perjantai 23. syyskuuta 2022

Elämää idyllissä jne.

Sadonkorjuuaika on edennyt siihen pisteeseen, jossa kerään koriin - ihan oikeaan pajukoppaan kaiken maailman muovirasioiden sijaan - päärynöitä ja niille on tehtävä jotain, etteivät ne mätäne. Olemme lahjoittaneet päärynöitä ja omenoita jo neljään eri suuntaan mutta silti niitä vaan tulee ja tulee. (Lisäksi homehdutin hapatuskokeilun päärynöistä.) (Päärynäsiiderietikka sen sijaan vaikuttaa edistyvän suunnitelmien mukaisesti.) 

Salaojaremontti alkaa parin viikon päästä. Olemme repineet terassin irti kahden ystävän avustuksella. Maksoimme talkootyöstä tomaattilaatikoilla. Kaikkialla on nyt rapaa. 

Terassin alusesta paljastui lehtikomposti, joka on syntynyt sinne alle spontaanisti lehtien leijailtua sisään terassilankkujen välisistä raoista. Siellä lankkujen alla ne tietysti saivat niskaansa kaikki sateet mutta eivät kuivahtaneet syvässä varjossa poudallakaan. Kerrassaan erinomaista laatua. Lehtikomposti oli aivan täynnä matoja, ja raavimme sen kurkku- ja kurpitsapenkkiin, josta tullee tomaattipenkki ensi kesänä. 

Eilen illalla tapahtui jotain hassua. Opetin pilatesta livestreamilla joogahuoneesta, ja tietäen tätä tarpeeksi lähinä opetettuani, mikä on vaikeaa käsittää, ellei sitä erikseen tähdennetä ja näytetä, siirsin kameran mikkeineen lattialle ja kävin sen eteen pyrstö kameraa päin. Kuvassa olivat ennen kaikkea jalkaterät, ei sentään takamukseni. Mutta yhtäkaikkisesti, äkisti kaasua purkautui aivan todella äänekkäänä pieruna. Tätä ei ole vielä koskaan livestreamissa tapahtunutkaan, joskus kyllä livenä. Ja juuri kun mikki oli aivan siinä vieressä! Alkoi naurattaa ihan mahdottomasti. Oli vaikeaa pysyä asiallisena ja vakavana ja vain jatkaa, koska iso osa minusta olisi vain halunnut kieriä lattialla hihittäen. Kai se on tavallaan siunaus, että reagoi näin eikä esimerkiksi nolostumalla. Olisi aika raskasta jos ei meinaisi kehdata ohjata enää tuntia ensi viikolla. 

Huvitus, kuten aina, hävisi aika nopeasti. Sitten oli taas helppoa olla tarkka ja virtaava. Tilanteet tulevat ja menevät. Ajatukset, tunteet, tuntemukset. Mutta en kyllä suhtautunut pieruun neutraalisti. Huvitus ei ole neutraali tunne. 

Tänään ovikello soi vähän seitsemän jälkeen. Tiesimme kyllä, että työmiehet tulisivat jossain vaiheessa kytkemään aurinkopaneelit verkkoon, mutta ajasta ei oltu ilmoitettu mitään. Kompuroin ovelle pyjamassa, hamuten hädissäni edes villatakkia risaisen paidan peitoksi. (Yöpaitana käyttämässäni paidassa on nolosti reikä juuri sellaisessa kohdassa, että nänni ryömii sieltä esiin itsekseen.) Aamu sujui oudossa puurossa, kun työmiehet ramppasivat eestaas, koira karjui niille ja kissat yrittivät hyötyä tilanteesta ja lurahtaa ulos. Jossain vaiheessa havahduin pahaan hajuun, jotenkin todella ällöttävään. Kun tutkin tilannetta tarkemmin, löysin paskaa joka puolelta eteistä, keittiötä ja olohuonetta. Ilmeisesti miehistä kiihtynyt koira oli kakannut reviirikakan eteisen lattialle ja miehet sitten työkenkineen levittäneet kakan joka puolelle. Huomasin asian tietysti juuri siinä kohdin, kun olin silpunnut kymmenen litran kattilan täyteen päärynää. Hygienian riemuvoitto! Korjasin kakkoja ja murisin mielessäni. Sitten takaisin soseenkeittoon. Outo koirankakan ja chaimausteella ja rommilla terästetyn päärynäsoseen tuoksusekoitus leijui kaikkialla. Ja sosekin jäi jotenkin löysäksi, kiisselimäiseksi. Kaksitoista isoa purkkia siitä tuli. Mitä ihmettä me teemme kaikella tuolla löysällä soseella? Ehkä siihen voi leipoa pannukakkuja tai jotain. 

Melkein kaikki puutarhan tomaatit ovat enää ruskeita, käpristyneitä rankoja. Ainoastaan kaksi lajiketta jatkaa kuin mitään kylmiä öitä ei olisi koettukaan: Tartufo ja Poil Blanc. Ikävä juttu sinänsä, että molempien lajikkeiden hedelmät ovat meistä molemmista aika pahoja. Siis suhteellisesti. Tomaatteja on niin herkullisia, että en ehkä uudelleen tartu näihin sankareihin, vaikka ne kuinka ovatkin kylmänkestävämpiä kuin mikään muu koetettu lajike. Onhan täällä Etelä-Suomessa ihan nätisti kasvukautta. Mutta jos joku pohjoisempana haluaa ihan minkä vaan tomaatin, niin yli viidestäkymmenestä tänä vuonna kokeillusta lajikkeesta - joista iso osa oli nimenomaan kylmänkestäväksi mainostettuja - nämä kaksi voisivat viihtyä. 

Tuntuu oudolta, että aurinkopaneelit katolla nyt ihan oikeasti syöttävät sähköä meille. Eivät vielä verkkoon, ne pitää ensin jotenkin rekisteröidä pientuotantorekisteriin tai johonkin vastaavaan. Siihen menee kuulemma ainakin viikko, että paperit ovat edenneet siihen pisteeseen, että voimme sopia siirrosta ja myydä ylijäämäsähkön. Tämmöisenäkin pilvisenä päivänäkin sähköä tulee nyt enemmän kuin parhaillaan käytämme. Tietysti lämmityksetkään eivät ole vielä päällä, eli talvella on toisin ja syömme taatusti omat sähkömme. Mutta jos edes vaikka puolet vuodesta olisi sähköomavarainen, olisihan se jo jotakin! 

Purkitettuja tomaattisoseita, kuivattuja tomaattiluiskareita, omenasoseita, päärynäsoseita, mustaherukkahilloja ja glögiin säilöttyjä kokonaisia päärynöitä on nyt viisi isoa säilytyslaatikollista. Kai me sitten syömme ne vuodenkierrossa. Viisikymmentäkaksi viikkoa, laatikollinen per kymmenen viikkoa. Ensi talvena rahat ovat niin tiukassa että ehkä on ihan hyvä, että lohtuhilloa riittää. Voi tehdä pannukakkua, se on edullista, ei tarvita kuin kikhernejauhoa ja kaurajauhoa ja vettä ja rasvaa ja vähän suolaa, ja sitten hillopurkki. 

Löysin metsästä juuri ison haavanpunikkitatin. Sieniä on ollut hyvin niukasti heinäkuun mahtavia haperoviikkoja lukuunottamatta. Ehkä niitä taas nyt siunaantuu, kun aina välillä sataa. Syksy on hyvin tyydyttävää aikaa, useimmat ruokamme lähinnä puutarhan ja välillä metsänkin antimista valmistettuja. Ei kai meillä olisi varaakaan syödä luomutomaatteja tämmöisiä määriä, jos emme olisi niitä itse kasvattaneet tuossa pihalla. Vetelen tomaatteja joka välissä ja usein aamullakin puuron kypsymistä odottaessani. Suurin osa chileistä on poimittu ja riippuu pitkissä ristroissa joogahuoneen seinillä. Silmämääräisesti arvellen niitä on enemmän kuin kerkiämme syödä talven aikana. Mutta - sittenhän niitä voi antaa lahjaksi. Ristrat ovat joka tapauksessa kauniimpia kuin mitkään taulut. Osasta chilejä keitin miedosti suolattua sosetta omenaan tai päärynään. Tavalliset chilikastikkeet maistuvat usein etikalle tai sokerille, nämä eivät. 

Päivä päivän perään, viikko viikon perään. Kurjet lentävät yli aurana, lasken summittaisesti seitsemisenkymmentä lintua. Zenon Kitionilainen on oppinut kerjäämään rapsutuksia. Vielä ei ole ahdistavan pimeää eikä kylmää. 


sunnuntai 18. syyskuuta 2022

Miksi työstä maksetaan

Joogan ja pilateksen ohjaaminen on ainoa ammattini ja työnkuvani, jonka kuluessa olen mitannut elintoimintojani. Aiemmissa töissä tätä mahdollisuutta ei ollut vielä tarjolla, tai ehkä olisi ollut, mutta en tiennyt siitä. Tässä nykyisessä työnkuvassani voin paremmin kuin esimerkiksi toimistohommissa: Minussa on enemmän kiitollisuutta, tyytyväisyyttä ja iloa. En ole yhtä usein turhautunut, vihainen enkä lamaantunut. Fyysisiä kipujakin joudun sietämään vähemmän. Siten voisi kuvitella, että elämäni on hyvissä kantimissa (paitsi ehkä taloudellisin mittarein - tässäkin ammatissa kuuluu ilmiselvästi prekariaattiin). 

Mittaan palautumistani älysormuksella. Tämä viikko oli ensimmäinen täysi työviikko, edelliset kaksi muutaman viikkotunnin vajaita työviikkoja. Työn alkaminen näkyy ihan kaikilla mitta-asteikoilla. Leposyke nousee viikko viikolta. Sydämen sykevälivaihtelu laskee viikko viikolta. Toisin sanoen, stressi kasvaa ja sydän ja verisuonisto joutuvat paineen alle. Niiden kannalta olisi hyvä, että leposyke pysyisi matalalla. Olen taas alkanut heräillä liian varhain. Siinäkin näkyy selvästi stressi. 

Kun koulutan aina välillä ihmisiä palautumisasioissa, muistan kertoa, ettei stressi ole vain huono asia ja että itse asiassa se, jos kortisoli ei aamuisin ponnahdakaan ylös, on iso ongelma - silloin ei ihminenkään ponnahda päivään vaan hänen on vaikeaa nousta ja orientoitua yhtään mihinkään. Myös esteettiset kokemukset ovat sympaattisen hermoston - eli stressiä ylös pumppaavan autonomisen hermoston  puoliskon - heiniä. Entä mielekkyyden kokemukset? En tiedä, en ole nähnyt tästä kenenkään stressitutkijan vääntämää rautalankamallia, mutta veikkaisin, että sielläkin stressillä, eustressillä, on osansa. Huonoksi jutuksi stressi muuttuu vasta kun elämäntilanne on sellainen, ettei tilaisuuksia palautumiseen löydykään ja stressi alkaa kertyä. 

Juuri näin käy työsyksyn alkaessa, se on selvä juttu, kun katselee mittaustuloksia. En tiedä, millaiset käyrät ja käppyrät olisi saanut aikaan niistä loman lopetuksista, joissa työ oli paljon kuormittavampaa kuin tämä tässä. Tai opinnot alkoivat täydellä höyryllä kesän jälkeen. Tuntumani on, että olin silloin väsyneempi ja tarvitsin mielestäni yhtä sun toista aktivoivaa, virkistävää ja piristävää. (En juotavaa, luoja paratkoon, paitsi työkkärityössä, siellä oli päivittäin pakko ottaa kuppi vihreää teetä, ettei silmiin sattunut ihan niin paljon.) Jotain, jolla harhauttaa itsensä siitä tuntemuksesta, että lihakset kivistävät, silmiä särkee, mistään ei oikein jaksaisi innostua ja hälyt vaan kimpoilevat korvissa. Toisaalta, jos jotain olen älylaitteestani oppinut, niin sen, etteivät sisäiset tuntemukseni todellakaan ole tarkkoja mittareita. On aivan tyypillistä, että aamuna, jolloin tunnen jääneeni jyrän alle eikä mikään jaksaisi innostaa, sormus kertoo, että tänään on superpäivä ja kannattaa haastaa itsensä. Ja päinvastoin: kun herään säpinäisenä ja ajatuksella että nyt jotain asap, sormus tietää kertoa monesti, että olen nukkunut silmittömän huonosti ja olisi fiksuinta levätä. Epäilen, että oma selviytymismallini, johon olen joutunut kasvamaan lapsena ja nuorena, on ollut se, että mitä enemmän asiat ovat hajalla, mitä suurempia uhkat - ja ne ovat suurempia silloin kun on väsynyt eikä pää pelaa entiseen malliin -, sen raivokkaammin heittäydytään suorittamaan, kursimaan maailmaa kokoon. Näissä kohdin muutun väsymättömäksi sähköankeriaaksi. (Ja sitten ennen pitkää sairastun. Sormuksen kanssa olen sairastunut huomattavasti harvemmin ja migreeniä on ollut enää muutamia kertoja vuodessa. Alan oppia, miten olo tai ainakin olon tulkinta voi valehdella.) 

Käyriä katsellessa tulee väistämättä mieleen, että kas niin, tästä meille itse asiassa ehkä työssä maksetaan. Ei oikeastaan ajasta - koska kyllä lomillakin autetaan toisia, ollaan yhdessä, kannatellaan emootioita valveillaoloaika. Ei työ siinä lomasta poikkea. Aktiivisuudestakaan ei makseta, koska lomalla monesti fyysistä aktiviteettia on aivan yhtä paljon, kaiken maailman maankääntöä, kävelemistä, siivoamista ja niin edelleen. Siitäkään ei tavallaan makseta, että joutuu tekemään jotain mitä joku tai jokin muu säätelee. Kyllä ainakin omat lomani tapaavat määrittyä paljolti sään mukaan, toisten ihmisten intressien mukaan ja niin edelleen. Sotkutkin on siivottava ennen kuin lattia alkaa mädätä ja laskut maksettava toisten määräämässä aikataulussa. Mutta niin, ehkä meille maksetaan tästä. Että rasitamme itseämme, rasitamme sydäntä ja verenkiertoelimistöä, kulutamme itseämme. 

Miksi ja miten tämä kuluminen tapahtuu? Ehkä koska työ on mielekästä, imevää? Vompsu oli aivan kauhuissaan lomalla ja taisi lopulta lähinnä lukea twitteriä ne viikot. Kun työ alkoi, hän huokasi helpotuksesta. Työ antaa merkityksen, innostuksen ja niin edelleen. Tunnistan tämän puolen itsekin. Samalla kuitenkin tunnistan, nykyään, myös tämän kaiken innon ja pauhun vanassa tihentyvän väsymisen ja kulumisen, rispaantumisen. Teen paljon asioita, joiden ajattelen auttavan minua palautumaan. Hiljaisia asioita, vaikeasti sanallistuvia. Tuijotan metsänreunaa. Kävelen metsään ja metsässä. Makaan silmät kiinni ja kuuntelen kehon hyrinää, tätä tässä. Haen hiljaisia paikkoja, paikkoja joissa ei tarvitse nähdä yhtään ihmistä. Teen asioita tuntoaisti edellä. Asioita, joista tulee valmiita, kuten rikkinäisistä lakanoista revityistä suikaleista tehty pannunalunen. 

Kun tapaan isääni, ajattelen aina saman ajatuksen, se nousee itsestään kuin kupla lammen pohjasta. Kunpa olisimme tunteneet näin silloin kun olin lapsi. Näin, että silmäsi ovat kirkkaat ja uteliaat ja nauravat, eivät sameat ja väsyneet kaikesta kirjaimiin kurkottamisesta. Näin, että jaksat suhtautua huumorilla sen sijaan että räjähdät pienestäkin ei mielesi mukaan menemisestä. Että on muutakin kuin ärtyisäksi hierretty työrasitus. Meni kauan, että opimme tuntemaan näin. Olen kiitollinen siitä, että siihen koitti viimein tilaisuus. Ja hämmennyn siitä, että jos sanon jollekulle isäni jääneen laman aikana työttömäksi ja siitä suoraan eläkkeelle, ihmiset sanovat, että sepä on ollut kauhea tilanne. Olihan se, ensimmäiset pari vuotta. Sitten isäni heräsi siihen, että maailmassa on muutakin kuin työstä selviytyminen ja että tärkeitä asioita voi tehdä vaikkei niistä maksettaisikaan. Että on muutakin mielekkyyttä kuin koettaa näyttää kunnon kansalaiselta. Isä löysi, näin ajattelen, jotain paljon sitä arvokkaampaa. Ja sitten seuraavaksi ajattelen: Kuinka kummallista, ettei äiti uskalla vieläkään seurata häntä, vaikka olisi voinut jäädä eläkkeelle jo vuosia sitten. Äiti tarvitsee edelleen illuusion siitä, että on korvaamaton työssään. Se on hirveän surullinen illuusio. 

Sunnuntaiaamu, sade on pudottanut puutarhassa päärynöitä ja muutaman omenankin nurmelle. Työt vasta tiistaina. Aikaa hengittää ja kirkastaa silmänsä. 

lauantai 17. syyskuuta 2022

Lehtijuttu joka tuo muistoja mieleen

Luen ja muistan. 

(Jos sinulla ei ole Hesarin lukuoikeuksia, tässä tiivistelmä: Nuorille puhelin on statussymboli ja lukiolaisen puhelin voi maksaa jopa 1500 e. Kalliista puhelimesta saa kavereita ja puolestaan vääränmerkkisestä puhelimesta kettuilua.)

Olin kuvitellut, että aikakausi, jolloin itse kasvoin kohti aikuisuutta, 80-luvun ja 90-luvun taite, olisi ollut jotenkin superkaupallinen, superstatussymboloitu juppiaatteineen. Kävin yläastetta rikkaassa kaupunginosassa jossa meillä ei tarkemmin ajatellen ehkä olisi ollut varaa asua mutta jonne vanhempani olivat halunneet muuttaa jotta meillä lapsilla olisi "hyvät lähtökohdat". Koulussa nuoret olivat äärimmäisen merkkitietoisia. Jos ei ollut oikeanlaisia purjehduskenkiä purjehdusvenettä leviksiä baseballtakkia fritsuhuivia jne. jne. niin oli pelle. Minulla ei tietysti ollut oikeanlaista mitään. Etenkään eetosta: koko juttu tuntui jo nuorena niin typerältä, että panin tahallani hanttiin ja provosoin pukeutumalla Anttilasta ostettuihin halpisfarkkuihin ja vähän myöhemmin armeijan flanellisiin kalsareihin. Kun sitten tuli lama, jonka kai oletetaan traumoittaneen sukupolveni, se oli itselleni helpotus. Ainakin emotionaalisesti, koska puhuttiin siitä, miten edellisinä vuosina talous oli ylikuumentunut. Oli tyhjillään olevia liiketiloja ja vähän lannistunut ilmapiiri - sitä ymmärsin ja osasin suuntia siinä. Olkoonkin että isäni jäi työttömäksi ja makasi muutaman vuoden vain sohvalla tehden ristisanoja ja opetellen siivoamaan ja laittamaan ruokaa. (Onneksi vanhempani ovat absolutisteja, onneksi isä kuitenkin jaksoi jatkaa lenkkiensä juoksemista, onneksi meillä oli koira - moni asia olisi voinut mennä huonommin ilman näitä seikkoja.) Siinä vaiheessa olin jo paennut sieltä rikkaasta kaupunginosasta piireineen, ensin taidelukioon, sitten au pairiksi ja sen jälkeen yliopistoon. Näissä paikoissa ei ollut samalla tavalla ulkoista mittapuuta, joka olisi pitänyt pystyä täyttämään. Tai ainakaan ulkoisen mittapuun yksiäänistä diktatuuria. 

Kuvittelin, että tuosta typeryydestä olisi päästy jo irti. Ekokatastrofi, kaikanlaisen vasemmistolaisuuden isompi esiinnousu, tyylien moninaisuus, juppiajalle naureskelu. Mutta ei. Kun luen juttua, mietin, oliko juppiaikanakin tuo hirvittävä merkkidiktatuuri vain rikkaissa kaupunginosissa. Jos olisimme asuneet jossain, minne sosioekonominen asemamme olisi istunut paremmin, en olisi ehkä joutunut kokemaan koko paskasirkusta. Ilman sitä lukisin varmasti juttua neutraalimmin. Nyt suututtaa.

Lapset ja nuoret ovat niin alttiita kulutuskulttuurille ja mainonnalle. Ei heillä ole vielä useimmilla semmoisia ankkureita, joihin turvautuen voi kohauttaa hartioitaan konsumerismille ja rahalla aseman ostamiselle. Ja sitten mietin - ovatko monet aikuisetkaan tästä vapaita? Tarkoitan tätä: minulla on läheinen jolle on todella tärkeää, minkä merkkisiä hänen pöytänsä, maalinsa, vaatteensa jne. ovat. Joka joskus mainosti katsomaansa elokuvaakin niin, että sitä on ilo katsella, koska sen henkilöhahmot pukeutuvat samoihin merkkeihin ja sisustavat samoilla merkeillä, joita hekin suosivat.  Elokuva kertoi huumediilereistä. Tämä läheinen on jokseenkin kellokäyrän toista laitaa, tietysti, mutta ei ole ihan tavatonta sekään, että piirteen suhteen hillitymmillä aikuisilla omat suosikkimerkkinsä vaatteissa, kalusteissa, astioissa. Ja usein se on joku muu kuin pelastusarmeijan kirppis tai kierrätyskeskus. 

Vompsu kadotti takkinsa konferenssissa, jossa kävi. Kun hän viimein pääsi läpi konferenssihotellin puhelinpalveluun, hänelle kerrottiin kaikkien löytötavaroiden toimittamisesta sille firmalle, joka vastaa näistä tavaroista. Sinne ei pääse puhelimitse läpi, tietenkään, mutta netissä voi täyttää joitain euroja maksavan hakupyynnön lomakkeella. Lomakkeella kysyttiin, mikä on tavaran merkki. Miten joku voi tietää takkinsa merkin, ihmetteli Vompsu. Niin, sanoin, useimmat taitavat tietää. Vompsu totesi, ettei tiedä yhdenkään vaatteensa merkkiä. Niin, sanoin. Harvan vaatteeni merkin minäkään tiedän. Mutta semmoisessa todellisuudessa ne ihmiset elävät. Jossa takki ei ole vain muistoja paikoista, joissa se päällä on käyty, ja ajatuksista, jota takkiin on liittynyt, assosiaatioita sen väristä, leikkauksesta - vaan myös merkki, symboli järjestelmässä, johon meillä ei taida olla pääsyä. 

(Muistavatkohan, havainnoivatkohan nämä ihmiset samalla tavalla kuin itse tekee, muistaen jonkin ammoisen sitaatin kirjasta tai artikkelista, muistaen missä luki ne sanat ja miten ne kolahtivat? Varmasti, ajattelen, varmasti. Mutta voiko olla varma?)

Selväähän se, että kun Vompsu etsii takkiaan nettilomakkeella osaten sanoa ainoastaan sen olevan ruskea, tuskin sitä löytyy. (Netti on kyllä kätevä niiden osin kadonneiden sitaattien metsästykseen - ehkä koska muistaa niistä johtolankoja jäsennellymmin kuin tavaroista.) Vaan eipä tuo mitään - taskut olivat tyhjät ja takkikin saatu ilmaiseksi isältäni. Isäni on vielä sitä pula-ajan sukupolvea, joka saattaa alennusmyynneissä ostaa jotakin kahdeksankymmenen prosentin alennuksella, koska voivathan takit maailmasta loppua. 

Vakiokeskustelu äidin kanssa: Isällä olisi Vompsulle kassillinen vaatetta, saavatko tuoda. Välillä äiti dumppaa minulle huivejaan ja villatakkejaan, joita ei osaa käyttää. En ehkä osaisi itsekään, mutta merinot ja kasmirit otan aina vastaan, ihan sama, minkä värisiä ja kuinka kulahtaneita ja suuria. Vaatteitahan ne vain ovat ja minua palelee helposti. Omilla rahoillani näihin ei tietenkään olisi varaa. Eipä ollut äidilläkään minun iässäni. 

Mietin pienen sananvaihtomme jälkeen, millaista olisi asua ja elää jonkun merkkitietoisen kanssa. Se on tietysti ihan haihattelua, kukaan merkkitietoinen ei koskisi minuun onkivavallakaan, saati asuisi kanssani. Etenkään jos olisi erehtynyt puhumaan merkkiasioista ja olisin nauranut. Nauran usein, kun en oikein tiedä, miten muutenkaan reagoida. Olen nauranut hautajaisissa, ensimmäisillä seksikerroilla jonkun kanssa, työhaastatteluissa ja niin edelleen. Todennäköisesti nauraisin, jos joku alkaisi selittää merkeistä tosissaan. 

Lehtijutusta tajuan, että menneeksi kuvittelemani maailma ja menneeseen takertuneeksi mieltämäni läheinen merkkikouhotuksineen ovatkin itse asiassa ihan tämän ajan juttuja. Olen vaan jo niin pihalla (ja ehkä aina ollutkin) etten ole huomannut koko mokomaa. On aina muuta ajateltavaa: miltä meditoidessa tuntuu, miltä savasanassa tuntuu dynaamisen harjoituksen jälkeen, kaikki nuo sanoja karttelevat tämät tässä, miten luontokato etenee, miten koostaa hyvä jatkumo seuraavan viikon dynaamisille tunneille, miten ratkaista joogahuoneen akustiikkaongelma (turvautumatta ostoasioihin), riittävätkö rahat yli talven, saammeko terassin revittyä ennen salaojafirman saapumista, miksi useimpia ihmisiä ei kiinnosta korona ilmiönä vaikka kyse lienee elinaikamme yhdestä suuresta tarinasta, kuinka nopeasti pahvilaatikkokypsyvästä tomaattivuoresta tulee taas säilöntäongelma ja niin edelleen. Miten tehdään reklamaatio aurinkopaneelien toimittajalle, joka väitti katollemme mahtuvan vain 17 paneelia, kun eilisten paneeliasentajien mukaan sinne mahtuu kuusi enemmän. (Joudumme tilaamaan lisää paneeleita sekä toisen invertterin, koska nykyinen on mitoitettu vain näille paneeleille. Ehkä silti ihan hyvä, taloudelliselta kannalta, että nykyinen paneelisetti jäi edullisemmaksi. Talvesta tulee vaikea.)

Sentään jotkin asiat ratkeavatkin: Soitin eilen entiselle vuokraisännälle ja hän pyysi anteeksi ettei ole maksanut vakuusrahojani takaisin vaikka tiesi, että meillä on kohta isot menot salaojaremontin alkaessa. Saan ne rahat nyt. Keskustelimme taas pitkään koronapolitiikasta, koulutuspolitiikasta ja sen sellaisesta. Entinen vuokraisäntä kertoi väsymysoireyhtymästään, jonka oli saanut pahan virustulehduksen päälle kahdeksankymmentäluvulla ja miten vaikeaa mistään oli saada apua, ja miten lopulta vasta avantouinti oli onnistunut herättämään kortisolivasteen. Kuuntelin. Ymmärrän taas asteen enemmän siitä, miksi he suojautuvat niin tarmokkaasti, että meidän koronasuojautumisemme vaikuttaa sen rinnalla sunnuntaipuuhastelulta. 

Nukuin huonosti kuten aina nuoruuden muistamisen jälkeen. Sen ajan muistaminen ja sen tajuaminen, että jotkut elävät siinä helvetissä edelleen, kuristaa kaulaa ja rintakehää. Tuntuu nurinkuriselta, että maailma on kippaamassa nurin pitkälti statushelvettien takia. Sen vielä jotenkin ymmärtäisi, että asiat menevät pieleen, koska jokin on niin hyvää ja ihanaa ja innostavaa, ettei huomaa sivuvaikutuksia. Mutta että asiat menevät pieleen, koska ei arvosta tätä tässä nyt, ja hamuaa nälkäisenä koko ajan jotain muuta, enemmän, uutta, kallista, harvinaista, erottuvaa. En oikein edes löydä sanoja sille, miten surullista se on. Tietysti on aika epäuskottavaa, että siellä statusportaikossa kiipeillessä se juttu tuntuisi helvetiltä. Minusta se tuntuu semmoiselta, koska en ole koskaan astunut sinne sisään. Ehkä se tuntuukin liukuportailta tai Vekkulan liikkuvilta askelmilta? Vähän samanlaiselta kuin se, mitä tunsi omasta kehostaan nuorena - että pystyy, näyttää hyvältä, kuohahdus siitä, jaksamatta edes sääliä niitä, joiden asiat olivat toisin? Nopeita kuohahduksia, jotka pitävät rytmissä? Huomaan, etten osaa oikein kuvitella. Yhtä vaikeaa kuin koettaa kuvitella, miltä tuntuisi ilahtua säiden viilentyessä, syksyn pimeiden saapuessa. Silti jollekin se on luonteva

Siitä, yläasteesta ja helvetistä irti kiemurtelemisesta, on niin kauan. Ja silti, niin vähän aikaa, selvästi, liian vähän, koska suutun lehtijuttua lukiessani ja sitten nukun huonosti, vaikka olisi juuri tilaisuus laskeutua viikkolepoon raskaan työviikon päätteeksi. 

perjantai 16. syyskuuta 2022

Aamuista

Rakastan aamuja. Keho on palautunut unen jälkeen, sarastaa. Kissa hyrisee toisella puolella, toisella koira tuhisee. Koira on sen verran iäkäs, että kaiho häilähtää joka aamu - jossain vaiheessa sanomme hyvästit, vaikka sydänvika onkin vielä kivuton lääkityksellä. 

Maailma ei ole vielä alkanut mekastustaan. Eikä mieli. Aamuisin se herää hiljaisempana. Yöllä on siivottu. (Ei tosin ulkoisissa huoneissa.)

Niinä päivinä, kun on mahdollista nukkua päiväunet - ja niitäkin välillä on joskaan ei koskaan lukukausien aikana tiistaisin, keskiviikkoisin eikä torstaisin - aamu voi sarastaa myös iltapäivisin tai iltaisin. Ne aamut vasta omituisen pehmeitä ovatkin. 

Tänään pitää tehdä monta asiaa, joista osa on kurjia ja osa hyvin innostavia. Kurjaa on esimerkiksi rahojensa karhuaminen puhelimitse entiseltä vuokraisännältä, joka ei ole edelleenkään palauttanut takuusummaa. Tämä on nyt neljäs puhelu asiaan liittyen. Muutimme pois viime marraskuun alussa. Hurjan innostavia ovat esimerkiksi työ iltasella, tykkään opettaa netissä, ja aurinkopaneelien asennuksen valvominen. Tänään ne asennetaan katolle mekaanisesti, sähkömies tulee vasta keskiviikkona, ja sitten paljon poutaa, kiitos. (Vaikka sydän sanookin sadetta sadetta sadetta.)

Tänään on perjantai, tämän viikon viimeinen työpäivä. Sitten muutama päivä aikatauluitta, joskin tehtävineen. On revittävä terassi, koska kohta salaojafirma saapuu ja kaivaa kaiken mudaksi. 

Näin mieli virittää kehon päivään. Tiikeri kyyristyy, valmistautuu. Kissa vaan keträä. Miten monta vuotta menikään ilman kissaa. Jospa sitä loppuelämänsä järjestäisi toisin. Ja täällä ehkä pakkokin järjestää, koska ilman biologista tai loukkutorjuntaa hiiret juhlivat lattioilla, eikä minusta ehkä olisi loukuttajaksi. Mieluummin kissa, etenkin kun niitä on niin paljon tässä maailmassa kotia vailla. 

Rakastan aamuja vaikka ne ovatkin täynnä hallusinaatioita. Hymyilen edelleen Will Storrin tavalle kutsua menneen, tulevan ja toisaallan asioita tietoisuudessa hallusinaatioiksi. No, sitähän ne ovat. Huuruissa ylös, keräämään märästä puutarhasta päärynöitä ja omenoita puuroon. 

torstai 15. syyskuuta 2022

Sateesta

Pitkästä aikaa sade tuli kylään. Katto ropajaa, chilit on saattanut nostaa taas ruukkuineen pihalle. Vesisäiliöt täyttyvät nyt kun kasvukausi on varsinaisesti jo ohi. Ehkä tämä silti helpottaa syyskylvöjä ja kevätsipulien istutuksia. 

Kaikki muuttuu. Pyörämatkasta junalle tulee märkä ja kylmettävä. Illalla tilaan jonkun maan armeijan ylijäämäkumirukkaset. Semmoiset, minkä alta eivät tumput tai sormikkaat kastu pyöräillessä, ja jonkun toisen maan armeijan ylijäämäsadehousut, jotka eivät ehkä vuoda samalla tavalla kuin ne kalliit sadehousut, jotka ostin 2017 mutta jotka eivät ikinä ole oikeasti pitäneet vettä kovinkaan hyvin - epäilemättä koska ne yrittävät samalla olla "hengittävät". 

Ulkoa sateen tauolla sisään samotessani ajattelin eri aikakausia. Ajattelin vaatteita, joita joskus käytin sateella pyöräillessä. Joskus oli kirjavia kiliseviä vaatteita, nyt armeijan ylijäämäkamaa. Ajat muuttuvat. En voi tietää, millaista olisi elää pandemiaa nuorena ja uskoen, että ei se voisi pahasti mitään itsessä satuttaa. (En voi tietää, millaista olisi elää pandemiatta nuorena ja uskoa, ettei mikään vuorovaikutuksissa voisi pahasti mitään itsessä satuttaa. Enää. Ja entinenkin on vain nuljuva muisto.)

On niin vähän, mitä oikeasti voi tietää.

Luen Will Storrin kirjaa Selfie, ja mietin, millaista olisi ollut elämä, jossa ei olisi opiskellut filosofiaa heti parikymppisenä. Sosiaalipsykologiaa. Jossa uskoisi, että ihminen on itselleen läpinäkyvä ja osaa selittää oikein, miten ja miksi. Jossa uskoisi, että kehon viesteihin voi aina luottaa, tai intuitioon, tai auktoriteetteihin. Jossa ei olisi lukenut Umberto Econ sanoja ja pysähtynyt ja ajatellut että niin tosiaan, sanat ovat ne joilla voi valehdella

Selfiessä Storr jakaa itsen virrat seuraavasti: läsnäaistimusten virta, hallusinaatioiden (mennyt, tuleva, toisaalla) virta, emootioiden kirnuava virta ja tarinan virta, joka koettaa nämä kaikki koota joksikin yhtenäiseksi ("and never shuts up"). 

En tiedä, onko se vain tarinaa, että korostan niitä läsnäaistimuksia ehkä hivenen enemmän kuin ympäröivä kulttuuri. Mutta sen tiedän, että sataa, kirkastuu, että pilvet. Ja linnut. 

Toivottavasti sade ei katoa näin pitkäksi aikaa toiste. Sitä tarvitaan. Kun teen harjoitusta, on aina kuin sataisi. Pysähdyn, kuuntelen, ihohuokoset kukkivat korvia. 

lauantai 10. syyskuuta 2022

Hoivabuddha ja nuori kalalokki

Vähitellen tänne villeinä tulleet kissat kesyyntyvät. Laguuna kesyyntyi lopulta aika nopeasti, vaikka aluksi ei ollut edes selvää, jääkö se henkiin ihmispeloiltaan. Ensimmäisestä kosketuksesta selälleen kehräämään heittäytymiseen ei mennyt kauaakaan. Zenon on toisenlainen. Se tuli toukokuussa ja vasta nyt aivan viimeisinä päivinä on alkanut antaa koskea itseensä. Siinä missä Laguuna on alusta saakka lähestynyt vartalo aika rentona ja katsekontaktin ottaen, ääntelemättä, Zenon työntää selkänsä kaarelle ja vilkuilee sivuilleen, marssii pienin askelin ja pirisee pienellä äänellä. Se ei oikein tiedä, miten päin olisi. Ristiriita paha ihminen ei saa koskea vs. tuntuupa mukavalta, kun korvanjuuresta vähän hierotaan vuotaa kaikki näkyvään käyttäytymiseen. Kosketus saa kestää hyvin rajallisen ajan mutta se haetaan kerta kerran jälkeen. Ja miten erilaiselta tuntuu silittää näitä kahta! Laguuna on kauttaaltaan pehmeä ja pörheä, on kuin silittäisi jotain oikein hienoa turkista. Zenon taas - tuntuu enemmän kuin silittäisi lyhytkarvaista koiraa, se on niin täynnä luuta ja tiukkaa lihasta. 

Eläinten kanssa paljon tekemisissä ollut ystävä kutsuu Laguunaa Hoivabuddhaksi, koska Laguuna rakastaa kaikkea ja kaikkia niin paljon, että vähän pelottavatkin asiat, kuten vieraat ihmiset, kääntyvät hyvin äkisti hoivattaviksi. Myös koiraa hoivataan silloin kun koira nukkuu. Kun koira on hereillä, Laguuna tietää, ettei sitä pidä mennä lähestymään, äkäistä vanhaa miestä. Mutta kun koira nukkuu, sitä voi käydä suukottelemassa ja nuuskimassa. Zenonia kukaan ei kutsuisi Hoivabuddhaksi unissaankaan. Enemmän se muistuttaa nuoria kalalokkeja, niitä, joita pienemmät lokit väistävät kauhuissaan. Siinä on samaa kulmikkuutta ja sen kasvot ovat ilkeät, vähän vinot ja villieläinmäiset. Nuori, koska se on nuori. Kehittää kyllä körmyniskaa, mutta on rakenteeltaan selvästi vielä nuorukainen. Vielä hetken. Kuten nuoret kalalokit, sekin on vähän pihalla siitä, miten tietyissä tilanteissa käyttäydytään. 

Näiden kahden leikkejä on hauska seurata. Laguuna hoivaa Zenonia ja saattaa äkisti rajunkin leikin aikana pysähtyä nuolemaan kissaveljen kasvoja ja korvia. Se ikään kuin muistaa ja innostuu, että tämä on juuri se ihana kissaveli, jonka hännälläkin saa leikkiä, jota saa lähestyä silloinkin kun se on valveilla! Toisaalta, Laguunan otteet ovat paikoin kovemmat ja se saattaa leikissä kiihtyä niin että puree tai kynsii sen verran lujaa, että Zenonin armoa anova, nasaalinen MEEP MEEP kuuluu jostain. Joskus leikin kestettyä jo jonkin aikaa kiihtymys on sellainen, että Zenon saa anoa armoa aikansa ennen kuin Laguuna ryhtyy hoivaamaan sitä tai Zenon saa vapautettua itsensä leijonanotteista. Laguuna ei koskaan ano armoa äänellä, mutta saattaa sähistä, jos haluaa jo olla rauhassa. Mutta näyttää siltä, että Zenon ei hurjista kasvoistaan ja raameistaan huolimatta koskaan mene niin koviin otteisiin kuin Laguuna. Se lyö pehmeällä tassulla ja Laguunan maahan nujertaessaan se leikkipuree vain aivan pehmeästi. Huvittavinta on, kun Zenon välillä Laguunan alistettuaan on selvästi aivan hämmentynyt sen suhteen, mitä ihmettä nyt pitäisi tehdä. Se on hajareisin Laguunan päällä, ja Laguuna alkaa kehrätä sille. Mutta ei Zenon osaa hoivata. Se luimuilee ja hakee puremaotteita muttei halua purra. Ja kissaveli kehrää tyytyväisenä saamastaan huomiosta.

Totesin yksi päivä Vompsulle, että olisin tuskin Zenonia poiminut mukaan kissasuojasta, sen verran hurjan näköinen se on. Vompsu totesi, että tuskinpa moni muukaan olisi poiminut. Se saa ajattelemaan ulkoasua ja sen merkitystä elämässä. Ei sellainen saisi vaikuttaa mutta vaikuttaa. 

Zenonista tulee mieleen Kissa silloin kun aikojen alussa aloimme seurustella: sama kalalokkienergia, samalla tavalla hurjat ja hymyttömät kasvot. Näin jälkikäteen mietin, miten niin pääsi käymään. Kai sitä sitten jo nuorena tajusi, ettei kaikki ole sitä, miltä näyttää. Ja että usein rajun ulkokuoren alla on hämmentynyt olento, joka ei oikein tiedä, miten pyytää hellyyttä ja turvaa. Kai se on kaikkien nuorten ihmisten ristinä: ensin on suloinen olento, jota halutaan pitää sylissä niin paljon, että saa nähdä vaivaa asettaakseen tarpeeksi tiukasti rajansa, ja sitten äkkiä onkin teini, jota vähän kyräillään ja pelätään, koska muutos on ollut liian nopeaa ja repivää. Mikä tekee jotenkin vihaiseksi, koska on liian pelottavaa olla aivan niin hämmentynyt. Kai me aikanaan Kissan kanssa ystävystyimme tällä sekunnilla: Kissan tehtyä jotain ajattelematonta ja riehakasta, jonka mahdolliset seuraukset hahmotin liian hyvin ja säikähdin niitä, aloin itkeä ja kauhistuin omaa reaktiotani, eikä itkusta meinannut tulla loppua sitten millään, kai koska molemmat tunsivat siinä itsensä tyhmiksi, pahastua tai pahastuttaa nyt sillä tavalla. Kai me siinä molemmat tajusimme, että ei tuo toinen ole sitä, mitä esittää. Molemmat olivat perinjuurin hämmentyneitä. Hämmennys on rakentava emootio, tulevaisuuteen suuntautuva, avoin.

Tämä kokemus auttaa minua suunnistamaan Zenonin kanssa. Sen on saatava nähdä, että myös minä olen hämmentynyt sen pirinästä ja pyörinästä. Ei niin, että käyttäytyisin kuin tietäisin, miten kissoja kuuluu lähestyä tai miten kissa-ihmissuhde kuuluu rakentaa. Saan säikähdellä, tuntea kaikki tunteet. Sillä tavalla voimme lähestyä tasavertaisesti. Zenon tuskin kieltää emootioitaan, miksi siis minäkään. Emme kuitenkaan suhtaudu vihamielisesti, ainoastaan varautuneesti. 

Varautuneisuutta ei yhtään helpottanut se, että kissoilla oli koko kesän on/off ripulia. Lopulta kiikutin kissankakkaa ja Laguunan lääkäriin. (Kissaa, joka ei anna koskea itseään, ei oikein voi laittaa koppaan ja viedä lääkäriin, joten Zenon jäi kotimieheksi ja sen kakka sai edustaa sen tilannetta.) Kakka matkusti Saksaan analysoitavaksi ja siitä löytyi alkueläimiä parikin erilaista, joista todennäköisempää oireiden aiheuttajaa alettiin hoitaa. Alkoi lääkekuuri ja kaikki kotona piti desinfioida kloriitilla tai kuumalla kissojen ulottuvilla olleista pinnoista. Saunotimme huonekaluja ja mattoja, höyrypuhdistin sohvan, kasvien mullat katettiin pestyillä kivillä, lattiat ja seinät ja kovat huonekalut pestiin kloriitilla. Vaatteet, vuodevaatteet, tekstiilit pestiin kuumassa. Neljän päivän ajan olin desinfiointikone. Pahinta oli, että pestäviin pintoihin kuuluivat koiran lisäksi kissojen peräpäät. Laguunan pesimme lääkesampoolla kerran ohjeiden mukaan, Zenonia vaan ammuttiin peräaukon ympärille klooriheksidiiniä sisältävällä suihkeella. Sekin oli jo liikaa Zenonille. Pesu piti tehdä kuurin aluksi ja lopuksi, ja loppukohdassa en enää jaksanut pestä koiraa enkä Laguunaa, jotka molemmat olivat aivan surkeina alkupesusta. En ehkä ihan pian unohda, miltä näyttää pesty kissa, joka kuivaamisen jälkeen makasi seinän vieressä suu auki ja läähätti aivan shokissa mihinkään reagoimatta. Niinpä Laguuna ja koira selvisivät loppupesusta sillä samalla peräturkin suihkeella, joka Zenonilla markkeerasi pesua. Siinä missä Laguuna ja koira antoivat nopeasti anteeksi takamukseen kajoamisen, Zenonin oli vaikeaa päästä tästä kokemuksesta yli. Koska se saalistettiin desinfioitavaksi lempipaikastaan uuninpankolta, uuninpankko tuhoutui eikä Zenon enää tunnu uskaltautuvan sinne. Desinfiointi oli aika kamalaa hommaa, kloorinkäry kävi hengitysteihin ja kaikkeen painoi leimansa se, että eläinlääkäri piti tilannetta aika toivottomana, kun oli jo alusta saakka selvää, ettei Zenonia saada pestyä, eli oli todennäköistä, että alkueläin siirtyisi takaisin suolistoihin sen turkista. Mutta ihme ja kumma, vaikuttaa siltä, että alkueläimestä päästiin. Ainakin ripulista päästiin ja kissoilla on paljon enemmän riehaenergiaa kuin ennen kuuria.

Vähitellen Hoivabuddha ja nuori kalalokki muodostavat päivärytmiään. Iltaisin pestessäni hampaita Laguuna sujahtaa makuuhuoneeseen ja varaa itselleen paikan sängystä. Nuori kalalokki nukkuu jossain muualla - suljen oven, koska muuten kukaan ei nuku sen saalistaessa peiton alla unessa liikahtelevia jalkoja. Aamulla, kun koira haluaa pissalle, ja itsekin rahnustan pihan perukan huussiin, Laguuna on poistunut, ilmeisesti pissalle sekin. Kun möngimme vielä takaisin vällyihin - onhan jo kylmä - se sujahtaa mukaan. Zenon koettaa tulla herättelemään Laguunaa leikkiin, loikkaa sen päälle sängyssä, Laguuna vain keträä. 



perjantai 9. syyskuuta 2022

P niin kuin perjantai - puolisoudesta, positioinneista ja painajaisista; ehkä on myös hieman nerjantai, koska myös normaaliudesta

Painajaiset palasivat lähien myötä. Vaikka valveella olen suhteellisen tyytyväinen siihen, että leijun tilojen halki hengityssuojaimessani muiden paahtaessa limakalvot paljaina eessuntaas, muutamaa jo päältäpäin hyvin haurasta vanhusta lukuunottamatta, uniin tulee kauhu siitä, miten ihmisille käy. Vaikka kuinka käyrä nyt painuukin alaspäin. Lähissä yksi nainen kysyi, edellytetäänkö heiltäkin maskeja. Vastasin, että kuten hyvin tiedätte, nyt meitä on itseämme kehotettu harkitsemaan, miten haluamme suojautua ja suojata toisia, ja tämä (viiton maskiin) on minun vastaukseni - ei teiltä kukaan mitään edellytä, paitsi että perehdytte asiaan ja mietitte läpi, miten haluatte tehdä. Hyvä, nainen hihkaisi, sitten en käytä. Vaikka tällaiset spontaanit reaktiot vähän huvittavat minua valveilla, unessa saatan sovitella niitä ylleni. Viime yönä olin juhlissa. Siis unessa. Erään ammoisen ympäristöaktivistituttavan luona. Kaikki tuntuivat olevan humalassa ja maskeja ei tietysti kellään. Sitten tapailin kasvojani ja tajusin, että minäkin olen sellainen - toivottoman humalassa ja maskitta. Näin myös Vompsun siellä seurueen toisella laidalla, hänelläkään ei ollut maskia, ja kädet huitoivat sitä tahtia, että tuskin hänkään oli selvin päin. Heei, me ei enää jakseta välittää, ajattelin. Vai sittenkin - olimmeko alkaneetkin välittää liikaa siitä, miltä vaikutimme toisista? Pähkäilin unessa näitä ja päädyin jälkimmäiseen. Petyin unessa itseeni niin raskaasti, ja Vompsuun myös, että astelin samoin tein pihalle kellekään mitään virkkamatta. Avasin pyörän lukon, lähdin tankojuoppoilemaan kohti kotia järkyttyneenä, miettien, miten saatoin laistaa tuolla tavalla ihan perus ihmisyydestä. Heräsin tähän katkeraan tuntemukseen. 

Oli helpotus herätä, tajuta, etten ole sittenkään käyttäytynyt aivan noin järjenvastaisesti, välittämättä kaikesta lukemastani ja omista arvoistani. 

Vompsu tuli ehkä maskitta uneeni, koska puhuimme eilen keskenämme. Kerroin, miten tajusin, että hakemani paikan sai ihminen, jolla oli vähemmän kokemusta siitä työstä, ja aprikoin ääneen, kuinka paljon tällaisiin saattaa vaikuttaa se, että meniin haastatteluun FFP tiiviisti kasvoilla ja asiaa mitenkään selittelemään vaivautumatta. (Minusta selityksen taakka on periaatteessa niillä, jotka eivät suojaa toisia eivätkä itseään.) Minulle tarjottiin myös etähaastattelun mahdollisuutta mutta valitsin lähin, koska minulle oli tärkeää, että he tajuavat, että aion käydä töissäkin lähit hengityssuojain kasvoilla. Kun tiimi on pieni ja tiivis, on tärkeää, ettei sinne muodostu mitään outoja kyräilyjä - sellainen olisi raskasta kaikkien kannalta, joten ajattelin, että heidän on parasta samoin tein nähdä, miten siirrän arvoja käytäntöön pyytelemättä erityisesti anteeksi toimiani tai tietyllä tasolla piittaamatta siitä, miten muut toimivat näissä asioissa. (Tietyllä tasolla olen tietysti edelleen shokissa siitä, miten eri tavalla ihmiset käyttäytyvät aiempiin kuvitelmiini nähden.) Tässä kohdin se vaan näkyy niin paljon selvemmin kuin monessa muussa kohdassa. Vaatteista ei näe, että ne on ostettu ekologiasyistä käytettyinä, samalla tavalla ei näe, että autosta on kieltäydytty samasta syystä, että on samasta syystä pitäydytty kasvisravintoon jo ties kuinka pitkään, ettei ole taaskaan lomamatkailtu mihinkään ja niin edelleen. Ihan saman erilailla tekemisen ja erilailla asioiden hahmottamisen kanssa olen itse elänyt jo vuosikymmenet. Kuunnellut ihmisten naureskelua aromipesille ja työntänyt itse kypsennettävät siihen haudutuslaatikkoon, koska minusta sähkön säästäminen oli hyvä juttu jo ennen kuin hinnat nousivat. Sitä ei vaan ole nähnyt samalla tavalla yhdellä vilkaisulla kuin hengityssuojainta. Ja enimmäkseen olen katunut niitä kertoja, kun olen avannut suuni, ja paljastanut, että ajattelen ja toimin toisin. 

Toki peruskouluni käyneenä tiedän, että erilaisuus ei saisi liikaa näkyä. En ikinä täysin nielaissut sitä ajatusta, koska tosiasiassa olemme erilaisia - taustoiltamme, ihonväriltämme, äidinkieleltämme, iältämme ja niin edelleen. Iso osa niistä erilaisuuksista on sellaisia, joita ei voi noin vain valita tai valita pois. Osa on valittavissa, mutta mikä on normaaliusvalitsemisen motivaatio? Tähän kysymykseen uni kai pureutui. En osaa keksiä juuri surullisempaa asiaintilaa kuin sen, että joku tulee valinneeksi pitkittyneet terveysongelmat, joista ei ehkä noin vain valitakaan pois, tullakseen tässä ja nyt käsitetyksi "normaalina". Ja ei, en ajattele tätä tunnillani käyvien mummujen ongelmana tai niiden ihmisten ongelmana, jotka matkustavat lähijunassa, vaikka seuraukset tietysti lankeavat etupäässä heidän kannettavikseen. Ajattelen, että tiedotus on sakannut pahan kerran. Minulla on koulutukseni, minulla on kiinnostukseni ja elämäntapa, jossa jää aikaa seurata tällaista asiaa. Dystopiakurppana (tämän nimen opin yhdeltä joogakollegalta, hän kuvasi ilmiön ja totesin iloisesti, että just tuo olen; olen rakastanut dystopiakirjallisuutta koko sydämestäni) olen tietysti äärimmäisen kiinnostunut tästä live-dystopiasta ja perehdyn asioihin. En voi olettaa, että kaikki tekisivät niin. (Jälleen, peruskoulu: kukaan ei voi käsi sydämellä sanoa, että kyllähän kaikki ihmiset tonkivat tietoa villisikalauman intensiteetillä. Ollen vieläpä niin röyhkeitä, että eivät ihan siltä istumalta usko, mitä joku ylilääkäri kotomaan lehdessä lausahtaa, jos sen lausahtama sattuu olemaan ristiriidassa alan kansainvälisten asiantuntijoiden käsitysten kanssa.) Olen ollut tyytyväisempi, näin jälkiviisautena, niihin elämäni ajanjaksoihin, jolloin olen antanut tarmokkaammin huutia yleisesti jaettujen sukupolvikokemusten läpikäymiselle ja tehnyt omia asioitani. Ja vähän näreissäni niistä jaksoista, jolloin olen kääntänyt päättelyn kuutamolle ja antanut virran viedä. Koska lopulta se tuntuu vähemmän tempautumiselta, ylipäänsä: se tuntuu vähemmän. Vähemmän kirkasta iloa, vähemmän epätoivoa. Mitäpä muita mittareita minulla olisi? Ehkä, että ymmärrän (edes valheellisesti), miksi teen jotain, ja että tunnen iloa velvollisuuksistani. Mutta ennen kaikkea tuo tuntuma kertoo, olenko linjannut toimintani syvempien arvojeni mukaisesti. Miksi siis en hyödyntäisi tätä tietoa linjatessani toimintaani nyt?

Vompsu piti ihan mahdollisena, että hengityssuojain kasvoillaan ihminen ei ole sopiva. Ehkä mihinkään. Hänen käydessään konferenssissa hän herätti huomiota hengityssuojaimella sisätiloissa ja yöpymällä teltassa muiden yöpyessä hotellissa. Muut eivät olleet uskoa näkemäänsä ja päivittelivät sitä ääneen. Vompsu oli tapansa mukaan vaan sanonut, että hänelle on tärkeää, ettei hän tartuta tautia kenellekään. Ne, jotka läsnäolijoista tiesivät hänen pakko-oireisesta häiriöstään, ehkä laittoivat koko jutun sen piikkiin. Hänen entinen esimiehensä oli tullut osoittelemaan sormella kahden kesken ja arvuuttelemaan, että varmaan Vompsu oli jättänyt rokotteet ottamatta. Kun Vompsu oli kertonut meidän hakeneen neljännet rokotteet Tallinnasta, tämä hahmo oli hämmästynyt, ja ehkä sitten taas ajatellut pakko-oireista häiriötä. Siihen on niin helppoa turvata, jos pitää sen sortin oikoteistä. Minä en pidä. Kuuntelen tarkasti Vompsua, mitä tulee lausuntoihin sopivuudesta, koska hän on totisesti saanut oman osansa siitä, ettei ole ollut sopiva. Kun tutustuin Vompsuun, hän kertoi avoimesti mutta vähän kauhuissaan tästä pakko-oireisesta häiriöstä ja pelkäsi, etten voi suhtautua häneen sen takia ihmisenä vakavasti tai tasaveroisesti. Hirvittävä asia pelätä. Koska en tiennyt asiasta juuri jotain sosiaalipsykologiaan tentittyä oireistoa enempää, kyselin, miten hän toimii ja miltä se tuntuu tämmöisissä ja tämmöisissä tilanteissa. Kuuntelin vastaukset ja koetin kuvitella, millaista on elää siinä maailmassa, ja totesin, että enimmäkseen se oli maailma, jossa haluaisin elää oikeastaan enemmän kuin omassa hutiloivassa arjessani. En kaikissa kohdin - siihen on syynsä, että siihen saa lääkkeitä ja terapiaa. Mutta enimmäkseen kyse on Vompsun kohdalla siitä, että hän pysähtyy ajattelemaan paljon meitä muita useammin, miten hänen toimensa voivat vahingossa, tahattomina sivuvaikutuksinaan, vahingoittaa toisia tuntoisia olentoja. Ja osin, koettaa ennaltaehkäistä nuo vahingot. (Tämä on se järkevä osuus, jota halusin itselleni.) Ja osin, koettaa kulkea etsimässä vanaveteensä jääneitä kärsiviä, joille voisi soittaa ambulanssin. (Tätä en toivoisi kenellekään: se tuottaa paljon kirveltävää tuskaa.) Sitoutuessani seurustelemaan sitouduin siihen, että autan häiriön hankalammissa puolissa mutta kieltäydyn tarkastelemasta sitä keskivertotallaajan näkökulmasta jonakin epänormaalina ja korjattavana. Etenkään korjattavana-ASAP. Päinvastoin: haluan tarkastella, mitä voin oppia tästä. Miltä yhteiskunta ja "normaali" näyttävät tästä maailmasta katsottuna. Suunnata muutospaineen mieluummin niitä kohti. 

Keskustellessamme illalla ajattelin, että totisesti, vaikka meillä on aika huonosti mitään romanttista kautta koskaan ollut, puolisous on meissä vahvana, ja oli silloinkin, kun erosimme. (Emme ole edelleenkään saaneet aikaiseksi mennä maistraattiin. Kai tässä ehtii vielä.) Tietty avoin solidaarisuus, tasavertaisuus. 

Ne eivät vaan osanneet positioida sinua, sanoo Vompsu. Kaikki ne merkinnät sinun CV:ssäsi, ja hengityssuojain, eivät ne tajunneet, kuka sinä olet. Sopivat on helpompi positioida. 

Nyökkäsin Vompsulle, niin ehkä. Ehkä ihmiset haluavat helppoutta. Helppoutta määritellä, tyypitellä. Ongelma tietysti on se, ettei meistä kukaan ole "kuka sinä olet". Kaikissa on jatkuvasti mahdollisuuksia singahtaa tänne tai tuonne, käännähtää, kiepsahtaa, muuttaa suuntaa ja lähestymistapaa. Mennä virran mukana tai harata vastaan kuin jokin ammoinen ranka, joka hädin tuskin pilkistää mudasta mutta voi yhtäkaikkisesti iskeä kahlaajan varpaaseen kipeästi, ehkä jopa luun pituussuunnassa halkaisten. Vaikka se ranka ei taatusti ketään halua vahingoittaa eikä ole ensimmäisessä mieleen tulevassa merkityksessä edes elossa. (Ja silti osa elämän kiertoa, muuttumassa muuksi.) 

Positiointipuhe on kummallista. Haluaako joku oikeasti positioida toiset? Onko se vain joku lohdutusheijastus itselle ja omalle sisäryhmälle? Haluaako joku olla helposti positioitava? Onko normaaliuspaine osapuilleen juuri sitä? Jos on, kai sitä positiointia oikeasti sitten tapahtuu tai se koetaan jotenkin tarpeelliseksi näkökulmaksi ajatella vuorovaikutusta? Liittyykö tämä jotenkin brändäämiseen ja henkilöbrändäämiseen? Viestintään: pieni lusikka kerrallaan, luurangot kaappiin? Jos ihminen pystyy ottamaan vastaan puolen tunnin asiainvaihdossa kunnolla kaksi tai kolme uutta asiaa, onko järkevää pitää asiat tosiaan vaan niissä kahdessa tai kolmessa ja varmistaa, että ne menevät läpi, ja olla leikittelemättä millään sivuajatuksilla. (Huomaan nostaneeni jo otsikkoonkin neljä asiaa. Paha ihminen, huono viestijä, jos oletetaan, että oletan, että kaikki sanomani on uutta. En oleta sellaista: ajattelen ihan samoja kuin kaikki muutkin. Pikemminkin niin. Ja trallallaaa, tässä sitä virkkaan tyhjyyden reunaan nirkkoa. Sanoja, joiden merkitykset olen unohtanut, mutta joita käyttelen sulavasti. Jotenkin liittyvät käsityöhön. Nirkko taitaa olla jonkinlainen virkattu uloke, jolla ei ole mitään muuta virkaa kuin roikkua mukana ja läpsyä koristeellisesti.)

Yhtäkaikkisesti, tajusin taas illalla, ja aamulla, unesta herättyäni, että olin aivan naulan kannassa pandemian alkaessani ja soittaessani Vompsulle, että tule sieltä ulkomailta pois tänne. Eihän tämä enää kenenkään terveydelle turva ole samalla tavalla kuin alkumetreillä, kaukana siitä. Koronakuolemissa per satatuhatta kiritimme kiinni ykköstä Kreikkaa, kun viimeksi vilkaisin. (Tietysti kehittyvissä maissa kirjaamiset tehtäneen eri tavalla kuin siellä missä systeemi työllistää isomman osan väestöä.) Mutta ainakin me täällä voimme tukea toisiamme, pohtia yhdessä ja sanoa ääneen, että arvostamme toisiamme juuri sen takia, että edes yritämme toimia siten, kuin ajattelemme, että kaikkien olisi parasta toimia, jos heillä olisi aikaa, rahaa, informaatiota, motivaatiota, toisinaan jopa röyhkeyttä. (On helppoa tuntea itsensä röyhkeäksi, kun toimii eri tavalla ja pitää vielä toimiaan perusteltuina.) Yksin voisi olla aika musertavaa uida vastavirtaan näine ajatuksineen, että ihmisen terveyttä tulee suojata. Että sillä on väliä, tuleeko pitkäaikaisoireita. Ajattelin aluksi, että tämä yksinäisyys voisi musertaa etenkin Vompsun, mutta päivä päivältä tajuan tarkemmin, että kyllä se saattaisi minutkin mankeloida. Etenkin nyt, kun absurdi tihentyy: kun sekä Kiina että Intia ovat saaneet julkistettua sen, mistä länsimaidenkin etevimmät ovat puhuneet heti pandemian alusta lähtien: nenärokotteet, joilla on edes periaatteessa mahdollista estää myös tartuntoja. Nähtäväksi vielä jää, lunastavatko nenärokotteet niihin kohdistuvat odotukset taudin ehkäisyssä ja saammeko niitä joskus tännekin. Yhdysvalloissa on puolestaan löydetty neutraloiva vasta-aine, joka tehoaa kaikkiin nykyisiin variantteihin. Vasta-aine löydettiin etsittäessä vasta-ainetta HIVille. Uusia hoitoja tulee kaiken aikaa ja sitä vasten tuntuu oudon pessimistiseltä, miten moni ajattelee, ettei tämä tilanne tästä mihinkään muutu ja ettei siksi kannata enää suojata ja suojautua.

Mutta tilanteet muuttuvat. Myös tämä tilanne. 

(Suoraan sanottuna, Kiinan julkaistessa rokotteensa ajattelin, että tämä selittää sen koronapolitiikkaa, ja että tämä oli todellakin odotettavissa. Tiesin, että siellä kehitetään yhtä nenärokotteista. Suomessakin olisi voitu kehittää. Mutta tukia syydettiin mieluummin turkisteollisuuteen ja ties mihin muuhun.)

Tavallaan on hurjaa, että on hieman samanlaisessa pyörteessä kuin talvena 2005/6, tai toisaalta, myös talvena 2009/10, tai 2016, kun sairastuin ja muutuin siksi, joka olen nykyään, mutta nyt sen pyörteen silmä on jossain muualla, kauempana. Että taas ajatukset, näkemykset hiertyvät pakotteissa uusiksi. Että on vaikeaa tunnistaa noita aiempia ihmisiä, toisia, itseään. Koska kukaan ei ole kukaan: kaikki muuttuvat niin nopeasti ja perinpohjin, putosi komeetta hiuksiin, keuhkoihin tai hypnopoliksen eläintorille.