Uusi normaali

En osaa sanoa, onko kaikki pandemiassa tapahtunut hitaasti vai nopeasti. Riippuu kai odotuksista - ja jos jotain on tapahtunut, niin ainakin se, että olen lakannut odottamasta, olettamasta, ennakoimasta. Jollain tavalla sujahdan siis tähän hetkeen painavammin kuin aikoihin. Vielä ensi viikolla piisaa töitä, sitten vuolas ja hukuttava virta tyrehtyy puroksi ennen kokonaan katoamistaan.

Tiedän pääseväni takaisin virastoon töihin todennäköisesti sillä silmänräpäyksellä, jos keksin ilmaista tällaisen käytettävyyden. Mutta ensin on levättävä. Vasta kun rahat alkavat loppua - ja se ei ole viikon tai kuukaudenkaan asia. En ole saanut pidettyä kunnon lomaa, mitä pariin vuoteen. Otan sen nyt, ensi viikon jälkeen. Ja oikeastaan se loma näyttää siltä kuin lomani yleensä: ulkoilen koiran kanssa ja nautin aikatauluttomuudesta ihmeemmin ihmisseuraa kaipaamatta.

On siis aikaa, tämä hetki.

Aamulla teemme pitkän kävelyn metsiä pitkin. Hetken tosin joudumme kulkemaan tietäkin pitkin ja se on stressaavaa: Vompsu kävelee mieluummin lenkkareissaan märkää ojanpohjaa pitkin kuin menee neljää metriä lähemmäksi vieraita ihmisiä. Joku belgialaislähde suositti sellaista etäisyyttä ulkoilussa, ja sehän omaksuttiin samoin tein, siitä OCD pitää huolen. Minä vain pidätän hengitystä aina kun pitää ohittaa joku: hengitän ulos noin neljän metrin päässä toisesta ihmisestä ja kävelen pidätyksessä ihmisen ohi vielä muutaman metrin ennen kuin hengitän sisään. En pelkää niinkään omaa terveyttäni kuin ajatusta, että tartutan jonkun toisen ja ennen kaikkea kuormitan terveydenhuoltoa systeemitasolla niin että joudutaan miettimään, kuka voidaan hoitaa ja kuka ei - se on sietämätön ajatus.

Aurinko porottaa rinteeseen. Vompsu pitelee koiraa sivummalla, kyykin maan lähellä ja rohmuan tyhjällä kakkapussilla nokkosia toiseen tyhjään kakkapussiin. Koko elämä on kietoutunut leipomisen, ruoanlaiton ja pyykkäyksen sekä töiden ympärille. No jaa, onko se koskaan muuta oikeastaan ollutkaan? Muulloin on ollut haaveita, suunnitelmia, unelmia. Nyt ne ovat kadonneet. Korkeintaan voi fantasioida seuraavasta ruokakuljetuksesta kotiovelle.

Koen siitäkin vähän syyllisyyttä: Ystävä kerää ruokakuljetuksia, meidän kaltaisemme ihmiset tilailevat niitä. Voisin ihan hyvin käydä kaupassakin. Vompsu ei halua, että käyn, se kiihdyttää häntä, ja jotta saan hänet kanssani ulkoilemaan, hänellä pitää olla sellainen olo, ettemme ole voineet saada tartuntaa mistään. Kai voisin asennoitua tähän niinkin, että hermostuttakoon vaan ja minähän menen ja sama se, ulkoileeko Vompsu - mutta en voi. Kutsumalla Vompsun tänne, kotiini, olen tavallaan lupautunut elämään tavalla, jonka kanssa hänkin voi tuntea turvallisuutta, edes jollain hyvin hataralla ja rajallisella tavalla.

Pelkopuristus vatsasta on kadonnut ja etäopetus normalisoitunut työnkuvana. En ole erityisen ahdistunut ja aina välillä hämmästyn Vompsun muistuttaessa, että häntä ahdistaa. Luen paljon koronaviruksesta ja olen huomannut, että minua taitaa itse asiassa rauhoittaa se, että pidän itseäni ajan tasalla. Se, että tiedän, miten vähän ihan jokainen tietää. Ei ole tilaa kuvitella, että on oikeassa, kun kaiken aikaa tule soraääniä ja erilaisia teorioita siitä, mikä on riittävä turvaväli, voiko kasvomaski suojata muita, tuoko kerran sairastaminen immuniteetin ja niin edelleen. Minusta siinä kaikessa on jotain hyvin rauhoittavaa. Hurjempi kuva rakentuu, jos en lue artikkeleita. Tajuan mielikuvitukseni aika synkeäksi tapaukseksi. Ihan samalla tavalla lapsenakin rauhoitti, kun saattoi lukea etukäteen jostain kirjasta vaikkapa kangaspuilla kutomisesta. Ilman kirjaa onnistuin maalaamaan piruja seinälle, kirjan jälkeen olin jokseenkin selvillä, mihin pyrittiin ja miten.

Kevät on valtavan paljon edellä. Tuomien lehtiruusukkeet tursuvat valtavan kokoisina ja metsä on muutenkin jo täynnä leijuvaa vihreää.

Hämmästyn asioita, joita toiset ihmiset osaavat kaivata: raitiovaunuilla ajamista, kahviloita, ihmisten näkemistä. Ja toisaalta, ihan omaa aikaa. Huomaan olevani tosi huono kaipaaja. Aluksi kaipasin kirjastoa ja vesijuoksuallasta mutta nekin tuntuvat nyt jo kaukaisilta, unenomaisilta.

Olen hyvin tyytyväinen, kun minun ei tarvitse poistua kotoani muualle kuin koirakävelyille. Itse asiassa taidan olla nyt tyytyväisempi kuin ennen. Olen jo tottunut siihenkin ajatukseen, että vanhempani ehkä tapattavat itsensä uhmakkuudellaan tässä epidemiassa. Itkin sitä muutaman päivän mutta alan hyväksyä sen, että eipä minulla näy olevan siihen osaa eikä arpaa. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on oma suhtautumiseni tähän asiaan - ihan samoin kuin monissa muissakin vaikeissa kohdin elämää on lopulta ollut pakko todeta. Ja ei, ei tämä varmaan opeta mitään ylevää. Kunhan vain näyttää, että turha paisutella hybristä omista taidoista suostutella, perustella, taivutella, kontrolloida. Olen ollut, olen ja tulen olemaan kärpäsenkakan kokoinen ja merkityksinen näissä tapahtumissa. Koetan pysyä mahdollisimman vähän vahingollisena kärpäsenkakkana.

Osana uutta normaalia olen sissi-istuttanut talomme pihaan orvokkeja, kerrottuja narsisseja, kirjopikarililjoja ja kuningasliljoja. Olen kylvänyt ruukkukaupalla palmukaalia ja kunhan se lähtee kasvamaan, istutan senkin. Ei tämän talon omistaja oikeasti välitä puutarhastaan ja suuttukoon, jos suuttuu, kun teen tänne jotain kivaa ja kaunista. Lähetin hänelle jo sähköpostin, jossa kerroin Vompsun muuttaneen tänne ja kyselin, missä he aikovat pandemia-ajan viettää, mutta ei siihenkään ole kukaan vastannut.

Villit eläimet ovat alkaneet liikkua aamuisin myöhemmin kaduilla. Metsäkauriit saattavat saapastella omakotitaloalueella tuosta noin vain. Vanhan pukin sarvet ovat täynnä nahanriekaleita ja hehkuvat aivan tulipunaisina. Vasta vähän ennen puolta päivää ihmiset selviävät liikkeelle. Mehiläiset ovat heränneet. Omenatarhan kyltistä joku on vetänyt mustalla teipillä yli kohdan, jossa luki ennen, milloin omenatarha aukeaa. 

Etääntymisestä

Se tunne, kun toinen liukuu ulottumattomiin hitaasti mutta vääjäämättä. Hänestä kuulee, hänen kanssaan on käyty siellä ja täällä, tehty sitä ja tätä, niin, hän on olemassa jossakin ja elää elämäänsä, tekee suunnitelmia ja sopii tapaamisia, pyörii ehkä tässä hyvinkin lähellä, ja silti on kuin hän olisi latvusten, pilvien ja jopa läpikuultavan ilmakehän takana.

Tulee epätodellinen olo, on sairaana pitkään, ja kun flunssa ei kaiherra hiertymää limakalvoseinämään, itku puristuu kurkkuun sisältäkäsin laajenevana nyrkkinä. Sen sormet työntyvät niskaan, rintakehään, silmien taakse. Makaa sängyssä, aurinko laskeutuu sängylle, linnun varjo viistää sen kaiken halki ikään kuin joku olisi sen suunnitellut, kaunis efekti, todiste siitä, miten hetket ohittuvat.

Koettaa kysyä, puhua, sanoa. Toinen vastaa lyhyesti muttei tee aloitetta itse. Tietää, että on täällä, mutta ei tee mitään. Toinen on itsen ajatuksissa, itse on kadonnut toiselta jonnekin. Lopulta tarpeeksi monen viestin jälkeen vaikenee, ei enää jaksa. On alettava uskoa, että niin, hän ei halua kuulla eikä keskustella. Kevät etenee. Ruoho imeytyy kohti korkeuksia, tulppaanit kairaavat tiensä kuorettuneiden paakkujen läpi, magnolian nuput suurentuvat ja alkavat jopa aueta mutta se kaikki tapahtuu ulkona, eikä ulos ole asiaa, jos on sairaana. Tulee iso päivä, josta toinen tietää, mutta hänestä ei kuulu mitään. Hän ei halua sanoa mitään tai on unohtanut. On vaikeaa arvioida, kumpi tuntuu vaikeammalta ymmärtää tai kestää.

Sitä kävelee mäkeä ylös nieleksien ja koettaen vaikuttaa normaalilta. Sitä istuu pääsykokeessa ja vastausten välillä mielen läpi vilahtaa lokinvarjomainen ajatus, että josko sittenkään on oikeutettua väittää tulevansa toimeen ihmisten kanssa, koska kaikki sattuu niin vietävästi ja saattaa olla kova ikävä. Sitä ottaa pääsykoepaperit, lukee tehtävän läpi, hitaasti koska kaikki flunssassa tapahtuu hitaasti, paitsi lokkien varjot ja kevät jossain sen kaiken surun ulkopuolella.

Yli pääseminen, ystävä puhuu yli pääsemisestä. Kuolemista pääsee yli. Riidoista pääsee yli. Hiljaisuuteen vain vajoaa. Suuntavaisto katoaa, päivät ja viikot muuttuvat piirteettömiksi etäisyyksiksi. Unohtaa miltä toinen näyttää tai kuulostaa, miltä tuntuu puhua hänen kanssaan. Pelkää sitä hetkeä, kun pitää nähdä toinen, kun hän äkisti tulee johonkin tilaan, ehkä varoittamatta etukäteen. Hänestä siinä ei ole mitään erikoista.

Hänestä tässä kaikessa ei ole mitään erikoista.

Siinä hän on tietysti aivan oikeassa. Ei ole mitään erikoista siinä, että ihminen tuntee jääneensä yksin, pettyy, tuntee jonkin lupauksen tullun petetyksi. Sitä on sattunut siinä määrin, että sitä voisi alkaa kutsua perinteeksi. Sen tekee toisille helposti huomaamattaan silloin kun itsellä menee lujaa ja toisilla ei. Elämä tanssii kepeästi, sen mukaan on helppo kapsahtaa, tulla riistetyksi huoneistoista ja puistoista toisiin. Havahtua vasta vuosia myöhemmin kysymään, mihin toiset katosivat.

Ei, ei ole niin, ettei ymmärtäisi, mistä on kyse. Ymmärtää ehkä liiankin hyvin. Ja niine hyvineen makaa sängyssä ja päästää päiviä yhden kerrallaan vajoamaan pohjaan, liettymään.

Ja kauhuaa sitä hetkeä kun on taas jotain sellaista kuin terve, kun olisi osattava sanoa jotakin, mutta kaikki sanat katoavat etäisyyteen, kun kääntyy hiljaa pois ja vetäytyy kauemmas kaikista muista, niistäkin jotka eivät etääntyneet. Kun voi taas kulkea ulkona ja tajuta kaiken menneen ohitse, tuntea nahoissaan eksistenssin ja subsistenssin eron, terveyden ja sairauden eron, itseriittoisuuden ja kaipauksen eron.

Kauhuaa, vaikka tietää kauhuamisen turhaksi, koska eihän mikään muutu. Hiljaisuus laskeutuu edelleen kaikkialle, sen suojissa voi taittaa matkaa väkijoukoissakin huomiota herättämättä. Voi hymyillä mietteliäästi jos joku sanoo itsen näyttävän surulliselta tai väsyneeltä.

Ja sitten miettii, onko itse valinnut tämän, ehkä jollakin tavalla on, tämä muistuttaa niin paljon muita hiljaisuuksia. 

Kaipaus

Muut ovat menneet teilleen, pääsiäisiin. Koska minulla ei ole enää toisia kaupunkeja, olen täällä. Istun satulatuolilla tuntikausia ja pyörittelen numeroita ja sanoja. Se tuntuu etäisesti mukavalta sinne saakka, että kaikki alkaa väsymystä takuta. Voisi tietysti siivotakin, tai vaihtaa ne mullat, jotka odottavat tuossa lattialla kahdessa säkissä. Mutta yksin on vaikea aloittaa miten, osata tarttua, edetä, välittää.

Päivistä ja öistä katoavat tunnistettavat rajat, koska uni ei oikein osaa tulla, kun on yksin. En silti osaa ajatella tätä pahana tai vahingollisena. Oikeastaan on hauskaa välillä kaivata, kunhan pahimman neuroottisuuden oppii ensin sietämään, pystyy hyväksymään, miten suuri osa omasta toimintakyvystä on sidottu siihen, että on jokin seura, jokin hahmo, jota vasten pystyy hahmottamaan muunkin kuin teoreettisen. Pahaa tämä tekisi, jos jatkuisi liian kauan, mutta yö tai pari silloin tällöin, vapaapyhinä, on varmasti vain hyödyllinen harjoitus.

Kaipaus osoittaa jotain äärimmäisen tärkeää: että on ihmisiä, joihin kykenee kiintymään ja jotka ottavat sen kiintymyksen vastaan ystävällismielisesti, pehmeästi, tukien. Se tuntuu valtavalta onnenpotkulta maailmassa, jossa on niin paljon yksinäisiä ihmisiä. Ja samaan syssyyn kuin kaipaan lähimpiä, kaipaan vähän kaukaisempiakin ystäviä, joiden kanssa on jaettu kävelyteitä ja iltahetkiä, nauruja ja vesijuoksuja, sanaleikkejä ja kummallisten unien synopsiksia.

Yksinäni saatan saada kaipauskohtauksia, joiden kuluessa olen melkoinen kiitollinen itkupilli. Kiitollisuus ja onni vain vuotaa ylitse, ja on vaikeaa ymmärtää, miten kaikki tämä onnellisuus on mahdollista. Eihän elämä tietysti aina helppoa ole, on kipuja ja kivistyksiä, epävarmuuksia ja pelkoja, mutta enimmäkseen vietän aikaa hyvyyden taskussa. Se tuntuu kummalliselta ja lahjalta, onnekkaalta sattumalta, kun ei ole jotenkin tottunut vaatimaan erityisesti mitään tai kuvittelemaan, miten asioiden pitäisi mennä (paitsi tietysti itseltä, mutta sitäkin nykyään onneksi lempeämmin kuin ennen). Eikä oikein uskalla katsoa paria päivää pidemmälle, hyvä jos seuraavaan repliikkiin.

Mutta ihmiset jäävät likelle, viipyilevät, ja vaikka he katoaisivat, he saattavat palata pitkienkin aikojen päästä. Esimerkiksi yhtenä päivänä löysin facebookista tytön, jonka sittempiä vaiheita olin monesti jäänyt miettimään. Viimeksi tapasimme keväällä 1993 ylioppilasjuhlapäivänä. Mutta annas kun aloimme chatata - aivan kuin tässä ei olisikaan näitä vuosia välissä! Tietysti kuulumisia piti päivittää (no, niinhän niitä pitää joskus päivänkin jälkeen, detaljoidun ja rikkaan, ihmeellisen päivän) mutta muuten välimatkaa ei voinut juuri mitenkään aistia. Hänellä oli muutama yh-lapsi ja historia pohjoisessa, mutta muuten - hänkin oli ajatellut puutarha-alaa monta kertaa vuosien aikana ja opiskeli hänkin fuksina, joskin toisessa yliopistossa, ja opettajaksi - ei kovin kaukana sekään! Mikä parasta, meillä molemmilla oli selvästi elävä muistikuva toisen täysin sekopäisestä hyväntahtoisesta anarkismista: miten innostavaa!

Oikeastaan aina kun juttelee näiden oman elämän tärkeiden ihmisten kanssa - ihan helposti minun elämässäni tärkeänä pysyy ihminen, jonka olen tavannut viimeksi yhdeksäntoista vuotta sitten, kunhan hän on painanut minuun itsensämuotoisen jäljen, jättänyt muistikuvia lasinsirpaleista hatunlierillä ja hysteerisestä itkusta piirustuksen ja maalauksen tunnilla ja veljestä, joka oli katkaissut toisen kätensä roikkuessaan skeittilaudan kanssa bussin perässä, niin ja riikinruotsista, kiitos lapsuuden asuinpaikan (miten niin monella ystävällä onkin ollut riikinruotsi ainakin toisena kielenä?) - ei voi kuin hämmästyä sitä, miten silkkihansikkain elämä on tullut kohdelleeksi itseä. Se kaikki tuntuu jotenkin niin satunnaiselta. Tai ystävien ansiolta. Asiat olisivat voineet mennä ihan toisella tavalla. On niin monta kohtaa, jossa olisi voinut masentua, luovuttaa, kuolla, loukkaantua, vammautua, karata, pistää läskiksi, katkeroitua. Mikä ihme niiden mahdollisuuksien läpi kuljettaa? En keksi oikein muuta selitystä kuin ystävyyden.

Olisi enää vaikeaa uskoa ihmisistä etupäässä kaikkialle ulottuvaa itsekkyyttä kun on aloittanut sellaisesta maailmasta, sellaisella sisäistetyllä selitysmallilla, ja sitten ihmiset ovat korjanneet sitä piiru piirulta. Kaipausmoodi tuo muistiin hetkiä, jotka eivät ehkä muuten korostu samalla tapaa muistovirrassa. Retken temppeliaukion kirkkoon yhden yhdysvaltalaisen politiikan opiskelijan kanssa abikeväänä ja hämmennyksen siitä, että hän tosiaan aidosti oli kiinnostunut siitä, mitä ajattelin sosiaaliturvasta, vaikka olin vain pieni hupsu tyttö, sen miten aina tosi tarpeessa pyytäessäni olen saanut keskusteluapua ystäviltä lähellä ja kaukana ja miten he ovat usein tarttuneet toimeen silloinkin kun en ole osannut pyytää, juhlia joissa on lojuttu ihmisläheisyydessä mitään puhumatta, annettu yön liukua kohti aamua, telttaretket nuorempana, viileän ilman teltassa ja sen tuoksun kun aamulla kiskoo teltan vetoketjun auki pujahtaakseen mahdollisimman hiljaa ja pehmeästi viileään kosteuteen ja kohti vessoja, mahdollisimman hiljaa ettei makuupussissaan hengittävä ystävä heräisi, ja virittää tulen grillikatokseen ja keittää kahvia ja käy vasta sitten sanomassa huomenta, kahvikupin kanssa, ja tuntee samaa miltei hysteeristä onnea siitä, että on ystäviä, joiden kanssa voi tehdä kaikkea tuollaista mukavaa, samota metsiä ja pulahtaa uimaan, pureksia ketunleipiä.

Ja muistoja toisista eläimistä, jotka tekivät tämän kaiken mahdolliseksi siinä missä ihmisystävätkin. Suuret hevoset, jotka eivät koskaan kieltäneet läheisyyttä eivätkä välittäneet siitä, vaikka olisi ollut vääränlainen paita ja housut ja hiukset. Valppaat ja omapäiset koirat, joiden kanssa saa käyttää kaikki taitonsa, jotta osaa ratkaista niitä askarruttavat tilanteet ja purkaa ne siedettäviin osiin. Kissat pehmeydessään. (Kun kirjoitan tätä, lohi nostaa päätään ja kääntää sitten toisen posken lakanaa vasten.) Kun joku hevosista meni teuraaksi, äiti tuskastui itkuisuuteeni: nehän olivat vain hevosia. En ymmärrä sitä ajatusta, että joku olisi "vain" lajinsa nojalla, jos se on ollut ensi sijassa ystävä. Sehän on joka tapauksessa tärkeintä.

Ja huomaan kaipaavani sitä kulkiessani huoneiden välillä ja venytellessäni roskaisella matolla. Kaipaavani noita hetkiä, jotka saavat jatkamaan. Olevani niistä niin kiitollinen, että itken pienesti ja lohduttomasti, vai lohdullisesti, no, kuitenkin sillä tavalla että sitä on vähän vaikeaa saada loppumaan.

Hiljaisuus, kaipuu, monimutkaisuus

Rio de Janeiro on kummallinen paikka. On vaikeaa kuvitella mitään niin kaunista. Nähtävää on vaikka millä mitalla. Taidan sijaita ensimmäistä kertaa paikassa, jossa hahmotan selkeän kitkerästi, ettei kaikkeen kiinnostavaan ehdi millään törkätä nenäänsä. Koen hetkittäisiä huikaisevia onnen ja avoimuuden tuntuja. Ja samalla tajuan, miten huonosti mitkään suojamekanismit toimivat.

Sen huomaa selkeimmin nyt, yöllä, kun päiväunien jäljiltä on herännyt, venytellyt pölyisellä lattialla maaten ja Vompsu on kuorsannut sängyssä. Ikkunaluukkujen takaa on kuulunut, miten miehet ovat kantaneet juomalaatikoita kapeita portaita alas terassille. Yksi laatikoista on pudonnut. Kiroilua. Ja sitten, ilta. Huvilassa hostellia pitävä mies juhlii syntymäpäiviään ja terassille ahtautuu paljon muusikoita ja muita ystäviä naapuristosta ja pidemmältä. Tämä on kai se ilta, jota on odotettu. Tai siis, on odotettu.

Mutta asiat eivät suju, kuten toivoisi. Äkisti sitä onkin ihmisten keskellä, bändi soittaa livesambaa ja tajuaa konkreettisesti, miten ulkopuolinen on kaikesta tästä. Täysikuusta, kukkivista puista ja köynnöksistä, kimmeltävistä kaupungin valoista. Vompsu tanssii, itse olen niin väsynyt ja kivistävä kaiken kävelemisen jäljiltä, että jaksan juuri ja juuri istua. Huomaan ajattelevani vuokra-asuntoja, kotimaan kuulumisia, miksi yhteen työsähköpostiin ei ole tullut vastausta, miten latteaksi sitä tuntee itsensä, kun matkustaa tuollaisen ihmisen kanssa, joka jatkuvasti syöksyy kaikkeen pää edellä, olisiko parasta jos vain äkisti tekisin taas äkkijarrutuksen, äkkikäännöksen, alkaisin tehdä jotain aivan muuta ja elää ihan uudella tavalla. Ikään kuin se olisi ennenkään auttanut.

En halua kolmatta drinksua, koska tiedän, mitä tällaisessa mielentilassa tapahtuu alkoholiavusteisesti. En halua itkevämyttyyntyä. Tai luoja paratkoon karata kaduille harhailemaan paikassa, josta on alakaupunkiin tasan kaksi täysin turvallista reittiä. Niinpä jätän Vompsun bilestämään, luultavasti häneltä se sujuu paremmin ilman surullisuuttani, ja kapuan huoneeseen kirjoittamaan. Koetan suhtautua tähän surullisuuteen ja ulkopuolisuuteen uteliaasti ja tuomitsematta.

Vieraassa seurueessa, jossa hymyillään ja halaillaan ja suudellaan, mutta vain sisäryhmää, tuntee itsensä helposti todella ulkopuoliseksi. Etenkin kun ei ole edes oikein yhteistä kieltä. Tai jotkut puhuvat englantia, mutta kun keskustelu jää tasolle kauanko olet täällä ja mitä tykkäät meidän kaupungistamme, se on oikeastaan kuin ei olisi yhteistä kieltä. Tällaisessa tilanteessa huomaan selkeästi, miten riippuvainen olen edes jonkinlaisesta alustavasta hyväksynnän oletuksesta. Enkä oikein tunne oloani oikeutetuksi hengailemaan terassilla, kun en osaa sillä lailla pörrätä sosiaalisesti eikä tee lainkaan mieli tanssia.

Se, milloin tekee mieli tanssia, on jotakin hyvin haurasta ja teoriassa vaikeasti tavoitettavaa. Jotkut tilanteet kutsuvat sisään, toiset tuntuvat läimäyttävän oven kiinni kasvojen edestä. Sillä ei ole kauheasti tekemistä esimerkiksi päihteiden kanssa, ei minun kohdallani. Enemmän siinä on kyse turvallisuudentunteista. Perusturvallinen olo mahdollistaa leikittelyn. Miksi joissain tilanteissa turvallisuutta tuntuu olevan lähes mahdotonta saavuttaa? En osaa vastata tähän. Tiedän todeta vain joitain seikkoja: on viikkoja, ei, kuukausia, siitä, kun olen viimeksi kuvitellut osaavani haluta tanssia.

Tätä tilaa on vaikeaa kuvata. Keksin vain jotain sanoja: hiljaisuus, kaipuu, monimutkaisuus. Hiljaisuus sisälläni on niin voimakasta, että musiikki ja sanat jotenkin vaimentuvat sen lähellä. Niihin on vaikeaa tarttua. Niitä voi olla vaikeaa hahmottaakin. Voin keskittyä niihin, mutta ne ovat aina hiljaisuuden tuolla puolen, eivät tässä, kuten eläimet ja metsät ja epifyytit ja vuoret ja meri. Ja: kaipaan musiikkia ja sanoja. Kaipaan sitä tuntua, että musiikki kiskoo tanssimaan ja sanat laulavat. Ehkä tämä liittyykin musiikkipaastoon? Kun muut pohtivat jokin aika sitten facebookissa, mistä luopuisivat paastonajaksi tänä vuonna, huomasin ajattelevani, että olen ollut jo pidemmän aikaa itse paastolla musiikista. Kommuunissa asuessa ei oikein sillä lailla voi kuunnella musiikkia. Ja minulle se on aiemmin ollut yksi merkittävistä tunnesäätelyn keinoista. Kaipaan musiikkia. Kaipaan myös sitä, että osaisin taas koskettaa toista ihmistä välittömästi. Nyt tuntuu kuin kaikkialla olisi paksut seinät, joista on mahdotonta tunkeutua läpi. Mitä monimutkaisuuteen tulee, tarkoitan sillä suunnilleen tätä: Olen ymmälläni tästä tilasta ja se osittain vaikeuttanee kaikkea heittäytymistä. Muistan kausia, jolloin saattaa vain tempautua ja nauraa ja ojentaa käden ja koskettaa, kiertyä kainaloon nukkumaan ja niin edelleen. Se kaikki tuntuu silloin hyvin yksinkertaiselta. Nyt se kaikki tuntuu vaikealta.

Vakavasti ottaen, en tiedä, kuinka huolissaan ihmisen kannattaisi olla tällaisista tuntemuksista. Teen töitä sen kanssa, etten tempaisisi itseäni täysin irti kaikesta niinä hetkinä, kun huoli tihentyy. Mutta täällä vieraassa paikassa se on vaikeampaa kuin kotona, jossa voi sentään aina tehdä ruoan tai pyyhkiä pöydän tai keskittyä täysillä asiakastyöhön. Nyt on vain tämä hetki, musiikki ja vessaan jonottavien ihmisten pehmeä brassiportugali. Keveä huoli siitä, osaako Vompsu varmasti pitää hauskaa tuolla itsekseen. (Onko se vastuualuettani? Ei kai tarkalleen, mutta on vaikeaa olla huolehtimatta.) Tai Fauni tahollaan.

Tai pitäisikö minun huolehtia enemmän. Tai tehdä asioille jotakin. Mitä?

Ja yö etenee.

Tulee toisia päiviä. Päiviä, jolloin kello on äkisti väärässä. Nämä siirtävät kelloa neljästi vuodessa, sanoo hotellinpitäjä myöhemmin. Emme tiedä sitä siinä vaiheessa kun harhailemme lauttarantaan ja alamme odottaa lauttaa. Johan sen pitäisi tulla. Ei, se on mennyt tunti sitten. Täytyisi odottaa puolitoista tuntia lisää. Jalkoihin sattuu. Lähdemme laahustamaan kohti kotia. Intiimialueelle on taas kasvamassa paise. Toivon, että se suurenisi ja tulehtuisi pahemmin vasta Suomessa. Paitsi että ensi viikko on aivan toivotonta juoksemista. Jos paise heittäytyy hankalaksi, ei auta kuin mennä yksityiselle lääkäriasemalle sunnuntaina. Tai jo täällä. Mutta en haluaisi, että genitaalialueeseeni kajotaan kielellä, jota en ymmärrä. Jo viimeksi oli tarpeeksi kamalaa silkalla suomen kielellä.

Paiseesta huolimatta lähden sademetsävaellukselle. Paise tuntuu kävellessä muttei ole vielä kovin kipeä. Sademetsässä sen melkein unohtaa. Olen toivonut meidän näkevän lisää apinoita, vaikka edes samoja pieniä harmaaraidallisia marmosetteja tai isompia mustia kapusiiniapinoita kuin ennenkin täällä, mutta aika pian tajuan, etteivät apinat näyttäydy retkueelle, jonka vetäjä kilistelee avainnippua ja puhuu taukoamatta. Retki harmittaa vähäsen, koska vaikka metsä on ihana ja näkymät vuorenhuipulta huimat, en kestä retken vetäjää, joka ympäristön esittelyn sijaan keskittyy kertomaan lähinnä omista mieltymyksistään (ja semmoiseen sävyyn, että jos joku on toista mieltä, hän on väärässä) sekä lohkomaan vitsejä. Emme näe eläimiä siltä melulta ja tahtikin on melkoista marssia. Yksin metsään ei taas ole turvallista mennä, koska siellä on ryöstetty vaeltajia. Kun maksamme vaelluksen lopussa suolaisen hinnan meluisasta ja jonkun muun tahdittamasta turvallisuudesta, tulen ajatelleeksi, että jonkinlainen ryöstö sekin on. Samalla hinnalla olisi voinut melkein ostaa uuden kameran, jos edellinen olisi viety.

Toisaalta Vompsu on jo kerran ryöstetty matkallaan ja yksi kamera on jo viety. Mutta voi mennä vähän aikaa ennen kuin ajattelen myönteisesti maksullisista turisteille suunnatuista retkistä. Huomenna on tosin luvassa toinenkin sellainen: retki favelaan. Tällaisessa paikassa alkaa äkisti arvostaa pohjolan turvallisuutta. On vaikeaa tottua siihen, että kaupunkiin on piirretty tusinoittain näkymättömiä rajoja, joiden ylitse ei kannata käydä. Olemme liikkuneet aika riskialttiisti, riskialttiimmin kuin monet muut, jotka noudattavat kiltimmin suosituksia eivätkä luota vatsanpohjan tuntemuksiin. Mutta favelassa en uskaltaisi liikkua tuosta noin vain. Ei siis auta muu kuin ostaa retki.

Hostelli tyhjentyy muista vieraista. Täällä olemme enää me sekä yksi remonttimies. Hostellin pitäjäkin lähti Amazonin seudulle, koska tuumi, että tulemme täällä mainiosti toimeen itseksemmekin. Se tietysti pitää paikkansa. Mutta kaasupullosta loppui jo kaasu, joten söimme vaelluksenjälkeiset pastat hyvin al dente. Vettä ei voi juoda, koska kukaan ei lupauksista huolimatta korjaa suodatussysteemiä. Mutta on sentään rapistunut huvila mäessä, pimeä terassi ja banaaniviljelmältä eteemme suureen puuhun sieltä retkeilevät marmosetit ja yössä suhahtelevat leikot. Vompatti toteaa, ettei tämä tunnu miltään hostellilta vaan pikemminkin siltä kuin olisimme vuokranneet tämmöisen vanhan rötiskön.

Nyt emme voi enää aamupalalla puhua hollantilaissedän kanssa vuoroin saksaa, ruotsia ja englantia. Ei tarvitse tapella siitä, minkä pöydän saa.

Huomaan hiljaisuuden palanneen ympärille, ja se asettuu sopuisasti sisäisen hiljaisuuteni kanssa. (Monimutkaisuus tulee tuskin katoamaan.) Loma lähestyy loppuaan. Huomenna matkaamme faveloihin, torstaina on viimeinen päivä täällä, yön selkään ponnistaa lento kohti Pariisia, lentoasemailen siellä kolme tuntia ja sitten suhahdan Helsinkiin.

Tuntuu ihmeelliseltä palata kotiin. Turvalliselta. Yksinkertaisemmalta. En osaa ymmärtää, ettei siellä vielä voi olla kovinkaan kevät.

Takaisissa

Nyt se on sitten kai totta. Istun viininpunaisella satulatuolilla, tiikkipöytäni ääressä. Sen täytynee tarkoittaa, että olen palannut, etenkin kun olen kahdesti käynyt kävelemässä jäälläkin, ja useimmissa muissa maissa puhekin meren jäätä saariin kävelemistä tapaa herättää epäuskoista levottomuutta.

Paluuta luonnehtii jonkinlainen tokkura. Se liittynee siihenkin, etten osaa nukkua lentokoneessa. Se taas johtuu siitä, ettei istuinta saa laskettua täysin vaakasuoraan tasoon. En osaa nukkua vain hieman kallistettavalla istuimella. Lapsena osasin, mutta lapsena olikin enemmän tilaa, tai ei oikeastaan, tilaa oli saman verran, mutta kehoni oli pienempi, se mahtui paremmin mönkimään kerälle istuimen ja selkänojan rajapintaan. Enää semmoinen ei ole mahdollista. Reisi- ja sääriluut ovat kasvaneet liian ulottuvaisiksi jossain välissä. Münchenissä on plus kahdeksan astetta. Tärisen lentokentän tuulessa ja sumussa toikkaroidessani jäykin koivin kohti bussia, joka losottaa ovi auki odotellen lastenvaunulaisia. Neljän ja puolen tunnin odotusaika sujuu oudossa hysteriassa luomubistrossa. Bistrosta saa jopa yogiteetä. Ei epäilystäkään: sijaitsemme Euroopassa.

Lentokone lähtee eteenpäin myöhässä, koska sitä riivaa tekninen vika. Vesitankki on tyhjä, joten vessa pitää huuhtoa ja kädet pestä pullovedellä. Lentäjä koettaa oikoa mutkia matkasta ja olemme miltei ajoissa Helsingin päällä, mutta tuloajastamme myöhästyttyämme joudumme kuitenkin killumaan ilmassa ja kiertelemään melkein tunnin. Sinä aikana on hyvä ottaa tuntumaa kaupunkiin alapuolella. Erotan Vironniemen ja Lauttasaaren ja Kulosaaren, Mustikkamaan ja Korkeasaaren. Mutta mitä ihmettä tarkoittavat pellot joka puolella niemiä ja saaria? Missä vaiheessa tästä on tullut maatalousmaata? Sitten tajuan: ne ovat jääkenttiä, lumettunutta kuorimerta. Täällä on jää, jota olen toivonutkin.

Erotan Vompsun ja isän heti kun saavumme kentän ovien läpi kassiarmadan kanssa. Isä näyttää kerta kerralta vanhemmalta ja heiveröisemmältä. Vompsu näyttää rauhalliselta. Oikeastaan vasta kun halaan, tajuan, miten ikävä minun on ollut. En haluaisi päästää irti ollenkaan.

Yllätyksekseni auto ajaa meidät Töölöön Kallion sijaan. Silloin muistan: Ai niin, asumme Töölössä vappuun saakka. Olin unohtanut sen jollakin tasolla, vaikka toisella tasolla en. Minä kun luulin meidän menevän kotiin. Tavallaan kommuuni tuntuu kodilta, mutta toisaalta ei. Sitten muistan, että eihän minulla ole sillä tavalla tuntemaani kotia ole ollutkaan kohta pariin vuoteen. Tajunta vain laahaa jäljessä.

Heti lentokentältä saavuttuamme ja saunassa piipahdettuamme teemme kookosmaitojääkahveja, minttuinkiväärisitruunamehua, mangosoijalasseja ja tietysti dosia kookoschutneyn ja sambarin kanssa muutamalle läheisimmälle. Kämppikset auttelevat, pannu sauhuaa, bollywoodhitit raikaavat. Tuntuu kummalliselta puhua äidinkielellä monelle ihmiselle yhtäaikaa. Emme tule tanssineeksi. Emmekä jakaneeksi lahjoja, jotenkin se kaikki hukkuu väsymyssumuun. Vieraat vähän kauhistuvat kuultuaan, kuinka pitkään on viimeisistä unistani.

Aamulla herään tyhjästä sängystä. Vompsu on paennut tilaavievyyttäni muualle. Uupumus on edelleen läsnä, vaikka olen tavallaan hereillä. Itkettää. En oikein osaa lähestyä kissoja enkä kommunikoida kenenkään kanssa. En muista, miten täällä elettiin. En älyä, että vettä voisi juoda kraanasta sitä ensin kuumentamatta. Äiti soittaa, kyselee, tiedänkö nyt sitten matkan jälkeen, mitä haluan isona tehdä. Olen entistä kysymysmerkimpi, mistä ihmeestä minä nyt semmoista olisin voinut keksiä kaikessa siinä hulinassa. Minuutit matelevat paitsi silloin kun kävelemme jäätä Vompsun kanssa. Silloin ne katoavat. Jäänpäällinen lumi kimmeltää ja tarjoaa jaloille miellyttävää vastusta. Vompsua huolettaa, tuntuuko sää minusta liian kylmältä, mutta se tuntuu hassulta kysymykseltä: Münchenin kahdeksan plusastetta tuntuivat aivan yhtä hyytäviltä ja karmeilta kuin paljon kylmempi viima jäällä. Kylmyys vain on kaiken arvostelukykyni ulkopuolella.

Mutta ei minua palele!

Se on hämmentävää. Kehossani on muuttunut jotakin, koska minua ei palella. Ennen lähtöä olen kärvistellyt pienessäkin viimassa, nyt posket hehkuvat ja hikoilen. Sisälläkään kylmä ei tunnu ulottuvan minuun. En ymmärrä. Mitä ovat nämä jaksot? On talvia, joina mikään toppautuminen ei riitä alkuunkaan, ja sitten talvia, ei, kokonaisia vuosia ja vuosikausia, jolloin yhdetkin pitkikset tuntuvat liialta. Mikä kehossa muuttuu?

Sunnuntai kuluu, äkkiä pimentyy. Makaamme kaikki kolme sängyssä ja katselemme vanhoja kuvia. Sitten on nukkumaanmenoaika. Vompsu valittelee, miten vaikeastisopeuduttavalta sunnuntai kotona tuntuu: hän on viettänyt matkamme aikana sunnuntait töissä tai lietsussa. Hän ei ole laittanut kertaakaan ruokaa eikä siivonnut keittiötä. Sekin jotenkin itkettää minua, vaikka ei kai ole minun asiani itkeä moista. Ei sinun tarvitse syödä laitoskeittiöruokaa, tekisi mieli huutaa, mutta - jos se on hänestä hyvää, miksi minun pitäisi semmoista huutaa? Pyytelen anteeksi sitä, miten sotken keittiön ruokaa tehdessäni. (Palan halusta laittaa ruokaa, matkustamisessa viheliäisimpiä puolia on, ettei siihen löydy tilaisuutta.) Ei se kuulemma haittaa. Vompsu taitaa tietää, miten tärkeää minulle ovat nuo kotitöiden rutiinit: laittaa ruokaa, pestä ja ripustaa pyykkiä, silloin tällöin suursiivota. Etenkin ruoan laittaminen tuntuu aina mukavalta ja innostavalta.

Nyt Vompsu onnistuu nukkumaan vieressäni koko yön. Aamulla herään siihen, että Fauni ja Vompsu juoksentelevat ympäriinsä ja laittautuvat töihinsä, koska on maanantai. Fauni ei meinaa löytää työavaimia, identiteettilätkäänsä ja muita tarvekalujaan. Minulle maanantai tarkoittaa hahmotonta klönttiä, joka on pyhitetty jollekin hämärälle "palautumiselle". Etsin jätesäkeistä puhtaita vaatteita, en jaksa siivota laukkuja vielä, en jaksa vaihtaa kukkien multaa, en jaksa hakea narsissiruukkua kellarista huonetilaan. Kunhan juuri ja juuri keitän itselleni kofeiinitonta soijalattea, syön vähäsen jugurttia ja eilistä ruokaa, kävelen taas jään kirkkautta ja hätkähdän siihen, että on ystävänpäivä. Ystävän... ajattelen tapaamaani naista Goalla, hänen hankalaa tilannettaan. Ei kai ole yhtään paikkaa, jossa kaikki ystävät olisivat läsnä samalla kertaa. Äkkiä kaipaan kovasti kaikkia ihmisiä, joista olen pitänyt jollakin tapaa, ja itkeä tuhruuttelen. Sitten voimaannun: haluan leipoa ystävänpäivän kakun. Ja niin myös teen.

Siitä tulee mukavampi olo.

Niin että kun palaamme illalla yin-joogasta Vompsun kanssa raitiovaunulla (missähän lippuni oikein on...) voimme istua keittiön lattialla tai olohuoneen lattialla tai missä vaan ja syödä yhdessä rakkauven makupaloja kämppisten kanssa, saunan päälle.

Harmillista, etten voi laittaa tähän kakkupaloja tarjolle. Mutta halaus kaikille lukijoille, tänään on semmoinen päivä.

Leimat, ystäväpiirit, haikeus

Tuli tässä taas yksi päivä mieleen, miten tärkeä kirjoitus itselleni oli Hurinan ammoinen kirjoitus leimaamisesta, määrittelemisestä ja syyttämisestä. (En tietenkään löydä sitä nyt kun haluaisin linkata, voih. Törmään vain tähän, joka on sekin ihan asiallinen vuodatus.) Se kirja, jonka kustannustoimittamisesta pidin kaikesta eniten, oli tältä kantilta ihan loistava. Se nimittäin kieltäytyi psykoterapian tapauskertomusten kohdalla nimeämästä tapauskertomusten esimerkki-ihmisiä diagnoosien kautta. Kirjoittaja vain totesi, että psykoterapeutti kyllä lukiessaan tunnistaa, minkä diagnoosin kyseinen ihminen todennäköisimmin saisi psykiatrilta, mutta että diagnoosin nimeäminen ei ole tarpeen, koska oikeastaan psykoterapiassa koetetaan purkaa yksittäisiä vaikeita oloja ja elämismaailmoita eikä etsiä patenttiratkaisuja tiettyihin diagnoosiluokituksiin. Minusta tuollaista asennetta kaivattaisiin myös psykoterapian ammattikirjallisuuden ulkopuolella. Ainakin minusta on oleellisempaa tietää, miltä jostain ihmisestä tuntui tilanteessa x, miten hän täsmälleen ilmaisi sen käyttäytymisellään, mitkä asiat häntä kiinnostavat ja mitkä häiritsevät, kuin kuulla yhden sanan määritelmä. On nimittäin niin, että esimerkiksi ne ihmiset, joista olen kuullut puhuttavan narsisteina, jonkinlainen muotitermi sekin, eroavat toisistaan huimasti. (En ota kantaa siihen, onko kyse narsisteista, yleensä kun tuollaista termiä käytetään, en ole niin läheisissä suhteissa sillä kuvattuun ihmiseen, että pystyisin mitenkään arvioimaan moisen termin soveltuvuutta. Ja kuten sanottua: se ei edes erityisemmin tunnu kiinnostavan itseäni.) Tuon leiman kuuleminen ei auta minua juurikaan hahmottamaan, minkälaisiin ongelmiin juuri tämän ihmisen kanssa tulisin törmäämään.

Tämä ajatussykermä nousi pyörimään mieleeni, koska olen lähiviikkoina kuullut käytettävän narsisti-termiä muutamasta ilmeisimmin hyvinkin eri lailla käyttäytyvästä ihmisestä. Ja sitten toisaalta olen ollut tekemisissä muutaman suulaan ihmisen kanssa, jotka kuulumisistani kertoessani ovat kyselleet tarkentavia kysymyksiä ja äkisti todenneet jotakin kummallista ja jollakin tapaa tuomitsevasti määrittävää ihmisestä, jota olen kuulumisissani sivunnut ja jota he eivät oikein tunne, ja olen jäänyt miettimään, miten helposti ihminen todella taitaa saada "tuossa on jotakin vikaa" -leiman. Otan esimerkiksi juhlien järjestämisen, koska siitä olen kuullut muutaman arvion, on nimittäin ollut muiden juhlia ja tänään on meidänkin tuparit. Olen kuullut arviot tietyn ihmisen epäillyttävyydestä, koska tämä joko kutsuu juhliinsa satoja ihmisiä (aivan kuten minäkin - minusta on hauskaa kutsua, tutustua paremmin, ja ystäviä ei kai voi koskaan olla liikaa?), ja toisaalta, toisen ihmisen epäillyttävyydestä, koska hän vuosi toisensa jälkeen kutsuu juhliinsa samat kymmenen, viisitoista tyyppiä. En viitsi toistaa, millaisia analyyseja ja leimoja nämä "häiriökäyttäytymiset" kirvoittivat asiaa puntaroivalta sivulliselta, mutta hämmennyin kyllä taas keskustelussa kohtuuttoman paljon, koska kyse on kuitenkin toiminnasta, joka ei millään tavallaan vahingoita yhtään ketään ja johon olisi sen vuoksi aika kummallista ulottaa tarkat universaalisti pätevät säännökset siitä, miten pitää toimia. Ja jälkikäteen kiukustuin itselleni, koska huomasin tiettyä jähmeyttä omien tuparikutsujemme kohdalla, huomasin miettiväni, mitä ihmiset taas oikein ajattelevat, kun olen kutsunut niin paljon vieraita, ja kuinkahan moni haluaa psykopatologisoida sen. No toisaalta, saavathan he niin tehdä, jos se on heidän tyylinsä repiä elämästä mielekkyyttä. Minua vain jotenkin hämmentää ja jopa vähän tyrmistyttää tämän tyyppinen mielekkyyden etsintä. Tai ehkä kyse onkin jostakin muusta, jostakin, mitä en lainkaan ymmärrä.

Tuohon ihmisten kutsumiseen ja ystäväpiirien rakentumiseen liittyy paljon temperamenttitekijöitä ja eroavaisuuksia. Luin jonkin määritelmän ystävyydestä, se liittyi ystävien määrään keskivertoaikuisella. Muistaakseni määritelmä kuului suurin piirtein niin, että ystävä on sellainen, joka ei kuulu samaan talouteen, jonka kanssa ollaan yhteydessä vähintään viikottain ja jonka kanssa keskustellaan oman elämän tärkeistä ratkaisuista. Makustelin määritelmää hetken päästäkseni siihen raflaavaan johtopäätökseen, että eihän minulla, hitto vie, ole yhtään ystävää. Tuon määritelmän mukaan. On aikoja, jolloin en todellakaan pidä itseäni riittävän kohtuullisessa tilassa lilluvaksi kommunikoidakseni viikottain kenenkään sellaisen kanssa, joka ei seksin kautta ole saanut riittävän turvallisen ja rauhoittavan statusta (olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten rakastaminen madaltaa aidat niin että toista ei sillä lailla ymmärrä ahdistavalla tavalla toiseksi ihmiseksi vaan hänen läsnäolonsa on neutraalia - toki seksuaalisen toisen päätökset, tavat jne. voivat ahdistaa minua, mutta ei pelkkä läsnäolo, se on enimmäkseen myönteistä ja äärimmäisessä stressitilassakin neutraalia). Ja vielä pontevammin: suojelen aika pitkälti oman elämäni ratkaisuja toisten uteliailta nokilta silloin kun vielä haen suuntaa. Suojelen niitä omaltakin uteliaisuudelta, ja minusta olisi jotenkin aivan kornia soittaa ystävälle ja kysyä tämän neuvoja siitä, mitä pitäisi tehdä jonkin tärkeän seikan suhteen. Kyllä sellaiset asiat hahmottuvat omalla painollaan, enkä halua ystävyyssuhteita rasittamaan sitä tunnetta, että ajauduin tekemään jotakin, koska ystävä kehotti niin tai piti sitä fiksuna liikkeenä, ja sitten jälkikäteen tajuan, ettei minussa koskaan itsessäni ollut sitä suuntaa tai varmuutta vaan yritin vain miellyttää ystävää siinä tilanteessa, ponnistella pitäisi-hyvätyyppiyteen ja elämä meni siitä hetkeksi ihan solmuun. Nuorempana näin kävi välillä, ja siksi olen luopunut tuollaisesta tavasta hakea osviittaa. Ystävyyksissä voi muutenkin olla kitkaa ja kun tunnun operoivan parhaiten omillani suuret linjaukset, niin säästän mieluusti ystävyyden moiselta kitkalta ja jälkimaulta. Siksi varmaan minusta esimerkiksi tuntuu aivan kammottavalta, kun joku soittaa tai kertoo deiteistään ja haluaa kuulla mielipiteeni, olisiko tässä mahdollisuuksia. Ymmärrän kyllä, ettei tuota toista kauhistuta mielipiteeni eikä hän todennäköisesti reagoi siihen yhtä voimallisesti kuin itse reagoisin vastaavassa tilanteessa hänen mielipiteeseensä, mutta silti - kyllä se vähän kauhistuttaa! On nimittäin hyvin vaikeaa kuvitella, millaista olisi elää aivan toisenlaisen psyykkisen rakenteen kanssa. Sitähän se vain on. Ja ei, en pidä kummankaan meistä tyyliä psykopatologiana, minusta ei ole millään tavalla sairasta eikä väärin jättää neuvoja kysymättä tai kärttää niitä. Ne ovat yksinkertaisesti erilaisia strategioita edetä ystävyydessä. Kukin kai tuntee parhaiten omat karikkokohtansa ja pystyy siten päättämään, mitä tuntoja haluaa vaalia ystävyyksissään, millaista polkua kulkea niiden syventymiseen.

Olemme kutsuneet tupareihin monta sataa ihmistä, ehkä viisikymmentä saapuu. Saapujat eivät ole täysin niitä, joiden olisi arvannut saapuvan. Se on hauskaa ja yllätyksellistä ja jännittelen, ystävystynkö syvemmin jonkun hyvänpäiväntutun kanssa. Toisaalta tiedän, että vieraiden suuri määrä ja uusien ihmisten tuleminen karkottaa muutaman vanhan ystävän, jotka pitävät pienemmässä piirissä tapaamisesta, jonka he kokevat turvallisempana. Heidät voi onneksi myöhemmin tavata pienemmässä mittakaavassa. Kuten sanottua, yllätän itseni pienestä levottomuudesta sen suhteen, mitä ihmiset oikein ajattelevat, kun kutsuu satoja tyyppejä. Enkä pidä siitä lainkaan. Ihmiset ajattelevat, mitä ajattelevat. Ja silti: laumaeläimenä siitä on vaikeaa olla tuntematta pientä levottomuutta. Ja toisaalta: jos joku haluaa tuomita minut sen takia, että minun on helpompi kokea toinen ihminen turvalliseksi sen jälkeen kun hän on vieraillut kotonani, ja toisaalta ujona minun on helpompi kutsua ihmisiä paljon kerralla kuin sanoa kahdelle tai kolmelle, että hei, juuri teihin haluan tutustua lisää (huomaan etten oikein vieläkään osaa luottaa siihen, että kukaan haluaisi erityisemmin tutustua minuun; hitto että lapsuudella on pitkät jäljet), niin kyllähän hän niin voi tehdä ja olla saapumatta. Pidän omaa ihmissilmääni niin surkeana sen suhteen, kuka tukee mutkattomalla tavalla erilaisia elämäntyylejä tai on jopa myönteisellä tavalla utelias niitä kohtaan ja kuka taas tuomitsee ja leimaa keveästi melkein kaiken näkemänsä - jälkimmäisiin ihmisiin en halua sitoutua kovin läheisesti, heistä kun tulee helposti surullinen ja voimaton olo, en nimittäin kauheasti nauti asioiden rautalangasta vääntämisestä, paitsi niiden vääntämisestä itselleni niin kuin tässä blogissa, tämä tuntuu turvalliselta - että tavallaan taitaa olla ihan kätevääkin toimia kuten itse parhaaksi näkee, ja sitten jos se tuntuu jostakusta pöyristyttävältä tapainturmelukselta tai liian oudolta, niin hän sitten ehkä siivoontuu pois lähipiiristä oikeastaan aika automaattisesti, ja hetkellisen jaksamiseni kannalta se on hyvä vain. (Jokin kyllä kaihertaa minussa: eikös minulla ollut velvollisuus koettaa osoittaa heille, että näinkin voi elää aivan mukavasti... Ei! En halua sellaista velvollisuutta! En jaksa vääntää! Ei kiitos! Minulla lienee ihan riittävästi väännettävää itseni kanssa.)

Tupareihin liittyy annos haikeutta. Yksi asukkaista, pelkopurevan koiran omistaja, ilmoitti nimittäin eilen illalla muuttavansa sittenkin pois. Hän oli miettinyt päätöstä monta päivää, siitä pitäen kun koira puri Faunia, ja kertoi, ettei ole kovin helppoa olla päivällä töissä ja pelätä, että kun päivä päättyy ja menee avaamaan kännykän, sieltä piippaa tekstari siitä, miten koira on nyt vahingoittanut jotakuta hänen hyvää ystäväänsä. Koira osaa kuulemma avata oven halutessaan, eli jos se tarpeeksi hermostuu, se voi hyökätä päällekin. Ystävä kertoi miettineensä kaikkea koiran kanssa sattunutta ja joutuneensa myöntämään, ettei se ole aina purrut vain pelosta vaan myös muutaman kerran aktiivisesti hyökännyt ihmisen kimppuun silloin kun hän ei itse ole ollut paikalla komentamassa koiraa rauhalliseksi. Hän ei enää pystynyt tuntemaan varmuutta siitä, että koira ymmärtäisi pysyä huoneessa, vaan hän oli alkanut pelätä sen oikeasti tulevan sieltä jokin päivä ja satuttavan pahasti jotakuta meistä. Ymmärrän tuon tunnun todella hyvin, muistan sen talven, kun Nasu vielä puri, ja oli mentävä itse koiran ja sen pelkäämän ihmisen väliin, ja viime kesän sen päivän, kun alkoholistimies suuttui Nasulle sen murinasta ja halusi pieksää koiran, ja jouduin tosissani pelkäämään, että mies yrittää koskea koiraan ja se puree täysillä sen takia, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin painia koiran kanssa nurmella, pitää siitä kiinni niin hyvin kuin pystyin, kietoa kaikki raajat sen rimpuilevan, vihasta ja pelosta tärisevän kehon ympärille ja koettaa pitää louskunokkaa kiinni ja toivoa, että sivulliset saavat humalaisen miehen pidettyä erossa meistä, koska jos mies pääsee liian lähelle, koira puree taatusti minuakin, niin kierroksissa se oli. Ne ovat mustia kohtia silloinkin kun mitään ei pääse käymään. Pahinta siinä kaikessa on vastuun pistävyys ja kysymykset, jotka ponkaisevat mieleen. Onko oikein pitää tällaista koiraa? Miksen osaa ennaltajärjestää tilanteita niin ettei tällaisia välikohtauksia tarvitse tulla? Pystynkö tosissaan hallitsemaan riskitilanteet riittävän hyvin? Jälkikäteen olo on vain kuolemanväsynyt ja surullinen ja säikähtänyt. Tuntuu karmealta, että ystävä joutuu nyt painimaan näiden tuntojen kanssa ja muuttamaan toiseen paikkaan, koska ei hänen koiransa oikein ymmärrä kommuunielämän päälle. Ystävällekin kommuunielämä on ollut iso haave, mutta katkeaa nyt heti alkuunsa. Heidän läsnäoloaan tulee varmasti ikävä. Myös koiran läsnäoloa, vaikka siihen liittyykin omia pelkojani. Ei koira ole teoistaan ja asenteistaan vastuussa samalla lailla kuin ihminen. (Ja usein ikävästi käyttäytyneitä ihmisiäkin jää kaipaamaan samalla kun tuntee helpotusta siitä, ettei tarvitse enää jaksaa yrittää järjestää asioita heidän kanssaan.)

Nyt taidan koettaa nukkua vähän lisää, etten illalla olisi aivan väsyäkäinen. Heräsin tietysti seitsemän pintaan, vaikka kävimme myöhään nukkumaan puhuttuamme jatkosta ja uudesta asukkaasta. Olin saanut äidiltä sacherkakun tupareita varten, mutta minusta ystävän muutto pois oli sellainen asia, että tarvittiin kakkuvahvistusta sen puimiseen, ja avasimme kakun etuajassa jo viime yönä ja istuimme pitkään keittiönpöydän ääressä juttelemassa. Kaikki ovat kovin kaihoisia. Kummallinen syksy, kummalliset tupaantulijaiset.

Koskaan ei tiedä, mikä nurkan takana vaanii.

Kaipauksesta keveästi

Joskus aamut käärivät kehon pehmeästi päivään. Huomaa hyräilevänsä ja tulee vasta siten tietoiseksi siitä, että päästää ääntä ympärilleen, kuulee itsensä ennen kuin tajuaa itsensä. Kai se on jälkiä tilasta, jossa vingahtelee kissanpentuna, koiranpentuna, vasikkana. Tilasta vailla nimiä, keholämmöstä peiton alla, problematisoimattomasta. Ei sillä tavoin alkava päivä käänny pahaksi oikein mistään.

Kun annan itselleni luvan olla pitämättä jostakin, saatan alkaa pitää siitä omilla ehdoillani, epäröiden ja vitkastellen, totutellen varovasti. Ainakin tällaisena päivänä. Oivallan sen tänään, kädet vihreää teetä sisältävän pahvimukin ympärille kierrettynä, sormet lämpöä etsien. Tarvitsen vain niin paljon enemmän aikaa kuin oletetaan. Lähestyn villieläimesti, kaarrellen, säikkynä ja epäluuloisena. Lopulta rentoudun. Siihen vain vaaditaan lähes loputtomasti aikaa. Kukaan ei saa sanoa: "Yrittäisit edes!" En etenkään saa itse ajatella niin, puhutella niin itseäni.

Äkisti asiat asettuvat kohdalleen ja huomaan iltapäivän omistuvan kaipaukselle. Kaipaan monia seikkoja. Keväistä maan tuoksua, sitä miten scillat työntyvät ruskeiden rapinalehtien alta valoon, pullistuvia silmuja, auringon tuntua säärillä ja kasvoilla, lokkien kirkunaa, piknikkejä ruoholla, kävelemistä metsässä ja kevätaurinkoisella jäällä, mäen laskemista pulkalla, elokuun iltoja, korvakorujen painoa korvanlehdissä ja sipaisuja kaulalla, kaipaan hillitöntä nauramista hikkaan saakka, ikkuna auki nukkumista. Kaipaan koirien kanssa sängyllä lojumista, aikaa jolloin luulin tietäväni, kuka olen ja mitä tahdon elämältä, meressä kellumista, paljaassa hevosen selässä istumista, keväistä maainnostusta. Kaipaan asioita, jotka ovat auttamatta ohitse, suutelemista Talvipuutarhan pihalla lunta kengissä, ovelle juoksemista toisen palatessa töistä kotiin, rauhallista päätöstä hengittää hitaasti ja kuunnella, tapahtui mitä tapahtui. Kaipaan asioita, jotka toistuvat jollakin tavalla, yhtä hämmentävinä. Kaipaan tätä aamua, kaipaan lämmintä syliä, josta pujahdan viileään huoneeseen, kaipaan päätä rintakehälläni kun mutustan rucolaleipää aamiaiseksi, kaipaan pujahtamista takaisin peiton alle kellosta välittämättä, kaipaan hiiteen muu maailma -kuohahdusta. Kaipaan tutkivia, huolestuneita silmiä, jopa käskyä olla mainitsematta tapahtuneesta kellekään. (Ikään kuin onnellisuutta voisi piilottaa.) Kaipaan sanaleikkimistä ja puheluita neljän aikaan yöllä, kaipaan eron jälkeistä alakuloa, jota podin vieraassa sohvassa, josta tuli kuukausiksi kotisohva ja työsohva, kaipaan sitä tunnetta, kun astuin tähtiportista kadulle enkä ymmärtänyt enää yhdenkään onnellisuuskäsitteen sisältöä ja näin äkkiä puiden kuuran ja pensaassa istuvan pörheän rastaan.

Kaipaan lojumista huostaanottokodin parvekkeella, jolle ei olisi saanut mennä romahdusvaaran takia, mutta siellä me vain lojuimme ja pylväiden varjot juoksivat paljaiden säärien poikki ja säärikarvat vaalentuivat ja kihartuivat.

Aamulla sanon, että minua harmittaa, kun on vain nämä muutamat pienet hetket, kimmeltävät ilon pisarat, ja minulle vastataan, että ihanaa, että on sentään nämä, se on hyvä korjaus, korjaannun tähän hetkeen ja jään siihen. Kaipaus on kummallinen tila. Se on niin tässä, niin hetkessä, niin läsnä, niin kiitollinen ja hellä. Ne asiat, ne hetket ovat tässä siinä missä sänky ja kädet ja tietokonekin. Aamu on tässä ja laiturilla lojuminen ja meren suolakieli ja jo kuolleet koirat ja hevoset, vanha kissa, isoäidin hiusten kampaaminen, pääskysten liikekieli ja lempeät kädet matkustamassa niskalta keskiselälle, hymy joka ei vaadi mitään ja joka vierähtää kasvoilleni ja jota itsekin hämmästyn, hyasintin aukeaminen on tässä ja jäätyneet ruusut ja se hetki kun balettitunnilla sai laskea käsivarren kannatuksesta. Tässä ovat aamujen pitkät varjot, teltan vetoketjun ääni ja uni Angkor Watista. Tässä on magnolia, joka kukki Quinta da Regaleirassa, ja kasvissosekeitto, tässä on Eiffel-torni sumussa, tässä on tyttö, joka työnsi keltaisen ruusun hiuksiinsa ja sylki kirsikankiviä kolera-altaaseen.

Ei minulla ole tästä kiire mihinkään, ei tässä ole mitään, mistä pakenisin. Kaipaus on keveää, onnelliseksi tekevää, hieman päihdyttävää. Se muistuttaa etäisesti kiitollisuutta tapahtuneesta.

Seison hiljaa hetken ja tuijotan sisäänpäin, taaksepäin. Sitten kuljen pesukoneen luokse ja nostelen pyykit narulle ja nautin niiden tunnusta ja tuoksusta. Olennot ja tapahtumat ympärilläni kasvavat paksuutta, muistavat taas merkityksiään, ojentelevat niitä. Sinisen lakanan tunnelikeinu, taivaan nauru keinun raosta, vedettävän pyykin tuoksu, lakana-iho -kontakti, linnun mukaan nimetty tie, kaikki se palaa ja on vaikeaa olla liikuttumatta pyykkiä ripustaessa.

Kaipuu lehvästön alle

Tuntuu uskomattomalta katsella kuvia, joissa on kesä. Montako vuotta kesästä on?

On vaikeaa kuvitella se kaikki: valo lehvästön lävitse, uimastadionille käveleminen ilman pipoa, sandaalit, säärien epiloiminen, palstalle pyöräileminen, silokallioiden lämpö, lokkien äänet. Miten metsän valööri muuttuu muutamassa viikossa, kun lehdet tunkeutuvat nupuista esiin ensin kellervinä ja tahmeina ja sitten venyttäytyvät, suoristautuvat, tummentuvat. Kuinka linnut kirkuvat, huhuilevat, lirisevät, krinksuttavat ja huikauttavat pehmeitä melodioitaan. Ja mutaisesta maasta työntyy esiin päättäväisiä varsia ja lehtiä, jotka venyvät kohti aurinkoa, kuinka kukat tanssivat auringolle, kääntävät mesikehänsä sen valokehään päin. Että voi mennä palstalle, istua takamuksillaan maassa ja lauleskella hiljaa ääneen samalla kun ruopsuttaa maata. Ohdakkeen juuret ovat suuret ja murakat, vesiheinän hiusmaiset, sitkeät.

Ystävä soittaa töihin, kyselee viljelypalstoista. Kaipaus valahtaa minuun ja sitten iskee halu kulkea vuodenkiertoa Flickrissa. Kaksi viimeistä kesää ovat olleet niin vaisuja ja viileitä, että ainakin itse huomaan kaipaavani jo sellaista kunnon kesää, jossa tekee mieli ottaa Suomenlinnan lautta ja mennä kallioilta uimaan kantosiipialusten aaltoihin. Jossa on niin lämmin, että on helppoa hakeutua puistoon tai rannalle istuskelemaan ja soittaa spontaanisti ystäville, josko näilläkin vaikka olisi aikaa ja halua liittyä seuraan. Talvisin elämismaailma on vain niin erilainen. Keinovalo särisee tapaamisten taustalla, kaikkia väsyttää.

Tunnen muutaman ihmisen, jotka eivät erityisemmin pidä kesästä, mutta kylläkin talvesta. En osaa kuvitella sitä mitenkään. Se tekee jollakin lailla epävarmaksi ja empiväksi. Jos jonkin näinkin perustavanlaatuisen suhteen voi olla eri mieltä, missä kaikissa muissakin asioissa voi ihmisten välille jännittyä ritisevä railo, jonka ylitse katsomiseen liittyy aina tietty määrä ahdistusta siitä, ettei toista vain pysty koskettamaan tämän seikan suhteen? Olisi tietysti hyvä oppia pitämään talvesta, koska se on täällä niin paljon pidempi kuin kesä. No, olen kyllä edistynytkin sen asian suhteen. Esimerkiksi tänä vuonna en syksyllä tuntenut mitään valtavaa ahdistusta. Mutta en tunnu voivan sille mitään, että kaipaan juuri kesää.

Minulla on aika harvoja hyviä muistoja, jotka eivät liity tai paikannu kesään. Kummallista, miten ihmiset ovat hakeutuneet tänne, näin kylmään ja pimeään, liikahtamattomaan talveen. Aina kun mies puhuu siitä, hakisiko hän töitä myös ulkomailta, huomaan ajattelevani: Miksipä ei? Olen asunut ulkomailla ja tiedän, että sopeutuminen on kovaa työtä ja joka käänteessä saa huomata olevansa tyhmä, väärällä tavalla puhuva ja perusasioista tietämätön. Mutta toisaalta, jos kesä olisi parikin kuukautta pidempi ja talvi vastaavasti lyhyempi... olisiko se sen arvoista?

Sitä on yhtä vaikeaa kuvitella kuin muistaa nyt, miltä tuntuu keväisin, kun äkisti runkoihin on räjähtänyt elämän purkauksia ja linnut mekastavat.