olemme jutelleet jo monta tuntia? Miten heillä voi olla mielipiteitä ihan kaikesta ja miten kukaan ei ole vielä huutanut kellekään vihaisesti? Saanko jo mennä makaamaan pimeään huoneeseen ilman sanoja, hengittämään ja rauhoittumaan, silittää kissaa? Voi luoja tuo komuutti on tyylikäs, puhukaa vaan niistä ihmisistä, joita en tunne, katselen tätä komuuttia, muutun komuutin yksityiskohdiksi. Ihan varmasti osaan olla osa tätä joukkoa, ihan varmasti osaan. Turpa kiinni vaan, hymyile. 

Mitä oikeastaan muistan, mikä on unen ripettä? Elämä on lyhyt, välillä itkettää. 

Ja toisten elämistä tietää hirvittävän vähän. Sen sentään voi tietää, että on joskus ollut pitkään ja säännöllisesti sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä, joka ei ole kertaakaan protestoinut, uhmannut, sanonut ilkeästi tai terävästi, romahtanut itseinhossaan. Ei minun nähteni, ei vuosien aikana. Semmoinen on hurjan harvinaista ja toivoisin voivani sanoa, että siitä kaikesta tuli minulle turvallinen ja luottavainen olo. Mutta ei niin kuitenkaan käynyt. 

Ja silti, sekin jo riittää eksoottiseen. 

Pysähdyskuvia matkalta

Tuntuu kummalliselta, että voi olla yhtä aikaa näin pimeä ja lämmin. En muista, milloin viimeksi olen kokenut jotain näin kesäistä ja kummallisella tavalla rauhoittavaa. Tähdet makaavat kaukaisuuksien takana, naapurisaarien valot tuntuvat yhtä etäisiltä, samoin terassin valonheittimeen eksyvä öttiäinen, jonka polveileva reitti saa samaistumiskohteistaan outoa suuruutta. Päivällä meri huokailee turkoosina. Hiekka, aurinkoöljy ja suola kerrostuvat ihoon ja sileään kivilattiaan.

Saaret eroavat suurkaupungista. Kun astuu saarella maihin, tempon hidastumisen huomaa heti. Emme ole vielä löytäneet saaren eläimistöä samalla tavalla kuin löysimme eläimet heti suurkaupunkiin saavuttuamme. Kissoja on toki kaikkialla, samoin hyväntuulisina liikenteen jolkottelullaan pysäyttäviä, varsin hyvin ruokitun oloisia kulkukoiria. (Tai kenties niillä onkin koti, muistelen, että Italiassakin kodillinen koira saattaa olla aika ruokkoamattoman oloinen turkiltaan.) Akropoliilla ja Olympoksen Zeun temppelillä kohtaamme myös maakilpikonnat. En ole uskaltanut toivoa näkeväni kilppareita, etenkään kaupungissa, mutta sieltä ne vain taivaltavat täysin omantahtisessa maailmassaan. Kun kuorta silittää, konna ei viitsi kiskaista päätä turvaan tai muuttaa mitenkään suuntaansa. Minne ne vaeltelevat kuivassa, mäkisessä maastossa keskellä suurkaupunkia?

Vaatii aikansa asettua elämään, joka toimii tyystin erilaisin periaattein kuin tämän talven suorituselämä, velvollisuuselämä. Saarille saapuminen auttaa. Suunnitelmat muistuttavat merta ympärillä. Ei voi tietää, minne päätyy. Eikä voi arvata, millaista siellä on. Täälläkin tuoksuu ja tuntuu toisenlaiselta kuin on kuvitellut. Tomatokeftedes maistuukin pahalta, vähän kuin joku olisi käärinyt mautonta munakasta palloksi. Mittavalta näyttänyt kaupunki on käveltävissä päästä päähän parissakymmenessä minuutissa. Arkkitehtuuri ei muistuta kuvia, joita on nähnyt koettaessaan kuvitella, miltä perillä näyttää. Baareissa on suuria sohvia. Sohvia, kaikista huonekaluista. Siksi baarit muistuttavat yhdestä kirjasta, jonka käännöstä oikoluin ja korjailin muutama vuosi sitten. Siinä tuollaista ulkosisustamisen tyyliä kutsuttiin muistaakseni kalifornialaiseksi tyyliksi. Puutarhan maahan kiveys, kiveykselle sohvia ja liehuvia verhoja katoksista, ja sitten muutama eksoottinen banaanipuu notkumaan sohvannurkkaan.

Kissat hiipivät kalifornialaisbaarien läpi yhtä sulavasti kuin kalaravintoloidenkin. Aivan kuin ne olisivat saarilla lihavampia kuin mantereella.

Suurkaupungissa parasta on taverna, jonne menemme suosituksen perusteella, mutta silti aika satunnaisesti, sillä suosituksia on monia eikä koskaan voi etukäteen tietää, kenen suositusten kanssa oma maku pitää yhtä. Tavernassa on hillittömän hyvää kreetalaisruokaa, valtavat ja pieteetillä tehdyt annokset ja leppoisa palvelu. Paikka on pieni, disainaamaton ja täyteen ammuttu ja setä haluaa puhua kanssamme saksaa. (Siunattu Vompo, jonka saksa on niin paljon parempi kuin omani.) Pöydissä mölistään, väitellään ja istutaan ikuisuuksia.

Hämmästyn, kun saaressa ei tapahdukaan näin, vaan baarit ja ravintolat muistuttavat enemmän kalifornialaispuutarhaa. En ymmärrä all-in-one-designin tarvetta (täyttyväthän tilat suunnittelemattakin, ja usein vielä kiinnostavammalla järjestyksellä), mutta ehkä se liittyy jotenkin rahaan, josta siitäkin olen aika ulkona. Ja ehkä emme ole vielä oppineet saarissa suunnistamisen aakkosia. Se on vähän huvittavaa, olenhan itsekin asunut saarella koko kouluaikani. Minun luulisi ymmärtävän saaria. Mutta tuntuu, että ymmärrän vain veden läheisyyden, sillä kun tarkemmin ajattelen, enhän halua kasvusaarellekaan palata, vaikka niin monet vanhat luokkatoverit kokevat sen luontevaksi vaihtoehdoksi. En tainnut ymmärtää sielläkään, mitä meren piirin sisässä tapahtuu, mitkä ovat ihmisten säännöt. Enemmän säästä ymmärtää kuin sopimuksista.

Nyt on aamu, olemme yrittäneet illalla etsiä tanssipaikkaa, mutta todenneet, että ihmiset täällä mieluummin seisovat ja vilkuilevat syrjäkarein toisiaan kuin tanssivat. Olemme nukkuneet vain muutaman tunnin, tai siis, minä olen nukkunut, nuo kaksi nukkuvat vielä. Kadulta kuuluu lintujen laulua ja lasten mekastusta. On sunnuntai.

Unohdus, anteeksianto, ristiriitojen ymmärtäminen suhteiden olennaisena tekijänä

Lainaan kirjastosta kaksi kirjaa. Oikeastaan ne ovat Vompelmussille, josta olen välillä enemmän huolissani. (Nyt olen vähemmän huolissani, mutta se ei johdu kirjoista.) Toisessa niistä kohtaan heti ensiselailulla kummallisen kohdan. Jään lueskelemaan anteeksiannon harjoituksia, koska olen monesti miettinyt, mikä koko anteeksiannon pointsi on. En tarkoita sitä, että olisin erityinen jurnu, vaan pikemminkin päinvastoin - kysymys anteeksiannon merkityksestä ei ole erityisemmin noussut keskeiseksi omassa mielenmaisemassani, jossa vihaisuus kestää ehkä kaksi sekuntia, ehkä päivän. Osaan olla surullinen ratkeamattomista intressiristiriidoista mutta toisaalta miellän ne jotenkin ihmiselämään ja ihmissuhteisiin kuuluviksi. Sen vuoksi minulle ei jotenkin tule mieleen suuttua ja pitää vihaa, vaikka joku toinen käyttäytyy mielestäni tuhoavasti rakentavuuden sijaan. Ei, mieluummin sitten otan etäisyyttä, jos temperamenttimme eivät osu yhteen tai käsityksemme kommunikaatiosta poikkeavat liiaksi toisistaan.

Minun on helppo ymmärtää Jorge Luis Borgesin kirjahdus:

En puhu kostosta tai anteeksiannosta; unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto.
(Lähde)

Mutta tässäpä kirjassa puhutaankin kostosta, ja vielä anteeksiannon harjoitteiden yhteydessä:

Muista, että paras kosto on se, että menestyt elämässä. Sen sijaat, että suuntaat huomiosi loukkaantumisen tunteisiisi ja siten annat loukkaajallesi yhä valtaa elämässäsi, opettele etsimään rakkautta, kauneutta ja ystävällisyyttä ympäriltäsi.

Tekstikohta pysäyttää. Koetan nyt kuvata mahdollisimman tarkasti ne ajatukset, jotka risteilevät pääparassani karahdettuani tähän kohtaan.

Mitä ihmettä, ajattelen ensiksi. Kauhea syyllisyys tulvahtaa mieleeni. Noinhan olen itse juuri elänyt aika usein paskaa niskaan saatuani. Olen ravistellut pettymystä, loukkaantumista ja itsesääliä pois ja purrut hammasta, kuunnellut lohduttavaa musiikkia, ihaillut kasvien rakennetta, lukenut hyvää runoutta, ulkoillut auringossa ystävän kanssa, jatkanut elämää, kutonut merkitysten verkolla umpeen toisen maailmaani repäisemän reiän, ehkä tarkastellut ymmärtämättömyyden ja jopa pahankin ongelmaa etäännytettynä, huokaissut ja päästänyt irti ja iloinnut taas. En ole ajatellut kostavani kellekään. Kauheaa, ajattelen, ajattelevatko muut, että nyt erityisesti kostan jollekulle, kun käännän selkäni ja iloitsen toiseen suuntaan.

Sitten ajatus nuljahtaa kuitenkin toiseen suuntaan: hetkonen, hetkonen, tyttö pieni, mikäs kosto nyt tämä tämmöinen muka on? Muistan äkisti ne kohdat, joissa toisen reaktio on osoittanut, että olen hänen mielestään ylittänyt valtuuteni ja pahastuttanut toisen sydänjuuriaan myöten. (Joissain tapauksista olen ollut pahoillani ja toisissa sitä mieltä, että ikävää, mutta vahinkoja sattuu ja tämä saadaan sovittua. Se on hieman eri asia kuin pahoillaan oleminen. Jotenkin armollisempaa ja lievempää itsen suhteen, ja luo mielestäni paremmat edellytykset sovinnon neuvottelemiselle kuin pahoillaan olo ja siihen kerkeästi liittyvä itseinho ja itsesyytökset. Lopulta yleensä kyse on kuitenkin kahdesta hyvissä aikein toimineesta ihmisestä, joiden hyvät aikeet ovat takertuneet toisiinsa muodostaen melkoisen spagettioksennuksen.) Kun toinen on päästänyt loukkaantumisestaan irti ja alkanut ilakoida jälleen, en muista koskaan ajatelleeni saaneeni maistaa kostoa. Pikemminkin päinvastoin: Olen tuntenut syvää helpotusta siitä, että tuo ihminen on voimaantunut ja nauttii elämästään. Vaikka emme ehkä enää ole niin läheiset tai näe toisiamme - niinkin on käynyt ja se voi olla ihan hyvä vaihtoehto - niin kyllä minusta tuntuu hyvältä ja helpottavalta huomata, etten traumoita toisia ihmisiä. Jos toinen taas takertuisi loukkaantumiseen ja käpertyisi vihanpitämisen ympärille ja antaisi sen typistää elämäniloaan, minun olisi paljon, paljon vaikeampi olla. Mikä kosto se semmoinen on, josta kostettavalle tulee parempi olo?

No, sitten seuraavaksi ääneen astuu hämmentynyt moralisti: Ja mitä hemmettiä kostopuhe nyt ylipäänsä tekee anteeksiantamisen harjoitteissa? Eikö anteeksiantaminen nyt kuitenkin tarkoita juuri sitä, ettei mitään kostoja käydä janoamaan? Onko kostaminen oikeasti jollekulle kovin keskeinen teema, mitä loukkaantumisiin tulee? Hahmottavatkohan he intressiristiriidat ehkä jotenkin ihan toisin, joinakin valtataisteluina tai sensellaisina?

Mieleen nousee myös kuva keskustelusta, joka taannoin, vuosi pari sitten, hämmensi minua kovasti. Keskustelu koski sitä, onko oikein toipua täysin (mitä se sitten tarkoittaakaan, ei minulla ainakaan ole tästä aavistusta, my heart bitten and pierced mutta iloinen, valmiuteni vastata tilanteisiin kokemuksieni ja temperamenttini summa) siitä intentionaalisella tavalla huonosta kohtelusta, joka on omalle kohdalle osunut. Eli saako kiusaamisesta kuntoutua iloiseksi, ihmisistä hyvää uskovaksi, rakastavaksi ja anteeksiantavaksi. (Minun on kyllä vaikeaa hahmottaa sitäkään, missä määrin esim. koulukiusaaminen on aivan niin intentionaalista kuin joskus väitetään. En tällä tarkoita, ettei mielestäni siihen tarvitse tai saisi puuttua. Totta vie siihen pitää puuttua. Kyllä ihmisten pitää oppia kohtelemaan toisiaan ystävällisesti ja rohkaisevasti, ei tuhoavasti. Mutta luultavasti paras puuttumisen metodi on sellainen, jossa kiusaaja ja kiusattu saavat yhdessä selvitellä turva-aikuisten läsnäollessa, mistä oikeastaan on kyse, miltä tapahtumat tuntuvat, mitä hän itse aiheuttamastaan ahdistuksesta ajattelee ja niin edelleen. Olisi varmasti hyvä käsitellä myös, mikä oikeastaan kiusatussa on ärsyttänyt kiusaajaa - tietysti muistaen, että kiusattua ei syyllistetä muiden taholta; ei ole kiusatun syy, ettei kiusaaja osaa kontrolloida käytöstään ja kiusaajan käyttäytyminen on nyt se, mitä ollaan selvittämässä - ehkä tämä osuus olisi järkevintä hoitaa niin, ettei kiusattu joudu kuuntelemaan sitä, se voisi olla aika tuskallista. En olisi ehkä itse selvinnyt tällaisen osuuden kuuntelemisesta ilman että olisin alkanut syyllistää itseäni kaikesta mainitusta ja tuntenut itseni entistäkin osaamattomammaksi, pienemmäksi, likaisemmaksi ja ällöttävämmäksi.) (Tulipas pitkät sulut.) Keskustelussa oli näkyvissä kaksi kantaa: Ettei saa kuntoutua, koska se tavallaan oikeuttaisi kiusaamisen siinä mielessä, että se todistaisi, ettei oikeastaan kyse ole mistään vakavasta. Ja toisaalta, että eikö juuri traumoittumalla anna kiusaajalleen valtaa - ja että vallan antaminen henkilölle, joka suhtautuu omiin intresseihin tuhoavasti ja vihamielisesti, ei ole erityisen järkevää. About näin sen itse muistan. Ensimmäinen kanta hämmensi minua toista enemmän, toisessa hämmensi lähinnä sanallistus. (Mutta niinhän se tapaa hämmentää, kun on periaatteessa jostakin asiasta samaa mieltä, mutta perustelut tulevat itselle vieraan käsitejärjestelmän kautta. Tuon tuosta unohdan, miten olen päättänyt pysyä pragmaattisena näissä kohdissa ja olla takertumatta sanoihin ja merkityksiin, jotka tuntuvat omalle kokemusmaailmalleni vierailta. Voi min päätäin.)

Itse kai ajattelisin suunnilleen niin, että vaikka joku minua kurmottaisi, ja onhan minua jossain vaiheessa kurmotettu pahastikin, niin ei se totta vie oikeastaan minun haasteeni ole. Minun suruni se toki on, mutta se on eri asia. Tai oikeammin, se oli minun suruni, silloin. Siitä on kauhean kauan jo. En koe, että kiusaaja olisi minun kohdallani halunnut valtaa mielialaani tai muuta sellaista. Tuskinpa hän sitäkään halusi, että kävisin epävarmaksi. Tai että meni monta vuotta, että uskalsin varovasti alkaa uskoa, että joku oman ikäiseni ihminen voisi pitää minusta. (Vieläkin huomaan, että epäröin sen suhteen, voivatko ala-asteikäiset lapset pitää minusta, mutta se epäröinti nyt saa olla omassa arvossaan. Tiedän, mistä se tulee ja annan sen itselleni anteeksi ja olen välittämättä siitä niin paljon kuin voin.) Samalla kun olen kuntoutunut, voimaantunut ja kasvanut hieman itseluottamuksessa, olen ajatellut tekeväni harjoitteita itselleni, olen halunnut enemmän tämmöistä elämää kuin jotakin muunlaista. En ole juurikaan miettinyt, miltä tämä kaikki näyttää jostakusta kaukaisesta henkilöstä, jonka kanssa minut aikoinaan pakotettiin jakamaan oppimistilanteet monen vuoden ajan. En usko, että hänellä on intressejä minun tilaani sen enempää kuin minulla hänen tilaansa. Hänen kohdallaan toivon vain, että hän voisi olla onnellinen ja unohtaa nuo hankalat vuodet. (Ja käsittääkseni niin on käynytkin.) Vaikka usein koulu tuntui helvetiltä, en olisi varmastikaan monessa asiassa yhtä tarkkasilmäinen nyt, jos kaikkia noita tapahtumia ei olisi tullut läpielettyä silloin. Olisin luultavasti paljon tunnekuurompi, kovaotteisempi ja remakampi. Suhtautuisin ehkä hyviin ihmissuhteisiin ja ystävällisyyteen paljon enemmän itsestäänselvyyksinä enkä ehkä osaisi arvostaa niitä samalla lailla kuin nyt osaan. Ei se tarkoita, että pitäisin hänen toimintaansa silloin oikeutettuna, ei lainkaan. Mutta kolikoilla tuppaa olemaan kaksi puolta.

Kirjan viereisellä sivulla on toinen anteeksiantoon liittyvä harjoitus, anteeksiantamisen askeleet, joita noudatetaan monissa anteeksiantoon keskittyvissä terapiaryhmissä. Vaihe viisi on nimeltään nöyryys. Sitä kuvataan näin:

Muistele aikoja tai tilanteita, jolloin sinä olet saanut anteeksi omia virheitäsi ja miltä se tuntui. Se voi herättää kiitollisuuden ja nöyryyden tunteita ja lisätä valmiuttasi antaa anteeksi.

Koetan muistella, mutta törmään taas kuin seinään. Muistan kyllä ison joukon ristiriitatilanteita, selvittelyitä, neuvotteluita ja vähitellen leppymisiä. (Minusta toisten leppymiseen vaatima aika tuntuu usein järkyttävän pitkältä mutta näin vanhemmiten olen oppinut olemaan odottamatta ihmisiltä niin nopeita leppymisiä kuin ennen odotin.) Mutta huomaan, etten ole erityisemmin mieltänyt saavani virheitäni anteeksi. Enemmän olen ajatellut, että tilanteessa on ollut kaksi hyvin erilaista, hyvin eri odotuksin varustettua ihmistä, joiden intressit ovat menneet ristiin niin että soi. Vähitellen sitten on tapahtunut sen tajuaminen, että jaahas, tämä toinen oikeasti toimii ja ymmärtää maailmaa tällä viisiin, ja ei hän nyt mitään erityisen ilkeää ole tarkoittanut näillä sanoillaan ja tekemisen tavallaan. Joskus tähän sopeutumiseen menee tosiaan järisyttävän kauan. Mutta en muista, että olisin erityisemmin huolehtinut ja stressannut siitä, että toinen on minulle vihainen jostakin. (Sen sijaan välillä joku kolmas on ollut huolissaan, ehkä jotenkin harmoniahakuisemman ystävyyskäsityksensä siivittämänä tai jotakin.) Jos minulle ollaan vihaisia jostakin, jossa olen mielestäni toiminut hyvin aikein, ehkä voimaa väärin säätäen tai toisen väärin tulkiten, olen lähinnä ajatellut, että voi apua, mitähän tuo ihminen vielä haluaisi minun tekevän, kun olen jo kerran sanonut, että ikävää, että meille tuli kiista. Olen oppinut hänestä paljon uutta kiistan myötä ja voin seuraavan kerran kiistan uhatessa luovia jo ehkä ongelmien ympäri, kun tiedän, mikä häntä ärsyttää, mutta en voi jo tapahtuneelle yhtään mitään. Eikä toisen lisälepyttely nyt mitenkään voi olla vastuullani. En voi antaa kuin aikaa ja sitten myöhemmin huokaista helpottuneena, kun huomaan ihmisen päässeen siitä ylitse. Mutta en siinä vaiheessa tunne erityisemmin kiitollisuutta enkä nöyryyttä. Pikemminkin ajattelen, että toinen on tullut järkiinsä ja möykky on liuennut. (Ajattelen myös sitä järkiinsä tulemisena, jos joku ottaa etäisyyttä, koska on sitä mieltä, että tapani käsitellä asioita loukkaa häntä jatkuvasti.)

Joskus minulle on myös ilmoitettu, että asianomainen on päättänyt antaa asian anteeksi. Mutta eleet, ilmeet ja tyyli ovat saaneet minut epäilemään, että lieneeköhän tuo nyt koko totuus. Ehkä tuo ilmoitus tarkoittaa, että toinen on päättänyt yrittää antaa anteeksi. Ei se kyllä ole virittänyt erityisempää kiitollisuutta eikä nöyryyttä, koska koko päätöksenteon kautta anteeksiantamisponnisteleminen on itselleni niin vieras juttu, etten oikein osaa edes kuvitella sitä.

En itse jotenkin osaa edes ajatella toisten minua ärsyttäviä piirteitä heidän virheinään. (Jos jokin virhe onkin, se on välillämme. Vähintään yhtä paljon minä olen virheellinen, kun en onnistu käsittämään juuri kuinkaan, miten tämän ihmisen kanssa toimitaan rakentavasti ja ollaan järkyttymättä hänen luontevastaan.) Toiset, hankalilta tuntuvat ihmiset vain käsittävät asiat jotenkin eri tavalla. Jonkun mielestä voi jopa olla okei käyttäytyä sillä tavalla, että ajattelen hänen käyttäytyvän hyvin ilkeästi. Jos käsityksemme ja niistä versovat käytännöt alkavat sakata pahasti eikä toisen tyyliin sopeutumisesta tunnu tulevan mitään, en enää jää tilanteeseen pitkiksi ajoiksi murentamaan molempien mielenrauhaa.

Ehkä jotta kiitollisuutta ja nöyryyttä voisi tuntea anteeksiannon tilanteessa, pitäisi kiistan olla todella syvä ja repivä ja toisen osapuolen hyvin läheinen, ja joku, johon ei periaatteessakaan oikein voi ottaa etäisyyttä. (En oikein keksi, mitä tämä voisi tarkoittaa. Ehkä omaa, alaikäistä lasta niille joilla semmoisia on?) Muistan kyllä useitakin kiistoja vanhempien kanssa. Olen ollut helpottunut niiden rauetessa, mutta toisaalta, en ole kyllä missään vaiheessa ollut erityisen kiitollinen enkä nöyrä, koska kiistojani vanhempien kanssa luonnehtii heidän halunsa määrätä elämästäni ja oma ponteva vastareaktioni. Minusta heillä ei yksinkertaisesti ole oikeutta vaatia minua järjestämään elämääni heitä miellyttäväksi. (En yritä ärsyttää tahallani, ennemminkin pitää etäisyyttä.) Niinpä helpotus kiistan ratketessa on ollut käytännön helpotusta, huoahtavaa iloa siitä, ettei joudu kuuntelemaan jipitystä enää tämän aiheen tiimoilta.

Koen kyllä kiitollisuutta ja nöyryyttä, aika useinkin, mutta hyvin toisenlaisissa tilanteissa: kun minua kohdellaan mukavasti, kokiessani luontoelämyksen, pystyessäni rentoutumaan, osatessani antaa itselleni anteeksi jonkin virheen, hyvän musiikin ääressä, hilpeän ja huolettomuudentäyteisen illallisen jälkeen. Käytännönläheinen helpotus siitä, että jonkun kanssa kommunikoiminen onnistuu tästä eteenpäin taas vähän sutjakammin, ei vipua sitä esiin.

En tiedä, pitäisikö tästä olla huolissaan. Ei kai, mutta voihan asiaa tutkia. On se ainakin jollakin tavalla kiinnostava. Toisaalta, jos seitsemästätoista anteeksiannon kohdasta tunnistaa hyvin tutuiksi viisitoista eikä vihan pitäminen ole vielä tähän mennessä erityisemmin vääristänyt omaa elämää (tai varmaan olen aika jäävi arvioimaan tätä, mutta useampi tuttu on luonnehtinut minua ei kovin helposti loukkaantuvaksi ja ällistyttävän lyhytvihaiseksi - no, tietysti he ovatkin ihmisiä, joiden kanssa tulen toimeen, ja varmasti joku, jonka kanssa minun on vaikeampi löytää keinoja olla sopuisasti, voisi arvioida ihan toisin), mitäpä tästä huolehtimaan.

On silti jännittävää, että seitsemästätoista kohdasta kaksi tuntuu näin vieraalta. Ovatkohan ne jollekulle hyvinkin keskeisiä loukkaantumisten ja niistä eteenpäin luovimisten käsittelyssä? Jos ovat, voisin miltei veikata, että ristiriitatilanteessa me emme ymmärtäisi toisiamme kovinkaan hyvin.

Tarve kirjoittaa muistiin

Tarve kirjoittaa muistiin iskee mitä oudoimmissa tilanteissa. Usein kun tietää, että tähän tullaan myöhemmin vetoamaan, että tämän mukaan pitäisi muistaa toimia, luottaa koneesta vieteriukkona ulos ponkaisevaan jumalaan tai johonkin muuhun ohjaukseen, luottaa siihen, että ohjeet kyllä löytyvät jostakin. Ja sen sijaan että ottaisi kansionsa ja kynänsä, istuukin vain hoitopöydän päällä risti-istunnassa, katselee ja koettaa sisäistää, painaa mieleen. (Ikään kuin mieli tai muisti olisi jotakin sisällä eikä rajalla.) Ja iltapäivä kuluu, paitsi että tänään sitä kutsutaan aamupäiväksi, eikä tule kirjoitettua mitään. Ei paperiin eikä muistiin.

Kun kävelen kouluun, on täysikuu. Haisen hiiriltä, siitä tietää kuukautisten olevan kynnyksillä. Ja rinnat ovat pinkeät ja turvonneet, niihin koskeminen ei tunnu yksinomaan miellyttävältä. (Myöhemmin ajattelen hierontapöydällä maatessani, että päinmakuulla hierominen voi tuntua tuskaiselta kummallisista syistä, kuten kuukautisten alkua tahdittavasta hormonipiikistä. Varmasti myös imettävien naisten hierominen päinmakuulla voisi olla tuskaista? Heidän rintansa sentään näyttävät jo päällekinpäin kivulloisilta ja jotenkin sisältäpäin kumpuavan väkivallan uhreilta.) Täysikuu kelluu sähkönsinisessä, pimeä on laimentunut tuollaiseksi räikeäksi väriksi. Tässä lehdettömässä asfalttivärittömyydessä tervehdin sähkönsinistä ja kuuta ilolla.

Mutta en keksi kuulle väriä. En osaa värittää sitä sanoin. Ja tuosta kyvyttömyydestä muodostuu silmänräpäystäkin nopeammin kiireellinen tarve löytää sanat, kyetä kertomaan. Ja kun sauvakävelen ripeästi vielä kymmenen minuuttiä ja kuu kurkistelee metsän takkuisen horisontin takaa, vai onko se horisontti, onko se vain puukarvainen maaturkki, äkkiä sanat löytyvät. Ei mikään pinta värise noin, paitsi peilin pinta. Kuu on suuri kivipeili avaruuden hiljaisuudessa. Se kiertää meitä tuolla kaukana. Näkymättömät langat pitävät meidät yhdessä. Ja peili heijastaa. Se heijastaa kaukaista ydinräjähdyksien sarjaa, siitä tyhjyyden halki sinkoavaa voimaa, joka on oikeastaan näkymättömiä lankoja vaikeammin miellettävissä. Äkkiä ajatukseni ovat suuret, ne kantavat sisällään valtavia avaruuden hulmuja ja suuria kappaleita, ydinräjähdyksiä ja valon taittumista, ja samalla kävelysauvat tökkivät hiekkatien pintaa ja jalat kävelevät eteenpäin ikään kuin tuumisin arkisia. Ja kuun valo on lämmin.

Tuolta näyttää siis peilistä heijastuva lämmin kaukaisten ydinräjähdysten sarja.

Ja toisin kuin selviämisen kannalta kai välttämättömämmät asiat, tämä on kirjattava muistiin. Toistan säettä loppumatkan ja heti ensimmäiseksi kun pääsen kouluun, istahdan koneelle, syötän sisään käyttäjätunnukseni ja kirjoitan muistiin tuon kuvan, ytimen, puistatuksen, ratkaisun, tai miksi ihmeessä sitä halutaankaan kutsua. Ei minun ole pakko. Enkä usko tarvitsevani näitä sanoja millään lailla.

Ja silti niiden ylös kirjoittamiseen liittyy kiireellisyys ja tarpeen tuntu. On kuin ne olisivat jotakin hyvin vierasta, jotakin mikä vain tuli kutsumatta. Tuntuu kuin kuu olisi tipauttanut värinsä syliini. Ja että haluan pystyä palauttamaan mieleen ja kertomaan, miltä se tuntuu.

Koulushokki

Uuden koulun alkaminen on aikamoinen shokki. Vaikka olen varma siitä, että ammatti, jota olen alkanut opiskella, on juuri sellainen, jossa minulla on jotakin annettavaa ihmisenä, ja vaikka koulutus on käsittämättömän lyhyt ammatti-identiteetin muodostamista ja taitojen kartuttamista varten - vaivaiset kymmenen kuukautta! - ei koulun alkaminen silti tunnu helpolta. En usko, että kyse on siitäkään, että opiskelutoverit ovat mukavuudestaan huolimatta kovin erilaisia pohdintatavoiltaan, tai siitä, että koen välillä kauhua keskeyttäessäni opettajia ja konfrontoidessani joitakin heidän näkemyksiään - tuntuu, että auon päätä liikaa, vaikka pidän nytkin itseäni aika lyhyessä hihnassa - tai siitä, että koulussa kaikissa luokissa on ilmastointi ja nenäni on tukossa ja kurkku kipeä tai että päivän rytmitys ruoka- ja vessataukoihin on suoritettu ylhäältäpäin väkivalloin. Ei, luultavasti olen koulusta niin väsynyt ja itkuinen ihan siitä syystä, etten ole tottunut tunkeutumaan seitsemänsadan muun ihmisen kanssa samaan rakennukseen halaamatta heistä yhtään.

Pysyn koossa niin kauan kuin olen koulussa, mutta jo kotimatkalla huomaan väsymyksen laskeutuvan lyijynä elimistööni. Keho on istumisesta uupunut. Tuolit ovat epäergonomisia, pitäisi jaksaa jokin päivä mennä ostamaan sellainen silikonilevy, jonka päällä voisi istua. En ole tottunut istumaan epäergonomisesti kahdeksaa tuntia päivässä. Alan eläytyä istumatyöläisten vaivoihin, joita pääsen setvimään sitten kun olen hävittänyt ensin omani. Anatomian luokassa riisun vaivihkaa kengät ja nostan jalat tuolille risti-istuntaan, että edes jotakin asennossa vaihtuisi. Koetan hengittää selkärankaan samalla kun päähäni kaatuu uutta tietoa. Pidän anatomiasta. En pidä siitä, että teemme ryhmätyötä, koska muu ryhmä on raskas laahus, joka kiroilee yhteen ääneen latinan inhottavuutta, sen saman latinan, joka pelastaa minun päiväni ja synnyttää tunteen, että kuulun koulutuksen kielipelit omaksuttuani hyvin laajaan ja kansainväliseen yhteisöön ajan ja paikan ylitse. Os frontalis, os pubis, os sacrum, ossa metacarpi. Pyhiä paikkoja, joiden läpi sormenpäät kulkevat hipaisten nautinnon esiin ihosta. Nonsensehopotan päässäni käytävillä bukkaaliset posket, fakiaaliset kasvot, akromiaaliset olkapäät, brakiaaliset olkavarret, antebrakiaaliset kyynärvarret, palmaariset kämmenet - mutta miksi leuka on mentaalinen?

Tänään en enää jaksa mennä vesijuoksemaan koulupäivän jälkeen kuten edellisinä päivinä. Olo on liian voipunut, kurkku liian kipeä.

Uskon selviytyväni kyllä, shokin laukeavan jossakin vaiheessa. Tällaisesta kaikesta on vain niin kauan, eikä täällä ole ketään, joka halaisi minua ja sanoisi, että sinä kestät, tyttö sinä kestät kyllä. (Ja pidän anatomiasta tosi paljon, mainitsinkohan sen jo? Olen niin väsynyt, että pää hajattaa kaikkiin suuntiin.) Ihmiset ovat asiallisia ja siistejä, mutta en tiedä, pysynkö pystyssä vain sillä. Olen tottunut halaamaan työneuvotteluissa ja työpaikalla ja koulun viileät tavat hämmentävät. Seitsemänsataa muukalaista muukalaisenkasvoineen, koetan muistuttaa itseäni, että hymy on halaus kaukaa, hymyilen ja minulle vastataan, mutta olen niin väsynyt, että meinaan luhistua kesken kävelemisen, ja ainoa, mikä minut pitää pystyssä, on tieto siitä, että tällaiset luhistumisen tunteet ovat ihan normaaleja ja odotettavia, että muillakin on niitä, että minä vain päästän ne estoitta itseeni, olen kaiken aikaa epävarma omasta jaksamisestani ja motivaationi riittävyydestä ja empaattisuudestani ja turkasen tietoinen siitä, miten paljon tukea tarvitsisin juuri tässä ja juuri nyt. En voi tietää, onko minusta kouluun ja sitä seuraavaan työhön. Sitä ei kukaan voi tietää. Täydet pisteet valintakokeessa ovat pelkkä villi valintakomitean arvaus.

Paineensietokyvyn täydet pisteet naurattavat nyt aika tavalla, hyvin mustasti.

On painetta, on ahdistusta, siedän sen. Tiedän ruuvin helpottavan, kun totun kaikkeen tähän, kun alan nähdä anatomisia unia, jossa gluteaalinen alue liukuu hitaasti toisen abdomenin yli ja trunkus taipuu taakse. Istun ja silitän omia käsivarsiani. Oleokraaninen, karpaalinen... pohje on suura, pohkeeseen liittyvä suraalinen. Ajattelen lehmän suuraa. Ja kun puhutaan kainalonseudusta, aksillaarinen, miten Petunia axillaris liittyy muka kainaloihin, tuoksuuhan se toki hyvältä öisin kai ainoana kunnolla tuoksuvana petuniana, mutta silti... axilla on latinaa ja tarkoittaa kainaloa.

Katselen kurssitovereita ja mietin, järiseekö heidänkin sisällään. Tuntevatko hekin itsensä pieniksi, hylätyiksi lapsiksi? Koetan tehdä heidän olostaan helpon, hymyilen ja lainaan kyniä ja sovittelen ylleni klovnin roolia. Jotenkin meidän olisi hitsauduttava ryhmäksi. Ehkä se on heille helpompaa. Kaikkien ihmisten ei ole näin vaikeaa toisten seurassa, sen tiedän. Haluaisin heidät jonnekin yksi kerrallaan, todellisen kohtaamisen, ehkä vähän halata, sitten en ahdistuisi enää näin. Tai tanssia villisti. Ensi viikolla meillä on liikuntatunti, ehkä sitten lasiseinät särkyvät. Ehkä minun pitäisi vain pudottautua lattialle ja itkeä koulussa eikä vasta kotiin pyöräillessä, mutta olen liian pelokas vielä. Jotenkin säppiinnyn automaattisesti koulussa, ryhtipanssari punoutuu kun lukitsen pyörän, ja aamulla olen toiveikas ja ajattelen, että tämä päivä on jo helpompi kuin eilinen, ja niin se onkin, se pitää paikkansa, päivä päivältä on helpompaa paitsi että on vaikea suhtautua kurssitoveriin, joka ei vastaa hymyyn ja ottaa valittavan asenteen kaikkeen. Ehkei hän vain jaksa. Hymyilen hänelle silti, on ponnistettava ponnistamistaan iloon, potkittava jaloilla, päätä pintaan, päätä pintaan, jos sinä et vedä kohti aurinkoa iloa, minun on vedettävä meitä molempia. Kurssitoveri murjottaa takaisin.

Luulen, että kun myöhemmin luen tämän kuvauksen, pyörittelen silmiä hämmästyneenä.

Osaan odottaa shokkia ja osaan odottaa motivaatiovaikeuksia sopeutua ilmastoituihin ja rumiin tiloihin ja ulkopuolisen laatimaan aikatauluun (tehokkaasti etenevät tunnit ovat oma lukunsa, niillä olen tyytyväinen, mutta jaarittelu saa minut vihaiseksi) mutta en ole muistanut, miten pahalta tällainen shokki tuntuu. Selviän eteenpäin hymy ja luun nimi kerrallaan. Tahtoisin haluta, että joku kurssiltamme pitäisi minusta kauheasti, se auttaisi jaksamaan ja olen tottunut toimimaan ja säkenöimään sellaisessa tilassa, mutta kauhukseni havaitsen, ettei minussa ole sellaista miellyttämisen tarvetta lainkaan. Kuuntelemisen tarve ja ymmärtämisen tarve kylläkin, eettisen toimimisen tarve kyllä, mutta ei sellaista voimaa antavaa tykytystä, että tahtoisin ehdottomasti ja välittömästi, että jostakusta tulisi osa laumaani. Ehkä olen liian hätäinen halutessani tällaisen tuntemuksen heti, mutta toisaalta - tiedän ne asiat yleensä heti. En tunnereagoi kehenkään voimallisesti. En jotenkin ymmärrä enkä osaa tätä pidättyvyyttä, laimeutta, virallisuutta.

Tämän on purkauduttava jollakin tavalla. Pian.

Totta kai tämä purkautuu jollakin tavalla, omaa aikaansa. En saa olla kärsimätön, ahdistus ottaa aikansa, lukot aukeavat. Kouluun piipataan sisään magneettiavaimella, joka on mustan tiukan nahkakotelon sisässä. Nahkaan on painettu turvafirman logo.

Koetan ajatella tätä tilaisuutena tutustua ihmisiin, oppia heistä, oppia itsestäni. Koetan ajatella vankilamaisia piirteitä haasteina pakkojen sijaan. Haaste suhtautua myönteisesti siihen, että joku toinen päättää päivieni kulun ja sisällön. Haaste ottaa tarjottu sisältö vastaan lahjana. Haaste kuunnella tarkasti jokaista kommenttia, ymmärtää merkitysrakenteita sen takana, päätellä, mitä tarkoittaa elää sellaisten rakenteiden rajaamassa maailmassa... Haaste säilyttää mielekkyyden tuntu keinovalossa, huonolla tuolilla, ilmastoinnin huristessa ja puhaltaessa. Haaste säilyttää toiveikkuus keväästä ja uudesta kesästä, ja seuraavasta talvesta, jonka tullessa haluan jonnekin valoisaan ja lämpimään ja aion myös pystyä toteuttamaan tämän haaveen. Jotakin kautta. Päättäväisesti.

Haaste olla vittuuntumatta, turtumatta, apatisoitumatta, professionalisoitumatta kuoliaaksi. Säilyttää nauru ja epävarmuus ja halausten kaipaus, lapsenomaisuus, eläimyys. Pysyä kiitollisena niistä kaikista vuosista, joina olen onnistunut järjestämään itselleni toisenlaisen elämän ihanissa huoneissa ja oman aikatauluni mukaan. Ja säilyä toiveikkaana sen suhteen, että tämäkin kouluelämä vielä avautuu ja että sen jälkeen elämä vasta avautuukin aivan uudella tavalla. Että ehkä saan jopa kohtuullisen korvauksen työstäni ja saan työssäni koskettaa ihmisiä ja sillä lailla viestittää heille, että heidän kehonsa ansaitsee armoa ja lempeyttä ja hoivaa ja hyväksyntää, että heidän kehonsa on kaunis ja viisas ja vahva ja kommunikatiivinen, että sitä pitää vain kuunnella ja suostutella ja antaa sen suostutella vastavuoroisesti mieltä, että kaikki on ihan kunnossa jo.

On pelottavaa uskaltautua itselleen vieraaseen tilaan, johon sisältyy niin paljon vaativia elementtejä. Aikuisena tällaiseen uskaltautumiseen liittyy vielä sekin, että toisin kuin teininä, jolloin koulu oli yhtä helvettiä, nyt tietää tarkasti, ettei tämä ole ainoa vaihtoehto. On paljon muitakin vaihtoehtoja. Mikään niistä ei tosin näytä kauhean haluttavalta, ei yhtä haluttavalta kuin se, joka siintää koulun päättämisen yhteydessä, ensi kesäkuun alussa. Kuinka pitkä matka sinne onkaan. Monta päivää. Sormet eivät ollenkaan riitä! Selviän aamulla kouluun, aamulla olen toiveikas ja tunnen oloni reippaaksi, mutta päivän kuluessa toiveikkuus alkaa murentua ja kotiin pyöräillessäni alan olla melkoista nuhjua. Tämä on vasta ensimmäinen viikko, tolkutan. Totun ja opin ja sovittaudun vaivihkaisesti kaiken aikaa. Tämä on se, mitä olen halunnut.

Koulussa puhutaan itsestäänselvyytenä MM-kisojen seuraamisesta. En jaksa sanoa, ettei minulla ole televisiota eikä tule. En jaksa sanoa sitäkään, etten halua sellaisia asiakkaita, jotka haluavat keskustella kanssani päivänpolttavista asioista, niistä joista päivän lehdet kirkuvat. Että uskon, että on toisenkinlaisen asiakaskunnan luomisen mahdollisuus. (Etenkin kun ei ole mitään hinkua rikastua ja minulla on näitä muitakin avuja kuten kyky keskustella ideologioista, ja ihan varmasti löytyy asiakkaita, joiden kanssa voin keskustella kehollisuudesta ja yhteiskunnan absurdiudesta ja sen sellaisesta.)

Äkkiä huomaan, miten ihanaa elämäni on ollut tähän saakka. Millaisia yltiöboheemeja hyvyyden taskuja olenkaan onnistunut löytämään ja miten luontevasti olen niihin pujahtanut. Mutta sanonpa yhden jutun: Jos en onnistu kehittämään tähän kouluun itselleni hyvyyden taskua, en ole tyytyväinen. Ja piru vie, sellaisen aion kehittää. Taatusti. Nyt se kaikki vaikuttaa vielä kaukaiselta, mutta eiköhän tilanne jo pian ala liikahdella. Kaikki ovat vain niin jännittyneitä ja shokissa, minäkin puoliksi toimintakyvytön. Se ei voi jatkua ikuisuuksia.

Huomenna meidät hierotaan aamun aluksi. Nähtäväksi jää, millaisia vaikutuksia sillä on ryhmädynamiikkaamme.

Vähän huolestuttaa, kun en ole ehtinyt nyt nähdä keitään ystäviä enkä käydä palstalla. Enkä ole oikein saanut kirjoitettuakaan. Annan huolen olla, ja kirjoitan tämän pienen huolirimssun, ja äkisti olo jotenkin helpottuu, alan luottaa siihen, että kaikki korjaantuu, tai ainakin suurin osa, elämästä tulee taas siedettävämpää, alan ymmärtää sen piirteitä tai totun niihin, hyväksyn suulauteni ja miellyttämishaluttomuuteni ja opin latinaksi anatomian ja asiat alkavat sujua, alan jaksaa enemmän muutakin, jaksan myös puhua eikä Vompsun ja Faunin tarvitse koko ajan sanoa: "Haluatko puhua siitä?", kun itken voimattomana sängyllä kommuunin ala- tai yläkerrassa, jaksan vastata ystäville taas muutakin kuin kiire, kiire, nytkin jaksan jo tilata itselleni sen silikoni-istuintyynyn, niin ettei minun tarvitse sietää niitä epäergonomisia koulunpenkkejä sellaisenaan, että saan liikahdella ja niskani norjistuu taas.

Vähitellen toiveikkuus palaa, ei vielä, mutta epäilemättä jo pian.

Oppiminen, luonnollinen ja aito

Eilen tanssikurssilla edettiin asioihin, jotka tuntuivat teknisesti täysin ylivoimaisilta. Katsoin tarkasti, kun liike näytettiin useita kertoja. Silti huomasin heti, kun asia olisi pitänyt itse osata toistaa, ettei minulla ole aavistustakaan siitä, miten voin tehdä tuollaisen liikkeen. Koetin rauhoittaa pariani kertomalla, etten ole erityisen visuaalinen oppija. Jonkin tyyliltään aivan vieraan liikkeen katsominen ja jäsentäminen mielessä paloiksi on liian monimutkainen tehtävä. Minun ei auta kuin harjoitella liikettä uudestaan ja uudestaan, saada siitä lisää avaavia metaforia, ohjeita suunnista, kurkottumisista ja irti päästämisistä, jotta liike, jota lähden pala palalta rakentamaan, muistuttaisi edes marginaalisesti näytettyä liikettä.

Pari osoittautui kärsimättömäksi ja kiisti, ettei se, mitä sanon, pidä paikkaansa. (Hassua, kun juuri annoin hänelle käyttöohjeen.) Hän väitti, ettei liikettä juuri pidäkään pilkkoa paloiksi, että sitä ei saa käsitteellistää, sitä pitää vain kunnella ja antaa mennä, liike kyllä vie. Tässä vaiheessa sanoin, ettei minulla ole hajuakaan siitä, minne liike minut vie, tuskin ainakaan näytetyn tekniikan mukaisesti. Pari sanoi, että minun pitää olla avoimempi liikkeelle. Hyvä on, sanoin, kokeillaan sitten. Päädyin aivan kummaan asentoon ja pari sanoi, ettei ymmärrä, miksi minä niin menin. Selitin uudelleen kärsivällisyyteen pakottautuen, että koetan kyllä löytää tässä kuunnellen ja avoimesti sitä suuntaa, mutta että ehkä jonkun pitäisi ensin antaa se minulle.

Lopulta muutaman epäonnistuneen pyllähdyksen jälkeen parin ei auttanut kuin suostua tekemään se, mitä olin pyytänyt jo aluksi, eli käymään liikettä pala palalta läpi. Mutta jatkuvasti hän marmatti vähäsen, että miksi en vain kuuntele ja ole avoin ja ettei hän voi ymmärtää, miksen ymmärrä tätä ja tätä ja tätä periaatetta. Hän ei oikein tainnut ymmärtää, kun sanoin selvästi, että olen täysi aloittelija ja lajin liikekieli on itselleni vieras. Ehkä hänellä oli oletus siitä, että juuri tässä lajissa liikkeet ovat luontevia, luonnollisia tai autenttisia ja että vieraantuneisuus niistä on tosiaan vieraantuneisuutta (jotakin moraalisesti kauhistuttavaa) eikä yksinkertaisesti vierautta.

Harjoitteesta olisi jäänyt varsin ikävä maku suuhun, ellen olisi lopulta tajunnut vaikeaa liikettä, ellen olisi käynyt niin monilla tanssikursseilla ja jo huomannut, miten osaan oppia uusia liikekieliä ja miten en (mikä kai tarkoittaa: minulla on oma tapani olla avoin ja kuunnella ja osaan antaa ohjeistamisestani käyttöohjeen), ja ellen kaiken aikaa olisi ollut kauhean kiinnostunut siitä, miten hullunkurinen kuvio on väittää toiselle vierasta ja vaikeaa asiaa joksikin, jolle pitää vain "olla avoin" ja jonka pitää vain "antaa mennä". (Ja niin, en toki väitä, ettenkö itse tekisi välillä niin - siitä saa ja pitää huomauttaa, jos en tajua, että toinen odottaa yksityiskohtaisia neuvoja ja asian helpommiksi palasiksi pilkkomista.)

Se modernin tanssin tunti, jolla kerran kävin kokeilemassa, sisälsi vähän samanlaista mielenmaisemaa, oletuksen siitä, että juuri tämä on kaikille tuttu ja luonteva tapa liikkua ja että nyt sitä sitten vain vähäsen syvennetään. Ja kuitenkin lajissa kuin lajissa on oma tekniikkansa, joka minimissään sisältää informaatiota siitä, millä lailla tehtynä liikkeet eivät vahingoita elimistön tukikudoksia ja lihasmassaa. Silloinkin, kun tekniikan väitetään sisältävän vain tällaisia yleisiä terveyteen ja turvallisuuteen liittyviä näkökohtia, piiloagendoille tuntuu jäävän tilaa. Tietynlainen liike on aitoa ja oikeaa. Ei siinä mitään, mutta jos tietynlaista liikettä tahdotaan, se on syytä ohjeistaa kunnolla. Ja minusta vaikuttaa siltä, että mytologia liikkeen aitoudesta ja suoraan eksistenssistä kumpuamisesta tms. synnyttää helposti guruttamissysteemin, jossa hidas tai ei-niin-liikunnallinen oppija jää hahmottamisvaikeuksineen todennäköisemmin yksin kuin teknisen vaikeutensa tunnistavissa ja tunnustavissa lajeissa.

Kurssin opettajat ohjeistivat kyllä hyvin, ja uskon, että useimmille heidän metaforansa riittivät mainiosti - tiedän olevani hidas oppija vieraissa liikekielissä. Silti jo yksi epäsuotuisa ja guruttava pari laimensi hieman intoa. Tuntuu hassulta, että jonkun mielestä on uskomatonta, etten onnistu omaksumaan parissa tunnissa tietynlaista liikekieltä. Minulta meni ehkä viisi vuotta omaksua stepin liikekieli sen verran, että aloin solista ja pulista kengillä vapautuneesti, tanssia pelkän läpiköpöttelyn asemesta, sekä hahmottaa, millä tavalla steppiä on hyödynnetty esimerkiksi joidenkin musiikkivideoiden koreografioiden pohjana.



(Tässä videossa Jacksonin lapset steppaavat Nicholas Brothersin kanssa.)

Mitä olisi tapahtunut, jos olisin ottanut vastaan parin ajatuksen, etten kuuntele enkä halua oppia, kun en kerran ensiyrittämällä onnistu eikä minua auteta pyynnöstäni huolimatta?

Ei, en pidä puheesta, joka saattaisi lannistaa jonkun. Se on vain huonoa toisen ohjaamista. Olen törmännyt siihen niin koulussa, yliopistolla kuin tanssitunneillakin. Onneksi vain silloin tällöin. Joka kerran se kuitenkin synnyttää aika voimakkaan vastareaktion. Olen jo oppinut olemaan attribuoimatta puhetyyliä lajiin tai oppiaineeseen, mutta minusta vaikuttaa silti siltä, että toisissa ajattelutyyleissä jätetään sen sortin puheelle enemmän tilaa ja mahdollisuuksia. Esimerkiksi sen sortin leimasanojen dikotomioiden kuin aito/epäaito tai luonnollinen/vieraantunut runsas viljeleminen soittelee hälytyskelloja päässäni. Niin, ja miksi muuten tuntuu aina siltä, että jos näitä dikotomioita käytellään, oma systeemi on aito ja luonnollinen, ja muu vieraantunutta ja epäaitoa? Hullunkurista. Ja että pitäisi vain "kuunnella sisintään". Sisintä, joka on täynnä erikoisissa tilanteissa kiteytyneitä luontumuksia ja toimintamalleja, läpikaupallisen yhteiskunnan syöttämiä "tarpeita" ja "oikeuksia", pelkoa ja miellyttämisenhalua. Jo pieni vauva oppii torjuvassa perheessä olemaan pyytämättä tukea tunnetiloilleen. Ajatella, alle vuoden ikäinen pikkuinen. Haluttaisiinko häntä kenties kutsua epäaidoksi tai vieraantuneeksi tai sairaaksi?

Mitä koetan kirjoittaa auki? Sitä kai, että vaikka anything goesia (tai ainakaan kaikkien tyylien yhtä suurta hedelmällisyyttä ja hyödyllisyyttä) ei haluaisikaan ostaa, en minäkään halua, ihmiset eivät opi uusia asioita simsalabim vain avoimesti kuuntelemalla. He tarvitsevat tukea ja käyttöohjeita, valtavan kasan metaforia, joista ehkä muutama auttaa heitä vähän siihen suuntaan, jonka he ovat ilmaisseet haluavansa oppia. Ei ole mitään luonnollisuuden ja aitouden tuntua, joka ilmoittaisi heti, että kas, nyt tämä menee oikeaan suuntaan. (Myös psykoterapian opuksissa vedotaan usein tällaiseen "naksahdukseen" - kun ilmiölle tai ydinuskomukselle löytyy oikea selitys, sen vain tunnistaa oikeaksi. Olettaisin, että jos naksahdus tapahtuu, asiaa on jo työstetty aika tavalla ja esitietoisuus on kohdallaan - tarvitaan enää sanallistus. Tai sitten henkilö etsii naksahdusta päästäkseen ajattelemasta - synkeä ajatus, mutta ei sitä tarvitse kovin kaukaa hakea, oman pääni tonkiminenkin riittää keksimään tällaisesta esimerkkejä.) Tarvitaan kokeilemista ja toistoja, tai ainakin minä tarvitsen.

Kun harjoittelin puoleni pitämistä tai jämäkkyyttä muutaman opuksen avulla ja sitten myöhemmin empatiataitoja toisen kirjan avulla, se, mitä tein suositusten mukaan, tuntui aluksi kauhean omituiselta ja jotenkin kierolla tavalla väärältä, vaikka ymmärsinkin perustelut älyllisellä tasolla. Tunnun muuttuminen vie aikaa ja vaatii toistoja, koska jollakin tavalla tekemisen ja sen seuraamusten yhteyden on vahvistuttava kuten kokemustotuuden on vahvistuttava: toistumalla, alkamalla vähitellen hahmottua. Esimerkiksi omien rajojen asettamisen idea tuntui minusta vastenmieliseltä ja jotenkin luovuttamiselta, mutta kun ryhdyin asettamaan rajat jämäkästi, sainkin huomata vähitellen, että minun on helpompi suhtautua toiseen empaattisesti, ei synny hämäriä kiistoja sanallistamattomista oletuksista ja toinen on itse asiassa tyytyväinen siihen, että osoitan selkeästi rajat, joiden puitteissa pysyn hyväntuulisena ja ystävällisenä. Etenkin aluksi rajojen asettaminen tuntui todella epäempaattiselta, röyhkeältä ja pompöösiltä. (Entä jos olisin tässä kohdin "kuunnellut sisäistä ääntäni"?) Kun varovasti koetin pehmentää asiaa kertomalla, että koetan nyt opetella tämmöistä asiaa ja että toivottavasti en tee ihan kauheita ylilyöntejä silkkaa aloittelijuuttani, sain hämmentävältä tuntuvaa palautetta: toinen ilmoitti iloisesti, että hyvä vain, että pidät rajoistasi kiinni. Ainoa, joka on suuttunut rajojeni asettamisesta, on äiti. Jätän hänen reaktionsa omaan arvoonsa, koska vanhempi-lapsi -dynamiikka on aika poikkeuksellinen ja asioin enimmäkseen ihan toisella lailla itseeni suhtautuvien ihmisten kanssa. Pyyteettömämpien. (Niin hullunkurista kuin se onkin, pyyteet jonkun lehden tilaamisen suhteen tai jossain proggiksessa auttamisessa ovat paljon pienemmät ja viattomammat kuin ne pyyteet, joita äidillä on hänen tarkkaillessaan haukansilmin, että jälkeläinen tulisi kunnon kansalaiseksi ja onnelliseksi luonnollisella ja oikealla tavalla.)

Workshopin lopuksi meillä oli palauterinki. Aika monet antoivat vain myönteistä ja hyvin subjektiivista palautetta ja muutaman palautteessa korostui fiilistelevä ote, puhe avautumisesta uusille asioille. Minäkin kerroin, että pidin kauheasti kokeilustani ja että kurssilla oli hauskaa. Mutta lisäsin, että ainakin minulle jotkin tekniset hienoudet olivat ylivoimaisia ja että niiden omaksuminen jäi vielä hataraksi. Lisäsin, että tiedän olevani tuskastuttavan hidas oppimaan täysin uudenlaista ja vierasta liikekieltä ja uskovani kyllä, että opin ajan kanssa, kun motivaatiota kuitenkin on. Jos en olisi antanut sitä palautetta, olisin mielestäni ollut ruokkimassa systeemin luisumista kohti tilaa, jossa hämärtyy taju siitä, että tuokin liikekieli on tosiaan kieli, tietty oikean ja virheellisen keinotekoinen koodisto, jota voidaan opettaa ja oppia. Ja joka voi olla vieras, niin vieras, että tarvitaan ohjausta kädestä pitäen. Ehkä palaute oli turha - eihän kukaan mene kai kurssille, jos voisi aivan itsekseenkin ja ilmaiseksi oivaltaa kaiken, minkä maksullisella kurssillakin?

Mutta toisaalta, oli mainittu sanat luonnollinen ja aito. Ja halusin, ettei niitä samasteta helppoon. Helppo tai helpoin tapa tehdä asiat on usein valtavien harjoitusten takana. Helpoin tapa on harvoin se, jota tulee kokeilleeksi ensimmäiseksi. Kun ajattelen helppoutta, mieleeni nousee kuva seitsemänkymppisestä naisesta, joka tanssii hyvin eleettömästi mutta kenkien äänet ovat ihan uskomattomat ja kasvoilla on tyyni, melkein etruskimainen hymy. Helppous on kokonaisen ihmisiän harjoittelemisen, etsimisen, toistamisen, informaation pilkkomisen takana. Vaikeuttavista luontumuksista irtipyristelyn takana. Ei, ei ole useinkaan helpointa tehdä kuten sisäinen ääni sanoo tässä ja nyt. Eikä ole helppoa jakaa toisille oivalluksia siitä, miten helppouden harjoittelemisen alkuun pääsee kiinni. (Ja jokin kujeellinen ääni vatsanpohjassa: "HELPOINTA OLISI JÄTTÄÄ KOKO KIRJOITTAMINEN SIKSEEN JA KAIKKI SIKSEEN." Mutta en usko, että se olisi helpointa, ei varmastikaan! On vaikea noin vain katkaista jokin pyrkimys, luopua. Siinä pyrkimykset eroavat esineistä kuten kirjoista.)

Ihana päivä, aurinkoinen ja lämmin. Aion tänäänkin harjoitella teknisesti vaikeaa liikettä miehen kanssa muutaman kerran. Saan sen kyllä lihasmuistiini. Sitten osaan sen lopun ikääni. Mutta jumalat suojelkoot minua siltä, että alkaisin jossakin vaiheessa ajatella tuon liikkeen olevan jotenkin luonnollinen tai aito, kaiken tämän ponnistelun jälkeen.

Aion mennä ulos, pyöräillä ja kävellä ja kitkeä kyykyssä ja vesijuosta. Nekin kaikki ovat vaivalla opeteltuja taitoja. Ihmeellistä, mitä kaikkea voi oppia, kunhan motivaatio on kohdallaan. Olen opetellut kävelemään ontumatta. Kävelen kuin minulla ei olisi nilkan luona ja vasemmassa jalkapöydässä liikaniveliä, polvivammoja ja kuin en olisi pitkään kärvistellyt murtuneen lonkan kanssa. Siinä tavassa kävellä ei ole juuri mitään aitoa eikä luonnollista, mutta se on hyvä tapa nivelteni mielestä, niiden kannalta helppo. Olen kohtalaisen tyytyväinen epäaitouteni tilaan, tekniikkaani, tässä kohdin.

Huikaisevuus, preferenssit, esikot

Luen lehteä. Siinä eräs ihminen kertoo menevänsä kahvilassa aina sisätiloihin, etenkin jos terassille paistaa aurinko. Koen saman vierauden kuin jonkun muistuttaessa, ettei kesä ole hänelle mieluisin vuodenaika vaan itse asiassa jotenkin tukala ja ahdistava. Mistä nämä preferenssit tulevat? Voisiko niitä kääntää tai lieventää? Millä lailla puhumamme kieli ylipäänsä on yhtäläinen, kun kerran sanoihin, joiden tunnelatausta tai kehotuntua pitää jotenkin - no, jos ei nyt sentään varmana tai itseästään selvänä, niin ainakin aika oletettavana?

Preferensseihin tuntuu hankalalta päästä käsiksi, koska ne vaikuttavat tarkasteluhetkellä niin annetuilta. Silti nekin ovat epäilemättä rakentuneet ajan kuluessa, kerrostuneet. Mutta ne ovat hyvin välittömiä. On suorastaan naurettavan helppoa luoda omalla kohdallaan noita pareja, jossa ensimmäinen ilmoittaa toivotun pään jatkumosta ja toinen tilan, jota mieluusti välttelee: huikaiseva - mitäänsanomaton,
auringonkilo silmissä - hämärä sisätila,
liikkuminen - istuminen,
räjähtävä värikylläisyys - ruskeanharmaus,
ilo - velvollisuus,
tasavertaisuus - alistuminen tai toisen alistumisen huomaaminen ja kykenemättömyys saada toista siitä irti,
läkähdyttävä - viluttava,
kosketus - puhuminen,
intiimi ja välitön - kaukainen ja varautunut,
sotkuinen kotoisuus - kulissimaisuus, valkeat pinnat, matot ja pöytäliinat,
yllätykset - suunnitelmat (JOS yllätys tuntuu positiiviselta, muuten toisin päin...),
vesiselvä - päihtynyt,
ajatusten ja tunteenpuuskien nopeus - verkkainen viipyily,
suorastaan paikoillaan pompahteleva vireys - unisuus,
anteliaisuus - resurssien kyttääminen,
ruoan kevyt tulisuus - kermamainen rasvaisuus ja mietous,
kirpeänhapean - äklömakea,
ja niin edelleen, listaa on älyttömän helppoa jatkaa. Mutta ei ehkä kovin mielenkiintoista. (Paitsi siltä osin, itselle, kun tajuaa jonkin itsestäänselvästi suosittavalta tuntuvan piirteen vaikuttavan tai ainakin liittyvän johonkin taipumukseen, josta on välillä huolissaan, kuten vaikkapa vaikeus nukahtaa tai unohduksen hupun vääjäämätön ja sangen nopea putoaminen silmille.)

Mistä nämä ovat tarttuneet mukaan? Se on kysymys, jota ei voi olla kysymättä uudestaan ja uudestaan. Niin hämmentävää on, miten eri lailla ihmiset elävät ja tahtovat elää. Minua jotenkin liikuttaa ihan älyttömästi, kun kuulen jonkun pitävän talvesta tai olevan tyytyväinen siihen, että hän saa tehdä sisätöitä toimistossa. En itse oikein osaa sellaista, ja tuntuu kauhean arvokkaalta, että jokin, jota olen pitänyt itse sietämättömänä kiusana, paljastuukin joksikin sellaiseksi, josta on toisille iloa ja josta he saavat voimaa. Heidän tyytyväisyytensä siihen, mitä itse inhoan tai ainakin koetan vältellä mahdollisuuksien rajoissa, saa minut jotenkin kiitolliseksi heidän olemassaolostaan ja suuntautumisestaan. Ja samalla se saa minut epäröimään, onko kommunikaatio mitenkään ihan niin yksinkertaista kuin mielellään kuvittelisi.

Käymme tänään kierrätystehtaalla ja otan vaihtotorilta muutaman paidan huovutusprojektiini. Huovutan paidat 90 asteen puuvillapesussa pesukoneessa, sitten leikkaan ne tilkuiksi, ja lopuksi, kun koossa on riittävästi tilkkuja, teen tilkkupeitteen talveksi. (Teen myös toista tilkkupeitettä isoäidin neliöistä, siitä tulee enemmän semmoinen torkkupeittomainen.) Käytän täkkiin tietysti vain sellaisia paitoja, jotka ovat niin leveän muotoisia, että ne tuskin löytävät kirppiksiltä ottajaansa. Toinen paidoista, jonka otin tänään, oli jo valmiiksi huopunut. Omistajalleen siitä oli tullut riippakivi, mutta täkkiprojektiin se on ihan täydellinen!

Takaisin pyöräillessämme poikkeamme ortodoksisella hautausmaalla, jossa olin viime keväänä töissä haravoijana. Muistan erään ihanan haudan, jonka päälle oli tuotu kevätesikkoa, joka oli siitä levinnyt nurmelle muutenkin. Olen aika varma, mistä hauta löytyy, mutta emme löydä sitä. Löydän kyllä haudan, johon mieleni yhdisti esikot, mutta esikoita ei näy. Ehkä on vielä aikaista, vuosi sitten kevätkukat olivat tätä vuotta edellä monta viikkoa? No, näemme kuitenkin yhdellä haudalla krookuksia, joissa leyhyttelee kesän ensimmäinen perhonen, suuri neitoperhonen.

Ensin petyn ja ajattelen, että minun olisi pitänyt kirjoittaa tarkalleen muistiin, missä esikot sijaitsevat. Mutta kun olen ajatellut asiaa ehkä minuutin tai kaksi, olen polttanut aiemman oletuksen tuhkaksi ja olen sitä mieltä, että ei, ei sittenkään. Parhaita ovat ilot, joita ei pyritä varmistelemaan ja joista ei tule rutiinia. Muistanhan kaikista rakastamistani kivistäkin juuri sen, jonka työnsin erään aidan rakoon ja jota palasin monta kertaa etsimään sitä koskaan enää näkemättä. En tiedä, miksi, mutta en tahdo ilojen muuttuvan velvollisuudeksi, kaavaksi, laskelmoinniksi. Ja silti olen välillä syöksemässä itseäni sellaiseen maailmaan hakemalla itsepäisesti uudelleen samaa iloa. Ja kun huomaan tämän, olen äkisti täysin tyytyväinen, helpottunut ja ilahtunut siitä, ettei haudalla ollutkaan esikon esikkoa.

Ja jos olisimme löytäneet esikot heti, emme olisi kävelleet toiselle puolen hautausmaata kirkkaassa, ihanassa keväässä - olin ihan varma, että esikot olisivat olleet ensimmäisessä paikassa, mutta muistin epämääräisesti, että toisellakin puolen oli jotakin näkemisen arvoista, ja ajattelin, että ehkä esikot sittenkin kaiken todennäköisyyden vastaisesti olisivatkin siellä - emmekä olisi nähneet sitä paikkaa, jota haravoidessani koin käsittämättömän onnentunteen. Paikassa sinänsä ei ole mitään erityisen näköistä tai kuuloista. Mutta jotenkin se on onnistunut kohta, siinä tuntuu nytkin helpolta saavuttaa onnellisuus.

Se kuulostaa niin lattealta sanottuna: "Tämä on jotenkin ihana kohta, tuo puuksi kasvanut rhodo ja sitten tuo ettei ole ristiä eikä mitään imeliä lintu- tai enkeliveistoksia, ei muistolauseita, pieni kivi vain maassa eikä mitään istutuksia, aitauksia tai rajauksia, pelkkä nurmikko vaan." Vompsu nyökkää enkä saa kai ikinä tietää, aistiiko hän sen paikan edellytykset tulla onnelliseksi, tehdä onnelliseksi.

Kotimatkalla ajattelen, että kunhan villapaitahuopatäkki tulee valmiiksi, tai jo oikeastaan ennen sitä, jo ennen seuraavien tilkkujen huovuttamista, voisin kirjailla niihin haravoita ja esikoita ja aurinkoja, tähtiä ja kottikärryjä ja talikoita, kaikkea tuollaista kosmologista ja hiljaista ja onnellisentyytyväistävää. Pidän kuitenkin kovasti sellaisesta taiteesta, joka kuhisee ja kiemurtelee ja juhlii arjen yksityiskohtia. Miksi ihmeessä en tekisi peitostakin sellaista? Haluan kirjailla siihen myös hautoja, senkin päätän siinä silmänräpäyksessä. Hautoja, uima-altaita, koko kevään ja kesän, jotta sitten talvella, jonne peitto on tarkoitettu, mieli kykenee kestämään lumen inhasti pelkistämän muotokielen, joka on minulle niin vaikea ja vastenmielinen.

Viimeinen paastopäivä

Olen tänään mainiolla ja pirteällä päällä. Vesijuoksen puoli tuntia, istun pitkään saunassa, kävelen uimahallilta kotiin kaupan kautta. Ostan kaupasta kaikkea kivaa, mitä voin lähipäivinä varovasti maistella totutellessani kiinteään ravintoon takaisin: luomupaprikoita, alfalfan ituja, maustamatonta soijajugurttia... Minua ei edes heikota!

Eilen illalla kyllä heikotti. Menin joogatunnille hyvillä mielin ja pahaa aavistamatta, mutta puolentoista tunnin sessio paljastuikin aika raskaaksi keholle, joka selvästi oli jo illan takia energiatasoltaan jokseenkin nollissa. Salille käveleminen oli vielä ihan kivaa, mutta jo ensimmäisissä aurinkotervehdyksissä silmissäni alkoi sataa taas sitä lumisilppua, hohtavia hiveniä, minun oli vaikeaa nähdä sieltä pyryn takaa kämmeniäni, jotka olivat yläruumista kannattelevina harosormisina tukina joogamattoa vasten. Kun teimme avaavia harjoitteita syvähengityksen tahtiin, jouduin koko ajan hokemaan itselleni: rauhoitu, rauhoitu, et sinä tähän kuole etkä edes pyörry, varpaat vaan heilumaan. Enkä pyörtynyt, mutta aika lähellä kyllä kävin sitä rajaa. (Lukioikäisenä pyörryin usein aamuisin, joten tunnistan kyllä sen olon varsin hyvin. Olen herkkä pyörtymään, se tuntuu raivostuttavalta. Mikään ei ole nolompaa kuin pyörtyä julkisella paikalla.) Kun olimme pitkissä pakaravenytyksissä lattianmyötäisenä, pää alaspäin rentona retkottaen, istumaan nouseminen sumensi jo silmät siihen malliin, että oli laitettava pää vielä hetkeksi alas ja sitten pumppauduttava asteittain sieltä ylös.

Tunti loppui jossain vaiheessa ja kiskoin helpottuneena vaatteet päälle ja join paljon vettä. Kotiin käveleminen tuntui kauhealta, sydän hakkasi ja hengitys ei meinannut kulkea lainkaan. Ajattelin jo, että saanko nyt jonkun sydänkohtauksen ja onko suolatasapainoni tosissaan jo niin vinksallaan muka, ja olin jotenkin samaan aikaan ylpeä ja huolissani: huolissani, koska olin mielestäni kyllä kuunnellut kehoani, mutta nyt keho oli aivan kauhunkankea eli jokin oli mennyt ohi korvieni, ja sitten toisaalta ylpeä, koska minusta on mukavaa vähän koetella tahdonvoimaani ja osoittaa itselleni, että tahtoessani pystyn kyllä sietämään epämukavaakin oloa. (Tunnen helposti, että päästän itseni kovin helpolla vähän kaikessa ja että olen siksi kauhean veltto eettisesti. Voisinhan vaikka ryhtyä fennovegaaniksikin ja kulkea kaikki matkat pyörällä, esimerkiksi kiirastorstaina pyöräillä Kuopioon tai sitten lykätä matkaa sinne asti että on paremmat kelit. On jotenkin vähän löysää syödä välillä kananmunia ja vuohenjuustoa ja ajaa huristaa junalla pitkiä matkoja. Ja se, että olen syönyt niin, että lihoin pari kiloa ihan turhaan, sekin on pois yleisestä hyvinvoinnista, se tuntuu kauhealta; etten vain tee itselleni karmean tukkoista ja turpeaa oloa vaan että myös turhaan kuormitan planeetan kestokykyä, siinä on jotakin kauhean ajattelematonta. Mutta toisaalta tiedän, etteivät eettisyyden äärimmilleen ponnistamisen kokeilunikaan ole saaneet minua hyvinvoivaksi, oikeastaan päinvastoin. Villeimmässä vaiheessa luovuin jopa ulkomaisista mausteista ja uutin äikätatista rypsiöljyyn pippurinkorviketta. En voi suositella.)

Onneksi Vompsu ja Nasu tulivat minua kävellen vastaan, ja kun näin heidät, ahdistuksen pahin kärki katkesi: tiesin, että jos tilttaan, teen sen ainakin hyväntahtoisessa seurassa. (Joskin se nyt varmasti olisi aika pahaksi Vompsun pakko-oireille. Hän pelkää jo nyt sitä, että mitä jos sitten joskus kuolenkin häntä ennen. Se tuntuu minusta niin kaukaiselta ja hullulta pelolta, mutta toisaalta, häneltä ei ole kuollut yhtään lähiomaista, joten hän ei osaa lainkaan tietää, miten siihen reagoisi. Olen koettanut lohduttaa Vompsua sanomalla, että läheisten kuoleminen on onneksi semmoinen asia, jota hän saa todennäköisesti ylen määrin harjoitella ennen kuin oma vuoroni tulee. Olen nimittäin naimisiin mennessäni päättänyt, että jos vielä joskus saan kovin vahvoja impulsseja kävellä raitiovaunun alle yleiseksi parhaaksi, menen kuitenkin ensin mielenterveystoimistoon Vompsun takia. Minulla on velvollisuuteni häntä kohtaan. Muut tuttavani eivät sen sijaan viritä tuollaista velvollisuudentunnetta; en halua antaa heille valtaa näin tärkeässä asiassa.) Sekin helpotti, että sain sanottua ääneen, miten karsean huono olo minulla oli. Kummallista, miten parin sanan avautuminen muuttaa paljon!

On hirveän mielenkiintoista, miten erilainen olo tänään oli vesijuostessa, vaikka molemmilla kerroilla mehutankkauksesta oli suunnilleen sama aika, ja itse asiassa tämä aamiaismehu on määrältään ja kaloreiltaan vähäisempi kuin lounas, johon sentään kuuluu kasvislientäkin. Ehkä se kuvastaa korostetusti sitä, minkä muutenkin tiedän päivistäni: Aamuisin jaksan vaikka mitä, mutta illat ovat kamalia. Iltaisin ei juokse ajatus eikä tanssita. Iltaisin en jaksaisi nähdä ihmisiä enkä liikkua. Tapaamiset kello 17 jälkeen ovat pääsääntöisesti yhtä tuskaa. Sen sijaan tapaamiset aamuseitsemältä ovat varsin jees. Toivottavasti pääsisin nyt hierojakouluun; hierojana voisin todennäköisesti järjestää päiväni niin, että varaisin parhaan ajan eli sinne aamuyhteentoista tai jopa puoleen päivään saakka, itselleni ja liikkumiselleni, ja sitten se melkohyvä voisi olla asiakasaikaa. Voi tietysti olla, että tämä on täysin hypoteettista hurisemista ja hierominen osoittautuukin niin vaativaksi asiakastyöksi, että se on tehtävä nimenomaan aamuisin. Toisaalta esimerkiksi kirjallisten töideni valossa tiedän, että laajamittainen hyvinvointini pysyy paremmalla tolalla, kun liikun silloin, kun minussa on paljon energiaa, eli heti aamulla - sillä lailla ilta siirtyy konkreettisesti kauemmas, vireyteni kantaa pidemmälle ja siedän paremmin iltakohtaamisiakin. Liikunnan antaman jaksamisen tunteen todella huomaa!

Tuntuu kauhean jännittävältä, että saan kohta syödä 2/3 desilitraa mustikkasosetta! Minun ei oikeastaan tee kauheasti mieli, ja se on askarruttavaa: ennemmin paastotessani ruokafantasiat ovat olleet jotenkin läpitunkevampia. Nyt taas kun kävin kaupassa, suurin osa näkemästäni ruoasta etoi minua jollakin lailla: niin kiinteää, niin täyden ähkyolon tekevää, niin suolaista, niin makeaa... alfalfan idut olivat oikeastaan ainoa asia, joka houkutteli, mutta ostin kuuliaisesti myös purjon purjo-täysyjväriisilientä varten sekä sitä soijajugurttia, josta saan maitohappobakteereita. Ja paprikoita, koska rakastan meheviä punaisia paprikoita ja sitten kun ruokaantotutteluvaiheessa iskee nälkä, on hyvä, että minulla on tuollaista kevyttä ja terveystekijöitä tulvivaa, aromikasta pureksittavaa. Olen kuitenkin muutenkin ajatellut, että nyt paaston jälkeen en mene takaisin siihen raivostuttavaan iltatapaani, että naksin suklaalevystä jopa rivillisen suuhuni (se on aivan liikaa, olen siitä tuntikaupalla tukossa) tai teen jättiläismäisen voileivän. Ajattelin syödä keveästi ja leivättä ainakin tuonne pääsiäiseen saakka.

Pääsiäisen me vietämme vieraisilla, joten en osaa sanoa, mitä ruokaa siellä sitten on. Ajattelin kuitenkin ottaa mukaan tattarihiutaleet... heh, on minullakin turvaruokani. En haluaisi olla hankala vieras mutten myöskään tahtoisi syödä pashaa (onneksi melkein kukaan ei osaakaan tehdä sitä vegaanisena... eikä ainakaan semmoisena vegaanisena & vähärasvaisena, jota minäkin suostun syömään; semmoinen peruspasha on ollut mulle aina liian voinmakuinen, yök) enkä pullia tai leipää tai muuta sellaista raskasta. Vaikka voihan tietysti olla, että mieli muuttuu. Mutta nyt on niin hyvä olla, että soisin pysyväni terveellä ruokavaliolla enkä vain hinkuvani kaiken maailman rasva-, lisäaine-, suola- ja sokeripommeja, kuten olen talven yli tehnyt, ja viime kesänäkin.

Luulen, että se kesän stressisyöminen johtui häistä, minulle se naimisiin meneminen on edelleen jollakin tavalla vaikea asia, vaikka se tuntuikin ihan kivalta ja avartavalta jollakin tasolla vieraudessaan - minulle on hirvittävän tärkeää saada itselleni riittävästi tilaa ja aikaa, vapautta ja omia unelmia, ja naimisiin meneminen suhteutui tietysti myös tuohon tarpeeseen ja tuntui siksi jollakin tavalla vähän häpeälliseltä ja kenties jopa vastuuttomalta. Olen oikeastaan vasta nyt oppinut tajuamaan tämän vapaudenkaipuuni selkeästi, ja saanut äidiltä vahvistuksen siihen, että olen aina ollut varsin hyvinvoiva, jos minulle taataan tuo tila, mutta että muutun helposti ahdistuneeksi, jos minua ahdetaan liikaan ihmiskontaktiin. Äiti ja isä sekä muut lähisukulaiset olivat kovin hämmästyneitä ja aika huolissaan, kun menin naimisiin. Eivät he olettaneet minun haluavan mitään semmoista ikinä-ikinä. Ja vaikka olin viime kesänä vähän pahastunut siitä, että he suhtautuivat niin epäröiden kaiken ilonsa lomassa, minun on myönnettävä, että heidän huolensa eivät olleet turhia ja että on aika stressaavaa tajuta olevansa naimisissa, kun ei ole ikinä halunnut sellaista naimisissa olon stereotyyppielämää, kaunista kotia ja pyöräköitä penskoja, essu edessä pullien pyörittelyä ja kotiruoan oloista ruokaa. Saan päivittäin hokea itselleni, että Vompsu on mennyt naimisiin minun eikä minkään naisstereotyypin kanssa. Ei minun tarvitse edelleenkään pitää siivoamisesta, haluta lapsia eikä laittaa kotia. Saan olla sotkuinen, hihittelevä, epämuodollinen itseni. Saan leikkiä suurta gourmetkokkia ja köyhäillä ja laittaa eriparin sukat. Ja saan uppoutua kirjaan ja olla kuulematta, kun hän kysyy minulta jotakin. (Olen joka tapauksessa, se ei ole valintani piirissä, mutta tuntuu ikävältä, etten saisi olla, vaikka olenkin.) Ja minulla saa olla sellaisia tunteita, jotka eivät ole mahtua rajojeni sisään ja jotka valvottavat minua levottomana. Alan tajuta tämän vasta vähitellen, asteittain. Riittää, että haluan asua Vompsun kanssa ja työstää meidän molempien asioita. Se on helpottavaa tajuta, mutta kylläpä sen tajuamiseen meni aikaa! Ehkä juuri tuo seikka, josta jokin aika sitten kirjoitin, tuo ettei ole oikein hyviä ihmissuhteita, sellaisia joihin tahtoisi itsensä kuvitella, mallina omalleen, on aiheuttanut sen, että olen ollut jokaisen suhteen alkaessa paitsi halukas suhteeseen (koska olen utelias ja sitä mieltä, että kokeilemallahan se selkiää), myös aivan kauhuissani ja pelännyt menettäväni itseni. (Eikä pelko ole ollut turha. Kun on kerran elänyt lapsuutensa perheessä, jossa kietoudutaan ja uhraudutaan ja ihmisten rajat ovat häilyviä, on vaikeaa pitää rajansa läheissuhteessa: mistäpä sen olisin oppinut? No, noista kirjoista, joita olen kustannustoimittanut ja nyt myös ominpäin lukenut. Minä kuvittelin ennen toimivani siten kuten pitää, jottei minua heti hylättäisi. Vasta nyttemmin olen tajunnut, että pahinta on kuitenkin se, että itse hylkää itsensä: omat tunteensa, toiveensa ja tarpeensa toisten hylkäämisen välttääkseen. Kun on hylännyt itsensä, ei oikein enää osaa reagoida mihinkään ja on vain epämääräisen onneton.)

No, nyt sentään tajusin sen, että saan olla tällainen kummajainen, aiemmissa suhteissani en ole tajunnut sitä näin selkeästi. Ehkä siksi, että niissä toisella osapuolella on ollut ehkä enemmän pyyteitä suhteen suhteen. (Kääk, suhteen suhteen!) Vompsis on jotenkin niin rento ja hänkin pitää asioiden kiireettömästä tutkiskelemisesta, ettei häntä sillä lailla häiritse, vaikka saatan välillä olla itkuinen tai levoton tai sotkuinen ja vaikken tee uraa enkä halua lasta enkä jaksa kaunistaa kotia. Hän jotenkin ymmärtää, miten tärkeää minulle on seurata huonekasvien vointia ja kevään etenemistä, tuntea rauhallisuutta ja levottomuutta, oppia rentoutumaan. Eikä hän ole kaiken aikaa äkäinen tai huolissaan siitä, etten tee enemmän maailman pelastamiseksi, vaikka hänkin samalla tavalla pohtii perinpohjaisesti elämänsä ratkaisuja paitsi itsen ja toisten ihmisten ja muiden tuntoisten olentojen, myös ja ennen kaikkea ekologisesta näkökulmasta. Hän on tyytyväinen siihen, mitä on, eikä haikaile jotakin enemmän. Se on todella harvinainen asenne ja olen sydänjuuriani myöten kiitollinen siitä, että saan elää sellaisen ihmisen kanssa, joka kykenee siihen. Se on kuitenkin juuri se taito, jonka soisin terävöityvän itsessänikin: taito löytää oman elämän ilot ja kiitollisiksi tekevät asiat sen sijaan että haalisi tähtiä ja kuita taivaalta.

On vähän haikeaa, että paasto loppuu. Tavallaan minulla on sellainen olo, että olisin ihan hyvin voinut jatkaa vielä toiset viisi päivää, mutta toisaalta, en pitänyt siitä olosta eilisen joogatunnin jälkeen, ja mielelläni vesijuoksisinkin täyden tunnin, eikä se tunnu onnistuvan näin vähän energiaa sisältävällä juomavaliolla. Pidän kuitenkin kovasti siitä, että tunnen itseni voimakkaaksi ja jaksavaksi. Enkä halua enää sellaista heikkoutta kuin eilen joogatunnin jälkeen, jolloin tosissani epäilin, että lyyhistyn siihen kadulle. Ja ylihuomenna siskoni muuttaa, ja olen luvannut mennä auttamaan. Muuttaminen on raskasta hommaa! Onneksi ylihuomenna voin syödä jo varovasti täysjyväriisiä, joten eiköhän se muuttaminen suju sen voimin.

Tänään on ollut hyvä päivä, sen huomaa monesta seikasta. Kuten että jaksoin viimein viedä hirvittävältä haisevan biojäteroskiksen. Ja ehkä seuraavaksi pesen pyykkiä. Ja tiskaan. Hauskaa. Vompsu on myöhään töissä, joten minun pitää keksiä itselleni mielekästä tekemistä. Tietysti voisin vaikka vain maata ja lukea Clarice Lispectoria, mutta jotenkin pieni tiskaaminen ja pyykkääminen tuntuu houkuttavammalta. Harvinaista.

Rakkautta vaan...

Vietämme miehen vapaapäivää osittain lukemalla Sternbergin kirjaa ja tutkimalla, millaiset tarinat vetoavat meidän rakkauskäsitykseemme. Pontta hommaan on antanut muutama keskustelu, joita olen käynyt viimeisten kuukausien aikana. Ne ovat saaneet minut hyvin uteliaaksi sen suhteen, mitä kaikkea ihmiset sisällyttävät sanaan "rakkaus". Ja omakin käsitykseni on sillä lailla vaikeasti tartuttava ja tarkasteltava, että otan mieluusti avuksi asiaa tutkineen psykologin karkeat tarinamallit, ainakin näin alkajaisiksi. Jostakinhan on lähdettävä!

Sternberg kirjoittaa rakkaustarinoista näin:

Kuvittelemme toiseen ihmiseen tutustuessamme, että sijoitamme "fiktion" sijaan ei-fiktion antaman "todellisuuden". Jos kuitenkin ajattelemme ensivaikutelmia, rituaaleja, jotka ovat kaikkialla kosiskelun ja avioliiton kuvioiden ympärillä, mainitun kaltainen korvaamissijoittelu ei useinkaan ole se, joka prosessissa todella tapahtuu. Me astumme suhteeseen mukanamme kimppu ennalta valmiita ajatuksia. Nuo ajatukset eli tarinat eivät välttämättä ole sellaisenaan oikeita tai vääriä, joskin ne saattavat olla enemmän tai vähemmän sovelluskelpoisia - so. enemmän tai vähemmän toimivia ajatellen niiden käyttöä apuna ympäristöön sopeutuessamme. ... Se, mikä nähdään "todellisuutena", on pikemminkin subjektiivisia käsityksiä todellisuudesta - tarinoita. Tarina antaa suhteelle tarkoituksen elämämme kontekstissa.

...

Jokaisella meistä on monta tarinaa, jotka yritämme saada sopimaan yhteen rakkaussuhteissamme. Yleensä emme ole tietoisesti selvillä noista tarinoista emmekä myöskään siitä, että osa tarinoista vaikuttaa meihin vahvemmin kuin toiset. Toisin sanoen pidämme toisia tarinoita parempina kuin toisia. Eri partnerit tuovat esille meissä olevat erilaiset tarinat.

Sen seurauksena se, minkä tietyssä vaiheessa hyväksymme tyydyttäväksi tai jopa hyväksi rakkaussuhteeksi, saattaa varsin pian vaikuttaa riittämättömältä, mikäli toinen potentiaalinen partneri pystyy nousemaan rooliin toisessa tarinassa, sellaisessa joka sijoittuu ylemmäksi suosimisasteikollamme.

....

Tarinan avaamasta näköalasta riippuen me muokkaamme ympäristöämme ainakin yhtä paljon kuin ympäristö muokkaa meitä. Emme yksinkertaisesti vain reagoi siihen, mitä tilanne kulloinkin eteen tuo. Pikemminkin me rakkaustarinoiden tai muiden maailmaan tuomiemme tarinoiden kautta osittain luomme maailman, johon me reagoimme. Usein me emme kuitenkaan tunnista tai pane merkille tätä aktiivista roolia, ja sen vuoksi saamme monesti kuulla sanottavan: "Sellaista vain sattuu minulle."

Niin, voisiko olla kiinnostavampaa ja omaan nilkaan kalahtamattomampaa aihetta?

Kirjaa lukiessa ja sen testejä tehdessä en voi olla panematta merkille, kuinka pieniin asioihin jotkut tarinat tökkäävät. Esimerkiksi käsityötarina tuntuu aluksi aika järkevältä, kunnes todetaan, että siinä rakkaus on täysin konstruktio, tehty ja päätetty, ja että käsityöhön tarvittava design ja työtapojen valinta ovat kokonaan räätäleistä kiinni. No mutta, tuollaiseen en sentään pysty uskomaan. Niin kovasti kuin itse tahtoisinkin tuoda suhteeseen parhaat materiaalit, olen kyllä monissa pesuissa haalistunutta, venynyttä ja kitistynyttä kamaa. Ja niin taitaa olla jokainen mahdollinen kumppanikin... Se on vähän kuin koettaisi ommella kuumailmapallon parista flanellitilkusta. Ole siinä nyt sitten luova ja "tee tästä ihan mitä tahdot"! Silti tuollainen koordinaatiotarina, "rakkauden nähdään kehittyvän siitä, että partnerit työskentelevät yhdessä luodakseen tai ylläpitääkseen jotakin", osoittautuu Vompsua ja minua yhdistäväksi maaperäksi (matka- ja puutarhatarinan muodossa) ja saa molemmilta suurimmat pisteet. Se kontrastoituu räikeästi siihen, miten jotkut tarinat, kuten kaikki eksplisiittiseen vallanjakoon ja valtakiistoihin liittyvät tarinat, alistamissuhdetarinat, taloudelliseen yhteen hiileen puhaltamisen tarinat ja salaperäisyyttä ja fantasiaa korostavat tarinat lähinnä herättävät molemmissa aivan käsittämätöntä hilpeyttä ja epäuskoa ja sitten myöhemmin myös tyrmistystä. On hauska huomata, miten yhteisellä maaperällä liikumme. Molemmat nauttivat melko paljon (mutta Sternbergin asteikolla "ei rakastumiseen riittävästi" - joskus aiemmin se olisi kyllä riittänyt minulle, mutta ei enää...) myös science fiction -tarinasta, jossa suhteen toinen osapuoli on kiehtova osittain käsittämättömyytensä takia (en voi olla herkuttelematta ajatuksella, että kenties juuri vannoutuneisiin scifirakkausihmisiin vetoavat Mars- ja Venus-metaforat), ja historiatarinasta, joka korostaa yhteisen menneisyyden tärkeyttä. (Edellisessä liitossani historiatarina osoitti voimansa siinä, että minua ei koskaan lakannut hiertämästä suhteen alkamisen tapa; tietysti suhteen alkamiset hiertävät minua tietyllä tapaa aina, koska rakastuneena ei ole erityisesti vastuuntuntoisimmillaan eikä terävimmillään, enkä pidä itsestäni sellaisena heittäytyvänä, sokeana kiihkosubjektina. Haluaisin harkita kaikessa rauhassa ja työstää tuntojani ja tehdä ratkaisuja, joista voin myöhemmin olla tyytyväinen. Voi olla kuitenkin esimerkiksi hyvin vaikeaa saada itselleen takaisin oikeuksia, joista on hetken huumassa suostunut aluksi luopumaan... ja jotta voisi vahtia oikeuksiaan, pitäisi olla tarkkana kuin mikä. Ja se on aika mahdotonta rakastuneena!) Taideteostarina, jossa toisen fyysistä vetovoimaa ihaillaan, on tietysti sekin aika tärkeänä; en oikein usko, että kukaan mielellään seurustelisi ihmisen kanssa, joka ei vetoa fyysisellä tasolla. Tietysti fyysisen tason vetoavuus on monissa tapauksissa opittua. (Kiitos joustavista aivoista, kiitos!) Kauniina tarkasteleminen on melko pitkälti asennekysymys, ja huomaan ainakin omalla kohdallani, etteivät minun mieltymykseni ole aina kovin valtavirran mukaisia. (Ja esimerkkilauseet ovat todella visualistisia... kyllä minusta taideteokseen kuuluu myös esimerkiksi ääni, tapa liikkua ja etenkin tuoksu. Ah, miehen tuoksu. En ymmärrä, miten rakastuminen voisi olla mahdollista ilman toisen haistelemista!)

Tarina-analyysi kiinnittää melko tarkasti myös ne kaksi kohtaa, jossa suhteemme klappaa. Ei kuolettavasti, mutta joskus aika ärsyttävällä tavalla. Kumpikaan kohta ei yllätä minua, mutta on mukavaa saada niistä tarkempi sanallistus, jota voi alkaa vähitellen muokata kuvaamaan tarkemmin juuri tätä suhdetta ja sen ongelmia.

Toinen on opettaja-oppilas -asetelma. Vompsu kaipaisi opettajaa, mutta minä en suostu sellaiseksi. (Omat pisteeni tuon roolituksen suhteen osoittavat, että itse asiassa minäkin kaipaan paljon enemmän opettajaa kuin oppilasta! Tiedän hyvin, miten samperin huteria teoriani ovat haluan jonkun osoittavan niiden aukkokohdat ja toisen tavan tulkita asiat. Vaikka oppiminen on ahdistavaa, valitsen mieluummin ahdistuksen kuin tyytyväisen yksisilmäisyyden.) Kun saan Vompsun kiinni siitä, että on luopunut jostakin uskomuksestaan tuosta noin vain koska olen ollut toista mieltä, rähisen ja ärisen kuin vanha äkäinen koira. En halua sellaista! Ja silti tunnistan asetelman kauhean hyvin - menen oppilaan rooliin helposti itsekin. Siksi kai se niin ärsyttääkin... Tajuan sentään jo sen, että parisuhteessa se ei ole hyväksi, se oli vain pakko oppia tajuamaan. Rakkaus ei voi tarkoittaa sitä, että ihailen ja kunnioitan toisen näkemyksiä niin paljon, että heitän omani tuosta noin vain hiiteen, niin kovasti kuin haluaisinkin oppia ja kehittyä.

Toinen kohdista liittyy genretarinoista huumoritarinaan. Minussa on hyvin vahvana halu olla koomikon yleisö. (Ei ihme, että rakastan Woody Allenin perusneuroottista ja neuroosistaan numeron tekevää mieshahmoa; eilenkin nauroin ihan kuollakseni, katsoimme Melinda & Melindaa ja kun kilpakosija mainitsi, että hän oli ampunut kaikki huoneessa näkyvät täytettyjen eläinpäiden eläimet, sanomalla "olen ampunut ne kaikki", päähenkilömies kysyi: "oletko ampunut huonekalutkin?", puhumattakaan tästä helmestä: "Hobie: You feel like we don't communicate anymore? Susan: Of course we communicate. Now can we not talk about it anymore?" ) Vompsukin haluaisi olla enemmän yleisö kuin koomikko, koomikkona häntä tuntuu pelottavan, olenko ilkeä yleisö, joka ei naura. Onneksi tahaton komiikka on joskus tehokkainta, ja toisaalta, saattaahan olla, että Vompsu kutsuu minusta itsestänikin koomikon esiin siinä määrin, että vaikka hän ei esiinnykään, hänen läsnäolonsa jotenkin mahdollistaa sen, että voin tehdä oman itseni yleisölleni koomisia esityksiä ja sanallistuksia. En ehkä keskellä kognitiivista dissonanssia, mutta kylläkin heti sen alkaessa purkautua. Silti on ihan selvää, etten jaksaisi sellaista ihmistä, joka koettaisi hoidella suhdetta vain huumorin avulla. Kyllä puutarhanhoitakin tarvitaan! Ja matkakumppanuutta! Mutta toisaalta, elämä sellaisen ihmisen kanssa, joka pitäisi asioiden huvittavan puolen säännöllistä tutkimista ja niillä tunnelman keventämistä ja asioiden käsiteltäväksi paloittelemista ärsyttävänä, pinnallisena tai suorastaan loukkaavana, ei varmastikaan olisi itselleni lainkaan mahdollista. Tai ainakin olisin huikaisevan onneton sellaisessa suhteessa.

On huvittavaa havainnoida, miten suuren tyrmistyksen jotkut tarinat herättävät. Ja epäuskon: mitä ihmettä, miksi joku lähtisi tämmöiseen suhteeseen? Sitä on vain vaikeaa ymmärtää. Se vieraus on jotenkin puhuttelevaa... tunnistan sen vierauden vaikutuksen myös joissakin reaktioissa omiin ratkaisuihini ja niitä taustoittaviin tarinoihin. Esimerkiksi se, miten vähän olen kiinnostunut vallanjaosta ja taloudellisten kulujen vahtimisesta, on huolestuttanut monia ystäviäni kovasti, mikä tuntuu itsestäni aika hassulta. Ja toisaalta keskimääräinen kiinnostukseni tiedetarinaan ja suhteen tutkimiseen jos ei ehkä luonnontieteen niin kuitenkin kulttuurintutkimuksen keinoin - kuten nyt narraatioiden avulla - nostaa monien niskakarvat pystyyn. Niitä ystävyyksiä, jotka ovat kitkanneet tai kaatuneet haluuni tarkastella, sovitella vaihtoehtoisia sanallistuksia ja odottaa toiselta tarkennuksia ja asiaan osallistumista, ei ole yksi tai kaksi. Joskus aiemmin olen lähtenyt ominkin päin, kun olen tajunnut maailmanvatkaamisen tyylini ärsyttävän liiaksi. Nykyään uskon enemmän rikkomiseen ja korjaamiseen sekä siihen, että ihmiset kyllä osaavat - ja saavat - ärähtää, jos heitä ärsyttää se, että tahdon myös puntaroida ja tarkastella elämää, en vain liukua sen varassa.

Kiinnostavinta on saada itsensä kiinni siitä, että tuntee vierautta joihinkin tarinoihin, joiden osallisiksi on aiemmin riemusta kiljuen suostunut. Jotakin sentään on oppinut, ja se on hyvä!

Jotkut tarinat taas ovat sellaisia, ettei niihin ole ikinä tahtonut, että niille on jäänyt supervieraaksi. Kuten omakotitarina, jossa "pari kiinnittää lähes kaiken huomionsa kotiin ja siihen, että se on parhaassa mahdollisessa kunnossa". Äiti on koettanut syöttää minulle tätä lapsesta lähtien ja minua on peloteltu, ettei kukaan suostu naimisiin kanssani, kun olen niin sotkuinen. No, onneksi on muitakin tarinoita, koska olen muodostanut omakotitarinaan melko jämäkän vastareaktion. Hassuinta omakotitarinassa on se, että itse huomasin sinkkuillessani kyllä laittavani kotia pontevasti ja keskittyväni tarmolla kaikkiin kodin yksityiskohtiin, mutta kun minulla on suhde, sellainen ei voisi vähempää kiinnostaa! Löin läskiksi sillä sekunnilla kun tajusin, että voisin rakastua tähän ihmiseen. Ehkä, jos haluaisin. Mutta en halunnut, ja silti siinä kävi niin. Aargh! Voisin asua vaikka teltassa tyytyväisenä...

Kunpa joku kirjoittaisi tällaisen selventävän ja hauskan ja tarinallisen opuksen myös ystävyyssuhteista. Lupaan, että lukisin sen heti hotkien kannesta kanteen, kuten Sternberginkin luin.