Yksinäisyydestä

Katsoimme eilen kauhuelokuvan, jossa päähenkilö ei aluksi halunnut kertoa itselleen tapahtuvista kauheuksista, koska pelkäsi hylätyksi tulemista, tai että toiset eivät ymmärtäisi häntä. Jos oikein tulkitsin, hän jotenkin sekoitti ne toisiinsa. Itselleni on taas jotenkin ilmiselvää, että kyse on eri asioista. Ja se toinen näistä taitaa muodostaa suurimman surun elämässäni. 

Kuinka monta kertaa saakaan kokea, että koettaa ymmärtää, kuunnella, asemoitua toisen asemaan, mutta jotain, jokin ratkaiseva palanen, vain jää puuttumaan. Tavallaan, pintatasolla, voisi sanoa ymmärtävänsä, mutta syvätasolla ei. Ja vastaaavasti, kun koettaa kertoa jotain elämästään jollekulle toiselle, ei ikinä pysty kakaisemaan ulos kaikkea esitietoista, joka kuitenkin vaikuttaa niin dramaattisesti jo ihan siihen, minkä edes voi havaita ja mitä taas ei. 

Itselleni on tyypillistä, että liikkuessani ihmisjoukossa tunnen itseni huikaisevan yksinäiseksi. Toivon kaikille hyvää muta en ymmärrä heitä hippusen vertaa. Perustarpeiden osalta, kyllä, toki, mutta sen ylittävän suhteen en. Kahdessa yliopistotutkinnossani olen yrittänyt saavutta edes jonkinlaista esiymmärrystä Homo sapiensista, mutta päätynyt lähinnä olemaan eri mieltä vallitsevien teorioiden kanssa siitä, tästä ja tuosta. Ja joutunut taas toteamaan, että on tässä jotenkin eri premissit selvästi, ei siitä pääse mihinkään.

Koen siis, että vaikka en ymmärrä enkä tule ymmärretyksi - minkä toivominen saattaa olla epäonnistumisen tunteen kerjäämistä - niin kuitenkin tulen otetuksi mukaan ja otan mukaan hylkäämisen ja hylätyksi tulemisen asemesta. Siinä mielessä elämäni on kaikkea muuta kuin surullista.  

Yritän aina välillä tolkuta, miksi kuitenkin välillä kirjoitan, vaikka en onnistu uskomaan asioiden välittymiseen. Ehkä se on jäänne ajalta, jolloin vielä toivoin jotenkin akuutimmin kuin nykyään? Tai ehkä se on selviytymiskeino tuon tietoisuuden kanssa? Jo kolmisenkymmnentä vuotta sitten ajattelin virkkaavani tyhjyyden reunaan tyhjyydestä nirkon, ja ajattelin, että siinäpä se elämä sitten onkin, tämmöistä. En kai hahmota sitä nykyäänkään eri tavalla. Mutta uskallan kyllä aivan eri tavalla näyttää kirjoitukseni, jutella vieraille ihmisille ja jopa asettautua tunnetartuttamaan heitä. (Kyllä, siihen uskon. Sitä tapahtuu maailmassani niin paljon että siihen uskomattomuus tuntuisi erikoiselta kannalta.)

Ja, niin hassua kuin se onkin, tässä mielessä ymmärrän heitä, jotka sanovat, että käsitteellinen ajattelu on valaistumisen tiellä. Vähän muunnellusti siis. Valaistumisen sijaan ajattelen käsitteellisen ajattelun tunkevan yhteyden tielle. Mutta ehkä lopulta valaistumisihmiset tavoittelevat jotain samankaltaista, en osaa sanoa. Käsitteellinen erotteluhan se tämäkin on, että puhutaanko valaistumisesta vai yhteydestä.

Kummallisinta on, että yksinäisyys hellittää, kun ihmisten äänetkin lakkaavat kuulumasta. Kun kävelen koiran kanssa komean marraskuisissa väreissä ja tuoksuissa - luumunpunaista, suklaanruskeaa, oljenkeltaista, mudanharmaata, multamaan mustaa, haavanlehtien tummanharmaat kiekot ja hajoamisen makeahko, keveä aromi - en tunne yksinäisyyttä. En ajattele niitä kertoja kun seisoin lapsena nenä ja sormet ikkunassa ja odotin vanhempia kotiin ja oli pimeää ja liukasta ja olin jokseenkin varma heidän kuolemastaan ja kävin mielessäni läpi, minne minut sijoitettaisiin, tietäen, että tuskin niille sukulaisille, joille itse olisin halunnut, enkä sitä, miltä tuntui ystäväni alettua äkisti huutaa ja heitellä meitä muita luokassa saksilla, ja opettajan huutaessa, että suojautukaa pulpettien alle, ja kokemastani syyllisyydestä, kun ystävä ei vastannutkaan siinä tilassaan hymyyni vaan vietiin pois elämästämme hampaat opettajan käsivarteen upotettuna, koskaan palaamatta. (Nyt, vuosikymmeniä myöhemmin, olen paikantanut hänet. Näyttää elävän sosiaalituilla. Luulen näin aikuisuudesta käsin hänen olleen psykoottisessa tilassa, ja tiedostan, miten tyhmää oli/on tuntea syyllisyyttä siitä, ettei osannut auttaa.) Tai miltä tuntui kun oli juuri muuttanut pois vanhempien luota ja pelkäsi mennä pesemään hampaita vessaan, koska näki peilistä oman kuvansa ja näytti juuri siltä, että itsekin hajoaa palasiksi siinä huipentuneessa stressissä, jossa kädet vain tärisivät tärisemistään eikä osannut enää nukkua ja oli piilottanut itseltään kaikki terävät veitset ja sakset ja sitten kun ystävä tuli kylään ja toikin leivän, oli vaikeaa selittää, miksei ollut leipäveistä. (Se oli vinnissä turvassa.) Näistä ajoista on kauan mutta aina välillä ihmisten ilmoilla ne hulmahtavat tajuntaan. Olin noin kolmenkymmenen kun minulle selvisi, ettei kaikkien elämä ehkä ole samanlaista vuoristorataa kuin omani välillä oli. 

Viime aikoina kävellessä olen usein miettinyt, miten kummallinen on kulttuuri: Miten Beethovenin kuuroutumista päiviteltiin, ikään kuin musiikki ei olisi jatkanut soimista hänen päässään, ja miten kauhuissani olin lapsena kuuroutumisen ajatuksesta, koska sitten en voisi kohdata musiikkia, ja miten nyt ajattelen monesti, että kunpa en olisi kuullut kaikkia noita ralleja, jotka hyvin kernaasti raikavat päässäni niin että yksi alkaa kun toinen lopettaa, ja joiden hiljentämiseen on oikeastaan vain kolme keinoa: 1) uni, 2) jonkin muun musiikin soittaminen tai laulaminen niin ettei päänsisäistä musiikkia huomaa siltä meteliltä tai 3) meditaatio, joka tuo hetkeksi, mutta vain hetkeksi, rauhan kaiken maailman luokattomilta ralleilta ja maailmanhistorian hienoimmilta musiikkiteoksilta. Jos saisi valita, musiikki vai ei musiikkia, elämänmittaisesti, valitsisin nyt "ei musiikkia" -vaihtoehdon. (Ajatusleikki, ei toteutettavissa.)

Vaikka epäilemättä sellaisessa tilassa jokin muu rytmikäs vipinä täyttäisi sitten pauhullaan kallon. (En edelleenkään taida osata uskoa valaistumisiin.)

Vompsu kokee yksinäisyyden eri tavalla. Ihan niin kuin liikkumisen, musiikin ja niin edelleen. Koska keskustelemme paljon, tiedän ulkokohtaisesti, miten hän asiat hahmottaa, ja päinvastoin. (Todennäköisesti ymmärrämme väärin yhtä sun toista. Esimerkiksi pari päivää sitten Vompsu sanoi, etten muka pitäisi esiintymisestä. Nauroin itseni tärviölle. Kyllähän minä siitä pidän, useimmissa tilanteissa en vain koe estradin varastamista kovinkaan kohteliaaksi, mutta kun sellaista tarvitaan, totta hemmetissä arvostan tilaisuutta ja nautin siitä.) Vompsu kokee yksinäisyyttä nyt kun ei voi tavata ihmisiä niin paljon ja sillä lailla kuin haluaisi. Koronaahan ei ole otettu vakavasti ja se vaivaa häntä yhtä paljon kuin minuakin. Joskin epäilemättä taas kerran eri tavalla ja eri syistä. 

Huomaan käyväni yksinäisemmäksi kun kirjoitan. Ehkä se johtuu siitä, etten oikein ymmärrä itseänikään. Tunnen tietyllä tavalla, on kaikenlaisia oloja, mutta enhän minä niitä mitenkään vedenpitävästi osaa selittää.  Osaan toki nykyään elää niiden kanssa, mutta välillä tulee semmoinen olo, että tuntee olonsa yksinäiseksi itsensäkin seuraassa, koska on kuitenkin jollain tapaa arvaamaton ja käsittämätön. Jostain syystä se olo iskee helpoimmin, kun kirjoittaa. Siksi koen itseni onnekkaaksi, kun saan ainakin nyt jonkin aikaa elättää itseni toimilla, joihin ei juuri sisälly kirjoittamista. 

Menopaussia odottaessa

Lokakuu on menopaussitietoisuuskuukausi. Aika moni on kirjoittanut somessa tilanteestaan ja hyvä niin, ei näistä kukaan paljon kirjoittanut vielä 10 vuotta sitten ja en olisi ikinä ilman niitä kirjoituksia tullut ajatelleeksi että tuotakin voisi olla hyvä vähän seurata. Vaikka tietysti sitten sitä rupeaakin miettimään, että hetkinen, täytän ensi vuonna 50, eikö minulla pitäisi olla jo joitain pre-oireita ainakin. Ja että voiko ne oireet huomata, jos ne tulevat vähän kerrassaan. Ei minulle ole tullut vielä edes ikänäköä ja hämäränäköni, haistini ja kuuloni ovat paljon terävämmät kuin kumppanillani, joka sentään on vuosikymmenen nuorempi. Looginen päättelyni pelaa entiseen malliin - ei kiitettävästi vaan siedettävästi, aivan kuten ennenkin - ja säätelen emootioitani taitavammin kuin nuorempana enkä koe enää niin paljon niin haastavia tunnemyrskyjä kuin aikoina, jolloin mulla ei ollut tietoa siitä, mitä se hyvin säädeltyys edes voisi tarkoittaa, edes teoriassa. Nukun paremmin kuin vielä viisi, kymmenen, viisitoista tai kaksikymmentä, saati sitten kolmekymmentä vuotta sitten. Lihassärkyjä on paljon vähemmän kuin nuorempana, nivelkivuista nyt puhumattakaan. Ja palelen edelleen. Tunneillani ikäiseni naiset usein kysyvät, miten minulla voi olla kaksi villapaitaa päällekkäin, ja kauluri ja pipo, kun heillä pukkaa hikeä urheilutrikoissa koska "tämä ikä". No tuota, minua palelee tässä iässä. Siksi. Minua on palellut siitä saakka kun kuukautiseni alkoivat. Sitä ennen en palellut. (Ennen kuin kukaan mainitsee ferritiinistä, kerron, että hyvät ovat sen arvot.)

Ehkä vaan tulen taas jäljessä. Kuukautisetkin alkoivat niin paljon myöhemmin kuin kavereilla mutta kyllä ne sieltä omalla ajallaan sitten tulivat. Toisin kuin kuukautisia, tätä menopaussia odotan. Aloin palella kun hormonitoimintani alkoi, ja äidiltä olen kuullut, että menopaussissa hormonaalinen paleleminen loppui. Kuulostaa kyllä aivan mahtavalta jutulta! Jospa vaikka lakkaan kaihoamasta tropiikkiin ja opin pitämään talvesta? Jospa vaikka voisin käyttää avokaulaista paitaa myös ei-helteellä loputtomien armeijan villakaulurien sijaan?

Meitä on niin moneksi. Joillekin hormonitoiminnan hiipuminen näyttäytyy kurjuutena, mutta kaltaisilleni jotka eivät oikeastaan koskaan olisi halunneet mitään hedelmällisyysikäisiä ollakaan (kamalinta, mitä tiedän, on rakastuminen: siinä muuttuu fasaaniksi), luvassa on jokin myyttinen, odotettu kotiinpaluu. Ikään kuin voisi palata. Vaan jossain mielessä uskon voitavan. Jo nyt huomaan, miten en ole kiinnostunut näkemään ihmisiä. Viehättäviä miehiä tai naisia en ole nähnyt vuosiin ja se on hyvä koska maailmassa on paljon seksuaalisuutta kiinnostavampia asioita. Tämän etäisyydenoton parveilutilanteista arvelen johtuvan hormonitoiminnan edes pienestä hiipumisesta. Ei tarvitse enää tähystellä ja arvioida potentiaalisia uusia kumppaneita. (Kirjoitan nyt esitajuisesta tähystelemisestä, en mistään tiedostetusta partioinnista.) Olen siis palannut tässä mielessä samaksi ihmiseksi kuin lapsena, introvertimmaksi. Samalla olen lähentynyt takaisin kohti lapsuudenperhettäni, josta etenin kauemmaksi aiemmin, liekö hormonien johdattamana. Maailma veti, nyt sen veto on lakannut. Helpottavaa!

Tässäkin kuussa vuosin taas verta ja tunsin kiitollisuutta siitä, että olen saanut elää elämäni ajassa ja paikassa, jossa on ollut mahdollista kieltäytyä lisääntymisestä. Useimmissa ajoissa ja paikoissa tuollaista valinnan mahdollisuutta ei ole yksinkertaisesti ollut tarjolla. Vaikka olisi kieltäytynytkin avioitumasta ja seksuaalisuuden houkutuksista, raiskauksia on tapahtunut ja yksinäisen naisen on ehkä ollut vaikeaa suojautua, paitsi ihan luostarissa, ja luultavasti sielläkin on tapahtunut yhtä sun toista, koska hierarkiat ja kultit ja biologiset vietit. Vielä isompi luksus: on saanut kieltäytyä ei-toivomastaan lisääntymisestä ilman synteettisiä hormoneja, ja etenkin ilman niitä alkuajan hormonihoitoja, jotka olivat aika rajuja. Muutama itsekseen ulos ryöminut kuparikierukka ulostulosupistuskipuineen ovat aika peanuts "naisen osana" tässä maailmassa. Yhtäkaikkisesti, odotan, että pääsen kokonaan irti syklisestä naishormoniajasta takaisin muodottomaan ajan massaan, jota en milloinkaan lakannut kaipaamasta, en edes kamalimpina fasaaniuden hetkinä.

Olen lukenut Mary Ruefleni ja tiedän, miten typeriltä ja ymmärtämättömiltä nämä ajatukset näyttävät niistä naisista, joista on tullut jo muutakin kuin tyttöjä, naisista, jotka eivät enää vuoda verta kuukausittain. Sellaista on olla ihminen - pohtia typerästi ja ymmärtämättömästi, tajuten jollain tasolla oman kokemuksensa kapeus ja ohuus, suorastaan naurettavuus. Onneksi aika keriytyy siihen suuntaan, että myöhemmin ymmärtää paremmin. Ja voi katsoa lempeästi nuorempaa itseään ja pudistaa päätään ja sanoa tuolle itselleen, että voi tyttörukka, tyttörukka, niin ristiriitainen ja eksyksissä, niin sokea, pöhkö ja harhainen. Ja tajuta, että samalla on vain saavuttanut uudenlaisen naurettavuuden ja eksyksissä olon asteen. 

Aamuisin tiedän, kuka ja missä olen

Tajusin eilen aamulla, että siitä on kuukausia, kun heräsin tietämättä kuka, missä ja miten olen, kenen kanssa asun, mitä teen työkseni ja niin edelleen. 

Lähes koko aikuisikäni olen elänyt siinä maailmassa, joka liikkuu, vipattaa ja täristää niin nopeasti ja armotta, tauotta, että aamuisin herätessä menee useampi hetki ennen kuin onnistuu muistamaan tai päättelemään ympäristön vihjeistä, millä vuosikymmenellä on, kenen kanssa jakaa arkensa jne. Lapsena tiesin, kuka ja missä olen, mutta puberteetin ottaessa ylivallan kadotin tuon juurtuneisuuden. Pääsin siihen takaisin muutamaksi vuodeksi millenniumin jälkeen, mutta sitten asiat alkoivat taas siirtyillä, aloin kiinnostua lukoistani ja peloistani ja niitä kohti meneminen sekoitti pakan taas täysin, ilmeisesti aina tänne saakka. 

Jossain vaiheessa lakkasin odottamasta että koskaan enää tulisi vaihetta, jossa tunnistan elämäni samoin tein herätessäni. Ehkä - ehkä joskus viitisentoista vuotta sitten kadotin viimeisenkin toivon siitä, että voisin ihan oikeasti tietää, kuka ja missä olen. Se on kuitenkin niin harvinainen kokemus ollut tässä voimakasvirikkeisessä ja alituiseen muuttuvassa elämässä, jossa en ole osannut pysyä oikeasti ajan tasalla myös alitajuisesti, ei vain täysin hereillä ja vihjeistä päätellen.

Tuntuu kyllä hyvältä tämä, ettei aamu ala sillä, että koettaa ymmärtää, kenen kanssa elää ja miksi, mitä oikein tekikään työkseen, millaiseen sosiaaliseen kaapun tänään pukeutuikaan. Että voi vain herätä ja ajatella päärynäpuita ja sisiliskoja, kiviä ja sammalia, matalapaineen tuntua nivelissä, että tajuaa vaistomaisesti, että olemme 2020-luvulla ja olen kohta viidenkymmenen. 

Outoa, kun katsoo elämäänsä taaksepäin ja näkee siellä selkeän lapsuuden, joka haihtuu vipinään joskus 80-90 -lukujen taitteessa, sitten taas muutaman selkeän vuoden millenniumin jälkeen, ja sitten pari kuukautta vanhan selkeän jakson. 

Toki muistan tuon vipinänkin, särinän, kuumeisen elämän. Ja siis, selvyyden vuoksi, kyse ei ole mistään lääkityksistä tai ulkoisista kemikaaleista - luultavasti reagoin selkeydellä ihan vain siihen, miten rauhallinen ja vähäihmiskontaktinen ympäristöni on näissä kohdin ollut, ja särinällä ja itseni kadottamisella siihen, mitä useimmat muut taitavat pitää hyvänä elämänä - runsaita kontakteja ja kohtaamisia, paljon uusia virikkeitä, jatkuvia muutosten ryöppyjä.

Pidän kovasti tästä, että tiedän, missä herään, kenen kanssa herään ja mitä teen työkseni, missä asun, minkäväriset seinät makuusopessani on, mistä kulmasta valo hiipii sisään. 

En tiedä, onko muilla vastaavanlaisia kokemuksia. Olen koko elämäni liikkunut Homo sapiensien seurassa mutta en tiedä heistä - meistä - perusasioitakaan. 

Yksityinen talvipäivänseisaus

Muista en osaa sanoa, mutta se, mitä itse tarvitsen säännöllisin väliajon - mieluummin usein kuin harvoin - on pysähtyminen. Koetan kuvata tilaa.

Ehkä tämä on se, mistä joogakirjallisuudessa puhutaan sattvisena tilana. Tai sitten se on jotain vieläkin hitaampaa ja vähemmän ihmiskeskeistä. En yksinkertaisesti tiedä, ja luottamukseni ihmisten luomiin ihanteisiin on tavattoman heikko, ja näin myös joogakirjallisuuden kohdalla. 

Yksi parhaista kiteytyksistä tästä tilasta on Rilken käsialaa:

Ah, not to be cut off,
not through the slightest partition
shut out from the law of the stars.
The inner—what is it?
if not intensified sky,
hurled through with birds and deep
with the winds of homecoming.

Vaikka tuossa puhutaan intensiivisyydessään valtavasta taivaasta (taivas on aina hyvin voimakasta katseltavaa, ja sellaisen avaran vertikaalitilan voimistaminen entisestään saattaa kuulostaa pelottavalta toimenpiteeltä), ei kai kyse ole muusta kuin suuntautumisen värähtämättömyydestä. Tavallisesti on niin paljon ajatuksia, työmuistissa odottelevia tehtäviä, odotuksia, toiveita, että se kaikki rasittaa havainnointia. Vaan kun sen sähinän saa hetkeksikin pysähtymään tai edes riittävästi vaimentumaan, voi ikään kuin astua maailmaan, joka vain odottaa kanssaolemisen tilaan saapumista. 

Tähän tilaan on monia teitä. Itselleni tutuimpia ovat ulossuljetuksi tuleminen, niin syvä suru ettei oikein enää osaa haparoida eteenpäin, akupunktio, yoga nidra ja pitkä meditaatio sekä metsässä useamman tunnin itsekseen samoileminen. Muitakin teitä epäilemättä löytyy, enkä tiedä mitään siitä, toimisivatko nämä tiet toisille. 

Tilaa luonnehtivat tietyt fysiologiset piirteet - nämä siis itselläni: pulssi hidastuu, hengitysrytmi hidastuu ja hengitys painuu niin alas, että voi oikein tuntea, miten kylkiluut ylhäällä-edessä painuvat lanaan (mutta se ei tunnu samalla tavalla pelottavalta kuin tämän osion lamaantuminen keuhkokuumeessa; samalla tavalla lyijynraskas olento istuu rintakehällä mutta ei tule kuitenkaan tukehtumisen tunnetta), häntä painuu kohti maata ja alaselkä pitenee, lavat laskeutuvat leveinä, suolen toiminta hidastuu niin että ulostaa tarvitsee vain kerran päivässä normaalin joka aterian jälkeen ulostamisen sijaan. Aistit terävöityvät, ulkomaailma muuttuu hyvin kutsuvaksi eliöiden osalta - ei tosin ihmisten -, keinotekoiset objektit ikään kuin sumentuvat ja korkeintaan niiden suorakulmaisuuteen jaksaa kiinnittää hetkeksi hämmästyksensä: miksi näin? mutta se hetki liukuu ohi sekuntin murto-osassa ja sitten on taas maailmassa, joka kutsuu, huokaa, ravistelee oksiaan, lentää linnun tummana hahmona taivaan harmaan ylitse puun tummasta hahmosta toisen tummaan hahmoon, ja se kaikki on yhtä, kannattelee, kutsuu.

Rilke kirjoittaa "deep with winds of homecoming", ja siltä se todella tuntuu: palata kotiin, palata maailmaan, jossa kurjankin luokan ikkunan takana heiluu puiden rivistö. Ei ole sitä vankilaa, josta ei olisi ollut ikkunaa ulos, eikä ole sitä tutkimusta joka voisi vakuuttaa minut siitä, etteivätkö juuri puut, näköyhteys niiden suopeaan kanssaolemiseen, olisi pitänyt minua järjissään noissa pakotetuissa ihmisten sisätiloissa. Ihmisten, jotka ovat huolissaan, koska ei halua suuntautua riittävästi ihmisiin. (Heidän riittävänsä on eri kuin minun riittäväni, se on jokseenkin selvää, mutta silloin kun oli lapsi, tätä ei kuunneltu eikä haluttu ymmärtää; olisi pitänyt yrittää yrittämästä päästyäänkin tulla joksikuksi aivan toiseksi. Myöhemmin sisäistin tuon huolen ja yritin itse usuttaa itseäni ihmisseuraan. Nyttemmin kun olen päästänyt irti tästä, voin huomattavasti paremmin. Minulle riittää aika vähä, ja yltäkylläisyys vain turruttaa aistit ja vaikeuttaa suuntautumista.) On ihmisiä, joihin luotan, mutta heitä ei ole monta. Nämä täällä ovat heitä, joiden käsiin uskoisin henkeni koska tahansa. Siitä huolimatta haluan heihinkin etäisyyttä, jotta voin astella syvemmälle hiljaisuuteen, yksityiseen talvipäivänseisaukseeni.

Se kaikki, ihmisten maailma, pyyhkiytyy tässä tilassa pois. Voi nousta polviseisontaan sängyssä, nähdä puiden houkuttelevat, kuiskivat lehvästöt lumikuormineen ikkunasta, kiirehtiä sitten toisen puolen ikkunalle: lisää puita. Tule, viittovat puut. Ja vetää päälleen untuvatakin, alpakkaisen pipon, säärystimet ja talvikengät, huikata keittiöön, että menen vähän ulos, sukeltaa turvaan. Maailma on tavattoman hiljaa ja odottaa hoputtamatta. Oksat piirtyvät taivasta vasten, osasta tuuli on pudottanut lumikuormaa. Sydän ei kiirehdi eikä askel, ei ajatus. On vain laaja taivas, puiden piirrot sitä vasten, taivaan ylittävät linnut: harakka, korppi, muutama pikkulintu. 

Seison pitkään pihan reunassa, katselen orapihlaja-aitaa, joka jäsentyi kesällä ongelmaksi, koska sen piikit tunkeutuvat kaikkien kengänpohjien läpi. Siinä se on, edessäni, täysin rauhanomaisena. Näen sen kasvattaneen pystysuoria versoja, tavoitelleen aurinkoa. Orapihlaja haluaisi kasvaa luontonsa mukaan puuksi, mutta sen tänne istuttanut ihminen on istuttanut sen niin tiheään riviin ja leikellyt kerran toisensa jälkeen joten puutumista ei ole tapahtunut ja pensaista on kasvanut yhtenäinen takkuinen seinämä. Tunnen myötätuntoa. Kokeilen piikkiä: terävä on. Ei se mitään. Minäkin kasvatan piikit, jos minut sullotaan liian tiuhaan ja leikellään tietyn muotoisena pitämiseksi. Ymmärrän hyvin orapihlajaa. Pidä puolesi, sanon mielessäni, älä kesyynny. Sitä paitsi orapihlajaa rakastaa kokonainen varpusten suku. Ja minä rakastan varpusia. Ja orapihlajahan se yhdessä ruusujen kanssa pelasti minut koulun pihassa. Ihmiset sulkevat ulos, kasvit kutsuvat seuraansa.

Sitten käännyn ja katselen muita puita. Kirsikkaa, joka on haljennut tyveen saakka ja jonka runko pirskoo mahlaa ja kasvaa kääpiä. Se haluaa elää. Myös päärynät haluavat elää, ovat kasvattaneet vesiversoja suoraan kohti taivasta. Pienet omenat ovat kuin van Goghin maalauksista lumitaakkoineen ja käyrine oksineen. Vasta nyt, kun maltan seisahtua, havaitsen kunnolla yhden omenan epämukavuuden: se kasvattaa vesiversoja lähes vaakasuorassa kohti pohjoista, koska siinä puolen on valoinen läikkä. Etelässä, sen auringon tiellä, seisoo kokonainen koivujen ryhmä. Omena kävelisi monta askelta pohjoiseen jos osaisi, mutta se voi vain suunnata vesiversojaan. Huolettomat koivut, joiden rungot näyttävät liki rautalangasta kyhätyiltä syheröiltä. Nuorempia kuin minä, mutta vievät jo noin paljon tilaa. Eivät ne niin ajattele, seisovat vain omiensa ympäröiminä ohuet huiskuoksat yhdessä vaimean tuulen ja taivaanharmaan kanssa punoen niin realistisen pystysuoran meren, että siitä voisi koska tahansa kohota valaan selkä. Kesällä siinä kohden on lehtien meri, joka laskeutuu kaihtimena omenan ja auringon väliin heti iltapäivän koettaessa. Talvella kun auringon polku on matalalla, koivujen lehdetönkin massa varjostaa pihan aivan ovellemme saakka. 

Puiden välistä kohoaa lipputanko. Voi hyvänen aika että lipputanko osaakin olla ruma, pitkänhoikka piikkisuora pystysuora fallossymboli: tulin, valtasin, nimesin, omistan. Ikään kuin maata olentoineen voisi omistaa. Lipputangon voi omistaa, se on selvää, ja koska lipputanko on meidän, tajuan siinä silmänräpäyksessä, että se saa lähteä. Tämä asiahan on päätäntävallassani. Ei ole yhtään ideologiaa, jolle haluaisin liputtaa. Vai liputetaanko ideologiolle, vai toisille ihmisille, että kannatan sitä ja tätä ja tuota? No, joka tapauksessa, mieluummin vaikka savumerkkejä leivinuunia sytyttäessä kuin lipputanko. 

Kävelen vielä monta kertaa pensasaidalta puille ja takaisin pensasaidalle. Tai ehkä olisi kokemuksenmukaisempaa sanoa, että pensasaita ja puut jaloittelevat kanssani. Ei ole taustatunnetta, on kuin kehon mekastus olisi hiljentynyt hetkeksi niin että kuulen selvemmin, mitä sanottavaa muillakin on.  Rauha, mahdollisuus suuntautua, sijaitsee tässä kokemushorisontissa nimenomaan tyhjyydessä, jota niin moni pelkää. Tyhjyydessä, hiljaisuudessa, virikkeettömyydessä. Siinä että ei ole tarve olla mitään, esiintyä, voi vain antaa huomion viedä ja poimuilla sen käänteiden mukaan. Että voi antaa maailman ohjata huomiota, kiinostuksen vain vastata. (Joku toinen voisi sanoa tätä animismiksi, mutta minä en. Eliöt ovat elossa ja kommunikoivat, ja jopa muodoilla, kuten polun kiemurtelulla suoruuden sijaan, on eliöiltä lainattua kommunikaatiovoimaa. Tavanomainen pajatuspäinen tila vain samentaa kaiken ja siitä käsin on helppoa harhautua uskomaan, että kaikki aktiivisuus lähtee itsestä ja kaikki muu on passiivista kulissia. Pahimmillaan, jos meteli päässä kasvaa liiaksi hetkittäin, myös toiset ihmiset muuttuvat kulissin osiksi.) 

Tämä on maailma, joka on koti. 

Kun arvelen, että alan hitaasti jäähtyä talvivaatteistani huolimatta, palaan portaille ja taloon. Puuthan ovat tässä huomennakin. 

Keittiössä vierailulla ollut ystävä kysyy, koinko pyhyyttä. Ei, en oikeastaan, vastaan hetken epäröinnin jälkeen. Pyhyys? Joskus sanon hyvin luontevasti kokeneeni pyhyyttä, nyt sana ei tunnu oikealta. Pyhyys on suurempaa, yllättävämpää, elämyksellisempää, mykistävämpää ja siihen liittyy vissisti tietty taustatunne, pakahduttava itkettyminen ja liikuttuminen kaiken suuruudesta ja pienuudesta samanaikaisesti. Mutta nyt minä vain olin kasvien kanssa, sanon, kotona. (Sisätilat ja ihmiset sisätiloissa eivät onnistu vääntymään kodikseni, vaikka tuonkin sisätiloihin paljon fasilitoivia kasvikunnan jäseniä.) Takaisin tuttuudessa, siinä missä osaan levätä.

Mitä tapahtui? Astuin lumiselle pihalle otollisessa sisäisen rauhan tilassa. Puut seisoivat lumihangessa, pieni tuulenviri liikautteli niiden ääriä ja sitä outoa kaksijalkaista liikuvaa puuta jota kai voi sanoa myös kehokseni. Tanssin hieman pienieleisesti puiden kanssa. Orapihlaja-aita rajasi tontin pohjoislaidan pihan perukoilla kuten se aina tekee. Taivas kattoi kaiken hopeanharmaana ja tasaisena massana. Sen yli lensi lintuja muutaman kerran. Ei paljon mitään ja samalla kaikki, mitä tarvitsee: todellisuus. Enemmän kuin osaisi koskaan haluta (eikä haluamalla tähän tilaan pääse, eikä käskien, pakottaen: on suostuteltava tai tultava tietyllä tavalla kohdelluksi muiden taholta, jolloin mieli - ainakin oma mieleni - jotenkin tyynnyttää itsensä vastaavaan tilaan). 

Lapsena sukelsin tähän maailmaan tuon tuosta, koska lähelläni oli riittävästi hiljaisuutta ja ajasta ei ollut puutetta. (Olin päivät kotona mummun kanssa ja mummu puuhaili lähinnä omiaan.) Sitten alkoivat koulut, opiskelut, työnteot, jossa äkisti tarvittava määrä hiljaisuutta ja kasvien luona oleilua muuttuivat vaikeasti saavutettavaksi utopiaksi kaikenlaisten työjärjestysten ja meteleiden niellessä ilman, ajan ja tilan. Aina välillä olen karannut sopivissa ja epäsopivissa tiloissa ihmistiheiköstä ja sitten rauhoittunut kotoisaan. Ja aina on pitänyt palata, usein anteeksi pyydellen (etenkin jos on joutunut tappelemaan päästäkseen menemään yksin). Ja jossain vaiheessa sitä eksyi tilasta vuosiksi. Mutta vähitellen samoan enemmän ja enemmän takaisin. On paljon poisopittavaa, mutta jokainen rauhoittumisen sykäys kuljettaa minua lähemmäksi kotia.

Jollain puolitajuisella tasolla taidan ajatella syntyneeni, koska kasvit kuiskivat, että tule. Niinpä tulin. Eksyin. Mutta olen palaamassa, ja kun aikanaan on vuoroni lähteä, olen varma, että kasvit kuiskaavat taas ohjeita: tuonnepäin, kulje rauhassa. Vaikka osaan pelätä kurssiarvosteluiden lukemisia ja kaikkien paitsi aivan muutamien luotettujen ihmisten kohtaamisia, pyörällä ajamista ja hiihtämistä ja kaikkea, missä voi mennä nurin ja satuttaa itsensä, se kaikki ihmismaailmaan kuuluva huoli ja pelko on kuitenkin pienempää kuin nämä hetket, joissa vain lepään maailmassa, kuljen sen kuiskeena, tanssin samaa tanssia kuin puut ja taivaan ylitse lentävä lintu. 

Uutisten odottamisesta

Tämä pandemia-aika on kyllä varsin erikoista aikaa olla elossa. Ehkä oman mieleni kieltämisosasto on jo niin ylityöllistetty, etten ehdi kieltää pandemiaa samassa mittakaavassa kuin suurin osa tutuista. Oli syy mikä hyvänsä, tuntuu hyvin oudolta nähdä kuvia suojautumattomista ihmisistä siellä, täällä ja tuolla ottamassa yhdessä joulua tai pikkujoulua vastaan samalla kun Suomen jätevesistä mitatut viruspitoisuudet ovat korkeammat kuin vielä ikinä mittaushistorian aikana. (Oudolta sen sijaan ei lainkaan tunnu, miten moni on nyt sairaana. Totta kai, siten se viruskuorma jätevesiin syntyy.) 

Viime päivät ovat tuntuneet jotenkin - kaukaisilta. Kai kyse on jonkinlaisesta sulkeistamisesta, häivytyksestä, yrityksestä pysyä työkuntoisena omituisessa tilanteessa.

Isä on ollut eilen operaatiossa sairaalassa, en vielä tiedä, miten meni. Kohta voi jo soittaa äidille ja kysyä. Koska perheeni on, mitä on, informaatio kulkee hitaahkosti. Laitoin eilen aamusta isälle viestin, että onnea matkaan. Luultavasti hän ei ole huomannut sitä. Kun puhuimme viimeksi puhelimessa, tiesin isän reippaudesta ja vitsikkyydestä, että häntä pelotti valtavasti. Samalla tavalla tiesin äidin kanssa jutellessa hänen toistelustaan, että asiat tapahtuvat aina jostain syystä, ja ettei voi muuta kuin odottaa ja luottaa, että häntäkin pelotti. Kun kysyin joulusta, äiti ilmoitti tarmokkaasti, ettei välitä jouluista eikä halua ajatella joulua. Joten äitiäkin pelottaa. Aiemmin jouluista on välitetty. Nyt on vaan tämä isompi mörkö pimentämässä maisemaa. 

Operaatio sinänsä on ihan rutiinijuttu, mutta covidia on paljon liikkeellä eikä isäni todellakaan olisi ensimmäinen sen sairaalasta saava. (Kellään lapsuudenperheestäni ei ole ollut covidia, me olemme suojautuneet. Emme poteroituneet, äiti käy metrolla päivittäin töissä ja minullakin on lähijunineen pari lähiä viikossa, mutta hyvät maskit tuntuvat todella vaikuttavan sairastumisriskiin.) Kun hänen tilansa on jo valmiiksi heikko - siksihän operaatio tehdään - voisi tartunta osoittautua kohtalokkaaksi. 

Toisin kuin vanhempani, jotka molemmat ilmoittavat kernaasti ja kysymättä, ettei yhtään pelota - luultavasti eivät myönnä sitä itselleen, itsekin kielsin pelon lääketieteellisistä operaatioista vuosikausia - niin minua kyllä pelottaa. Ei niinkään operaatio - onhan se ilskottava, ei tunnu neutraalilta eleeltä työntää reisivaltimosta vaijeria kohti sydäntä mutta sellaisia asioita ihmisille tehdään rutiininomaisesti ja lopputulos on yleensä loistava - vaan enemmän se kaikki muu, tartuntariski, covidin vähättely. (Asiaa ei helpota se, että olen lueskellut Koronapeli-kirjaa ja todennut, että pandemia on taidettu hoitaa hätäselviytymismoodissa, jossa ei tunnetusti riitä rahkeita minkään uuden syväoppimiseen. Norjassa ja Tanskassa on jo seminaareissa kuultu jonkun sanovan ääneen, että on ollut käytännön hommien kannalta kätevämpää ajatella covidia pisaravarotoimien kuin aerosolivarotoimien kautta. Suomessa ollaan vielä hiljaa ja Ruotsissa samoin.) Onneksi sairaaloissa on sentään tehokas ilmanvaihto. Äitikin selvisi leikkauksestaan ilman ikäviä kotiintuomisia. Toisaalta, se oli päiväkirurgia, ei vaadittu yöpymistä. 

Eilen, kun tiesin isän olevan operoitavana, olin koko päivän ihan kumikalkkunana. Selailin kasvijuttuja netissä, luin kirjaa kykenemättä keskittymään siihen kunnolla, ja illan dynaamisella tunnilla huomasin selvästi, miten tajuntani mateli etananvauhtia. Hain sanoja, sekotin sanoja, nauroin pöljille puheilleni, kuulostin mielestäni aivan alkavalta dementikolta. Sanoin päätä kädeksi, kättä jalaksi, mutten sentään mennyt siihen moodiin, josta Jukka Kemppinen kirjoittaa Stevensin runosuomennoskokoelman esi- tai jälkipuheessaan, siihen, jossa puuttuva sana korvataan kuin satunnaisgeneraattorin sylkäisemänä jollain aivan dadalla: "Venytä matto pitkäksi --- mikä se on --- nuo soirot --- nuo nuo nuo --- hubbabubbien välissä." Sanoin kyllä jalkoja jalaksiksi. Syytän huonosti nukuttuja öitä, niitä on nyt viikolla useampia. Sellaista huoli ja hämmennys kaksoistodellisuudesta aiheuttaa. 

Olisi aika surullista, jos ei ymmärtäisi, miten mieli kuorman alla ei toimi tavanomaisesti. Onneksi ymmärrän siitä jotakin. Tästä oudosta, keskittymiskyvyltään alenneesta särisevästä turtuudesta. Asiat lähtevät etenemään johonkin suuntaan. Mutta vielä odotan. 

Eksoottisesta

Joskus herää tajuten jotain olennaista, tai ainakin olennaiselta tuntuvaa. Nyt käy taas näin. 

Mutta tajuaako jotain olennaista, vai kertaako vain jotain vanhaa? Vaikeaa sanoa. 

Joka tapauksessa: On ihminen, jota olen ikävöinyt joskus. Aiemmin näimme jatkuvasti, vähintään viikottain, ja jaoimme ties mitä asioita. Sitä ikään kuin oli toisen perheen jäsen naimakaupan kautta ja sitä kautta pääsi näkemään toisenlaista todellisuutta vilauksen. Ja näemmä, edelleen, prosessoi sitä, mikä siinä oli erilaista. 

Nyt herään oivallukseen, että näin hänet itkemässä ainoastaan silloin kun jollekulle toiselle tapahtui tai oli tapahtunut jotain pelottavaa. Kuolema, raiskaus, vakava sairastuminen, ero pitkästä suhteesta. Kaikkea tuollaista, mikä uhkaa murtaa ihmisen. (Tai ainakin vie kesannoimaan määräämättömäksi ajanjaksoksi. Joskus mietin, kesannoiko tiettyjä tapahtumia lopun ikäänsä.) Herään tajuamaan, etten nähnyt hänen kertaakaan parkuvan sitä, miten hän vihaa itseään, miten hänen kuuluisi kuolla, miten kauhea hänen osansa, miten joku on loukannut häntä tai miten hän on loukannut jotakuta toista. Minulle, se sanottakoon, tällainen hyvin säädellyn naisen malli oli täysin vieras. Niin vieras ja eksoottinen, että näemmä voi aivan helposti kulua liki pari vuosikymmentä tajuta, ettei tajunnut jonkun tekevän niin. En kuullut koskaan hänen sanovan, että hän joutaisi kuolla, tai että muiden mielestä hän joutaisi kuolla. En, vaikka hän oli välillä sairauslomallakin. Sellainen ei tarkoittanut hänelle kuolemantuomiota. 

Makaan sängyssä, kääntyilen. Käyn läpi yksityiskohtaisesti niitä aikuisia, jotka tunsin lapsena. Kyllä. Kukaan heistä ei itkenyt tuolla tavalla kuin tämä ihminen. 

Enkä nyt tarkoita, että kuvittelisin, etteikö tällä ihmisellä olisi elämässään vaikeaa tai etteikö hän joskus olisi tuommoisiakin ajatellut. Ei, se ei ole lainkaan se, mitä oletan. Totta kai kaikilla on hankalaa. Ei kukaan tule tänne osaansa valmiiksi harjoitelleena. Tarkoitan tätä: sekin on jo aika tavalla, ettei kippaa sitä hankaluuttaan kenen tahansa vastaantulijan niskaan dramaattisesti itseään yhä lisää kiihdyttäen. Omien lastensa, naapurinsa, työkaverinsa. Mikäli mistään mitään tiedän - ja elimme aika lähekkäin - niin hän ei tehnyt siten. (Ja ehkä sen peilikuvana, seurauksena, oli sitten kaikenlaisia tapaamisia ja menoja, ylioppilasjuhlia joka kevät ja sen sellaista, kaikkea semmoista, mitä en ollut ihmisten tiennyt tekevänkään, hyväntuulisia menoja joita ei edeltänyt itseviha, halu leikellä omia läskejä, itkeskely ja toisten syyttely, valtava kiihtymys ja kaikesta ison numeron tekeminen.)

Tämän ihmisen järkyttynyt tunnereaktio, yhdessä Kalifornian-naisen tunnereaktion kanssa heidän kuullessaan jostain läheisilleni tapahtuneesta, oli se, mikä havahdutti minut itseni siihen, että jotkut tapahtumat menneisyydessäni olivat sellaisia, että niitä sai surra. Tarkoitan tätä: minähän siinä kerroin tapahtuneesta. Molemmat näistä ihmisistä purskahtivat itkuun ja huomasin äkisti lohduttavani jotakuta toista sellaisesta, mistä ehkä jossain toisessa tilanteessa, kirjallisuudessa esimerkiksi, olisi voinut kuvitella toisen lohduttavan minua. Minähän niiden asioiden kanssa kasvoin,  niiden normaaliuden kanssa, mistään muusta mitään tietämättä. Molemmat itkuun purskahtamiset olivat niin outoja, samoin sanat, että toinen on niin pahoillaan. Pahoillaan mistä? Olin ymmälläni mutta vähitellen näiden reaktioiden myötä, niitä miettiessäni, vyyhti alkoi purkautua ja itkin ensimmäistä kertaa jotain sattunutta. 

Ehkä se kaikki juontaa juurensa siihen, mitä eilen tapahtui. Kaikki meni pieleen, siltä tuntui. Tietenkään kaikki ei mennyt pieleen. En esimerkiksi saanut sydänkohtausta, kukaan ei kuollut tai loukkaantunut, eronnut tai edes riidellyt. Kissat rumisivat toisiaan takaa ajaen, mutta niinhän ne tekevät joka päivä eikä se minua itkettänyt. Olin nukkunut tosi huonosti, pää oli täynnä lasinsirpaleita, maisema harotti, valot porautuivat silmiin pintojen selkiyttämisen sijaan. Mokasin kurpitsan kypsentämisen, unohdin painaa yhtä nappia. Lähdin kävelemään koiran kanssa mutta kakkahätä ajoi meidät takaisin kotiin. (Minun kakkahätäni, ei koiran.) Ja jouduimme lähtemään uudestaan. Aika ennen töihin lähtöä oli kortilla eikä uuni ollutkaan alkanut kypsentää kurpitsaa. Paniikissa heitin kurpitsan uunista jääkaappiin ja aloin etsiä kattilaa pastan keittääkseni. Kattila oli lattialla likaisena, ja kun koetin tiskata sitä täydessä tiskialtaassa, se lipsahti kädestäni ja kippasi kuumat saippuavedet päälleni. Tässä vaiheessa aloin itkeä. 

Tämä on se naisen malli, johon olen kasvanut, ei itsensä kannatteleminen.

Ja vaikka olen nykyään kohtuu hyvin säädelty, ainakin jos vertaa tilanteeseen joskus ennen, välillä itken lohduttomasti hetken, niin kuin nytkin. Vompsu ehti huomata, että romahdin, ja sitten tunsin syyllisyyttä, että hän huomasi. No, turistin nenän tyhjäksi kyynelistä, vaihdoin kuivaa päälle ja palasin keittämään pastat, kauhoin ne naamaan ja kaahasin pyörällä lumimaiseman läpi asemalle ja ehdin juuri ja juuri työjunaan. Työ palkitsi, kuten se tekee, takaisin palatessani ihmettelin enää, miten minulla olikin niin kurja olo. 

Luulen, että se johtuu isommassa kuvassa siitä, että salaojaremontti loppui. (Ja pienemmässä mittakaavassa siitä, että nukuin edellisyön surkeasti. Väsymys, se tiedetään, vie emootioita hankalaan suuntaan, ja loogistahan se on: emootiot ovat informaatiota omien voimavarojen ja tilanteen vaatimusten suhteesta.) Kaikki siihen liittyvä jännitys on edelleen läsnä kehossa. Kaikki se meteli ja hiekka, kaivinkoneiden vilkkuvat valot. Ja koska olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni siinä tutussa, osaan purkaa vasta, kun vaara on ohi. Niin kauan kuin jännite pysyy yllä, en rentoudu sen vertaa, että saisin itkettyä. Siinä olen erilainen kuin kasvuympäristöni. En itke ennen jännittävään lähtemistä, lähden hyvillä mielin mutta jo pian ylivirityn niin, että jälkikäteen, rentoutuessa, itken ja tärisen vähän. En pidä sitä mitenkään vaarallisena mutta kieltämättä olen vanhetessani koettanut opetella sitä, että rallaamisen ja jälkikäteen itkun sijaan voikin levätä. Että on ihan sallittua pitää vireystilaa semmoisessa tasossa, ettei tarvitse romahdella tuon tuosta. Useimmiten onnistun siinä erinomaisesti, eilen en. Ehkä syynä oli mennyt remontti, vihaamani talvi ja lumi ja samaan aikaan niiden kanssa alkavat kuukautiset, joiden aikana kai haluaisin levätä enemmän kuin mikään tässä maailmassa voi lepoa antaa. Naiskehollistenhan halutaan olettaa olevan samalla tavalla kuin miestenkin tasaisen luotettavasti työkuntoisia. (Ei minulla ole kipuja, kyse ei ole siitä, eikä tätä ollut nuorempana, mutta nyt on: tarvitsisin pitkiä päiväunia joka päivä kuukautisten tullen, muuten olen niin väsynyt, että minut voi miltei puhaltaa kumoon, ja jos en saa levätä, saan herkästi migreenin.)

Ja sitten tämä tyyni, ystävällinen ihminen nousee mieleeni unessa. Se, että äkisti tajuan, etten koskaan nähnyt häntä raivoitkussa, itseinhoitkussa, uhmaitkussa, vaikka olimme niin lähekkäin, että kaikista muista niin lähellä olleista olen senkin puolen nähnyt, useimmiten hyvin nopeasti. Ja muistan taas senkin, miten hän itki kuullessaan jostain läheisilleni sattuneesta tai erostani. Ja miten Kalifornian-nainen itki kuullessaan tapahtumasta, joka muutti perinpohjin perheeni arjen kun olin lapsi. Ja miten tajusin, siinä kohdin, miten paljon olin koettanut korjata kaikkea sellaista, joka ei ehkä ole kenenkään korjattavissa, tai ei ainakaan keskenkasvuisen lapsen korjattavissa. Kun apua ei ole, on opittava selviämään itse, tekemään itse. Se on myös läheisteni tarina, vaikkakin traumat ovat jokaisella olleet hieman omanlaisensa. Kummallista - tästä olen ennenkin kirjoittanut - koko asiassa on se, että jostain syystä minun päälleni ei ole pudonnut mitään kirousta, vaikka kaikkien läheisteni päälle on. Tunsin siitä monta vuotta hyvin pistävää syyllisyyttä, koska tokihan on niin, etten ole yhtään sen parempi kuin hekään, ja en yksinkertaisesti tiennyt ketään, jolle ei ole sattunut mitään kamalaa, paitsi itseni, ja se sai miettimään, olenko elossa lainkaan, tunnenko mitään, saanko olla olemassa. (Muistaakseni tämä kerrottu syyllisyys oli se, joka sai tämän ihmisen itkemään.) 

Herään mielikuvaan, sen eksoottisuuteen, ja sitten jään miettimään: niin, kuinkahan tavallista on, ettei ihmisellä ole niin syvää trauman haavaa, että se pirskottaa myrkkyään kaikkialle hänen ympärillään? Kaikilla on varmasti omat loukaantumisensa, kauhunsa ja häpeänsä, mutta kuinka monella ne ovat kuitenkin sen kokoiset, että ne pystyy käsittelemään kiskomatta toisia niiden pyörteeseen? Enkä nyt tarkoita sitä, että olisin vanhemmilleni katkera jostain. Ei enää, ei tällä hetkellä. Minusta he ovat ihmeen lämpimiä ja toimivia siihen nähden, mitä kaikkea he ovat joutuneet aivan ensimetreiltään lähtien kokemaan. He ovat tietoisesti koettaneet katkoa tietyt ylisukupolviset käyttäytymismallit. Jo se, että niin koettaa tehdä, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Mutta tottahan heidän lähtökohtansa ovat olleet aivan järkyttävät, molemmilla omalla tavallaan, eikä ole ollut ketään, joka olisi voinut mallintaa parempaa säätelyä, ja siten vaikka jotkut selvästi erottuvat traumoittavat käytännöt onkin onnistuttu katkaisemaan, esimerkiksi alkoholismi, siitä ei pääse mihinkään, että ne traumoittavassa ympäristössä opitut käyttäytymismallit ovat ne ainoat, joita heillä on ollut antaa eteenpäin. 

Kuten vaikkapa se, että kun tapahtuu jotain järkyttävää, joku kuolee tai sairastuu, sota syttyy, kyyneltäkään ei herahda - sellainen se maailma on, minkäs teet, turha sitä on suremaan jäädä. Mutta annas jos meinaa olla myöhästymässä jostain tai ei mahdukaan siihen mekkoon, jonka ajatteli pukea päälleen hermostuttavaan kohtaamiseen. Tai lapsi, tuo järkyttävä emootioiden liikkeelle kopistelija, vetäisee riitatilanteessa siitä narusta, josta tietää saavansa aikaan romahdusreaktion. Minä olen se lapsi, olin tuossa taitava. Vaikka ei se paljon vaatinut, oli niin ilmeistä, mikä kaikki riitti romahduttamaan. Näiden tapausten vuoksi en usko ihmisen hyvyyteen. Koska kyllä minä halusin heille yleisesti ottaen hyvää, tietysti, mutta riitatilanteessa, kerran toisensa jälkeen, kiskaisin siitä hätäjarrusta. Ehkä saadakseni tilanteen pysähtymään, ehkä päästäkseni huoneeseeni rauhoittumaan. Silläkin uhalla, että itkin siellä lohduttomasti pitkään ja kaduin tapahtunutta. Mutta, ja tätä ei käy kiertäminen: myös koska olin vihainen, uhmakas ja tiesin aivan tarkasti, mihin kohtaan viattoman oloisesti tipautettu pisara romauttaa korttitalon. Minuun meni joku piru, kuvaa äitini tätä puoltaan joskus puhelimessa puhuessamme. Yksi tapailemistani ihmisistä kauan sitten kuvasi tätä demonien haltuun joutumiseksi. Se on varmasti jollain tavalla mukavampi näkökulma kuin se, mistä itse pidän kiinni: minussa on semmoinenkin puoli, eikä se ole minkään yliluonnollisen viettelystä vaan jotain, joka on ihmisessä, tuossa manipulatiivisessa ja valtaa ja kontrollia hamuavassa kädellisessä. Minussa on se puoli, ja oletettavasti kaikissa muissakin. Venytä riittävästi, ja kuminauha räpsähtää ritsana takaisin venyttävään käteen. Niin: olen paha, roistomainen. Sellaista se on. Kun olin nuorempi, tuntui väärältä, ettei juuri minulle ollut tapahtunut mitään kamalaa, kun kuitenkin hahmotin tuon oman pahuuteni selkeämmin kuin muiden vastaavan. Myöhemmin kun luin sosiaalipsykologiassa oikeudenmukaisen maailman harhasta, totesin, että olin elätellyt siitä synkeää versiota, ja vaikka tuo tuntu välillä edelleen iskee, minulla on sille nimi, ja se auttaa jo paljon. 

Mutta eksoottisesta, palaan tähän. Rauhallisuuteen, ystävällisyyteen. Siinä perheessä minua hämmensi se, miten heidän kodissaan tuntui olevan vain sellaisia asioita, joita he arvostivat itse. Ei mitään, mitä "kuului" olla. Sohvakalustoa ei uusittu tuon tuosta, eikä verhoja. Kirjahyllyn kirjat oli oikeasti luettu. Joululahjoja ostettiin ajatuksen kanssa, huomaavaisesti, havainnoiden saajaa, ei kaoottisesti jotain  säkkikaupalla kaataen. Ihmisistä puhuttiin mukavaan sävyyn (paitsi niistä jotka kävivät terapiassa, heitä paheksuttiin, ja tämähän se säikäytti minut äärimmilleen, koska ajattelin, että jos he tietäisivät, miten hulluja ajatuksia minulla välillä on, he eivät enää puhuisi minulle ikinä). Koskaan kukaan ei huutanut minulle, että on minun syytäni että x, y ja z. 

Se, mitä oivallan herätessäni, on ehkä tämä: olin siellä heidän vieraanaan kuin meidän Zenonimme täällä. Zenon, jonka korvasta on purtu pala ja jota toiset kissat ovat kiusanneet kaduilla niin kovasti, että se päätettiin loukuttaa ja etsiä sille koti. Täällä Zenonia ei kiusata eikä jahdata. Se saisi maata ihan millä vaan pieluksella valitsee maata. Se saa vain hellyyttä ja ihailua ja silittyksiä silloin kun itse päättää lähestyä. Enimmäkseen se ei päätä. Se mulkoilee epäluuloisesti, haistelee ilmaa ja tekee merkkauspissoja milloin villavilttiini, milloin sohvaan. Välillä se antaa silittää ja tulee hieraisemaan päätään jalkaani ja kaksi kertaa se on paljastanut vatsansakin. Mutta aina vain hetkeksi. Se on hyvin erilainen kuin Laguuna, joka pitää itsestään selvänä, että tämä on sen koti ja että se saa tulla ottamaan ruokaa vaikka minunkin lautaseltani jos sitä sattuu huvittamaan. Laguunakin tulee itse kun sitä huvittaa, mutta se tulee rentona ja omanarvontuntoisena, Zenon on kaiken aikaa varuillaan. Varuillaan, uhmakas, herkästi pakeneva ja panikoiva. Laguuna luottaa siihenkin, että saa ruokaa, mutta Zenon huutaa joka kerta ruoan nähdessään kuin pää irtoaisi. 

Kirjoitan nyt ajasta kauan sitten, ajasta ennen Veloenaa. Tajuan yöllä, kuinka Zenonin-kaltainen olin silloin. Varma siitä, että kohta joku suuttuu ja rankaisee. Valmiina puolustautumaan, puremaan, sähisemään. Tai todennäköisemmin: luikkimaan karkuun ja piilottelemaan näkymättömissä. 

Ja muistan äkisti, miten siistiä siellä oli. Jopa ulkoinen ympäristö näytti muulta kuin kaoottiselta. Koetin kovasti vaikuttaa joltain muulta kuin siltä mustalta aukolta, joka olin. Koetin olla kirjahyllyn jatkopala, kastelukannu, sievä lasilumihiutale. Ymmärtämättä laisinkaan, että kyllähän heille täytyi olla aivan selvää, miten peloissani olin aivan kaikesta. (Tietenkään en voinut silloin sitä ymmärtää, koska en ollut itse selvillä siitä, miten peloissani olin aivan kaikesta. Se oivallus tuli, kuten oivallukset tapaavat tulla, tukevasti jälkijunassa.) 

En koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ole päässyt vierailemaan tuollaisessa eksoottisessa, ja se saa ajattelemaan, että ehkä sellainen on hyvin harvinaista, sellainen ympäristö. Toisaalta, huomaan nyt aamun tullen, olen ollut nuorena naisena kaikkea muuta kuin luotettava havainnoija, koska en ole osannut säädellä sitäkään vähää kuin nyt, en ole edes tunnistanut emootioitani ennen kuin vuosien viiveellä, joten sen sijaan, että olisin kokenut ne emootioinani, olen kokenut ne ympäristöjen ja tilanteiden piirteinä ja sävyinä, omituisina ristiriitoina. Tänne on aina mukavaa tulla, rakastan katsella näitä kirjoja ja kasveja, mutta miksi maha on täällä aina kipeä? Eikö noita muita todellakaan väsytä, mehän olemme jutelleet jo monta tuntia? Miten heillä voi olla mielipiteitä ihan kaikesta ja miten kukaan ei ole vielä huutanut kellekään vihaisesti? Saanko jo mennä makaamaan pimeään huoneeseen ilman sanoja, hengittämään ja rauhoittumaan, silittää kissaa? Voi luoja tuo komuutti on tyylikäs, puhukaa vaan niistä ihmisistä, joita en tunne, katselen tätä komuuttia, muutun komuutin yksityiskohdiksi. Ihan varmasti osaan olla osa tätä joukkoa, ihan varmasti osaan. Turpa kiinni vaan, hymyile. 

Mitä oikeastaan muistan, mikä on unen ripettä? Elämä on lyhyt, välillä itkettää. 

Ja toisten elämistä tietää hirvittävän vähän. Sen sentään voi tietää, että on joskus ollut pitkään ja säännöllisesti sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä, joka ei ole kertaakaan protestoinut, uhmannut, sanonut ilkeästi tai terävästi, romahtanut itseinhossaan. Ei minun nähteni, ei vuosien aikana. Semmoinen on hurjan harvinaista ja toivoisin voivani sanoa, että siitä kaikesta tuli minulle turvallinen ja luottavainen olo. Mutta ei niin kuitenkaan käynyt. 

Ja silti, sekin jo riittää eksoottiseen. 

Postikortti Panoptikonista

Jos olen jotain oppinut pandemian aikana, niin sen, että asiaa selventävimmät kommentit ja laskelmat tulevat usein eläköityneiltä. Heiltä, joiden ei enää tarvitse pitää turpaansa kiinni ura-asioiden takia. He voivat kirjoittaa julkisesti hivenen vapaammin siitä, miten maassa on ennenkin suhmuroitu sen, tämän ja tuon päätöksen kohdalla. (Puhun nyt kansanterveystyöstä, mutta oletettavasti sama asetelma toistuu vaikka missä.)

Ja sitten, kun katson HS:n työhaastattelujuttua, siellä rekrytoijat korostavat kovasti, ettei entisistä/nykyisistä työpaikoista saisi sanoa pahasti, koska seuraava mahdollinen työpaikka eli haastatteleva taho muuten herkästi ajattelee, että aha, jahas, tuo puhuu seuraavaksi sitten meistä paskaa selän takana. Mutta entäs jos on oikeasti isoja ongelmia eikä niitä saada ratkaistua paikan sisäisesti? Eikö tämmöinen vaikene tai tahrit itsesi ja pilaat urasi -kulttuuri nimenomaan lakaise maton alle yritykset korjata ongelmakohtia? Eikö asetelma ole aivan vastaava kuin me toota edeltäneessä monen naisen asemassa? 

Silmäilen keskustelua, jossa tyytymättömyys entiseen työnantajaan on puettu muotoon "en saanut siellä tarpeeksi haasteita kehittyä". Ai, sitäkö se haastepuhe tarkoittaakin? Ja osa vain burnouttaa. Ja samalla on tabuja, joihin ei saa koskea. Asioita, joita ei edes saisi nostaa esiin keskustelussa.

Ja kahden kesken ihmiset kertovat vaikka mitä asioita, joista sulkee suunsa. Mutta niitä asioita kuulee, ja paljon. Niin paljon ettei ajattele enää mistään yksittäisestä paikasta, että onpa siellä asiat huonosti. Koska asiat ovat huonosti kai liki kaikkialla. Logiikka pettää, suosikkijärjestelmä voi hyvin, ihmiset ovat käyttötavaraa, jopa kertakäyttötavaraa, hälytyskellomaisesti kalkattavat ihmiset koetetaan vaientaa (elleivät he sitten ole todella taitavia sanomansa pehmentämisessä ja kenties jollekin ylemmälle taholle kauppaamisessa näiden omana keksintönä), luottamuksellisesti voidaan epäkohdista yhdelle kertoa, mutta julkisesti niistä ei kerrota ikinä, vaikka itse asiassa se voisi olla ainoa keino muuttaa asioita. Kuka kertoisi, jos hinta on se, että leimaantuu eikä enää pääse mihinkään päättämään mistään?

Odotan kyllä, että työelämän ja hallinnon me too käynnistyy jossain vaiheessa. Ja en siis nyt kirjoita siitä, että käytäisiin läpi, ketkä ovat ahdistelleet seksuaalisesti työelämässä, vaan että missä kaikkialla on tehty herrasmiessopimuksia, ryhmäydytty tutkimustietoa vastaan, taktikoitu henkilöstön jaksamisen kanssa, kuormattu tietoisesti liikaa, annettu asioiden pysyä huonolla tolalla vaikka parantamisreseptit olisivat tiedossa ja niin edelleen. Koska tiedetään, ettei niillä ole varaa rutista, koska sillä ne tuhoavat vain oman uransa.

Odotan, ja samalla en pidättele hengitystä tätä odottaessani. Se olisi me toota niin paljon isompi ja tarpeellisempi asia. Mutta niin kauan kuin elämme meritokratiassa, ei taida maksaa vaivaa odottaa. Ehkä joskus jos systeemi romahtaa isommin, tämäkin kupla puhkeaa.

Aivan samalla tavalla kuin pidän keskikokoisena ihmeenä sitä, miten hedelmöittyneistä munasoluista voi kasvaa kokonaisia eläimiä erikoistuneine elimistöineen, ja että se prosessi voi pysyä käynnissä vuosia jokseenkin kunnollisesti funkaten, pidän ihmeenä sitä, että yhteiskunnassa asiat pyörivät edes niin kuin pyörivät. Että kukaan ei kuole nälkään kadulla, ettei enemmän ihmisiä vammaudu kaikenlaisissa suuronnettomuuksissa, että edes joku säästyy ahdistukselta, masennukselta ja burnoutilta tässä teippaa suusi kiinni -työelämässä.

Itse olen päätynyt siihen, että pidän työelämän käsivarren mitan päässä. En syleile sitä. Teen sen verran työtä, että saamme maksettua sähkölaskun ja lainaa takaisin mutta en mittaa kehitystäni, haasteitani enkä arvoani palkkatyön mittarein. Se on aivan liian mielivallalle alisteinen asema, että ryhtyisin käyttämään sitä mittatikkuna. Ja pelkään pahoin, että jos ottaisin sen mittatikuksi, suuni napsahtaisi kiinni ja voisin paljon huonommin kuin nyt.