Muuttuvasta ja pysyvästä

Useimmat asiat elämässä kiitävät ohi. Päivät, viikot, kuukaudet, vuodenajat, vuodet. Ammatit, identiteetit, perheenjäsenet. Usein kun katselee elämäänsä taaksepäin, saa hämmästyä: Mikä tuo on? Miksi tuo tuntui tärkeältä? Ihanko tosissani olen koettanut sopeutua kahvinjuojaksi, noilla oireilla? Ihanko tosissani kuvittelin, ettei minulla olisi lainkaan tahdonvoimaa tai kykyä suunnata elämääni? (Ihan tosissani, uskon, koska muistan edelleen, miltä tuntui tajuta, että hetkinen, saan sittenkin päättää itse jostakin. Että pystyn päättämään ja pitämään pääni, vaikka ympäristö kuinka haraisi vastaan. Että saan asettaa oman hyvinvointini joskus etusijalle.)

Pian elämä on ohi. 

Siihen voi mennä vielä vuosikymmeniä, silti se on pian. Eikö jo taas ole lauantai kuten juuri äsken? Eikö taas ole lokakuun ja marraskuun taite? Kohta saan taas nostella tomaattilaatikoita pihalle ja kiroilla, kestääkö selkälonkkakompleksi sen kaiken pilateksen ja joogan päälle, joskus kun olisi levättäväkin, mutta keväällä mikään ei lepää.

Kohta käki, ensimmäiset pavut, kantarelli-ilon kellanoranssi ennen lehtien putoamista. Kohta sairastuminen ja tervehtyminen ja välillä sellainen sairastuminen josta ei noin vain tervehdytäkään vaan joudutaan taas luopumaan ammatista ja harrastuksista, identiteetistä, kuvasta jossa tehdään asioita ystävien kanssa, koska siinä kohden se ei olekaan mahdollista. Odotan miekan tipahtavan niskaani tai selkääni tai jonnekin. Itsehän tähän ryhdyin fysiatrin sanottua että joogan kyllä lopetat ainakin, ja koirakin kannattaisi myydä ja palstasta luopua. Koira on edelleen täällä, ostin talon paljon palstaa isommalla pihalla ja opiskelin joogaa lisää niin että voin nyt opettaa sitä. Ajattelen fysiatrin olleen väärässä pidemmällä tähtäimellä. Sillä hetkellä hän toki oli oikeassa, ei kehoni kestänyt näitä asioita sinä vuonna. Mutta se muuttui, sekin. Seitsemän vuotta olin ilman palstaa ja välillä en pystynyt kävelemään Kalliosta keskustaan kivuilta. 

Onneksi se muuttui. Ei itsekseen, mutta eihän työ takaa tulosta. Koen saaneeni ison lahjan siinä että voin kävellä taas kivuitta.

On asioita, jotka pysyvät. Enkä nyt tarkoita syklisyyttä. On asioita, jotka ovat ainakin toistaiseksi pysyneet syklien taustalla. Työhypoteesi: ehkä ne pysyvät jatkossakin? Saan olla myös väärässä. Sen oikeuden pidätän. Mutta saatan olla oikeassakin. 

Esimerkiksi itkettäminen, lapsesta saakka mukana ollut taipumus järkyttyä, hurmaantua ja liikuttua syvästi muiden mielestä aika mitättömistä asioista. Joku vanha ihminen elää yksinäisenä, esimerkiksi. Joku eläin kasvatetaan ahtaassa häkissä teuraaksi ja voi huonosti koko elämänsä. Lehti leijuu hitaasti puusta, pyörteillen, ja sen kuviot on kuin liukuvärjätty. Vanhaa metsää hakataan edelleen vaikka tiedetään, ettei sitä saa takaisin (ainakaan samanmoisena koska kaikki on nyt täynnä mikromuovia). Politiikassa pidetään kiinni järkevästä taloudenpidosta mutta ei suhtauduta samalla hartaudella biodiversiteetin säilyttämiseen ja hiilidioksidipäästöjen leikkaamiseen. Joku pelkää riskiryhmälapsensa puolesta niin että hänen on otettava lapset pois koulusta ja tarhasta ja jäätävä itse kotiin heidän kanssaan, koska yhteiskuntana olemme ilmeisesti ok sen kanssa että hauraammat menkööt pandemian vessanpytystä alas ja että oikeastaan terveys ei ole niin oleellinen asia kuin se, että kaikki näyttää normaalilta, mitä se normaali nyt sitten ikinä kellekään onkaan. Ja laulut, se on nolointa: miten musiikki voikaan liikuttaa kyyneliin saakka. Noloa, lapsena, kun koulussa ei olisi saanut itkeä jonkun laulun kauneutta. Ei se enää jaksa minua nolottaa.

Luen nettikeskustelusta jonkun kysymyksen, itkettääkö teitäkin tämmöiset jutut ja sitten sanat olenko liian herkkä.

Tähän kysymykseen voi esittää vastakysymyksen: Kuka tämän saa määritellä? (Länsimaissa, usein, pätevästi, hoitava lääkäri, sellainen joka on esimerkiksi Vompsulle läiskäissyt diagnoosin, jossa käytännössä todetaan hänen takertuvan lillukanvarsiin. Erilainen reaktio, eikö vain, kuin allekirjoittaneella, joka Vompsun tavatessaan ajatteli, että vau, haluan oppia, miltä tuntuu välittää noin paljon. Epäpätevästi, vertaiset, silloin kun heitä jurppii se, että toinen takertuu, tuntee, ehkä protestoikin jotakin, tai on vaan aivan liian sekaisin kokemastaan.)

Ja toisen, ehkä vieläkin tärkeämmän vastakysymyksen: Miksi haluaisit olla vähemmän herkempi? Ymmärrätkö, mitä se tarkoittaisi?

Tarkoitan tätä: Tavallaan ymmärrän, mitä se tarkoittaisi. Minulla on oma jaksoni, jolloin lakkasin itkettymästä, liikuttumasta, järkyttymästä. Se oli se jakso, kun kaikki oli paskaa. Ja koetin kovasti olla itse kyyninen paska. Se on puolustusreaktio, ja on täysin ymmärrettävää, miksi pukeuduin siihen sotisopaan. Kaipa vain suojelin järkeäni ja toimintakykyäni, emootiot olivat liian repiviä ja pelottavia ja suuria, oli tapahtunut liian vaikeita asioita enkä kyennyt mitenkään prosessoimaan niitä. En ole mitenkään ainoa ihminen tässä maailmassa, jolle on käynyt niin.

Se meni aikanaan ohi. Mutta kun ajattelen tuota aikaa vastakohtana tälle muulle, joka tuntuu pysyvältä, on itselleni ihan selvää, kumman haluan. En ainakaan sitä maailmaa, jossa kaikki on paskaa. Sattukoon, mieluummin, itkettäköön, liikuttakoon. Olkoon niin kauniita lumisateita ja myrskyjä ja sumuja, että tekisi mieli itkeä liikutuksesta. Hengittäkööt kehot niin rauhallisesti kuolleen asennossa yhteisen ilman hämmentämisen lopuksi, että sydän on pakahtumaisillaan kehojen hauraudesta ja alttiudesta ajautua kaikensorttisiin häiriötiloihin. Koetan sanoa: Olen kiitollinen tästä herkkyydestä. Enkä ajattele sitä mitenkään poikkeavana. Pikemminkin, taidan ajatella, että nekin, joita ei nyt itketä, ovat itkeneet kuitenkin vauvoina. Heissä on, haluan ajatella, varmasti, varmasti se puoli. Jostain syystä he vain ehkä jäsentävät sen - no, liikana herkkyytenä? Ja piilottavat sen, kenties itseltäänkin. Toki uskon siihenkin, että synnynnäisiä eroja tässä on, ihan kuin kaikessa muussakin. Mutta toisaalta, jossain määrin tätä kai on jokaisessa eläimenpoikasessa?

Miten ihmeessä olemme päätyneet yhteiskuntaan, jossa arvostetaan kyynärpäätaktiikkaa ja kovaotteisuutta? Se on minusta kiinnostava kysymys. 

Ja: miten olen onnistunut pitämään kiinni omasta herkkyydestäni, kieltäytymään luopumasta siitä? Jos olisin kasvanut toisissa olosuhteissa, en ehkä pystyisi ajattelemaan tätä pysyvänä vaan tämä olisi minulle muuttuvaa. 

Tosiaan, kun katselen taaksepäin, se, mitä havaitsen pysyvänä (tuota kamalaa mykkää jaksoa lukuunottamatta - onneksi se on niin kummallinen että sitä on vaikeaa edes muistaa) on nimenomaan emootioiden nuljahteleva hulmuaminen. Ikään kuin jostain koko ajan tuulisi ja liput liehuisivat tuulessa, värikkäät viirit. Välillä suru läiskää kangastaan isommin, välillä ahdistus värähtää, pelko kahahtaa hereille, hämmennys taitaa väristä koko ajan jokin verran, ilo lepattaa liki tauotta. Helpotus läiskäjää pelon ja ahdistuksen laantuessa. Innostus ja kiinnostus kieppuvat villisti ja välillä säyseämmin. Eivätkä ne hulmua ja läisky vain kehossa ja sen tuntemuksissa vaan kaikkialla, mihin mieleni yltää: valtameren rannoissa, karttapallon pinnassa sormien alla, peltojen vaakasuorahkoissa suorakulmioissa, metsien virkkaamassa aurinkokennostossa, kuviteltujen dystopioiden kaduilla.

Se on kummallinen kuva, tajuan. Kummallinen, koska hahmotan pysyvänä juuri sen, mikä on monesta kaikista ohikiitävintä, epäluotettavinta. Kun luen yksi ilta Feldenkraisia, osun sanoihin, ettei voi ajatella selkeästi, jos on emootion vallassa. Tämä käsitys! Kuinka pitkään se piinasikaan ihmiskuntaa! Ja useimpia taitaa piinata edelleen. Tämä halu erottua luonnosta, erottua kehosta, muuttua pelkäksi kieleksi, pelkäksi logiikaksi - kuka sellaista haluaa? Nekö samat, jotka viis veisaavat politiikassa siitä, mitä tietylle haavikolle tapahtuu? 

Toki ajattelussakin on paljon pysyvää. Mutta kokemus on niin paljon laajempaa kuin ajattelu, ajatukset niin pieni osa elämää, vaikka tässäkin elämässä olen koettanut niitä ruokkia paljon enemmän kuin tunteita, rakentaa niistä jotain pitävämpää. Silti ne muuttuvat kerkeämmin kuin tunteiden kirjo. 

Lauantaiaamu, yksi monista, lokakuun loppu. Huomaan olevani laimeasti surullinen kysymyksestä, jonka luen internetistä. Että on jokin lahja, jokin puhtaasti pulppuava lähde, johon liitetään kokeellisesti arvostelma "liikaa" sen sijaan että, no, opeteltaisiin käyttämään sitä, tunnettaisiin siitä kiitollisuutta. Tunnun laimeaa surua siitä, miten huonosti olen onnistunut rakentamaan yhteisöä, jossa olisi lupa tuntea kuten tuntee. (Se on eri asia kuin toimia tunteiden määräämänä.) Yhteisöä, koska ei tunne rajaudu kehoon, piilottele siellä, ole mikään yksityisasia. Jaettuhan se on, jaettavaksi tarkoitettu. 

Ehkä vielä opin, muutun, ja voin sitä kautta helpottaa tanssia sen ympärillä, mikä vaikuttaa pysyvältä. 

Epätäydellisyydestä ja vaatimuksista

Luen sairaana Katriina Järvisen kirjaa Saanko esitellä. Moninaiset minämme. Miten ihana ja helpottava kirja - jotenkin ymmärtävä ja elämän kaoottisuuden lempeällä tavalla esittävä. Kirjassa sivutaan montaa kiinnostavaa teemaa, mutta yksi kolahtaa tavallistakin kovemmin. Se liittyy siihen, mitä olen itsekseni kirjoittanut miettien, että tuskin kukaan tätä jaksaisi tai haluaisi lukea, samalla kun minusta on tuntunut tärkeältä jäsentää ajatuksiani teeman ympäriltä.

Teema liittyy läheissuhteisiin ja siihen, millainen kuva itsestä koetetaan toisille rakentaa läheissuhteiden myötä. Tai ehkä Järvinen ei sanallistaisi aivan näin, en ole varma. No, osapuilleen noin tämän kuitenkin käsitän.

Tämä on ollut yksi kipukohdistani jo pidemmän aikaa. Silloin kun nuorempana seurustelin ja asuin pitkään Kissan kanssa, kaikki tuntui muista olevan hyvin. Jopa niin hyvin, että kun ilmoitin ystävälle lähteväni suhteesta, hän suunnilleen rukoili minua palaamaan takaisin. Ehkä hän heijasti minuun ja tilanteeseeni jonkinlaista toivoa siitä, mitä haaveili itselleen käyvän: vaikka on täysin sekopäinen ja rikki, voi silti saada pitkän ja etabloidun suhteen arvostetun ja vakaan ihmisen kanssa. Mutta eiväthän asiat olleet hyvin ja jouduin siinä puhelimessakin sanomaan, että asiat voivat näyttää aika erilaisilta sisältä ja ulkoa käsin. Sitä eroa ei kovinkaan moni ymmärtänyt, vanhempani nyt viimeiseksi. Heidän kokemuspiirinsä mukaisesti he kysyivät arasti, oliko eron takana perheväkivalta, ja melkein suuttuivat, kun kerroin, ettei ollut: mitä ihmettä sitten oikein temppuilin. Osin se ero on jäänyt mysteeriksi itsellenikin. Tiedän kyllä, että minun piti lähteä ja että voin suhteen lopussa todella huonosti, en pystynyt enää nukkumaan enkä syömään, ja suhteen päätettyä saatuani osasinkin yllättäen nämä toimet sekä toivuin monista peloista, jotka olivat vuosien mittaan puristaneet kurkkua. Silti on vaikeaa sanoa, mikä tarkalleen meni vikaan. Ei se ollut ainakaan mikään, mitä kumpikaan olisi tehnyt. Tekemättä jättämisiä tai osaamattomuutta tietysti oli aika tavalla, kuten kuvitella saattaa parikymppisten suhteissa olevan. Kaikissa suhteissa lienee sitä. Mutta pohjimmiltaan: olen sietänyt aika paljon haastavampiakin suhdekuvioita sen jälkeen, joten on ollut hyvin vaikeaa selittää, miksi asiat menivät, kuten menivät.

Järvisen kirjoitus erään naisen suhteista hätkähdytti hereille: Nainen kertoi tarinassa suhteistaan. "Hyvät" suhteet tuntuivat kulissisuhteilta, joissa ei saanut olla oma itsensä, ja "huonot" tai pulmalliset suhteet puolestaan tuottivat mielipahaa monin tavoin mutta tuntuivat aidolta rakkaudelta. Aistin tässä jotakin kovin tuttua. En sanoisi eläneeni noin - pitkä suhteeni ei ollut alunperin kulissia, vaikka lopulta se sitä varmasti olikin. Mutta kyllä, väsähdin taatusti siihen vaatimukseen olla vahva, urhoollinen, luotettava, vakaa, älykäs ja mitä kaikkea vielä. Koska eihän se ympäristö, jossa olen kasvanut ja kehittänyt suhtautumistapani tai luonteenpiirteeni tai osan rooleistani - miksi niitä sitten haluaakaan kutsua tai mitä puolta korostaa - todellakaan ole suosinut tuollaista tasaisuutta tai suoritusperformointia. Olen pysynyt nuorempana yhtenä kappaleena oletettavasti pitkälti sen takia, että vastareaktioni tulee niin selkäytimestä ja voimalla. Haasteita on riittänyt. Koulunkäyntikin meinasi mennä vessasta alas. Tätä kaikki, jotka ihmettelevät paria maisterintutkintoani, eivät hahmota. Hammaslääkäri hahmottaa: hän näkee vanhojen reikien määrästä, että minusta olisi voinut tulla ihan mitä vaan. Päihdeongelmainen. Rikollinen. En ihan oikeasti usko, että minussa olisi mitään erityistä hyvyyttä. Rajuutta, kyllä: menneisyys ei katoa sillä tavalla, että päättää sen katoavan. Pyrkimystä hyvään, kyllä. Ja sinnikkyyttä. Mutta niin monesti asiat menevät pahasti pieleen.

Järvisen kirjassa on herkullisia kohtia siitä, miten ystävättäriltä salataan suhteita tai niiden yksityiskohtia, koska tietää jo valmiiksi, mitä ystävät sanoisivat niistä kuullessaan. Olen itsekin kuullut aika monta kertaa, että haluatko sä nyt varmasti olla tuon ihmisen kanssa, miten kestät katsella tuollaista, minä en kestäisi sekuntiakaan, tai että saisit kyllä paremman. Milloin syynä on se, että kumppani on epätoivoisesti kaukorakastunut kaukaiseen tuttavaansa vuosikausia, milloin hänen sairautensa mukainen oirekuva, milloin se, ettei hän haluaisi päästää minua lääkäriin rikottuani vesilasin ja saatuani sormeen syvän haavan, milloin se, että toinen ei ole vuosiin osannut sanoa rakastavansa minua. Monella tuntuu olevan selvä ajatus siitä, että jos annan kohdella itseäni tietyllä tavalla, tavallaan teen sen kohtelun luvalliseksi, alennan omaa arvoani. Siinä me eroamme: en ajattele, että jonkun kohdellessa itseäni sinnepäin osaamattomuuttaan tai sairauttaan hän mitenkään vähentäisi (tai lisäisi) arvoani ihmisenä. Hänen tekonsa ovat hänen. Omat tekoni ovat omiani. En ole vastuussa toisen teoista. Ja: Voinko vaatia toiselta jotain sellaista, mihin en voi itse väittää pystyväni?

Kirjassa kuvattu nainen, jonka suhdekuvaus herättää uteliaisuuteni, sanoo jotain, johon identifioidun:

"Tunnen olevani parisuhdeasioissa toisen luokan kansalainen."

Tämä kaikki liittyy jotenkin siihen, miten sairaaksi koin lapsuudenkodin salailuilmapiirin. Salailtavia asioita tosiaan riitti. Enkä tainnut nähdä yhtään sen ajan mukaan "normaalia" parisuhdetta sukulaisillani. Kaikissa oli väkivaltaa tai alkoholismia tai molempia. Tietysti epäilen vahvasti, onko normaaleja parisuhteita olemassakaan - mitä sellainen edes tarkoittaa - tai olisiko sellainen edes toivottava. Tai mahdollinen, ainakaan omalla kohdallani - kaiken tämän impulsiivisuuden kanssa. Enkä nyt tarkoita sitä, että minua lyötäisiin: siinä kohden kulkee rajani. Siinä kohdin lähden käytännön syistä koska en vain enää jaksa sitä maailmaa. Mutta en tiedä, voiko kaltaiseni olento oikeasti olla suhteessa, joka vastaisi kaikin puolin ystävien toivomuslistaa tai vaatimuslistaa. Esimerkiksi ettei sanota pahasti ja tuetaan puolisoa. Tiedän oikein hyvin, etten ole itsekään luotettava tällaisissa kohdin. Joskus huomaan toivovani arasti, etten enää sanoisi pahasti kenellekään tai äärimmäisessä stressissä läimäyttäisi tai työntäisi puolisoa pois sängystä keskellä yötä. Tai karkaisi kaduilla itkien harhailemaan yökausiksi, koska olen niin vihainen itselleni. Näistä kerroista on jo aikaa mutta niiden muisto ei kauhdu, koska olen edelleen tekemisissä kyseisten henkilöiden kanssa: tiedän, että tarpeeksi ahtaalle ajettuna voin turvautua väkivaltaan. Se on jotain, mitä en hyväksy eikä minulla ole mitään keinoa varmistaa, ettei niin enää ikinä käy. (Paitsi pysytellä rakkaussuhteiden ulkopuolella.) Tiedän tarkasti, että stressitilanteen kasvaessa joudun välillä taistele tai pakene -tilanteeseen ja saatan taistella. Ja minulle on tärkeää, että suhteessa myös tämä puoli on tiedossa: en osaa näytellä jotakuta ihan muuta.

Ja silloin kun joku sanoo, että et sä voi antaa kenenkään sanoa sinulle noin tai kohdella sinua tuolla tavalla, ajattelen: tämä ihminen ei tiedä, että minäkin kyllä olen kohdellut puolisoani aina välillä huonosti. (Eikö hän itse ole?) Joskus olen sanonut ääneenkin, etten ole itsekään mikään puhdas pulmunen. Olen saanut monta asiaa anteeksi. Joissain asioissa olen ehkä oppinut hivenen kärsivällisemmäksi ja ystävällisemmäksi. Mutta ei minusta selvästikään ole tulossa mitään ihannekumppania. Kaukana siitä - ei minulla ole tarjota kellekään muuta kuin vajavaisuutta, epätäydellisyyttä ja keskeneräisyyttä. Ja ne ihmiset, jotka eivät kykene sietämään näitä piirteitä, eivät houkuttele seuraansa. Jotenkin se lista, mitä kaikkea kumppanin (hyvän ihmisen, kunnon kansalaisen, mitä näitä nyt on) pitäisi olla, mistä kaikesta hänen pitäisi suoriutua, tuottaa ajatuksen siitä, että hanskat ehkä kannattaisi nakata samoin tein tiskiin. Minulle parisuhteet ovat olleet se koulu, jossa olen vähitellen saanut kuoriutua lapsuuden suojahaarniskasta, jossa olen saanut mokailla ja olen saanut anteeksi hitauteni ja osaamattomuuteni. Tiedän oman elämäntarinani takia, miten paljon merkitystä on sillä, että saa hyväksynnän ihmisenä, saa rakkautta, läheisyyttä, lohtua ja hoivaa, vaikka omia tekoja ei sellaisinaan hyväksytäkään ja niistä saa nopeasti henkilökohtaisen palautteen. Missä muussa olosuhteessa ihminen voisi edes pysyä toiveikkaana ja saada voimia kasvaa kohti jotakin uutta läheissuhteiden osalta?

Siinä, että molemmat mokailevat ja molemmilla on kipukohtansa, on jotakin hyvin helpottavaa. Se on niin erilaista kuin nuoruuden pitkässä suhteessani, jossa pelkäsin kaiken aikaa, että räjähdän toisenkin kerran ja se on sitten siinä. Sen kerran, kun räjähdin, puoliso totesi kuivakkaasti, ettei enää ikinä kuuntele tuommoista paskaa ja että suhde loppuu, jos tämä vielä kerrankin toistuu. Myöhemmin olimme tilanteessa, jossa meiltä kysyttiin, oliko suhde koskaan uhannut kaatua. Silloinen puoliso vastasi ei, minä kyllä. Olin itkenyt ja valvonut vuosien varrella aika monta yötä sen takia, että pelkäsin, että väärä tyytymättömyyteni jotenkin tulisi ilmi. En olisi saanut olla tyytymätön mutta välillä tunsin juuttuneeni johonkin vankilaan. Minulla oli kaikki syyt olla onnellinen ja niin edelleen: en ollut. Tyrmistyin toisen vastauksesta: mitä, eikö hän ollutkaan tarkoittanut sanomaansa? En ymmärtänyt enää mitään. En ymmärtänyt, mitä minulta haluttiin tai miten olisin voinut sen antaa.

Kun Vompsun kanssa olimme pitkällä Aasian-turneellamme, olin välillä aivan raivoissani Vompsun pakko-oireiden kanssa. Saattoi tuntua hyvin rasittavalta, ettei pitkään odotettuun kasvisravintolaan päästy etenemään nopeammin - saattoi mennä kymmeniä minuutteja Vompsun tarkistellessa sähkölaitteita matkan varrelta. Vapaapäivänä temppelikierrokselta Vompsu puolestaan lähti tarkistamaan, ettei ollut romauttanut edellispäivän kohdettamme. (Kyllä, tätä ei voi järjellä ymmärtää.) Makasin yksin uima-altaalla ja painin sen kanssa, kuinka paha ihminen olen, kun en lähtenyt hänen tuekseen: eikö kumppania kuuluisi tukea etenkin silloin, kun tällä on vaikeaa? Mutta pakko-oireisen häiriön kanssa eläminen ei aina ole kovin helppoa, sillä se pyörittää helposti kaikkea muuta elämää ympärillään. Matkalla oltiin kolme kuukautta ja kaivatut pitkät keskustelut uhkasivat jäädä pakko-oireiden yksi kerrallaan hyssyttelyn alle. Jos Vompsun elämä kiertääkin häiriön napaa välillä aika pyörryttävään tahtiin, en aina halua uhrata sille omaa elämääni vaan saatan ottaa etäisyyttä. Ja välillä tuskastua ja huutaa, että mikä tässä nyt vittu on niin vaikeeta. Vaikka tiedän tarkasti, mikä on niin vaikeaa. Ei mieltään ja käyttäytymistään voi aina hallita. Etenkään jos on pakko-oireinen häiriö. Eikä ehkä muutenkaan. Joka kerta karjuttuani olen vilpittömän pahoillani. Haluaisin, että minulla olisi paremmat itsesäätelytaidot ja enemmän voimavaroja kohdata toisen aivan erilainen todellisuus.

Tämä kaikki liittyy jollain tavalla mielenterveysongelmien sosiaaliseen stigmaan. Olen ennenkin kirjoittanut täällä siitä, miten moni suomalainen ei haluaisi mielenterveysongelmaista naapurikseen. Järvisen kirjassa sama nainen, jonka sanoja siteerasin, pohtii Järviselle sitä eroa, mikä sosiaalisesti on esimerkiksi syöpää sairastavan puolison tukemisella vs. persoonallisuushäiriötä sairastavan puolison tukemisella. Kaikki lienevät samaa mieltä siitä, että puolison hylkääminen syöpädiagnoosin kohdalla olisi aika hirviömäistä. Ja silti: jos saman tekee mielenterveysongelmien oireita ilmentämään alkavalle puolisolle - - eikö tässä kohdin tulla sanomaan, että hyvä, että älysit lähteä? Että ensin on pidettävä huoli itsestä, sitten vasta muista. Ja kuitenkin tässäkin on kyse sairaudesta, jota tuskin kukaan valitsisi elämäänsä vaikeuttamaan. Olen seurustellut sekä pakko-oireista häiriötä että keskivaikeaa masennusta sairastavan kanssa. Välillä olen tuntenut heidän seurassaan itseni lähinnä tukihenkilöksi, välillä heidät itseäni kosolti tervejärkisemmiksi (minulla ei ole diagnoosia, en ole pudonnut vielä koskaan niin syvään kuoppaan, että olisin kokenut tarvitsevani sellaista, niin rikki kuin tiedostankin olevani: elämä ei ole helppoa ja satuttaa välillä aika karkein tavoin), välillä koko diagnoosi on unohtunut ja olen huomannut takkuavani sen ajatuksen kanssa, että mitä tuo toinen nyt möykkyää.

Pohjimmiltaan luulen, että kyse on myös itsesuhteesta: minkä sallin itselleni, minkä voin antaa anteeksi? Kun sallin sen, että erehdyn, lyön yli, loukkaan ja satutan, vaikka olenkin koettanut toimia niin hyvin kuin olen osannut tällä oudolla taustallani, en ymmärrä, miten voisin kieltää muilta seurani sillä perusteella, että he ovat erehtyneet, syyllistyneet ylilyönteihin ja loukanneet - toimiessaan niillä tiedoilla ja taidoilla, jotka heillä on. Olen saanut paljon hyvää ja haluaisin antaa siitä edes murto-osan takaisin. En minäkään ole uskaltanut uskoa, että minua voidaan rakastaa. Tai että minut voidaan hyväksyä. Eivät ne ole mitään itsestäänselvyyksiä. Ja välillä olen möykynnyt, koska olen uskomusteni takia ajatellut, että niin, minua ei rakasteta tai hyväksytä. Siitä huolimatta minua on rakastettu ja minut on hyväksytty. Se on helpottavaa ja hämmentävää. Elämä on täynnä ihan uskomattomia lahjoja. 

Neuroottisuuksia ja iloja

Tunnistan huolehtimisen kuvion muodoltaan. Tiedän, miten huoli syntyy ja miten mieli voi takertua siihen. Mutta en tunnista useimpien tuttavien huolia enkä populaarikulttuurissa esitettyjä huolia. Toivoisin tunnistavani ne itsestäni paremmin. Joskus epäröin ja ajattelen, että olisin ehkä hivenen inhimillisempi, jos huoleni muistuttaisivat enemmän toisten huolia.

Esimerkiksi tänään huolehdin. Huolillani on usein anatomiset nimet. Ne puhuvat luista, lihaksista ja faskioista, liike- ja asentoaistimuksista, tuntoaistimuksista. Harvemmin ne puhuvat kivusta tai särystä, kärsimyksestä, havaituksi ja arvostelluksi tulemisesta, sen sellaisista. Jos kivun nuoli särähtää, huolehdin: Miten aerial joogan workshop? Olkalihaksen etuosan kiinnikekö?

Olen päättänyt opetella roikkumaan pää alaspäin. Olen pompotellut asiaa nyt tarpeeksi pitkään. Kokeilen ainakin. Koulussa putosin riittävän monta kertaa pää edellä telineiltä ja lapsuudenmuistoista osa liittyy siihen, miten isä ripusti minut uimarannan voimistelutankoon linnunpesäasentoon ja käski pitää kiinni. Isä halusi, että minusta tulisi notkea ja rohkea, ja suuttui, kun en osannut tai jaksanut. Käsiin sattui ja ne haisivat pahalta, metalliselta. Isän kanssa oli vähän pelottavaa tehdä asioita, koska hän uskoi niin vilpittömästi, että kaikki esteet ovat ihmisen mielessä, ja oli ottanut tehtäväkseen poistaa mielestäni niitä esteitä. Tuon tuostakin roikuin oudoissa asennoissa oudoista paikoista tai jouduin ajamaan ajoneuvoa, jonka hallinnasta en ollut vakuuttunut. Ei saa pelätä, sanoi isä. Pelkäsin niin että suussa maistui veri ja mieleen tulvi kuvia siitä, miten huonosti kaikki vielä päättyisi. Ihmekö se, etten oppinut niitä asioita, kun pelkäsin turvallisuuteni puolesta koko tajunnan voimalla.

Aikuisena ei onneksi tarvitse harrastaa niin veren maku suussa. Sitä paitsi minusta ei tullut notkea baletissa tai taitoluistelussa (jossa en oppinut ikinä sirklaamaan takaperin). Kaipa jäykät vanhempani olivat päättäneet, että riittävän aikaisin koulimalla kehostani tulisi toisenlainen. Ehkä sen takia tiedostan edelleen kehoani paljon ja saatan huolehtia etukäteen siitä ja sen selviämisestä. Saatan pelätä naurettavia asioita: että keho halkeaa tai raaja lähtee irti tai että pyörryn kivusta. Että hukun, taitan niskani ja niin edelleen. Epäilemättä osa asioista on ihan mahdollisiakin. Mutta toistaiseksi huolehtiminen ei ole merkinnyt kuin yhtä asiaa: jännitän helposti kurkunpäätä ja suuta ja poskia, ja sitten kaulaan sattuu. Sitä paitsi kävin ratsastamassa yli kymmenen vuotta, vaikka pelkäsin sielläkin kaikkea mahdollista. Olen kuljettanut samaa pelkoa tanssitunneille (ihan varmasti steppiraudoilla voi liukastua ja reväyttää kunnolla nivuset), joogatunneille (kaikkihan ovat kuulleet siitä, miten joogassa voi niksauttaa selkänsä niin, että halvaantuu), kävelyille (lonkkamurtuma!) ja pyörälenkeille (yhden kaverin pyörä hajosi alta ja muutama luu katkesi - mistä sen tietää, milloin rungon liitokset aikovat pettää?). Mennyt ja pelännyt. Ilmajoogaan en ole vielä aiemmin uskaltanut, koska ylösalaisin olemisen pelko on melkein yhtä suuri kuin hukkumisen pelko. Tai kuin se oli.

Enäähän en pelkää hukkuvani. Se katosi, kun aloin vesijuosta ja ystävystyin veden kanssa. Seuraavaksi huomasin, että jos hengitän rauhallisesti uidessa, pysyn paremmin pinnalla ja voin ohjata helpommin kehoni suuntautumista.

Luulen olevani nyt siinä pisteessä, jossa voisin ilmajoogan kurssillakin hymyillä ja sanoa, että anteeksi, mutta katson vain, tuon tekeminen on vielä liikaa.Vähän kerrassaan eteneminen tuntuu oikealta tavalta, ja nyt tunnen olevani valmis laskeutumaan pää alaspäin silkin kannateltavaksi.

Ei se voi olla pahempaa kuin syyllisyyden tnnne.

Se se onkin yksi neuroottisuuden syy: tuntea tehneensä liian vähän tai jotenkin typerästi ja haluta korjata tekemisensä, lähentyä, nuhjata, halata, itkeä, pyytää anteeksi ja niin edelleen. Tunnistan mallin äidistäni ja tunnistan sen itsestäni. Kun tajuan toimineeni väärin, en yleensä halua vetäytyä ja piiloutua vaan lähentyä kärsineitä ja korjata vaurioita. Tavallaan pidän tätä ihan hyvänäkin asiana. Se on vain pulmallinen piirre, jos koettaa elää läheissuhteessa sellaisen ihmisen kanssa, joka reagoi havaitsemiinsa virheisiin aivan toisin: koettaen piilottaa virheet, vetäytyen, lamaantuen. On hyvin vaikeaa ymmärtää, mitä on tapahtunut, jos toinen vain vetäytyy. Ensiksi tulee mieleen, että olenkohan loukannut jotenkin. Sitten yritän ottaa asiasta selvää, mistä pahimmillaan toinen tulee vain onnettomammaksi, koska hänen piilottamisyrityksensä menee pieleen. (Ensimmäisessä suhteessani kumppanini jaksoi kerrata, että asioiden selvittäminen on myrkkyä suhteelle. Hänen mielestään, niin! Minusta ei.) Jos en saa asiasta selvää, yritän edes pyytää anteeksi tuota sanallistamatonta möykkyä tutuin keinoin: lähentyen, nuhjaten, itkeskellen ja niin edelleen. Se on kauhistuttavaa sellaiselle, joka on lamaannustilassa ja haluaa vetäytyä, olen oppinut.

On hurjaa, miten erilaisia ihmiset tässä suhteessa ovat. Itselleni ihmissuhdehuoli on kehollisella tasolla polttava, kiireinen tuntu: asia on saatava järjestykseen ASAP! Kaikki muu lakaistaan pois oikaisuyritysten tieltä. (Olen kyllä opetellut enenevissä määrin vain tarkkailemaan tätä huolta lakaisematta pois muita asioita tai koettamatta selvittää asioita samantien.) Joillekin toisille se tarkoittaa ilmeisesti vuosien horrostusta innottomuuden, epävarmuuden ja märehtimisen myrkkyseiteissä, emotionaalista vetäytymistä pois tilanteista niistä kuitenkaan formaalilla tasolla irtisanoutumatta. (Tätä on vaikeaa ymmärtää, mutta tällaisena se on itselleni kuvattu ja koetan kovasti kuvitella, millaista se voisi olla.) En tiedä, onko kyse syyllisyyden ja häpeän erosta, ainakin aktivointikuvio sopisi niistä emootioiden tutkimuksessa rakennettuihin aktivaatiomalleihin. Tietenkin myös suru deaktivoi, siinä on vain eri kausaaliattribuutio: epäonnistuminen ei ole kenenkään syy, niin vain kävi, mitä epäonnea. Ehkä minulla on sitten vahva toimijuus, kun surun keskeltäkin usein kykenen tuntemaan syyllisyyttä, etten ole ponnistellut tarpeeksi hankkiakseni taitoja, joilla olisin osannut kääntää tilanteita paremmin päin. (Kuulostaa hienolta, tuo taitojuttu, mutta oikeasti se sanallistuu usein näin: Senkin pässinpäinen olento! Katso nyt, mitä sait aikaan hölmöilyilläsi! Korjaa heti, mitä korjattavissa on!)

Voih, syyllisyys.

Se suojelee häpeältä, mutta tekee ihmisestä hölmön fasaanin!

Vaan on tässä iloakin, välillä. Tänään kävelin kurssikaverin kanssa poispäin laitokselta. Rupattelimme tihkusateessa ja tuntui siltä, että kevät tulee vielä joskus. Että ehkä joku päivä lakkaan tuntemasta syyllisyyttä siitä, miten olen hankaloittanut läheisteni elämää niin monin ikävin tavoin. (Käyttäytynyt kuin hullu, nauranut epäsopivissa tilanteissa, itkenyt ravintoloissa, keksinyt ja toteuttanut kaikkia outoja päähänpistoja, reagoinut voimakkaasti, kirjoittanut asioista nettiin luottaen siihen, että lukijat osaavat asettaa kirjoittamani sulkeisiin, joissa lukee "kouhon tunnustukset", kokenut pöhköjä syyllisyyksiä ja niin edelleen.) Niin! Ehkä jokin päivä lakkaa itkettämästä. Tänään tuntui siltä (vaikka itkinkin kyllä pikkuisen).

Juttelin myös gradua ohjaavan professorin kanssa ja tunsin siinä itseni aivan täysipäiseksi olennoksi, vaikka huolehdinkin oudoista asioista ja jätän huolehtimatta niistä, mistä moni muu on ottanut asiakseen huolehtia. Osasta en kyllä enää edes haluakaan huolehtia, kuten vaikka siitä, miltä rinnat näyttävät tietynlaisissa vaatteissa. Ne näyttävät aina oudoilta! Ihan turha huolehtia! Myös sormet, varpaat, kämmenet, jalkaterät, hiukset, kasvot ja niiden osat näyttävät aina oudoilta. Ja kaikilla. Siitä on siis aivan turhaa neurota. Ylipäänsä, asioiden joltakin näyttäminen on outoa.

Melkein kaikkialla voi nyt kävellä ilman että olisi yhtään liukasta. Se tarkoittaa ilon rytmiä askelissa ja keskivartalossa. Eräs tyttö hymyili minulle sporassa hymyiltyäni hänelle ensin ujosti. Se tarkoittaa, että vaikka toisinaan tunnen itseni aika saamattomaksi ja kaiken tärkeän (kuten myös seksuaalisen rakkauden) ulkopuolella ajelehtivaksi, minulla on kuitenkin jonkinlaista kausaalista voimaa. Ja ajatella: joskus halusin olla näkymätön, vaan en enää. Omituista!

Olen iloinen siitä, että ilmoittauduin niin innokkaasti kurssille, jossa roikutaan silkkiliinassa pää alaspäin. En tippaakaan reippaasti tai pelottomasti, ehei, mutta innokkaasti. Jos muita iloja onkin välillä vaikeaa keksiä - paitsi koira, rakastan sitä ja nauran sen pörhellykselle päivittäin - niin ainakin osaan ilahduttaa itseäni tällaisilla asioilla. Etenen kauemmaksi niistä olosuhteista, joissa kutistuin niin pieneksi ja epävarmaksi, etten uskaltanut myöntää itsellenikään asioita, jotka tuntuivat liian kipeiltä kestää. Ajatus mielen hauraudesta ja kehon hauraudesta tuntuvat sitä paitsi kytkeytyvän yhteen, mikä tietysti sopii kuvaan - eihän niitä oikein erottaakaan voi. Kun keho tekee jotain ennenkuulumatonta, mielikin riehakoi, ja päinvastoin.

Mieluiten toki jakaisin nämä uudet ennenkuulumattomuudet jonkun kanssa. Mutta koska elämä on mennyt tätä rataa kuin on mennyt eikä ketään sellaista ole, ei auta kuin tehdä itsekseen. 

Kivun tunnustaminen

Voimakas kipu jossain syvällä kehon sisällä on kummallinen tapahtuma. Äkisti saattaa pelätä jopa hengittää, koska ei tiedä, mikä tarkalleen saa kivun hyökymään. Lääkäriaikaan aikaa kolme tuntia. Ei auta kuin hengittää sisään tietoisuutta, että muillakin on vastaavaa, ja ulos ajatusta, että nämä aallot rauhoittuisivat hiukan. Kun kohdistaa ajatuksensa toisten kipuihin ja tuskaan, on helpompaa lakata pelkäämästä, mikä itsen sisällä raivoaa. Sekin auttaa, jos kivulleen saa nimen. Ja tietää, mikä sitä laukaisee.

Koetan hahmottaa kivun alkamista. Luulen, että se on ollut tässä jo päiviä. Aluksi kutsuin sitä väsymykseksi, sitten epämukavuudeksi ja lihaskrampiksi. Eilen oli pakko myöntää itselle, että kipua tämä on, kun ei oikein pystynyt kävelemään tuntemukselta. Nyt en enää pysty teeskentelemään muidenkaan suhteen.

Ja sitten tietysti mietin, että ehkä mieleni vain liioittelee, että tulkitsen pienen epämukavuuden kehräämät stressioireet jotenkin paisutellen. Yin-joogassa on ainakin oppinut sen, että sen mieli kyllä osaa! (Se tuntuu typerältä, mutta niin vain käy aina välillä - että pelkää halvaantuvansa tai ajattelee, ettei voi enää kestää tätä asentoa, haluaisi itkeä, huutaa, irvistää, paeta, ja silti kestää hengitellen ja asennosta pois tullessa ihmettelee miten se saattoi tuntua niin vaikealta. Herramunjee, yksi hemmetin asana!) Hurjaa, miten sama sykkeen ja lymfapumpun aistiminen tuntuu myönteiseltä virittymiseltä esiintymisessä tai tentissä, ja kauhealta todisteelta siitä, että jokin on pielessä, kun koettaa rentoutua epämukavaan asanaan tai on tämmöinen outo voimakas kipu.

Tämä kipu on terävä, uusi, uudenlainen, poikkeava. Siksi menen lääkäriin. (On vaikeaa oikeuttaa itselleen lääkäriin meneminen, koska aina voisi lykätä päivän lisää ja koettaa vain hengittää kipua tiehensä. Ja mistä voi tietää, ettei vain paniikissaan kuvittele kipua jotenkin poikkeukselliseksi?) Lääkärissä on helppoa olla joko reipas ja kipuaan vähättelevä tai sitten itkuinen paniikkimytty. On vaikeaa pysyä asiallisena, harkitsevana ja riskeihin ja tuntemuksiin realistisesti suhtautuvana. Etukäteen ei osaa sanoa, itkeekö vai suhtautuuko itseensä ja kipuunsa sarkastisesti. Tai pyytääkö lääkäriltä etukäteen anteeksi, ettei osaa käyttäytyä samalla tavalla kuin käyttäytyisi ilman kipua ja hätää. Ehkä se kaikki on sallittuakin, mutta tuntuu silti jotenkin pöljältä, miksi se on niin monimutkaista. Tuntuu kuin kipu imaisisi voimat olla vain läsnä tilanteessa ja sanoa, miltä tuntuu.

Kesäytyminen

Yllättävän nopeasti lopulta kipu suostuu supistumaan fyysiseksi tuntemukseksi. Ei tarvita paljon sen kummempaa kuin että pystyy kulkemaan koiran kanssa aamu- ja iltalenkin, pientä tuntua jalassa, välillä ilkeäkin vihlaisu, mutta on kulkemassa, kuljettavissa, elossa. Häkkiin teljetyn eläimen kauhuhien haju vähenee.

Niin yksinkertaisista asioista näyttää onnellisuuden mahdollisuus muodostuvan, tai ehkä pitäisi puhua totutusta onnellisuuden mahdollisuuden tasosta, koska eiväthän kaikki suinkaan saa näitä lähtökohtia. Tarvitaan kyky viedä pyykit pihalle kuivumaan narulle, kyky kävellä vuoristoradalle, kyky kävellä puistoon kuuntelemaan kesäkonserttia, näkemään joukko. Haluatko tanssia, kysyn seuralaiselta. Eipä oikeastaan, haluanko minä, hän kysyy takaisin. No, haluaisin mutta on varmasti parasta jalalle, etten turo sitä heti uudestaan, sanon. Sitten vain istumme illassa ja iloitsen muiden tanssiaskelista ja siitä, että olen siinä, olen kävellyt siihen, keinutan rintarankaa musiikkiin, on muutakin kuin hätä ja tuntu ohitseluisumisesta.

Hermosärky ei ole enää jatkuvaa, niin yksinkertaisestikin sen voisi ilmaista.

Pieni olkihattuinen tyttö reisii rusokirsikkaan, veli hakkaa runkoa paksulla halolla. Juuri kävelemään oppineen oloinen lapsi haluaa liittyä mukaan puun runtelemisen yritykseen ja meinaa saada halosta päähän toikkaroidessaan rungonhakkaajan taakse. Äiti pelastaa lapsen, kantaa tätä kuin kissaa takaisin viltille, lapsi höpöttää itsekseen katse taivaita lakaisten, koettaa napata puun ainakin mukaan avoimin kämmenin, ei pysy viltillä, tanssahtelee uudestaan runkoa nyt yhdessä runtelevia sisaruksia kohti.

Ymmärrän niin hyvin hänen haluaan mennä nyt kun istun tässä, puistossa, hengitän sisääni ihmisiä ja kesää, vilttejä ja seurueita, iloa ja hymyjä ja halauksia ja tervehdyksiä, maailmanpyörää mäen päällä, musiikkia.

On perjantai ja kolmastoista päivä. Koska on vuoristoradan syntymäpäivä, kyytiin pääsee ilmaiseksi. Ajamme kaksi kierrosta. Tuoksuu tervalta, kiskolonksuu. Kirun ilosta, litistyn ystävän ja seinämän väliin,  pelot ovat jossain muualla. Melkein juoksen laitteesta pois. Miten kummallista.

Parantuminen on väkevää tapahtumista. Töistä kotiin tulen osan matkaa raitiovaunulla, mutta kun ekokaupassa käytyäni huomaan bussin odotusaikaa olevan melkein vartin, kävelenkin kotiin. Se saa niin onnelliseksi että itkettää. Että sattuu vain vähän, että vasemmalle jalalle voi astua ja sillä voi ponnistaa, että tunnistan taas itseni ja kadut ja kaupungin. Ihmeellistä!

Onnellinen neulatyyny

Koska aiempi akupunktoija lähti lomalle pahoitellen, ettei hänestä ole hoitojakson toteuttajaksi, ja akupunktion myötä pahimmat lihasjännitykset jalassa laukesivat kipuilupäivän jälkeen, varaan ajan toiselle akupunktoijalle, nyt suomalaiselle, koska en jaksa etsiä toista kiinalaista hoitajaa, ja sitä paitsi edellinenkään ei kokeillut eri pulsseja tai osoittanut mitenkään ajattelevansa asioita ei-mekanistisesti, kunhan neuloi säären sivun ja jalkapöydän pinnallista peroneaalista hermoa mukaellen.

Tämä on kolmas akupunktoija, jolla käyn, ja taas kaikki on aivan erilaista. Neuloja tulee valtava määrä, niitä pusketaan vaikka minne, pistäminen ei juuri satu ja minua vannotetaan kertomaan, jos johonkin neulaan jää piston jälkeen kipu. Tuntumaa saa olla, muttei kipua. Kun kerron edellisestä kerrasta, hän sanoo, että kuulostaa siltä, että on käytetty karheapintaisia neuloja ja pistää tuikattu hermoon. Eikä laitettu tähän eikä tähän rauhoitusneuloja ensin, vai? Jaa jaa, vai niin. No, hänellä on toinen ideologia. Mahdollisimman sileät neulat ja kivuton pistäminen ja kokonaisvaltaisesti neuloja. Onko vatsanpuruja? Onko ahdistusta kivun pitkittymisestä? Muita huolia? Olenko enemmän unelias vai virkku? Kaikkea voidaan säätää neuloin, hän lupaa. Ja niitä tosiaan tulee, mutta ei se haittaa. Ranteisiin työnnetyt rauhoitusneulat levittävät vatsan ja rintakehän alustalle leveiksi ja raskaiksi, hengitys ei enää kinnaa. Sanon löysästi au, kun kyyneleenkoettajat nyhäistään paikoilleen. (Ne kohdat kumottavat ja sykkivät edelleen.)

Olen niin löysä rupattelija, että on melkein kuin istuisin hoitopedillä hänen vierellään ja katselisin lattiapatjalla makaavaa löysää lurua, joka sulaa sulamistaan neuloihin. Sisään astuessani olen jännittynyt, nyt se kaikki on hävinnyt jonnekin. Tältäköhän lihasrelaksantin pitäisi tuntua, mietin laiskasti ja aavistuksen verran huvittuneesti (minuunhan se ei juuri vaikuta muuten kuin että hengittäminen tuntuu keveämmältä ja jumittamattomat lihakset alkavat antautua venytykseen jo ehkä kymmenen sekunnin kohdalla normaalin puolen minuutin sijaan, ei se mitään oikeaa jumitusta ota pois). Tältäköhän tuntuu ihmisistä, jotka osaavat ottaa päiväunet? Tuntuu kunnon helteeltä, silloin minustakin tulee sellainen, intressitön ja hädätön, kiivaat tuntemukset jonkin tekemisen impulsaatiosta katoavat. Ihanaa. Neulat eri puolilla kehoa sykkivät rauhoittavaa lämpöään. Vasen nilkka rentoutuu hitaasti, lämpiää.

On vaikeaa päästä patjalta ylös. Ei huimaa tai mitään sellaista, mutta ei vain huvittaisi nousta, haluaisi vain nukahtaa siihen, turvalliseen. On kuin makaisi jonkun tutun vieressä, luultavasti seksin jälkeen, ei kiirettä mihinkään, pohjattoman hyvä olla. Nousen kuitenkin ja hymyilen ja maksan ja sovin seuraavan ajan. Jalka tarvitsee tukea, sen tarvitsee rentoutua enemmän. Ja muutenkin... muukin tarvitsee tukea. Mietin ulos astuessani sitä, että akupunktiota voi ottaa vaikka päivittäinkin. Ajatella. Jos opettelisi pistämään itseensä rentousneulat, voisi ryhtyä toiseksi ihmiseksi. Leijun onnellisena samassa neljäntoista asteen tihkusateessa, jota vihasin palavasti akupunktioon kävellessä. Naurattaa koko juttu.

Sitten iskee omituinen tuntemus: on saatava jälkiuunileipää. Nyt. Kävelen kauppaan kuin transsissa ja ostan leivän ja gazpachoaineksia ja nektariineja ja hymyä vuotaa suupielistä ihan kaikkialle sokerikuorrutteeksi, haluaisin suudella väsyneen näköistä kassaa, kävelen kotiin, syön hyvällä ruokahalulla näykittyäni ruokaa haluttomana päiväkausia, leipä maistuu vain niin taivaalliselta, äkkiä en enää pelkää Faunin paluuta, tunnistan taas itseni ja rakkauteni maailmaan ja ihmisiin ja eläimiin ja tapahtumiin, juon yrttiteetä, kellin lakanoissa, nukahdan päiväuneen, joka on raskasta ja lämmintä ja hellivää. Ja kun herään, hätä on edelleen poissa, turvotus poissa, mutta maltan silti levätä, mitäpä sitä huhkimaan tai rehkimään, kun voi vain olla. On kuin helle olisi tullut kaupunkiin, yksityisesti kyllä, mutta tunnen sen selvästi.

Tietysti tiedän, että joskus tämä hälvenee, ainahan tällainen hälvenee. Mutta ei se häiritse, sekään ajatus, tippaakaan. Ylipäänsä, ajatukset eivät häiritse, ruumiintoiminnot eivät häiritse, pieni närästys leivän jäljiltäkään ei häiritse. Tuntuu ihanalta että tulee ilta ja yö ja saa nukkua lisää. Tapahtumia, sen huomaan, en edelleenkään kaipaa. Mutta tämä tila ei tunnu vankilalta, kuten se tuntui eilen. Ei: lepään.

Lepään ikään kuin ongelmia ei olisi keksittykään. Opiaatteja, sanon itsekseni, kehon omia opiaatteja. Transsimatelen laittamaan hieman lisää yrttiteetä. Aika kyöhnää jäseniini paksuna, leveänä, tankeana, lämpimänä, kitkaa liikettä, nimeän tilan onnellisuudeksi.

Ihmeellinen

Pitkästä aikaa viikonloppu, jossa on kaksi päivää. Kaksi peräkkäistä vapaapäivää tekee ihmeitä.

Makaan punaisella lohikäärmematolla, ehdin käydä koko kehon läpi muutenkin kuin meditaation hetken tarkkailuna ja sitten irti päästämisenä. Tuntuu oudolta nousta lattialta pehmeänä ja - itsenään.

Helposti eksyy lähemmäs, sisemmäs, sidekudosten pakkopaitaan. Unohtaa musiikin ja ruoan ja miten selkää voi olla jännittämättä. Kalenterini näyttää epäillyttävästi jonkun toisen elämältä enää kuuden viikon ajan. Se ei ole liikaa. Kuusi viikkoa. Venäläisten mummojen kuoro huuhtoutuu ylitseni, viikot huuhtoutunevat yhtä vaivatta. Hengitys kerrallaan.

Nousen lattialta, harhailen huoneesta toiseen.

En mieti, selviänkö. Se ei kiinnosta minua lainkaan. Ei nyt, venyttelyn jälkeen.

Ulkona hämärtyy. Kasvit työntävät aika-avaruuttaan sisään tilaani. Naxokselta katkaisemani ja vesipullossa Suomeen tuomani lehtikaktus on kasvattanut talven aikana kapean luiron, josta tunkee ulos uteliaita juuria. Phalaenopsiksissa on suuret, painavat nuput.

Olen jaksanut pitkästä aikaa laittaa musiikkia soimaan. Miten tunnetiloja voikaan soittaa. Melkein itkettää, miten ihmeellistä ja hyvää toisinaan on.

Fantasmat

Kummallista kyllä, sairastumista tuntuu tarvitsevan toisinaan. Ehkä kyse on samasta ilmiöstä kuin että jossain elämäntilanteessa tarvitsee eroamiskokemuksen. Tarkoitan: tavallaanhan sairastuminen vaikkapa flunssaan on ikään kuin kehon päätös. Taudinaiheuttajien kanssa ollaan jatkuvasti tekemisissä. Ihmiset yskivät bussissa, junissa, kauppajonoissa, hierontapöydällä. Pitkän aikaa heidän väleistään puikkelehtii koskemattomana, keho nipistää siististi sisäänsä pujahtaneet vieraseliöt hiljaisiksi. Ja sitten äkkiä, juuri kun alkaa tuntua henkistä väsymystä, ja nimenomaan henkistä, minulla se useimmiten tuntuu menevän näin, keho tarttuu sille heitettyyn virukseen ja päättää olla paketoimatta sitä. Tai ehkä se ei vain jaksa. Ehkä sitä kyllästyttää elää maailmassa, jossa pöydät ovat kiinteitä keskikokoisia objekteja, joiden ei odoteta laukkaavan koskaan leppää saarekkeina kasvaville jättömaille. Jos jättömaita nyt enää löytyykään, etenkään merenrannalta ja pääkaupungin läheisyydestä.

Useimpia flunssiintumisiani yhdistää edellisten viikkojen mielikuvien köyhtyminen. Ne muuttuvat hieman sellaisiksi kuin olen ymmärtänyt aikuisilta odotettavan: realistisia kuvia lattian luuttuamisesta, työn hakemisesta, arjen pyörittämisestä. (Eräs ystäväni inhoaa sanaparia arjen pyörittäminen. Se tuntuu perustellulta. Moinen haltuunottokielikuva ansaitsee pieksämistä.) Unet lakkaavat. Tai jos ne edelleen vellovatkin öisin, ne eivät suostu muistumaan aamuisin.

Mietin toki tätä kirjoittaessani, miten moni haluaisi jäsentää tämän huomion sanoin: Stressi syö luovuutta ja altistaa tartuntataudeille. Mutta en aina tuollaisissa kohdissa koe eläväni erityisen stressaantuneena. (Väittäisin tuntevani stressinkin; tai ainakin jonkin tilan, jota kutsun sillä nimellä. Tuota tilaa luonnehtii ärtyisyys, paineen tunne ja vaikeus nukahtaa, ensin silmitön ruokahalu ja myöhemmin ruokaan liittyvä ällötys.) Mieluummin kirjoitan, että aistin maailman köyhemmin. En halua kirjoittaa "illuusiottomampana" koska eikö illuusio, joka ylläpitää elinvoimaa ja -iloa, voisi olla aika vankasti osa todellisuutta paatuneimmankin unen ja valveen dikotomoitsijan ajatuksissa.

Tuntuu, että ennen sairastumista näkökulma kapenee. Se keskittyy "oleellisiin" asioihin. Siihen, mikä on helppoa välittää.

Esiin purskahtava paha olo taas tuo takaisin fantasmat ja maailman välittömien kontaktien ja esineiden järjestelyn tuolla puolen. Äkkiä taivaan ilmamassat saavat painavuutensa takaisin, tähtien kylmässä valossa siintää merkityksen läpitunkevuus, puut tanssivat lumituulta ja haalivat salaa silmukohtiin sokeritihentymää, ja on täysin mahdollista uskoa maailmaan, jossa kellotettuna kolme minuuttia kestänyt läpi lietemaan juokseminen punaisen koiran kanssa kauan kauan sitten alta eloukkospilvien jatkuu edelleen, taustoittaa jokaista elettäni ja halukkuuttani tarttua hihnaan ja pantaan aamuisin kun muut vielä nukkuvat. Hiljaisuudessa sammalet vihertävät, kuusten kyyneloksat tuijottavat maata, linnun pulputus kierii yläoksilta hopeisena juomuna... nokkoset nousevat, niiden muurahaishappoa sisältävät miniatyyriampullit sojottavat kirkkaaseen. Unissa jalkateräni vaihtuvat kavioiksi ja pysyvät sellaisina halki joidenkin päivien, etenkin juurien yli lipsahdellessa. Ja jos leikkaankin otsatukan, hius kieltäytyy jäämästä tuohon tilaan, villiys tunkee ihosta maailmaan.

Miten on mahdollista, että sairastuminen tuo tähän ulottuvuuteen takaisin, pudottaa suomut silmien sivuilta? Mutta niin käy.

Kosketus maahan, saveen ja eläimiin ja puunrunkoihin, maan tuoksu ja jäiden halkeileminen kevään auringossa palauttaa kuten sairauskin tähän laajempaan yhteyteen, jonka puutetta suurin osa proosasta kirkuu. Menin sinne, tein tätä, tapasin nämä ihmiset, sosiaalistin tämän eläimen ihmisten yhteiskunnan tavoille. Hyvä, mutta entä sitten? Elämä ilman fantastista ulottuvuutta kuulostaa karmealta. Ja toisaalta, fantastinen ulottuvuus sisältää kauhistuttavan yksinäisyyden, jota laumaeläin itsessä kavahtaa. Sitä on vaikea kommunikoida. Vaikka kuvittelen joskus toisen jakavan hetken kanssani, hengittävän samoja tarinoita, saan yleensä pettyä väärään arviooni tai tuntumaani. Vai hengittikö hän ja sitten unohti? Halusiko hän unohtaa? Jos niin, miksi?

Kuten Vandana Singh kirjoittaa, myyttinen kertomus on ollut ihmisheimoissa suosittu niin pitkälti kuin kirjoitusta on onnistuttu kartoittamaan. Miten se siis voi unohtua niin monilta, niin helposti ja niin usein? Jopa minulta - mutta sitten sairastun. Kehossani on onneksi tuollainen varaventtiili, ylikuumentumissuoja, joka laukeaa herkästi, jos olen unohtaa unet.

Kuinka harmillista että olet kipeänä. Jos sairastelet noin paljon, voi olla vaikeaa pitää asiakkaat yrittäjänä.

Jos kutistun työn yksiköksi, ihmistyötunniksi, asiakkaanikin saattavat kutistua asiakkaiksi. Silloin me molemmat voimme taatusti huonosti ja, haluaisin arvata, sairastumme. Tai oikeammin: sairastamme jo, ja vaadimme parantuaksemme intervention, jona virustartuntakin saattaa onnistua.

Toisinaan koen viiltävää onnea siitä, miten saankin äkisti maata sängyssä päivän. Vaikka hengittäminen kutittaa, kirvelee ja raspaa, toisella tavalla kiinnityn maailmaan laajemmin, syvemmin ja mielenkiintoisemmin kuin edellisinä päivinä. On totta, että on monia asioita, joita en osaa pelätä, vaikka minulle toistetaan tuon tuosta huolta näistä asioista. (Sekin on totta, että vastavuoroisesti pelkään monia seikkoja, joiden toteutumista toiset tarkastelisivat onnenpotkuina.) Tavallaan jokin minussa asettaa suunnan vakaasti. Ehkä siitä voisi puhua arvopohjana, näkemyksenä siitä, että eettinen tarvitsee ohjenuorakseen esteettistä. Tai sitten voisi puhua haluttomuudesta nimetä myyttistä ajattelua ja satuja saduiksi. (Ja halukkuudesta nimetä yksiuloitteiset, monistiset selitysmallit silmälapuiksi.)

Niin, unet palaavat. Unessa selästäni kasvaa oksa, joka kukkii. Kuljen sen kanssa kaupungin halki ja minulta evätään pääsy raitiovaunuun, koska mekko on revennyt halki lantioon saakka oksan kohdalta.

Tunnen kevyttä, ohimenevää surua siitä, että ne uudet ihmiset, joita tapaan, kyselevät työstä ja asiakkaista ja sen sellaisesta eivätkä unista. Tai niistä hetkistä, jotka eivät karise, vaikka tietäisi olleensa niissä yksin, yksinäisemmin ja erillisemmin kuin yhdessäkään unessa, jonka värit ovat kuvaamattomissa. Ystävä suosittelee minulle meediota, mutta en ymmärrä, mitä minun kaltaiseni meediolla tekisi. Minusta kasvaa muutenkin oksia ja näen talojen vain teeskentelevän ankkuroituneensa katujen varsille. Toinen ihminen, johon tutustuin aikaa sitten ja jonka kanssa meillä on aina ollut vaiettu mutta selkeästi molemminpuolinen yhteys, on alkanut henkiparantajaksi. En osaa sanoa siitä mitään, kai hän kokee sen jotenkin tarpeelliseksi tai hyväksi poluksi. Olen yhtä allerginen new agelle kuin ennenkin mutta ehkä ystävä tekee tai kokee sen toisella tavalla. Onhan henkiparantajia ollut ennen new agea. Mistä minä tietäisin, onko se hänen tekemisensä jotain samanlaista ikivanhaa kuin pilvet ja puut ja muta ja lintujen muuttokuviot ja hiusten itsepäinen tunku maailmaan. Tai omat uneni.

Hetkittäin muistan, kuka olen ihmisenä sisätiloissa, ja silloin saatan kokea pistävää inhoa ja surua samanaikaisesti. Että voi olla niin väärä ja väärin. Mutta sitten sairastun.

Kaikki loksahtaa taas kohdalleen. Muistan, miten paljon muutakin olen. Miten paljon muutakin jokainen täällä on. Enkä nyt tarkoita sielua tai henkeä tai mitään entiteettiä, en tarkoita mitään kaikkea sisätilaihmisyyttä "perustavampaa" tai "todellisempaa", en mitään hämärää "eläimyyttä", en tarkoita yhtikäs mitään muuta kuin fantasmoja, jotka tulevat kai ei-mistään ja joskus katoavat, joskus jäävät seurakseni tai toisten seuraksi. Tarinoita, kuvia, ääniä, tuoksuja. Kokemusta, jota on kovin vaikeaa selittää. Unelmaa lentämisestä ja sukeltamisesta, unelmaa juoksemisesta ja hyppäämisestä, unelmaa läpinäkyväksi käyvästä torson ja raajojen kokonaisuudesta tuolissa omenapuun alla. Pelkoja, jotka paisuvat ja kolisevat tuolinjalkoja pahemmin märissä unikeittiöissä.

Sitä, minkä kuvittelee vilaukselta näkevänsä silloin kun rakastuu toiseen. Ainutkertaisen universumin niin täynnä detaljeja, ettei siitä tahdo piirtää karttaa.

Luulen, että tuon ja ehkä yksin tuon ulottuuvuuden takia minun on mahdollista pitää itsestäni, pitää itsestäni huolta, jaksaa hyväksyä kehoni kummalliset tempaukset ja sen rasittava paino, sen jankuttavat muistojuoksutukset ja naurettava varautuneisuus joidenkin - useimpien - ihmisten ääressä, mielen pikkumaisuus ja takertuvuus, laiskuus ja pelkuruus.

Intensiivikurssilla

Menetelmässä on tarkoitus kuunnella kehoa, sen omaa logiikkaa. Mutta se on vähän sama kuin sanoisi moniongelmaiselle, että kuuntele intuitiotasi tai kuuntele sydäntäsi. Älä ajattele, kuuntele!

Huomaan aika nopeasti kehonhuoltotunneilla, miten ainakin oma kehoni on monesta kohdin mykkä ja välillä harhainenkin. Joko sillä ei ole preferenssiä lainkaan tai sitten se preferoisi jotain aivan muuta tapaa tehdä asiat. Olen kuitenkin intensiivikurssilla opettelemassa tiettyä kehonhuoltomenetelmää, joka on aiemminkin osoittautunut hyväksi työvälineeksi kivunhallinnassa ja vääristä liiketottumuksista poisoppimisessa. Haluaako kehoni poisoppia? Jos se haluaa, se ei ainakaan osoita halukkuuttaan kyllin selvästi, jotta vakuuttuisin siitä, ettei sitä tarvitse aktiivisesti suostutella erilaisin metaforin ja kinesteettisin kuvitelmin.

Kurssi saa ajatukset vipisemään ainakin yhtä paljon kuin koko sidekudosten kolmiuloitteisen, kehonkaikkeuden ääriin ulottuvan kentän. Sillä eikö juuri poisoppiminen ole oppimisista vaikeinta? Ja eikö poisoppiminen tarkoita juuri sitä, että oppii, että se, mikä on tuntunut itsestäänselvyydeltä ja siten välittömästi hyvältä ja luonnolliselta, ei olekaan hyväksi ja että sille on nyt luotava vaihtoehto? Jos kyseenalaistan sen, mikä tuntuu kehostani välittömästi hyvältä, luonnolliselta ja vaivattomalta, kuuntelenko kehoani? Kuuntelenko, minne se tahtoo liikkeen kulkevan? Ei, sitä en suinkaan tee. Tai siis, kuulen kyllä selvästi, miten keho kitisee ja haluaisi tehdä asiat vanhalla tavalla ja usein jopa julkeasti tekee niin vaikka kuinka koettaisin projisoida metaforan voimasta, joka möyrii häpyluusta ja jyrää vatsan sileäksi edetessään kohti purkautumisteitään kaukaisuuteen kurottavien sormien päissä.

Tietysti voitaisiin sanoa, että se, mikä tekee väärin asiat, ei ole keho, vaan sen päälle liimattu kulttuuri tai virheellinen liiketottumus tai mikä tahansa muu semmoinen ja että se oikea, oikeassa oleva aito ja alkuperäinen keho on siellä alla kyllä. Tavallaan niin onkin, mutta vain tavallaan. Hermotus tuntuu taas olevan avainasemassa, kun tätä asiaa pohtii. Hermotushan se kertoo virheellistä liiketottumusta käytettäessä, että nyt asiat sujuvat vanhaan hyvään malliin, helposti ja vaivatta. Ja sitten toisaalta, viiveellä hermotus kertoo myös siitä, että kudoksiin on kertynyt jännitystä, pieniä tulehduksenkaltaisia tiloja, jotka kuin maagisesti seuraavat tätä "helppoa ja vaivatonta" arjessa liihottelua. Toisaalta hermotus on ajan tasalla siinä, että kun toinen ihminen ottaa raajan näppeihinsä ja vie sen oikeassa linjauksessa pitkin liikerataa, se tuntuu todella hyvältä. Usein kipu, joka on kaihertanut jossain kohdissa liikekaarta, katoaa. Ja sitten hermotus, tuo ruoja, kertoo omin suostutteluin asiaa eteenpäin vietäessä, että jokin tuntuu omituiselta ja ehkä vähän väärältäkin. Kaikki uusihan tuntuu omituiselta. Etenkin kun sen toistaa joitakin kertoja. Harjaantumaton kohta tärisee, Feldenkrais kirjoittaisi siitä, että hermosto väsyy, lihas ei väsy, hermo väsyy. (Luulen, että Feldenkrais on oikeassa.) Eikä se tunnu mukavalta.

Jos kuuntelisin kehoni välitöntä mielipidettä jokaisessa kohdassa, en tekisi yhtään alavatsaa vahvistavaa liikettä. Eivät ne nimittäin ole sellaisia, joihin kehoni sulaisi ilman mitään suostuttelua. En nyt tarkoita, että joutuisin erityisesti pusertamaan tai pakottamaan mitään, ei. Usein metafora riittää. Ja kun toistot lisääntyvät, roima annos tahtoa. Tahtoa, joka katsoo aivan toisaalle kuin kehon välittömiin tuntemuksiin. Juu, huutakaa vaan, se toteaa alavatsan kudoksille, täriskää ja anokaa armoa ja katukaa laiskuuttanne menneisyydessä... nyt nimittäin on niin, että teidän on tärkeää oppia reagoimaan sillä lailla ettei selkäparka joudu tekemään teidän töitänne (joita se ei tarkalleen ottaen edes pysty tekemään ja jotka se on enemmän kuin halukas ottamaan osakseen kitistäkseen sitten marttyyriuttaan myöhemmin) ja etteivät nikamavälit luhistu ja että liikkuvuus säilyy ja elämä maistuu. Tämä on kokonaisuuden parhaaksi, teidän on myös tehtävä osanne. Ja hermotus, sinähän tottelet. Ei oppi ojaan kaada...

Kehonhuolto tuntuu hyvin erilaiselta tunnin ja kolmen tunnin palana. Kolmen tunnin palat sijoittuvat kolmeen peräkkäiseen päivään. Kolme tuntia koetan kuunnella itsepäistä, jankuttavaa tyyppiä, joka erehtyy yksinkertaisimmissakin tehtävissä ja sitten toisaalta yllättää nokkeluudellaan välillä. (Mutta enimmäkseen ei.) Kehon kanssa työstäminen on hyvin toisenlaista kuin mielen kanssa työstäminen. Kehon kanssa jokainen kurssi sijoittuu tilaan, joka rinnastuu yliopiston fuksivuoteen: Kulki ympäriinsä, meni rohkeasti seurueisiin muttei osannut sanoa siellä mitään, ja vielä pahempaa, ei oikein edes ymmärtänyt mistä toiset puhuvat, mutta hengasi vain mukana ja ajatteli sen kai joskus vielä valkenevan. Ja valkenihan osa siitä. Ei kaikki, mutta osa. Kehon kanssa edes osa ei valkene. Tai jos valkenee, se jää huomaamatta. Tai ehkä tarkennan: Kehon kanssakin valkenee kyllä teoria, oikein hyvinkin. Sen projisoiminen maailmaan sillä lailla, että keho myös käytännössä osaisi polveilla teorian tapaan, onkin sitten toinen juttu. Tuntuu, että poisoppiminen on paljon vaikeampaa kehon käytössä kuin teoreettisen tiedon kohdalla. Mielen kohdalla virheet eivät myöskään ole niin kohtalokkaita. So what vaikka sitä muistaakin väärin, kuka sanoi mitäkin sen ja sen Descartes-tulkinnasta. Korkeintaan herättää naurahduksia tai paheksuntaa. Mutta annas kun tekee tiettyä liikerataa virheellisesti päiviä ja vuosia. Kipu tulee ensin vieraaksi ja lopulta tahtoo asettua taloksi. Ja vaikka tietää, ettei nostamista tai ylös nousemista tai lattialta tavaran poimimista tehdä näin, sitä ei pitäisi tehdä näin, jostain syystä niin tekee ja tekee ja tekee ja tekee, vaikka kuinka koettaa ohjata tietoisuuttaan läsnäolemiseen.

Ja vaikka makaa lattialla ja keskittyy siihen, miten nyt ainakin päästetään irti ja annetaan sen kaiken virrata itsen läpi, päästetään näistä luontumuksista ja annetaan sormien venyä kauas - olkapää pirulaiset lähtevät mukaan, vaikka vain sormien piti kurkottaa, ei olkapäiden. Huokaus, takaisin harjoitukseen. Koetan kuunnella, miten keho venyttyy, mutta joissain kohdin törmään seinään. Ei ole keinoa venyttyä. En tiedä, miten se tehdään. En tiedä yhtään, miten lähtisin aloittamaan liikkeen.

Reidenojentaja kramppaa, ja opettaja tulee kysymään, miten se nyt kramppaa, eihän sitä edes tarvita tässä liikkeessä. No kyllä minä sitä käytän, vastaan. Missä sinä sitä käytät, hän kysyy. No kun nostan jalkaa kohti kattoa. Et sinä siihen sitä tarvitse, hän sanoo, nostat nyt pelkillä vatsalihaksilla sen jalan. Miten, kysyn. Nostat sen vaan etkä ajattele, hän sanoo. En tiedä, miten se tehdään, sanon. Hän näyttää vähän pahastuneelta, vaikka vastaukseni kertoo asian todellisen tolan. Ei minulla ole siitä harmainta aavistusta, koska aivan selkeästi empiria osoittaa, että kun minä "vain nostan jalan ajattelematta kohti kattoa", reiden ojentaja jännittyy. Ymmärrän kyllä, mitä tarkoittaa turha lihastyö, turha lihasjännitys, koska puran sitä työkseni. Mutta oman kehoni kohdalla minulla on sokea piste, kuten kai meillä useimmilla. Sokea vai mykkä? No, kommunikaatiorajoitteinen joka tapauksessa. Mistä sinä olet kuullut, että tuo lihas nostaisi jalkaa ylös, hän kysyy, missä niin on opetettu. En minä siitä tiedä, vastaan, on enemmän kyse siitä, että tunnen sen tekevän työtä. Vai niin, hän sanoo ja kävelee pois.

Myöhemmin hän palaa kysymykseen ja sanoo, että pitää vain nostaa, ei ajatella, ja että kai minä nyt osaan portaitakin nousta. Vastaan, etten ole siitäkään oikein varma. Sekin on totta. Toki pääsen niitä pitkin jonnekin tarkoituksessa paikasta aa paikkaan bee, mutta jos rehellisiä ollaan, niin ei minulla ole mitään käsitystä siitä, teenkö senkin asian väärin, ja täällä keskitytään nyt siihen, miten asiat tehdään, eikä siihen, mitä tehdään. Todennäköisesti teen sen jotenkin omalaatuisesti, kun kerran reisieni lihakset ovat ylikehittyneet, vaikken tee enkä ole ikinä tehnyt mitään voimaharjoittelua. Ne ovat olleet tuollaiset patukkamaiset ala-asteelta lähtien. Ehkä sitä ennenkin. Äiti kertoo laittaneensa minut balettitunnille kun olin viiden, etten jäisi niin jäykäksi kuin olin. Tai siis, olen, edelleen.

Minulle on mysteeri, miten tästä kehosta tuli tällainen. Miksi se muistuttaa kudostyypiltään vanhempieni kehoja? Mitä kaikkea se on kerännyt sisälleen? Ovatko siihen kertyneet elämää hankaloittavat ajattelu- ja liiketottumusten mallit helpommin yhdessä vai erikseen työstettävissä? Miten paljon siinä näkyvät asiat, joita en valinnut, mutta jotka jouduin kokemaan ja joista oli selviydyttävä silloisten tilanteiden ehdoin? Miten paljon siinä näkyy tahdonvoima? Entä taito? Entä sinnikkyys? Mitkä asiat se osaa hyvin ja mitkä ei?

Kehonhuoltotunnilla hikoilun jälkeen, kotiin pakkasen läpi kävellessä hämmästyttää se ajatus, että keho voisi olla omaisuutta. Että se voisi olla minun, kokonaan. Sehän on täysin vieras, läpitunkematon, läpikotaisin historiallinen ja uniikki. Aivan samalla tavalla kuin mielikin.

Illalla liikun varovaisesti kuin vanhat mummot. Alaselkä tuntuu kummalta, kireältä. Ensin säikähdän, liekö se jotenkin suuttunut ja krampissa. Mutta kun tarkistan tilanteen, huomaan sen vain venyneen normaalia rennompaan, oikeaoppisempaan asentoon. Venyn pidemmälle eteen kuin pitkiin aikoihin. Huomenna on taas kolmen tunnin sessio.

En tiedä mitään niin mielenkiintoista, kummastuttavaa ja ajattelua liikkeelle hätistävää kuin kehon työstäminen menetelmissä, jossa kehoa sanotaan kuunneltavan ja jossa turha ajattelu koetetaan sulkea pois tekemisen ajaksi. Ja toki niissä sitä kuunnellaankin enemmän kuin joissakin muissa menetelmissä ja perinteissä, vaikka näissäkin menetelmissä on helposti erotettavissa ideaalikehon käsitys - ainakin minimissään sellainen keho, joka tunnistaa aidon, oikean ja hyväätekevän liikkeen ja erottaa sen varmasti virheellisestä ja satuttavasta, kun sille osoitetaan nämä liikkeet. (Paras tapa osoittaa lienee viedä kehoa toisen voimalla kyseisen liikkeen läpi, tai ainakin minulle se toimii parhaiten, vaikka siitä jääkin vielä jäljelle se ei aivan pieni ongelma, että miten keho saadaan itse hoksaamaan, miten se voi luovia tuota samaa reittiä pitkin, josta toinen sen niin sujuvasti pujotteli.) En ole ihan varma, hoksaako kehoni aivan kaikkea, mitä sen odotetaan hoksaavan. Ennemminkin tuntuu siltä, että kerta toisensa jälkeen keho suoltaa nonsensea, valehtelee, mykistyy, on harhoissa, ei kykene erittelemään eikä kykene yhdistelemään kokonaisuuksia. Se hihkaisee, voihkaisee, hikoilee, sojottaa kummallisiin suuntiin ja riemukseni huomaan sen kadottavan senkin, mitä tarkoittaa käsky ylös tai taakse. Se on jotakin aivan muuta kuin mitä kehoni olettaa siinä tilanteessa.

Minulla ei ole pienintäkään vaikeutta uskoa G.H. Meadin väitettä, että kaikista maailman objekteista oma keho ja minä ovat hahmottumisessaan viimeiset. Mistä tulee mieleen välittömästi, nyt kun kirjoitan, että kenties ei pitäisikään ajatella kehoa ja sen suostuttelua vaan koko universumin suostuttelua, tai oikeastaan, peittää se suostuttelukin näkymättömiin, hys hys, ja vain kertoa tarinaa siitä, miten alavatsaan on kertynyt musta klöntti, sykertynyttä voimaa, joka alkaa työntyä ylöspäin ja alaspäin ja muuttua väriltään ja joka on niin säkenöivää ja hurjaa, että se vain tempaisee torson ja jäsenet matkaansa ja hehkuu sormenpäissä ja kannassa, päkiässä ja varpaissa niin karmeasti, ettei niihin voi vilkaistakaan, että tuntee vain kuinka ne lentävät kauas pois kuin räjähtäen.

Ehkä se voisi olla koettamisen arvoinen taktiikka huomenna, koska huomaan, miten hidas oma kehoni on ja miten paljon se tarvitsisi lisää feldenkraisin tyylistä mikrotyöstöä ollakseen jännittelemättä väärissä kohdin ja löytääkseen helpolle ja avaavalle liikkeelle orastavat alut. Ollakseen valmis tällaiseen kaikkeen, jossa taas pitäisi. Ja kummallista kyllä, moisen hitauden äkkäämisessä on jotakin syvän voimauttavaa. En ymmärrä, miksi, tai mistä tässä voiman tunteessa on kyse, mutta itse tunnusta ei voi erehtyä. Tässä on jotakin kertakaikkisen riemastuttavaa ja vahvistavaa, tässä kaikessa osaamattomuudessa ja sitä silmiin tuijottamisessa.

Miekkamestarin mielenmaisemasta

Kun olemme tehneet rentoutus-, hengitys- ja tasapainoharjoitteita, suuntaamme tarkkaavaisuutta hengittämiseen. Miltä tuntuu, kun ilma liikkuu sierainten läpi ja virtaa keuhkoihin? Entä miltä tuntuvat kämmenet, miten ne työntävät sitkeäksi käynyttä ilmaa? Ja jalkapohjat, mitä tuntumaa ne etsivät lattiasta? Sitten siirrämme huomion näkökenttään tuijottamalla kaukaisuuteen ja erottamalla yhtään ponnistamatta ja silmämunia muljauttelematta käsien pyyhkäisyt tilassa näkökentän laitamilla. Kädet näyttävät suhruisilta hahmoilta, jotka häilähtävät arvaamatta paikasta toiseen, vaikka liike totta kai saa käskytyksensä samasta hermostokeskuksesta kuin tämäkin käsky olla katsomatta niihin, antaa vain huomion rekisteröidä niiden vaikutelmia siellä jossain - - jossain muualla kuin horisontissa, jossa aaltoilee näkymätön meri jossain näyttämön pölyisen ylätason, asahi-ohjaajan heilahtelevan kehotahran ja verhojen värimassan tuolla puolen. Seuraavaksi kytkemme tietoisuutemme vielä yhteen tukeen - äänimaailmaan. Äkisti kuulen lattian äänet polvien notkahdellessa, omien lonkkieni narinan, sykkeen, hengityksen huokailun, ilmavirran käsien lentäessä. Mieli on kiinnittynyt näihin kolmeen pisteeseen - kämmeniin, sieraimiin, jalkapohjiin - ja kahteen laajaan, tarkentumattomaan kenttään, äänien ja värimuotojen kenttään.

"Ei ole tilaa stressille", sanoo ohjaaja jossakin osana tuota kenttää. "Tämä on miekkamestarin mieli ennen kaksintaistelua. Äärimmäisen rauhallinen ja levollinen mutta samalla äärimmäisen valpas aistien rajoille saakka."

Miekkamestarin mielenmaisemassa ei ole mitään uutta. Tuo sama tila tai maisema tai ympäristö tai virtaavuus tai miksi sitä nyt ikinä kukaan tahtookaan kutsua, nimiä ne vain ovat, on myös se keskus, jonka ympärille ainakin oma esteettinen pohdintani, harjoitteluni ja tietoisuuteni kehräytyy. Sen voi saavuttaa monin tavoin. Nuorena pääsin siihen juoksemalla. Jossain vaiheessa tietoisuus eri kehon kohtien jyskyttävyydestä, monista erilaisista rytmeistä kehossa, paisui sellaiseksi sinfoniaksi, jossa oli jo niin monta soitinta, että yksittäiset äänet sulautuivat valppaaseen rauhaan. Juoksin jalkani rikki. Sitten siirryin yhä enemmän tanssiin, koska se on jaloille armollisempaa. Tai ainakin minun koivilleni. Ja hitaasti, vuosi vuodelta, olen hivuttautunut yhä pehmeämpiin tarkkaavaisuuden kohdistamisen muotoihin. Ja tuntuu, että tosiaan, on mahdollista päästä tuohon tilaan rempomatta itseään rikki prosessissa, vaikka onkin käynyt aivan selväksi, ettei minusta taida olla pääsemään tuohon tilaan täysin ilman liikettä. (Epäzeniä mutta olkoon; vai voiko mikään olla epäzeniä?) Vaikka edelleen tuntuu hyvältä huutaa ja ähistä venyttäessä ja sen avulla jännityksestä irti päästäessä ja edelleen, edelleen rakastan katsella, miten esineitä revitään ja heitetään ilmaan ja ne saavat pudota, rakastan katsella, miten ihmisten kehot tempautuvat musiikkiin ja ylittävät rajansa melkein vaarallisesti. (Rajuuden kuunteleminen on yksi syy, miksi haluan Intiassa osholaan kokeilemaan dynaamisia meditaatiomuotoja. Joskus irti päästäminen vaatii hitusen rajuutta. Ei aina, mutta joskus ja joillekin meistä. Meitä on niin kauan pakotettu istumaan hiljaa ja leikkimään puhuvia päitä.)

Ohjaaja puhuu siitä, miten kaikki aistiankkurit pistävät oikean aivopuoliskon vipisemään. Kielelliset muotoilut jäävät nyt vähemmälle joten stressille ei jää tilaa. Kotiin kävellessä mietin tuota ajatusta, etteivät stressaavat asiat mahdu harjoitukseen. Ovatko ne tosiaan kielellisiä ja senkö takia ne katoavat? Jotkut stressinaiheet eivät tunnu niin kovin kielellisiltä. Jotkut, kuten pitkälle kehitellyt katastrofoinnit, sen sijaan vaikuttavat jonkinlaisen kieroutuneen logiikan saattelemilta kausaalikehitelmiltä, ja ovat sellaisina hyvinkin kielellis-loogisia. Mutta en voi mitään sille, että mielestäni osa uhista, jotka sukeltavat esiin stressissä, eivät ole kovinkaan kielellisiä. Nuo ahdistukset tuntuvat hyvin hahmottomilta, ikään kuin sameilta verhoilta, jotka estävät hengittämästä kunnolla ja rauhoittamasta kehoa ja mieltä hengityksellä. Mietin sitäkin, mitä olen lukenut ontologisista ydinuskomuksista, jotka edeltävät kielellisen prosessoinnin kykyä. Käsittääkseni valtaosa kognitiivisista terapeuteista on hyvin vankasti sitä mieltä, ettei kielellisin harjoituksin voi ratkoa kaikkea. Yksi ongelmallisimmista asiakastyypeistä on monen terapiakirjailijan mielestä juuri kaiken kielellistävä ja poisselittävä asiakas, joka ei suostu tuntemaan, kokemaan koko kehollaan ahdistuksiaan, pelkojaan eikä vihojaan, ei pysty siten käsittelemään niitä ja on vuosi toisensa perään niiden pyöritettävissä. (Minusta tuntuu, että olin juuri tuollainen kauan sitten, vaikken terapiassa käynytkään. Tai ainakin enemmän tuollainen kuin nyt. Ja vaati aika rajun eron ja irtirepäisyn, jotta pääsin käsiksi siihen huudattavaan tyhjyyteen, raskauteen ja kauhuun, joita olin siihen asti päättäväisesti vältellyt ja jota ratkon nykyään omin päin päivä päivältä, hankala tilanne tilanteelta. Ohhoh, kuulostaapa synkältä. Mutta ei minun elämäni ole enää yhtä synkkää kuin silloin kun kasasin tuota synkkyyttä sisääni isolle kerälle.)

Asahi-tunti herättää paljon ajatuksia. Kaikki muut osallistujat ovat monta kymmentä vuotta iäkkäämpiä. Minua huvittaa taas kerran erään tuttavan toteamus liikuntatottumuksista puhuessamme - hän arvostaa nopeatempoisia lajeja, joissa voi rypeä voitonriemussa tai niellä tappelusappea seuraavassa matsissa häviön kostaakseen, lajeja, joissa omia virheitä ei huomaa ja hien meneminen silmään ei haittaa - hän nimittäin totesi, että harrastan masennuslajeja. Miten niin, kysyin hämmästyneenä, koska minua harrastamani liikunta ilahduttaa. Sitten hän selitti perinjuurin, miten masentavaa on saada kuulla ohjaajalta, että käyttää väärin jotakin kohtaa kehossaan, miten surkea olo tulee, kun ei pystykään palleahengitykseen tai huomaa jäkittävänsä pakaralihaksia, kun lantion kippi keskitytään tuottamalla vain vatsalihasten alaosilla. Jaa, sanoin hämmästyneenä. En ollut tullut ajatelleeksi, että siitä voisi masentua. Ehkä olen harrastanut itse pienestä pitäen niin teknisiä ja vaivalloisia lajeja, että pidän virheiden tapahtumista ja niiden korjailua ikään kuin kaikkeen itsen ilostuttamiseen sisäänrakennettuna. Sitten huomautin vielä, että ainakin itse mieluusti tiedostaisin kaikki turhat jäkitykset kehossani, koska niistä juuri tyypillisesti aiheutuu kipuja pitkällä tähtäimellä ja en osaa käydä purkamaan ja rentouttamaan noita kenties joskus haitalliseksi käyviä luontumuksia, ellei joku ensin osoita niitä minulle. (Jos olen jo tottunut siihen, että "tältä tuntuu selän normaaliasento", esimerkiksi, en todellakaan tajua jännittäväni selkärangan pikkuisia syviä lihaksia aivan liikaa aivan liian ylös saakka. Viime torstaina tästä huomautettiin pilatestunnilla, ja totta vie uusi tapa tehdä liike tuntui ensin karmivan väärältä, mutta toisaalta - jo parin päivää asiaa kokeiltuani, tarkkailtuani ja aina muistaessani siihen puututtuani huomaan, miten paljon rennompana selkä niiden nikamien tuntumassa nyt pysyy.) Itse ainakin tapaan masentua aika kovasti siinä vaiheessa kun kipu estää liikkumisen tai pakottaa turvautumaan lääkkeeseen. "Kai se on aika paljon kiinni siitä, miten sen väärin tekemisen itse ottaa, että onko se niin vakavaa vai ei", sanoin ja katselin uteliaasti tuttavaa. "No kun tuntuu, ettei niillä tunneilla mikään ikinä mene oikein", hän vastasi. Koetin saada ajatuksesta kiinni, mutten oikein onnistunut. Tai siis, minustakin tuntuu, että korjattavaa koko ajan löytyy ja kehon toimintojen monimutkaisuus (ihan samalla lailla kuin maailman monimutkaisuus muutenkin) ylittää käsitys- ja koordinaatioavaruuteni tuosta noin vain, mutta jostain syystä jaksan iloita pienistä oivalluksenpoikasistakin ja vähitellen minusta käsitysavaruuteni on onnistunut nieleksimään pienissä paloissa kaikkea sellaista, jota se ei totisesti tuntenut vaikkapa vielä kymmenen vuotta sitten. Ehkä kyse on erilaisesta fokuksesta, fokusoinnista yli sen hetken virheellisyyden.

Mistä tulee mieleen viime TLB-tunti. Monimutkaisessa liikkeessä, joka on tietysti liikkeenä aivan yksinkertainen ja luonteva sitten kun sen joskus saa kohdalleen (toivottavasti tässä elämässä, mutta en oikein koe voivani vaatia sitä vaikka toivoa toki saan ja niin teenkin), oli enää hiottavana pieni yksityiskohta, nimittäin kämmenten jäkittäminen, muuten kuulemma peruslinjaukset alkoivat loksahtaa kohdalleen. Seuraavassa toistossa keskityinkin kämmeniin ja purskahdin nauruun. Nimittäin kävi niin, että nyt vain kämmenet tekivät töitä ja kaikki muu oli jähmettynyt, kohdistunut kämmeniin. "Apua, nyt vain mun kämmenet liikkuu", sain juuri ja juuri parahdettua naurun sekaan. Nauroimme ohjaajan kanssa niin että vedet vain tursuivat silmistä. (Olin sillä kerralla ainoa tunnilla, joten saatoimme revetä tuolla lailla ketään häiritsemättä.) Naurun jälkeen liikkeen alustava kuvio asettui kehoon luontevasti. Mitä olisi tapahtunut, jos olisin säikähtänyt väärin menemistä? Olisinko masentunut?

Ihmisiä hieroessakin saa olla varovainen sanojensa kanssa. Ei voi koskaan tietää, miten hierottava arvottaa sellaiset sanat kuin kireä, epäsymmetria, väsyneen oloinen, työstämistä kaipaava. Enkä haluaisi masentaa ketään. Totuus kun kuitenkin on, että me kaikki olemme eri kohdista kireitä, epäsymmetrisia, joskus yliliikkuviakin, väsyneitä, kosketusta kaipaavia, koordinaation tarkentamista kaipaavia, ehdottoman puolivalmiita, epätäydellisiä. (Juu, ja todistamisen taakka on sillä, joka nyt väittää, että voi olla myös täydellinen. Haluaisin nähdä ja koetella tuota täydellisyyttä, ja jos en saa niin tehdä, en usko siihen enkä ota siihen pinnistämisestä päänvaivaa.) Ja että silti tuon kaiken kummallisuuden voi ottaa vastaan armollisesti ja jopa huumorilla. (Huumori tapaa pettää siinä vaiheessa kun kipu astuu kehiin, ja siksi ennaltaehkäisy olisi kauhean tärkeää.) Kaikkea voi oppia ainakin vähän paremmin. Voi oppia pikkuisen tarkkaavaisemmaksi, voi oppia pois jostain haitallisesta tavasta vaikka senkin verran, että puolet kerroista muistaa tehdä asiat paremmalla tavalla - mikä sekin on melkoinen helpotus tukirakenteelle.

Joskus kun huomaan jonkun ottavan raskaasti vaikka sanan epäsymmetria tai tiedostamaton jännitys, mietin vähän, pitäisikö minun kertoa hänelle omasta pakkoliikkeestäni. Joskus kerronkin. Pakkoliikettä on pilkattu siinä määrin, että se uskaltautuu esiin enää yksin tai hyvin tutussa seurueessa johonkin muuhun kuin kommunikaatioon keskittyessä. Ei minun tarvitse sitä mitenkään painaa pois ryhmätilanteista, se osaa jo pysyä itsekseen poissa, kiitos peruskoulussa saadun palautteen. Pitkään kuvittelin, ettei muilla ollut pakkoliikkeitä. (Minua hävetti myös se, että tiesin minua kiikutetun neurologeille lapsena ja että vanhempani eivät meinanneet lakata uskomasta, että minussa oli jokin kehityshäiriö.) Mutta asuessani eri ihmisten kanssa olen huomannut, että joka ikisellä asuinkumppanillani on ollut pakonomaisia nykäysliikkeitä. Toisilla huomaamattomampia, toisilla sellaisia, ettei niitä voi olla huomaamatta, jos katselee sinne päin. Toiset ovat itse olleet tietoisia niistä ja toisille kysymykseni niistä on tullut yllätyksenä. Useimmiten olen kiitollinen omasta, varsin näkyvästä pakkoliikkeestäni - se on pakottanut opettelemaan armollista suhtautumista ja sen hyväksymistä, etten minä kokonaisuutena ole yhtä viallinen kuin kenties jokin suoritukseni tai tapani. (Siitä en osaa olla kiitollinen, että vasemmalla kädellä kasvojani hakatessani hakkaan toisinaan jännittävää kirjaa lukiessani nenänpiin rikki ja pahimmassa stressissä olen hakannut otsaani sormenpäillä mustelman pystymättä mitenkään pysäyttämään kättäni muuten kuin siihen toisella kädellä tarttumalla tai ihmisten ilmoille hakeutumalla. Mutta ihmisten ilmoille hakeutuminen voi tuntua hyvin pelottavalta, jos on sellainen tunne, että voi purskahtaa itkuun yhdenkin myötätuntoisen eleen myötä. Myös vasen hartiani ja lavanaluseni kipeytyy herkästi, koska pakkoliikkeestä on ergonomia kaukana.)

- -

Tässä välin kirjoittaminen keskeytyi, koska menin poimimaan luumuja, ja nyt kun palasin takaisin, en tietenkään enää muista, mihin olisin jatkanut. Luumujen poimiminen tuntuu ihmeelliseltä. Ajatella, että puu tuosta noin vain valmistaa tuollaisia sinipintaisia, sisältä meripihkan värisiä makeita pökäleitä.

Ehkä olin tulossa siihen ajatukseen, että voisiko kielteinen (hallitsemattomiin karannut) stressi olla aika paljon sitä, että on vaikea asettua juuri tähän tässä, tähän tilaan ja tilanteisiin, näihin tuntemuksiin. Ja että jos se on sitä, ei tunnu ihmeelliseltä, että se kytketään kielelliseen ajatteluun, onhan kielestä kirjoitettu niinkin, että se on kyky tuoda tähän tilanteeseen se, mikä on toisaalla. Itse kuitenkin pidän enemmän heitosta, joka on muistaakseni Umberto Econ. (Ääh, muisti.) Että kieli on se, millä voidaan valehdella.

Tunnen syvää tyytyväisyyttä siitä, että työskentelen tätänykyä alueella, jossa valehteleminen on likipitäen mahdotonta. Jännitykset kehittyvät, tuntuvat kämmeniin, laukeavat. Kroonistuvat, pitkittyvät, palaavat´tai saadaan ratkaistua joksikin aikaa. Tai suhtautuminen niihin muuttuu, sekin voi joskus laukaista tilanteen. Metrolla takaisin siirtolapuutarha-Helsingistä matkatessani tunnistin vasta päätä istuvan naisen omituisen liikehdinnän todennäköiseksi servikaaliseksi dystoniaksi. Ajattelin, miten hauraita meidän kehomme ovat. Ja miten kiitollinen sietää olla siitä, että oma hermotus toimii suhtkoht normaalisti. Ja miten uskomattoman hyvä olo tulee siitä, että tunnin verran aamussa virtauttaa liikettä, voitelee kehoa sisältäkäsin sitkeillä, joustavilla liikkeillä, joiden suunnanvaihdoksissa mikään ei töksähdä.

Aika itselle

Nyt kun kouluvuotta on jäljellä enää viikko (huomenna on vapaapäivä), on mahdollista pysähtyä ja vilkaista taaksepäin, ja melkein jähmettyä suolapatsaaksi. Tuntuu hurjalta, miten erilaisia me ihmiset voimme olla. Toiset solahtavat kouluun kuin kala akvaarioon, oppivat pian seinien paikat ja asettuvat taloksi. Ja sitten toiset, ehkä jopa kaikki, jossakin pinnan alla, kokevat pientä klaustrofobiaa ja itkuisuutta ja hämmennystä siitä mielenhäiriöstä, joka on saanut tarttumaan tällaiseen haasteeseen, joka syö kaiken ajan, jonka normaalisti pystyisi pyhittämään itselleen, omalle palautumiselleen.

Sanovat muut mitä sanovat, minusta yliopisto oli helpompi ja keveämpi kuin hierojakoulu. Ihan jo siitä syystä, että siellä saattoi opiskella juuri siihen tahtiin, että ehti omaksua asiat haluamallaan syvällisyyden asteella, ehti nähdä ystäviä, ehti palautua. Hierojakoulu taas on niin tiivis, että leuka loksahtaa edelleen rinnuksille, kun astun ovesta ulos ja huomaan, että pirkule, on melkein kesä, praktisesti kesä, jossain vaiheessa vuodenajat ovat vaihtuneet.

Tänään teemme harjoitteita, joissa kuunnella itseä ja toista. Ensimmäiset tällaiset harjoitteet tänä vuonna. Ja silti, juuri tämä on ainakin minusta kaiken hieronnan perusta: toisen kehon kuunteleminen. Millainen rytmi sillä on? Haluaako se hellää vai päättäväistä kosketusta? Haluaako se karata oikealle vai vasemmalle? Mikä sen osista tuntuu painavalta ja tukkoiselta ja mikä osa jää kokonaan hahmottumatta tuntemusten kartastoon? Kun sulkee silmät istuen rennossa asennossa hoitopöydän pääpäässä, toisen kallo kämmenten kupissa, sormien herkät tuntopisteet toisen takaraivokyhmyyn paikantuen, on helppoa aistia toisen hengityksen keinunta koko kehossa. Sydämen rytminkin aistii. Toiset aistivat myös erilaisia kuvioita. Itse en aisti ympyröitä enkä ellipsejä, mutta kylläkin suunnan, alas-oikealle, jonne keho viettää. Tuntuu turvalliselta istua näin, toisen kallo omien kämmenien varassa, täysin toiseen ja tämän vankkaan, materiaaliseen läsnäoloon keskittyen. Aistia äkisti, miten jossakin alakehossa jokin suuri lihas päästää jännityksestä ja hervahdus tuntuu kallonpohjaan saakka liikeketjua pitkin.

On kovin toisenlaista maata itse plintillä pää toisen käsissä ja keskittyä kuuntelemaan itseään. Hengittäminen alkaa takuta, syke nousee huomion siirtyessä itseen. Ahdistus puristaa rintakehää vanteena. Tarkastelen tätä haluttomuutta kiinnittää huomiota itseeni siinä maatessani ja puhun itselleni rauhoittavasti mielessäni. Sanon: entäs sitten, olet kirjoittanut blogiinkin vuosikaudet tätä epämukavuutta, ja oletko kuollut? Ja: onhan se kamalaa ja hermostuttavaa äkisti ymmärtää olevansa olemassa ja säikähtää, osaako sitä hengittää, rentoutua, kuunnella itseään. Ja: mutta ei se mitään, se saa olla vaikeaa. Pulssi kiihdyttelee. Muistan äkisti osteopaatin, joka piti merkillepantavana sitä, että kylmä hiki tulvahti kehooni hänen liikutellessaan ja kuunnellessaan minua. Tajuan siinä, surullisesti ja konkreettisesti, ettei se kylmä hiki ole vain kipuaistimuksen tuottamaa. Se on se tapa, jolla vastaan siihen, että jonkun toisen huomio kääntyy minuun ja tajuan tulevani tarkkailluksi.

Ne tuntemukset, joita kiitää kehoni lävitse, eivät tunnu mukavilta, mutta eivät erityisen epämukaviltakaan. Osaan sanallistaa joitakin niistä. Epämääräisen tunteen, ettei minun kuuluisi elää ja hengittää tässä, vaan minun olisi pitänyt kuolla jo kauan sitten tai ehkä jäädä syntymättä. Siihen liittyvän syvän, mutta ohimenevän surun, joka vihlaisee ja katoaa. Tajun siitä, miten sattumanvaraista kaikki on. Sen hyväksymisen, etteivät vanhempani koskaan ehkä opi suhtautumaan minuun tai siskoon täysin myönteisesti, enkä tarkoita nyt meidän tekemisiämme, vaan ylipäänsä meidän olemassaoloamme, heillä tuntuu olevan sen kanssa jatkuvasti ristiriitaisia tuntemuksia ja se heijastuu kaikkeen vuorovaikutukseen. He ovat jotenkin katkeria siitä, miten paljon aikaa meihin on mennyt, aikaa ja rahaa. Ja tavallaan, siinä maatessa, ymmärrän senkin tuntemuksen. Olenhan itsekin ollut katkera koululle tänä vuonna siitä, etten ole jaksanut tehdä niitä asioita, joita tarvitsisin. Ja silti olen halunnut käydä koulua, olen maksanut nurisematta lukukausimaksut ja raahautunut aamuisin kouluun ja jopa enimmäkseen jaksanut innostua kuulemastani. En tiedä, osaanko itsekään suhtautua mihinkään asiaan täysin myönteisesti. Koko epävarmuuteni vyöryy ylitseni kuin valtava hyökyaalto, enkä yritä yhtään pyristellä vastaan tai pidättää hengitystä, ettei keuhkoihin menisi vettä. Olen halunnut tätä niin kauan, tätä aikaa vain olla ja kuunnella näitä kuiskauksia. Niitä on kuunneltava usein, ei en halua sanoa niin, haluan sanoa: MINUN on kuunneltava niitä usein, jotta en hukuta itseäni tekemiseen ja suorittamiseen ja toisiin keskittymiseen.

Kummallista, miten vaikeaa on heittäytyä toisen hoidettavaksi, toisen kiltteyden varaan. Miksi ja mistä syystä ja miten ja milloin minusta tuli varovainen? Mikäli äitiin on uskomista, se on tapahtunut jo hyvin varhain. Olen pelännyt lääkäreitä, hoitajia, lastentarhanopettajia, vieraita aikuisia, vieraita lapsia ja oikeastaan vähän kai kaikkea niin kauan kuin lapsen voi varmasti sanoa pelkäävän jotakin. Kummisetäänikin olen pelännyt koko lapsuuteni niin, ettei hän voinut koskaan saada minua syliinsä istumaan. Lakkasin pelkäämästä kummisetääni vasta päälle kaksikymppisenä. Sitä ennen pidin vanhempieni harmistumista ja selityksiä sedän kiltteydestä ja mukavuudesta jotensakin kummallisina - eivätkö he nyt tosiaankaan tajunneet, miten karmeaa oli, että joku niinkin vieras ihminen, jonka näki vain joitakin kertoja vuodessa, halusi ottaa syliin ja jutella?

Harjoitteen purkamisessa sanon vain kehoni halusta kierähtää oikealle, oikealle, oikealle, oikealle. En sano mitään siitä, miten putosin hevosen selästä oikealle alas, enkä myöskään näistä muista ajatuksista. Siihen ei ole aikaa ja koetamme nyt kuunnella vain kehoa. Mutta mitä tarkoittaa vain keho? Toisen rentoutuessa kallo omien käsien kupissa toisen vain-keho on helppoa hahmottaa, abstrahoida läsnäolosta, aistia. (Ja silti en osaa unohtaa, että hänellä on oma maailmansa, josta saan vain pieniä vihjeitä yhden täältä, toisen sieltä.) Mutta tuntuu kuin minulla ei olisi tuollaista kehoa lainkaan. Se johtuu epäilemättä siitä, etten voi nähdä itseäni ulkopuolelta, koskettaa itseäni tuntematta sitä. Kuten G. H. Mead kirjoittaa, oma keho ei suinkaan ole meille maailman ensimmäinen vaan viimeinen objekti. Itse en ole vielä päässyt oikein siihen siihen saakka. Tapailen kehoa, tunnustelen sen rajoja, mutta ne ovat kauhean epäselvät ja siirtyilevät.

Jälkeenpäin, kun koulu päättyy tältä viikolta, pyöräilen sateisen kielontuoksuisen metsän läpi kohti turkoosia allasta ja panen merkille kahteen kiveen pudonneet vaaleankeltaiset maalitahrat niiden ohi liukuessani. Allas nielaisee minut, nyt tunnistan taas kehoni. Antaudun hitauden, näennäisen tapahtumattomuuden ja pysähtymättömän, pehmeän liikkeen rituaaliin. Tämä aika on minulle ja minun, sitä ei riko kenenkään muun katse eivätkä tavoitteet. Annan aiemmin hoitopöydällä tunnustelemieni tuntemusten palata, kutsun niitä ja ne tulevat, ja hämmästyn sitä, miten monesti olen juossut niitä, miten monia tunteja olen seisahtunut jääräpäisesti niiden ääreen. Pieni, ponnistamaton, yksitoikkoinen liike, jota kehoni jauhaa artikuloidusti, tekee kaikesta koetusta paljon helpommin hahmottuvaa. Ei ilmesty äkillistä pelkoa siitä, ettei ehkä osaakaan hengittää, ja sitten ärtymistä siitä, miten tyhmä ajatus, ei ihminen elä näin pitkään hengittämättä. Jalat liikkuvat, hengitys virtaa, syke tuntuu vaimeampana ja hitaampana kuin itseä makuulla tarkkaillessa.

Tarvitsen tätä aikaa. Tarvitsen paikan ja tilan, johon voin pysähtyä ymmärtämään hiljaisuutta kaiken puheen ja naurun alla, hämmennystä siitä, miten elää ja tapahtuu, miten ystävyyksiä solmiintuu ja purkautuu, miten välillä velvollisuudet tuntuvat painavan ja välillä huomaa jättävänsä jotakin tekemättä, koska pelkää saavansa siitä jonkun vihat niskoilleen, miten raskasta on luopua ja miten raskasta on olla luopumatta. Tekee hyvää havaita, etten edelleenkään onnistu hahmottamaan, että minulla olisi oikeutta elää. Tai velvollisuutta. Niin vain tapahtuu, ja toivon, ettei kukaan puuttuisi tähän asiaan. On kummallista, miten kipeästi tarvitsen tätä allashiljaisuutta. Miten monta vuotta olen sitä jo tarvinnut ja käyttänyt. Ja miten kummallista, että jotkut toiset eivät koe tarvitsevansa sellaista tai tarvitsevat jotakin ihan toisenlaista ja muuta. Joku tarvitsee nopeatempoisia asioita, joissa voi unohtaa kaiken rasittavan, joku tarvitsee jyskyttävän taustamusiikin, joku tarvitsee liikkumattomuuden tai jähmettymisen puolikivuliaisiin asentoihin. Joku tarvitsee paljon unta, tai jatkuvasti ihmis- tai eläinseuraa. Metsän. Meren. Tuntureita. Yökerhoja. Kuka mitäkin. (Ja tuntuu, että usein se vielä vaihtuu elämäntehtävien vaihtuessa.)

Minusta tuntuu jotenkin siltä, että jotta voisin kohdata toiset ottamatta heidän tarpeitaan itseeni, tarvitsen ajan itselleni. Jos muistan, miten haavoittuvainen, epävarma, hitaasti luottamukseni antava, surullinen, neuvoton ja muutenkin tähään ujoon ja päättämättömään tyyliin hankala saatan olla, minun on paljon helpompi suhtautua levollisesti samoihin tai toisiin omituisiin piirteisiin muissa. Tiettyjä asioita en kai hukkaa mitenkään, vaikkei kauheasti aikaa itselle olisikaan tiettynä jaksona. Esimerkiksi jännittäminen vieraan koskettamaksi tai puhuttelemaksi tultaessa on asia, jota en taida hämmästyä yhtään missään tilassa. En osaa nauraa sille huolettomasti kuten jotkut luokkatoverit, koska ei se minusta ole huvittavaa muissa kuin itsessäni joissain tietyissä tilanteissa, ja silloinkin huvittavuutta pohjustaa tietty suru siitä, miten kauaksi jää kuulostelemaan, voiko toisiin luottaa. Hyvin harva antaa esimerkiksi kätensä levätä rennosti hierojan otteessa. Kyllä se kertoo jotakin siitä, miten ihmisiä on käsitelty aiemmin, millainen kuva heillä on sisimmässään, esitietoisesti, toisten kannattelun luotettavuudesta ja pysyvyydestä. Moni pystyy rentouttamaan käsivartensa tietoisesti, kun ravistelen sitä lempeästi tai kysyn aiheesta sanallisesti, mutta jo yksi asennonvaihdos, ja käsi tököttää taas jäykkänä, ja saan ravistella sitä ehkä koko hoitosuhteen ajan. Omat käteni ja jalkani ovat juuri tällaiset. Osaan rentouttaa ne käsittelyssä, mutta minun pitää tehdä se erikseen. Se ei vain tapahdu itsestään. Toisaalta, kun tavoitan kerran rentouden, se usein pysyy käsittelyn ajan, ja käsittely käsittelyn jälkeen rentous tulee luontevammin.

Joskus oma jäykistyminen käsittelyssä tuntuu kiusalliselta, kuten kävi kiropraktikon luona. Pyytelin anteeksi hermostuneisuuttani, pukkasin hikeä ja hihittelin. Oli todella vaikeaa saada jäsenet löysiksi. Toisella käyntikerralla se onnistui jo helpommin, mutta edelleen jouduin keskittymään rentouteen todella, ja halusin puhua asiasta. Kiropraktikosta puheenaihe tuntui selvästi jotenkin kummalliselta, ja hän totesi, etten ole asiakkaana tosiaankaan jäykimmästä päästä, joten turha huolehtia moisesta. Mutta minun piti saada puhua asia ääneen hänen kanssaan, koska siinä on jotakin askarruttavaa, ja arvelin, että pystyn rentoutumaan hyvin seuraavalla kerralla, jos saan puhua asian, ja niin kävikin. Joskus vuorovaikutus on uskomattoman monimutkaista. On itse vaivaantunut jostakin, ja miettii, miten toinen tuohon asiaan reagoi, ja sitten haluaa kertoa vaivaantuneisuudestaan, jotta asia voisi laueta. Joskus kyllä mietityttää, miten helposti itse hoidettavaksi mennessäänkin alkaa hoitajaa hoitajaa, kantaa huolta hänen tuntemuksistaan, sen sijaan, että sen kuin jäkittelisi ja ajattelisi, että miettiköön toinen, mitä lystää, minä maksan ja siksi myös määrään marssijärjestyksen. Olen tuntenut ihmisiä, jotka osaavat ajatella näin. Se tuntuu hämmentävältä, enkä tiedä, miten he osaavat sen. Kai olen niin tottunut kannattelemaan itseni lisäksi myös kokonaistilanteen tunnelmaa, etten hahmota oikein, miten siitä voisi olla vaivaantumatta. Hmm. Tai ehkä: koska se, miksi hahmotan itseni, on osa tuota kokonaistilanteen tunnelmaa, järjestän itseäni tuon tunnelman järjestämisen kautta.

Kun nousen turkoosista, pesen ja väännän kuidut kuiviksi, saunon ja huuhtelen hien, läpsytän pukuhuoneeseen ja kuivaudun ja rasvaudun, ystävä purjehtii äkisti näkökenttääni. Hän työntää rahan kaapinoveen. Tervehdin, puhumme, halaamme. Kuinkahan kauan siitä on, kun olemme nähneet? Kuukausia, mutta montako kuukautta? Tajuan äkkiä, että paitsi on kevät, en ole nähnyt oikein ketään pitkiin aikoihin. Ja silti he kaikki ovat lähellä.

Sekin on aikaa itselle, ystävien näkeminen.

Kiertyminen

Töihin pyöräillessä, mäkeä alas ja raitiovaunukiskojen luota kurvatessa, tulee äkisti jostakin ajatus. Että jos ajatellaan, että keho ja mieli ja ympäristö ovat yhtä, yksi kokonaisuus, jonka osien rajalinjat ovat vähintäänkin liikkuvat tai epämääräiset (samalla tavalla kuin on vaikeaa sanoa, missä kohdin tarkalleen ihmisen kalvopuvun tietty osa muuttuu toiseksi), niin mitä tarkoittaa toisaalle heijastettuna helposti omaksuttava ajatus, että ajatukseni ovat lainaa, kierrätystä, tuunausta? Tarkoittaisiko se, että myös kehoni on lainaa, kierrätystä ja tuunausta? Tietysti jossakin mielessä olen pohtinut tätä jo pitkään, pohtinut materian soljumista kehon läpi ja korvautumista seitsemän vuoden kuluessa. Pohtinut perimän tai muodon siirtymistä vanhemmilta lapsille, tarkastellut vanhempia ja lapsia ja sisaruspareja kiinnostuneena, pohtinut esimerkiksi lihas- ja kalvosysteemin ominaisuuksien periytyvyyttä viitekohtana vaikkapa villakoiran ja bullterrierin rakenteelliset erot.

Mutta en ole oikeastaan aiemmin ajatellut kehoa niin paljon toiminnallisena pakettina kuin materiaalisena abstraktiona. En ole ajatellut tapaa kääntää päätä tai rullata selkää nikama nikamalta fleksioon. Jotenkin sen helposti assosioisi mieleen, ja silti - usein emme tiedä mitään tavasta, jolla teemme jonkin tuollaisen liikeradan. Ja sitten nämä näkymättömät liikeratojen mallit heijastavat kehoon toistumasta toistuessaan tietyt kipujen ja kolotusten mallit, koska usein tavat, joilla teen asioita, ovat karmean epäergonomisia. (Keskustelemme luokassa näytönarviointien jälkeen: kaikkein kamalinta on nähdä omaa työtään videolta, oivaltaa äkkiä, että teen jotakin aivan muuta kuin olen kuvitellut tuossa tekeväni, tietoisena videokamerasta ja sen takia vielä erityisesti ergonomiaan keskittyen. Mitä tapahtuu, kun kameraa ei ole paikalla ja ryhtiä ei yritä löytää tuonkaan karmean videon vertaa?)

Feldenkrais kirjoittaa näistä kehonkäyttötavoista ja muistuttaa, miten ympäristösidonnaisia ne ovat. (Aivan kuten mielikin - tietynlaisiin toimintamalleihin ehdollistettu, jostakin palkittu ja jostakin rankaistu vähintään ignoroinnilla silloin kun odotusarvona on ollut kiitos.) Niin, tosiaan, ei tämä kehokaan minun ole. Eivät nämä tavat ole minun.

Onko minällä mitään? Näkökulma, ympäristö? Onko mielikeho ja siitä laajeneva aistimusrengas minän? Mikä minä edes on? (Laalaa, back to basics!) Reifikaatio? Ja silti tuntuu järkevältä sanoa, että kyllä, tämä kipu on minun, koska juuri minä en nyt pysty istumaan tuolilla tuntikausia mukavasti kuten toiset, he eivät selvästikään tunne sitä, mikäli tulkitsen tilanteen yhtään järkevästi. Ja joskus, toisissa tilanteissa, tämä ilo ja tarmokkuus on minun, kun toiset näyttävät lannistuneilta tilanteen kiristyessä, mutta en saa siitä kiinni, näen sen ja tavallaan tunnen sen kehon merkein, ja hieman harmistun siitä ikään kuin heidän puolestaan, koska lannistuneena on vaikeaa toimia ja tarmokkaalla mielellä ei, mutta se on hyvin ohut pyyhkäisy eikä onnistu sekoittumaan tarmokkuuteeni, useimmiten.

Voih, niin minä pyöräilen töihin ihan yhtä tietämättömänä, sivistymättömänä ja sekavana kuin aina aiemminkin, mutta en anna sen ihan hirvittävästi haitata iloa auringosta ja jalkojen voimasta ja (ainakin toistaiseksi, säilyköön tilanne tällaisena) hallittavammista, lievemmistä ja tylpemmistä kivuista, jotka vielä kirkuvat edellisiä viikkoja vanhasta muistista, ja töissä luen lyhyesti Swendolynen pohdintaa, ja tuntuu, että suuri osa kysymyksistä kiertyy yksilön ja yhteisön rajapintaan ja se pistää tosissaan miettimään tuota systeemiä, joka hitaasti pallottelee ajatuksia, kehonkäyttötapoja, elämiä: (sosiaalinen ja fyysinen) ympäristö, joka mahdollistaa tietyn tavan ajatella ja elää, saada tietyt ajatukset ja kokemukset ja oivallukset, sallii kehittää niitä eteenpäin, jaettavaksi, ja jos kaikki sujuu hyvin, yhä useampi tarttuu oivalliseen keksintöön, se leviää, siitä tulee itsestäänselvä ympäristö jollekulle toiselle, se mahdollistaa taas uudet ajatukset ja kokemukset ja niin edelleen. En oikein osaa ajatella kulttuuria muuna kuin korkkiruuvina, joka kiertyy kiertymistään.

Mutta sitten, toisaalta: osaanko ajatella ihmistäkään muuna kuin jatkuvassa muutoksen tilassa luovivana systeeminä?

Ääh.

Istumme illalla ravintolassa, jossa olen istunut viimeksi vuonna 1993, silloisen luokkani kanssa. Ylioppilaskirjoitukset olivat silloin takana, nyt takana ovat viimeiset näytöt ammattitutkintoon. Samanlainen autiuden tunne, kun katselee niiden ihmisten kasvoja, joiden seuraan on tullut heitetyksi vuodeksi joidenkin yhteisten kiinnostuksenaiheiden takia. (Aiheet ovat olleet samat, mutta tapa kiinnostua ja syventyä eri.) Samanlainen irtonaisuus, epävarmuus siitä, mitä sanoa ääneen ja mistä vaieta, lievä surumielisyys. Mutta reagoin eri tavalla, en juo enää liikaa alkoholia enkä yritä sanoa mitään hauskaa, istun vain ja hymyilen välillä ja enimmäkseen kai vain tarkkailen tilannetta kysyvänä, avoimena sen vihjeille. Niin pian kaikki on ohi ja katoaa, mutta sen aikaa, kun tiettyä vaihetta elää, vaihe tuntuu lähes ikuisesti kestävältä.

Vuosikymmenet ovat kadonneet. On mietittävä erikseen, onko vuodesta 1993 lähempänä kymmenen vai kaksikymmentä vuotta.

Pidän aivan selvänä, että selviän jatkossakin taloudellisesti ja emotionaalisesti, koska olen selvinnyt jo näin pitkän ajan. Kuuntelen puolella korvalla keskustelua pöydän toisesta päästä; yksi nuoremmista opiskelutovereista haluaisi alkaa opiskella filosofiaa, ja toinen koettaa kyseenalaistaa, onko siitä nyt oikeasti mitään hyötyä. Oikeasti. On niin lämmin, että tarkenee ilman villatakkia.

Vuosi on kiertynyt pian kesään. Tapahtuu.

Blup blup blup blup

Voi hysterian hykkyräiset, enpä muuta sano. Lantiossa kuplii siihen malliin, että tulee mieleen lähinnä My Beautiful Laundretten hassu kappale.

Gynekologi etsii ja etsii, mutta kysta on hävinnyt. Magneettikuvan suuri valkoinen pallo on ilmeisesti poksahtanut jo. On vain kuvat ja lausunto ja gynelle välittömästi -komennus. Mihin sen neste on mennyt, ihmettelen. Sinullahan oli tässä välissä kuukautiset, sanoo gyne. Ja nyt toisessa munasarjassa on turpoamassa jo uusi pallero, joka on jo tähän vaiheeseen kiertoa aika iso. Kuulemma normaalisti munarakkulat paisuvat kooltaan kahdesta kahteen ja puoleen senttiin, mutta yksilöllinen vaihteluväli on aika iso. Viisisenttinenkin on ihan normaali, sanoo gyne. Vaikka magneettikuvasta lausunnon antanut erikoislääkäri on kirjoittanut lausuntoon "kookas kysta, josta välittömästi gyn. konsultaatio", gynekologista kysta ei ole kookas, vaan nipin napin normaalin rajoissa. Jos vatsa turpoilee runsaasti kierron vaiheiden mukaan, voi olla, että kyse on vain kehon omasta pompöösistä tavasta hoitaa kiertoa. Voi luoja, ajattelen. Kaikkea sitä. Kenties tuo toisen munasarjan turpoamassa oleva palleroinen paisuu toiminnallisista syistä ihan samoihin mittoihin ja ärsyttää sekin ympäröivää kudosta pullotuksellaan ja näin on käynyt kaikkina näinä vuosina kiertojen myötä, eikä siitä ole kukaan tiennyt mitään ennen magneettikuvaa kierron sopivassa vaiheessa. Onhan minulla tietysti pitkä kiertokin, viikko tai välillä kaksikin viikkoa keskivertokiertoa pidempi, ja siinähän ehtii kasvattaa massaa.

"Mutta et sinä turhaan tullut", sanoo gyne. "Kyllä täällä on merkittävä löydös." Sitten hän kääntää monitorin ja kääntelee ultralaitetta sisälläni, kunnes saa ruudulle haluamansa. Valkoinen, hehkuva puikko. Hän osoittelee epämääräistä muhjua laitteella ja nimeää anatomiset osat. Puikko sijaitsee kohdunsuussa. Se on kierukan varsi. Ultran kallistus, nyt näkyy kohtuonteloon vajunut kierukan kaksoissarvisto. "Tämän ehkäisyteho on täysi nolla ja tämä taatusti teettää aika paljon kipua", gyne sanoo lempeästi.

Tunnen itseni vimmatuksi hölmöksi. Kyllähän minun pitäisi tietää, miltä kohdunsuukipu tuntuu. Se on ollut aiemmin heijastuskipua ristiselkään, nivusiin ja häpykumpuun. Koko lantio on krampannut aina, kun kierukkaa on vaihdettu. Mutta kipua on ollut vain lyhyen aikaa, pahana päivän tai kaksi ja ehkä muutamina viikkoina vaihdon jälkeen vihlontaa ja parina seuraavina kuukautisina kouristuksia, sillä on ollut nimi ja selkeä, varma syy, se on ollut odotettua ja sitä paitsi kierukka on aina ennen pysynyt nätisti sisälläni. En ole tullut ajatelleeksi koko asiaa. Gyne pyörittelee päätään ja nauraa hurisemiselleni. "No hei, jos sinulla on iskiasdiagnoosi ensin ja fysiatri toteaa koko lantion olevan vinossa ja se mobilisoidaan ja sitten kipu vaeltaa ympäri lantiota, ei kukaan voi olettaa, että olisit keksinyt epäillä tätä! Eiväthän sinua hoitaneet lääkäritkään osanneet epäillä, enkä minäkään, ennen kuin näin kierukan varren ultralla kohdunsuussa." (En huomauta, että ihan selvästi minä voin olettaa, että minun olisi pitänyt keksiä epäillä moista syytä. Ei ehkä erityisen kohtuullista, mutta kyllä se ensimmäinen ajatus on: olisihan tämä pitänyt arvata.)

Kierukka nyhtäistään pois. Se ei satu erityisen paljon, koska se on oikeastaan ollut matkalla jo määräämättömän ajanjakson. Gynekologi tunnustelee vielä alavatsaa ja sanoo, että lihakset tuntuvat aika jännittyneiltä, eikä ihme, sillä kivun määrällä. Juttelemme vielä koko jutusta ja gyne epäilee, että saattaa olla, että kierukka on tullut paikoiltaan esimerkiksi lantion voimakkaiden lihasjännitysten ja sen asennon muuttamisen myötä. (Onhan se melkoinen muutos. Parin sentin kallistus. Ja voi olla, että häpyliitos on ajatunut väärille teilleen jo tosi kauan sitten, esimerkiksi silloin kun lukion ekaluokalla putosin hevosen selästä kivilouhokseen ja toinen lonkkani meni hiusmurtumille. Siinä tällissä oli ainakin tarpeeksi voimaa pistämään minut ontumaan puolisen vuotta.) Onhan kohtukin nyt kallistunut voimakkaasti oikealle, mitä se ei ole koskaan ennen ollut, joten selvästi lantio on lähtenyt asettumaan jotenkin uudella tavalla. Voi olla myös esimerkiksi niin, että voimakas, puukoniskumainen häpyliitoskipuni on ollut kierukan paikoiltaanliukumisen aiheuttamaa kipua. Magneettikuvassa näkyneet pienet ärtymykset häpyliitoksessa ovat ehkä olleet mobilisointiperäisiä, mutta itsessään melko kivuttomia. Ei näistä asioista kai koskaan voi saada varmuutta. Mutta, gyne lisää naureskellen, kukaan ei oikeasti tiedä, miksi kierukat toisinaan lähtevät vaeltamaan, ellei sitten niiden naruista tule vahingossa nykäisseeksi. Niin vain välillä näyttää käyvän. Sitä hän kyllä ihmettelee, miksi minulle on laitettu synnyttäneiden naisten kierukka, vaikka nykyään synnyttämättömille naisille on aivan oma mallinsa.

Olen sopinut kohtaamisen viereiseen kahvilaan puoli kuudeksi, mutta kello on jo kymmentä yli kuusi, kun viimein hoipun gynekologilta ulos lausunnon, kierukkareseptin ja ultraäänikuvatulosteideni kanssa. (Kuvissa näkyy sisuskalujen epämääräistä muhjua ja kirkas viiva, joka on kierukan varsi.) Ilman kierukkaa. Tervetuloa teinisähläys (tai miksei myös sinkkusähläys) kertaehkäisyn kanssa ja kolossaaliset raskauspelot! Seuraavat kuukautiset tulevat, kun olemme matkalla, joten tässä menee pari kuukautta hankalan seksuaalisuuden merkeissä. Toisaalta, jos kivuista leikkaantuisi edes puolikas pois... olisi se sen arvoista. Onneksi kahvilassa odottaa sentään monta ihmistä, työkaverini P, Vompsu ja Fauni. Pöllähdän paikalle kaikenkattavan sekavassa tilassa ja menemme syömään thaimaalaista ruokaa.

Kun selitän ääneen spermakammoani ilman kierukkaa (ravintolassa, kuinkas muutenkaan, mutta toisaalta, kyllähän naisten, kuten myös miesten, seksuaaliterveys on aivan normaali ja luonteva tarkastelukohde, johon ei pitäisi liittyä mitään hävettävää eikä kiherryttävää, ja jonkun kai miesparkojakin on valistettava siitä, miten ankeaa on, kun oma keho kuplii tahtoa vastaan), Vompsu toivottaa minut tervetulleeksi pakko-oireisten maailmaan. Puhumme myös Vompsun uudesta työpaikasta, hänestä tulee nyt tutkija ja tohtoriopiskelija hyvin rahoitettuun projektiin. Jännittävää. Ja P:n kameraharrastuksesta. Fauni on hiljainen ja myhäilee ja äkisti tunnen oloni hyvin turvalliseksi, koska ainakin jotakin edistystä on tapahtunut ja jotakin on saatu selville ja hoidettu pois päiväjärjestyksestä.

Myöhemmin illalla, kun Vompsu valmistelee kotona opettajantöitään ja olemme käyttäneet harmaan kollin puistossa P:n ja Faunin kanssa ja nauraneet kissojen ulkoiluedesottamuksille, ihmettelen sitä, miksei magneettikuvista näkynyt, että kierukka on sijoiltaan. Hyvä että kysyn, koska Fauni osaa vastata. (Hän on näemmä lukenut minua huomattavasti huolellisemmin magneettikuvauksen teoriaa ennen kuin työnnyin sylinteriin. Pitäsiköhän minunkin olla epäluuloisempi tai uteliaampi siihen, millaisiin putkiin minut tungetaan? Ei kai. Äh, taas kysyn, pitäisikö. Pitämisneuroosi!) Magneettikuvauksessa aktivoituvat nimenomaan vetyatomit. Kierukassa vetyatomeita ei tietenkään ole, joten se jää ehkä näkymättömäksi... kierukasta ei mainitakaan lausunnossa mitään, enkä itsekään muista nähneeni sitä kuvista. (Pitäisi ehkä työntää cd koneeseen ja katsoa uudestaan. Hyvin, hyvin kiinnostavaa.)

Kummallinen käänne. Haluaisin, että lantioni olisi selkeä. Jos se vaikka nyt kävisi sellaiseksi ja lakkaisi kipuilemasta, kuplimasta ja sylkemästä kierukanvarsia?

Tänään on vapaapäivä, ajattelin mennä katsomaan hanamia. On se aika vuodesta. Ja kaipaan jotakin säännöllistä, arvattavaa: vanhaa minää, joka tarpoo hanamia katsomaan, vaikka mikä olisi.