torstai 24. marraskuuta 2022

Eksoottisesta

Joskus herää tajuten jotain olennaista, tai ainakin olennaiselta tuntuvaa. Nyt käy taas näin. 

Mutta tajuaako jotain olennaista, vai kertaako vain jotain vanhaa? Vaikeaa sanoa. 

Joka tapauksessa: On ihminen, jota olen ikävöinyt joskus. Aiemmin näimme jatkuvasti, vähintään viikottain, ja jaoimme ties mitä asioita. Sitä ikään kuin oli toisen perheen jäsen naimakaupan kautta ja sitä kautta pääsi näkemään toisenlaista todellisuutta vilauksen. Ja näemmä, edelleen, prosessoi sitä, mikä siinä oli erilaista. 

Nyt herään oivallukseen, että näin hänet itkemässä ainoastaan silloin kun jollekulle toiselle tapahtui tai oli tapahtunut jotain pelottavaa. Kuolema, raiskaus, vakava sairastuminen, ero pitkästä suhteesta. Kaikkea tuollaista, mikä uhkaa murtaa ihmisen. (Tai ainakin vie kesannoimaan määräämättömäksi ajanjaksoksi. Joskus mietin, kesannoiko tiettyjä tapahtumia lopun ikäänsä.) Herään tajuamaan, etten nähnyt hänen kertaakaan parkuvan sitä, miten hän vihaa itseään, miten hänen kuuluisi kuolla, miten kauhea hänen osansa, miten joku on loukannut häntä tai miten hän on loukannut jotakuta toista. Minulle, se sanottakoon, tällainen hyvin säädellyn naisen malli oli täysin vieras. Niin vieras ja eksoottinen, että näemmä voi aivan helposti kulua liki pari vuosikymmentä tajuta, ettei tajunnut jonkun tekevän niin. En kuullut koskaan hänen sanovan, että hän joutaisi kuolla, tai että muiden mielestä hän joutaisi kuolla. En, vaikka hän oli välillä sairauslomallakin. Sellainen ei tarkoittanut hänelle kuolemantuomiota. 

Makaan sängyssä, kääntyilen. Käyn läpi yksityiskohtaisesti niitä aikuisia, jotka tunsin lapsena. Kyllä. Kukaan heistä ei itkenyt tuolla tavalla kuin tämä ihminen. 

Enkä nyt tarkoita, että kuvittelisin, etteikö tällä ihmisellä olisi elämässään vaikeaa tai etteikö hän joskus olisi tuommoisiakin ajatellut. Ei, se ei ole lainkaan se, mitä oletan. Totta kai kaikilla on hankalaa. Ei kukaan tule tänne osaansa valmiiksi harjoitelleena. Tarkoitan tätä: sekin on jo aika tavalla, ettei kippaa sitä hankaluuttaan kenen tahansa vastaantulijan niskaan dramaattisesti itseään yhä lisää kiihdyttäen. Omien lastensa, naapurinsa, työkaverinsa. Mikäli mistään mitään tiedän - ja elimme aika lähekkäin - niin hän ei tehnyt siten. (Ja ehkä sen peilikuvana, seurauksena, oli sitten kaikenlaisia tapaamisia ja menoja, ylioppilasjuhlia joka kevät ja sen sellaista, kaikkea semmoista, mitä en ollut ihmisten tiennyt tekevänkään, hyväntuulisia menoja joita ei edeltänyt itseviha, halu leikellä omia läskejä, itkeskely ja toisten syyttely, valtava kiihtymys ja kaikesta ison numeron tekeminen.)

Tämän ihmisen järkyttynyt tunnereaktio, yhdessä Kalifornian-naisen tunnereaktion kanssa heidän kuullessaan jostain läheisilleni tapahtuneesta, oli se, mikä havahdutti minut itseni siihen, että jotkut tapahtumat menneisyydessäni olivat sellaisia, että niitä sai surra. Tarkoitan tätä: minähän siinä kerroin tapahtuneesta. Molemmat näistä ihmisistä purskahtivat itkuun ja huomasin äkisti lohduttavani jotakuta toista sellaisesta, mistä ehkä jossain toisessa tilanteessa, kirjallisuudessa esimerkiksi, olisi voinut kuvitella toisen lohduttavan minua. Minähän niiden asioiden kanssa kasvoin,  niiden normaaliuden kanssa, mistään muusta mitään tietämättä. Molemmat itkuun purskahtamiset olivat niin outoja, samoin sanat, että toinen on niin pahoillaan. Pahoillaan mistä? Olin ymmälläni mutta vähitellen näiden reaktioiden myötä, niitä miettiessäni, vyyhti alkoi purkautua ja itkin ensimmäistä kertaa jotain sattunutta. 

Ehkä se kaikki juontaa juurensa siihen, mitä eilen tapahtui. Kaikki meni pieleen, siltä tuntui. Tietenkään kaikki ei mennyt pieleen. En esimerkiksi saanut sydänkohtausta, kukaan ei kuollut tai loukkaantunut, eronnut tai edes riidellyt. Kissat rumisivat toisiaan takaa ajaen, mutta niinhän ne tekevät joka päivä eikä se minua itkettänyt. Olin nukkunut tosi huonosti, pää oli täynnä lasinsirpaleita, maisema harotti, valot porautuivat silmiin pintojen selkiyttämisen sijaan. Mokasin kurpitsan kypsentämisen, unohdin painaa yhtä nappia. Lähdin kävelemään koiran kanssa mutta kakkahätä ajoi meidät takaisin kotiin. (Minun kakkahätäni, ei koiran.) Ja jouduimme lähtemään uudestaan. Aika ennen töihin lähtöä oli kortilla eikä uuni ollutkaan alkanut kypsentää kurpitsaa. Paniikissa heitin kurpitsan uunista jääkaappiin ja aloin etsiä kattilaa pastan keittääkseni. Kattila oli lattialla likaisena, ja kun koetin tiskata sitä täydessä tiskialtaassa, se lipsahti kädestäni ja kippasi kuumat saippuavedet päälleni. Tässä vaiheessa aloin itkeä. 

Tämä on se naisen malli, johon olen kasvanut, ei itsensä kannatteleminen.

Ja vaikka olen nykyään kohtuu hyvin säädelty, ainakin jos vertaa tilanteeseen joskus ennen, välillä itken lohduttomasti hetken, niin kuin nytkin. Vompsu ehti huomata, että romahdin, ja sitten tunsin syyllisyyttä, että hän huomasi. No, turistin nenän tyhjäksi kyynelistä, vaihdoin kuivaa päälle ja palasin keittämään pastat, kauhoin ne naamaan ja kaahasin pyörällä lumimaiseman läpi asemalle ja ehdin juuri ja juuri työjunaan. Työ palkitsi, kuten se tekee, takaisin palatessani ihmettelin enää, miten minulla olikin niin kurja olo. 

Luulen, että se johtuu isommassa kuvassa siitä, että salaojaremontti loppui. (Ja pienemmässä mittakaavassa siitä, että nukuin edellisyön surkeasti. Väsymys, se tiedetään, vie emootioita hankalaan suuntaan, ja loogistahan se on: emootiot ovat informaatiota omien voimavarojen ja tilanteen vaatimusten suhteesta.) Kaikki siihen liittyvä jännitys on edelleen läsnä kehossa. Kaikki se meteli ja hiekka, kaivinkoneiden vilkkuvat valot. Ja koska olen elänyt lapsuuteni ja nuoruuteni siinä tutussa, osaan purkaa vasta, kun vaara on ohi. Niin kauan kuin jännite pysyy yllä, en rentoudu sen vertaa, että saisin itkettyä. Siinä olen erilainen kuin kasvuympäristöni. En itke ennen jännittävään lähtemistä, lähden hyvillä mielin mutta jo pian ylivirityn niin, että jälkikäteen, rentoutuessa, itken ja tärisen vähän. En pidä sitä mitenkään vaarallisena mutta kieltämättä olen vanhetessani koettanut opetella sitä, että rallaamisen ja jälkikäteen itkun sijaan voikin levätä. Että on ihan sallittua pitää vireystilaa semmoisessa tasossa, ettei tarvitse romahdella tuon tuosta. Useimmiten onnistun siinä erinomaisesti, eilen en. Ehkä syynä oli mennyt remontti, vihaamani talvi ja lumi ja samaan aikaan niiden kanssa alkavat kuukautiset, joiden aikana kai haluaisin levätä enemmän kuin mikään tässä maailmassa voi lepoa antaa. Naiskehollistenhan halutaan olettaa olevan samalla tavalla kuin miestenkin tasaisen luotettavasti työkuntoisia. (Ei minulla ole kipuja, kyse ei ole siitä, eikä tätä ollut nuorempana, mutta nyt on: tarvitsisin pitkiä päiväunia joka päivä kuukautisten tullen, muuten olen niin väsynyt, että minut voi miltei puhaltaa kumoon, ja jos en saa levätä, saan herkästi migreenin.)

Ja sitten tämä tyyni, ystävällinen ihminen nousee mieleeni unessa. Se, että äkisti tajuan, etten koskaan nähnyt häntä raivoitkussa, itseinhoitkussa, uhmaitkussa, vaikka olimme niin lähekkäin, että kaikista muista niin lähellä olleista olen senkin puolen nähnyt, useimmiten hyvin nopeasti. Ja muistan taas senkin, miten hän itki kuullessaan jostain läheisilleni sattuneesta tai erostani. Ja miten Kalifornian-nainen itki kuullessaan tapahtumasta, joka muutti perinpohjin perheeni arjen kun olin lapsi. Ja miten tajusin, siinä kohdin, miten paljon olin koettanut korjata kaikkea sellaista, joka ei ehkä ole kenenkään korjattavissa, tai ei ainakaan keskenkasvuisen lapsen korjattavissa. Kun apua ei ole, on opittava selviämään itse, tekemään itse. Se on myös läheisteni tarina, vaikkakin traumat ovat jokaisella olleet hieman omanlaisensa. Kummallista - tästä olen ennenkin kirjoittanut - koko asiassa on se, että jostain syystä minun päälleni ei ole pudonnut mitään kirousta, vaikka kaikkien läheisteni päälle on. Tunsin siitä monta vuotta hyvin pistävää syyllisyyttä, koska tokihan on niin, etten ole yhtään sen parempi kuin hekään, ja en yksinkertaisesti tiennyt ketään, jolle ei ole sattunut mitään kamalaa, paitsi itseni, ja se sai miettimään, olenko elossa lainkaan, tunnenko mitään, saanko olla olemassa. (Muistaakseni tämä kerrottu syyllisyys oli se, joka sai tämän ihmisen itkemään.) 

Herään mielikuvaan, sen eksoottisuuteen, ja sitten jään miettimään: niin, kuinkahan tavallista on, ettei ihmisellä ole niin syvää trauman haavaa, että se pirskottaa myrkkyään kaikkialle hänen ympärillään? Kaikilla on varmasti omat loukaantumisensa, kauhunsa ja häpeänsä, mutta kuinka monella ne ovat kuitenkin sen kokoiset, että ne pystyy käsittelemään kiskomatta toisia niiden pyörteeseen? Enkä nyt tarkoita sitä, että olisin vanhemmilleni katkera jostain. Ei enää, ei tällä hetkellä. Minusta he ovat ihmeen lämpimiä ja toimivia siihen nähden, mitä kaikkea he ovat joutuneet aivan ensimetreiltään lähtien kokemaan. He ovat tietoisesti koettaneet katkoa tietyt ylisukupolviset käyttäytymismallit. Jo se, että niin koettaa tehdä, on kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Mutta tottahan heidän lähtökohtansa ovat olleet aivan järkyttävät, molemmilla omalla tavallaan, eikä ole ollut ketään, joka olisi voinut mallintaa parempaa säätelyä, ja siten vaikka jotkut selvästi erottuvat traumoittavat käytännöt onkin onnistuttu katkaisemaan, esimerkiksi alkoholismi, siitä ei pääse mihinkään, että ne traumoittavassa ympäristössä opitut käyttäytymismallit ovat ne ainoat, joita heillä on ollut antaa eteenpäin. 

Kuten vaikkapa se, että kun tapahtuu jotain järkyttävää, joku kuolee tai sairastuu, sota syttyy, kyyneltäkään ei herahda - sellainen se maailma on, minkäs teet, turha sitä on suremaan jäädä. Mutta annas jos meinaa olla myöhästymässä jostain tai ei mahdukaan siihen mekkoon, jonka ajatteli pukea päälleen hermostuttavaan kohtaamiseen. Tai lapsi, tuo järkyttävä emootioiden liikkeelle kopistelija, vetäisee riitatilanteessa siitä narusta, josta tietää saavansa aikaan romahdusreaktion. Minä olen se lapsi, olin tuossa taitava. Vaikka ei se paljon vaatinut, oli niin ilmeistä, mikä kaikki riitti romahduttamaan. Näiden tapausten vuoksi en usko ihmisen hyvyyteen. Koska kyllä minä halusin heille yleisesti ottaen hyvää, tietysti, mutta riitatilanteessa, kerran toisensa jälkeen, kiskaisin siitä hätäjarrusta. Ehkä saadakseni tilanteen pysähtymään, ehkä päästäkseni huoneeseeni rauhoittumaan. Silläkin uhalla, että itkin siellä lohduttomasti pitkään ja kaduin tapahtunutta. Mutta, ja tätä ei käy kiertäminen: myös koska olin vihainen, uhmakas ja tiesin aivan tarkasti, mihin kohtaan viattoman oloisesti tipautettu pisara romauttaa korttitalon. Minuun meni joku piru, kuvaa äitini tätä puoltaan joskus puhelimessa puhuessamme. Yksi tapailemistani ihmisistä kauan sitten kuvasi tätä demonien haltuun joutumiseksi. Se on varmasti jollain tavalla mukavampi näkökulma kuin se, mistä itse pidän kiinni: minussa on semmoinenkin puoli, eikä se ole minkään yliluonnollisen viettelystä vaan jotain, joka on ihmisessä, tuossa manipulatiivisessa ja valtaa ja kontrollia hamuavassa kädellisessä. Minussa on se puoli, ja oletettavasti kaikissa muissakin. Venytä riittävästi, ja kuminauha räpsähtää ritsana takaisin venyttävään käteen. Niin: olen paha, roistomainen. Sellaista se on. Kun olin nuorempi, tuntui väärältä, ettei juuri minulle ollut tapahtunut mitään kamalaa, kun kuitenkin hahmotin tuon oman pahuuteni selkeämmin kuin muiden vastaavan. Myöhemmin kun luin sosiaalipsykologiassa oikeudenmukaisen maailman harhasta, totesin, että olin elätellyt siitä synkeää versiota, ja vaikka tuo tuntu välillä edelleen iskee, minulla on sille nimi, ja se auttaa jo paljon. 

Mutta eksoottisesta, palaan tähän. Rauhallisuuteen, ystävällisyyteen. Siinä perheessä minua hämmensi se, miten heidän kodissaan tuntui olevan vain sellaisia asioita, joita he arvostivat itse. Ei mitään, mitä "kuului" olla. Sohvakalustoa ei uusittu tuon tuosta, eikä verhoja. Kirjahyllyn kirjat oli oikeasti luettu. Joululahjoja ostettiin ajatuksen kanssa, huomaavaisesti, havainnoiden saajaa, ei kaoottisesti jotain  säkkikaupalla kaataen. Ihmisistä puhuttiin mukavaan sävyyn (paitsi niistä jotka kävivät terapiassa, heitä paheksuttiin, ja tämähän se säikäytti minut äärimmilleen, koska ajattelin, että jos he tietäisivät, miten hulluja ajatuksia minulla välillä on, he eivät enää puhuisi minulle ikinä). Koskaan kukaan ei huutanut minulle, että on minun syytäni että x, y ja z. 

Se, mitä oivallan herätessäni, on ehkä tämä: olin siellä heidän vieraanaan kuin meidän Zenonimme täällä. Zenon, jonka korvasta on purtu pala ja jota toiset kissat ovat kiusanneet kaduilla niin kovasti, että se päätettiin loukuttaa ja etsiä sille koti. Täällä Zenonia ei kiusata eikä jahdata. Se saisi maata ihan millä vaan pieluksella valitsee maata. Se saa vain hellyyttä ja ihailua ja silittyksiä silloin kun itse päättää lähestyä. Enimmäkseen se ei päätä. Se mulkoilee epäluuloisesti, haistelee ilmaa ja tekee merkkauspissoja milloin villavilttiini, milloin sohvaan. Välillä se antaa silittää ja tulee hieraisemaan päätään jalkaani ja kaksi kertaa se on paljastanut vatsansakin. Mutta aina vain hetkeksi. Se on hyvin erilainen kuin Laguuna, joka pitää itsestään selvänä, että tämä on sen koti ja että se saa tulla ottamaan ruokaa vaikka minunkin lautaseltani jos sitä sattuu huvittamaan. Laguunakin tulee itse kun sitä huvittaa, mutta se tulee rentona ja omanarvontuntoisena, Zenon on kaiken aikaa varuillaan. Varuillaan, uhmakas, herkästi pakeneva ja panikoiva. Laguuna luottaa siihenkin, että saa ruokaa, mutta Zenon huutaa joka kerta ruoan nähdessään kuin pää irtoaisi. 

Kirjoitan nyt ajasta kauan sitten, ajasta ennen Veloenaa. Tajuan yöllä, kuinka Zenonin-kaltainen olin silloin. Varma siitä, että kohta joku suuttuu ja rankaisee. Valmiina puolustautumaan, puremaan, sähisemään. Tai todennäköisemmin: luikkimaan karkuun ja piilottelemaan näkymättömissä. 

Ja muistan äkisti, miten siistiä siellä oli. Jopa ulkoinen ympäristö näytti muulta kuin kaoottiselta. Koetin kovasti vaikuttaa joltain muulta kuin siltä mustalta aukolta, joka olin. Koetin olla kirjahyllyn jatkopala, kastelukannu, sievä lasilumihiutale. Ymmärtämättä laisinkaan, että kyllähän heille täytyi olla aivan selvää, miten peloissani olin aivan kaikesta. (Tietenkään en voinut silloin sitä ymmärtää, koska en ollut itse selvillä siitä, miten peloissani olin aivan kaikesta. Se oivallus tuli, kuten oivallukset tapaavat tulla, tukevasti jälkijunassa.) 

En koskaan sitä ennen enkä sen jälkeen ole päässyt vierailemaan tuollaisessa eksoottisessa, ja se saa ajattelemaan, että ehkä sellainen on hyvin harvinaista, sellainen ympäristö. Toisaalta, huomaan nyt aamun tullen, olen ollut nuorena naisena kaikkea muuta kuin luotettava havainnoija, koska en ole osannut säädellä sitäkään vähää kuin nyt, en ole edes tunnistanut emootioitani ennen kuin vuosien viiveellä, joten sen sijaan, että olisin kokenut ne emootioinani, olen kokenut ne ympäristöjen ja tilanteiden piirteinä ja sävyinä, omituisina ristiriitoina. Tänne on aina mukavaa tulla, rakastan katsella näitä kirjoja ja kasveja, mutta miksi maha on täällä aina kipeä? Eikö noita muita todellakaan väsytä, mehän olemme jutelleet jo monta tuntia? Miten heillä voi olla mielipiteitä ihan kaikesta ja miten kukaan ei ole vielä huutanut kellekään vihaisesti? Saanko jo mennä makaamaan pimeään huoneeseen ilman sanoja, hengittämään ja rauhoittumaan, silittää kissaa? Voi luoja tuo komuutti on tyylikäs, puhukaa vaan niistä ihmisistä, joita en tunne, katselen tätä komuuttia, muutun komuutin yksityiskohdiksi. Ihan varmasti osaan olla osa tätä joukkoa, ihan varmasti osaan. Turpa kiinni vaan, hymyile

Mitä oikeastaan muistan, mikä on unen ripettä? Elämä on lyhyt, välillä itkettää. 

Ja toisten elämistä tietää hirvittävän vähän. Sen sentään voi tietää, että on joskus ollut pitkään ja säännöllisesti sellaisen ihmisen kanssa tekemisissä, joka ei ole kertaakaan protestoinut, uhmannut, sanonut ilkeästi tai terävästi, romahtanut itseinhossaan. Ei minun nähteni, ei vuosien aikana. Semmoinen on hurjan harvinaista ja toivoisin voivani sanoa, että siitä kaikesta tuli minulle turvallinen ja luottavainen olo. Mutta ei niin kuitenkaan käynyt. 

Ja silti, sekin jo riittää eksoottiseen. 

keskiviikko 23. marraskuuta 2022

Postikortti Panoptikonista

Jos olen jotain oppinut pandemian aikana, niin sen, että asiaa selventävimmät kommentit ja laskelmat tulevat usein eläköityneiltä. Heiltä, joiden ei enää tarvitse pitää turpaansa kiinni ura-asioiden takia. He voivat kirjoittaa julkisesti hivenen vapaammin siitä, miten maassa on ennenkin suhmuroitu sen, tämän ja tuon päätöksen kohdalla. (Puhun nyt kansanterveystyöstä, mutta oletettavasti sama asetelma toistuu vaikka missä.)

Ja sitten, kun katson HS:n työhaastattelujuttua, siellä rekrytoijat korostavat kovasti, ettei entisistä/nykyisistä työpaikoista saisi sanoa pahasti, koska seuraava mahdollinen työpaikka eli haastatteleva taho muuten herkästi ajattelee, että aha, jahas, tuo puhuu seuraavaksi sitten meistä paskaa selän takana. Mutta entäs jos on oikeasti isoja ongelmia eikä niitä saada ratkaistua paikan sisäisesti? Eikö tämmöinen vaikene tai tahrit itsesi ja pilaat urasi -kulttuuri nimenomaan lakaise maton alle yritykset korjata ongelmakohtia? Eikö asetelma ole aivan vastaava kuin me toota edeltäneessä monen naisen asemassa? 

Silmäilen keskustelua, jossa tyytymättömyys entiseen työnantajaan on puettu muotoon "en saanut siellä tarpeeksi haasteita kehittyä". Ai, sitäkö se haastepuhe tarkoittaakin? Ja osa vain burnouttaa. Ja samalla on tabuja, joihin ei saa koskea. Asioita, joita ei edes saisi nostaa esiin keskustelussa.

Ja kahden kesken ihmiset kertovat vaikka mitä asioita, joista sulkee suunsa. Mutta niitä asioita kuulee, ja paljon. Niin paljon ettei ajattele enää mistään yksittäisestä paikasta, että onpa siellä asiat huonosti. Koska asiat ovat huonosti kai liki kaikkialla. Logiikka pettää, suosikkijärjestelmä voi hyvin, ihmiset ovat käyttötavaraa, jopa kertakäyttötavaraa, hälytyskellomaisesti kalkattavat ihmiset koetetaan vaientaa (elleivät he sitten ole todella taitavia sanomansa pehmentämisessä ja kenties jollekin ylemmälle taholle kauppaamisessa näiden omana keksintönä), luottamuksellisesti voidaan epäkohdista yhdelle kertoa, mutta julkisesti niistä ei kerrota ikinä, vaikka itse asiassa se voisi olla ainoa keino muuttaa asioita. Kuka kertoisi, jos hinta on se, että leimaantuu eikä enää pääse mihinkään päättämään mistään?

Odotan kyllä, että työelämän ja hallinnon me too käynnistyy jossain vaiheessa. Ja en siis nyt kirjoita siitä, että käytäisiin läpi, ketkä ovat ahdistelleet seksuaalisesti työelämässä, vaan että missä kaikkialla on tehty herrasmiessopimuksia, ryhmäydytty tutkimustietoa vastaan, taktikoitu henkilöstön jaksamisen kanssa, kuormattu tietoisesti liikaa, annettu asioiden pysyä huonolla tolalla vaikka parantamisreseptit olisivat tiedossa ja niin edelleen. Koska tiedetään, ettei niillä ole varaa rutista, koska sillä ne tuhoavat vain oman uransa.

Odotan, ja samalla en pidättele hengitystä tätä odottaessani. Se olisi me toota niin paljon isompi ja tarpeellisempi asia. Mutta niin kauan kuin elämme meritokratiassa, ei taida maksaa vaivaa odottaa. Ehkä joskus jos systeemi romahtaa isommin, tämäkin kupla puhkeaa.

Aivan samalla tavalla kuin pidän keskikokoisena ihmeenä sitä, miten hedelmöittyneistä munasoluista voi kasvaa kokonaisia eläimiä erikoistuneine elimistöineen, ja että se prosessi voi pysyä käynnissä vuosia jokseenkin kunnollisesti funkaten, pidän ihmeenä sitä, että yhteiskunnassa asiat pyörivät edes niin kuin pyörivät. Että kukaan ei kuole nälkään kadulla, ettei enemmän ihmisiä vammaudu kaikenlaisissa suuronnettomuuksissa, että edes joku säästyy ahdistukselta, masennukselta ja burnoutilta tässä teippaa suusi kiinni -työelämässä.

Itse olen päätynyt siihen, että pidän työelämän käsivarren mitan päässä. En syleile sitä. Teen sen verran työtä, että saamme maksettua sähkölaskun ja lainaa takaisin mutta en mittaa kehitystäni, haasteitani enkä arvoani palkkatyön mittarein. Se on aivan liian mielivallalle alisteinen asema, että ryhtyisin käyttämään sitä mittatikkuna. Ja pelkään pahoin, että jos ottaisin sen mittatikuksi, suuni napsahtaisi kiinni ja voisin paljon huonommin kuin nyt. 

tiistai 22. marraskuuta 2022

Lihasvoimalla lumen ja pimeän halki

Joulukalenterissani on vielä seitsemän junalle ja takas pyöräilyä, kaksi hierontaan ja takas pyöräilyä sekä kolme kertaa koulutukseen ja takas pyöräilyä. Ylimääräisiä huviliikkumisia pyörällä (tai millään muullakaan vempeleellä; jaloitteluja koiran kanssa ei lasketa) en ole ajatellut tehdä nyt kun lumi tuli. Onneksi suurin osa tunneistani on kotoa käsin zoomilla. Lumen aikana siitä on todella helppoa olla kiitollinen, vielä kiitollisempi kuin muuten. (Mutta muutenkin: zoom on pelastanut tämän työnkuvan, on muutakin elämää kuin julkisissa eestaas raahautuminen.)

Lumi tekee kaikesta helvetin paljon raskaampaa mutta ainakin kunto nousee, kun tekee lumikuntosalityöntöjä karjuen ja sitten survoo vielä tuota fillariakin lumessa. Hyvä kun täältä asemalle on ei-lumiaikana semmoinen laalaa, hetken polkaisu, ja nyt sitten hikilinko.

Ja joo, on nastat, valot ja kypärät. Hyvä kun tulee kotiin niin lätimärkänä että on taas vaihdettava vaatteet. Vähän nuo junasiirtymät hermostuttavat, ei ole kiva lilliä hiessään kylmässä junaa odotellen, junassa ja bussissa, mutta kai tähän taas tottuu. Enkä ole edelleenkään löytänyt aluskerrastoa, joka ihan oikeasti siirtäisi sen kosteuden pois iholta, ja sen kosteuden haihtumisen vaiheessa palelee aina, vaikka olisi ensin kuinka kuuma. Ihan hyvät vermeet minulla on (puuvillaa en käytä matskuna kuin kesähelteillä), mutta sitä hikeä vaan on niin valtavasti että paita on pyöräilyn jälkeen kuin uitettu. Pitää illalla eksperimentoida, kuinka keveällä takilla pärjää. Pelkkä tuulikerros merinon päälle? Jos pukisikin varsinaisen takin vasta junassa?

Jotkut asiat ne eivät muutu. 

Tätä se on ollut niin kauan kuin muistan: tulee paikalle jonnekin, opettamaan/luennolle/illallisille/minnelie, muut ovat tukka nätisti ja nätit vaatteet kuivina, itsellä hiukset kosteassa epämääräisessä kypärälysyssä ja paidasta vähintään selus litslätsmärkänä, tanakasti ihmiseltä tuoksuen. 

Mutta ilo, on se sen arvoista, ilo joka syntyy polkemisesta. En pidä polkemisesta sinänsä enkä pyörästä sinänsä, itse asiassa, koska elämässäni on ollut enemmän menemisiä kuin polkemishimoja. Enkä ole vieläkään käynyt vissiin kuin kolmesti huvikseni pyöräretkellä ihan vain menemisen halusta, mutta huomaan, miten hikiliikkuminen pitää minut ilossa ja jotenkinhan ne välimatkat on taitettava. 

Ilo on asia, josta ei mieluiten tinkisi, vaikka nämä kelit aiheuttavatkin hieman mietiskelyä sen suhteen, miten se kerrospukeutuminen olisi fiksuinta tehdä, kun vuoronperään tulee turakka polkeminen, laiturilla kylmässä hytistely, junan ja bussin lämmin istuminen ja vasta liki tunnin kuluttua pukkari, jossa voi vaihtaa vaatteet. Kotimatka on tietysti iisi, koska kotona voi vain vaihtaa pyjamaan.

Tänään on paitsi ensilumipolkemiset, myös kuukautisten alkamispäivä: lisää nesteitä. Koko keho sanoo, että haluaisi levätä. Mutta minkäs teet, viikon kovin opetuspäivä. Hengitys kerrallaan, huomenna jo keveämmin. 

lauantai 19. marraskuuta 2022

Mielipiteistä monimutkaisemmin

Mikä tätä maailmaa vaivaa? Tarkoitan maailmalla nyt maailmaa, joka rakastaa rautalankamalleja ja hissipuheita, jossa lehtijuttu ei saa sisältää liian monta sanaa eikä ainakaan useampia näkökulmia ja jossa isotkin poliittiset mielipiteet typistetään herkästi muotoon puolesta tai vastaan asiaa x.

Mielipiteet tulivat mieleen kun kävin taannoin Alkossa. Viime visiitistä onkin aikaa yli viisi vuotta. Olen olettanut, että suomalainen alpo - alkoholipolitiikka - voi edelleen paksusti. Ja kenties voikin, mutta näyttää nyt erilaiselta satunnaiskävijän silmiin. Menin viinakauppaan, koska omaan kaamosaikaani kuuluu kaikenlainen suklaata ja rommia tiukkuva leivonta. (Hormonit, hormonit.) Olen tähän saakka ostanut päivittäistavarakaupasta niitä minipulloja rommiesanssia, mutta eihän se ole kovin ekologista, kaikki ne muoviset minipullot, eikä itse asiassa taloudellisestikaan järkevää. Joten ei kun alkoon kun kerran olin siinä kompleksissa jo valmiiksi postipaketteja hakemassa. (Tempehkulttuuri, nattokulttuuri.)

Tulin pulloineni kassalle. "Jaaha, totikautta pukkaa!" sanoi myyjä iloisesti. Vastasin yhtä iloiseen sävyyn, että itse asiassa ei, että minä vaan tykkään leipoa. No jotain muuta juomapuolelle sitten, hän ehdotti. Ei kiitos, vastasin. Tämä jotenkin tuntui harmittavan myyjää. Ensin hän alkoi saarnata siitä, että rommi käy muuallekin kuin leivontaan, esimerkiksi ruoanlaittoon. Joo, tiedän, kiitos, sanoin käänteestä hieman hämmentyneenä, lompakko valmiiksi esillä. Mutta sen sijaan, että olisi lyönyt ostokseni kassaan, hän alkoi antaa vinkkejä siitä, millä kaikella lantringilla rommin saa alas vaikkei mausta välittäisikään. Tuijotin hämmästyneenä. Saa alas? Kohta hän sentään piippasi pullon koneelle niin että saatoin maksaa, jatkaen samalla vinkkimonologiaan. Ei ole tarvetta saada alas, vastasin jo astetta jurommin. Kun sulloin pullon laukkuuni ja kävelin kassalta pois, hän huuteli vielä perään, että kannattaa kuitenkin kokeilla vaikka kaakaon sekaan. 

Ehkä tuo on jokin kampanja, jossa koetetaan purkaa alkoholiin liittyviä syyllisyydentuntoja tai häpeää? Tai jossa koetetaan tehdä Alkossa asioinnista niin kepeää ja miellyttävää, ettei kukaan enää natisisi siitä, ettei viinejä saa ruokakaupasta? (Mikä on jotenkin hassua koska kaikkien isompien ruokakauppojen kyljessä tuntuu joka tapauksessa olevan Alko.) Luultavasti kohdallani kävi kuitenkin nyt niin, että sitten joskus kun tuo rommipullo loppuu, matkustan mielummin vaikka Tallinnaan ostamaan seuraavan pullon kenenkään siitä piittaamatta kuin joudun moisen puheoksennuksen kohteeksi. Ehkä täällä on yksinkertaisesti mahdotonta ihan vain neutraalisti myydä se pullo, etenkään jos joku epäilyttävästi väittää käyttävänsä viinaa vain leivontaan, kaikella tällä historialla? Ja tietysti introvertti ei arvosta samoja asioita kuin ekstrovertimpi vertaisensa... enimmäkseen haluan kulkea rauhassa. Siksi liikun lähinnä metsässä, en väkijoukoissa, ja opetan lajeja, joissa rauhoitutaan ja keskitytään hiljaisuudessa, sen sijaan, että olisin jossain pälätyksen keskellä.

Mutta niin, mielipiteistä. Kieltämättä ajattelin Alkosta pois lampsiessani, että olisin ostanut rommini mieluummin kaupasta, niin ei olisi tarvinnut kuunnella mainospuhetta. Mutta laajemmin, esimerkiksi kysymyksessä pitäisikö viinit tuoda päivittäistavarakauppoihin, en osaa sanoa ehdoitta juuta enkä jaata. (Enkä siis myöskään eitä, sitähän tuo tarkoittaa vaikka siinä onkin kaksi myönnön sanaa; kieli on omituinen epeli.) Minullahan on näitä sukulaisia, jotka ovat jo haudan rauhassa. Heidän elämäänsä viina kaikissa muodoissaan pyöritti siinä määrin, että lapsena sain paniikin vanhempieni ottaessa saunakaljan. (Tämä raitisti vanhempani lopullisesti, tämän kauhun näkeminen. Kai he siinä tajusivat, miten pelottavaa heidänkin oli ollut nähdä sitä lapsena? Tai siis, ei vain nähdä. Tulla ajetuksi lumeen ja pakkaseen pyjamassa ja niin edelleen. Päihdehelvettejä ei katsella siististi päältäpäin tai ulkoakäsin vaan oikeasti ulkoa käsin, kuunnellen rikkoutuvien sisustusten ääniä, varpaat jäässä, miettien, kenen luokse kehtaisi mennä hakemaan turvaa.) Jos alkoholia olisi ollut helpommin saatavilla, he ehkä olisivat juoneet vieläkin enemmän, langenneet useammin putkeen. Ehkä. Mutta toisaalta, ei se säännöstely näyttänyt heitä hirveästi pitelevän myöskään. Riippuvuus keksii keinot. Mistä tulen siihen, että minusta sen sijaan, että vängätään jostain jonninjoutavasta viinien kauppoihin ottamisesta, olisi hyvä keskustella jostain ihan muusta, jostain sellaisesta, jolla voitaisiin oikeasti puuttua riippuvuuksiin, kuten juuri alkoholiriippuvuus. Sehän se siellä kauppaistamisen taustalla kuitenkin häämöttää mörkönä. Esimerkiksi, milloin aiotaan ihan kunnolla tarjota päihdekuntoutusta hyödyntäen psilosybiinejä. Tutkimusdataahan on. Mutta puhutaanko tästä? Ei, puhe on juuttunut kysymykseen, pitäisikö viinit sallia päivittäistavarakauppoihin. (Rommista kukaan ei ole edes puhunut.)

Ja hieman samanlainen outo kiekura on vaikkapa pandemiapolitiikassa. Nyt väännetään terveen aikuisväestön neljänsistä rokotuksista, joista tiedetään, etteivät ne estä tartuntoja eivätkä kovin hyvin taudin pitkää muotoakaan. Ilmahygienia vaikuttaisi näihin, ilmanpuhdistus, ilmanvaihdon tehostaminen ja hengityssuojaimet, mutta näistäpä ei haluta lausua halaistua sanaa. Nämä toimet estäisivät myös riskiryhmäläisten ja vanhusten kuolemia mutta ketään ei tunnu kiinnostavan. Sen sijaan vääntö kohdistuu rokotuksiin, vaikka sekä WHO että kansainvälinen tutkijapaneeli ovat korostaneet, etteivät rokotteet yksin riitä tilanteen hallinnassa. Etenkin ilmanvaihdon tehostamisen ja ilman HEPA-puhdistamisen kohdalla on vaikeaa kuvitella, ketä ne haittaisivat henkilökohtaisen kokemuksen tasolla. Ketä haittaavat vähemmät hengitysteiden tulehdukset, oikeasti? Tietysti investoinnit maksavat mutta ei se sairastaminenkaan ilmaista ole, ei rahassa eikä kokemuksen valuutassa. 

Sähkö, sama juttu. Hirveä vääntö siitä, millä menetelmillä sitä on parasta tuottaa. Ja sitten, ennen näitä hintoja, säästämiseen ei juuri kiinnitetty huomiota. Hintojen nousu on vaikuttanut järkevästi ihmisten kulutukseen ja sehän leikkaantui parissa kuukaudessa liki viidenneksen. Mutta täytyy kyllä sanoa sähköä koko aikuiselämäni säästäneenä, että tuntuu jotenkin aivan uskomattoman typerältä, miten moni on vasta nyt ruvennut ajattelemaan kokonaiskuvaa, vasta nyt, kun sakot ajattelemattomuudesta kuormittavat kukkaroa rajummin. Ei se sähkö ennenkään ole ollut päästötöntä, ei missään muodossa. Kaikki tavat tuottaa ja kuljettaa sähköä vaativat melkoisen infran. Metalleja: kaivosteollisuus. Kaikki se jättää jälkensä tähän planeettaan ja jos ei omalla takapihalla niin sitten jonkun toisen. 

(Näin muuten jotain todella dystooppista Myyrmannissa käydessäni. Opetan siinä lähistöllä ja kävin sieltä hakemasta tilkettä rännien saumojen vuotokohtiin. Myyrmannin alatasanteella on kännykänvaihtoautomaatti nimeltään swappie. Tuijotin automaattia jonkin aikaa hiljaista hetkeä viettäen, kunnes tajusin, että saatan vaikuttaa hieman oudolta, ja siivosin luuni. Kulutuskulttuuri on todella mennyt niin pitkälle, etten oikein tiedä, mitä sanoa. Ehkä tässäkin tarvitaan lopulta sitten joku kunnon romahdus tai kallistuminen, että ihmiset tajuavat ettei kännykkä tule automaatista tai kaupasta vaan siihen on käytetty raaka-aineita, joiden hankkiminen ei useimmiten ole mitään sievää ja kivaa, harmitonta puuhastelua.)

En muista, että esimerkiksi vaalikoneissa olisi sähkökysymyksissä ollut vaihtoehtoa, että sähkön säästämistä tulee edistää. Ja tällä löperöllä linjalla on tietysti seurauksensa - esimerkiksi tämän talon arkkitehtuuria ja ilmanvaihtoa ei ole suunniteltu sitä silmällä pitäen, että osa huoneista voitaisiin talvisin pitää kylminä. Vanhoissa taloissa tällainen on aivan tavallista. 

No, Siperia opettaa. 

Saattaa olla, että mekin rakennamme väliseiniä jossain vaiheessa. 

Ja luultavasti en koskaan tule tekemään yhtään vaalikonetta, jossa osaisin vastata niihin likertteihin. Koska ei minulla ole semmoisia mielipiteitä että ehdottomasti tämä tai ehdottomasti ei tuota toimintapolitiikkaa. Ennemminkin niin, että tämä on ok näillä ennakkoehdoilla ja tuo noilla. Ja enimmäkseen ihmisten toiminta saa jotenkin surulliseksi ja luimukorvaiseksi eikä kauheasti luo uskoa siihen, että ennakkoehdot täyttyisivät oikein missään vaihtoehdossa. Asiaa ei helpota se, että Vompsu on korkean tason päätöksentekijöiden kanssa samoissa kokouksissa ja hämmästelee jälkikäteen sitä, miten he eivät ymmärrä ihan perusjuttujakaan.

(Kyynisempi varmaan sanoisi, että perusjuttuja ymmärtävät ihmiset eivät hakeudukaan tuollaisiin positioihin, mutta se on liian surullinen ajatus, ehdottomasti. Vaikka hyvinkin taolainen pohjavireeltään.)

Kautta jäljellä kaksi viikkoa, talo kuin pommin jäljiltä. Lumisadetta luvattu eli prioriteettilistan kärjessä on nastarengaiden vaihto asemallepyöräilypyörään. 

perjantai 18. marraskuuta 2022

Eksymisestä

Aamutunnin jälkeen olisin periaatteessa valmis liudentumaan takaisin vällyihin, koska onhan marraskuu. Herään kyllä aikaisin - minkä aamuihmisyydelleen voi - mutta tämän pimeä saa aikaan sen, että pienenkin ponnistelun jälkeen olen valmis hyväksymään hetken yöksi, ellei sitten ole kirkas, aurinkoinen päivä. Mutta koira - koira pitää ihmisen järjissään tässäkin valostossa. Koiran on päästävä koirien jutuille, haistelemaan ja tönkimään, kävelemään ja pysähtelemään ja vilkuilemaan kaihoisasti kotia kohti (onhan se jo kuudentoista eikä sekään välittäisi näin kylmistä ilmoista, vaikka kuinka olisi paksu loimi päällä). Use it or lose it, sanon koiralle. Etenkin tuossa elämänvaiheessa se on valitettavan totta, vaikka kaipa jo omassanikin. Siksi on tärkeää raahata niitä painavia multasäkkejä ja sinnitellä läpi pilateksen vatsalihassarjojen, polkea itsensä paikasta toiseen. Eikä sekään välttämättä riitä - on minullakin osani tules-kurjuudesta - mutta ainakin voi olettaa sen olevan voimien säilyttämisen välttämätön ehto. 

(Kaikki asiat eivät ole tietenkään mallia use it or lose it. Kuten kirjoittaminen, koska sisäinen puhe kirjoittaa silloinkin kun ei istu kynä kädessä tai koneella. Tai kuten vastustuskyky, huusivatpa tietyt ihmiset vaikka kuinka tautivelasta, tuosta pelottavasta asiasta, joka tapahtui muutamien viikkojen etäkoulun aikana ja jonka takia osa pitää parempana olla käyttämättä hengityssuojaimia - fokusessa taas minäminäminä. Ylipäänsä, ihmiset, jotka vauhkoavat siitä, miten kaikki suljettiin, ovat selvästi eläneet täällä läpi ihan erilaista pandemiaa kuin allekirjoittanut. Saahan sitä tapahtumista olla erilaisia kokemuksia ja onkin, mutta joskus hieman hätkähtää tällaisista sanallistuksista. Minun kaiken sulkemiseni taitaisi tarkoittaa todellakin sitä, että ovi on lukossa, ikkunat tukossa ja piipun päällä hattu - ja ehkä vielä pihalla tankki sotilaineen vahtimassa ettei ms. Veloena karkaa metsään liehumaan puiden kanssa. Ehkä en ole kokenut kaiken sulkemista, koska koiran kanssa asuvana pidin täysin varmana, että koiran kanssa on pakko saada ulkoilla, vaikka mikä ebola riehuisi.) 

Eli olemme metsässä. Välillä seisahdumme, jotta koira saa haistella, kaaputella etutassullaan jotain hajujälkeä enemmän esiin ja tosiaan, tuijotella kovin kaihoisasti kodin suuntaan: ah lämpö, ah sänky... Otan muutamia kuvia, koska on leijunut ihan pienesti ensilunta, ja leijuu edelleen. Tämä ei ole mitään enkelinkyyneliä tai enkelinpaskaa, vaan korkeintaan enkelinhilsettä. (Ja pää sanoo itsekseen: seborrooinen ekseema. Mikäs sen hiljentäisi.) Sitä on tomuttunut vähän kaikkialle mutta maassa se enimmäkseen sulaa. Vain läpipakastuneiden sammalten, sienten ja sensellaisten päälle se pääsee minikinostumaan, minkä seurauksena metsä näyttää siltä kuin joku olisi suihkinut sitä valkealla kiiltosuihkeella, semmoisella jolla joulukasveja joskus suihkitaan ja joka ei suomalaisittain tarkasteltuna näytä oikeastaan lumelta lainkaan, koska meillä lunta on yleensä aika tavalla, ei vain valkeina kantteina ja minikinoksina enkelinhilsettä.

Löydämme tutulta kallionlaen polulta uuden poikkeaman, etenemme. Poikkeama laskeutuu tuttuun laaksoon, mutta en halua sinne, koska siellä on liikaa kaatuneita puita ja konkeloita, jotka voivat mikä hetki hyvänsä romahtaa niskaan (mikä tuo mieleen zeniläisen koanin, kaatuuko puu, jos se tekee sen autiossa metsässä eikä kukaan sitä kuule, toki toisenlaisella twistillä - kaatuuko puu, jos se kaatuu sen ainoan mahdollisen havaitsijan päälle), ja maaperäkin semmoista mutavelliä, että ei kiitos. Niinpä seuraamme vielä pienempää polunuomaa ohi siirtolohkareiden, mäntyjen, puolukoiden, jäkälikköjen, kanervikkojen, ja vähitellen maasto alkaa laskeutua. Hetkinen, mietin. En tiedäkään tätä paikkaa. 

Seisahdumme ja tuijotan laskevaa maastoa edessämme. Kaunis kuusimetsä, ihanat sammalikot, metsän takaa siintävä valoisa lienee pelto? Ja ennen peltoa, paljon tallottu polku? Mutta tässähän pitäisi olla ihan erinäköistä metsää ja sen takana tie? Yritän miettiä, missä kohden metsän tätä laitaa voisi olla peltoa reunana. Ainoa kohta, jonka keksin, on mielessäni aivan toisessa suunnassa, ja kun käyn reittiä läpi muistinvaraisesti, varmistun siitä, että ainakaan sinne me emme voi olla päätyneet. Mutta en tajua kyllä sitäkään, mihin me nyt olemme päätyneet. Ei tämä metsä ole niin suuri ja mehän liikumme täällä päivittäin. Silti näytämme päätyneen johonkin paikkaan, joka on täysin uusi, ja mikä vielä parempaa, miellyttäväkulkuinen. 

Laskeudumme loivaa sammalikkoa kohti tallottua polkua. No, kävellään tätä eteenpäin, jonnekin tämä polku vie, ja epäilemättä saavumme kohta jonnekin paikkaan, jonka taas tunnistan, ja osaan sitten suuntia sieltä kotiin. Katselen ympärilleni tarkasti. Onpa hyvä polku! Tämän lähtökohdan haluan muistaa, koska tätä olisi kiva kulkea toistekin! Ja miten kaunis sammalikko ja kuuset! Miten ihmeessä en ole aiemmin löytänyt tätä? Nyt kyllä painan mieleeni, miten tänne päästään. (Ja mieli riemuitsee, miten mahtavia kävelyitä täällä vielä tehdäänkään.) 

Mikä löytö! Onneksi eksyimme!

Kuljettuani polkua joitain minuutteja tajuan kulkevani itse asiassa aivan tuttua polkua, samaa jota kuljen johonkin suuntaan miltei joka päivä. Olemme vain metsän toisessa reunassa kuin kuvittelin. 

Kyllä, tuolla siintää kännykkämasto huoltorakennuksineen, tuolla ammoinen jätetunturi. (Kaatopaikkavuorta aiotaan jossain vaiheessa maisemoida.) Sen sijaan, että olisimme päätyneet suureen seikkailuun, tallustelemme kohti kotia ja olemme siellä muutamassa minuutissa. Koira kyllä kääntyilee edelleen katselemaan kaihoisasti väärään suuntaan, joten sekin näyttää eksyneen ja pysyvän eksyksissä kauemmin kuin itse pysyn. 

Itse ulkoisessa tapahtumassa ei ole mitään kummallista - jossain vaiheessa pieni polku on mutkitellut sen verran, että olen sekoittanut idän länneksi, eikä nyt tietenkään mistään auringon suunnasta ole apua, kun kaikki on tasaisen hämyistä ja harmaata. Kuljemme kohti etelää kun kuvittelen meidän kulkevan pohjoiseen, ja sen seurauksena en tunnista kotimme takaista metsänreunan peltoa. Tai sammalrinnettä, josta on tullut niin tuttu, etten selvästikään enää katsele sitä niin tarkasti. Tai polkua, jonka miellyttäväkulkuisuutta en ehkä ihan tarpeeksi ole muistanut juhlia sitä kulkiessani. Kummallista on se, miten ajatus eksymisestä valpastaa. Se, miten tuntemattomaksi merkitty maasto äkisti näyttää hyvin houkuttelevalta, miten siitä panee merkille pienet yksityiskohdat. Huomaa, ja iloitsee huomatessaan. 

Mikä tuo mieleen yhden lukemani kusipäisyyden määritelmäyrityksen - kusipää on sellainen joka ei osaa arvostaa hänellä olevia asioita ennen kuin hän ne menettää. Toisin sanoen, ei osaa kuvitella vaihtoehtoista todellisuutta. Ei ymmärrä, ettei itsestäänselvyyksiä ole. 

Jossain mielessä me ihmiset herkästi olemme kusipäitä. Mieli muodostaa oikopolkuja ja havaitakseen on kyettävä pysäyttämään se, ponnistettava läsnäoloon. Eikä siinä meinaa pysyä kaiken aikaa, ja niin tuttu polku ja metsä latistuvat siksi poluksi ja siksi metsäksi, jotka tavallaan muuttuvat näkymättömäksi aisteille, korvautuvat jollain mentaalisella reittikartalla silloinkin, kun metsään menee palautuakseen. Kuten G.H. Mead kirjoittaa, aika harva meistä oikeasti havaitsee esimerkiksi puuyksilöitä. Me havaitsemme ikään kuin oikopolun "puu", jonkin käsitteellistetyn hahmon. Tämän tietää siitä, että jos tyypilliseltä ihmiseltä kysyy, millainen puu hänen ikkunansa luona kasvaa, aika harva osaa oikeasti piirtää luotettavan kuvan tuosta puusta, vaikka sen on nähnyt joka päivä. (Minua kiinnostaisi sellainen koeasetelma, jossa ihmiselle näytettäisiin oikeanlajisten puiden kuvia tausta häivytettynä - yksi niistä olisi oikea pihapuu - ja jossa koeteltaisiin, osaanko ihminen edes passiivisesti tunnistaa joukosta sen oikean puun. Aika moni ei nimittäin osaa piirtää, vaikka saisi katsoa puusta apua ja mallia. Ei puita, ei ihmisiä.) Äkisti tulee mieleen se oivallus, jonka sain parikymppisenä. Kävelin Vuorikatua pitkin, katselin ihmisiä. Yksi ihminen kiinnitti huomioni, hänen käyntinsä miellytti silmää. Vasta sekuntien kuluttua tajusin tarkastelevani senhetkistä asuinkumppaniani. Olin katsellut häntä kuin vierasta ihmistä ja sitten hätkähdin siihen, että mitä tuo minun kanssani tekee, mitä näkee tämmöisessä käsienheiluttelijassa ja ihmettelijässä. Ja tajusin, etten ollut nähnyt, tosissani nähnyt, häntä siitä saakka kun tutustuimme toisiimme. 

Samoin näyttää nyt käyneen metsän kanssa. Efekti saattaa säilyä jonkin aikaa mutta sitten taas lakkaan havaitsemasta.

Ja, tämä on oleellista: en olisi edes huomannut sitä, ellen olisi tullut fyysisesti eksyneeksi. (Ja oikeastaanhan en edes ollut eksyksissä vaan kuvittelin eksyneeni. Vaan kun kuvitelmaansa uskoo, kai se sitten lasketaan oikeasti eksymiseksi? Voin kuvitella tämän vastinparin, jossa kuvittelee tietävänsä missä on, mutta oikeasti onkin aivan toisaalla. Sitä harvemmin käy metsissä mutta ihmissuhteissa tuohon olosuhteeseen on aivan tavattoman helppoa ajautua.) 

Vaikka miten teen töitä läsnä pysyäkseni, eksyn näemmä jonnekin sisäiseen ymmärrykseeni ja tarvitaan ulkoinen eksymyksen tuntu, jotta tuttuuden verho väistyy ympäristön ja minun välistä. Ja mietin, outoa kyllä, että ehkä tuttuuden verho onkin jollakin tavalla tietämättömyyden verho, jos tiedolla ajatellaan havaintotietoa. 

Kun verho raottuu, pääsee hetkeksi maailmaan, joka puhuttelee aivan toisella tasolla. 

(Koira sen sijaan, se näyttää immuunilta tuttuuden turruttavalle vaikutukselle. Jokainen kohtaaminen on puhdasta riemua.)

Ja tietysti, jos olisin joku toinen, en ehkä miettisi tätä, mutta nyt mietin: Mitä tällä on tekemistä autonomisen hermoston kanssa? Selvähän se, että eksyessä valpastuu. Ei se ole ikäväksi koettua stressiä, paniikkia tai pelkoa, vaan sen tyyppistä valppautta, josta Donna Farhi on kirjoittanut terveenä sympaattisena aktivaationa, rauhallisena valppautena. Ehkä sitä voisi kutsua jonkinlaiseksi terästäytymiseksi? Tähän hetkeen ja näihin havaintoihin ankkuroitumiseksi? Esteettinen kokemus on sympaattinen, ei parasympaattinen kokemus, opin taannoin Jutta Aallon kurssilla. Kiihdyin kuulemastani niin että liki leijuin kotimatkan ajan. (Tämä oli ennen pandemiaa, tuntuu että vasta eilen.) 

Ehkä sekin on suojamekanismi, että mieli verhoilee tuttuudella ja käsitteellisillä viitoilla ympäristön, jossa liikkuu toistuvasti? Tai ainakin tietyn tyyppisen mielen suojamekanismi? Tarkoitan tätä: ei ainakaan minun tapauksessani ole mitään pulmia saada sympaattista aktivaatiota. Sitä on tarjolla ihan jatkuvasti. Pulma on pikemminkin se, miten rentouttaa leukaperät, rintakehä, osata nukkua riittävän pitkään. (Marraskuu on herkkua tässä mielessä: päiväunet aivan eri tavalla mahdolliset kuin muissa kohdin vuotta.) Ehkä mieli koettaa edes hieman hidastaa kierroksia tuttuuden silmälapuilla?

Ja sitäkin mietin kun samoan polkua ohi kännykkämaston huoltorakennuksen, että samaa eksymistä tapahtuu ajattelussa tuon tuosta. Että seuraa jotain kiintoisia johtolankoja, päätyy jonnekin ja lähestyy tuttua seutua, tuttuja teemoja vahingossa vähän toisesta suunnasta - tai jopa samasta suunnasta mutta sitä tiedostamatta, koska johdattelu on tapahtunut eri sanoin - ja äkisti tajuaa, että hei, tästäpä tiedänkin jotain, mutta että tosiaan, nämä asiat ehkä liittyvät toisiinsa näin ja näin. Ja hetken se kohta ikään kuin hohtaa merkityksellisyyttä, mutta kauan se ei käsitysten maastossakaan kestä, ja polusta tulee taas se jatkuvasti kuljettu uoma, ei jokin tämä tässä. 

Havaitsen, että suhtaudun epäuskoisella tyrmistyksellä kulttuurimme fraasiin "olla eksyksissä" ja sen kielteiseen arvotukseen. 

lauantai 12. marraskuuta 2022

Ei leimaa

Joskus jonkun selittäessä uusia oivalluksiaan ei oikein tiedä, miten asian luokittelisi. Siis automaattisesti. Normaalisti se tapahtuu jokseenkin automaattisesti ja sitten tuota leimaa käy kyseenalaistamaan, kauhduttamaan, sille naureskelee. Ja nyt: hämmästyy vain niin että on pudota takamuksilleen, ja jälkikäteen ei oikein osaa sanoa, onko tapahtunut ehkä söpöä, vai traagista, vai koomista, vai ehkä kaikkia näitä yhtä aikaa. Ehkä kaikkia näitä yhtä aikaa. 

Äiti on hankkinut kirjastokortin. Hänellä on ollut semmoinen viimeksi kai joskus lapsena, ennen pojista kiinnostumista. Sitten kortit ja kirjat ovat jääneet. Nyt hän on innostunut uudestaan ajatuksesta. Ei siihen mennytkään kuin kuutisenkymmentä vuotta. Äiti selittää puhelimessa minulle tohkeissaan, mitä kaikkia palveluita kirjastossa on, ihan ilmaiseksi. Esimerkiksi digineuvontaa, ilmaiseksi, kun kauppakeskuksen kännykkäkaupassa ottavat aika ison summan tunnilta, ja niitä samoja asioita on pitänyt kuitenkin käydä sieltä kysymässä useampiakin kertoja. (En kestäisi olla kaupallisen toimijan digineuvoja, jos en saisi sanoa asiakkaille, että kirjastosta saisit tätä ilmaiseksi, ja tietenkään en saisi sanoa. Kun olin kirjoja myyvässä yrityksessä eräs joulunalus, sielläkään ei saanut sanoa klassikkokirjaa haeskelevalle, että loppuumyytyjä painoksia löytyy kyllä erinomaisesti kirjastoista ja antikvariaateista.) Ennen pandemiaa me olimme digineuvojat, mutta nyt, muutettuamme vanhempieni (tai oikeammin isäni, mutta koska isä hallinnoi perheen autoa, isän sana on se, joka painaa) sanojen mukaan Inariin, meistä ei ole enää samalla tavalla arjen sujuvoittajiksi. 

Äiti todella näkee tarpeelliseksi selittää minulle kirjaston perusideaa. Sitten hän hehkuttaa, miten tärkeitä palvelut saattavat olla niille, joilla ei ole rahaa. En tiedä oikein, mitä sanoa, joten sanon vaan, että no tämähän kuulostaa aivan loistavalta. Muu - sen mainitseminen, että minähän olen suunnilleen asunut kirjastossa nuorena ja ollut kirjastoissa töissäkin yli kymmenen vuotta, joten tiedän kyllä - voisi kuulostaa vähän latistavalta ja nolaavalta. Hyvä, kun hän on innostunut ja keksinyt tämän, tuen sitä täysin sydämin. Ja onhan kirjasto aivan poikkeuksellisen ihana asia! Siitä jopa sietääkin mennä niin sekaisin, että unohtaa lähiomiaisistaankin perusasiat. 

Äiti ja sisko kalistelevat kuin saksanhirviurokset kiiman kynnyksellä. Sivullisena en tietenkään tiedä, mistä kaikesta he tarkalleen onnistuvat kärhämöimään ja millaisia äänenpainot ovat. Kuulen tapauksista välillä toiselta, välillä toiselta. Nekin ovat mielessäni ei leimaa -asioita. 

(Ei leimaa on sanonta, jonka opin aikanaan Hurinalta. En varmaankaan Hurinan blogista, mutta mehän olimme kirjastossa yhdessä töissä, koska Hurina ihastui siihen, mitä kerroin kirjastotyöstä, jätti aineenopettajan työnsä ja haki hänkin kirjastoon töihin. Sattumalta juuri niillä main sieltä lähti monta ihmistä iltapäivystyksestä, ja minulta kysyttiin, tietäisinkö ketään, joka voisi olla työstä kiinnostunut, ja esittelin Hurinan esimiehelleni. Niin sitten olimme siellä äkisti yhdessä töissä, tuosta noin vaan. Ei leimaa tarkoittaa osapuilleen tätä: Mieli on kerkeä luokittelemaan tapahtumat. Leima voi olla karkea oikein/väärin tai hyvä/huono tai sitten jotain vähän sävykkäämpää. Mutta yhtäkaikkisesti, meidän on usein hieman vaikeaa erottaa, mikä tarkalleen tapahtumiin ja ihmisiin vastaamisessamme on oman mielen lyömää leimaa ja mikä tapahtunutta itseään. Hurina taisi käyttää leimattomuutta eniten toisten ihmisten kohdalla - kuka on tyhmä, rasisti, itsekäs ja niin edelleen; tällaisessa kohdassa voi aina kysyä, kenen mielestä. Ihmisen itsensäkö? Mitä leimalla aiotaan tehdä? Kannattaisiko ihmistä itseään kuitenkin kuunnella? Eikö hän silti ansaitse hyvää kohtelua, vaikka toki tiettyjä asioita kannattaakin keskustella läpi kunnolla ja yrittää löytää yhdessä toimivampaa toimintamallia, jos näyttää siltä, että ihminen oikein kerjää tiettyä leimaa itselleen?)

(Ja voi olla, että olen käsittänyt ei leimaa aivan väärin, että käsitykseni on oman katsantokantani leimaama. Sellaista se tuppaa olemaan... mutta joskus ikävöin keskustelujamme hämärässä joulunaluskirjastossa, jossa kuusi tuoksui ja Hurina hieroi selkäänsä kipukoukulla näyttäen joltain viikatemieheltä, likipitäen, olimme unohtaneet sytyttää valot tullessamme, istuimme siellä hämärässä ja juttelimme jostain ja äkisti Hurina huusi EI LEIMAA huomatessaan, että luokittelin jonkun tuomitsevasti. Nauroimme. Välillä pääsin minäkin muistuttamaan ja huutamaan EI LEIMAA ja yleensä ne valot muistettiin sytyttää vasta kun joku asiakas ihmetteli, että onpa täällä tänään hämärää. Filosofifasaanien pyörittämä kirjasto. Silloin kumpikaan meistä ei ollut vielä opiskellut myöhempiä tutkintojaan. Ihme, että sellainen miljoonia maksanut rakennus ja arvokkaat kirjat ja lehdet tuosta noin vain uskottiin meidän fasaanien haltuun pitkiksi illoiksi ja lauantaipäiviksi.)

Mitä tarkoitan ei leimaa -asioilla? Kai sitä, että tietyt asiat ovat luonteeltaan sellaisia, ettei niistä heti muodostu tarkkaa mielikuvaa tai luokittelua: deskripitiivisesti ei leimaa -asiat. (Normatiivisesti tietysti minkä asiaintilan tahansa voi koettaa tuoda ei leimaa -käsittelyyn, ja joskus leiman riisuminen saattaa jopa onnistua.) Kuulee vain kuvauksen tapahtuneesta ja ajattelee samoin tein, että tiedän tästä ihan liian vähän voidakseni sanoa asiasta oikein mitään tuomitsevaa. 

Useimmiten ihmisten kuvaukset riidoista ja konflikteista asettuvat itselläni tähän kategoriaan. Tiedän yksinkertaisesti liian vähän. Tiedän liian vähän vaikka molemmat olisivat kertoneet erikseen minulle kärhämöinnin pääkohdat. Koska eivät he selitä, eivät ehkä itsekään tiedä, miksi tarkalleen jokin asia lähti provosoimaan. Eleiden keskustelulla ja sen perillisellä, sanojen keskustelulla, on myös oma logiikkansa, ajattelen. Harvemmin kukaan haluaa riidellä. Tai siis, haluan itse riidellä aika harvoin ja minun on vaikeaa kuvitella, että kukaan haluaisi riitelyoloa itseensä. Mutta saattaa kyllä olla, että olen väärässä, koska tiedän ihmisiä, jotka ajautuvat riitoihin tuon tuosta vaikka kenen kanssa. (Ja muistan edelleen, mitä emootioiden säätelyn tutkimus kertoo vihasta: viha parantaa masentuneen älyllistä suoriutumista, herättää lamaannuksesta. Muiden kohdalla se on myrkkyä päättelylle mutta masentuneilla ei.) Mutta niin, koetin kirjoittaa auki sitä, miten tietynlainen tylyksi tulkittava sävy helposti kutsuu vieläkin tylymmäksi tulkittavaa sävyä vastauksekseen ja homma eskaloituu, karkaa käsistä. Parhaimmillaan molemmat osapuolet jäävät mutisemaan ympäristölleen, että toisen pitäisi pyytää anteeksi, sitten voitaisiin keskustella. Ajatus, että voi itse aivan omatoimisesti ja kenenkään pyytämättä antaa anteeksi, koska yleensä on itsekin ollut tyly ja kohtuuton siinä eskalaatiossa, ei tapaa pälkähtää ihmisten päihin kovinkaan helposti. vaikka näin keskustelu mahdollistuisi. Siinä on jotain - taas, söpöä? traagista? koomista? ei leimaa. Se on jotenkin hyvin yllättävää, kun ajattelee, mitä Borges kirjoittaa anteeksiannosta ja kostosta: Unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto. (Borgesin otteet apokryfisistä evankeliumeista ovat pohjimmiltaan hyvin stoalaiset, tulen nyt ajatelleeksi. Leima.) Mutta tieysti useimmat eivät lue Borgesia eivätkä ehkä ainakaan ajattele, ettei hän ihan turhaan niitä asioita sanaillut paperille. 

No, äiti ja sisko siis kalistelevat taas saksanhirvinä. Arvatenkin molemmilla on todella vaikeita tunteita asiasta. Kun kerron Vompsulle äidin itkuisuudesta puhelussa ja mitä sisko oli sanonut niin että äiti on valvonut öitä niitä sanoja ajatellen, Vompsulta löytyy heti leimoja. Tuohan on täyttä vittuilua. Ei kukaan sano noin muuten kuin vittuillakseen. Mutta en halua tempaantua niihin ja ajattelen: mistäs sitä tietää? Vompsu kiihtyy niin paljon minua helpommin. Itse taidan ajatella, että ihmiset oikeasti usein ovat vähän toistaitoisia mukavasti sanomisessa. Ainakin itse olen vaikka koetankin harjoitella. Ei se ole helppoa! On helppoa sanoa mukavasti, jos on hyvissä fiiliksissä, mutta se, että tukee toista ja sanoo mukavasti silloin kun tuntuu, että saa niskaansa tulikatkuista sappea, ei ole helppoa. Sitäkin voi harjoitella. On niin monia asioita, jotka eivät ole olleet helppoja ja nyt ovat, että jaksan kyllä harjoitella, ihan silkasta uteliaisuudesta, että mitähän tapahtuu, jos tuommoisessa joskus onnistuukin. 

Itse taidan ajatella myös, että on harvoja niin kipeitä asioita kuin tieto siitä, että on ääneen leimannut toisen tavalla, jonka voi olettaa loukkaavan useimpia. (Paitsi tietysti niitä, jotka ovat sillä tasolla, että pystyvät ajattelemaan ei leimaa ja nauramaan koko asialle - tähänhän stoalaisuus tavallaan harjaannuttaa, sikäli kun sitä lainkaan osaan tulkita. Loukkausta ei tarvitse ottaa vastaan.) Koska toiselta ei voi oikeastaan edes toivoa stoalaista emootioiden säätelyä (tilanteen uudelleen ajattelu, emootioiden säätelyn tutkimuksen kategorioissa), koska se on niin harvinaista, on oletettava, että toinen todellakin nielaisee leiman karvoineen kaikkineen ja vahingoittuu. Ja se, että on itse vahingoittanut, on tietenkin paljon graavimpaa kuin se, ettei ole tarpeeksi harjaantunut kohauttamaan olkiaan ja tuumaamaan, että tänään näin, eteenpäin. Tietysti konflikti ajateltuna ja muisteltuna män jo, myös vaikka sen olisi itse aloittanut, ei siihenkään pidä takertua vaan keskittyä siihen, että ensi kerralla paremmin, etenkin jos on ihan selvää, mistä kaikki lähti. Mutta sosiaalinen todellisuus, kuten minkä tahansa somen lyhytkin selailu paljastaa, on täynnä ihmisiä, jotka mielellään pukeutuvat koston kaapuun. Vääryyksiä ei unohdeta, niistä muistutetaan. Ja sitä muistuttamista pidetään jopa jotenkin hienona juttuna, kutsutaan oikeudenmukaisuudeksi ja sen vaatimiseksi.

Niin kovasti kuin toivonkin meidän pandemiapolitiikkamme muuttumista suuntaan, jossa henkeä ja terveyttä suojellaan, en, toisin kuin kai useimmat samoin ajattevat, ajattele tarpeelliseksi mitään julkista anteeksipyyntöä heille, jotka ovat aivan turhan päiten menettäneet omaisensa tai terveytensä. Mitä se muuttaisi, lopulta? Onhan se nätti ele (leima) mutta lopulta, ei se tuo ketään tai kenenkään elämänlaatua takaisin. Minulle riittäisi aivan täysin se, että käytännöt korjattaisiin. Että viestittäisiin siitä, mitä tutkimus kertoo uudelleentartunnoista ja niiden riskeistä, mitä tutkimus kertoo rokotteiden kyvystä estää tartuntoja, sairaalajaksoja ja kuolemia. Että viestittäisiin myös rokotuksiin liittyvistä riskeistä yksityiskohtaisesti ja tiedepohjaisesti. Ei voida olettaa, että kansalaiset itse osaavat miettiä omia riskejään ja suojautumistoimenpiteitään, jos heille ei ensin anneta dataa asioista. (No, auttaisiko tämäkään kaikkia? Ei tietenkään. Mutta mahdollistaisi edes kansalaiskeskustelun asiasta faktojen pohjalta.) Ilman leimoja, hyssyttelyä, ilman oletuksia paniikista, jota pitää aktiivisesti koettaa estää toistellen mantroja, jotka eivät välttämättä sisällöltään kestä tutkivaa silmäystä, vaikka motivaatioltaan olisivatkin kuinka lohdullisia. (Yhtä lohdullisia kuin tyypillinen tapa "tukea" omaa ystävää tämän ajauduttua konfliktiin, josta ei itse tiedä höläsen pöläystä - tuo on vittuilua, ei kukaan sano noin kuin vittuillakseen, olen pahoillani että olet joutunut kuuntelemaan tuollaista. Nämä omat puheenvuoroni aiemmilta vuosilta ovat niitä kohtia, joista olen enemmän mykkyrässä kuin oikeastaan mistään muusta: enkö todellakaan keksinyt mitään järkevämpää sanottavaa? En. Se siitä, eteenpäin paremmin.) 

Joskus mietin sitäkin, olisiko kurssin korjaaminen siinä, tässä tai tuossa itse asiassa helpompaa vaikka mille toimijalle, jos leimaa ei lyötäisi niin helposti. Niin että sen voisi tehdä pienemmällä kohinalla, kokeilla kurssinmuutosta ja katsoa, mitä siitä seuraa. 

Koska mietin tällaisia, en halua puuttua sukulaisteni kalisteluun. Voin kuunnella, tietysti. Mutta en halua puuttua sen enempää. Koska silloinhan minulla pitäisi olla jokin kanta asiaan. Ei välttämättä sellainen, tietenkään, että sinä olet syypää ja sinä et. Tai että sinä olet enemmän syypää (koska aloitit, koska eskaloit enemmän, koska sinulla olisi ollut taitoja taltuttaa tilanne ja toisella ei mutta päätitkin lisätä höökiä?) ja siksi sinun pitää pyytää anteeksi. Vaan ehkä edes sellainen minimalistinen kanta, että olette tapelleet jo tarpeeksi, kuormitatte sillä meitä muita, lopettakaa. Mutta mistäs minä sen tiedän, ovatko he vielä lillineet tarpeeksi kognitiivisissa dissonansseissaan solmiakseen rauhan? Jos kyse olisi vieraammista ihmisistä, voisin vielä ehkä jotenkin välittää asiassa, mutta äitini ja siskoni tapauksessa, en lähde siihen. 

Saan tehdä töitä sen kanssa, etten lyö leimaa tähän linjaukseeni. 

perjantai 11. marraskuuta 2022

Palautteista

Tänä aamuna saimme kiitosta pihassamme möyriviltä työmiehiltä. He sanoivat arvostavansa sitä, ette teemme asiat toisin kuin useimmat heidän töissään kohtaamansa ihmiset. Esimerkiksi, emme pyydä myllätyille alueille kivituhkaa laatoittaaksemme tai terassoidaksemme ne, vaan multaa, jotta voimme istuttaa kasveja. (Ja erikseen pyysin, että ei nurmikon siemeniä - nurmikko ei ole mikään kovin kiinnostava ympäristö esimerkiksi pölyttäjien silmissä. Mieluummin perennoita ja pensaita!) Heistä on ollu hauskaa nähdä, että elämme maanläheisesti

Mietin tämän vanavedessä niitä luonnepalkintoja, joita olen saanut ihmisiltä. Thaimaassa hotellinpitäjä arvosti sitä, että puutarhan hoitamattomuudesta valittamisen sijaan pyysimme haravaa lainaksi ja haravoimme itse puutarhan halki turvallisen, käärmeettömän polun. Hän sanoi monet kerrat, että arvostaa sitä, ettemme ole niin kuin länsimaiset ihmiset yleensä, ja halusi kaveroitua facebookissa. Moni seniori-ikäinen tuntilaiseni pyytää aina välillä anteeksi sitä, että tuli puhuneeksi sairauksistaan, ja sitten kun korjaan, että itsehän kysyin, ei mitään anteekseja, näistä on hyvä välillä puhua jollekulle, he kiittelevät vuolaasti. Vaikka minusta se nyt on ihan perusinhimillisyyttä, etenkin kun tiedän, että moni heistä on aika yksinäinen ja kaikilla yleensä työtehtävissään sen verran kiire, että aika harva jää heitä kuuntelemaan ja kuulemaan. Ei minulla ole sen tärkeämpiä asioita tehtävänä, siitä olen jokseenkin saletti. 

Nämä tavallaan ymmärrän. 

Mutta sitten on sitä vaikeampaa palkitsemista, josta jää epävarma olo, koska niihin asioihin liittyy myös kipeitä muistoja. Niin kuin se, miten ihmiset ovat sanoneet, että heistä on ihanaa, miten nauran asioille tunneillani, niin nettitunneilla kuin läsnätunneillakin. Tottahan se on - huvitun aika helposti enkä ole tottunut piilottamaan nauruani niin kuin kai aika moni on joutunut tottumaan. Tuntuu hassulta, että se  nauru on on heille tärkeää ja semmoista, mitä he sanovat ikävöivänsä lomien aikana. Kun sitten kuitenkin sama nauraminen on saanut myös aikamoista sappea päälleen sellaisilta ihmisiltä, joihin olen tutustunut aikuisiällä vertaisasemassa. Eivät ne ole ihan yksi tai kaksi ihmistä, jotka ovat antaneet jotensakin raivoisan todistuksen siitä, etten ymmärrä elämän kipeyttä ja vakavuutta ja että olen pinnallinen, koska asiat naurattavat minua. Enpä tiedä. Itse ajattelen kai, että kipeyttä ja vakavuutta voi käsitellä aika monin tavoin ja että pinnallisuuttakin voi olla monenlaista. Kaikkia ei tietenkään voi eikä tarvitse miellyttää ja ehkä tunneillani käyvillä on tietynlainen maku. Mutta pitkäksi aikaa ne rankat ja pelottavat kielteiset palautteet jäävät hiertämään niin että sitä jää miettimään, tuottaako kaikille ympärillään lähinnä kärsimystä. Koetan ottaa näistä tapahtumista mukaan sen opin, joka niistä on korjattavissa - etten itse antaisi ihan semmoista palautetta kellekään toiselle. Eihän kuitenkaan ole ketään, jonka haluaisin olevan vähemmän tyytyväinen, vähemmän rauhallinen, vähemmän helpottunut. Vähemmän vapautuneesti naurava. 

Kaipa näitä kipeitä kohtia on jokaisen elämässä, vaikkakin eri asioihin liittyen. Tuntui kyllä mukavalta lukea entisen tiimikaverin pohdintaa, että tietyn ajan muistoja silaa juuri se, miten paljon ja usein töissä nauroimme ja että se oli hyvää aikaa se. 

Uskalsin nyt jo lukea muutaman lyhytkurssin kurssipalautteet, vaikka kausi onkin kesken. Se on kertakaikkisen veretseisauttavan pelottavaa. Se ei olisi pelottavaa, jos en pitäisi työstäni. Mutta pidän ja haluan näitä töitä jatkossakin, ja minulla on tiettyjä kokemuksia siitä, ettei tarvitse mokata kuin kerran ja se oli sitten siinä, uusia keikkoja ei tule. 

Inhoan arvioinnin kohtaa "opettajan asiantuntemus". Miten ihmeessä tuntilaiset sitä arvioivat? Etenkään kaltaiseni opettajan kohdalla, joka yrittää kaikkensa suitsiakseen luennointimoodia ja ollakseen hiljaa, jotta opiskelijat voivat itse oivaltaa. Tiedän niin monista fiiliskierroksista, kuinka moni pitää tärkeänä, että annetaan ohjeet siitä, mikä on "oikein" ja mikä "väärin". Ja sitten koetan varovasti purkaa sitä mentaalista mallia matkan varrella ja muistuttaa, että ainoa "väärin" on se, jos tuntee viiltävää kipua ja jää jyrskyttelemään sen päälle. Että joo, nivelten tukeminen lihastyöllä, mutta siinäkin vähempi on parempi eikä mitään kaikille sopivaa ulkoista mittapuuta löydy, on vain tuntoaisti, hiljaisuus, ikuisuus, jossa liike toistuu, tutkiminen, lupa olla ja hengittää ja liikahdella.

No, nyt asiantuntemus oli arvioitu hyväksi, tällä kertaa. Mutta aina välillä tulee niitä alhaisia arvioita, ja niiden kohdalla tajuan jonkun pettyneen ikihyviksi, vähän samaan tapaan kuin graduhaastatteluissa se opiskelija, jolla oli ollut yliopistolla mielestään niin huono ja epäpätevä erään kielen opettaja, että hän oli päättänyt ettei enää halua tietää koko kyseisestä maasta mitään. Litteroidessani haastattelua ajattelin vain, että hän on tuskin itse ketään opettanut missään ikinä. Siinä se nöyryys karttuu, luultavasti, ellei sitten ole sen koulukunnan ihmisiä, joista asiat ovat vesiselviä ja on vain yksi ainoa oikea tapa esittää ne. (Ei aavistustakaan, miten tuollaiseen mielenmaisemaan päädytään.) Eikä ainakaan hihitytä lainkaan, jos sanoo "enemmän haaraa" tai "anna selkänikamien oikein lorpottaa kohti lattiaa" tai jotain muuta höpsöä, kuten joka tunnilla taatusti sanoo puhekoneena ollessaan. 

En kyllä tiedä, mitä ajatella niistä myönteisistäkään palautteista, lopulta. Ylipäänsä nämä numeroarvioinnit eivät kauheasti anna kättä pidempää itsensä kehittämiseen. Ihan kiva, että jollain kurssilla kaikki olivat olleet sitä mieltä, että olin niin asiantunteva kuin olla saattaa. Mutta mitähän sekään tarkoittaa? Koetan kyllä puhua asiat julki, kertoa, miksi olen hiljaa tai miksi pyydän heitä aktivoimaan jotain kohtaa. Mutta se on taas vain yksi näkökulma asiaan, tämä minun tapani tehdä työtä ja heijastelee taas vain sellaista ajatusta kommunikaatiosta, jonka päälle itse ymmärrän ja joka saisi minut tuntilaisena tuntemaan oloni turvalliseksi. 

Itse ottaisin kymmenen kertaa mieluummin opettajan, jota pidän turvallisena ja sympaattisena, kuin opettajan, jota pidän asiantuntevana. Ja olen ottanutkin ja todennäköisesti vastaisuudessakin otan. Se liittyy siihen, millaisessa ympäristössä opin parhaiten. Mutta ihmiset ovat tässä kovin erilaisia. Tai ehkä ymmärtävät oppimiseksi ihan eri asiat.

Perjantai - viikon toiseksi viimeinen työpäivä. Sitten kolme viikkoa varsinaista kautta jäljellä. Älysormus näyttää tuskallisen tarkasti, miten kuormitus kasvaa viikko viikolta.