Lähtötilanteesta ja korjausliikkeistä

Tästä blogista on kovaa vauhtia tulossa lukupäiväkirjamainen, mutta olkoon. Nyt luen Ari Turusen Rohtojen atlasta. Huomaan, että aika moni mainituista rohtokasveista kasvaa puutarhassani. Tajuan myös, että se, mitä isoäitini teki unikoistaan, oli käytännössä kotitekoista laudanumia. (Jos riittäviä kipulääkkeitä ei saa terveydenhuollosta, ne etsitään muualta.) 

Kunhan kesä ottaa tulta alleen, tuolla ne sitten heijaavat, pieninäkin annoksina tappavat, reseptoreihin sitoutuvat, rauhoittavat. Linnuilla on ollut tänä vuonna syötävänä hampunsiementä, joten hamppujakin saattaa pihaan pälähtää. Turusen kirjassa hamppu on luokiteltu stimuloiviin, vaikka tekstistä käy ilmi, että se ehkä ennemminkin euforisoi, samaan tapaan kuin rankka liikuntatuokio. Jotenkin ajattelen tuollaisen vaikutuksen varsin erilaiseksi kuin vaikkapa kahvin tai guaranan vaikutuksen. 

Kirjasta käy ilmi, että ihmisten välillä on melkoista geneettistä eroavaisuutta siinä, miten reagoimme rohtoihin ja lääkkeisiin. No, tämän toki lähes kaikki ovat joutuneet toteamaan itsensä tai läheistensä kanssa jo, ei sinänsä mitään uutta siinä. Mutta syitäkin avataan vähän, ja ainakin kirjan selityksissä ne palautuvat maksaan ja siihen, miten se käsittelee lääkeaineita - voimistaako niiden vaikutusta, laimentaako sitä, vai käyttäytyykö niin sanotusti normaalisti, mitä kai olisi hyvä puhutella mieluummin keskiverroksi, koska kaikki erilaiset mahdollisuudet ovat oikeastaan normaaleita, on vain kyse eri populaatioista. 

Olen perinyt isältäni kahvigeenin, sen tiedän. Kumpikaan meistä ei oikein voi käyttää kofeiiniasioita ilman että tulee melko selkeitä myrkytysoireita: sydän hakkaa viimeistä päivää, ei pysty keskittymään, kuvottaa, tärisyttää, lihakset nytkivät. Äidilläni ja siskollani ei ole tällaista lainkaan. Äiti voisi luultavasti juoda sammiollisen kahvia siitä ihmeemmin hetkahtamatta, minulle puoli kuppiakin on aivan liikaa. Kun aikanaan kyselin asiasta lääkäriltä, joka oli määräämässä minulle lääkettä, joka "saattaisi myös piristää" sivuvaikutuksena, hän perui ensimmäisen ehdotuksensa ja määräsikin jotain muuta, ja sanoi, että kuulostaa vähän siltä, ettei kehoni oikein osaa käsitellä kofeiinia. Totisesti ei.

Kahvin lisäksi myös suklaa aiheuttaa hyvin nopeasti samanlaista tärinää ja pahoinvointia. Pala tai kaksi vielä menee, joskin samalla menevät helposti yöunet, mutta en mitenkään pystyisi syömään sellaisia määriä kuin Vompsu, ainakaan voimatta pahoin, tärisemättä ja pelkäämättä, että olen saamassa sydänkohtauksen. 

Lapsena sain kerran yskänlääkettä, jossa oli pseudoefedriiniä. Sen pitäisi tuon opuksen mukaan olla sivuvaikutuksiltaan efedriiniä miedompaa, mutta yhtäkaikkisesti menetin kuumetaudista huolimatta kaikki kykyni nukkua tai rauhoittua aloilleni hetkeksikään. Kirjaimellisesti kiipeilin pitkin seiniä, mikä ei tietenkään yhtään auttanut taudin nitistämiseen, vaikka yskärefleksiä sinänsä olisikin saatu aavistuksen verran lamaannutettua. En haluaisi joutua kokemaan efedriiniä, kun pseudoefedriinikin sai minut aivan piripääksi. Toista annosta eivät vanhempani enää minulle antaneet, ja hyvä niin. Yskin kuukausia, mutta entäs sitten. 

Isälläni, jonka kanssa tosiaan olemme kofeiiniasioissa samikset, on poikkeamia aika monen muunkin lääkkeen kanssa. Nykyään, kun hän joutuu syömään yhtä sun toista lääkettä, melkein kaikissa annos on aivan minimalistisen pieni, tyyliin kymmenesosa tavanomaisesta. Toisaalta isä on kyllä sähköankeriaampi kuin itse olen, mikä ilmeni hyvin yhteisellä matkallamme hänen kaaduttuaan, lyötyään päänsä kivilattiaan ja jouduttuaan sairaalatutkimuksiin. Vompsulla meinasi käpy palaa, kun isästä jouduttiin ottamaan kuvat uudestaan ja uudestaan, kun ei hän osannut pysyä paikallaan kuvausputkessa. Vompsu oli mukana tulkkina ja sanoi, että isä vannoi pysyneensä paikallaan - mutta eihän hän pysy hetkeäkään paikallaan yhtään missään, aina heijaa pää tai jalka naputtaa rytmiä, ja yleensä isä myös hyräilee ja naksuttelee sormiaan eikä tiedä siitä yhtään mitään. Minulla olisi sama taipumus, mutta joko lievempänä tai sitten olen vain kesyttänyt itseni paremmin. Osaan olla paikallani, mutta kyllä se kysyy sataprosenttista keskittymistä!

Kaikki fysioterapeutit, joiden kanssa olen joutunut tekemisiin, tai päässyt, ehkä se on enemmän pääsemistä, sanovat samaa: kudosrakenteeni on käsittämättömän tiivistä. Luultavasti se johtuu siitä, että tosiaan, olen sähköankeriaiden sukua. Toisin kuin äiti, joka osaa löllähtää tuosta noin vain. Minulle rentoutuminen ja pysähtyminen ovat vaikeita, siksi harjoittelen niitä. Ja arvostan päiviä, jolloin en jaksaisi evääni liikauttaa, ne kun ovat hyvin harvinaisia. 

Kun sain kerran elämässäni lihasrelaksanttia, se ei vaikuttanut tuki- ja liikuntaelimistön lihasjännitykseen juuri mitenkään, mutta huomasin, että hengitykseni tuntui jotenkin kivan keveältä ja rennolta. Tämä on jotain aivan muuta kuin mitä moni kuvaa: että lihasrelaksanttia otettuaan ei meinaa päästä enää ylös sängystä lainkaan.

Pohdin Turusen kirjaa lukiessani, että paitsi maksan pilkkomistaipumukset, erojen taustalla saattavat olla muutkin taipumukset. On jokseenkin selvää, että ihmiset ovat keskenään aivan hurjan erilaisia ihan joka kohdissa. Kasvojen yksilöllisyys on sellainen, jonka kaikki tunnistavat, mutta katsopa mitä kohtaa hyvänsä: sormia, jalkaterää, lonkkaa... taas löytyy valtavasti variaatiota. Ja sama ominaisuuksissa, jotka ovat vähemmän yksiselitteisen kolmiulotteisia, keskikokoisia, materiaalisia, objektivoitavissa. 

En tiedä, olisiko jotain rohtoa, jolla minusta voisi tulla samanlainen kuin monesta tuntemastani ihmisestä: Että herää jotenkin verkkaisesti, siis muuten kuin myrkytystilan tai kuumeen vallitessa, että haluaa jäädä lojumaan, että osaa lojua rennosti ja vääntelehtimättä, ettei kikatuta aamuriemusta, ettei halua kiivetä saman tien vuorille tai jotain muuta kaistapäistä. Että etenee päivää keskittymisestä eksyen ja illalla ei kaadu sänkyyn väsyneenä kuin kivi ja nukahda saman tien. Että haluaa paljon virikkeitä ja stimulantteja, jotta tuntee virtaavansa ja heräävänsä kunnolla eloon. Varmasti sellaisiakin rohtoja olisi. Mutta en osaa kuvitella, millaista sellainen elämä olisi. Olen toki kuullut sitä kuvailtavan. Mutta ei, en ole ikinä elänyt sitä elämää. En edes teininä, jolloin olin aika tavalla vetämättömämpi kuin muina kausinani. 

Itsehän haluan kaikkea rauhoittavaa. Rauhoittavia yrttiteitä, jotta vipinä hieman hidastuu ja on helpompaa rentoutuakin. Rauhoittavia, hitaita ja hyvin lempeitä kehotekniikoita, jotka auttavat pysähtymään, hengittämään ja vain olemaan. Tärkeimmät muistoni ovat muistoja tilanteista, joissa olen itsekseni tai jonkin muun eläimen tai enintään yhden ihmisläheisen kanssa ja äkisti osun siihen suloiseen pisteeseen, jossa en temmo mihinkään vaan asetun, käyn painavaksi, pehmeäksi ja havahdun siihen, että elän ja olen olemassa, nämä puut ovat, vesistöt, taivas, pilvet, linnut. Ja vaikka välillä olen nauraen sanonutkin, että haluan rauhoittavia, niin en oikeastaan ole kovinkaan kiinnostunut mahdollisuudesta rauhoittua lääkkein. Arvostan enemmän tekniikoita ja yrttiteitä. (Pidän karvaista mauista, mutta on toki vaikeaa arvioida, pidänkö niistä, koska olen oppinut rauhoittuvani niiden ääreen.) 

Jossain ammoin kustannustoimittamassani terapiakirjassa tietysti törmäsin tähän: jotta tietäisi, mihin suuntaan korjausliike on tehtävä, pitää ensin hahmottaa lähtötilanne ja tavoitetilanne. Siinä, mitä teen työkseni, törmään tähän kaiken aikaa: edessäni on salillinen liikkuvia ihmisiä, joista osa yrittää liikaa ja osa ei tarpeeksi, osa on holtittoman liikkuvia ja tarvitsisivat enemmän tukea ja tajua kehonsa ulottuvuuksista, osa puolestaan hyötyisi liikkeiden korostamisesta mobilisoivaan suuntaan, on liikepelkoa (josta tiedän kaiken, vaikka olenkin sähköankerias; se on minussakin vahvana, pelko repeämisestä, katkeamisesta, hajoamisesta, aina vieraan liikkeen ääressä, aina, kunnes totun), näyttämisen halua, kehonkuvan häiriöitä, omituisia motivaatioita. Ja joudun puhuttelemaan kaikkia ryhmänä, enimmäkseen, vaikka tietysti yritän ehtiä kertomaan kaikille, mitä havaitsen. 

Minusta on tullut varovainen sanallistaja silloin kun opetan. Ei täällä, täällä en varo, täällä minulla ei ole auktoriteetin painolastia. Ja joudun pysähtymään usein opetusten päätyttyä maistelemaan sananvalintoja ja miettimään, voisiko tämän ja tämän sanoa vieläkin neutraalimmin. Aika usein puhun siitä, että liike tai asento tuntuu mielekkäältä ja hyvää tekevältä. Aika monesti sanon ääneen senkin, että huomaatko, etten ota kantaa siihen, etsitkö nyt liikkuvuutta vai voimaa vai rauhaa vai piristystä, että en voi ottaa siihen kantaa, koska en elä elämääsi. 

Silti luin viime viikolla ainoassa lähi-ilta-yinissäni karvalakki-instantkäännöstä Tao Te Chingistä, Ursula le Guinin englanninnoksen pohjalta. Koska tulen kodista, jossa englantia ei oikeastaan ymmärretä, en erehdy lukemaan mitään ääneen englanniksi, vaan käännän lennosta suomeen, vaikka tietysti muoto jääkin ontumaan, näitähän olisi hyvä hioa viikkokausia eikä edetä sekunti sekunnilta. Enemmän kuin yinstereille olisin kyllä halunnut lukea ääneen tuon tekstin pilatekoille. Kehomielilaji se sekin on, vaikkei aina uskoisi. (Minulle kuntosalikin on kehomielilaji, ja fysioterapia; en osaa mielekkyyttä, joka virtaisi vain kehosta, ja siksi varmasti menikin niin pitkään, että käsitin, että voisin toimia tämmöisessä ammatissa.) Yinstereille sanoin vain, että minusta on ihan hyvä, että he saavat vähän maistaa, mimmoinen filosofia siellä harjoituksen takana oikein on, vaikka toki yini onkin moderni laji eikä mitenkään suoraan taolaisuudesta syntynyt kuten vaikka chi kung. (Sen opettajani on jyrkästi sitä mieltä, ettei yinjooga ole mitenkään taolainen ja on käsittänyt yinin käsitteenkin ihan pyllylleen. Sitä kuunnellessani ajattelin vain, että no jaa, se ei sitten ollut sinun korjausliikkeesi, minulle ja tämmöisestä lähtötilanteesta se on toiminut hyvin. Sinänsä en ole ihan hirveän kiinnostunut kiinalaisesta kosmologiasta, sen kausaalisuhteet ovat raivostuttavan hämärät, joten suhtaudun siihen samalla kiinnostuksella ja varauksella kuin johonkin humoraalioppiin. Aina välillä näihin jokin-ei-ole-oikeaa-sitäjatätä -puheenvuoroihin törmää. Ehkä niiden esittäjillä on perinteistä hyvin erilainen käsitys, ounastelen.)

Joskus - aika usein, itse asiassa - en ole ihan varma tuosta terapiakirjasta poimitusta ajatuksestakaan, ajatuksesta lähtötilanteen tietämisestä, jotta voisi suunnata korjausliikkeen. Minusta kun vaikuttaa siltä, että olen oppinut pikemminkin tuntemaan lähtötilanteen tarkastelemalla niitä käytäntöjä, joihin olen kiintynyt siksi, että ne tuntuvat toimivan kohdallani. Ei ole mitään jumalallista tietoa, joka kertoisi suit sait, että tietyt välittäjäaineet ovat ehkä vähän vinkurallaan tai maksa tietynlainen taipumuksiltaan. Sen sijaan voi huomata, että kamomillatee tai lehmuksenkukkatee tuottaa paremman flown kuin mikään piristävä, jonka vallassa maailmasta tulee säröytyvä ja suhruinen. Tietysti nykyään on kaikenlaisia geenitutkimuksia, jotka voisivat valottaa, miten genetiikan valossa oma keho suhtautuu tiettyihin lääkeaineisiin, treeniin ja niin edelleen. En ole edelleenkään selviytynyt tekemään sellaista testiä, koska tässä iässä olen oppinut kantapään kautta, että ei, vaikka toisilla kofeiini parantaa suoriutumista, itselle se on kuin vetäisisi kaiken (ja etenkin sosiaalisen) älynsä vessanpöntöstä alas, ja ei, vaikka toiset voivat hyötyä siitä, että eivät siivoa, kun koettavat tehdä opinnäytettään, minulle totisesti teki hyvää siivota edes se kerran puolessa vuodessa, ja obsessoida välillä muustakin kuin käsitteiden suhteista eri malliperheiden välillä.

Turusen kirjassa myös chili on lueteltu stimuloiviin, vaikka vaikutusta kuvataan näin: 

Chilin kipusignaali saa kehon vapauttamaan endorfiineja, kehon omia "hyvän olon hormoneja" eli luonnollisia opioideja. ... Endorfiinit voivat aiheuttaa euforisen tai rentouttavan tunteen. Tämän takia kapsaisiini voi tuntua "virkistävältä" tai "stimuloivalta" vaikka sen vaikutus on peräisin kivun tuottamasta luonnollisesta vastareaktiosta.

Jäljelle jää vain kysymys, että miksi chili on luokiteltu stimuloiviin, vaikka se vain "voi tuntua siltä", ei ole sitä. Omalle keholleni ero on aivan selvä: toki kofeiinin tai suklaapalan ensivaikutus on samantapainen huimaava kuohahdus ja noste (helou, sympaattinen hermosto), joskin eri osassa kehoa, suklaassa ja kahvissa tyypillisesti niskassa ja rintakehässä (jälleen, sympaattinen hermosto), chilissä taas kitalaessa, mutta seuraavien minuuttien aikana repeää niin iso ero, että aineet eivät mitenkään voi kuulua samaan luokkaan: siinä missä toinen laskee verenpainetta ja sykettä ja saa aikaan lämpimänonnellisen tilan, ikään kuin olisi kietoutunut johonkin suloiseen huopaan ja vain leijuisi maailmassa täydellisessä rauhassa, toinen nostaa sykettä ja verenpainetta ja täristää, levottomoistaa, saa kiemurtelemaan nahoistaan ulos, näkemään toiset paljon kulmikkaampina ja pelottavampina, ja niin edelleen. (Joo, ymmärrän, kaikki eivät koe stimulantteja tällä jälkimmäisellä tavalla! Mutta minä koen, hyvin systemaattisesti.) 

Kerrassaan hurmaava kirja, kaikesta luokittelumietinnästäni huolimatta. Kirjaa lukiessani ymmärrän myös, miksen pidä mentolista mutta pidän chilistä. Mentoli aktivoi kylmäreseptoreita, chili lämpöreseptoreita. Sitä tilannetta ei ole vielä nähtykään, jossa haluaisin viileämpään, paitsi ehkä hyvän tovin saunottuani. Mutta silloinkin viileäksi riittää hyvin huoneenlämpö. Sairaanakin haluan kuuman kääreen, en kylmää. Tiedän kyllä, milloin kylmää suositellaan, mutta kehoni sanoo siihen pontevan ein. Silloinkin, kun "kylmä" on vain kylmäreseptoreita kutkutteleva aine, kuten mentoli. 

Vieraudesta lukiessa

Vaihdevuosien aikaisesta aivojen ja kokemusmaailman muutoksista kertova populaaritietokirja on kyllä hämmentävä. Mullistu ei vain kuva siitä, mitä omassa kehossa tapahtuu, vaan myös siitä, miten on itse aiemmin elänyt. (Itsen suhteenhan sitä on aina sokein.) En nimittäin tunnista moniakaan niistä erilaisia vapautumisia hedelmällisyysikäisen naisen siitä, tästä ja tuosta, joita kirjoittaja (neuropsykiatri) juhlii: vapaus marttyyriäidin roolista, vapaus toisten emootioiden säätelystä omien kustannuksella, vapaus työelämän lineaarisuudesta. (Ja koska minulla on taustani, ajattelen, että osa näistä on vapautta objektiminään identifioitumisesta.) Kun luen kirjaa, tajuan taas hyvin selvästi, että no niin, en ole missään vaiheessa lähtenytkään noihin mukaan. Kun kirjoittaja kirjoittaa, että vaihdevuosissa nainen alkaa, kiitos hormonaalisten muutosten, aistia nämä aiemmat roolit vankilana, josta saa viimein vapautua, ajattelen: voi hyvä tavaton, nuo on kyllä mahdollista nähdä vankilana jo varhaisnuoruudessa ja sen seurauksena tehdä äkkivääriäkin ratkaisuja, jottei vain joutuisi teljetyksi sinne vankilaan. (Koska kukapa vankilaan tahtoisi; tosin subjektiminä kuin subjektiminä muuttuu tarkasteltaessa objektiminäksi, joten niin kauan kuin ottaa vastuun teoistaan, ei oikein voi välttyä objektivoiduksi tulemiselta. Mutta sentään menneessä aikamuodossa!)

 
Nyt kuvittelen ymmärtäväni astetta paremmin, miksi nuorena aikuisena viihdyin tavattoman hyvin paljon vanhempien naisten seurassa, sen ikäisten joiden lapset lentävät pesästä mutta joilla ei vielä ole lapsenlapsi-show pyörimässä: heillä oli intressit, joita ymmärsin. Vakityöpaikka ja perhe -intressejä en vain tajunnut (enkä tajua) sisältäkäsin, vaikka toki ne jollain abstraktilla, ulkokohtaisella tasolla tunnistankin, koska liki kaikki ympärilläni hurahtivat niihin. Välillä on saanut olla kieli keskellä suuta, kun moni ympärillä suree, jos ei saa juuri niitä asioita, joita on itse koettanut välttää viimeiseen saakka ja joiden onnistunutta välttämistä mieluusti juhlistaisin vaikka jonkun kanssa asiaa mehustellen.

On minullakin empatiani ja laumautumiseni, ja joo, olen herkempi muiden emootioille ja mielialoille, kivulle ja hyvinvoinnille, kuin kukaan tuntemani biologinen mies. Mutta jossain vaiheessa, hyvin hyvin varhain, suuntauduin ja virittäydyin toisenlajisiin ja ilmeisesti siinä sivussa pystytin jonkinlaisen suojaavan vallihaudan Homo sapiensien vaatimuksilta ja toiveilta. (Ilmankos en ole ikinä ymmärtänyt niitä työkaluja, joissa kuvitellaan kupla, jonka sisällä on turvassa muiden vaatimuksilta, mielipahalta ja syytöksiltä; en koe niitä vallihaudan toiselta puolen erityisen pelottavina, ja sikäli minun ei ole tarvinnut aikuisena rakennella ajallisesti lyhykäisempiä kuplia vaarallisilta tuntuviin tilanteisiin vaan olen voinut ihan paksusti vallihautani tuolla puolen - olen kuullut ja nähnyt kyllä hyvin, mitä minulta haluttaisiin ja miltä toisesta tuntuu, mutta olen ollut kokematta mitään pakonomaista työntöä näiden asioiden tekemiseen, niin että olen voinut harkita, mitä olen halunnut itse, ja sitten saanut sanoa kyllä tai ei, kunkin tilanteen mukaisesti. Useimmiten näin, siis. Mutta on toki ollut tilanteita, joissa olen huokaissut ja ajatellut, että nyt on järkevintä joustaa, koska toinen vaikuttaa niin hauraalta, ettei ehkä pysty käsittelemään eitä. Mutta ei niitä tilanteita ole montaa, ei sen jälkeen kun aikuistuin kolmenkymmenen ikäisenä. Ja sitä ennenkin olin alttein äitini tunteille.) Mikäli vanhempiini on uskomista (ja miksei olisi), tämä suuntautuminen muunlajisiin tapahtui alle yksivuotiaana. Tämä on sikäli varsin omituinen hikka, että vanhempani tai isovanhempani eivät ole olleet erityisen luontohakuisia tai eläinkeskeisiä. Myönteisiä kyllä, mutta kovin ihmismaailmaan sidottuja. 

Estrogeeni ja sen kaveri oksitosiini arvatenkin sen verran pehmensivät päätäni, että jaksoin ihmisiä jollain tavalla hedelmällisyysiän ajan. Nyt kun estrogeenitasot ovat nilkoissa (kuten ne hormonihoidollakin ovat verrattuna aiempiin tasoihin), niin huomaan, etten enää näe ihmisistä edes unia. Unissani on eläimiä ja kasveja, kirjoitusta ja kuvia, liikkumisen hulmahtavia tuntuja. Onneksi kumppanini tietää tämän, kai kaikki kumppanini ovat tienneet: jos pitäisi valita, pelastaako vaaratilanteessa lauman eläin- vai ihmisjäsenen... onneksi sellaisia valintoja ei tavallisissa elämissä tarvitse tehdä. Kumppanini on taviksempi tässä suhteessa; hänen tärkeissä muistoissaan hän on yhdessä toisten ihmisten kanssa. Omat tärkeät muistoni ovat toisenlaisia, yhteyttä maahan, säähän, muunlajisiin, omaan hengitykseen ja rauhaan hetkessä, joka tuntuu venyttyvän yli ajallis-paikallisten rajojensa, leijumisen tuntuun juostessa ja hypellessä, kalliolla maatessa, snorklatessa ja ylösalaisin roikkuessa, hidastuvan pulssin humps - humppps ---- hhhhummmpppsss.

Niin että tavallaan, kun luen kirjaa naisen vaihdevuosien aivotoiminnasta ja siinä kuvataan hedelmällisyysikäisten naisten tyypillisiä tuntemuksia ja valintoja, huomaan olevani hieman samanlaisessa tilanteessa kuin aikanaan yliopistolla sosiaalipsykologiaa opiskellessani - aloin opiskella sitä ymmärtääkseni edes vähän Homo sapiensin ryhmäytymiskäyttäytymistä, koska uskon, ettei tieto lisää tuskaa vaan tarjoaa paremmat eväät luovia itselle vieraassa (ja mahdollisesti vihamielisessä) ympäristössä.

Nyt, kirjan kanssa: Että ihanko oikeasti niistä naisista on tuntunut siltä, että jos mies ei löydä jotain asiaa, on jätettävä omat juttunsa ja mentävä samoin tein etsimään se asia, yhtään epäröimättä? Ja mistä ihmeestä ne voivat tietää miestä paremmin, missä ne asiat ovat? Suhteissani miehet ovat keskimäärin tienneet minua paremmin, missä mikäkin tavara sijaitsee. Ja niin edelleen. (Nyt kuvittelen ymmärtäväni myös, miksi en ole oikein tunnistanut väitettä, että naiset tekevät paljon palkatonta kotityötä miehiin verrattuna - kai se, jos tietää, missä mikin asia sijaitsee tai missä sen kuuluisi sijaita, voi sitten laittaa tekemään sitä, mutta kun itsellä ei tyypillisimmin vaan ole mitään normatiivista eikä edes deskriptiivistä karttaa kodin sisällöstä, sana "järjestää" jää ilman sisältöä. Ymmärrän sen, ettei pölyä kerrytetä niin paljon, että hengitystiet oireilevat, mutta siinä se. Ja sen, että pitää löytyä ainakin yksi puhdas lautanen ja haarukka, kun haluaa syödä, mutta jälleen, se riittää.) (Ja nykyinen talomme, 120 neliötä, tuntuu minusta pienemmältä kuin 19 neliön asunto kauan sitten... siellä oli jotenkin avarammat salit, koska ne olivat mielikuvituksen solmiamia.)

Kirjassa varoitellaan kovasti, ettei saa antaa sosiaalisten suhteiden kuihtua vanhetessa. Arvaan kirjoittajan ajattelevan suhteita toisiin Homo sapienseihin. Ja mietin, ohimennen, mitenhän kaltaisellani olennolla, kumpi lieneekään vaarallisempaa, menettää Homo sapiensien lauma vai menettää metsä, taivas, turkikkaiden ja siivekkäiden kanssa jaettu tila ja vapaus. 

Ruoasta

Vanhetessa on keksittävä ruoanlaittoon kaikenlaisia vippaskonsteja suojaravinteet turvatakseen. Kuten: Suurustaa kiinalaistyyliset kastikkeet tärkkelyksen sijaan kaurakuitujauholla - beetaglukaania ja proteiinia. Viskoa lisukekauran/kvinoan/riisin sekaan yhtä sun toista ravinteikasta: dulsehiutaleita, happomarjoja, shalottisipulia, neilikkaa, kaardemummaa, ja vähän öljyä (ja jos kyseessä on riisi, iskeä se heti jääkaappiin muodostamaan resistenttiä tärkkelystä). Tehdä kasvimaitoa siemensekoituksesta: parapähkinän seleenit, cashewn sinkit, seesamin kalsium ja hampun omega kolmoset samassa liemessä (ja jos laittaa vähemmän vettä, on kasvikermaa). Käyttää sokerilla ja arominvahventeilla hölvättyjen valmiskastikkeiden sijaan luovasti esimerkiksi aasialaisen makean kastikkeen pohjaksi tamaria, omaa omenamehua ja inkiväärimehua. Leipoa kakku niin ettei siinä ole ripaustakaan jauhoa, vaan ainoastaan bataattia, porkkanaa, kaakaojauhetta, oliiviöljyä ja muutama laidunkanan muna. (Luojan kiitos molempien meidän kolesteroliarvot ovat aivan erinomaiset, ei ole tarvinnut yrittää korvata kookosta millään.)

Meidän keittiö on vähän hupaisa. Sieltä ei löydä sokeria eikä oikein perinteisiä jauhojakaan. (Niveleni ilmoittavat, jos yritän syödä niitä.) Kahvia ei juo enää mieskään. Alkoholiin ei ole koskettu ainakaan kymmeneen vuoteen. Sen sijaan on kaikenlaisia outoja kuivattuja itsekasvatettuja kasveja, pakasteeseen soseutettuja itsekasvatettuja, kuivattuja ruusun terälehtiä, sitruksen kuoria, monenlaisia siemeniä ja pähkinöitä, kuivattuja sieniä, kimchiä, valtavia tuottajalta ostettuja pusseja talvijuureksia kuten porkkanoita ja mustia retikoita, veriappelsiineja ja bataatteja, itupurkissa kehittymässä seuraava mungpavunitujen satsi, kilokaupalla tahinaa. (Ylipäänsä, ostan asiat yleensä vähintään kilon pakkauksissa, pienemmät pakkaukset saavat vain pahalle tuulelle. No, ei ehkä dulsen kohdalla, tai ravintohiivahiutaleiden, mutta monen muun.)

(Huomaan äkisti ikävöiväni hijikiä. Sitä pitäisi hankkia pitkästä aikaa. Rakastan hijikiä.)

Kokarua emme silti harrasta, mutta jotain pikkaisen sinnepäin. Ystävälle kvinoan liotusta kommentoidessani tulin ajatelleeksi, että oikeastaan se, miten teen ruokaa, on aika kapinallista. En pyri kätevyyteen tai helppouteen, joskaan en toki tahallani tee asioita vaikeiksikaan; kyllä menen siitä, missä rima on matalimmillaan, mutta se on oma rimani, ei jonkin mainosmiehen rima. En ajattele olevani niin nerokas, etten voisi laittaa aikaa ruoanlaittoon. Ja en ajattele olevani niin vähäarvoinen, että voisin syödä ruokaa, joka on tehty mitenkuten. Liotan kuivatuotteet, jotta siementen suoja-aineet purkautuvat ja niiden ravinteet ovat paremmin käytettävissä ja mahanpurut minimissään. En tiedä, tästäkö johtuu, luultavasti ei, mutta en ole koskaan sairastunut raudanpuutosanemiaan tai saanut mittauksista huonoja ferritiiniarvoja, en edes kuparikierukan kanssa, joka totisesti teki kuukautisvuodoista runsaita. (B12-vitamiinin puutteen silti sain fennovegaaniyritelmävuosinani, vaikka popsin purkista sitä; kun siirryin vahvempaan valmisteeseen, pulma ratkesi.)

Ystävän sanoin meillä on kasvissyöjän kakka: se tulee joka ruokailun jälkeen ja on volyymikas. Paljon kuitua, siitä kai se kertoo. Ummetusta en ole ikinä joutunut kokemaan. Nyt kun koetan parannella jännettä, olen ottanut kuurin naudan kollageenia, joka on joissain tutkimuksissa tuottanut fysioterapiaan yhdistettynä tiiviimpää jänteen rakennetta. Suhtaudun kollageeniin lääkkeenä, jota syödään kuuri ja sitten ei taas tarvitse.

(Koira ja kissatkaan eivät syö nautaa. Nuorempi kissa syö vielä osin kanapohjaista ruokaa, koska penturuokia ei ole vielä tarjolla pelkällä hyönteisproteiinilla. Laguuna ja Koko syövät eläinkunnan tuotteista vain hyönteisproteiinia, ja taitaa niissä ruoissa olla myös kalaöljyä. Välillä Koko saa luita ja muita perinteisempiä koiranherkkuja, mutta koetan pitää senkin kulutuksen maltillisena. Ja itse asiassa, jos miettii jotain kissan luontaista ravintoa, hyönteisproteiini lienee sitä lähempänä. Ennemmin kissa hyönteisiä saalistaa kuin nautoja.)

Platonin Gorgias-dialogissa puhutaan siitä, miten eri lailla kokki ja lääkäri laittavat ruokaa. Muistan jo silloin, kaksikymppisenä filosofiaan hassahtaneena untuvikkona, ajattelleeni, että haluan laittaa ruokaa kuin lääkäri, joka ruokkii koko systeemiä koko sen elinkaarta ajatellen, en kuten kokki, joka tavoittelee vain hetken nautintoa. Tietysti siinä tuo lääkäri ja kokki olivat vain analogia muihin asioihin, mutta pysähdyin miettimään ihan kirjaimellistakin tasoa. (Sitä paitsi syötävä on joka tapauksessa.)

Ensimmäiset kesän ravintokasvit on kylvetty. Kunpa sääennusteet pitäisivät nyt paikkansa ja kammottava talvi sulaisi pois omaan mahdottomuuteensa. 

Pamflettien ulkopuolelta

Eilen selvisi illalla, että oli Runebergin päivä. Ja sitten oli niitä somepostauksia, joissa Fredrika ei ollut vain torttumaakari. No ei totisesti. Mutta missään ei mainittu hänen puutarhaihmisyyttään. Tätähän ei voi tietenkään jälkikäteen tivata keltään, tai ehkä joltain elämäkerturilta voisi, että mikähän hän olisi itse eniten mieltänyt olevansa. Mutta tulee vaan mieleen eräs toinen kulttuurivaikuttaja, K. Marx, joka tunnetaan kovan luokan yhteiskuntakriitikkona, mutta joka ainakin joidenkin lähteiden mukaan yritti nopeasti kirjoittaa työväenluokan ahdinkoa pois alta, että pääsisi siihen varsinaiseen pihviin, eli estetiikkaan ja kauneudentajuun.

Edelleen olen kuulevinani näissä Fredrika ei ollut vain torttumaakari -postauksissa vähän sitä vanhaa jakoa vakavastiotettavaan (toimittaja, kirjailija, ajatusten hämmentäjä) ja sitten toisaalta hömpsäntuusaan (torttumaakari, puutarhatonttu, vaimo, äiti). Kaipa se lopulta palautuu hierarkkiseen ja dikotomoivaan ajatteluun, jossa erotellaan arvoltaan ajattelu ja aistiminen, julkinen ja yksityinen, henkinen ja kehollinen, pysyvä ja ohikiitävä, kaukoaistillinen ja kontaktiaistillinen. Jotkut vähän mutkia suoriksi vetävämmät kirjoittajat ovat identifioineet toisen puolen torjuntaa seksualisuuden suitsimiseen, jotkut symbolikielen ylivaltaan. Itse pidin kaikesta lukemastani eniten pragmatistien pohdinnoista, joissa pyritään osoittamaan, ettei toista ole eikä voi olla ilman toista - pohjimmiltaan aika lähelle taolaista maailmankuvaa tuleva tapa suhtautua maailmaan (ja mikäpä olisikaan uutta auringon alla).

Millaista olisi ajattelu, jonka pohjana ei olisi aistimuksia? Julkinen toiminta, joka ei pohjaisi siihen, mitä on saanut tietoonsa yksityisissä tapaamisissa? Ja niin edelleen.

Siitä puutarhasta: Fredrikan puutarhasta tiedetään aika paljon. Rahaa paloi ja kasveja tuotiin eteläisemmästä Euroopasta. Kirjeenvaihdossakin muistaakseni kasveja käsiteltiin aika lailla (mutta kuinka luotettava muisti on, kysynpä vaan). Kyllä hän oli siinä edellä aikaansa.

On kiinnostavaa katsella, mitä kaikkea valitaan pamfletteihin ja mitä ei.

Nyt tietysti joku saattaa parahtaa, että eihän sitä naisten puutarhanhoitoa vastustettu, ja että pitää palkita siitä, mitä teki kaikesta vastuksesta huolimatta. Itse asiassa se naisten puutarhanhoito ei ole ehkä ollut ihan niin suoraviivaisen hyväksyttyä sekään. Esimerkiksi Penelope Livelyn puutarhaesseekirjassa Life in Garden tulee esiin, miten monin paikoin Euroopassa noina aikoina säätyläisnaisen ei sopinut itse tahrata käsiään multaan. Suomesta en osaa sanoa, täällä on ehkä aina ollut tilaa ja köyhyyttä sen verran, että luokkasignalointiin ei ole samalla tavalla menty kynsin hampain. Olettaisin, että vähintään aviomies vastusti, kun ulkomailta tilailtiin kalliita ruusuja. (Se on vähän semmoinen sisäänkirjoitettu rooli, että katsotaan tilejä ja ihmetellään ääneen, että tuloja on ollut, mutta miten saldo on aina nollassa ja mitä nämä ja nämä ostot oikein ovat, ai kasveja, no niinpä tietysti. Jotenkin olen myynyt tämän taloustieteilijämiehelleni investointeina ja nyt kun puutarhamme alkaa olla muutakin kuin surhea mutanurmi, hän kernaasti identifioituu sen ylläpitäjäksi. Jonkun vaan pitää johtaa prosessia, eikö niin?) 

Ja sitten: kyllä minusta pitää palkita siitäkin, mitä ei vastusteta vaan mihin suorastaan kannustetaan, jos se nyt sattuu olemaan se, mikä saa itsen jaksamaan ne vähän kehnommatkin hommat, jotka kokee jotenkin pakollisiksi hoitaa.

Joka tapauksessa oletan, että jokainen meistä tullaan muistamaan aivan jostain kapeasta, satunnaisesta siivusta elämää ja tekoja. Sitä ei kannata miettiä, kun suuntaa elämäänsä ja jakaa aikaansa asioille, koska kuolemattomuutta ei ole luvassa ja mainekin elää omaa elämäänsä maailmassa, jossa ihmiset rakastavat yksinkertaistuksia ja anekdootteja. 

Realistista suhdekuvausta lukiessa

Luen realistista kuvausta ihmissuhteesta. Luen Jenny Erpenbeckin Kairosta. Ja aina välillä pysähdyn, ja mietin: Voisiko nuorempi nainen kirjoittaa tällaisen kirjan? Ehkä? Ehkä ei kuitenkaan? En osaa sanoa? Onko se edes mielekäs kysymys? Miksi olisi?

Useimmat nuoret naiset eivät voisi kirjoittaa tuota kirjaa, mutta eivät kyllä useimmat vanhat naisetkaan. Tai vanhat miehet. 

Pidän lukemastani, jos nyt on mielekästä sanoa pitävänsä jostain, joka saa aikaan välitöntä, voimakkaan fyysistä pahoinvointia aina silloin tällöin. Se, mitä Erpenbeck kuvaa, on vain niin tunnistettavaa. Ja lienen itse juuri sopivassa kohdin elämääni lukemaan tuota kirjaa. Nuorena tyttönä olisin lukenut sitä eri lailla, ylimielisempänä.

Jos pitäisi nimetä realistinen kuvaus ihmissuhteesta, valitsisin ehkä tuon kirjan. Voi olla, että nyt vain tuntuu siltä, koska luen parhaillaan. Ehkä myöhemmin unohdan tämän ja muistan muita? Erityisen toivoa antavahan tämä kirja ei ole. Sävyltään se sijoittuu jonnekin aivan toisaalle kuin Erpenbeckin kauniin toiveikas Mennä, meni, mennyt. 

Tajuan kirjan kuvaavan vain yhdenlaista ihmissuhdetta, mutta silti jokin minussa hankaa vastaan ja haluaa väittää väittämistään että niin mutta kun juuri tuollaistahan se on. Miten kammottavan riippuvaiseksi ihminen joutuukaan rakastuessaan! Miten sattumanvaraista (järjen näkökulmasta) koko touhu on! Miten voimakas on biologinen mekanismi, miten onnettomia ovat yritykset rimpuilla sen lukitsemista suunnista kuiville senkin jälkeen, kun kaikki ystävät sanovat ja itsekin tietää jo, että ei, tämä ei tee minulle hyvää, tämä ei tee tuolle toiselle hyvää, me vain jotenkin onnistumme rikkomaan toisemme aivan tunnistamattomiksi ihmisraunioiksi. 

Siihen on syynsä, että elän sellaisen kanssa, jonka kanssa en milloinkaan tuntenut sellaista vahvaa intohimon vetoa kuin joidenkin toisten kanssa. Ja hänellä samoin, minun suhteeni. Hänellä oli aivan muut, joita hän palvoi, eikä tämä seikka, kohtalottomuus-intohimottomuus, ollut salaisuus meille kummallekaan. Liittomme, monissa muodoissaan, on perustunut sille, että saamme kokeilla tätä, saamme erehtyä, saamme uudelleenarvioida. Tässä ei ole mitään kohtalonomaista. Tätä on joskus ollut todella vaikeaa selittää muille: että pitkä liitto saattaa olla alusta saakka ennen kaikkea toveruutta, ystävyyttä, myötätuntoa, jonkinlainen ihmisyyden ja toisen tukemisen työsarka. Siihen voi kuulua seksuaalisuutta ja rakastumista, mutta pohjana ei ole semmoinen kaikennielevä kohtalonomainen tuntu, että me kuuluisimme yhteen, sulaisimme yhdeksi, koteloituisimme toisiimme. Tai että olisi valmis tekemään ihan mitä vaan, että toinen hyväksyisi. 

Kaikki tämä hahmottaminen naurattaa ja hämmentää (ja siten ehkä tosiasiassa itkettää ja tekee levottomaksi; erilaiset ilmaisut, sama vipinä taustalla). Tarkoitan tätä: En ajattele itseäni erityisen kontrollinhakuisena ihmisenä. Toki jonkin verran kontrollinhakuisena, koska kaikki ovat sitä jossain määrin, mutta olen kyllä eri elämäni osa-alueilla selvästi suosinut vapaata pudotusta ja kontrollista irti päästämistä siinä määrin, että ympäröivät ihmiset ovat olleet siitä aina välillä vähän huolissaan. Enkä ajattele itseäni erityisen rationaalisena ihmisenä, erityisen valistushenkisenä, miten voisinkaan, kun joudun havaitsemaan ajatusteni kaaoksen ja käyttäytymiseni outouksia. Sikäli minun ei ehkä tarvitsisi olla niin kauhuissani (kyllä, kauhu on oikea sana tähän) siitä tosiseikasta, että takerrun asioihin, sotkeudun niihin, kadotan vähäisenkin suuntani tässä maailmassa. Sillä sitä se rakastuminen minusta tarkoittaa, ja paljon enemmän kuin sotkeutuminen johonkin ideologiaan, ammatti-identiteettin tai muuhun. Ja Jenny Erpenbeck kuvaa sitä suunnattoman hienosti. Sitä makeaa alkua, jossa koko maailma maiskahtelee nautinnosta ja kaikki on ikuisesti hyvin, ja miten pian ja miten helposti siitä keikahdetaan tilaan, jossa riippuvuus saa käyttäytymään tavalla, jota ei jälkikäteen haluaisi muistaa lainkaan. 

Tässä maailmassa samotessa tunnen itseni välillä todella ulkopuoliseksi. Tämähän on maailma, jossa sanotaan "ihanaa" kun joku rakastuu, olivat olosuhteet miten katastrofaalisen oloiset hyvänsä. (Ainoa kohta, jossa muistan sanotun jotain muuta oli kun yksi tuntemani teinityttö alkoi maata alkoholistien kanssa; siitä kaikki olivat sitä mieltä, ettei siinä ollut kyse "rakkaudesta" ja että käyttäytymismuutos tarvitsi ammattiapua.) Ja "kauheaa", kun ihmiset eroavat. No, eroaminen on rankkaa: kaikki riippuvuuksien selättäminen on rankkaa. Siinä sitä ollaan kuivilla, itketään mahallaan lattialla räkää tursuen ja mietitään, ettei jakseta elää, koska ei saa asap annostaan yhteyttä.

Muistan edelleen sen, miten hierontakurssilla Goalla tulin sanoneeksi illallispöydässä, että itse arvostan suhteissa eniten erovaihetta, koska silloin asioita katsotaan silmiin sen sijaan että seliteltäisiin, kierreltäisiin, kaarreltaisiin, valehdeltaisiin - ja ennen kaikkea siis itselle, ei toisille. Minua tuijotettiin kuin jostain avaruudesta sinne mukavaan kynttilänhämyyn istahtanutta avaruuden lonkero-olentoa: mikä tuo on, miksi se sanoo jotain tuollaista. (Paitsi Fauni, joka varmaan tiesi jo, miten oudosti ajattelin romanttisista rakkauksista.)

Ja tämäkin on tavallaan huvittavaa, koska pidän ihan hirvittävän paljon saduista, unista, fantasiasta. Leikin mieluusti entäs jos -leikkejä, ajatusleikkejä. Ja tulisin hulluksi, jos minun pitäisi pitäytyä vain realistisissa kuvauksissa siitä, tästä ja tuosta. Mutta niin sitä vaan lukee kirjaa ja ajattelee, että onpa hyvin kuvattu, juuri näin se menee, tämä on arvokas kuvaus. Rehellinen, liki haista paska -hengessä rehellinen, keskellä yötä ajattelemaan herättävän rehellinen. 

Mutta niin, kaikkien meidän näkökulmat ovat rajallisia. Jos olisin elänyt toisenlaisessa lapsuudenperheessä, jos ensimmäiset suhteeni olisivat olleet toisenlaisia, jos en olisi lukenut Desmond Morrisin kirjoja ennen kuin aloin edes kiinnostua mistään seksuaalisuus- tai pariutumisasioista plus monta muuta muuttujaa - niin, ehkä ajattelisin Erpenbeckin kuvaavan joitain toisia, jotka, luojan kiitos, ovat aivan erilaisia kuin itse olen. Sitä luksusta minulle ei nyt kuitenkaan ole suotu. Ja arvelen, ettei monelle muullekaan. Kukaan ei ainakaan niinä aikoina mitenkään valmentanut nuoria tyttöjä siihen, että kun johonkuhun rakastuu, toinen ehkä haluaakin lyödä, kuristaa tai nöyryyttää osana omaa seksuaalista nautintoaan. Ja että kaikki eivät ole sellaisia ja että jos seksuaaliset preferenssit ovat kovin eriävät, ei ole ehkä kovinkaan hyvä idea yrittää mukautua toisen mielihaluihin. 

Niitä keskusteluja, naisten kesken, jossa on puitu näitä asioita, olen käynyt vasta ensimmäisen isomman eroni jälkeen. Ja silloinkin varovaisesti. Suoremmin näistä olen keskustellut vasta tutustuttuani monisuhteisiin ihmisiin. (Mikä on sekin vähän hassu termi, koska kuka ei lopulta ole monisuhteinen, elämänmittaisesti, ja jotenkin, ääh, niin seksuaalisviritteinen termi, ikään kuin läheissuhteessa lopulta seksi olisi olennaisin asia. Vaikein se toki usein on, koska aiheuttaa niin kirpaisevaa riippuvuutta, mutta ei se välttämättä ole oleellisin asia.) Minulle oli todella merkittävää kuulla ystävältä, miten kauhuissaan tämä oli tajutessaan olevansa romanttisesti lähentymässä ihmiseen, joka sitten paljastikin, että hänestä seksi ilman kuristamista oli jotain sellaista, johon hän ei lähde ollenkaan. Kaikki myötätunto molempia osapuolia kohtaan - on kauheaa tajuta, että toinen haluaisi kuristaa itseä, ja ymmärsin täysin, miksi ystävä ei pystynyt ensin nukkumaan tyypin kanssa samassa tilassa tuosta kuultuaan, vaikka he yhdessä päättivätkin, ettei seksiin siis edetä, ja taatusti, on varmasti hyvin vaikeaa löytää kumppania, jos on tuollainen mieltymys, ja upeaa, että hän sanoi sen etukäteen ääneen sen sijaan että olisi jotenkin yrittänyt ensin koukuttaa toisen läheisyyteen ja sitten yllättänyt tämän. 

Tällä tavalla vanhan naisen kaapuun siirtyessä käyn tilinpäätösmäisesti läpi noita aiempia vaiheita, kaikenlaisia elämänvalintoja ja elämänrimanalituksia, ajautumisia ja lukkoonjumiutumisia, ja mietin, oliko oma seksuaaliviettini lopulta niin voimakas, etten mitenkään selvinnyt sen kanssa. No, tai siis, selvisin, mutta kaiken aikaa ajautuen monenmoisiin pulmiin. Ainakin seksuaalisuuteni aiheutti sen, ettei ollut mitään mahdollisuutta kokea itseään hyväksi ihmiseksi, tai eettiseksi, harkitsevaksi, syvämietteiseksi. Ehkä on, kuten Kalifornian-nainen, tuo pitkäaikainen ystäväni ja mentorini sanoo: elämä olisi sujunut helpommin, rauhanomaisemmin, tavoitteellisemmin ja järkevämmin ilman seksuaalisuutta ja seksuaalisia suhteita. (Tämän takia hormonikorvaushoito huolestutti itseäni; kukapa ei olisi lukenut niitä lehtijuttuja, joissa puumat julistavat hkh:n tehneen heistä estottomia seksihirmuja tavalla, jollaista hedelmällisyysikäinen nainen ei osaisi edes kuvitella - minusta se kuulosti kauheimmalta uhkaukselta ikinä: että sotkisin elämäni vielä pahemmin kuin hedelmällisyysikäisenä ja tuhlaisin arvokasta aikaani maan päällä lopulta aika epätyydyttäviin ja simppeleihin nautintokoukkuihin, jotka kuitenkin riipuvuuksina ovat taitavia ajamaan itsensä pidemmällä aikaperspektiivillä paljon tyydyttävämpien asioiden edelle. Onneksi hormonikorvaushoito on kohdallani tarkoittanut lähinnä sitä, etten palele niin paljon ja että nivelsärkyjä on vähemmän ja nukun paremmin enkä tunne kaiken aikaa olevani tikahtumassa stressiin.) Toki seksuaalisista suhteista olen saanutkin paljon. Ymmärrystä, ystävyyttä, tukea. Mutta ehkä, ehkä Kalifornian-nainen on oikeassa: lopulta summa on miinusmerkkinen. Se olisi vielä pahemmin miinuksella, ellen tuntisi itseäni tässä: jonkun kanssa eläessä jaksan tehdä terveellistä ruokaa, yksin en, ja toisen läsnäolo auttaa minua tasaamaan vuorokausirytmiä, yksin joudun heitteille. Mutta ehkä sen vaikutuksen olisi voinut saada kämppiksestäkin?

Ja miten kummallista, että siinä iässä, kun itse samosi ensimmäisten seksuaalisuhteidensa viidakkoon, oma äiti eli tätä vaihetta, jossa irtaudutaan seksuaalisuudesta, nähdään yhä selvemmin sen kustannukset. Miten paljon me teineinä ja nuorina aikuisina pyöritimmekään silmiä sille, miten vähän äitimme tuntuivat arvostavan seksiä. Se kääntyi liki muotoon, että he vihaavat seksiä tai eivät ole viitsineet opetella pitämään siitä tai ovat joitain outoja siveydensipuleita. Tuntui liki mysteeriltä, miten kaikki me nuoremmat sukupolvet olimme putkahdelleet maailmaan näin seksikielteisesti suhtautuvista naisista! Ja tosiasiassa äidit olivat vaiheessa, jossa tekivät tilinpäätöstä hedelmällisyysiästään. Ainakaan oma äitini ei ole koskaan käyttänyt mitään hormonikorvausvalmisteita. Voin vain kuvitella, miten paljon rajumpi prosessi saattaisi olla ilman niitä.

Olen jotenkin yleensä päätynyt ajattelemaan, etten ole niin realismin ystävä, vaan ennemmin satujen, lorujen, runojen, unien ihminen, tilassa hulmahtamisen tunnun ihminen, tuoksuihin ja kuluun katoava. Ja nyt äkkiä tajuan, että koko asetelma on ollut ihan typerä, koko päänsisäinen teatteri: eiväthän nämä ole mitään toisensa poissulkevia vaihtoehtoja. Olen halunnut muita asenteita kiihkeästi, muita moodeja kiihkeästi, koska realismia ei ole oikein voinut paetakaan, ja kaikki muu on antanut kuitenkin jonkinlaisen hengähdystauon kauhusta. Hengähdystauoilla olen luonut rituaalin, jolla olen paloitellut stressiä, voinut palautua edes vähän, edes välillä. Mutta todellisuushan viis veisaa siitä, mitä siitä kuvittelen tai millaista hyvyyden taskua koetan siihen kyhätä. Ja sitten kuitenkin, kuitenkin, olen osannut arvostaa suhteissa eniten erovaihetta, ja tajunnut sen niinäkin hetkinä, kun olen päästänyt jonkin riippuvuuden kehittymään tasolle, jollaista en ole mieltänyt kutsuneeni elämääni. Ehkä rakastuminen on niin vaarallista, että siinä ei vain ole voinut herpaantua vaan on ottanut opikseen, ajatuksissaan joskaan ei ehkä teoissaan, että tällä elämän osa-alueella sattuu ja satuttaa, vaikka kuinka koettaisi edetä keveästi ja väkivallattomasti. 

Opinkohan nyt viimein vanhan naisen kaavussa asettumaan rennosti miesten seuraan? Lapsena siihen ei ollut tilaisuutta, en tuntenut kuin perheen miehet. Koulussa pelkäsin poikia. Hedelmällisyysiässä rentouduin kyllä kumppanieni seuraan, jos he kohtelivat minua hyvin, mutta muuten pysyttelin varuillani. Kuten Margaret Atwood kirjoittaa kuuluisassa sitaatissaan, miehet pelkäävät naisten nauravan heille ja naiset pelkäävät miesten tappavan heidät. Aika vähän olen pelännyt tapetuksi tulemista, mutta väkivaltaa olen kyllä tuntosarveillut, koska kohtasin sen suhdehistoriassani niin varhaisessa vaiheessa. Sellaisesta ei ehkä ikinä täysin palaudu, ei ainakaan hedelmällisyysiän aikana. Ja kun väkivalta liittyi tiiviisti seksuaalisuuteen, mietin nyt, saako vanhan naisen kaapuun astuminen aikaan sen, että väkivallan uhkakin pienenee ja voin ehkä uudella tavalla rentoutua? Selvähän se on, ettei kukaan ainakaan saa kehitettyä minusta mitään runollis-romanttista pakkomiellettä, vaikka joskus vuosikymmeniä sitten ehkä saikin (ainakin jos en kälättänyt estottomasti hänen seurassaan; nämä jutut kyllä varmasti lannistavat sitkeimmänkin haaveilijan). Ehkä olen turvassa? (Ja niin, en siis väitä, että miehet olisivat pahoja ja naiset eivät - kyllä minäkin olen lyönyt. Ja nauranut, ennen kaikkea nauranut, mutta myös lyönyt, hurjimpina epätoivon hetkinäni. En seksuaalisviritteisesti, tosin, mutta seksuaalisen suhteen toista osapuolta, kyllä vain. Ja käyttänyt valtaa, tietysti: painostanut, maanitellut. En voi sanoa olevani hyvä ihminen tai kunnon ihminen, en ainakaan läheissuhteiden suhteen.)

Osin varmasti kaikenlaiset merkit ja tuhon ennusmerkit, joita olen ounastellut liehuvan tiettyjen henkilöiden ympärillä (käyttää mielellään valtaa ja pysyy ylästatuksessa katkoitta, nauttii toisen nolaamisesta, nauttii toisen seksuaalisesta hämmennyksestä ja epävarmuudesta, seksualisoi mieluusti tilanteet), ovat olleet vain turhaa pelkoa ja kuvittelua. Olen sen itsekin tiedostanut, kun moni, jota on pidetty yleisesti karismaattisena tai viehättävänä tai kiehtovana, on itsestäni vaikuttanut vain todella pelottavalta mieheltä. (Naisten väkivalta on erilaista ja sen suhteen olen paljon huonompi tunnistamaan mitään varoitusmerkkejä.) Mutta samalla olen ajatellut, että mieluummin erehdyn tuohon suuntaan, että olen ylivarovainen. Ei se ole keneltäkään pois. Ja samalla tavalla olen vetäytynyt tilanteista ja suhteen alun mahdollisuuksista, joissa olen huomannut itsessäni piirteitä, joista en ole pitänyt - liian kohtalonomainen halu ripustautua, nöyrtyminen tai vaihtoehtoisesti halu peitota toinen väittelyssä; en ole halunnut katsoa pidemmälle, sukeutuisiko minusta joko suhdenarkkari, passiivinen nyrkkeilysäkki tai järjen puhuttelemattomissa riehuva raivotar. Ja huolimatta kaikista vetäytymisistä, niin, kaikenlaisia tapahtumia on riittänyt ehkä liikaakin yhdelle elämälle, ja osa kumppaneista on ollut sellaisia, että he ovat taas joissain muissa - välillä liki kaikissa muissa ympärilläni - laukaisseet pelkoa ja epäuskoa: et kai sinä oikeasti päästänyt tuota ihmistä lähellesi? Mutta en havainnut heissä niitä piirteitä, jotka itseäni olisivat pelottaneet, niitä, joita opin varomaan aiemmin. (Ja luojan kiitos mitään pahempaa ei myöhemmin enää sattunutkaan; väkivallan kohteeksi joutumisistani on tavattoman kauan ja niissä molemmissa mies oli paljon minua vanhempi ja keskeinen osa suhteen dynaamiikka oli juuri tuo ikäero ja kokemuksen ero; kovin kauan ei onneksi kukaan joudu olemaan nuori nainen.)

Nyt menen jatkamaan Erpenbeckiä. Ulkona sataa puutarhaan isoa, höttöistä pakkaslunta. Laitoin aamulla lisää perennansiemeniä jääkaappiin vermikuliitissa. Tunnen viiltävää onnea siitä, että saan elämässäni tehdä nyt tällaisia asioita, jotka todella kiinnostavat itseäni: kylvää, liikkua hitaasti, levätä. 

Jos joku olisi antanut enemmän rohkaisua tällaisiin suuntiin ollessani nuorempi, kukapa tietää, ehkä lukisin Erpenbeckiä ja ihmettelisin, kenestähän tämäkin oikein kertoo. Itselleni oli todellinen läpimurto oppia rentoutumaan ja lepäämään muutenkin kuin seksin (ja myöhemmin, hengästyttävän urheilusuorituksen) jälkeen: että voi vain ottaa ja levätä. Tuosta noin vain, tarvitsematta toista ihmistä tai edes vesijuoksuallasta tai tanssituntia. Olen tyytyväinen siitä, että saan opettaa tällaista tärkeää kansalaistaitoa, joka voi auttaa jotakuta vapautumaan suhderiippuvuuksistaan (tai ainakin höllentämään niihin hengitystilaa), ehkä jopa huomattavasti varhemmin kuin itse opin. Ehkä joku oppii sen lapsenakin, mutta se näyttäisi olevan aika harvinaista, ainakin levon ottaminen silloin, kun on juuri tapahtunut jotain mieltä kuohuttavaa ja haluaisi purnata tai huutaa apua. Tunnen kaksi ihmistä, jotka selvästi osaavat sen, lapsuudesta saakka, mitenkään harjoittelematta. He eivät vain stressaa tai hermostu asioista, ja osaavat ottaa levon. Tuosta noin vain! Kaksi kaikista niistä tuhansista, jotka tunnen. Ja molemmat ovat miehiä, tietysti. Hyvin kilttejä, itsensä kantavia, vakaita. (Ei mitenkään yllättäen myös heidän suhdehistoriansa ja työhistoriansa on jokseenkin vakaasti etenevää, käänteetöntä, hikatonta.)

Olisi hyvin kiinnostavaa tietää, mitä he ajattelisivat Erpenbeckin kirjasta. 

Etanointia

Joskus, jollekulle, luonnehdin itseäni hitaaksi oppijaksi. Tätä vastustettiin. Olin närkästynyt; kai minä nyt itse tiedän, miten hitaasti omaksun asiat? 

Pari yötä sitten heräsin siihen, että vatsatauti teki tulojaan. Oksetti, pakotti, ihan kamala olo. Mietin kuumeisesti, olenko ehkä syönyt jotain pilaantunutta, mutten osannut arvata, mitä. Yritin yökkiä pönttöön, epäonnistuin. Pissaamaan sentään onnistuin. En saanut unta siltä ololta, enkä uskaltanut särkylääkettäkään ottaa, koska vatsa oli jo valmiiksi niin sotajalalla. 

Muutaman tunnin kuluttua menin uudestaan vessaan valvottuani tuskaisena piehtaroiden. Havaitsin verenpaisumuksen tulleen: ne viimeiset kuukautiset, ehkä, toivon. Gynekologihan sanoi, että niiden pitäisi vielä tulla, kiitos edellisen kuukauden vuodollisen hormonikorvaushoidon. Ne vain ottivat oman aikansa ilmaantua. 

Tunsin itseni typeräksi, mikä toi mieleen tuon hitaan oppijuuden. Olen pulannut kuukautisten kanssa pakon edessä, mitä, noin kolmenkymmentäviiden vuoden ajan. Kun laskee tuohon sen keskimääräisen kiertoaikani (joka tihentyi huomattavasti hormonikorvaushoidon myötä, se on laskettu kaavaan mukaan), lienen ollut kuukautisten ensioireiden kanssa tekemisissä ehkä 350-360 kertaa. Silti kuvittelin nytkin saaneeni mahataudin. (Internet väittää, että naiset kokevat paljon useammat kuukautiset elämänsä aikana. Monella täytyy olla paljon lyhempi kierto ja pidempi - käytännössä vuosia aiemmin alkanut - hedelmällisyysikä.)

(Tulee mieleen se kerta, kun palasin opettamaan noron - se oli aito mahatauti - jälkeen ja kerroin oppilaille kuvitelleeni, että se oli sydänkohtaus ja menoa nyt, sinne saakka, että oksensin komeasti kaaressa ja totesin ilahtuneena, että ei kun ei sittenkään, tiedänkin tän jutun. Ja yksi oppilaista kertoi, että hänen äitinsä uusi aviosiippa oli päätellyt samoin, ehtinyt jo kutsua ambulanssinkin paikalle ja päässyt sitten oksentamisen makuun vasta sen sisässä. Noro on kyllä melkoinen.) 

Ilmeisesti yksi hedelmällisyysikä ei saanut minua oppimaan kuukautisteni ensi merkkejä. Tällä on ollut seurauksensa, runsaasti tuhottua materiaa. Olen ehkä, toivon mukaan, viimeisten kuukautisteni ääressä liki yhtä hönö kuin ensimmäisteni kanssa. (No, enää en sentään yritä pärjätä päiväkausia yhdellä kuukautissuojalla; äitini neuvoi minua aika suurpiirteisesti ja harmitellen, että onpa kamalaa, että sait nuo riesaksesi, ota tuosta side, laita se housuihin, noin - mistään vaihtamisesta ei ollut puhetta, joten lopulta vuosin ohi ja side muuttui kammottavaksi, kökkäreiseksi, haisevaksi, litimäräksi, ja koetin tunkea sen päälle lisää vessapaperia: kerrassaan kammottava kokeilu. Vasta useampien kuukautisten mentyä minulle valkeni - en enää muista mistä - että niitä kuukautissuojia pitäisi vaihtaa, ehkä monta kertaa päivässäkin. Vain hivenen myöhemmin opin, että ratsastusharrastus ja ulkoinen side eivät oikein rimmanneet yhteen. Ostin äidin kauhuksi tampooneja ja opettelin käyttämään niitä sen pienen rasiaan ahdetun kirjallisen käyttöohjeen mukaan. Pyörrytti ja oksetti ja pelkäsin hirvittävän paljon toksista shokkisyndroomaa, mutta pysyin tajuissani ja terveenä.) 

Jotkut asiat kyllä tarttuvat mieleen, kuten vaikkapa kasvien tieteelliset nimet. Mutta tällaiset seikat eivät. Tai se, mitä minun pitäisi opetella: opetuspaikkojeni pelastussuunnitelmien yksityiskohdat. Olen nyt lukenut pelastussuunnitelmat useamman kerran läpi ja aina on kuin kohtaisin aivan uuden tekstin. Epäilisin jotain muistisairautta, ellen tietäisi, että toiset asiat opin varsin nätisti. Tarvitaan vain kiinnostus. 

Kun sitä ei ole, käy etanaksi. 

Innostavampia asioita: halvalla ja kuolintoreissaan viime keväänä haalimani kamelia kuntoutui kesän aikana pihaillessaan ja kukkii nyt innolla. 

Tasankoa näkyvissä?

Oli kyllä ihan paras aloitus uudelle vuodelle käydä gynekologilla ruinaamassa vähän isompiannoksista hormonikorvaushoitoa. (Edellinen ei selvästikään enää riitä, uni on taas silppua.) Nimittäin nyt saan kokeilla vuodotonta hoitoa. En osannut olla toistelematta gynelle että no jopas jotakin ja että tämäpä siunaus, niin hämmästynyt ja onnessani olin, ja varmasti hymyilin kuin puuhevonen. Toki voi olla, että kehoni sanoo stop ja joudutaan perumaan suunnitelmat, mutta olen kyllä älyttömän innoissani tästä näkymästä ja laulaa loilottelen täällä kotonakin silkasta innosta. Jospa vaikka loppuisivat samalla ne hormoniheiluntamigreenitkin! On todella vaikeaa edes kuvitella, että voisi saavuttaa tilan, jossa oikeasti elämä on tasaista eikä tarvitse mitä tahansa menoa suunnitellessa kosahdella sen suhteen, että no tuossa en kyllä jaksaisi mitään, ja että tuossa olen yli 3/4 todennäköisyydellä migreenissä, ja onhan varmasti tarpeeksi mustia leggingsejä ja verkkareita puhtaana, koska sitä verta tulvii kuitenkin yli kaikista suojista. (Onneksi sentään migreenini ovat sellaisia, että yleensä pystyn mitenkuten funkkaamaan, vaikka kaikki onkin semmoista hampaat irvessä selviytymistaistelua niiden aikana, ihan yksinkertaisetkin asiat.) 

Kauas on tultu siitä ajasta, kun kuukautiset alkoivat selkeästi paljon myöhemmin kuin kavereilla, jolloin olin jo ehtinyt ajatella, että ehkäpä sittenkin vältyn niiltä täysin. Vaan mitäpä vielä, ei näiltä noin vain vältytä. Hedelmällisyysikäiseksi naiseksi en koskaan halunnut, se on sen verran koiranhomma tässä maailmassa, mutta taitaa olla niin, että se aika alkaa olla lusittu! Nyt kun alkaa olla kaikenlaisia vanhenevien naisten vaivoja, niin on kyllä ihan oikeus ja kohtuus, että on myös vanhenevien naisten edut.

 
Toki tässä on se haaste, että uusi kuuri alkaa juuri samalla kellonlyömällä kuin kevätkauden opetuksetkin, ja ensimmäiset kuukaudet voivat olla aina semmoisia vähän mielenkiintoisempia, kun keho vasta totuttelee uuteen annostustapaan. Mutta pieniä hormonimääriähän nuo ovat verrattuna hedelmällisyysikäisen naisen elimistön määriin, joten uskon kyllä kestäväni muutaman kuukauden rintojen arkuudet sun muut, etenkin jos tämä korjaisi unet. (Edellisestä annoksestahan ei edes tullut mitään haittavaikutuksia, pelkästään valtavasti virtaa ja palautumiskykyä.)

Aika näyttää, miten tämän kokeilun käy. Mutta olen onnellinen jo siitä, että siihen edetään.