keskiviikko 5. tammikuuta 2022

Katse kesään

Vuodenkierto etenee. En ole ehkä muistanut tänne sitä kirjoittaa, mutta muutimme tosiaan pois Helsingistä, isona syynä korona ja ihmisten holtittomuus taudin kanssa, oletus, että tämä saattaa kestää vielä vuosia, ehkä jopa loppuelämän ajan jossain muodossaan, ja toisena syynä jo pidempään jatkunut halu asua maalla. (Alle kolmikymppisenä yritin sitä kovemmin, sitten jotenkin lamaannuin ja koetin sopeutua kaupunkiin seuraavat viitisentoista vuotta. Mutta kun tilaisuus tarjoutui ja pandemia vähän tuuppasi vauhtia -  a vot!) En tiedä, pitäisikö kukaan muu kuin helsinkiläinen tätä "maaseutuna". Mutta valitsimme talon kahdella kriteerillä - sen piti olla aivan asutuksen rajalla, metsien ja peltojen ääressä, mutta kuitenkin joukkoliikenteellä kuljettavissa, ja sitten energiatehokas. Saimme talon energialuokkaa B. Se on aika hämmentävää. Saimme myös lähimetsät valtavine kuusineen, sammalikkoineen, suppilovahveroineen, ja pellot. Pellot, joista en vielä tiedä, mitä niillä viljellään kesäisin, koska tosiaan, näimme talon vasta kun pellot oli jo syyskynnetty. Mutta siis - takapihaltamme alkaa metsä, ja sen takana on ihan vaan maaseutua.

Meillä on nyt paitsi talo chilihuoneineen (kattoikkuna!) myös isohko piha. Siinä kasvaa iso hapankirsikka, kolme omenaa ja kaksi päärynää sekä yksi rypäle ja epämääräisiä marjapensaita. Koska edellinen asukas ei ole ollut pihaihmisiä, en tiedä lajikkeista mitään. Mutta sen tiedän, että pihan pohja on savea. Ja että tiedän, kiitos palstaviljelyn, miten savimaasta tehdään mustaa multaa. Toisin sanoin: minulla on projekti. Semmoinen parinkymmenen vuoden projekti. Se mittakaava tuntuukin oikein mukavalta!

Onneksi viime kesä osoitti, että käteni kestää kuin kestääkin viljelemistä. 

Nyt ei ole kiire mihinkään, paitsi ehkä kesään. 

Olin tilannut jo aiemmin siemeniä, ja ajattelin, että näillä nyt mennään. Sitten kävi ilmi, että vanha blogituttu on samassa tilanteessa - muuttamassa maalle ja kasvihulluuden viemä. No, mehän nyt sitten vaihtelemme siemeniä. Äkkiä tomaattien määrä on vähintään tuplaantunut ja kaikkea eksoottista on tulossa. (Kapris!) Ja ensimmäiset kylvöchilit ovat jo sirkkalehdillä vesiviljelyjärjestelmässä. Viime kesän chileistä iso osa kuoli syksyllä tai muutossa, mutta moni on myös talvehtimassa kattoikkunan alla aivan tyytyväisen oloisena. Toisvuotiset - jos he selviävät kesään - tekevät yleensä isomman sadon. Ja viime kesän kuivattua chiliäkin on vielä vaikka millä mitalla! Viime kesänä minulla oli pellolla kymmenkunta tomaattia ja pihassa kaksitoista. Söimme niitä omia tomaatteja aina marraskuun puoliväliin saakka joutumatta turvautumaan kaupan tomaatteihin enää heinäkuun lopun jälkeen. Omavaraisuutta se on pienikin omavaraisuus! Ja edelleen, pakkasessa on useita rasioita tulista salsaa, jota keitin paahdetuista tomatilloista, chileistä ja korianterista. Rasia kerrallaan voi syödä kesää ja muistoja siitä meksikolaisesta ravintolasta, jonka buffetissa söin usein Lontoossa au pairina ollessa, ja joka sittemmin poltettiin niin että ystävä, joka oli menossa sinne syömään, kohtasi vain hiiltyneen luolan. Silloin en osannut vielä haaveillakaan, että jokin päivä viljelen itse salsan ainekset. 

Synkeys väistyy vähitellen, ehkä. Pandemiassa on vaikeaa olla ajattelematta niitä, joilla on vaikeaa ja hätä. Itse olen voinut paremmin kuin ilman pandemiaa, varmasti ihan johtuen siitä, että töitä on voinut tehdä etänä ja olen asunut syrjemmässä jo edellisessäkin kodissa. (Tämä on jo aivan paratiisimaista, ja silti junapysäkille kävelee alle puoli tuntia, pyörällä toki vielä nopeammin.) Ja marraskuussa ja joulukuussa nyt vaan on marraskuu ja joulukuu. Tässä kohdin vuotta on kyllä aika hämmentävää muuttaa. Talossa hämmästelen, miten vähän valoa täällä on. No, kaikkialla on nyt vähän valoa. Pitää jaksaa odottaa kevättä!

Pihalla on kiva työnnellä kolalla lunta ja miettiä, minkähänlaiseksi se muovautuu. Vompsu ennusti, että parin vuoden päästä ei ole enää neliösenttiäkään nurmikkoa, jota pitäisi leikata. Näin saattaa käydä. En ole ruohoaavikkoihmisiä. Haaveilen magnoliasta, rusokirsikasta, makeapihlajasta, saskatoonista... tryffeliympätystä tammesta... pari marjasinikuusamaa muutimmekin mukaan, kaivoimme ne Malminkartanon peltopalstasta ylös ja lastasimme muuttoautoon. Meillä oli kolme muuttokuormaa, josta ensimmäinen, pakettiautollinen, oli pelkkiä kasveja ja kasvatusasioita. 

On vaikeaa uskoa, että on vasta tammikuu. Vielä monta kuukautta lunta. Ja taimia, ei vain lunta. Ja lasikuisti, jonka logiikkaa pitää opetella. Se tuntuu kylmyvän enemmän kuin lasitettu parveke kerrostalon kyljessä. Mutta jossain vaiheessa tulee kevätaurinko (ja suunnittelen pöhistimen asentamista). Tulossa on kolmen erilaisen melonin siemeniä - kahta ystävältä, yhdet tilasin itse. Ehkä kuistille pääsee kolme meloniruukkua, ja terassille vielä lisää? 

Ensi kesänä pitää rakentaa salaojat talon ympärille, katsastaa kasvihuoneen paikka, ehkä tehdä sen pohjatyötkin. Ehkä salaojittaa myös polunpohja. Rakentaa isot kompostit. Tilata biohiiltä, hampputilpettä, betaviiniköynnöstä, Madame Plantier. (Olen aina haaveillut Madame Plantier -ruususta. Nyt voin toteuttaa viimein haaveeni.) 

Ihanaa, että pimein on selätetty ja edetään kesää kohti. Se tarkoittaa, että olemiselle on uusia kiinnekohtia. Paitsi työ ja pandemia, on animistinen kasvimaailma. Se ilahduttaa minua edelleen kaikista eniten. Edelleen minun on vaikeaa ymmärtää ihmisiä ja välillä eläimiäkin. Mutta kasvit. Niiden kanssa tunnen eläväni, voivani hyvin, liikuttuvani. Ties mihin elämä vielä kuljettaa. 

sunnuntai 26. joulukuuta 2021

Päiväkirjamaisia merkintöjä

Koronapäiväkirja: Täällä HUS-alueella kun ei enää oteta jengiä testiin välttis vaikka olisikin positiivinen kotitesti ja oireinen tauti, on syytä olla valppaana. 

Keuhkolääkäri neuvoo twitterissä, että pos. kotitestistä olisi hyvä ottaa vähintään kuva sillä tavalla, että siinä olisi mukana jotain päivämäärän dokumentoivaa. (Ehkä jos varman päälle haluaa pelata, myös vaikka oma kelakortti? Kuvahan on tarkoitus jakaa vain terveydenhuollolle.) Sitten jos myöhemmin tulee pitkittyneitä oireita, on edes jotain kättä pidempää sairastamisestaan. Onhan tässä monia muitakin pulmia, kuten vaikkapa tartuntatautipäiväraha- ja saikkuasiat. (Toisaalta kun itse tarvitsin sairauslomaa muista syistä, sain sen terveyskeskuksesta ihan vaan netissä pyytäen, mikä puhuu omaa kieltään resurssien riittävyydestä. Kukaan ei edes soittanut, tekstarilla vaan kysyttin pituus, paino, tupakoinko ja onko korkeita verenpaineita, - kaikki tähän sairastumiseen liittymättömiä asioita - ja sitten tuli saikkutoikkari.) Toisaalta huhuja kuuluu siitäkin, että jos valitsee HUS-alueella testipaikaksi jonkin pienemmän kunnan ja on käytettävissä auto, testiin pääsisikin. Ja kuulemma Kampissa on jokin yksityinen testikontti, josta PCR:n saa kelakorvausten jälkeen neljälläkympillä. 

Vaan nätisti taas näyttää siltä, että ne, joilla ei ole autoja eikä rahoja, ja oletettavimmin myös ne paskimmat työsopparit, ei työterveyttä, jäävät helposti ilman tositetta sairastamisestaan. Ja ainakin toistaiseksi esim. long covid -klinikalle pääsyn ehtona on ollut varmistettu sairastuminen. Myös heiltä, jotka sairastivat silloin kun niin ikään kehotettiin, ettei testiin saa mennä kuormittamaan terveydenhuoltoa.

Hesaria jos seuraa ja massamedioita, ei löydä näitä juttuja. Facebook on pitkälti pandemian ajan ollut ikään kuin sitä kaikkea ei olisikaan (lukuunottamatta kyllästymisvalitusta aiheesta). Instan kuvissa ihmiset saattavat olla yhdessä sisätiloissa ilman maskeja vaikkeivät asuisikaan keskenään. Me peruutimme joulunäkemiset vanhempien kanssa, siirsimme niitä sinne, että kaikilla on kolmaskin rokote, että riski olisi edes hivenen pienempi, ja puhuimme näkemisestä ulkona kävellen sittenkin. 

Mutta näillä nyt eteenpäin sitten. Huolestuttavan moni tuttu on nyt sairaana tai altistunut. Tartuntalukuja on ihan turha enää katsella, kun testeihin ei kovimman hutinan alueella pääse. Ja joillain alueilla tulokset seisovat, koska pcr:n reagenssinesteitä ei ole tullut tukusta ulkomailta. Onhan mun tuttuja ennenkin ollut tästä sairaana ja muutama sairaalassakin, muttei koskaan tämmöistä määrää kerrallaan. Ei voi kuin toivoa, että rokotteet pitävät pintansa edes niitä karmeimpia seuraamuksia vastaan. Sydäntä painaa hyvä ystävä, joka pelkää rokotetta tautiakin enemmän ja on päättänyt, että on hänen aikansa siirtyä täältä ikuisuuteen, jos pahasti osuu. Hoitotahtoonsakin hän on kirjannut, ettei saa tehohoitaa keuhkokuumeessa. 

Terveyskeskuksesta tuli viestiä, että kiireettömiä aikoja voidaan antaa vasta helmikuun puolivälistä eteenpäin, eli tästä sinne saakka on tarjolla vain päivystys ja massarokotukset. Lontoossa joka kymmenes terveydenhuollon ammattihenkilö on omikronissa. Siihen kai täälläkin sitten varaudutaan. Kun hain kolmannen rokotukseni neljä päivää sitten, työntekijöillä oli edelleen paperiset kirurginmaskit. Pahaa teki katsella sitä. Esim. Italiassa on siirrytty sisätiloissa vaatimaan kaikilta FFP:t. Ja eduskunnassa tartuntojen alettua jaettiin kansanedustajille FFP:t, mutta ilmeisesti terveyskeskusten ja sairaaloiden ajatellaan pyörivän vähän pienemminkin suojaustoimin, silkan kutsumuksen pyhällä pöhinällä.

Työstän opinnäytetyötä, joka olisi määrä esittää viikko loppiaisesta eteenpäin lähi-intensiivikoulutuksessa. Vähän kyllä epäilyttää, tokkopa mitään silloin läheillään. Mutta - mistäs sitä tietää, ei tämä ole ennenkään mennyt sillä tavalla kuin olisi itse järkeväksi ja varovaiseksi etenemistavaksi ajatellut. Voi kyllä olla, että näillä tuo ja tuokin siis sairastui -uutisilla perun ihan itse lähijakson ja maksan sen siirrosta ensi vuoteen. Vaikka mulla kuinka olisi kolmas annos toimintakunnossa. Ne ovat pitkiä päiviä, ja tunnin ruokatauolla ulkona paleltaa haarukoida ruokaa merenrannassa, ihan vaan koska arvioi riskin toisin kuin sisällä syöjät.

perjantai 27. elokuuta 2021

Hyvän itsetunnon ja dynaamisuuden pimeästä puolesta

Tänään luin twitteristä lauseen, joka poimi minut keveästi kuin roskarippusen ja pudotti syvään suruun: 

En ole tehnyt tarpeeksi voidakseni olla uupunut

Miten syvän surullista. Ettei vain ole uupunut vaan keskellä uupumustakin tuntee, että on tehnyt liian vähän! Jo pelkkä lauseen makustelu ja ylleen sovittelu uuvautti itseni täysin. Kun sanoin tästä ääneen Vompsulle, hän yllättäen totesikin, että ole kiitollinen jos et elä tuon kanssa. 

Se tuli puun takaa ja sitten olin entistäkin surullisempi. Elääkö Vompsu tuollaisten lauseiden kanssa? Kuinka moni elää niiden kanssa?

Koetan muistaa, olenko itse elänyt tuollaisen lauseen kanssa, mutta tuntuu, että en. Ehkä aivan pimeimpinä hetkinä olen koettanut rankaista itseäni kaikella mahdollisella, vuosi 2005 oli hyvin vaikea, mutta sen ulkopuolella, en oikeastaan kauheasti. Ja myös 2005 olin hyvin selvillä siitä, että olin uuvuttanut itseni, eikä minusta tuntunut, etten ole tehnyt tarpeeksi vaan että olen tehnyt ihan liikaa ja ollut sillä tavalla hyvin typerä. Että olin ahnehtinut liian isoja tavoitteita ja kuvitellut itsestäni typeryyksissäni liikoja ja nemesishän sieltä lävähti ja sen vanavedessä jotenkin kaiken alleen lanaava väsymys. 

Jään pohtimaan: Näemmä osaan jotain. Mutta mitä se on ja mistä on kyse? Onko kyse käsitteestä, jonka sain jostain scifikirjasta? Siinä puhuttiin kesannoinnista ja siitä, miten kesantovaiheita ajateltiin jossain kulttuurissa luontevana osana elämää. Kesannoidessa ei jaksanut. Ei sitten millään. Ajattelin kesannointia ainakin silloin kun hiuksia irtosi kourakaupalla tukkaa pestessä, otsalla hehkui punainen läiskä ja tajusin, että olen jotenkin murenemassa pois, ellen muuta asioiden kulkua ja pienennä vastuiden määrää aivan radikaalisti. Yhden kuukauden suunnilleen vain nukuin ja kirjoitin blogia ja sähköposteja eikä se tuntunut yhtään kummalliselta, oikeastaan, koska ajattelin, että on kesantovaihe. Voiko kyse olla vain käsitteestä, neutraalista käsitteestä, luokittelusta, ja siitä, ettei lähde mittaamaan, ovatko edellytykset täyttyneet? Vai onko tässä muutakin?

Mietin tuttuja, joiden tiedän uupuneen. Minusta he kaikki vaikuttavat jotenkin hyvin säteileviltä ja jollain tavalla vaikeasti samastuttavilta. Luulen, että ero tarkentuu tähän: heillä on (minun mittapuullani) valtavan hyvä itsetunto ja minäpystyvyys ja he etenevät elämässä hyvin dynaamisesti, asettavat tavoitteet omasta perspektiivistäni jotenkin ihan käsittämättömiin sfääreihin ja hyvin ulkoisesti (kun omat tavoitteeni ovat tyyliin ettei sattuisi niin kovasti illan tullen ja että jaksaisi vapaapäivinä nauraa; nämä ovat minulle ensisijaisia tavoitteita verrattuna vaikkapa työtavoitteisiini luoda tila, jossa on sallittua tuntea juuri niin kuin sattuu tuntemaan). Nämä samat tutut saattavat kysyä sellaisia outoja kysymyksiä kuin että miksen kirjoittaisi kirjaa tai vieläpä sukupolveni avainromaania. Minulle sellainen ajatus on hyvin absurdi. Hyvä jos osaan puhua sukupolvisteni kanssa, saati sitten kiteyttää heidän syvimpiä sisäisiä virtauksiaan. Elättelin nuorempana monta vuotta haavetta runokirjasta mutta sitten tekstejä luettaessani totesin, etteivät ne taida antaa muille samaa kuin itselleni ja että luultavasti kirjoitan lähinnä itseäni tyynnyttääkseni ja ymmärtääkseni edes jotenkin, mitä on eläminen kehona. (Sama pätee tähän blogiin: järjestän ajatuksiani ja elämääni. Jos siitä on iloa jollekulle tuon primaarifunktion lisäksi, hyvä niin.) Vaikka olen tehnyt muutaman korkeakoulututkinnon, en tutkintoa puurtaessani oikeastaan ole uskonut, että jaksan tehdä sen loppuun asti. Saati että työllistyn sen ansiosta. Ei se jotenkin sovi yhteen sen kanssa, että on itse edelleen jossain mielessä pieni lapsi, hauras ja jatkuvassa emotionaalisen tuen tarpeessa, ja yleensä vähän pihalla. 

Tiedän, että joku aina välillä tarkastelee tätä alisuoriutumisena. (Minulle on tylytetty tästä, mutta toki vain sanojan ollessa humalassa.) Ja aika ajoin, esimerkiksi jälkimmäistä gradua työstäessäni, törmäsin alisuoriutumisen käsitteeseen ja kuvauksiin ja nuo sanat tulivat mieleen ja jouduin pohtimaan: niin, alisuoriudunko? Kuvauksissa niihkaa se, että alisuoriutuja tekee asiat puoliteholla, puolella huomiolla, eikä pistä itseään likoon tehdäkseen niin hyvin kuin vain suinkin pystyy, koska pelkää epäonnistumista mahdottomaksi asettamiensa työtavoitteiden suhteen. Eikä se luonnehdi tapaani tehdä työtä hyvin. Olen rajannut määrää, en laatua. Teen heittäytyen sen, minkä teen, ja juuri siksi joudun rajaamaan määrää, että palautumisaikaakin jää riittävästi. Eivätkä sitä heittäytymistä luonnehdi niinkään pelot tai ankarat vaateet vaan enemmän uteliaisuus ja kiinnostus. Siksikin määrää on rajattava: se imu on vain aika voimakasta. On aina ollut, oikeastaan kaikessa kiinnostavassa työssäni. (Kirjastotyöstä tätä puolta oli kyllä vaikeaa löytää, siellä tunsin olevani panttivanki osan ajasta.) Olen valinnut tällaisen tien. Joistakuista se on tosi outoa ja joistakuista hieman samaan tapaan valinneista ihan ymmärrettävää. Mutta ehkä olen vain hyvä sumuttamaan itseäni? Ja ehkä kaikki palautuu johonkin laajempaan arvohierarkiaan? Arvostan enemmän ystäviä ja perhettä kuin uraa, esimerkiksi. Tulen työväenluokkaisten ammattien kodista, jossa koulutusta, fiksuutta ja yhteiskunnallista asemaa ei ole arvostettu yhtä paljon kuin sitä, että tekee oman näköistään asiaa. Ja minulla on vaikeuksia uskoa edes, että teen näitä asioita, joita teen! Että uskallan kirjoittaa nettiin. Tai uskallan ohjata joogaa ja pilatesta ja kehotietoisuusjuttuja (mikä on jotenkin tosi tosi hurjaa, niin suuri kunnioitus minulla on ollut aiemmin tällaista toimenkuvaa kohtaan). Että olen saanut useamman tutkinnon valmiiksi. Että uskallan elää vaikka olen jo paljon yli kolmenkymmenen ja kaikenlaisia kipujakin on aina välillä. Että uskalsin pitää pääni lapsettomuusasiassa enkä antanut kenenkään sumuttaa minua siitä, että varmaan mieli muuttuu tai että alkaa kaduttaa varmasti myöhemmin. (No, voi toki joskus vieläkin myöhemmin mutta toistaiseksi olen vain helpottunut, että pidin pääni.)

Eilen mietin ystävien kanssa aikuisen malleja ja huomasin ikävöiväni mummojani ja isomummoani. He olivat kasvuiässä itselleni hyvin tärkeitä ja ovat kai edelleen, vaikka ovatkin kuolleet ajat sitten. Heiltä taisin oppia ajattelumallin, ettei elämää voi hallita tai oikeastaan kauheasti edes suunnitella. Mietin eilen itsekseni näiden kolmen esiäidin kokemusten summaa: kaikilla varhainen avioero, yhden aviomies telkesi nääntymään aittaan mistä oma isä tuli lopulta pelastamaan nälkäkuolemalta tyttärensä kohtalosta kuultuaan, toiselle mies aiheutti kallonmurtuman, minkä takia hän ei päässyt tyttären häihin, lukuisia itsemurhayrityksiä, rikkaiden pyykkien pesemistä jäiseen järveen hakatussa avannossa, miehen hylkäämäksi tuleminen pienten lasten saamisen jälkeen vain siksi, että jossain oli rikkaampi nainen, joka liehitteli miestä lupaamalla hevosen, lapsenlapsensa äpäräksi haukkuva anoppi joka kieltäytyi mummoudesta, sisarusten ja omien lasten yksi kerrallaan raiskatuksi tuleminen, Stalinin vainot, lavantauti vankileirillä, pakolaisena maahan tuleminen ja kenet vaan nopeasti naiminen, ettei tulisi karkotetuksi takaisin, aviomiesten ja omien poikien kaikennielevä viinanhimo ja vieraissa juokseminen, epämääräiset matalapalkkatyöt joihin ei tarvittu koulutusta tai osaamista ja josta sen takia oli koska vaan kenkäistävissä pihalle, sisarusten hyljeksintä eronnutta hylkiötä kohtaan aikana jolloin ero ei ollut vielä tavallinen elämänkäänne ja niin edelleen. Kaikkien heidän elämänsä oli mennyt vinksalleen jo varsin varhain eikä heillä oikeastaan ollut mitään pelastettavaa maineensa osalta. Näiden naisten kanssa kasvoin. Ei ehkä ihme, etten ole oppinut asettamaan itselleni mitään ihmeempiä yleviä tavoitteita, joita kohti etenemisellä ponnistelemistani mittaisin. Ei kunnon kansalaisuutta, ei hyvääihmisyyttä tai hyväätyyppiyttä, ei maailman parantamista tai pelastamista. Ainoastaan muistuttelua sen kaltaisista asioista kuin että alkoholistillakin on sielu ja tämä ansaitsee siksi inhimillisen kohtelun - jos saunamaksuun ei ole rahaa, annetaan saunoa ilmaiseksi. Mummoilta saatu seksuaalikasvatus oli kyllä oksat pois. Ei mitään poseeraamista tai idealismia, vaan asiat semmoisenaan pöytään. Vasta vanhemmiten olen tajunnut, miten monessa asiassa heidän neuvonsa olivat naulan kantaan. 

Kukaan näistä naisista - tai vanhempani sen puoleen - ei tietenkään ole pystynyt mallintamaan minulle mitään hyvää itsetuntoa. Ei, koska ei heillä kellään ollut sellaista. Mutta armollisuutta he kyllä ovat onnistuneet mallintamaan. (Ei voi kauhalla vaatia, jos on lusikalla annettu oli varmasti meillä useimmin käytetty sanonta.)

Ja se saa miettimään sitä, mitä luin jostain graduartikkelista - itsetunnon kasvattamisen pimeästä puolesta. Siinä artikkelissa nostettiin esiin vain sitä, että itsetuntoa kohentavien interventioiden seuraukset eivät ole yksinomaan myönteisiä. Osa intervention läpikäyneistä tuli vahvistaneeksi narsistisia piirteitä vaikka tarkoitus oli vahvistaa hyvää itsetuntoa. Sen sijaan itsemyötätunnon opetteleminen interventiossa lisäsi hyvän itsetunnon tavoin tyytyväisyyttä omaan elämään ja auttoi sitoutumaan omaan työhön. Tämä yksi lukemani lause ja eilisen mummopohdinnat saavat kuitenkin minut miettimään, josko semmoisella dynaamisen ihmisen hyvällä itsetunnolla lienee muitakin varjopuolia kuin mahdolliset luiskahdukset kohti narsismia. Josko se houkuttaa jonkinlaiseen armottomuuteen itseään kohtaan? No, tämä on tämmöistä haparointia, enkä tiedä, onko tässä mitään tolkkua edes. Mutta jokin tässä mietityttää. Luultavasti olen väärässä, koska yleensä ihmiset ovat. Ja ehkä koetan lohduttaa itseäni siitä, ettei minulla taida olla näkyvissä mitään hyvää itsetuntoa yhtään millään määrällä mitään interventioita tai muita. (Eipä silti, että sitä kauheasti murehtisin; lähinnä vain alistun huoahtaen lukiessani taas jonkin kommentin, että jollakulla on tai ei ole hyvää itsetuntoa ja mietin, että mitä te tuosta jauhatte edelleen, mitä merkitystä sillä on, jos itsemyötätunnollakin voi taaplata.) (Ja sitten arvioin itse, että tuttavillani on hyvä itsetunto! Kuinka raivostuttava onkaan ihmismieli.) Tai sitten koetan sovitella ajatusta, että entäpä jos itsetunnottomuudessakin on jotain hyvää, jokin lahja, ainakin yhdistettynä joihinkin muihin tekijöihin? Se on outo ajatus, vasta-ajatus. Olen välillä kokenut viiltävää surua lukiessani pohdintoja siitä, miten milloin kenenkin itsetuntoa pitäisi saada kohennettua. Ajatellut tuskaisena, että okei, näille ihmisille olen varmasti iso ongelma, joka vaatisi jonkinlaista puuttumista. Ja että olen varmasti jotenkin vähän tyhmä kun en itse ymmärrä pitää tätä minään valtavana ongelmana koska ihan okeihan tämä näinkin sujuu.

Jotenkin, palaan tässä vaiheessa pohtimista takaisin siihen keskusteluun, jota joskus ammoin kävin yhden psykologiystävän kanssa alkaen siitä, miksi horoskoopit vetoavat ihmisiin. Koska niihin on helppo samastua, koska itsessaä on nekin asiat, joita horoskooppi esittelee merkin ominaisuuksina. Että ei ole rauhallisia ja kiihtyviä tyyppejä, ei iloisia ja surullisia tyyppejä jne. Ja ehkä myös että ei ole dynaamisia ja - mikä olisi oikea? flegmaattisia? hitaita? varovaisesti eteneviä? - tyyppejä. Että ehkä kaikissa meissä on sitä kaikkea ja sukeltaa esiin vain eri konteksteissa. Luonnehtisin silti itseäni todella varovaisesti eteneväksi, mitä tulee ihmissuhteisiin, työtehtäviin, uskomuksiin omista taidoista. Ja toisaalta, täysin holtittomaksi, mitä tulee tekstuaalisesti itseni alttiiksi pistämiseen ja erilaisten opintojen aloittamiseen vaikka en osaakaan vielä aloittaessani mitenkään ajatella, että niistä voisi olla jotain oikeaa hyötyä. Mutta mietin, että onkohan joku sillä tavalla identiteettiprojektioltaan dynaaminen, ettei oikein halua hyväksyä kesannointikäytännön koskevan myös itseään?

Ihailen kyllä sitä, miten David Whyte kirjoittaa Consolationsissa. Keskittyen vain valoisiin puoliin, siihen, mitä mahdottomista tilanteista voi rakentua ja miten niihin mahdottomiin tilanteisiin voi suhtautua rakentavalla sisäisellä puheella. Ehkä yritän tehdä jotain sen tapaista huonosta itsetunnosta, mutta nurinkurisesti, aina yhtä nurinkurisesti. 

Ei. Pitää muistaa, mistä aloitti: siitä, että se lause alkoi itkettää. 

En ole tehnyt tarpeeksi voidakseni olla uupunut

Tämä alkoi siitä, eikä tämä ole pienoisessee tai lohtua. Tämä on työtä. Yritän ymmärtää, miksi minua itketti (ja ehkä myös, miksi harhaudun tästä tosiseikasta, ja myös muista tosiseikoista, yrittäessäni keskittyä). Ehkä se liittyy jotenkin kuvittelemiini ihanteisiin tässä yhteiskunnassa, ehkä siihen, mitä Vompsu sanoi, ehkä siihen, että yritän kuvitella, mistä ihmiset imuroivat sisäänsä tuon ajatuksen, etteivät ole tehneet tarpeeksi uupuakseen, uupuahan voi yhdestä lauseestakin, kun aistii äkisti kehossaan, miltä sen kannattelu ehkä tuntuisi. 

Hyväksy hyväksy hyväksy

Onneksi palaute tiistaina pidetystä workshopista tuli juuri tänään, kun tuntuu siltä, että uppoan ajatuksiin enkä saa niistä mitään tolkkua. Siinä oli niin selväjärkinen toive, että totesin heti, että tuon ympärille saan rakennettua seuraavan workshopin osuuteni ihan kokonaan. Liikahdettua teoriasta käytännön suuntaan lisää. Jos olisin sitä mieltä, että osaan ja pystyn ja minulla on jo ihan hyvä workshop, en ehkä näkisi palautetta niin suurena lahjana, mutta tämän kyllä näen, samoin tein ja valtavan helpottuneena: viimein tiedän edes tuossa kohden elämääni, mitä tehdä ja mitä kohden mennä, miten suunnata ponnistelut. 

Voisin kirjoittaa toki myös eksyksissä olon pimeästä puolesta, mutta jotenkin olen ajautunut ajattelemaan, että siitä kirjoitetaan jo aivan riittävästi. Ja että ehkä siksi on parempi nostaa esiin, mitä hyviäkin puolia eksyksissä olossa saattaa olla. Ainakin hetkittäin. Ehkä eksyksissä oleminen auttaa suhtautumaan myös väsymykseen ennen kuin siitä tulee uupumusta: totta kai väsyttää harhailla siellä sun täällä ymmärtämättä edes, mitä ja miksi on tekemässä, onko labyrintissa ovea lainkaan ja niin edelleen. Hetkellinen ymmärrys lävistää tajunnan: niin, olisi useammin hyvä muistaa kysyä muilta, mitä he oikein haluavat, eikä yrittää yksinään sitä arvailla ja tarjoilla arvausten mukaista huttua, etenkin kohdissa, joissa työstään ottaa maksun

Mutta blogi - siinä haluan, että minulla on aikaa ja tilaa eksyä toden teolla. Tämä ei ole mainos vaan päiväkirja. Ja kirjoitan tätä itselleni mutta tietäen, että joku saattaa nähdä sen. Jos ajattelisin tunteiden sijaitsevan kehossa, tämä olisi pelottavampaa. Mutta ajattelen niiden sijaitsevan ihmisten välissä, toki myös oman kehonkin sisäänsä nielaisten, ja siten että niitä ei tarvitse jaksaa kantaa yksin. Riittää, että kantaa oman osansa. 

torstai 12. elokuuta 2021

Parempi tietää

Aivan absurdi päivä. Ukostaa, jyrisee, salamoi, välillä sade piiskaa. Vompsu saa kuulla isänsä olevan kuolemassa toisessa kaupungissa. Hänen on äkkiä pakattava matkatavarat mukaan. Ei tiedetä, kauanko kaikki kestää. Se voi tapahtua ennen hänen perille ehtimistään, tai ensi viikolla tai sen jälkeen. 

Voi olla, ettei mitään tapahdukaan. Että jälkeenpäin asialle hymähdetään: väärä hälytys.

Kaikki on haurasta. Eilinen ilta kului migreenin ruuvipuristimessa. Tänäänkin kaikki on vielä epävakaata vaikka kipu onkin lientynyt niin että voi taas haluta olla olemassa. (Tämä kirjoittaminen ei ehkä ole viisain tikki tässä vaiheessa mutta haluan prosessoida.)

Ja tänään, juuri ennen Vompsun isän uutisia, tulivat tulokset verikokeesta, johon varasin ajan itselleni pari päivää sitten tajuttuani, että niin, olen kohta viidenkymmenen, eikä minulta ole ikinä mitattu kolesteroleja, vaikka molemman puolen suvuissani on saatu sydänkohtauksia urakalla. Ihmiset, jotka ovat olleet hyvässä kunnossa ja syöneet terveellisesti. No, tuloksista näkyy, että kolesterolit ovat hyvällä mallilla, samoin kalsiumit ja raudat, joista jälkimmäinen on itselläni perinteisesti paukkunut lähinnä ylärajojen tuntumassa. Mutta vitamiinit ovat poskellaan, nekin otettiin kasvissyöjän pakettitutkimuksessa. Pelkäsin, että B12 on edelleen vähän alamaissa, koska olen ennenkin saanut megaloblastisen anemian, vaikka tuolloin popsin tuota vitamiinia purkista. 2005 lääkäri neuvoi syömään oikein reilua valmistetta, ei mitään 100 % päivän tarpeesta -pihistelyä. Sen seurauksena B12-tasoni ovat Homo sapiensin mittausarvotaulukon ulkopuolelta. Laboratorio tulkitsee, että lienen saanut juuri pistoksen suoraan lihakseen. Hyvänen aika. Taitaa olla aika vähän pienentää annosta, vaikka kuinka lääkäri suurempaa annosta suosittikin. (Tietenkään näitä ei jälkikontrolloida, mitäpä sitä turhia.) D-vitamiinista taas olen pelännyt, syönkö sitä liikaa, kun olen syönyt korkeinta turvalliseksi Suomessa mainittua annosta päivässä (100 mikrogrammaa) kesät talvet jo vuosia. Ja paskan marjat. Olen reippaasti viitearvon alapuolella, vaikka olen kuinka ottanut vitamiinini öljyyn uutettuna ja runsaimmin pähkinöitä sisältävän aamiaisen kyytipojaksi. Se ei vain näytä imeytyvän. Nyt on elokuu, arvojen pitäisi sikäli olla korkeimmillaan vuodenkierrossa. On ollut kuuma kesä ja olen riekkunut kaikki päivät ulkona shortseissa ja topissa ja silti arvot ovat aivan paskat. Tämä on ensimmäinen kerta ikinä, kun minulta mitattiin D-vitamiinit. Ei ihme, että olen ollut vuosikausia altis sairastumaan ja olen kerännyt kaikki flunssat, eikä ihan keveinä versioina. Millainenhan taso on ollut vuosina ennen kuin aloin popsia tuota korkeampaa annosta ja menin suositusannoksella 10 mikrogrammaa? En oikeastaan edes haluaisi ajatella tätä. Mitenhän lienee koronarokotussuojankaan laita, kun D-vitamiinia on seerumissa ollut pistohetkillä aivan liian vähän?  No, ei auta kuin ottaa uusi yritys D-vitamiinin kanssa, vaikka rokotteen kanssa sitä ei tietenkään saa. Tilasin suun limakalvolta imeytyvää D-vitamiinia, koska selvästi suolistostani se ei imeydy yhtään mihinkään vaan tulee suoraan läpi. Ja verikokeeseen on selvästi mentävä uudestaan muutaman kuukauden kuluttua tarkistamaan, alkaako uusi lähestymistapa purra. 

Jospa vaikka minusta tulisi ihminen, joka ei ole koko ajan sairaana! Ties miten tämä vaikuttaa nivelkipuihinkin. Tai jopa tähän tiikeriin kallon sisällä.

On levottomuutta herättävää tietää. Ja silti, on parempi tietää. Voi edes yrittää tehdä asioille jotain. Mutta ei minua lainkaan hämmästytä, että sain migreenin sen jälkeen kun kävin verikokeessa; liikaa kiihdyttäviä asioita.

Ihmettelin laboratoriossa hoitajaa, joka ihmetteli, miten tulin tutkimukseen ilman lähetettä. Tähän pääsee ilman lähetettä, sanottiin teidän netissä, takeltelin. Niin mutta - jos mikään ei ole vialla, hän sanoi. Ei sitä tiedä, sanoin. Kai sitä voi kerran elämässään kolestorolit ottaa. Niin joo, hän sanoi. Niin varmaan. Hyvä kun pidät huolta. Mutta jännä kun sulla ei ole siihen lähetettä, yleensä ihmisillä on. En jaksanut alkaa valistaa siitä, miten freelancerilla ei ole työterveyttä ja miten julkiselta ei saa lähetteitä yhtään mihinkään ellei ole pää kainalossa. (Sitä paitsi luettuani erinäisten tahojen parahduksia julkiselta puolelta ei minulla olisi sydäntäkään sitä puolta kuormittaa, kun kerran on rahaa mennä yksityisellekin testiin.)

Tunnen itseni aika hauraaksi taas kun on mitattu ja analysoitu ja asioita on pielessä. On helppoa kuvitella, että asiat ovat kunnossa ja sitä vaan varmuuden varalle tsekkaa. Ja sitten ei se olekaan niin. On hankalaa, kun tavallaan on ainakin kuvitelmissaan ihan vahva ja jaksava ja perusterve mutta sitten on kaikenlaista outoa pikkukremppaa, imeytymättömiä vitamiineja ja flunssaharavuutta ja migreenien inhottavia aaltoja ja välillä nivelrikon täysstoppi. Olisi myös jotenkin loogisempaa, että huomaisi jonkin asian puutteen, jos ei olisi yrittänyt siitä asiasta pitää huolta. Mutta eihän elämä niin mene. Sitä voi vaikka kuinka yrittää pitää huolta ja silti menee pieleen. On tavallaan aika ironista, että vanhan koiran terveydestä tiedetään niin paljon enemmän kuin meidän ihmisten terveydestä. Se käy sentään laajassa verenkuvassa joka ikinen vuosi. 

Ajattelen Vompsua, joka istuu veljensä autossa ja matkaa kohti isäänsä. Voi olla, että matkaan ylihuomenna perässä. Lennän, koska se on koronan kannalta järkevintä, samoin migreenialttiuden. En ole erityisen innokas lähtemään mihinkään, haluaisin vain olla täällä turvapesässä, antaa migreenin mennä kunnolla ohi, mutta voi olla, että minua tarvitaan. (Niin vaikeaa kuin sitä tarvetta onkin ymmärtää. Kuka tahansa muukin voisi sanoa ne samat asiat mielenterveysturvaihmisenä, mutta tietysti kuka tahansa ei ala siihen souviin. Eikä Vompsu ehkä kelpuuta ketä tahansa. Mutta suoraan sanottuna en pidä itseäni henkilönä, jota kannattaisi tuoda kuolinvuoteille, synnytyssairaaloihin tai häihin - niihin olen aivan liian affect alien. Tuntuu surulliselta ajatella, että no niin, sitten taas loukkaan jotain tuntemalla väärin. Vaikka kuinka pitäisinkin turpani kiinni, siitäkin voidaan loukkaantua.) Jos vointi tästä kohenee ja maailma lakkaa heilumasta ja valo ärsyttämästä silmiä (nakutan tätä paitsi minimikirkkaudella, myös aurinkolasit päässä), menen sinne, missä tarvitaan. Lähtöpäätöksessä olisi parempi tietää, onko migreeni kunnolla taputeltu vai ottamassa uudelleen vallan. Muistan viimeisen Turun-matkani: olin lievässä migreenissä koko viikon. Se oli hajottavaa. Sain hoidettua hommat, mutta kaiken muun ajan taisin maata lainakämpän lattialla märkä pyyhe kasvoilla. Mietin silloin, se oli keuhkokuumeen jälkeinen syksy (jolloin oli vähintään migreeni kuussa, ja enimmillään migreeni viikossa), tunnenko itseäni enää ikinä terveeksi ja pystyväksi. Olisin silloin ilahtunut, jos olisi tiennyt, miten monia hyviä päiviä esimerkiksi pandemian aikana on ollut. 

Ajattelen myös vanhaa koiraa. Sille jokainen ero on niin sydäntäriipivä, että tuntuu vaikealta tuottaa sille pettymys. Olen koiraan paljon kiintyneempi nyt kuin silloin kun se oli nuorempi ja itsellisempi.    

Sitten kun ukkonen loppuu, ihmettelen epäilemättä hiljaisuutta. 

lauantai 31. heinäkuuta 2021

Epätodellisuuden tunnusta

Tänä aamuna se taas iski - tuntu, että eihän tämä voi olla tottakaan. Ehkä jonkin sortin pykivää traumareaktiota tai muuta vastaavaa kehitteillä?

HS nimittäin uutisoi kaksi ihan tolkullista juttua koronaan liittyen - ulkotartunnoista ja FFP-hengityssuojaimista sekä pidemmän ajan kognitiivisista vaurioista. Teki mieli nipistää itseä käsivarresta. Ajattelin, että ei, ei voi olla. Tämän täytyy olla unta. Sydän hakkasi ja kämmenet hikosivat. Lopulta purskahdin itkuun jutut luettuani, koska tiedollinen ristiriita ja moraalinen paatos vain taisivat ylittää itkemättä koettavien hetkien kynnyksen. 

Tässä koronasuossa pahin asia on ollut lehdistön hiljaisuus. Ja joskus jopa väärän informaation kritiikitön jakaminen. Ja se, että suomalaiset niin luottavat lehdistöönsä. Yritäpä keskustella jostain asiasta keskivertotallaajan kanssa, ja sieltä tulee ulos sitä samaa pumaskaa, mitä ylellä ja hesarissa kirjoitetaan. Usein vieläpä sanamuodot ja kielikuvat ovat samoja, mistä tulee itselleni jotenkin hyytävä olo. (Miksi käyttää metonymiaa, jos voi käyttää metaforaa? Omassa lukemisessani koetan nimenomaan muovata asiat omansanaisikseni, koska sitten muistan ne pidempään. Se tietysti edellyttää, että malttaa lukea vähemmän. Sekin saattaa olla nykyoloissa ihan järkevä linjaus: kaikkea ei pysty kuitenkaan lukemaan. Silloin olennaiseksi käy toki se, miten sen vähän seuloo informaatiotulvasta. Twitter on siihen varsin kätevä palvelu.) 

Joten: valtava helpotus siitä, että valtalehti kirjoittaa ihan tolkullisesti ajantasaista, asianmukaista tietoa taudin leviämisestä ja sen estämisestä sekä jo havaituista seuraamuksista. (Ja toisaalta, epäusko: näenkö vain unta ja kohta herään taas painajaiseen, jossa näin ei todellakaan ole?) On nimittäin melko mahdotonta olla itse viestintuoja, sen olen huomannut tässä kriisissä. Kuinkahan monelle olen maininnut FFP-maskien paremmasta suojasta ja että niitä on kuluttajillekin helposti saatavissa? Ja kuinka moni niitä on alkanut käyttää? - Näin esimerkiksi. Ei tarvitse katsoa kovinkaan kauas, Saksaan, kun havaitsee jo yhteiskunnan, jossa maskin pitää ainakin joillain alueista olla juuri FFP. Kauppareissulla. Suomessa niitä ei ole suositeltu edes sairaalatyöhön ei-koronaosastoilla. Nyt sentään Päijät-Hämeen viime keväisestä epidemiasta sairaalassa tuli vertaisarvioitu paperi ulos, eli ehkä ne, joihin ei vielä iskenut paikallisen johtajalääkärin suomalaisittain harvinaisen suorapuheinen ja rehellinen suullinen kommunikaatio asiasta, vähitellen alkavat uskoa, että FFP-maskit voisivat hoitotyössä olla sekä henkilökunnan että potilaiden asianmukainen suoja. 

Osa itkusta selittynee sillä, että mietin siinä istualtani, kone sylissä ja koira jalassa kiinni, miten monen terveys ja henki olisivat edelleen tallella, jos tällaisten maskien tarve olisi onnistuttu kommunikoimaan väestölle viime kesänä. Tai viimeistään brittivariantin aloittaessa epidemiansa. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten tällaisen asian kommunikoimista on lykätty lykkäämistään. Hyvä, kun edes nyt. Nyt ehkä voi keskustella asiasta joskus jonkun kanssa joutumatta kohtaamaan jatkuvaa ylenkatsetta ja epäuskoa. Eihän täällä voi ihan oikeasti sanoa ääneen ettei luota paikallisen viranomaisen toiminnan kaikkivoipaisuuteen - leimaaminen foliohatuksi tapahtuu hyvin nopeasti. Olen surrut epidemian alusta saakka sitä, miten hitaasti informaatio liikkuu ja miten terveysinformaatio leimautuu poliittiseksi. Tai leimataan poliittiseksi. Minun on hyvin vaikeaa ymmärtää, miten voi muka olla väärin suositella jotain hoitoa tai suojautumismenetelmää vain siksi, että kaikilla ei ehkä ole varallisuutta siihen. Kyllähän informaatiota silti kannattaa jakaa. Edes osa voi suojautua, kun heille kerrotaan, miten. Ties vaikka ihmiset heräisivät priorisoimaan asioita eri tavalla ns. välttämättömissä menoissaan. Jokunen firmakin enemmän olisi voinut jäädä pystyyn, jos tautia ei olisi levitetty tietämättömyyden tilassa.

(Luin männäpäivänä anekdootin, jonka todenperäisyydestä en tiedä. Mutta näin se meni: Joku oli konferenssissa tavannut tutkijan, joka oli kasvanut Neuvostoliitossa. Tämän vanhemmat olivat olleet fyysikkoja. Kun tapahtui Tsernobylin onnettomuus, vanhemmat kielsivät lastaan jyrkästi menemästä ulos leikkimään muiden kanssa. He ymmärsivät, että se, mitä sanottiin vaarattomaksi, ei sitä ollut, ja - edelliseen liittyen - miten vaaraa voisi edes yrittää vähentää omaa käyttäytymistään muokkaamalla. Ei voi aina odottaa, että tieto valuu massoille asti, oli tutkija todennut kuivasti. Mutta miksi hidastaa sitä valumaa?)

Tässä suruajan keskellä on tuntunut epätodelliselta sekin, miten moni tuttava jatkuvasti näkee ihmisiä isoissa joukoissa ja on jotenkin kaivannut semmoista iloista yhteisöllisyyden tunnelmaa. Tuollaisen kaipuun hämmästelemiseni johtunee siitä, että oma yhteisöni on pahasti rikki - on muutama ihminen, joihin luotan täysin, mutta suuri osa tuttavista on kriisissä paljastunut arvoiltaan ja reaktioiltaan niin erilaisiksi, etten oikein tiedä, miten heidän kanssaan puhuisin, vaikka toki suhtaudun heihin ihan yhtä uteliaasti kuin ennenkin ja toivon heille hyvää. Ja kun en tiedä, vetäydyn mieluummin olemaan kasvien ja koiran ja Vompsun seurassa. Olen vähentänyt etäkommunikointiakin, vaikka siinä mitään tautiriskiä ei tietysti edes olisi. Seura ei vaan nyt kutsu: minulla on suruaika tästä kaikesta. Ja Vompsulla on vaikeaa, mikä tietysti sitoo sosiaalista jaksamistani: hän pelkää kovasti tulevansa pakotetuksi lähityöhön. Kiroilin mielessäni pitkään lukiessani uutisia siitä, miten deltavariantti puskee läpi tartuntoja meistä kahdesti rokotetuistakin, koska tiesin, miten Vompsu asian näkee. Tietysti myös Vompsu luki siitä, ja nyt saan vakuuttaa päivittäin, että FFP-maski naamalla todennäköisesti on silti sen verran hyvä source control päällä, että sisätiloihin voi mennä töihin. (Vaikka se sitten tarkoittaisikin jatkuvia tartutuspainajaisia, kuten allekirjoittaneella lähiopetuksen aikana.) (Voi luoja, miten helpottunut olen siitä, että käytin viime vuoden lyhyessä lähivaiheessa kunnon maskeja! Olisi aika karmivaa jälkikäteen saada tietää, miten on saattanut toisia suureen vaaraan vain sen takia, ettei ole jaksanut ottaa selvää.) (Toki tietäen, että niin varmasti tekee ziljoonissa asioissa edelleen - mutta on helpottavaa, että on edes jossain yrittänyt tehdä parhaansa.)

Pandemia on liipaisin, joka saa asiat liikkeelle: Vompsu puhuu asioita, joita ei ole ennen puhunut. Samoin äitini. Itse en kai ole alkanut puhua vanhoista asioista. Kerään näitä uusia kivuliaita asentoja, joita voin sitten purkaa ehkä joskus. Tai ehkä tämäkin on jotain vanhaa, jota vain uudelleenjärjestän? Kuinka siitä voisi varmistua? Tarvitseeko sitä edes tietää? 

Epätodellisuuden tuntua on siis ollut, ja epäilemättä jatkossakin sitä on luvassa. En pidä sitä vaarallisena. Mutta pidän todennäköisenä, etten tulevaisuudessakaan enää murehdi sitä, etten päässyt avaruuslaivaan enkä big brother -taloon; tässä on aivan riittävästi ihmismielen tutkimusasetelmaa itselleni. Korona-ajan vieraus seurannee vielä vuosien ajan. Toivutaanko tästä, ja jos, niin miten? Unohtamalla, että suurin osa ihmisistä piti terveyttä suojaavia toimia rajoituksina? Alkamalla taas luottaa sanomalehtiin? Palaamalla elämään, jossa ei tarvitse kaiken aikaa seuloa tietoa luoviakseen edes jotenkin arjessa eteenpäin? Palaamalla elämään, jossa voi yhtään arkailematta sanoa liki kelle tahansa tapaamalleen, mitä asioista ajattelee, pelkäämättä leimatuksi tulemista? Miten sellaiseen palataan? Ja: Haluanko palata? Haluanko haluta palata?

Ei ole onneksi kiire mihinkään linjauksiin näissä haluamisen haluamisissa. Ja oma käytännön fyysisen etäisyyden ja kunnon maskautumisen linjaukseni ei ole vielä muuttunut mihinkään viime kesästä. Mahdollisimman minimaaliset fyysiset kontaktit, mahdollisimman tehokkaat hengityssuojaimet: pieni kissa varovainen -peli. 

Kummallista, miten sitä reagoikin hyvin myönteiseen muutokseen epätodellisuuden tunteella ja itkeä tihhuuttaa. Ehkä se on vähän kuin piste lauseiden välillä?

Nyt nousen ja lähden palstalle. En ole kirjoittanut palstasta tänne paljon, ehkä voisin tehdä sen seuraavaksi. Se maa on valtava ilon lähde. Ruokkoamattomasta rikkaruohoaarista tuli kolmen maankäännön tuloksena valtavan kukoistava kasvimaa. Maa on siellä parempaa kuin Annalassa ja valon ja varjon vaihtelu jokseenkin optimaalinen. Kesäkurpitsaa, mangoldia ja tomatilloja tulee niin paljon kuin vain jaksaa syödä, salaattia en ole ostanut sitten kesäkuun puolivälin, omia paprikoitakin on päästy maistelemaan, samoin kyssäkaaleja, ja purjo-, talvikurpitsa ja tomaattisadosta on tulossa mittava. Myös chiliä tulee niin hyvin, että kun kuivaan sadon, sillä varmaan tulistaa ruoat parin vuoden ajan. (Ja minähän tykkään aika tulisesta: se on iso määrä!) Retikat menivät pieleen, mutta siinä ei ole mitään uutta. En osaa edelleenkään niitä ja olen siihen jo tottunut. Papuihin tuli vioituksia oletettavasti katteena käyttämäni olkipelletin rikkaruohomyrkkyjäänteistä (luultavimmin pyralidit), mutta nyt ne näyttävät toipuneen hieman ja päässeen uudestaan vauhtiin.

Palstalla en koskaan tunne oloani epätodelliseksi, vaikka ehkä sekin olisi luontevaa - onhan tämä ollut säiden puolesta melkoinen kesä. 

perjantai 30. heinäkuuta 2021

Sadepäivä

Sataa ja sataa ja sataa. Välillä tuntuu siltä, että koko edeltävän kuivuuden sademäärät yrittävät maastoutua nyt vartin kuuron aikana. Peltikatto päällä vaan jymisee. Meillähän osa huoneiden katosta on suoraan ulkokaton alla, melkoinen rumpusoolo! Tervetuloa vaan, vesi, ja vanassasi sienet!

Sadepäivähommia: paahdoin oman maan tomatilloja ja chilejä airfryerilla ja tein niistä salsa verdeä. Syötiin sitä sitten tortilloilla särpien.

Vanha rakas ystäväni ei ole edelleenkään uskaltautunut rokotukseen, vaikka olen luvannut tulla mukaan tueksi. Eilen olin toisen läheisen rokotustukena. Koska tämä oli kauhusta kankeana kaikista niistä ihmiskontakteista eikä sanonut mitään, oli mun sanottava joka kohdassa, että olen tässä vaan hänen saattajanaan, mulla on jo molemmat piikit itsellä. Sen seurauksena läheiseen suhtauduttiin kuin jonkin sortin vammaiseen ja ohjeet annettiin mulle, ehkä kuvitellen, ettei hän niitä kuitenkaan tolkkuaisi, kun ei näemmä osaa puhuakaan. Melko mielenkiintoinen ja kimurantti tilanne, jota en oikein osannut diskreetisti keskeyttääkään - muistin äkkiä, miltä tuntui Intiassa, kun mun asioita kyseltiin miespuoliselta seuralaiselta ikään kuin en olisi itse ollut kykenevä kommunikoimaan. Onneksi läheinen oli niin kauhujähmeänä, ettei ollut edes kerinnyt huomaamaan kommunikaatiossa mitään kummallista. Tämä selvisi, kun pahoittelin jälkikäteen, etten oikein osannut oikaista tilannetta.

Tuntuu kauhealta katsoa tautilukuja tietäen, ettei ole pystynyt auttamaan edes itselleen tärkeimpiä ihmisiä suojaan. (Niin, ajattelen myös suojelutoimina niitä, joista puhutaan rajoitustoimina.) Mutta keinoni ovat lopussa - en usko aikuisen ihmisen uhkailemiseen, kiristämiseen tai mihinkään sellaiseen. Pandemia jatkuu siis edelleen surun ja syyllisyyden sävyisenä. Ikään kuin siinä olisi jotain uutta, ettei koskaan ole tilanteen tasalla, riitä, pysty asioihin, joihin haluaisi pystyä. Ja: silti, siitä huolimatta tai juuri sen vuoksi, on myös valtavasti iloa ja tyytyväisyyttä. Saa olla vähän toistaitoinen. Saa tuntea, kuten tuntee. Mitä vaan, kunhan ei lamaannu eikä kiellä hetkittäisiä likakaivojaan.

Saa tehdä tomatilloista salsaa, lukea kirjaa sängyssä ja koettaa sopeutua siihen tosiseikkaan, että syksy on tulossa. Viime talvi opetti, että olen yhtä sitkeä kuin nuo buena mulatat pihalla - ei mulla ole mitään hätää. Voi, kuinka toivon, ettei kellään muullakaan olisi.

torstai 22. heinäkuuta 2021

Tehoste

Koko päivän on pissittänyt, huimannut, ollut epätodellisuuden tuntuja, vähän ehkä pyörryttänytkin, ja vatsa jyrskyttää menemään kuin kuivausrumpu. Lähden rokotukseen. Jännittää ihan hirveästi ja koko keho sanoo ei ei ei ei.

Siihen on syynsä, etten ole sen koulukunnan joogaope, joka kehottaisi luottamaan intuitioonsa. (Ehkä perimmäinen inhoni new agea kohtaan palautuu tähän?) Jos luottaisin intuitiooni, en olisi ikinä mennyt yhteenkään kouluun tai yliopistoon, en olisi tutustunut yhteenkään ihmiseen (paitsi ihan muutamaan, joita en aluksikaan pelännyt, mutta näitä on vain muutama elämäni varrelta), en olisi mennyt ikinä joogatunnille tai pilatestunnille, en olisi muuttanut pois lapsuudenkodista ja niin edelleen ja niin edelleen. Ja ihan varmasti en olisi ikinä mennyt yksiinkään juhliin joissa on monta ihmistä. Monta asiaa olen oppinut eivätkä ne enää tunnu niin pahoilta mutta usein, aika usein, joudun menemään vastakarvaan tuntemusten ja intuitioiden kannalta. Teen niin, koska arvostan sitä, mitä voi oppia ja kokea, jos vähän pusken jonkin näkymättömän ilskottavan rajan yli. (Tai rokotuksen kanssa: koska vieläkin isompi painajaiseni on, että pelkoni paapomisen takia tartuttaisin jonkun toisen.) Ja toisaalta, olisin silittänyt kaikkia myrkkykäärmeitä ja sen sellaisia, kunhan vain olisivat olleet ei-Homo sapienseja.

Ei mun ole vaikeaa ymmärtää ystävää, joka pelkää mennä rokotukseen ja vatkuttaa eikä meinaa saada itseään koottua edes mun saattamana sinne ajanvarauksettomaan jonoon jonain oikein hyvänä päivänä. Eikä koiraa, joka eläinlääkärin julkisivun nähdessään jarruttaa neliraajajarrukset. Tai edesmennyttä koiraa, joka huusi varmuuden vuoksi eläinlääkärissä jos mikään ruiskun näköinenkään vilahti kädessä, esimerkiksi lääketuubi. Muakin pelottaa ihan hirvittävästi. Joka ikinen kerta. Ja aina tunnen itseni vähän sairaaksi siihen saakka, että piikki on pistetty, ja arvon aamusta pistohetkeen, että voinko mennä, kun en tunne itseäni terveeksi, sydänkin tahtii minkä kerkiää, ja entäs jos olenkin sairas, niin vaarannanko muut tai liekö piikistä edes mitään hyötyä, mutta kun tiedän, että tämä sama kuvio vain toistuu ja toistuu ja toistuu, sulkeistan oireet ja nimeän ne jännitykseksi - kunhan se jännittävä asia tapahtuu, olen äkkiä iloinen ja täynnä voimaa kun ei se sattunutkaan eikä mitään hirvittävää tapahtunut muutenkaan. (Ihan sama myös muissa lääkärikäynneissä, joissa ei rokoteta, paitsi kierukan laittamisessa ja papa-kokeessa; niissä tapahtuu hirvittävää ja siitä toipumiseen menee enemmän kuin käyntiaika. Yleensä olen niin höpsähtäneen iloinen jo vastaanotolla, että olen oppinut, että mun on kirjoitettava lapulle asiat, jotka haluan selvittää, sillä muuten saatan unohtaa, miksi oikeastaan hakeuduin paikalle.) Joskus rokotuksista tulee jälkioireita. Nekin ovat ihan ok, kunhan jälkioireena ei ole juuri tästä piikistä sitä, mistä Twitterissä on paljon huhuttu - että kaksi viikkoa piikin jälkeen alkaa yhtäkkisesti olla sitä mieltä, että johan tässä on rajoitukset rajoitettu ja rokottamattomista lapsista ja immuunipuutteisista viis, nyt avataan yhteiskunta sepposen selälleen.

Hassuinta on, etten nuorempana kokenut toimenpiteitä lainkaan näin. Jotenkin onnistuin kieltämään täysin sen, että jännitin. Ja että jotkut toimenpiteet oikeasti tuntuvat ikäviltä. Ja että ylipäänsä on aika hurjaa antaa jonkun ihan vieraan ihmisen koskea itseä. Oli vain kehosta irtaantunut ja kohiseva olo, vähän kuin olisi painellut puujaloilla kahden kilometrin korkeudessa ja ääntäkin piti korottaa, että sieltä kuuluisi maahan saakka. Mutta sitten kun annoin näiden tunteiden vähitellen tulla, tajusin, että ne ovat niin isoja, ettei oikeastaan ollut ihme, että kielsin ne pitkään. Eipä mulla olisi ollut niitä kohtaan hyväksyntää eikä vielä silloin mistään saatua lupaa läpielää jotain sellaista, sen tason järisyttävää. Se metatason neutraalius on syntynyt vasta vähitellen. Meitähän opetetaan kieltämään tuntemuksia, palkitaan tietystä tunnottomuudesta, poiskatsomisesta, ääntäkorottavasta reippaudesta. Ei tämä maailma palkitse siitä, että pelkää, hermoilee, somatisoi ja pyytää siihen apua. Se on vähän ikävää: musta siitä tietysti pitäisi palkita. Aisti- ja tunneamnesiahan se on pahin vaihtoehto, koska miten siltä pohjalta kehitetään myötätuntoista suhtautumista yhtään mihinkään?

On hurjan etuoikeutettua saada näin turvallinen rokote. Saada se vieläpä ilmaiseksi. Ja etuajassa.

Vähän huimaa siihen saakka, että tunnen piikin työntyvän olkavarteen. Sitten huimaus lakkaa, kuten jo etukäteen tiesin sen mitä todennäköisimmin tekevän. Kaikki oireet katoavat vips vaan, vatsa vaimenee, on äkisti helppo hengittää ja sydän rauhoittuu. Tiedän, ettei minusta näe, että jännitän. Olen kuullut niin monta kertaa, ettei sitä näe. Mutta tiedän, että jännitän. Kerran toisensa jälkeen ja oletettavasti niin pitkään kuin elän. Ja jostain syystä, vaikka esimerkiksi esiintyessä ja tentissä osaan jo nauttia kuvotuksentunteisesta jännityksestä, mieltää sen elämän sykkeeksi ja olen ehkä sille jopa narkki jossain määrin - ja mitä isompi yleisö, sen parempi, mikä on vähän hirvittävää -, en ole vieläkään oppinut ajattelemaan, että juuri sehän on rokotukseenkin mennessä se, mitä on olla elossa, tilanteen tasalla, hereillä. Sympaattinen dominanssi, kaiken korostuminen, yliviritetty valmiustila.

Etukäteen ajattelen, että varmaan itken piikin saatuani. Höpsis. Ei siinä vaiheessa enää yhtään itketä, vaikka aamupäivän itkeskelinkin kaiken suuruutta ja olojen outoutta. Olen vaan tyytyväinen ja samalla hieman kärsimätön, takaisin arjessa, ja kiirehdin junaan päästäkseni pois kivikaupungista. Metsän läpi kohti kotia kävellessä mietin, miten nimenomaan vatsatuntemukseen ei voi luottaa, ei, eikä intuitioon. Niiden voi antaa tulla ja mennä, koska eivät ne ole luonteeltaan kovinkaan kestäviä.