Luonnollista, tottakai

Olen viime päivinä miettinyt jonkin verran tätä kuuluisaa TEDtalkia. Siinä toki puhutaan stereotypioista ja ihmisryhmästä, johon ne kohdistuvat. Mutta on toisenkinlainen vaarallinen yhden tarinan ansa. Siinä oloudutaan vallitsevaan tilanteeseen omasta näkökulmasta ja ajatellaan, että juuri näinhän tämän kuuluukin mennä. Kaikki ratkaisut tuntuvat luonnollisilta ja loogisilta. 

Opetan kolmelle eri työnantajalle. Paikat sijaitsevat vierekkäisissä kunnissa ja yhden kunnan alueella minulla on kaksikin työnantajaa. Sijaitsemme alueella, jossa korona on joko kiihtymis- tai leviämisvaiheessa, riippuen kai vähän, keneltä kysytään. (Yhden tarinan kannattajat ehkä hyväksyvät ajatuksen, että hallinto saa päättää, miksi vaihetta kutsutaan. Ja tottahan toki se onkin vain nimi - mutta nimi, joka vaikuttaa toimenpiteisiin, joten tavallaan se ei ole vain nimi. Nimillä ja sanoilla yleisemminkin on maagisia voimia. Niillä saadaan asioita aikaan tai jarrutetaan.) Kun opetan kolmelle työnantajalle, näen kolme aivan erilaista käytäntöä, suhtautumistapaa, toimintapolitiikkaa. En pääse erehtymään kuvittelemaan mitään niistä luonnolliseksi tai loogiseksi. 

Yhdessä paikassa meille esitettiin painava vetoomus loikata lähitunneista etään. Se on sama paikka, jossa on suositeltu painokkaimmin maskia myös asiakkaille. Myös kaikki kevään tunnit suositeltiin samalla siirrettävän etään. Vain desinfioitavia yhteiskäyttövälineitä on saanut käyttää ja ne desinfioitiin syyslähin aikana sekä ennen käyttöä että sen jälkeen. Nyt olemme edässä. Viimeisellä lähiviikolla näin oppilaitoksen oveen teipatun kaupungin epidemologisen yksikön kirjoittaman altistumisilmoituksen. Kysyessäni altistumistiedoista selvisi, että oppilaitos toimii, kuten epidemologinen yksikkö suosittaa, ja kommunikoi altistumisista vain ja juuri sillä tavalla kuin epidemologinen yksikkö ohjeistaa. Itsenäisiä linjauksia ei siis kommunikaation suhteen tehdä, mutta toisaalta otettiin ennakoiva kanta digiloikassa. 

Toisessa paikassa viestintä maskeista on ollut vähän sekavampaa: toisaalta niitä on suositeltu mutta toisaalta korostettu ehkä vähän hämmentävissäkin määrin sitä, että niitä ei asikkaiden tarvitse käyttää, jos siltä tuntuu. Tässä paikassa vakitunneillani kaikilla on maski yhtä (ja ainoaa) miesosallistujaa lukuunottamatta. Kun olen sijaistanut sairastuneiden kollegojen tunteja, olen havainnut, ettei muiden tunneilla maskeja käytetä yhtä laajalti. Ehkä siellä maskipuhe ei ole osa opetuspuhetta? Ehkä opettajat eivät ole itse käyttäneet maskia ennen kuin suositus tuli? (Itse käytin kauden alusta saakka viikkokausia ennen kuin oppilaille suositeltiin - silloin olin usein ainoa maskillinen salissa.) Olen myös kuullut tuntilaisiltani, etteivät kaikki liikunnan opettajat käytä maskeja. Riskiryhmäläiset ovat kiittäneet minua siitä, että olen pitänyt maskia kaiken aikaa ja pitänyt maskiasiaa esillä sinne saakka, että tunneilla alettiin käyttää maskia. Täällä paikassa maskisuositus annettiin hallinnon taholta asiakkaille kuukautta myöhemmin kuin ensimmäisessä paikassa eikä sitä kauheasti perusteltu. Osa yhteiskäyttövälineistä on sellaisia, että niitä ei voi desinfioida. Sitä ei problematisoida millään tavalla. Uskotaan, että ryhmien pienentäminen ja nollavaihtojen väljentäminen tunnit hieman aiemmin lopettamalla riittää hygieniaksi. Täällä olen saanut myös joukon hassuja ohjeita, kuten että asiakkaiden juomapullot pitää salissa asetella turvavälien päähän toisistaan. Ohjeissa on myös ristiriitaa: toisaalta sanotaan, että opettaja saa poistaa tunnilta hengitystieoireisen, toisaalta, että opettajan pitää ohjata yskivää tai aivastelevaa oppilasta ohjaamaan eritteensä kyynärtaipeeseen. Opettajan pitäisi myös ohjeistaa ja valvoa käsien pesu aina ennen ja jälkeen harjoituksen. Luulen, ettei ohjeen kirjoittaja ole tajunnut, että siihen kuluisi tunnista turvavälit säilyttäen siinä kymmenen minuuttia siinä paikassa, jossa kaksi valvottavissa olevaa lavuaaria on salin puolella ja käsien pesun pitää siten tapahtua sinä aikana, kun sali on meille varattu. (Käsiähän pitää saippuoida se kolmekymmentä sekuntia ja sitten huuhtelut ja huolella kuivaamiset päälle.) Kun tähän lisää desinfioitavien yhteiskäyttövälineiden desinfiointiajan turvavälit jälleen säilyttäen sekä nollavaihdon väljennysajan, tunnista onkin kulunut koronatoimenpiteisiin kätevästi liki kaksikymmentä minuuttia. Lisäksi on käytännön pulmia: kun sanon, että peskäähän kädet ennen ja jälkeen harjoituksen, aikuisoppilaat sanovat "kyllä äiti" ja nauravat (eivätkä pese käsiään). Tämän paikan hyvä puoli on, että epidemia-asiasta kommunikoidaan avoimesti. Saan tietää, moniko opettaja ja oppilas on saanut koronan ja monenko vilkku on vilkutellut (niin että hallinto siitä tietää - kuvittelen kyllä että jokainen ei välttämättä ilmoittaisi tuntilaisena harrastusryhmäänsä vilkun vilkutelleen vaan jäisi vain pois seuraavalta tunnilta). Samoin saan tietää, ettei yhdenkään tartunnan arvella tulleen meidän toiminnastamme. (Se ei ihan hirveästi lohduta, kun tietää, miten iso osa tartunnoista jää mysteeriksi tällä seudulla.) Täällä jatketaan aikuisten harrastetoimintaa normaalisti uusimman tuntiopettajakirjeen mukaan. 

Kolmannessa paikassa ei suositella maskeja liikuntaan. Eikä vain niin, että niitä ei suositella: siellä suositellaan asiakkaille lähetetyssä kirjeessä, että maskia nimenomaan ei käytetä liikuntasuorituksen aikana. Perusteluksi on otettu WHO:n kanta asiasta. Itseäni tämä linjaus hivenen hymyilyttää sikäli kun tiedän, että muissa opetuspaikoissani maskeja suositellaan, seniorinikin niitä käyttävät sujuvasti tunneilla ja etenkin, kun ohjaamani lajit kyseisessä paikassa ovat niin leppoisia, että mittauslaitteeni Oura kuvittelee usein minun ottavan päiväunet "suorituksen" aikana. Miksi ihmeessä joku ei haluaisi suojella itseään ja toisia sellaisessa lajissa, jossa ei edes tule hiki tai hengästys? Täällä suurin osa tunneistani on onneksi nettipohjaisia jo lähtökohtaisesti. Mutta pari intensiiviä pidetään lähinä. Kellään ei ole enää paikallaan maskia, vaikka niitä käytettiinkin sääntöjen mukaisesti pukuhuoneessa, ja kun mainitsen, että muissa opetuspaikoissani niitä käytetään myös joogassa, katseet kiertävät seinänvieriä eikä viestiä haluta kuulla. Toisaalta tämä paikka on varovaisin siinä mielessä, että mitään yhteiskäyttövälineitä ei sallita lainkaan - ei edes niitä, jotka voisi helposti desinfioida. Lattiaan on teipattu merkit matoille, jotta kahden metrin turvavälit hahmotetaan. Paikassa on myös ilmavin ja tilavin sali, jossa ei koskaan tule samanlaista pöppöröistä oloa kuin muutamassa muussa opetuspaikassani - pöppöröö saattaa kertoa toki lisääntyneen hiilidioksidin (ja siten huonon ilmanvaihdon) lisäksi tai sijaan myös vaikkapa homeongelmasta tms. Sitä, tapahtuuko paikassa altistuksia tai tartuntoja, emme saa edes opettajat kuulla. Tätä perustellaan sillä, ettei oppilaitos käsittele salassa pidettävää tietoa, jota (yksilöidyt) terveystiedot tietenkin ovat. Jos kuitenkin joku haluaa varoittaa anonyymisti ryhmäläisiään sairastumisestaan, tieto on välitettävä suoraan oppilaitoksen johdolle, joka päättää yhdessä viestinnän kautta, kommunikoidaanko asiaa eteenpäin. (Tämä perustelu tuntuu tietysti vähän kummalliselta, kun tietää, että toisaalla meille kerrotaan altistumisista koontikirjeellä säännöllisesti ja toisaalla on ollut altistumisista tiedottavat epidemologisen yksikön laput koko rakennuksen ulko-ovessa jopa ohikulkijoidenkin nähtävinä.) (Mutta virkamiehenä työskennelleenä tiedän, millaisia lait ovat: niitä tulkitaan. Yksittäinen virkamies tulkitsee virkavastuussa lakia, ehkä tiimin tuki taustalla, ehkä ei.) 

Koska opetan kolmessa näin eri tavalla koronaturvallisuutta hakevassa paikassa, en ymmärrettävästä syystä voi pitää yhdenkään tahon toimintatapaa luonnollisena. En pysty kuvittelemaan, että näinhän tämä menee, koska näin tämän on mentävä. Tiedän, millä muillakin tavoilla toimitaan. Kussakin paikassa on hyviä puolia ja huonoja puolia. Tämä on ollut pelastukseni koko työaikani: Olen freelancerina nähnyt jos minkälaisia tapoja järjestää asiat. Olen oppinut ottamaan asioista itse selvää sen sijaan että luottaisin siihen, mitä minulle kerrotaan, etenkään juhlapuhemaisissa törähdyksissä. (Ja kyllä, lägään kaiken aikaa - opin koko ajan uutta - ne ovat kolikon kaksi puolta.)

Minua kohdellaan kaikissa paikoissa reilusti. Saisin kaikista paikoista ilmaisia maskeja laatikkokaupalla sekä lainavisiirin opetukseen. En ole koskenut näihin ilmaisiin tai lainavehkeisiin vaan olen hommannut paremman tason suojaimet itse - ehkä koska asia on huolettanut itseäni jo paljon aiemmin kuin hallintoa, ja tehtyäni itse pohjatyöt en pidä kirurgisia maskeja lainkaan ihanteellisena source control-toimenpiteenä liikuntaan enkä toisaalta usko visiirin estävän tarpeeksi aerosolileviämistä, jota moni maailmalla pitää ensisijaisena superspreading -leviämistapana.

Tämä on kummallinen syksy. Sama moniäänisyys päässäni jatkuu. Sama moniäänisyys, joka keväällä syntyi siitä, että tarkasteli maskien hyödyistä kirjotettua maailmalla, tiedeyhteisössä ja sitten toisaalta meidän hallinnossamme. Ja kun luen ihmisten mielipiteitä, hätkähdän välillä siihen tosiseikkaan, miten moni on ostanut sen tarinan, ettei koronaa kannata yrittää tukahduttaa - koska pääministeriämme lainaten, mitä hyötyä siitä olisi. (Ehkä hän ajattelee tukahdutuksen lockdownina, jota eivät seuraa mitkään rajoitteet? Mutta eihän sellaista kantaa ole kannattanut kai kukaan muu kuin muutaman maan hybridistrategia... mukaanlukien oman maamme hybridistrategia, jonka taustalla ovat täysin vanhentuneet arviot taudista, jonka kanssa koetetaan "tasapainoilla". Tukahdutimme vahingossa ja heitimme tulokset roskikseen, noin pelkistäen. Kuinka tehokas voisikaan olla tukahdutus, joka tehdään etukenossa ja suunnitellusti, ei vahingossa? Ja jota motivoisi tieto siitä, että sen tuloksia ei heti hassata?) On harmillista, jos ihmisten ajattelua hallitsee haastamaton ajatus, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin ottaa korona vastaan. Miten tällaisen ihmisen kanssa puhutaan? Miten häntä motivoidaan käyttäytymisenä muuttamiseen? Häntä voi ohjeistaa toki tarkastelemaan tilannetta muualla, mutta ilmeisesti niin kauan kuin tarkasteltava maa ei ole yksi euromaista, se ei ole sopiva vertailukohde. On luonnollista, että täällä toimitaan näin. Tämä on järkevä tapa toimia täällä. Tälle ei ole vaihtoehtoa. Jos joku esittää vaihtoehdon, voi pohtia, mikä häntä vaivaa. 

Ja totta kai ymmärrän, että luonnollisen menettämisessä on riskinsä. Tunnen joka ikinen päivä, joka ikinen facebookin avauskerta nihkauksen erilaisten todellisuuksien välissä. Ei ole helppoa mennä ainokaisena junaan maskin kanssa, ei ole helppoa toistaa toistamistaan, että mutta eikö tämän strategian taustalla ollutkin laumasuoja-ajatus, hyvä, no, mitä on käytännössä muutettu nyt kun siitä sanouduttiin irti. Kuten Vompsu sanoi: jos epäilee valtionsa hoitaneen asian parhaalla mahdollisella tavalla, osa ihmisistä näkee foliohattuna, ja kun sitä foliohattuepäilyä kohtaa tarpeeksi monta kertaa, alkaa itsekin miettiä, että olenko foliohattu ja vaan ihan sekaisin.

Luonnollisen menettäminen ei toisin sanoen tunnu mukavalta. 

Toisaalta, kuten Dewey kirjoíttaa, ihminen tapaa ajatella vasta umpikujaan kosahdettuaan. Niin kauan kuin hommat vain sujuvat, ei ole tarvetta pysähtyä, tarkistaa lähtökohtiaan. Mikään homma ei ole sujunut ainakaan omassa maailmassani sitten maaliskuun. Ja se aktivoi ajattelemaan. 

Reflective thinking is always more or less troublesome because it involves overcoming the inertia that inclines one to accept suggestions at their face value; it involves willingness to endure a condition of mental unrest and disturbance. Reflective thinking, in short, means judgment suspended during further inquiry; and suspense is likely to be somewhat painful.

En osaa sanoa, ottaisinko mieluummin tilanteen, jossa ajelehdin onnellisesti elämän virroissa vai tilanteen, joka pakottaa minut oikeasti miettimään, mistä tämä kaikki oikein kertoo ja olenko arvioinut väärin vastuualueeni aiemmin, kun olen luottanut enemmän toimintapolitiikoihin. Onneksi ei tarvitse valita. Mutta sen tiedän, mitä ottaisin mieluummin: ottaisin mieluummin tilanteen, jossa ihmisten terveyttä ja henkeä suojeltaisiin pontevammin. Olisin ihan mieluusti siinä uskossa, että minut, tuntilaiseni ja läheiseni koetetaan tosissaan turvata. Ettei minun tarvitse itse lukea vieraiden oppialojen tekstejä osatakseni suojautua ja suojata. Ettei minun tarvitsisisi harmitella sitä, etten ottanut kamerallani kuvaa altistusilmoituksesta oppilaitoksen ovessa - koska kun menin katsomaan altistumiset-sivulta, sitä ei vielä ollutkaan siellä. Ettei minun tarvitsisi tuntea itseäni foliohatuksi silloin kun koetan sanoa, että okei, sinulla on tämä yksi tarina, mutta entä jos se tarinana johtaakin harhaan ja lamaannuttaa juuri siinä kohdin, jossa jälkiviisaana joutuisi toteamaan, että tuossa olisin halunnut ymmärtää ja osata toimia paremmin. 

Suhdeonnellisuuksista

Kun luin Sara Ahmedin The Promise of Happinessia jokin aika sitten, tajusin jotakin oleellista. Tajusin olevani affect alien, ihminen, jonka vankkaa ja varmaa tunnekokemusta seuraa aika usein ympäristön lievä tai vakavampi tyrmistys: miten tuossa kohdassa voi tuntea noin. (Toki niin, että valikoin seuraani ihmisiä, jotka eivät jaksa tyrmistyä kovinkaan kivuliaasti: on ikävä tuottaa levottomuutta, jonka ei usko poikivan mitään hedelmällistä säällisissä ajanjaksoissa. Ehkä minulla on huono kuva omista vaikuttamismahdollisuuksistani tai sitten en halua olla kansanvalistusseuran näkymätön agentti vapaa-ajallakin. Tiedä tuosta.) Minun oli helppoa identifioitua queerteoriaa hyödyntäväksi mainittuun Ahmediin; itse asiassa kai jonkinlaisena normaalina elämänkulkuna ja tunnetaloutena hänen esittämänsä kuvio hämmensi minut kovin: ai näinkö tää menee jollain, meneekö, tosissaanko, senkö takia ihmiset käyttäytyvät niin kummin tavoin. Ajattelevat, että naimisiin jee, lapsia vau, isompi talo ja auto ja kalliimmat vaatteet, hieno juttu.

Yksi ajatuksista, joita on noussut Ahmedin luettuani, liittyy läheissuhdeonnellisuuteen. Olen jo aiemminkin havainnoinut ja hämmästellyt valtavaa kirjoa suhtautumisessa lähisuhteisiin ja siihen, mikä ne tekee arvokkaiksi tai mitkä niissä koetaan tärkeimmiksi puoliksi. Osittain asia kiinnostaa siksikin, että huomaan oman läheissuhdekuvastoni osittain muuttuneen, osittain pysyneen, ja välillä olleen niin täynnä ristiriitoja, että ihme, kun olen ylipäänsä jotain suhteissani tajunnut ja jotenkin niissä luovinut eteenpäin.

Ahmed kirjoittaa onnellisuuden tulevaisuuspingottuneisuudesta, päämääräisyydestä ja päämäärän ja keinojen jyrkästä erottelusta, jossa keinot saavat arvonsa vain päämäärän edistämisen nojalla. Mitä tämä tarkoittaa: Onnellisuus on haamuraja, jota kohti juostaan. Minkä hyvänsä halun voi perustella sanoen, että sen toteutuminen tekisi itsestä onnellisen. Toisaalta käsityksemme ovat kulttuurisesti siten indoktrinoidut, että kulttuureissa (ja ala- ja vastakulttuureissa) vallitsee melko etabloituneita käsityksiä siitä, mitkä halut tai niiden täyttymykset takaavat paitsi onnellisuuden saavuttamisen, myös sen pysymisen itsellä paremmin kuin toiset. (Tästä tulee mieleen sanonta: kell' onni on, se onnen kätkeköön; en ole ihan kauheasti koskaan ymmärtänyt tätä. Ehkä koska olen affect alien?) Ahmed kirjoittaa myös siitä, miten keino lainaa gloriaa päämäärältä: yleisesti arvokkaiksi onnellisuuden edistäjiksi mielletyt keinot ikään kuin säteilevät jo itsessään päämäärän lupausta ja auraa.

Mitä tämä tarkoittaa läheissuhdeonnellisuuden kannalta? Tarkastelen uteliaasti tulevaisuusodotuksia ja sitä, miten niitä painotetaan ja arvotetaan suhteessa toisenlaisiin onnellisuuksiin. (Niin, minusta on monenlaisia onnellisuuksia, tässäkin taivun pluralistiksi. Yleiskäsitteet, jotka nielevät alleen vaikka mitä, tuntuvat kauheilta ja epäselviltä. Kuten vaikka kulttuuri. Tai "olla". Käytän niitä tuon tuosta, mutta luimussa korvin ja toisinaan mieluiten kai vaikenisin tyystin.) Tunnistan, miten tulevaisuusodotukset luovat tarkasteluhorisonttia ja auttavat suhteuttamaan seikkoja isompaan kokonaisuuteen. Mutta huomaan myös, miten oma levottomuuteni näyttää tekevän mahdottomaksi semmoisen tulevaisuushorisontin, joka näyttää taas olevan monen muun toimintakyvylle jos ei välttämätön, niin ainakin suotuisa. Mietin, miksi itse selviän ilman enempiä tulevaisuusodotuksia. Siksikö, että mietin ison osan lapsuudesta päivieni päättämisen metodia ja totuin elämään ilman sellaista jatkuvuutta painottavaa horisonttia? (Muistan sen järkytyksen, kun blogien kautta minulle selvisi, että taitaa tosissaan olla ihmisiä, jotka eivät ole missään vaiheessa vakavasti harkinneet elämänsä omaehtoista lopettamista. Tuntui hetken, että elän joidenkin avaruusolentojen kanssa. Kunnes sitten muistutin itseäni siitä, että olin tullut heidän kanssaan toimeen aiemminkin, autuaan tietämättömänä heidän omituisuudestaan. Miksi yhdessä toimimiseen liittymättömän lisätiedon pitäisi muuttaa sitä, mikä toimii? Koska ihminen on kokonaisuus? Mutta onhan eriyttäminen ja sulkeistaminenkin keksitty.) Koska en ole tottunut tulevaisuusodotuksiin? Mutta ei sekään pidä paikkaansa - on ollut pitkiä kausia, jolloin totuin tulevaisuusodotuksiin ja tein ratkaisuja paitsi niihin nojaten, myös niiden painottamiseen nojaten. Kuulostaapa hämärältä.

Koetan kirjoittaa tämän vielä selkeämmin auki: Läheissuhteessa on jokin vaikea asia, jokin yhteensopimattomuus, intressiristiriita, jumi, joka hiertää. Tiedän, että on mahdollista, että kyse on vain vaikeasta kaudesta. Joskus vaikeat kaudet voivat kestää vuosikausia ja silti on mahdollista, että ne lopulta ratkeavat parhain päin. (Mitä se sitten tarkoittaakaan, mutta suhtaudun hyväntahtoisesti ajatukseen parhainpäisyydestä.) Tulevaisuushorisonttiin nojaamisella tarkoitan juuri tätä kohtaa: suhteutan koetut epämiellyttävät asiat siihen, että ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta, joka ei kokonaisuudessaan ole epämiellyttävä. (Vähän sama juttu kuin että oppiminen ei kokonaisuutena tunnu epämiellyttävältä, mutta hetkelliset mitäänymmärtämättömyyden, paukapäisyyden ja voi ei, kaikki aiemmin ymmärtämäni on ollut ihan paskaa -kohtaukset kyllä tuntuvat aika karmivilta.) Tämä suhteuttaminen ja mahdollisen tulevaisuuden muutoksiin nojautuminen ei kuitenkaan vielä tunnu itsessään pitävän sisällään ratkaisua siitä, että tuo mahdollinen hyväksi kääntyminen riittää perusteeksi sietää kriisiä. Joskus mahdollisuuden pystyy hyvinkin kuvittelemaan ja sitä voi pitää todennäköisenäkin, ja silti päättää tehdä toisin. Vaikka epämiellyttävyys olisi pientä ja totuttua ja mahdollisuus asioiden jotenkin kohentumisesta tuntuisi todennäköiseltä. Tämän takia hahmotan itse, että kyseessä on kaksi erillistä tapahtumaa: nykyisen epämiellyttävyyden tulevaan suhteuttaminen ja sitten toisaalta päätös siitä, kumpi painaa kupissa enemmän, nykyinen epämiellyttävyys vai tulevaisuuden horisontti.

Itselläni ja melkein kaikilla kanssani suhteissa olleilla on ollut hupsu taipumus painottaa tulevaisuushorisontin merkitystä silloinkin, kun horisontti on todella pelkkä epämääräinen suhru, hyvin epätodennäköisesti parhainpäinen, ja nykyhetki suorastaan sietämätön.

Ymmärrän sen muiden kohdalla paremmin kuin omallani. Heillä on usein muutenkin ollut enemmän tulevaisuuteen kiinnitettyjä merkityksiä. Tavoitteita, päämääriä, sen sellaisia.

En ole halunnut lapsia, avioliittoa, mitään sellaista. Joskus kyllä halusin elinikäistä kumppanuutta, mutta silloinkin sanallistin sen niin, että tässä ja nyt ja tänään haluan näin ja minusta tuntuu kuin voisin haluta tätä vaikka kuinka pitkään mutta en voi mennä siitä takuuseen. (Ja hyvä etten mennyt, koska tuli sekin päivä, kun viittasin kintaalla tulevaisuushorisontille.) Mikä sitten on se, mitä haluat, kysyy ystävä. Enkä ole ollenkaan varma, mitä vastaisin.

Haluanko mitään? Vai onko kyse vaan tavasta elää jotenkin?

Haluan pysyä hereillä tässä hetkessä, sitä voin sanoa haluavani. Ja luulen, tällä erää, että se on tulevaisuuteen suhteuttamisen tai tulevaisuushorisontin korostamista hedelmällisempää. On kohtia, joissa koen onnellisuutta, hupsuja pieniä kohtia. Ja kohtia, joissa koen epätoivoa. En halua vähätellä epätoivoani. Haluan että sen voi sanoa ääneen, että sitä voidaan käsitellä myös ilman tulevaisuushorisonttia.

Joitain aikoja sitten ajattelin vielä, että tärkeimpiin suhdehaasteisiini kuuluu tyylikäs eroaminen, sitä kun en ole vielä onnistunut tekemään. Nykyään en oikein jaksa innostua ajatuksesta, koska sekin on tulevaisuusprojektio. En halua käsitellä epätoivoani suhteessa siihen, miten eroaisin tyylikkäästi ja ketään satuttamatta. Tai minimaalisesti satuttaen.

Ei: haluan tarkastella epätoivojani ja kysyä, miksi ne tuntuvat niin pahoilta. Mitkä onnellisuudet ne tekevät mahdottomiksi tietyllä hetkellä?

Ercolen luolagraffiteja

Lumi ja jää sulavat. Katu tuoksuu pitkästä aikaa. Aurinko maalaa lattialle valuvia raitoja, jotka matavat matolta parketille. Essee ja tenttiinluku tukevat toisiaan luentotaukoviikolla, mutta kalenteri on täynnä. Joudun sopimaan liikuntoja ja lounastapaamisia yli viikon varoitusajalla. Eihän siinä mitään järkeä olekaan. Pidän puhelinta mukana äänettömällä, vaikken voi siihen vastatakaan siellä, missä olen, turkoosinsinisissä googlekalenterin laatikoissa lyhenteineen. Lyhenteet koostuvat kahdesta tai neljästä kirjaimesta. Mitään intiimiä ei vuotaisi yleiseen todellisuuteen, vaikka kalenteriani katseltaisiin.

Kaksi uusi kurssia alkaa. Molemmat ovat kiinnostavia ja tuntuvat keveiltä, mutta tiedän jo sen illuusioksi. Keveys vaihtuu jossain vaiheessa kysymyksiksi, ja kysymykset puolestaan vastauksia vaatimattominakin suuntaavat ajattelua, viekoittelevat sitä lisäkysymyksiin. Lopulta sitä makaa luolassaan ja tuskin muistaa aurinkoa.

Haluaisin nyt siteerata tähän Wallace Stevensiä, Otteita kaunoajattelun akatemiasta, sillä tunnen itseni Ercoleksi, joka makaa luolassa ja ajattelee ajattelemistaan, ja jolle runon minä toteaa, että tuo on kuoleman tien etsimistä. Ampiaispesäpääni ei muista säkeitä oikein ja asuntoon on laskeutunut jumalaton sotku. Jaksan päivästä toiseen hihitellen kohtalotoveri Ercolelle. Riipustan esseeseen asioita ja deletoin niitä kappale kerrallaan.

Jos en pidä varaani, olen pian deletoinut kaikki ajatukseni, koska en osaa perustella niitä muuten kuin hartioita kohauttaen ja ehkä vähän niiskauttaen.

Luennolla pääsen samaan ryhmään sen tytön kanssa, joka heti ensimmäisillä luennoilla vaikutti sympaattiselta, mutta istuu aina takana, ja minun taas on istuttava edessä, koska en osaa muuten keskittyä opetukseen kaularankojen tarkkailulta. Toiset opiskelijat saattavat hermostuttaa minua, siksi menen eturiviin. Se, mitä ei näe, ei hermostuta. Yksinkertaisin silmälaputus on muistaa, ettei takaraivolle ole suotu näköelintä. Ryhmässä puhumme - meinaan kirjoittaa "asioista", mikä ihastuttavan ympäripyöreä abstraktio - oppimisesta ja kansalaistaidosta, jota nuoremmilla ei ilmeisesti ole ollut opetussuunnitelmassa aineena lainkaan. Muut paheksuvat ja hämmästelevät ihmisiä, joista on pelottavaa esimerkiksi soittaa puhelimella. Sanon suoraan, että kyllä se minustakin on pelottavaa. Heitä se hämmentää vähäsen. He yrittävät selittää sitä jotenkin, ja joudun toteamaan, että jotkut meistä ehkä vain ovat ujoja ja eivät koe vieraille ihmisille puhumista turvalliseksi (etenkään jos toisen eleitä ja ilmeitä ei näe - ne on niin helppoa kuvitella pilkallisiksi tai tuomitseviksi). Niin joo, on ujoja ihmisiä, muistuttaa yksi ryhmäläinen itseään ääneen.

Ehkä se kasvatustieteissä tuntuukin kummalliselta. Niin moni vaikuttaa ei-ujolta. Luultavasti minäkin kyllä vaikutan ei-ujolta, joten ehkä toisten ujouden arvioiminen on sittenkin liian vaikeaa. Ehkä siellä kulttuuri vain toteutuu ujouden piilottavasti tai jotain. Usein kuitenkin iltaisin huomaan, miten väsynyt olen siitä kaikesta uusien ihmisten jännittämisestä, keskustelujen jännittämisestä. Ei niin, että pelkäisin sanovani jotain tyhmää - siihen olen taatusti varautunut eikä se tunnu enää niin kammottavalta kuin joskus enkä jossain mielessä muuta oletakaan, koska enimmäkseen sanotut asiat nyt ovat vähän banaaleja ja höpsöjä ja epäselviä ja kauhean rajallisia - mutta haluaisin luoda ilmapiiriä, joka jotenkin vapauttaa ja tuntuu pehmeältä, ja se tuntuu hirvittävän vaikealta, ja saatan helposti tuomita itseni epäonnistumisesta ja sitten ahdistella itseäni typerästi näiden asioiden tiimoilta sen sijaan että jotenkin ottaisin vain rennosti ja ajattelisin, että so what, jos olenkin hankala, olen ainakin hyvä vastus ja kasvun paikka muille. Hitto, että osaakin olla vaikeaa edes kuvitteellisesti ajatella niin!

Oikeastaan en kyllä ollut ajatellut pitkään aikaan ujousasiaa ennen kuin siitä tänään tuli puhe ryhmässä, ja sitten tulin vain ohimennen ajatelleeksi, selittäisikö se osan jännittämistä, joka harvemmin nousee tietoiseksi, mutta tuntuu kyllä lihaksissa ja sidekudoksissa.

Tai ehkä kyse on vain siitä, etten saa helposti tehtyä googlekalenteriin turkooseja venyttelylaatikkoja. Hiivatistako sitä voi tietää, mikä on mieltä ja mikä pehmytkudosta.

Makaan käyttäytymistieteellistutkimuksellisia meditaatiovarttejani ja hyväksyn kaikkea tätä ja sitten palaan takaisin tehtäviin. Usein lopetan tehtävät vasta yöpuulle käydessä. Ja herään niin, että haluan kirjoittaa jonkin asian ylös. Mutta en ole ehtinyt kirjoittaa tänne. Ehkä tällekin pitäisi tehdä kalenterilaatikoita. Tai en tiedä. Ylihuomenna on iso tentti. Olen lukenut siihen kyllästymiseen saakka. Olen huomannut kannattavani realismia monessa suhteessa, vaikka suhtaudunkin edelleen empivästi tieteelliseen realismiin. Monet filosofiaa opiskellessa kiteytymättä jääneet asiat alkavat nyt kiteytyä. Tarvitsen valtavasti aikaa.

Tänään juttelin ohimennen yhden tytön kanssa, kun kiirehdimme luennolle. Pysähdyin hetkeksi venyttelemään portaikkoon. Hän kysyi, venytänkö. Vastasin myöntävästi ja sanoin, että minun on tehtävä niin, koska luennot ovat ilman kunnon taukoja yhdeksästä neljään ja muuten mikään ei liiku päässäkään. Hän vastasi oman päivänsä venyvän iltaseitsemään saakka. Kymmenen tuntia keskeytyksetöntä teoriaa (ei se olisi paha rupeama kääntäessä, mutta kun ajattelee, että parin tunnin välein aina aihe vaihtuu täysin, tuo tuntuu kohtuuttomalta). Järkytyin niin, etten osannut sanoa mitään. Minulla on nyt näitä seitsemän tunnin hirviöpäiviä neljä kappaletta, ja olen ollut niistä paskana jo ainakin kuukauden etukäteen. Toiset tekevät kymmenen tunnin hirviöpäiviä. Minusta on liikaa jo sekin, että joka päivälle on yksi luento. Haluaisin selvittää ajatukseni paremmin, mennä luentosaliin valmistautuneena ja virkkuna, saada irti muutakin kuin epäselvää turtumusta. Haluaisin, etten mieltäisi itseäni Ercoleksi. Mutta no - tämä on nyt tämä kevät. Kun nyt toimin näin, jaksan vielä puolitoista kuukautta tätä marssitahtia, ensi vuosi sujuu loogisemmin ja järkevämmässä aikataulussa ja voin sitten siirtyä maisteriopintoihin.

Ja sitten -

Oikeastaan voisin kirjoittaa ehkä joskus siitäkin, miten vaikeaa on ymmärtää, miksi tekee, mitä tekee, miksi ajautuu tai ajautuu haluamaan tiettyihin paikkoihin. Vaikeaa, toisaalta helppoa. Opiskeluun liittyy myös valtavasti iloa ja oivaltamista. Uudet kysymykset avautuvat.

Joinakin päivinä ajattelen jopa, ettei tämä mitään opiskelemista ole. Silloin keskustelemme. Saatan hetken ajatella, että oikeastaan tämä on juuri sitä, mihin minut onkin koulutettu tai mihin olen kouluttanut itseäni. Koulutun vain valtavan hitaasti. Toisaalta, miksi kiirehtiä? Tässähän minä jo istun keskustelemassa toisten kanssa ja huomaan molempien oivaltavan uusia kulmia.

En tiedä enää, haluaisinko kesäksi työtä. Jotenkin ajatus metsiin samoamisesta kiinnostaa, vaikka se tietäisikin myöhempää rahaitkua.