maanantai 16. toukokuuta 2022

maanantaiaamu

 Mitä enemmän luen itämaisia, sen enemmän mietin, että näitä olisi joku ehkä voinut luettaa myös koulussa. Tarkoitan tätä: Onko kasvuiässä ja nuoressa aikuisuudessa mitään kamalampaa kuin ne ihmiset, jotka kysyvät, miksi aikoo isona? Eivätkö ne ole olleet tyytyväisiä siihen pisteeseen, missä olen ollut kysyttäessä? (Ja joka tarkalleen ottaen on melko täsmällisesti sama piste jossa olen nytkin, olennaisilta ulottuvuuksiltaan.) Missä kaapissa ne ovat itse eläneet? Eikö voisi olettaa, että jokainen päälle kolmikymppinen on jo jollain tasolla tajunnut, miten harvoja asioita sitä lopulta valitaan ja miten useimmat asiat sen kun saapastelevat elämään ja niiden kanssa opitaan pulaamaan? Ja miten vähän oikeasti tarvitsee suunnitella tai hallita (inhonpuistatuksia koko hallinnan käsitteestä)? Miten paljon voi menettää, jos kaventaa elämänsä putkinäköiseksi muutaman tavoitteen jahtaamiseksi? Joskus toki jokin asia on semmoinen, että keho sanoo niin vahvasti ei, että sen poisvalitsee sen kummemmin problematisoimatta. Mutta sen kummempaa suuntaamista en ole ainakaan itse tarvinnut tai kaivannut.

Dogen, 1200-luku:


To carry yourself forward and experience myriad things is delusion.

That myriad things come forth and experience themselves is awakening.

What we are looking for is what is looking.


Ja sitten tietysti suuren hupsun kirjoitukset siitä, miten nätisti se valaistuminen sujuukaan. Aistin niissä tiettyä (tuttua) huvittuneisuutta henkisen kasvun ajatusta kohtaan. (Juu en ole ikinä halunnut valaistua, musta sekin on taas ihan omalaatuinen päämäärä. Mulle riittää tämä tässä ihan hyvin, ja tämä tässä itseohjautuu riittävän hyvin.)


Olisihan sitä tietysti voinut stressata koko elämänsä kaikesta jonniinjoutavasta, kuten että vastaako oma positio viiden vuoden kuluttua omia senhetkisiä ennakkoluuloja ja päähänpinttymiä. (Sitäkin on tullut kokeiltua sen kerran kun joutui urasuunnittelukurssille toisen yliopistotutkinnon aikana, ja tietysti työkkäriin valmistuttuaan jouduttuaan. En jaksa sitä meemiä päivää, kahta kauempaa, mutta ne pari päivää voivat olla tosi intensiivistä paruntaa ja siitä voi jäädä joksikin aikaa mielenmaisemaan semmoinen outo meemi, että haluaisinko oppia ajattelemaan noin, että pitää valita ja suunnata aktiivisesti. Vielä sitä halua ei ole löytynyt. Mutta huvittavaa kyllä mulla on ollut muutama ystävä, jotka ovat puhuneet näitä, ja heidän seurassaan olen jotenkin yrittänyt virittäytyä sille taajuudelle ihan automaattisesti. Mutta en saa sitä taajuutta pidettyä yllä ilman jatkuvaa tukea - se on ilmiselvästi vasta lähikehityksen vyöhykkeelläni.) Ja voisi surkutella, miten myöhään on kirkastanut arvojaan, uskaltanut repäistä itsensä ympyröistä, joista ei lopulta löytynyt pidempiaikaista virikettä. Mutta miksi? Mitä se hyödyttäisi? Ja eikö sekin aika muka ollut aivan täyteläistä ja innostavaa? (Oli se omalla tavallaan, kaikissa tavoissa ja jaksoissa on oma sisäinen logiikkansa, jota voi tarkastella ilolla ja huvittuneisuudella sitä kohtaa läpieläessään.) Ja enkö sillä aiemman surkuttelemisen logiikalla joutuisi taas parinkymmenen vuoden päästä surkuttelemaan, miten vähän ymmärsin nyt, ja kuvittelevani ymmärtäväni silloin asiat kohdalleen? (Olen melko varma, että käsitän asiat väärin ja se huvittaa minua suunnattomasti.)


Sen suhteen kyllä olen kiitollinen, etten missään vaiheessa ole ymmärtänyt höläsen pöläystä näistä tavoitteista, joista moni puhuu seurassa. Uratavoitteista, ansaintatasotavoitteista, bucket listeistä ja sen semmoisista.


(Nuorempana toki leikin välillä ajatuksella, että haluaisin jotenkin maagisesti tulla tosi älykkääksi, jollain tunnustetulla tavalla. No hyvinpä sekin sujui. Nykyään naurattaa: miksi ihmeessä? Hurmaavakin olisin halunnut olla aina välillä, mutta sen suhteen olen sentään tunnistanut rajani tarkemmin ja tajunnut myös, että näkymättömyys on useimmissa ympäristöissä hurmaavuutta parempi strategia - näkymättömyyden ylläpitäminen on paljon ergonomisempaa ja vähemmän voimia syövää.)


(Ja sitten pirulainen haluan jäsentää jotain kirjoittamalla ja koska olen ainaisessa kiitollisuudenvelassa muille, jaan kirjoitukseni, enkä enää olekaan näkymätön mutta en kyllä onneksi kovin hurmaavakaan, kunhan omituinen horisija, koska semmoisia ihmiset ovat.)


Vai onko kukaan niistä saavutusjutuista lopulta oikeasti kiinnostunut? Onko kyseessä vain jokin puheenparsi, vähän kuin sään ihmetteleminen, joka koetaan jostain syystä turvallisemmaksi puheenaiheeksi kuin jokin muu? Niin sen täytyy olla, ajattelen. Se meemi ehkä elää vain hieman vieraampien kohtaamisissa - kuvitellaan, että näin kuuluu puhua. Tutumpien kanssa on turvallisempaa olla eksynyt ja useimmiten väärässä oleva hölmö. Huomasin itsekin tiettyä helppoutta kommunikaatiossa silloin kun matkustelin näiden matkustelemattomuusjaksojeni välissä. Se oli turvallinen aihe, paljon turvallisempi kuin se, ettei halua kauheasti matkustaa, koska ympäristön tila.


Tänä aamuna mietin, että luultavasti olisin yhtä onnellinen ja tyytyväinen silloinkin vaikka olisimme päättäneet jäädä Helsinkiin tänne muuttamisen sijaan. Mutta onhan se kutkuttavaa herätä paikassa, jossa voi viiden pintaan mennä ihmettelemään kasvilavoja pihassa ja vain odottaa odottaa odottaa että jotenkin ihmeessä lihaslämmön saattelemana kasvilavoista alkaa kasvaa viidakko. On kyllä tässä iässä helpompaa, ettei valtavia säkillisiä tavaraa tarvitse raahia kilometrejä eestaas joka vuosi vain siksi, että tykkää tönkiä multaa, että multa viheltää ja minä tanssin kuopsutustanssia.

lauantai 30. huhtikuuta 2022

Mummona tunkiolla

Pionien kodin sivulta:

Miksen saa kasvatettua yhtä komeita pioneja kuin mummolla oli?

Mummon mökki oli siellä mäen päällä soraisessa maassa. Siinä olivat sopivat ja läpäisevät kosteusolosuhteet pioneille. Pionit kasvavat heikoimmin tasaisella maalla ja ostomullassa, joka on poikkeuksetta hyvin turvepitoista. Lisäksi mummolla ei ollut kalkkia, keinolannoitteita eikä vesiletkua.
Tämäpä tämä. Pitää oppia olemaan huolehtimatta niin hirvittävästi. Koko kevään olen seurannut, miten ihmiset pillastuvat kasviryhmissä milloin mistäkin. Pitääkö heittää roskiin, jos lehden reuna kellertyy, tulee kirva tai pari, kasvu häiriintyy. 

Ne ovat vain kasveja. Joo, ne yhteyttävät meille hapen, sitovat auringon energian ravinnoksi ja niin edelleen, mutta silti, jos johonkin jonkun tyypin kasviin tulee ödeemaa liikahoivan takia, ei se happi lopu. Eikä taimi useimmiten mene pilalle vaikka vähän källejä kävisikin matkalla. 

Katkaisin ehkä eniten odottamani tomaatin taimen just kun siinä oli vain yksi lehti sirkkalehtien jälkeen. No, tökkäsin sen kummemmin harmittelematta juurettoman pienen pätkäreppanan multaan ja se on ulkoillut vahingoittumattomien ikätoveriensa kanssa päivittäin. Näyttää siltä, että juuria tehdään, koska eipä tuo ole kuollutkaan. Ei se ole tietysti kasvanutkaan maanpäällisiltä osiltaan, koska sen pitää kasvattaa niitä juuria. Mutta kyllä se ehtii kesän juhliin aivan varmasti mukaan. 

Jos siis päättää elää. Yleensä ne päättävät. 

Toki olen itkuni minäkin itkenyt katkenneiden taimien kanssa, ei siinä mitään. Mutta vuosi vuodelta oppinut yhä enemmän odottamaan ja katsomaan, josko sittenkin. Viime vuoden sardinialainen kirsikkatomaatti opetti paljon, se sienitaudin saanut reppana, jonka viskasin näillämain vuotta (tosin vuosi oli lämpimämpi muttei vielä tomaattilämmin) uv-karaisemattomana rhodon juureen ja ajattelin, että en voi sua pitää muiden kanssa, etteivät ne saa sulta tartuntaa, mutta annetaan nyt kuitenkin sulle mahdollisuus elää, jos haluat: tässä on sulle puolivarjo, ja kylmät yöt, katso itse, olisiko niistä elinympäristöksi. Olin riipinyt reppanoista kaikki mähmäiset lehdetkin pois ja päissä oli vain ihan minitupsulehdet. Kaksi kolmesta taimesta selvisi, ja ne olivatkin sitten viime vuoden maukkaimmat tomaatit. Ilman sardinialaisia viime vuonna olisin ehkä nakannut roskiin sen katkenneen Meili de Nuhain. No, saas nähdä, kuinka hän selviytyy... halua kyllä tuntuu riittävän. Ei vaan saa hoivata puhki. Pitää antaa kuivahtaa kunnolla välissä niiden pienten juurien, että ne saavat yllykkeen venyä ja kasvaa oikein mahtaviksi.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa mennyt ihan ilman mitään ostolannoitteita ja lannoittanut pissalla (myös sisäkasvit, ei haise, kun ei losottele liikaa). Kukkia on tullut enemmän kuin koskaan (no, luultavasti kyllä uuden kodin ikkunatilan ansiota valtaosin). Ja koska töitä on piisannut, on kastelukannukin heilunut aika laiskanpulskeasti. Pari kertaa on muutama kasvi tiputtanut lehtiään kuivana mutta kyllähän ne siitä virkoavat. Taimia on niin hervoton määrä, kiitos viljelystä innostuneen ystävän siemenkirjeen, että ei tässä ole ehtinyt todellakaan hyysäämään ketään tai mitään erikoiskohtelulla. Isommat ruukut on ehditty laittaa vasta siinä vaiheessa kun taimiparat ovat ihan letturalla jo.

Kun pionin juurakko saapuu tänne, pitää tehdä mummot ja kasata kivinen, sorainen kohopenkki, ei juurikaan ostomultaa, ehkä vähän kookosrouhetta ja tuota savimaata ja soraa, soraa, soraa.

perjantai 15. huhtikuuta 2022

Kun ei ole varaa olla investoimatta ja muovipintojen rumuuden piilottaminen

Yksi hyvä puoli taloustieteilijän kanssa taloudenpidosta on se, että se laskee kaiken huolella. Siinä missä mulle riittää tieto, että parinkymmenen aurinkopaneelin sarja tuohon katolle maksaisi takaisin itsensä kymmenessä vuodessa, ja toimintaikää on sitten vielä parikymmentä vuotta lisää, se laski paneelien kuukausittaisen hyödyn viiden viime vuoden keskiarvotuotoilla ja meidän arvioidulla kulutuksella ja viiden viime vuoden sähkön spothinnoilla. Sai sen saman, että kymmenisen vuotta menee, että maksavat itsensä takaisin. Mutta sitten seuraavaksi se laski, että miten paljon ne elinkaarensa aikana tuottavat hyötyä, ja miten paljon meidän sijoituksemme kasvaa korkoa, ja mikä on sen hyöty verrattuna vaikkapa asuntolainan nopeammin takaisin maksamiseen. Jos joku muukin näitä harkitsee, niin kerron, että sijoitus (kuukausittain korottomalla osamaksulla maksettuna) kasvaa korkoa (ja tietysti myöskin korkoa korolle) yli kuuden prosentin vuosivauhtia, ja että verrattuna asuntolainan lisämaksuun samalla summalla kuukausittain pois hyötyä kertyi yli 8000 euroa. (Nämä on tietysti nyt laskettu meidän talon ja lainan spekseillä, ja kohteet ovat erilaisia.)

Alkaa vähitellen näyttää siltä, että sen sijaan, ettei meillä ehkä ole ihan heti varaa aurinkopaneeleihin, meillä ei todellakaan ole varaa olla korjaamatta 10000 euron sijoituksesta yli 8000 euron hyötyä. Emme me niin äveriäitä ole, että voisimme jättää tuollaisen hyödyn käyttämättä. Toki sen vähän yli satasen kuussa voisi käyttää johonkin muuhunkin, vaikka ulkona syömiseen, matkusteluun tai kasveihin. (Noista itseäni himottaa vain viimeinen mutta siihen kyllä kaataisin helposti useammankin talouden varat, jos antaisin itselleni ihan vapaat kädet.) Mutta jotenkin miellyttää tämän sijoituksen järkevyys.

Näyttääkin siltä, että jo tänä ensimmäisenä asuinvuotena investoimme taloon ja sen järjestelmiin vähintään 10 prosenttia itse talon arvosta... onneksi sentään korottomin maksujärjestelyin. Eikä meidän ole silti tarvinnut vielä lopettaa yhtään hyväntekeväisyysjärjestön kuukausittaista avustusta. Ja niin kuin mä pelkäsin, että muutto tänne romauttaa taloutemme, puff vaan. Sillä, että elää vuosia köyhyysrajan alapuolella, on pitkät jäljet.

Pitkäperjantain aamu: maalasin lidlistä halvalla löytyneellä vaaleanturkoosilla kalkkimaalilla joogahuoneen vaatekaapin ovien rumat kiiltävät muovilevyt, valkoisella keittiömaalilla meidän karmivan tumman puuta huonosti jäljittelevän muovisen keittiön välitilan. Iltapäivällä kerros nro kaksi. Kyllä ilahduttaa nähdä, miten ruma muovi peittyy. Sekin ilahduttaa, että tämä "remontti" maksoi huikeat 45 euroa. (Tyypillinen minun investointini, tuon verran uskallan sijoittaa, koska voin ajatella, että kuittaan sen yhdellä 90 minuutin opetuksella.) On kyllä hintansa väärti, sen voi jo nyt sanoa. Joku äveriäämmäksi itsensä mieltävä ehkä olisi repinyt muovilevyt pois ja kaakeloinut, mutta - - kuten sanottua, olen tottunut elämään alle köyhyysrajan ja se, että nyt tienaan hetkellisesti sen yli, ei tarkoita, että osaisin ajatella kuten kai keskivertoaikuiset ajattelevat, että haluaa ne kaakelit ja sillä siisti. Ajattelen, että ehkä sitten kun salaojaremontti on maksettu ja keittiön halpiskaapit hapertuneet viidentoista vuoden päästä, sitten voi pistää nätit kaakelit! Ja sittenpä niistä vasta iloitseekin. Vaikka voi toki olla, ettei silloin enää ole hengissä, tai on tosiaan kipannut nurin koko talous. Ei voi tietää. No mutta nyt kämpän kamalimmat pinnat on piilotettu. Olen tyytyväinen.

On kyllä ihan huippukivaa, että nyt on koti, jossa saa tehdä asioita, päätöksiä ja laskelmia. Tuntuu onnelliselta sekin, että viimein löysi ammatin, jossa tykkää olla, enimmäkseen, ja jossa töitä tuntuu riittävän just niin paljon kuin vain jaksaa tehdä. (En jaksa yhtä paljon kuin moni muu, mutta ei se mitään, koska mulle riittää vähempikin elintaso.)

perjantai 1. huhtikuuta 2022

Paskaparatiisi

Olen löytänyt tallin, josta kommunikoitiin, että saan ilmaiseksi hakea pihaan lantaa niin paljon kuin vaan jaksamme kyörätä. Se tarkoittaa sitä, että jossain vaiheessa pitää vuokrata pakettiauto ja tosissaan alkaa yhden päivän vimmainen kakkasouvi. Ilmaista kultaa! Ja jaksaahan sitä muuttopäivänäkin roudata melkoisen määrän... en kyllä halua ajatella vielä sitä paska-auton siivousta. Pressu alle, ehkä?

Ja niin, tiedän paremman puoliskoni hartaasti toivovan, että tämä olisi aprillipäivitys mutta eihän se ole, edelleenkään.

Niin että kun yksi tuttu kysyi, eikö se leikkimökki kannattais jättää siihen pihaan kummilasten vierailuja ajatellen, saatoin vastata, että meillä on tarjolla jotain lapsia paljon universaalimmin kiinnostavaa kuin jokin käpyinen möksä. Nimittäin KAKKAA. KAKKAHUUSSI, NELJÄN ERI LAJIN KAKKAA. Ja jos lintulaudan alus lasketaan, varmaan ainakin seitsemän eri lajin kakkaa. Paskaparatiisi!

Jos tänne pihaan ei sukeudu komeaa pillerinpyörittäjäkantaa, niin minne sitten? Toistaiseksi olen nakannut kissanpaskat ja koiranpaskat rumpukompostiin. Toivon vienosti, ettei se ihan hävyttömästi tuoksahda sitten kun lämmöt nousevat. Kunhan saan tuon meidän kuivakäymälän pystyyn, on kotielikoiden kakoille siellä luontaisempi koti.

Sulis jo lumet niin pääsis hommiin.

lauantai 26. helmikuuta 2022

Sodasta, hämmentyneesti

Ja yhä kummemmaksi menee. 

Te tiedätte mut - kun jokin ahdistaa, en yleensä pakene, vaan koetan mennä kohti. Koronan kohdalla tämä on viimeistään käynyt itselleni todella selväksi (kuten myös se hämmennys, kun moni näyttää haluavankin väistää ahdistuksen aiheuttajia sen sijaan että perehtyisi niihin tarkemmin). 

Ja nyt tämä sota. Se ahdistaa. 

Olen koko aikuiselämäni ollut jonkin sortin pasifisti, teininä kyllä olisin kernaasti mennyt armeijaan jos silloin olisi jo otettu naisia armeijaan Suomessa. (En ole ikinä tainnut ihan hirveän paljon uskoa rauhaan ja rakkauteen, vaikka toki pidän niitä sotaa paljon parempana vaihtoehtona. Homo sapiensille ne eivät vain ole kaikissa tilanteissa olleet se ilmeisin valinta.)

No, nyt sitten lahjoitan rahaa Ukrainan armeijalle. Toki myös siviilejä auttaville järjestöille, mutta ei siinä ole mitään uutta, että semmoisille antaa rahaa katastrofialueille. Mutta että armeijalle

Mutta mitä muutakaan voisin tehdä?

Hävettää hidas, empivä Suomi, joka lahjoittaa sinne jotain hiivatan telttoja. Eikä olla suljettu ilmatilaa venäläisiltä koneilta. Ihan turhaa on täältä naureskella Belgialle, joka halusi pitää timantit, ja Italialle, joka halusi pitää luksustuotteet pakotteiden ulkopuolella. Kun en voi muuta tehdä, niin lähetän sitten rahaa. Ei niin, että sitä olisi jotenkin hirveästi mällätä, etenkään juuri nyt, mutta taatusti niillä pienilläkin pennosilla tehdään Ukrainassa nyt enemmän kuin täällä. 

Uskonko sotaan? No en sen enempää kuin ennenkään, mutta tuo Putin taitaa uskoa, eikä häntä nyt taida pysäyttää muu. 

Tämä on tätä keskustelua itseni kanssa: kumpi on tärkeämpää, tämän sodan lopputulos vai suurehko multalasti pihan kulmaan? No, ensimmäinen tietysti, koska jos asiat menevät pahemmin mönkään, ei sillä multalastillakaan ole oikeasti paljon mitään väliä. 

Iltapuhteiksi opiskelin vielä kaupunkisissisodankäyntiä, koska luojaties mihin saakka tässä vielä edetään. Eipä silti, että niillä taidoilla täällä uudessa asuinpaikassa mitään tekisi, etenkään tällä alueella jossa ei ole kerrostaloja ja ollaan päättyvän kadun varressa. Mutta - mistäs sitä tietää. Kuten filosofian amanuenssi joskus sanoi mulle päivitellessäni, mitä kaikkea sitä onkaan tullut opiskeltua, mikään ei lopulta mene hukkaan. (Noista kaupunkisissisotatiedoista kyllä toivon, että menisivät hukkaan.) 

Tulee avuton olo, koska tajuan, etten ole lopulta opiskellut MITÄÄN hyödyllistä tässä uudessa maailmassa. En osaa ampua, hakkeroida, tehdä mitään hienoja strategioita. Olen huono jopa vittuilemaan verbaalisesti koska olen vuosikausia koettanut kitkeä sarkasmiani kysyen itseltäni että no niin, ketähän tämäkin auttaa, koetapa vähän myötätuntoisemmin, vaikka se olisi kuinka hankalaa. Osaan ehkä tehdä hyvää vegaaniruokaa ja säädellä kohtuullisesti stressiäni, ja oikolukea ja vähän kääntääkin, ja osaan kerätä luonnonkasveja ravinnoksi ja viljellä, mutta se kaikki tuntuu niin kaukaiselta ja epäolennaiselta tässä tilanteessa. Ymmärrän jotenkuten anatomiaa ja kuntoutuksen periaatteita, mutta mitä niilläkään tekee, etenkään jossain joogan ja pilateksen ohjaamisen positiossa. Ja olen opiskellut paljon aerosolitartunnan ehkäisemisestä ja sillähän toki vielä pitkään tekee paljonkin, mutta ei sekään auta nyt Ukrainaa yhtään mitenkään.

Joten annan rahaa. Siihen sentään pystyn. Vähän hassulta se kyllä tuntuu, kun lukee, miten mikin valtio on lahjoittanut valtavia summia, ja sitten me pikku pankkitililtämme sen verran kuin budjetti joustaa. Mutta kun ajattelen, mitä haluaisin, että muut tekisivät, jos me täällä olisimme tuossa tilanteessa, niin näin se vaan menee. Ei mua lohduttaisi mikään tykkäysvyöry tai eri kaupunkien mielenosoitukset tai sinivalkoisiksi valaistut rakennukset, liput twitternimien perässä, vaan raha, jolla saa hankittua sitä, mitä milloinkin kipeimmin tarvitaan.

Hämmentyneenä katselen sitä, miten sota muuttaa kaiken

keskiviikko 5. tammikuuta 2022

Katse kesään

Vuodenkierto etenee. En ole ehkä muistanut tänne sitä kirjoittaa, mutta muutimme tosiaan pois Helsingistä, isona syynä korona ja ihmisten holtittomuus taudin kanssa, oletus, että tämä saattaa kestää vielä vuosia, ehkä jopa loppuelämän ajan jossain muodossaan, ja toisena syynä jo pidempään jatkunut halu asua maalla. (Alle kolmikymppisenä yritin sitä kovemmin, sitten jotenkin lamaannuin ja koetin sopeutua kaupunkiin seuraavat viitisentoista vuotta. Mutta kun tilaisuus tarjoutui ja pandemia vähän tuuppasi vauhtia -  a vot!) En tiedä, pitäisikö kukaan muu kuin helsinkiläinen tätä "maaseutuna". Mutta valitsimme talon kahdella kriteerillä - sen piti olla aivan asutuksen rajalla, metsien ja peltojen ääressä, mutta kuitenkin joukkoliikenteellä kuljettavissa, ja sitten energiatehokas. Saimme talon energialuokkaa B. Se on aika hämmentävää. Saimme myös lähimetsät valtavine kuusineen, sammalikkoineen, suppilovahveroineen, ja pellot. Pellot, joista en vielä tiedä, mitä niillä viljellään kesäisin, koska tosiaan, näimme talon vasta kun pellot oli jo syyskynnetty. Mutta siis - takapihaltamme alkaa metsä, ja sen takana on ihan vaan maaseutua.

Meillä on nyt paitsi talo chilihuoneineen (kattoikkuna!) myös isohko piha. Siinä kasvaa iso hapankirsikka, kolme omenaa ja kaksi päärynää sekä yksi rypäle ja epämääräisiä marjapensaita. Koska edellinen asukas ei ole ollut pihaihmisiä, en tiedä lajikkeista mitään. Mutta sen tiedän, että pihan pohja on savea. Ja että tiedän, kiitos palstaviljelyn, miten savimaasta tehdään mustaa multaa. Toisin sanoin: minulla on projekti. Semmoinen parinkymmenen vuoden projekti. Se mittakaava tuntuukin oikein mukavalta!

Onneksi viime kesä osoitti, että käteni kestää kuin kestääkin viljelemistä. 

Nyt ei ole kiire mihinkään, paitsi ehkä kesään. 

Olin tilannut jo aiemmin siemeniä, ja ajattelin, että näillä nyt mennään. Sitten kävi ilmi, että vanha blogituttu on samassa tilanteessa - muuttamassa maalle ja kasvihulluuden viemä. No, mehän nyt sitten vaihtelemme siemeniä. Äkkiä tomaattien määrä on vähintään tuplaantunut ja kaikkea eksoottista on tulossa. (Kapris!) Ja ensimmäiset kylvöchilit ovat jo sirkkalehdillä vesiviljelyjärjestelmässä. Viime kesän chileistä iso osa kuoli syksyllä tai muutossa, mutta moni on myös talvehtimassa kattoikkunan alla aivan tyytyväisen oloisena. Toisvuotiset - jos he selviävät kesään - tekevät yleensä isomman sadon. Ja viime kesän kuivattua chiliäkin on vielä vaikka millä mitalla! Viime kesänä minulla oli pellolla kymmenkunta tomaattia ja pihassa kaksitoista. Söimme niitä omia tomaatteja aina marraskuun puoliväliin saakka joutumatta turvautumaan kaupan tomaatteihin enää heinäkuun lopun jälkeen. Omavaraisuutta se on pienikin omavaraisuus! Ja edelleen, pakkasessa on useita rasioita tulista salsaa, jota keitin paahdetuista tomatilloista, chileistä ja korianterista. Rasia kerrallaan voi syödä kesää ja muistoja siitä meksikolaisesta ravintolasta, jonka buffetissa söin usein Lontoossa au pairina ollessa, ja joka sittemmin poltettiin niin että ystävä, joka oli menossa sinne syömään, kohtasi vain hiiltyneen luolan. Silloin en osannut vielä haaveillakaan, että jokin päivä viljelen itse salsan ainekset. 

Synkeys väistyy vähitellen, ehkä. Pandemiassa on vaikeaa olla ajattelematta niitä, joilla on vaikeaa ja hätä. Itse olen voinut paremmin kuin ilman pandemiaa, varmasti ihan johtuen siitä, että töitä on voinut tehdä etänä ja olen asunut syrjemmässä jo edellisessäkin kodissa. (Tämä on jo aivan paratiisimaista, ja silti junapysäkille kävelee alle puoli tuntia, pyörällä toki vielä nopeammin.) Ja marraskuussa ja joulukuussa nyt vaan on marraskuu ja joulukuu. Tässä kohdin vuotta on kyllä aika hämmentävää muuttaa. Talossa hämmästelen, miten vähän valoa täällä on. No, kaikkialla on nyt vähän valoa. Pitää jaksaa odottaa kevättä!

Pihalla on kiva työnnellä kolalla lunta ja miettiä, minkähänlaiseksi se muovautuu. Vompsu ennusti, että parin vuoden päästä ei ole enää neliösenttiäkään nurmikkoa, jota pitäisi leikata. Näin saattaa käydä. En ole ruohoaavikkoihmisiä. Haaveilen magnoliasta, rusokirsikasta, makeapihlajasta, saskatoonista... tryffeliympätystä tammesta... pari marjasinikuusamaa muutimmekin mukaan, kaivoimme ne Malminkartanon peltopalstasta ylös ja lastasimme muuttoautoon. Meillä oli kolme muuttokuormaa, josta ensimmäinen, pakettiautollinen, oli pelkkiä kasveja ja kasvatusasioita. 

On vaikeaa uskoa, että on vasta tammikuu. Vielä monta kuukautta lunta. Ja taimia, ei vain lunta. Ja lasikuisti, jonka logiikkaa pitää opetella. Se tuntuu kylmyvän enemmän kuin lasitettu parveke kerrostalon kyljessä. Mutta jossain vaiheessa tulee kevätaurinko (ja suunnittelen pöhistimen asentamista). Tulossa on kolmen erilaisen melonin siemeniä - kahta ystävältä, yhdet tilasin itse. Ehkä kuistille pääsee kolme meloniruukkua, ja terassille vielä lisää? 

Ensi kesänä pitää rakentaa salaojat talon ympärille, katsastaa kasvihuoneen paikka, ehkä tehdä sen pohjatyötkin. Ehkä salaojittaa myös polunpohja. Rakentaa isot kompostit. Tilata biohiiltä, hampputilpettä, betaviiniköynnöstä, Madame Plantier. (Olen aina haaveillut Madame Plantier -ruususta. Nyt voin toteuttaa viimein haaveeni.) 

Ihanaa, että pimein on selätetty ja edetään kesää kohti. Se tarkoittaa, että olemiselle on uusia kiinnekohtia. Paitsi työ ja pandemia, on animistinen kasvimaailma. Se ilahduttaa minua edelleen kaikista eniten. Edelleen minun on vaikeaa ymmärtää ihmisiä ja välillä eläimiäkin. Mutta kasvit. Niiden kanssa tunnen eläväni, voivani hyvin, liikuttuvani. Ties mihin elämä vielä kuljettaa. 

sunnuntai 26. joulukuuta 2021

Päiväkirjamaisia merkintöjä

Koronapäiväkirja: Täällä HUS-alueella kun ei enää oteta jengiä testiin välttis vaikka olisikin positiivinen kotitesti ja oireinen tauti, on syytä olla valppaana. 

Keuhkolääkäri neuvoo twitterissä, että pos. kotitestistä olisi hyvä ottaa vähintään kuva sillä tavalla, että siinä olisi mukana jotain päivämäärän dokumentoivaa. (Ehkä jos varman päälle haluaa pelata, myös vaikka oma kelakortti? Kuvahan on tarkoitus jakaa vain terveydenhuollolle.) Sitten jos myöhemmin tulee pitkittyneitä oireita, on edes jotain kättä pidempää sairastamisestaan. Onhan tässä monia muitakin pulmia, kuten vaikkapa tartuntatautipäiväraha- ja saikkuasiat. (Toisaalta kun itse tarvitsin sairauslomaa muista syistä, sain sen terveyskeskuksesta ihan vaan netissä pyytäen, mikä puhuu omaa kieltään resurssien riittävyydestä. Kukaan ei edes soittanut, tekstarilla vaan kysyttin pituus, paino, tupakoinko ja onko korkeita verenpaineita, - kaikki tähän sairastumiseen liittymättömiä asioita - ja sitten tuli saikkutoikkari.) Toisaalta huhuja kuuluu siitäkin, että jos valitsee HUS-alueella testipaikaksi jonkin pienemmän kunnan ja on käytettävissä auto, testiin pääsisikin. Ja kuulemma Kampissa on jokin yksityinen testikontti, josta PCR:n saa kelakorvausten jälkeen neljälläkympillä. 

Vaan nätisti taas näyttää siltä, että ne, joilla ei ole autoja eikä rahoja, ja oletettavimmin myös ne paskimmat työsopparit, ei työterveyttä, jäävät helposti ilman tositetta sairastamisestaan. Ja ainakin toistaiseksi esim. long covid -klinikalle pääsyn ehtona on ollut varmistettu sairastuminen. Myös heiltä, jotka sairastivat silloin kun niin ikään kehotettiin, ettei testiin saa mennä kuormittamaan terveydenhuoltoa.

Hesaria jos seuraa ja massamedioita, ei löydä näitä juttuja. Facebook on pitkälti pandemian ajan ollut ikään kuin sitä kaikkea ei olisikaan (lukuunottamatta kyllästymisvalitusta aiheesta). Instan kuvissa ihmiset saattavat olla yhdessä sisätiloissa ilman maskeja vaikkeivät asuisikaan keskenään. Me peruutimme joulunäkemiset vanhempien kanssa, siirsimme niitä sinne, että kaikilla on kolmaskin rokote, että riski olisi edes hivenen pienempi, ja puhuimme näkemisestä ulkona kävellen sittenkin. 

Mutta näillä nyt eteenpäin sitten. Huolestuttavan moni tuttu on nyt sairaana tai altistunut. Tartuntalukuja on ihan turha enää katsella, kun testeihin ei kovimman hutinan alueella pääse. Ja joillain alueilla tulokset seisovat, koska pcr:n reagenssinesteitä ei ole tullut tukusta ulkomailta. Onhan mun tuttuja ennenkin ollut tästä sairaana ja muutama sairaalassakin, muttei koskaan tämmöistä määrää kerrallaan. Ei voi kuin toivoa, että rokotteet pitävät pintansa edes niitä karmeimpia seuraamuksia vastaan. Sydäntä painaa hyvä ystävä, joka pelkää rokotetta tautiakin enemmän ja on päättänyt, että on hänen aikansa siirtyä täältä ikuisuuteen, jos pahasti osuu. Hoitotahtoonsakin hän on kirjannut, ettei saa tehohoitaa keuhkokuumeessa. 

Terveyskeskuksesta tuli viestiä, että kiireettömiä aikoja voidaan antaa vasta helmikuun puolivälistä eteenpäin, eli tästä sinne saakka on tarjolla vain päivystys ja massarokotukset. Lontoossa joka kymmenes terveydenhuollon ammattihenkilö on omikronissa. Siihen kai täälläkin sitten varaudutaan. Kun hain kolmannen rokotukseni neljä päivää sitten, työntekijöillä oli edelleen paperiset kirurginmaskit. Pahaa teki katsella sitä. Esim. Italiassa on siirrytty sisätiloissa vaatimaan kaikilta FFP:t. Ja eduskunnassa tartuntojen alettua jaettiin kansanedustajille FFP:t, mutta ilmeisesti terveyskeskusten ja sairaaloiden ajatellaan pyörivän vähän pienemminkin suojaustoimin, silkan kutsumuksen pyhällä pöhinällä.

Työstän opinnäytetyötä, joka olisi määrä esittää viikko loppiaisesta eteenpäin lähi-intensiivikoulutuksessa. Vähän kyllä epäilyttää, tokkopa mitään silloin läheillään. Mutta - mistäs sitä tietää, ei tämä ole ennenkään mennyt sillä tavalla kuin olisi itse järkeväksi ja varovaiseksi etenemistavaksi ajatellut. Voi kyllä olla, että näillä tuo ja tuokin siis sairastui -uutisilla perun ihan itse lähijakson ja maksan sen siirrosta ensi vuoteen. Vaikka mulla kuinka olisi kolmas annos toimintakunnossa. Ne ovat pitkiä päiviä, ja tunnin ruokatauolla ulkona paleltaa haarukoida ruokaa merenrannassa, ihan vaan koska arvioi riskin toisin kuin sisällä syöjät.