Kuvajaisesta

Kahlaan edelleen läpi Pollanin kirjaa. Hitaasti, nautiskellen, ajatuksella. Myös se, että teksti on englanniksi, hidastaa lukemistani aika tavalla. Esimerkiksi tiedän lukevani! Suomeksi lukiessa en usein edes tiedä, elän ja hengitän toista maailmaa.

Vaikka psykedeelien historia jne. onkin kiinnostavaa, melkein kiinnostavampaa on kuitenkin se, miten Pollan kuvaa itseään:

You should know I have neer been one for deep or sustained introspection. My usual orientation is more forward than back, or down, and I generally prefer to leave my psychic depths undisturbed, assuming they exist. (There's quite enough to deal with up here on the surface; maybe that's why I became a journalist rather than a novelist or poet.) All that stuff down there in the psychic basement has been stowed there for a reason, and unless you are looking for something specific to help solve a problem, why would anyone willingly go down those steps and switch on that light? 

People generally think of me as a fairly even-keeled and psychologically sturdy person, and I've played that role for so long - in my family as a child, in my family as an adult, with my friends, and with my colleagues - that it's probably an accurate enough characterization. But every so often, perhaps in the wee-hour throes of insomnia or under the influence of cannabis, I have found myself tossed in the psychic storm of existential dread so dark and violent that the keel comes off the boat, capsizing this trusty indentity. At such times, I begin seriously to entertain the possibility that somewhere deep beneath the equable presence I present, there exists a shadow me made up of forces roiling, anarchic, and potentially mad. Just how thin is the skin of my sanity? // Michael Pollan, How to Change your Mind.

Tämä on hurjan mielenkiintoinen kohta. Tarkoitan tätä: en ole koskaan elänyt elämää, jossa olisin voinut ajatella noin, käsittää noin. Tuo muistuttaa kyllä jollain tavalla sitä identiteettiä, jota koetin sankarillisesti sovitella ylleni silloin kun siskoni oli vauva eikä vanhemmillani ollut lusikoita siihen, että minullakin olisi joskus saattanut olla jokin hätä. Yritin olla sydäntäsärkevän reipas, puhuttelin itseäni viisaaksi tytöksi ja työnsin itseäni eteenpäin milli milliltä. Mutta en olisi selvinnyt mihinkään ilman puita ja hevosia, pilviä ja merta, ja tiesin sen kaiken aikaa. Ei siinä paljon tunnettu itseään vakaaksi, luotettavaksi ja pinnalla luovivaksi. Lisäksi minua itketti nolottavan paljon koulussa. No, ei minulla ollut siellä ystäviä, joten sikäli olin varmasti aika heikoilla. Itken kauneusliikutuksestakin paljon helpommin yksinäisenä kuin seurassa - seurassa en ikään kuin voi olla läsnä kokemuksessani, mutta koulussa ympärilläni oli kiinni paukautettuja julkisivuja ja emootiot kasvoivat niin huipukkaiksi, että pilkistivät esiin kaikista ilmeistä ja eleistä. En koskaan oppinut resting bitch faceksi kutsuttua tympeää ja aavistuksen verran vihamielisen näköistä naamiota, jonka moni on oppinut pukemaan kasvoilleen. Luulen, että sen oppimiseen tarvitaan jonkin verran sosiaalista tukea vertaisympäristössä. Voin olla taas toki väärässä. Ehkä kyse onkin siitä, että se sattuu naamaan? (Se todella tekee niin, ainakin minun kasvoni hylkivät tuota jähmeyttä.)

Tuntuu hurjan jännittävältä, että tosiaan, on ihmisiä, jotka kokevat, että menneisyys on mahdollista tunkaista jonnekin alalaatikkoon ja kieltäytyä sen kaivelulta. Ehkä heillä ei ole ollut kasvukaudellaan kovin päällepuskevia traumareaktioita? Mietin, voisinko nyt jo olla kuin menneisyyttä ei olisikaan. Mutta ei taida olla sekään mahdollista - jotenkin kun on elänyt tärinän, itkun, jähmettymisen ja sen sellaisten kanssa pitkään, niin vaikka ne oikeastaan ovat jääneet taakse, ne ovat kivettyneet jollain tavalla osaksi identiteettiä, vähintään siinä määrin, että pidän julmana julkisivun kiillottamista ikään kuin minua ei mikään koskaan järkyttäisi. Ehkä tämä juontuu siitä, miten helpottavaa itselleni oli somen esiinmarssi: tajusin, etten ole ainoa, jolla on ei-julkisivuisia ajatuksia, kokemuksia ja joskus myös toimintatapoja. Minua helpottaa se, että näitä on jaettu, ettei ole ainoa nolo koko maailmassa tai sosiaalisessa sfäärissä. Ja onko jokin edes noloa, jos kaikki jakavat sen? Tuskin.

Kuulostaa jotenkin ihanalta tuo eteenpäin ja ulospäin ja ylöspäin suuntautuminen. Jotenkin - hyvin vahvalta. Ja silti, varmasti sillä orientaatiolla tosiaan tuntuisi välillä pelottavalta tajuta hetkittäin, kuten Pollan tuossa kuvaa tajuavansa, että on muutakin. Toinen minä, joka ei ole liikkunut mihinkään vaan takertunut johonkin hyvin pelottavaan paikkaan.

Ehkä sillä, ettei ole antanut näiden minien eriytyä - tai pikemminkin, ei ole osannut näiden minien erottamista, on joitakin hyötyjä. Ainakaan en ylläty, jos tulee hyvin pelokas olo, tuskainen olo, jos epäilen vain uppoavani suruun tai tuntuu, etten pääse ikinä eteenpäin jostain syyllisyydestäni. Ehkä tuttu helvetti on tuntematonta auvoisampi? Vaikeaa arvioida!

Tuo kohta, jossa Pollan kirjoittaa toimittajuudesta versus runoilijuudesta, on minulle melkoinen peili. Minuthan puolitunkaistiin toimittajantöihin ilman mitään koulutusta tai edes kiinnostusta asiaan, oikeastaan. En ollut lukenut lehtiä, koska niissä ei enimmäkseen käsitelty asioita tavalla, joka herättäisi kiinnostukseni. (Olen hidas. Tarvitsen kirjan.) Kaikki kai kelasivat, että koska kirjoitan sujuvasti ja tulen ihan ookoo toimeen myös ihan vieraiden ihmisen kanssa ja jaksan uteloitua jos mistäkin, toimittajuus voisi toimia. Keikat hankki silloinen avomieheni. Kirjoitimme jutut nimellisesti yhdessä. Pallottelimme ideoita yhdessä mutta taisin olla se, joka kirjoitti tekstin. Minullehan se on ollut helppoa. En olisi uskaltanut aluksi yksin kirjoittaakaan vaikken lehtiä arvostanutkaan. En ole koskaan oikein osannut luottaa ajatukseen, että minulla voisi olla jotain sanottavaa. Olen edelleen tyytyväisimmilläni kun saan pitää suuni ummessa ja hymyillä ja olla läsnä, ja jakaa sillä tavalla toisille voimaa ja rohkeutta. Myöhemmin aloin myydä omiakin juttuja ja kun erosimme, emme tietenkään enää yhteiskirjoittaneet. Koko ajan, kun yritin sovitella toimittajuuden takkia ylleni, kärsin erilaisista psykosomaattisista vaivoista. Kutitti, uni katosi, vatsa rallasi. Vaikka jännitys ei koskaan yltynyt sellaiseksi, etten olisi kirjoittamaan istuessani riemastunut ensimmäisen virkkeen muodostuessa ruudulle, huomasin aika pian, etten yhtään pitänyt toimittajantyöstä. Etenkään en pitänyt siitä, että olisi pitänyt olla jotenkin huikean yhteiskunnallinen ja kriittinen. Vihasin sitä, että jouduin poimimaan haastatteluissa joitain kohtia esiin ja toisaalta jättämään toiset asiat piiloon. Yritin tivata haastateltavilta, mikä heistä itsestään oli oleellinen juttu, joka ainakin pitäisi tulla haastattelussa läpi, ja pidin huolen siitä, että ainakin se saatiin mukaan, mutta silti tunsin pettäneeni heidät jollain kauhealla kierolla tavalla. (En silti tunne, että minut olisi petetty kauhealla kierolla tavalla, kun joskus olen ollut lehtijutussa - on eri asia joutua sellaisen kohtelun kohteeksi kuin olla se, joka kohtelee toista näin. Minulle jälkimmäinen on vaikeampaa.) Olisin myös halunnut aukikirjoittaa haastatteluihin sen, miten ihmeellisiä nämä tapaamani ihmiset minusta olivat ja millaisen olon he loivat (yhteistoiminnassa, toki) tilaan ja ihmisiin ympärillään. Mutta eihän lehtijuttuihin kirjoiteta sellaista!

Toisin kuin Pollan, solahdin runoihin. Runoja kirjoittaessa kaikki saa olla kuten on eikä sitä tarvitse ahtaa mihinkään formaattiin. Tuntuu helpottavalta, ettei tarvitse äkisti loikata lineaariseen aikakäsitykseen, esimerkiksi, vaan kaikki eletyt hetket saavat olla läsnä yhdessä kaktuksenlaitaa kutittelevassa auringon sormessa. Jopa gradut ovat olleet helpompia kirjoittaa kuin lehtijutut siinä mielessä, että gradussa saan olla olemassa kaikkine pähkintöineni ja tulkinnallisuuksien tajuineni. Lehtijutussa vähemmän sai kirjoittaa siitä, miten tulkitsee tämän nyt näin ja näin koska noin ja noin. Ja kuitenkin sitä tulkitsemista tapahtui ja olin siitä tietoinen ja vaivasi, että lukija saa nyt ehkä vähän yksinkertaistetun kuvan asiasta. (Kuten huomaat, luottamukseni lukijaan on aika seitinohut. Se johtunee siitä, että itse innostun yhdestä jos toisestakin tulkinnasta aivan valtavasti ennen kuin tajuan, että no niin, tämä oli taas tulkinta, ja oikeasti kukaan ei tiedä ja ehkä tästä ei ole edes väliaikaisen työhypoteesin tukipönkäksi. On varmasti väärin arvioida, että muut ovat yhtä tempautuvia.)

Ihan niin kuin olen nyt tietoinen siitä, että tulkitsen Pollanin kirjoitusta ja tulkitsen sitä kokemusta, joka minulla on omasta identiteetistäni. Eri koetinkivi, ja eri asiat nousisivat esiin.

Mutta niin - jätin toimittajantyöt heti kun siihen tarjoutui tilaisuus. Koska niissä ei koskaan menty tarpeeksi syvälle. Runoja luetin muutamilla luotetuilla mutta heidän kommenttinsa saivat minut ajattelemaan, etten halua heittää sisuskalujani susilauman raadeltaviksi. Riittää, että kirjoitukseni auttaa minua luovimaan maailmassa, ja lupasin itselleni, että kirjoitan uudet runot nettiin, niin että jos joku muu niistä kokee hyötyvänsä, ne ovat siellä ilmaiseksi saatavilla. (Statistiikka elävien kirjasta paljastaa, ettei kukaan muu ihmeemmin koe hyötyvänsä näistä. Silti oloni on helpottuneempi kuin jos kirjoittaisin vihkoon lipastonlaatikossa. Edes yritän kommunikoida toisille ja antaa jotain saamaani takaisin.)

Ja silti, yhtäläisyyksiäkin löytyy: Uskon, kuten Pollankin, että unohduksella ja piilottamisella on hyvät syynsä ihmiselämässä. Johan Borgeskin kirjoittaa, että unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto. (Tietenkin unohtaa voi vain silloin kun kokemuksen on käsitellyt läpikotaisin, elänyt sen tarpeeksi monta kertaa uudelleen, jos kyse on jostakin tuskallisesta.) Defenssit ovat paikallaan siksi, että niitä tarvitaan. Rakastavassa suhteessa puolustukset voi laskea mutta kuinka moni ihmissuhde lopulta on rakastava? Eivätkä kaikki halua nähdä mitä puolustusten alta löytyy, eivät todellakaan. Pollankin kirjoittaa tuossa siitä. Enkä tiedä itsekään, vaikka tavallaan viihdynkin aika hyvin kellareissa, kuinka paljon haluan tietää tai etenkään muistaa, tonkia tahallisesti esiin jotakin, joka ei kovaan ääneen vaadi ratkaisua nykyisissä toimissani. 

Yksi hetki, sekinkö liikaa?

Tai oikestaan yksi teksti.

Yksi lukijoista on mieltynyt tämän blogin johonkin menneeseen mottoon. Vaihdan mottoa usein ja valitettavasti en ole älynnyt tallentaa niitä mihinkään, joten en hänen sitä kysyessään osannut antaa kuin eioota ja sitten tämän suunnitelman hyödyntää ehkä jotakuta parempimuistista. Mahtaisikohan joku toinen lukija muistaa moton (eli tekstin tuossa otsikon alla), jossa viitataan jotenkin kaiken toistumattomuuteen? Tai vaikka keneltä se olisi ollut?

Minullakin on hämärä muistikuva jostain tällaisesta. Mutta höttöpää kun olen, niin enhän minä mitään sen tarkemmin muista. Muistaisiko joku muu?

Tämä ongelma muistuttaa läheisesti sen hetken ongelmaa, jota Szymborska yhdessä runossaan penää: että muistaisi, voisi palauttaa mieleen edes yhden hetken. Että sekin on liikaa pyydetty.

Mutta pyydetään silti. Muistatko?

Vihellystä ja sivuaskelia

Minun on pitänyt kirjoittaa jo monena päivänä siitä, miten rauha on laskeutunut ja levottomuus työntynyt sivuun samalla kun olen uteliaana liikkunut tässä uudessa tilassa ja asemassa. Olen potenut lievää harmia siitä, että ehkä joku ajattelee minun räytyvän sydänsuruissa ja peloissa, kun niin ei lainkaan ole. Nimittäin Vompsun juttu ehti edetä fyysiselle asteelle ennen kuin hän ehti vaatia tapaamista ja uuden läheisyyden myötä kävi selväksi, ettei se hänen ihastuksensa tahdo tavata meitä, mikä on minustakin ihan ymmärrettävä kanta. Miksi ihmeessä, nimittäin. Eihän hän meidän kanssamme makaa.

Pidän tästä tilasta, tästä joulukuun viipyilevästä tulemisesta. Ainoa mutta on opiskelun ja muutaman työn aikaansaama kiire ja väsymys, joka painaa olemistani vielä tämän viikon ja on tähän mennessä estänyt minua istumasta ja kirjoittamasta. Kotiin päästyäni olen joka ilta ollut vain niin tyhjiin puristettu kaikesta vaativasta ja suoritetusta, etten ole kyennyt, ja olen lähtenyt aamuisin niin aikaisin, etten ole aamuisin kerinnyt ennen lähtöä kirjoittaa, ja toisaalta, olen nukkunut kokonaisia öitä enkä ole valvonutkaan kirjoittaen. Huomenna on syksyn raskaimmaksi lopulta osoittautuneen kurssin lopetus, jonka suullisessa kuulustelussa toimin puheenjohtajana. Meinasin aluksi sanoa ryhmän minut rooliin halutessa, että hei, en mä pysty tuohon nyt, koska mieheni on rakastunut toiseen ja vaikka ajattelenkin sen olevan lopulta hyväksi kaikille osapuolille eikä keltään pois, niin toistaiseksi uin vielä jossain shokkilätäkössä enkä osaa ajatella kuin sellaisia käytännön kysymyksiä kuin että mitä käy, jos hän muuttaa pois ja haluaa eron, ja asunnon vuokrasopimus on kuitenkin huhtikuulle saakka, miten rahani riittävät ensi keväänä, pitääkö minun täysin keskeyttää opinnot sitten ja niin edelleen. Mietin tämän sanomista kymmenesosasekunnin ja sanoin sitten, että okei, jos te haluatte, voin kyllä olla peejiinä, vaikka minusta tuntuukin, etten ymmärrä tällä erää yhtään mistään yhtään mitään.

Paitsi että ymmärrän yhden seikan: ymmärrän, miten olin välillä dekonstruktion kanssa niin eksyksissä enkä ymmärtänyt sen punaista lankaa. Onhan sekin sentään jotakin. Ja kun löysin punaisen langan, tai ainakin ymmärrettävältä kuulostavan pätkän sitä, tiesin saman tien senkin, etten pysty ehkä enää kuulemaan puhetta dekonstruktiivisesta lukemisesta samalla tavalla kuin ennen. Että ajattelen sitä kummallisesti samanaikaisena yrityksenä kurottaa transsendentaaliseen ja olla kurottamatta. Ja tämä ymmärrys asettaa minut rauhalliseen tilaan.

Olen kutonut kohta valmiiksi pitkät keväänvihreät säärystimet. Olen sommitellut huomisen puheenparret. Olen kävellyt koiran kanssa ja ihmetellyt päivien kulua, syksyn katoamista opintoihin. Monet odottavat lumentuloa ja pakkasia, minä odotan jo kevättä ja kesää.

Hyväntuulisena, hyväntahtoisena, kummallisen vakaana kahden repivän viikon jälkeen. Jotenkin haikeana, viheltelevänä.

En ole vielä kerinnyt ostaa hyasinttia, mutta huomenna koetan keretä. Huomenna menemme katsomaan joukolla näytelmää Hannah ja rakkaus. Toivottavasti ehdin kirjoittaa enemmän huomenna ja sen jälkeen. On niin paljon, mitä olen miettinyt kävellessäni, kuunnellessani ja keskustellessani. Ja unohdan niin nopeasti.

Kolme anekdoottia tältä päivältä

1) Rappua alas jolkottaessa yhden ensimmäisen kerroksen asunnon oven luota tunnistan tuoksun tai hajun. Tekisi mieli puhua hajusta, mutta onko se korrektia, kun kyseessä on ruoka? Vaikea tätä on kuitenkaan tuoksunakaan ajatella, sillä kyse ei ole mistään mausteisesta tai monivivahteisesta aromista. Pydähdyn hetkeksi, kuulen hissin pysähtyvän ylös ja postinkantajan alkavan syytää hoidettavia asioita postiluukuista sisään. Minkä haju tämä on? Olen syönyt tätä. Siitä on kauan. Lihaa tämä ei ole, eikä kalaa. Mutta jotakin tämä on, jotakin josta on kauan. En osaa nimetä hajua. Juustonaksut? Kuka lämmittäisi juustonaksuja? Ja miksi ajatuksessa haju kiemurtaa rappuun oven alitse, kun se kai uhoaa postiluukusta?

2) Puiston läpi kiirehtiessä vastaan tulee kolme alkoholistia. Tai voivat he jotain muutakin päihdettä tietenkin käyttää. Mutta viinaa on ainakin juotu hajusta päätellen. Kaksi kulkee keskenään edellä ja kolmas seurailee muutaman metrin päässä. Kahteen ensimmäiseen en saa katsekontaktia, mutta kolmanteen saan. (Pidän katsekontakteista, olen liian utelias vältelläkseni niitä.) Hän terästää harhailevia silmiään, järjestää ryhtinsä ihailtavan rennolla tavalla ja vie käden kuvitteelliseen lippaan. En tiedä, miten hän odottaa minun vastaavan, mutta päädyn hymyilemään ystävällisesti ja nyökkäämään selkeästi. Sitten kiirehdin ohitse ja kohtaaminen on ohi. Kummallista kyllä, sitä seuraa välittömästi poeettinen kuva. Kuvassa mies ja nainen kulkevat valtavassa puistossa, josta on juuri leikattu ruoho. (Kuljen sellaisen puiston halki paitsi että puisto on hyvin rajallinen kooltaan.) Nainen sanoo miehelle: "Katso nyt, annan sinulle kaiken..." dramaattinen tauko "... vastaleikatun ruohosilpun. Eikö se ole hyvä syy olla onnellinen?" Kuvitelmassa tai kuvassa nainen katsoo miestä ja tämä ruohosilppua. Koska kyseessä on kuva eikä tarina, en tiedä, mitä mies vastaa. En osaa sanoa myöskään, mistä kuva tulee ja mitä se merkitsee.

3) Luennoitsija myöhästyy kolme varttia. Hän kuulostaa näihin sanankäänteisiin tottuneelta määritellessään itseään tiukkana, mutta hyvää tarkoittavana. Hän tekee sen ironisesti ja sen verran aggressiivisesti, että huomaan monen ärsyyntyvän. Itse en onnistu ärsyyntymään, vaikka se ehkä onkin tyylin tarkoitus. Sen sijaan mietin, mistä tottumus tuollaiseen tyyliin tulee (ja kas, olen tottunut siihen minäkin, en ehkä itseni määrittelyssä - jonka jätän usein mieluusti toisille, ainakin jos kyse on opetustilanteesta - mutta kylläkin toisten itsemäärittelyissä), mitä se tarkoittaa niissä pienissä käsikirjoituksissa, joita kohtaamisiin syntyy kuin suunnittelematta, ja miksi jossain elämäni vaiheessa etsin systemaattisesti tuon tyylin opettajia, etenkin ratsastuksenopettajiksi. Kuuntelen toisaalta hämmästyneenä, toisaalta en lainkaan hämmästyneenä opiskelijatovereiden purnausta tyylistä valuessamme ulos. Ajattelen kaikkia niitä tyylejä, joita olen jo laitoksella kohdannut. Sitä, etten ole onnistunut ärsyyntymään yhdestäkään niistä, vain sisältöpainotuksista. Ja miten turhaa sekin on. Ulkona tuulee hieman, mutta tarkenee vielä kulkea viereiseen rakennukseen takki käsivarrella.

Koiramuutos

Aiemmin, kun koira on kyläillyt, suru on lassonnut minut piiriinsä lupaa kysymättä. Niin kovasti kuin olenkin iloinnut sen karvaisesta, hengittävästä läsnäolosta, sen tavasta käpertyä sängyn jalkopäähän ja siristellä silmiään, sen säikynujosta urhoollisuudesta, kaikesta siitä, mikä tekee siitä juuri tietyn koiran, tietyn olennon, sen läheisyys on tiennyt vieläkin voimakkaampaa surun, syyllisyyden, epävarmuuden ja epätoivon hyökyä. En tiedä, olenko oikeastaan surrut niinkään suhteen Kissaan katkeamista, tai tietysti olen, rajustikin, mutta siitä on niin kauan jo, että se tuntuu unenomaiselta. Neljä ja puoli vuotta. Paljon vaikeampaa kuin lakata kaipaamasta tietyn ihmisen hyväksyntää ja kosketusta on lakata kaipaamasta tiettyä oloa, elämänvaihetta, uskomusten joukkoa, tiettyjä tapoja reagoida tapahtumiin. Toisinaan huomaan kaipaavani sitä, miten juoksin Kissaa vastaan ovelle aina hänen palatessaan kotiin. En osaa kuvitella tekeväni niin kenellekään enää. Ja kaipaan nurinkurisesti sitäkin, miten päivät kadottivat nimensä ja muuttuivat tasapaksuksi massaksi, joka alkoi heräämisestä onnellisena, koirien ulkoilutuksesta, kissojen ruokakuppien tarkastamisesta, gradun tekemisestä, sitten taas ulkoilusta, haaveilemisesta sängynpeitolla maaten, kaikesta sellaisesta... muistan hämärästi, että aikaan liittyi hankaliakin asioita, kuten polvikivut, joiden kanssa oli välillä vaikeaa jaksaa, kun ei pystynyt istumaan luentosalissa tuntia vaan olisi halunnut nousta oikomaan polvia kivusta, mutta ei rohjennut tehdä niinkään, koetti vain istua ja sitten jätti luentosarjan kesken, kun ei enää kestänyt. Sitä aikaa luonnehtii kummallinen itsestäänselvyyden utu, jonka tiesin pettävän jossakin vaiheessa, tiesin sen vähintään unissa, mutta silti takerruin siihen enkä halunnut kurkistaa sen taakse, en jotenkin jaksanut siinä tilassa. Joten kasvatin chilejä ja pelargoneja, kurpitsoita ja mangoldeja ja hoidin viittä eläintä ja koetin uskotella itselleni, että unet ovat vain unia. Kun koira tulee kylään, muistan sen äkisti, koska koira on peräisin siltä ajalta.

Aiemmin muistojen tulvahtaminen on aiheuttanut tosiaan epämääräistä huonoa oloa, jossa sekoittuu suru niin pitkän ajanjakson menettämisestä, ikään kuin kaikkea elettyä aikaa ei jossain mielessä menettäisi, joskus vain muutos on ryskyvämpää ja kenen tahansa aikajanalle paikannettavissa, ikään kuin elämäntavat ja näkymät eivät muuttuisi muutenkin, ja sitten tuon surun kanssa tosiaan tyrmistys ja syyllisyys ja epävarmuus siitä, saako niin tehdä, saako muka vain tuntea, ettei kestä enää jossakin tai jotakin, että tukehtuu hengiltä, saako silloin lähteä ja jättää taakseen niin paljon. Etenkin eläimet. Saako lähteä vaikka joutuu toteamaan, ettei kaikkia eläimiä oikein pysty sovittamaan uuteen elämäntyyliin, koska ei ole varaa suurempaan asuntoon ja koira pelkää rapun ääniä ja tuntuu elävän onnellisemmin eksän luona. Onko koira jotenkin vihainen, mietin, mutta näin, ettei se ole, ja se tuntui vielä kurjemmalta. Se vain otti vastaan, mitä sai, ja hyväksyi sen ilolla. Niin täydellistä, että sitä itse miltei masentui sen takia, ettei itse pysty samanmoiseen, että aina välillä jää tuijottamaan tyhjään kesken töiden tai syömisen tai keskustelun ja kysymykset kiertävät tuttua kehäänsä vailla toivoa vastauksista.

Nyt tällä kertaa suru ei ole tullut. Hiivin jotenkin varpaillani ympäriinsä, pelkään sen pulpahtavan taas jostain ja litistävän alleen. En tiedä, mitä on muuttunut. Joka tapauksessa herään tyytyväisenä ja otan remmin ja koira kiskottelee ja jolkottaa eteiseen ja livahdamme yhdessä aamuun, eikä siinä sen kummempaa.

En osaa kuin arvailla. Sitäkin huonosti. Huvitun sopimattomasti siitä, että nythän on tosiaan tullut hyvinkin pian, muutaman kuukauden sisään, kuluneeksi se "puolet suhteen pituudesta", jota jotkut pitävät suhteesta yli pääsemiseen vaadittavana aikana noin niin kuin todella karkeana nyrkkisääntönä. Mutta minusta tuntuu, etten ole niinkään pääsemässä tietystä suhteesta irti ja sen loppumisesta järkyttymättömäksi vaan että jotenkin koko käsitykseni ihmissuhteista on vähitellen liikahdellut suuntaan, jota en olisi varmasti mitenkään osannut hyväksyä tuossa pitkässä suhteessani. Silloin oletin jotenkin tietäväni tarkemmin, millainen olen ja mitä voisin kestää ja mitä tarkalleen haluan. Halusin onnistua parisuhteessa, osata elää onnellista elämää jonkin muotin mukaisesti. Se on aika vaikeaa, kun lähimmät ystävät eivät juurikaan harrasta vastaavanlaisia asioita, eivät ainakaan pitkissä suhteissa. Ja taas ne, joilla on pitkiä suhteita, usein tuntuvat hyväksyvän lasten tulemisen ja ahdistavan lapsiperheilmapiirin, niin ettei heistäkään oikein saa viitettä omille pohdinnoilleen. On kuin nyt olisin jotenkin enemmän kotonani, muodottomassa epävarmuudessa, joka pakottaa kuuntelemaan, miltä tuntuu tässä ja nyt, ja hyväksymään nuo tunteet omalla tavallaan valittuina, ja sikäli luontevina ja siedettävinä.

Tuntuu hirvittävän hyvältä, että koiran seurassa voi tuntea iloa ja luontevuutta ilman läpi puskevaa surua.

Laitostuminen

Jos ehtii istua yksin ilman sen kummempia velvollisuuksia, aika pitenee nauhaksi, josta erottaa yhä selkeämmin kudoksen. Yksityiskohdat piirtyvät. Kaukaa kuuluu hierontapöydän narske lonkan painautuessa sitä vasten ja keventyessä taas, uudestaan ja uudestaan. Istuinluilla on tietty muoto ja halu hakeutua tukea vasten, vasen hieman edemmäs kuin oikea ja jotenkin hetkulamman oloisesti, ja jos istuu pitkään, ero alkaa tuntua räikeältä. Hiljaisia keskusteluita, neljä kappaletta, niiden välillä voi liikahdella, kuunnella niitä erillisinä jutusteluina tai liittää niistä mielen liimalla kokonaisuuden keskustelut tällä hetkellä tässä huoneessa. Verhon takana liikkuu varjo, kun hieroja pujahtaa verhon ja pöydän välistä toiselle puolen asiakasta. Varjo täsmentyy vain kehon äärien hipaistessa kangasta.

Sitten äkisti tässä on neljä ihmistä, jokainen kalenterien kanssa. Kirjoitan nimiä aikaruudukkoon, viivan päättyminen näyttää hoidon päättymisen, ihmiset kirjaavat vastaavat tiedot kalentereihinsa, työntävät ne laukkuun. Jään katselemaan listaa. "Ne voi varmaan viedä jo takahuoneeseen." Nostan katseen listasta. Kellotaulu ei tunnu ilmaisevan mitään tähdellistä. Neljä. Tasan neljä. Ai niin, saa lähteä kotiin. Muut ovat jo käyneet vaihtamassa vaatteet. En osaa jäsentää kiirettä tähän tilaan, tähän tekemiseen. Ei minun ole koskaan tässä kiire eikä hätä.

Johtuuko se kaikista niistä kosketuksista tässä huoneessa ja viereisessä? Makaamisesta ja käsien tunnusta selällä tai raajoissa tai takaraivolla? Vai ehkä siitä, miten mykkiä selät ovat, ja sitten kun niille laskee sormet ja tunnustelee, painaa, kiskoo, vetää, työntää, leipoo, äkkiä ne puhuvatkin samaa kieltä kuin kämmenten päkiät, pehmeävät ja lämpiävät ja huojuvat samaa rytmiä? Neljä, pitää mennä kotiin. Toisilla tuntuu olevan enemmän kiire. He odottavat jotakin, seuraavaa vapaapäivää tai kodin sisätilaa tai jotakin. Minulle illat ovat enimmäkseen kipua, ja voisin aivan hyvin jäädä istumaan tähän. Paitsi että kaipaan kyllä läheisiä omalla hyvin ohuella tavallani. Aika usein unohdan sen, mitä en juuri ole kokemassa.

Kuten kuulemani kesän tulon. Vasta käytyäni pihalle ja aistittuani itse sen, mistä asiakkaat ovat maininneet moneen otteeseen, muistan, että tosiaan, on tullut lämmin. Että aamulla on tuoksunut toisenlaiselta ja puiden silmut ovat haroneet ilmaa. Mutapaikat polulla on voinut kiertää kallioiden kautta.

Niin voi tehdä myös iltapäivän puolella.

Unohdus, anteeksianto, ristiriitojen ymmärtäminen suhteiden olennaisena tekijänä

Lainaan kirjastosta kaksi kirjaa. Oikeastaan ne ovat Vompelmussille, josta olen välillä enemmän huolissani. (Nyt olen vähemmän huolissani, mutta se ei johdu kirjoista.) Toisessa niistä kohtaan heti ensiselailulla kummallisen kohdan. Jään lueskelemaan anteeksiannon harjoituksia, koska olen monesti miettinyt, mikä koko anteeksiannon pointsi on. En tarkoita sitä, että olisin erityinen jurnu, vaan pikemminkin päinvastoin - kysymys anteeksiannon merkityksestä ei ole erityisemmin noussut keskeiseksi omassa mielenmaisemassani, jossa vihaisuus kestää ehkä kaksi sekuntia, ehkä päivän. Osaan olla surullinen ratkeamattomista intressiristiriidoista mutta toisaalta miellän ne jotenkin ihmiselämään ja ihmissuhteisiin kuuluviksi. Sen vuoksi minulle ei jotenkin tule mieleen suuttua ja pitää vihaa, vaikka joku toinen käyttäytyy mielestäni tuhoavasti rakentavuuden sijaan. Ei, mieluummin sitten otan etäisyyttä, jos temperamenttimme eivät osu yhteen tai käsityksemme kommunikaatiosta poikkeavat liiaksi toisistaan.

Minun on helppo ymmärtää Jorge Luis Borgesin kirjahdus:

En puhu kostosta tai anteeksiannosta; unohdus on ainoa kosto ja ainoa anteeksianto.
(Lähde)

Mutta tässäpä kirjassa puhutaankin kostosta, ja vielä anteeksiannon harjoitteiden yhteydessä:

Muista, että paras kosto on se, että menestyt elämässä. Sen sijaat, että suuntaat huomiosi loukkaantumisen tunteisiisi ja siten annat loukkaajallesi yhä valtaa elämässäsi, opettele etsimään rakkautta, kauneutta ja ystävällisyyttä ympäriltäsi.

Tekstikohta pysäyttää. Koetan nyt kuvata mahdollisimman tarkasti ne ajatukset, jotka risteilevät pääparassani karahdettuani tähän kohtaan.

Mitä ihmettä, ajattelen ensiksi. Kauhea syyllisyys tulvahtaa mieleeni. Noinhan olen itse juuri elänyt aika usein paskaa niskaan saatuani. Olen ravistellut pettymystä, loukkaantumista ja itsesääliä pois ja purrut hammasta, kuunnellut lohduttavaa musiikkia, ihaillut kasvien rakennetta, lukenut hyvää runoutta, ulkoillut auringossa ystävän kanssa, jatkanut elämää, kutonut merkitysten verkolla umpeen toisen maailmaani repäisemän reiän, ehkä tarkastellut ymmärtämättömyyden ja jopa pahankin ongelmaa etäännytettynä, huokaissut ja päästänyt irti ja iloinnut taas. En ole ajatellut kostavani kellekään. Kauheaa, ajattelen, ajattelevatko muut, että nyt erityisesti kostan jollekulle, kun käännän selkäni ja iloitsen toiseen suuntaan.

Sitten ajatus nuljahtaa kuitenkin toiseen suuntaan: hetkonen, hetkonen, tyttö pieni, mikäs kosto nyt tämä tämmöinen muka on? Muistan äkisti ne kohdat, joissa toisen reaktio on osoittanut, että olen hänen mielestään ylittänyt valtuuteni ja pahastuttanut toisen sydänjuuriaan myöten. (Joissain tapauksista olen ollut pahoillani ja toisissa sitä mieltä, että ikävää, mutta vahinkoja sattuu ja tämä saadaan sovittua. Se on hieman eri asia kuin pahoillaan oleminen. Jotenkin armollisempaa ja lievempää itsen suhteen, ja luo mielestäni paremmat edellytykset sovinnon neuvottelemiselle kuin pahoillaan olo ja siihen kerkeästi liittyvä itseinho ja itsesyytökset. Lopulta yleensä kyse on kuitenkin kahdesta hyvissä aikein toimineesta ihmisestä, joiden hyvät aikeet ovat takertuneet toisiinsa muodostaen melkoisen spagettioksennuksen.) Kun toinen on päästänyt loukkaantumisestaan irti ja alkanut ilakoida jälleen, en muista koskaan ajatelleeni saaneeni maistaa kostoa. Pikemminkin päinvastoin: Olen tuntenut syvää helpotusta siitä, että tuo ihminen on voimaantunut ja nauttii elämästään. Vaikka emme ehkä enää ole niin läheiset tai näe toisiamme - niinkin on käynyt ja se voi olla ihan hyvä vaihtoehto - niin kyllä minusta tuntuu hyvältä ja helpottavalta huomata, etten traumoita toisia ihmisiä. Jos toinen taas takertuisi loukkaantumiseen ja käpertyisi vihanpitämisen ympärille ja antaisi sen typistää elämäniloaan, minun olisi paljon, paljon vaikeampi olla. Mikä kosto se semmoinen on, josta kostettavalle tulee parempi olo?

No, sitten seuraavaksi ääneen astuu hämmentynyt moralisti: Ja mitä hemmettiä kostopuhe nyt ylipäänsä tekee anteeksiantamisen harjoitteissa? Eikö anteeksiantaminen nyt kuitenkin tarkoita juuri sitä, ettei mitään kostoja käydä janoamaan? Onko kostaminen oikeasti jollekulle kovin keskeinen teema, mitä loukkaantumisiin tulee? Hahmottavatkohan he intressiristiriidat ehkä jotenkin ihan toisin, joinakin valtataisteluina tai sensellaisina?

Mieleen nousee myös kuva keskustelusta, joka taannoin, vuosi pari sitten, hämmensi minua kovasti. Keskustelu koski sitä, onko oikein toipua täysin (mitä se sitten tarkoittaakaan, ei minulla ainakaan ole tästä aavistusta, my heart bitten and pierced mutta iloinen, valmiuteni vastata tilanteisiin kokemuksieni ja temperamenttini summa) siitä intentionaalisella tavalla huonosta kohtelusta, joka on omalle kohdalle osunut. Eli saako kiusaamisesta kuntoutua iloiseksi, ihmisistä hyvää uskovaksi, rakastavaksi ja anteeksiantavaksi. (Minun on kyllä vaikeaa hahmottaa sitäkään, missä määrin esim. koulukiusaaminen on aivan niin intentionaalista kuin joskus väitetään. En tällä tarkoita, ettei mielestäni siihen tarvitse tai saisi puuttua. Totta vie siihen pitää puuttua. Kyllä ihmisten pitää oppia kohtelemaan toisiaan ystävällisesti ja rohkaisevasti, ei tuhoavasti. Mutta luultavasti paras puuttumisen metodi on sellainen, jossa kiusaaja ja kiusattu saavat yhdessä selvitellä turva-aikuisten läsnäollessa, mistä oikeastaan on kyse, miltä tapahtumat tuntuvat, mitä hän itse aiheuttamastaan ahdistuksesta ajattelee ja niin edelleen. Olisi varmasti hyvä käsitellä myös, mikä oikeastaan kiusatussa on ärsyttänyt kiusaajaa - tietysti muistaen, että kiusattua ei syyllistetä muiden taholta; ei ole kiusatun syy, ettei kiusaaja osaa kontrolloida käytöstään ja kiusaajan käyttäytyminen on nyt se, mitä ollaan selvittämässä - ehkä tämä osuus olisi järkevintä hoitaa niin, ettei kiusattu joudu kuuntelemaan sitä, se voisi olla aika tuskallista. En olisi ehkä itse selvinnyt tällaisen osuuden kuuntelemisesta ilman että olisin alkanut syyllistää itseäni kaikesta mainitusta ja tuntenut itseni entistäkin osaamattomammaksi, pienemmäksi, likaisemmaksi ja ällöttävämmäksi.) (Tulipas pitkät sulut.) Keskustelussa oli näkyvissä kaksi kantaa: Ettei saa kuntoutua, koska se tavallaan oikeuttaisi kiusaamisen siinä mielessä, että se todistaisi, ettei oikeastaan kyse ole mistään vakavasta. Ja toisaalta, että eikö juuri traumoittumalla anna kiusaajalleen valtaa - ja että vallan antaminen henkilölle, joka suhtautuu omiin intresseihin tuhoavasti ja vihamielisesti, ei ole erityisen järkevää. About näin sen itse muistan. Ensimmäinen kanta hämmensi minua toista enemmän, toisessa hämmensi lähinnä sanallistus. (Mutta niinhän se tapaa hämmentää, kun on periaatteessa jostakin asiasta samaa mieltä, mutta perustelut tulevat itselle vieraan käsitejärjestelmän kautta. Tuon tuosta unohdan, miten olen päättänyt pysyä pragmaattisena näissä kohdissa ja olla takertumatta sanoihin ja merkityksiin, jotka tuntuvat omalle kokemusmaailmalleni vierailta. Voi min päätäin.)

Itse kai ajattelisin suunnilleen niin, että vaikka joku minua kurmottaisi, ja onhan minua jossain vaiheessa kurmotettu pahastikin, niin ei se totta vie oikeastaan minun haasteeni ole. Minun suruni se toki on, mutta se on eri asia. Tai oikeammin, se oli minun suruni, silloin. Siitä on kauhean kauan jo. En koe, että kiusaaja olisi minun kohdallani halunnut valtaa mielialaani tai muuta sellaista. Tuskinpa hän sitäkään halusi, että kävisin epävarmaksi. Tai että meni monta vuotta, että uskalsin varovasti alkaa uskoa, että joku oman ikäiseni ihminen voisi pitää minusta. (Vieläkin huomaan, että epäröin sen suhteen, voivatko ala-asteikäiset lapset pitää minusta, mutta se epäröinti nyt saa olla omassa arvossaan. Tiedän, mistä se tulee ja annan sen itselleni anteeksi ja olen välittämättä siitä niin paljon kuin voin.) Samalla kun olen kuntoutunut, voimaantunut ja kasvanut hieman itseluottamuksessa, olen ajatellut tekeväni harjoitteita itselleni, olen halunnut enemmän tämmöistä elämää kuin jotakin muunlaista. En ole juurikaan miettinyt, miltä tämä kaikki näyttää jostakusta kaukaisesta henkilöstä, jonka kanssa minut aikoinaan pakotettiin jakamaan oppimistilanteet monen vuoden ajan. En usko, että hänellä on intressejä minun tilaani sen enempää kuin minulla hänen tilaansa. Hänen kohdallaan toivon vain, että hän voisi olla onnellinen ja unohtaa nuo hankalat vuodet. (Ja käsittääkseni niin on käynytkin.) Vaikka usein koulu tuntui helvetiltä, en olisi varmastikaan monessa asiassa yhtä tarkkasilmäinen nyt, jos kaikkia noita tapahtumia ei olisi tullut läpielettyä silloin. Olisin luultavasti paljon tunnekuurompi, kovaotteisempi ja remakampi. Suhtautuisin ehkä hyviin ihmissuhteisiin ja ystävällisyyteen paljon enemmän itsestäänselvyyksinä enkä ehkä osaisi arvostaa niitä samalla lailla kuin nyt osaan. Ei se tarkoita, että pitäisin hänen toimintaansa silloin oikeutettuna, ei lainkaan. Mutta kolikoilla tuppaa olemaan kaksi puolta.

Kirjan viereisellä sivulla on toinen anteeksiantoon liittyvä harjoitus, anteeksiantamisen askeleet, joita noudatetaan monissa anteeksiantoon keskittyvissä terapiaryhmissä. Vaihe viisi on nimeltään nöyryys. Sitä kuvataan näin:

Muistele aikoja tai tilanteita, jolloin sinä olet saanut anteeksi omia virheitäsi ja miltä se tuntui. Se voi herättää kiitollisuuden ja nöyryyden tunteita ja lisätä valmiuttasi antaa anteeksi.

Koetan muistella, mutta törmään taas kuin seinään. Muistan kyllä ison joukon ristiriitatilanteita, selvittelyitä, neuvotteluita ja vähitellen leppymisiä. (Minusta toisten leppymiseen vaatima aika tuntuu usein järkyttävän pitkältä mutta näin vanhemmiten olen oppinut olemaan odottamatta ihmisiltä niin nopeita leppymisiä kuin ennen odotin.) Mutta huomaan, etten ole erityisemmin mieltänyt saavani virheitäni anteeksi. Enemmän olen ajatellut, että tilanteessa on ollut kaksi hyvin erilaista, hyvin eri odotuksin varustettua ihmistä, joiden intressit ovat menneet ristiin niin että soi. Vähitellen sitten on tapahtunut sen tajuaminen, että jaahas, tämä toinen oikeasti toimii ja ymmärtää maailmaa tällä viisiin, ja ei hän nyt mitään erityisen ilkeää ole tarkoittanut näillä sanoillaan ja tekemisen tavallaan. Joskus tähän sopeutumiseen menee tosiaan järisyttävän kauan. Mutta en muista, että olisin erityisemmin huolehtinut ja stressannut siitä, että toinen on minulle vihainen jostakin. (Sen sijaan välillä joku kolmas on ollut huolissaan, ehkä jotenkin harmoniahakuisemman ystävyyskäsityksensä siivittämänä tai jotakin.) Jos minulle ollaan vihaisia jostakin, jossa olen mielestäni toiminut hyvin aikein, ehkä voimaa väärin säätäen tai toisen väärin tulkiten, olen lähinnä ajatellut, että voi apua, mitähän tuo ihminen vielä haluaisi minun tekevän, kun olen jo kerran sanonut, että ikävää, että meille tuli kiista. Olen oppinut hänestä paljon uutta kiistan myötä ja voin seuraavan kerran kiistan uhatessa luovia jo ehkä ongelmien ympäri, kun tiedän, mikä häntä ärsyttää, mutta en voi jo tapahtuneelle yhtään mitään. Eikä toisen lisälepyttely nyt mitenkään voi olla vastuullani. En voi antaa kuin aikaa ja sitten myöhemmin huokaista helpottuneena, kun huomaan ihmisen päässeen siitä ylitse. Mutta en siinä vaiheessa tunne erityisemmin kiitollisuutta enkä nöyryyttä. Pikemminkin ajattelen, että toinen on tullut järkiinsä ja möykky on liuennut. (Ajattelen myös sitä järkiinsä tulemisena, jos joku ottaa etäisyyttä, koska on sitä mieltä, että tapani käsitellä asioita loukkaa häntä jatkuvasti.)

Joskus minulle on myös ilmoitettu, että asianomainen on päättänyt antaa asian anteeksi. Mutta eleet, ilmeet ja tyyli ovat saaneet minut epäilemään, että lieneeköhän tuo nyt koko totuus. Ehkä tuo ilmoitus tarkoittaa, että toinen on päättänyt yrittää antaa anteeksi. Ei se kyllä ole virittänyt erityisempää kiitollisuutta eikä nöyryyttä, koska koko päätöksenteon kautta anteeksiantamisponnisteleminen on itselleni niin vieras juttu, etten oikein osaa edes kuvitella sitä.

En itse jotenkin osaa edes ajatella toisten minua ärsyttäviä piirteitä heidän virheinään. (Jos jokin virhe onkin, se on välillämme. Vähintään yhtä paljon minä olen virheellinen, kun en onnistu käsittämään juuri kuinkaan, miten tämän ihmisen kanssa toimitaan rakentavasti ja ollaan järkyttymättä hänen luontevastaan.) Toiset, hankalilta tuntuvat ihmiset vain käsittävät asiat jotenkin eri tavalla. Jonkun mielestä voi jopa olla okei käyttäytyä sillä tavalla, että ajattelen hänen käyttäytyvän hyvin ilkeästi. Jos käsityksemme ja niistä versovat käytännöt alkavat sakata pahasti eikä toisen tyyliin sopeutumisesta tunnu tulevan mitään, en enää jää tilanteeseen pitkiksi ajoiksi murentamaan molempien mielenrauhaa.

Ehkä jotta kiitollisuutta ja nöyryyttä voisi tuntea anteeksiannon tilanteessa, pitäisi kiistan olla todella syvä ja repivä ja toisen osapuolen hyvin läheinen, ja joku, johon ei periaatteessakaan oikein voi ottaa etäisyyttä. (En oikein keksi, mitä tämä voisi tarkoittaa. Ehkä omaa, alaikäistä lasta niille joilla semmoisia on?) Muistan kyllä useitakin kiistoja vanhempien kanssa. Olen ollut helpottunut niiden rauetessa, mutta toisaalta, en ole kyllä missään vaiheessa ollut erityisen kiitollinen enkä nöyrä, koska kiistojani vanhempien kanssa luonnehtii heidän halunsa määrätä elämästäni ja oma ponteva vastareaktioni. Minusta heillä ei yksinkertaisesti ole oikeutta vaatia minua järjestämään elämääni heitä miellyttäväksi. (En yritä ärsyttää tahallani, ennemminkin pitää etäisyyttä.) Niinpä helpotus kiistan ratketessa on ollut käytännön helpotusta, huoahtavaa iloa siitä, ettei joudu kuuntelemaan jipitystä enää tämän aiheen tiimoilta.

Koen kyllä kiitollisuutta ja nöyryyttä, aika useinkin, mutta hyvin toisenlaisissa tilanteissa: kun minua kohdellaan mukavasti, kokiessani luontoelämyksen, pystyessäni rentoutumaan, osatessani antaa itselleni anteeksi jonkin virheen, hyvän musiikin ääressä, hilpeän ja huolettomuudentäyteisen illallisen jälkeen. Käytännönläheinen helpotus siitä, että jonkun kanssa kommunikoiminen onnistuu tästä eteenpäin taas vähän sutjakammin, ei vipua sitä esiin.

En tiedä, pitäisikö tästä olla huolissaan. Ei kai, mutta voihan asiaa tutkia. On se ainakin jollakin tavalla kiinnostava. Toisaalta, jos seitsemästätoista anteeksiannon kohdasta tunnistaa hyvin tutuiksi viisitoista eikä vihan pitäminen ole vielä tähän mennessä erityisemmin vääristänyt omaa elämää (tai varmaan olen aika jäävi arvioimaan tätä, mutta useampi tuttu on luonnehtinut minua ei kovin helposti loukkaantuvaksi ja ällistyttävän lyhytvihaiseksi - no, tietysti he ovatkin ihmisiä, joiden kanssa tulen toimeen, ja varmasti joku, jonka kanssa minun on vaikeampi löytää keinoja olla sopuisasti, voisi arvioida ihan toisin), mitäpä tästä huolehtimaan.

On silti jännittävää, että seitsemästätoista kohdasta kaksi tuntuu näin vieraalta. Ovatkohan ne jollekulle hyvinkin keskeisiä loukkaantumisten ja niistä eteenpäin luovimisten käsittelyssä? Jos ovat, voisin miltei veikata, että ristiriitatilanteessa me emme ymmärtäisi toisiamme kovinkaan hyvin.

Kivuliaan slapstickin vapaapäivä

Hitto, että joskus elämä tuntuu hankalalta. Ja silloin kun ei tunnu, kuinka harvoin sitä jaksaa olla kiitollinen tai edes tyytyväinen siitä, että asiat sujuvat tutulla mallillaan? Aina välillä, aina kun kuulee jonkun toisen karmaisevat kokemukset, mutta sitten on myös niitä päiviä, kun pyörittelee nilkkoja pöydän alla ja kuultu puuroutuu ja kello etenee hitaasti ja ei näe siinä kaikessa mitään tyytyväisyyttä esiin lietsovaa. Ajattelee: tapahtuisi ihan mitä hyvänsä. Nyt.

Tänään on vapaapäivä koulusta. Olin etukäteen buukannut mukavia tekemisiä: aamusta opinnäytetyökirjallisuutta (minulla on kiva aihe, joten lukeminen sujuu innolla), iltapäivällä kokovartalohieronta niin että kerrankin makaan itse nauttimassa, ja sen jälkeen vielä ystävän synttäriteet ja koiran hakeminen kylään viikonlopuksi.

Tiistaista saakka olen kuitenkin ollut hieman huolissani intiimialueen patista, jonka koko vaihtelee ärsytyksestä ja turvotuksesta riippuen aamun herneestä illan manteliin ja jonka kanssa on hankalaa kävellä ja istua. (Mitään seksuaalista en pysty edes ajattelemaan, kun patti tyksää kipua.) Varaan aamusta lääkärin akuuttiajan, koska patti tuntuu vain suurentuvan ja käyvän kivuliaammaksi. Koska tämä on ensimmäinen kerta, kun minulla on tuommoinen kova, kipeä patti, joka on syvällä kudoksen sisässä, en ymmärrä, mitä alkuvalmisteluja kannattaisi tehdä. (Fauni kyllä kehottaa syömään särkylääkkeen varmuuden varalle, mutta lellun jotenkin siinä oletuksessa, että lääkäri vain vilkaisee pattia ja määrää lääkkeen.)

Niin siinä sitten käy, että makaan lääkärissä selälläni ja lääkäri palpoo pattia niin että haluaisin huutaa kivusta, ja sitten saan kuulla, että vapaapäivän ohjelma alkaa mukavasti spontaanilla intiimilävistyksellä: kyseessä on paise, joka on aika pahan näköinen ja se täytyy ehdottomasti puhkaista. Koska reikä tehdään limakalvoon, ei ole mahdollista oikein mitenkään puuduttaa. Ja koska paise on vielä aika syvällä, reiästä tulee syvä. Mutta että paise kannattaa kyllä heti koettaa puhkaista, koska se on sen verran hankalassa paikassa, ettei istumisesta ja kävelemisestä tosiaan taida tulla mitään, jos odoteltaisiin sen kypsymistä ja pinnemmas nousemista. Hengitän hetken saamaani tietoa ja sanon sitten, että okei, eihän tässä vaihtoehtojakaan ole. Lääkäri nyökkää ja toteaa, että nyt vain sitä kuulua naisten kivunsietoa peliin. Jään miettimään, sanottaisiinko miehille vastaava lause, mutta miehuuteen vedoten. (Minun kohdallani tietysti tuommoisiin kivunsietoihin on ihan turha vedota, koska en ole synnyttänyt enkä aio niin tehdä vastaisuudessakaan. Vaikka ehkä se ei näy päälle päin. Ehkä onneksikin. Niin monelle kuitenkin lapsettomuuden valitseminen tuntuu olevan outo juttu, jota pitäisi selittää jotenkin. Minusta tuntuu ihan toisinpäiseltä, tietysti: haluaisin, että lapsia haluavat selittäisivät, miten ja miksi ihmeessä he haluavat lapsia, mutta eivät he taida osata sitä yhtään sen paremmin kuin minäkään osaan omaa haluttomuuttani! Hiiteen koko selittäminen, miksei voisi vain elää kuten parhaaksi näkee.)

Lääkäri desinfioi ihon ja koetan hengitellä rentouttavasti. Kohta sattuu, hän varoittaa, tämä on aika hyvin hermotettu alue. "Vedä nyt ihan keuhkot täyteen ilmaa ja pidätä ja kun sattuu, koeta puhaltaa pihisten ulos." Nyökkään, pää ei tahtoisi pysyä alustassa. Sitten kipukaari, valkoinen rätisevä, saan käyttää kaiken tahdonvoiman, etten karkaa pöydältä, se on kumman jännitteinen ja kädet kylkiin kurova asento, ei ollenkaan suojautuva vaan on ikään kuin joku näkymätön vanhempi vuosien takaa puristaisi kädet kylkiin ja kiemurtelun loppumaan korvaa puhkaistaessa, poskiontelua punkteerattaessa, hammasta porattaessa ja niin edelleen, ehkä asento on muistuma tilanteista, joiden toisintoja olen harjoitellut eläinten kanssa eläinlääkärissä, pitänyt kiinni niin että hiki valuu ja lopulta puheen tavoittamaton keho lakkaa edes yrittämästä kiemurrella, suu huutaa, mutta vartalo on jäykkä ja nauliintunut, ja jossain vaiheessa tajuan, että tämä hirveä karjunta pääsee minusta, ja saan lopetettua äänen, tainnutettua sen nyyhkeeksi, kyyneleet valuvat korviin, lääkäri puristelee mätää reiästä ulos ja kehuu reippautta, kun saan puhalleltua pihisten ilmaa kaikkea muuta kuin rentona. Reippautta! Nauran itkun sekaan, koska reippaus on tilastani kaukana. Seuraavassa hetkessä nauru katkeaa ja saan keskittyä pihisten puhaltamiseen.

Puoli minuuttia, lupa kavuta alas toimenpidepöydältä, ja pyydän luimistellen anteeksi karjaisuani ja itkua. Lääkäri vain pyörittää silmiään. "Niin ihminen vain toimii", hän toteaa. Koetan ajatella noita sanoja apteekissa ja ruokakaupassa, jossa en pysty käyttäytymään normaalisti. Koetan pitää itkun sisällä ja kävellä muina miehinä, mutta kipu sivaltelee voimakkaasti enkä oikein onnistu, en jatkuvasti. Aina välillä kyyneleet vain tulevat ja onnun hetken ennen kuin ryhdistäydyn ja yritän hymyillä kassalla.

Oikeastaan vasta kotona pystyn rauhoittumaan ja nauramaan kunnolla. Saan nimittäin lääkäriltä ohjeen makoilla tämän päivän ajan selälläni haava-alue paljaana ja mieluusti vielä lonkat aukikierrossa ja koukistettuna, jotta paisealue saisi mahdollisimman hyvin ilmaa eikä joutuisi hautumaan. Kun visualisoin itseni moisessa asennossa ja vähäpukeisuudessa hierontapöydälle ja ystävän teekutsuille, tajuan, että minun on peruutettava päivän menot. Laupias taivas, millaisen väänteen sosiaalinen elämä voisi saada, jos vain menisin menoihini, riisuisin housut ja ilmoittaisin, että tämä on jumankauta lääkärin määräys, tästä ei tingitä. Tässä vaiheessa nauran jokseenkin hervottomasti. Että paiseen hoitokin voi olla huvittava asia! Ainakin sinne saakka, että joutuu lypsämään mätää reiän kautta. Se sattuu. On vaikeaa pakottaa itseään tuohon toimeen. Ainoa, mikä motivoi, on lääkärin painotus, että lypsäminen on antibioottiakin olennaisempi juttu. Jos en saa mätiä ulos, paraneminen voi pysähtyä ja saattaa olla, että olen maanantaina uudelleen vastaanotolla samassa jamassa lääkkeistä huolimatta. Silloin vuorossa on neulan sijaan skalpelli. Aika motivoivaa. "Mutta jos niin käy niin sitten kannattaa etukäteen syödä kipulääke tuntia ennen", ohjastaa lääkäri.

Ei siis auta kuin syödä kipulääkettä, pissiä suihkuavusteisesti ja lypsää mätää säännöllisesti. Melkoinen vapaa perjantai ja pitkä viikonloppu...

Jos näistä voisikin oppia jotakin. Mutta olen vähän skeptinen sen suhteen, muistanko näitä fiiliksiä silloin kun kaikki on periaatteessa hyvin ja olen vain vähän äreä ja kyllästynyt asioiden edetessä liian verkkaisesti ja tuijottelen minuuttiviisaria, joka ryömii eteenpäin tahmeasti. Ja onko ylipäänsä hyvä oppia näistä fiiliksistä, muistaa niitä. Mitä elämästä tulisi, jos kaiken aikaa pelkäisi sairauksia? Minulla on muutama ystävä, joilla on voimakkaita sairastumisen pelkoja. Ei se näytä miltään sellaiselta, mitä haluaisin omalle kohdalleni. Ja paiseen tyhjennystä on vaikeaa ajatella ilman vastenmielisyyden väristyksiä, halua vaikka nukahtaa sattumalta ennen kuin pitää mennä vessaan ja ryhtyä toimeen. Ehkä on aivan järkevää ja käytännöllistä, ettei enimmäkseen kykene muistamaan, millaista on sietää tulehduskipua.

Vaikka ei se nyt pahemmin tunnu, kun olen syönyt postoperatiivisiin kipuihin soveltuvan kipulääkkeen. Ei se tunnu, ennen kuin tartun paiseen kovan kapselin yläpuolelta ja työnnän sormieni paineella mätää pois ontelosta. Mutta nyt makaan sängyllä eikä ole vielä hetkeen tarvetta mennä.

Varoittamatta

Kehopullon paine laskee äkisti. Olemme kirjoittaneet liitutaululle shokin syitä, oireita ja hoito-ohjeita, ja varoittamatta muistan jotakin, mistä en tiennyt vielä äsken mitään.

Muistikupla alkaa silmäkulmasta. Silmäkulma on pisamainen, iho on aivan valkoinen, hikikarpalot ovat kihonneet kulmakarvojen yläpuolelle pisararivinä, samanlaisina kuin vesileiman lootuksen heteet niissä papereissa, joita isä kerran ostaa minulle koko laatikollisen. Etteivät piirustuslehtiöt alinomaa loppuisi kesken. Sitten muistan äänen, koskoo koskoo koskoo, valo putoaa virkatun verhon takaa huoneeseen kauan sitten, päästän isoäidin käden, joka kuopii ilmaa täristen, yhtä kalpeana ja hikisenä.

Näissä kohdin - jostakin tiedän, muistan, että näin on käynyt ennenkin - en koskaan osaa vastata mitä nyt -kysymykseen, johon osaan muuten luetella sujuvan litanian naapurin Hessusta, isoisän humalatilasta, ambulanssista, nitroista käsilaukussa ja niin edelleen. Ettei ole syytä huoleen. Että isoäiti ei pelkää kuolemista, että häntä pelottaa vain kipu, ja että kipu ei ulotu minuun saakka, että minä voin juosta sen ulkopuolella, se ei yllä, voin juosta käsilaukulle, penkoa sitä, käsisaippua vielä pakkauksessaan, nuhjuuntuneita paperinenäliinoja, nahkainen osuuspankin kukkaro, seesamhunajapatukoita sokin varalta, passi, valo lattialla, valovalo käsilaukulla, käsillä, lapsenkäsillä, jotka roplaavat laukun sisällystä, penkovat nitroja. Pillerirasia. Pillerirasian taustaväri on turkoosi. Turkoosilla kukoistavat vanhat ruusut, sellaiset, jotka kasvavat kunnon pensaina, eivät ryhmissä, sellaiset, jotka nuokkuvat ja tuoksuvat ja mädäntyvät sateisina kesinä.

Se on totta, kipu ei ulotu minuun. Tuon pillerirasian, avaan, ojennan pillerin. Isoäiti makaa valkoisena ja hengittää sahaavasti, valittaa vaimeasti. En koskaan saa selville, pitääkö patjan vieressä istua risti-istunnassa vai polvien päällä. Järjestän itseni siihen mitenkuten, asiantuntemattomasti, leikin päässäni reipas lapsi -leikkiä, siitä tulee totta. Katselen isoäidin kasvoja ja silitän tämän kättä. Pahin on ohi. Koskoo vielä pitkään, mutta kouristava naamio kasvoilta liudentuu vähitellen, siitä tulee tunnistettavammin isoäiti, vaikkei hän jaksakaan suuttua aivan heti entiseen malliin. En kysy, kuoleeko isoäiti. Istun ja katselen verhoja ja taulua, johon on ommeltu Tuhkimo ja kyyhkysiä.

Kesällä on kukkien nimiä, unikko pioni. Perunakin kukkii. Mietin, kiipeänkö yläkertaan betonisia portaita, joissa ei ole suojakaidetta. En halua, koska isoisä haisee. Hän laulaa ja haisee ja on epäluotettava, tulistuu äkisti. Joskus hän oksentaa tai ulostaa housuunsa kuin pikkuvauvat. En halua mennä mihinkään, en edes naapuriin, joten vakuuttelen itselleni, että kaikki on hyvin. Tilanne hallinnassa, odotellaan hetki. Isoäidin pitää vain huilata. Ja pillerit. Ei saa mekastaa eikä tehdä mitään omin päin. Siinä vieressä vaan, mutta missä asennossa, miksi kukaan ei ole puhunut mitään, missä asennossa pitää odottaa?

Se kaikki rävähtää tietoisuuteen yhtenä klönttinä, varoittamatta muistan jotakin, mitä en tiennyt muistavani. Itkettää, ei se oikein sovi luokkahuoneessa. Puren alahuulen sisäpintaa ja tajuan pelänneeni siinä tilanteessa. Silloin minulla ei ollut sille tunteelle nimeä. Pelko. On olosuhteita, joissa ei ole varaa pelätä, jolloin vastuu lyhöttää itsen päällä, liian suuren ihmisen takki, liian painava ja väärä vuodenaika ja kaikki. Ja ainoa, mitä voi miettiä, on että jos toinen kuolee tähän ja nyt, odotetusti ja toivotusti, pelkäämättä, sillä lailla siitä puhutaan, että jos hän tähän nyt kuolee, onko sopivampaa olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Kuuluuko kättä silittää loppuun saakka? Pitäisikö hikeä kuivata? Entä sitten jos hengittäminen lakkaa? Pitää juosta naapuriin, mutta entä jos kipu silloin yltääkin, tai kärsimys, tai hätä, tai huoli, ja sätkii itse kovakuoriaisena lattialla, jalat kieltäytyvät toimimasta, huutaa vain koskoo koskoo ja rusketus jää verettömän ihon pinnalle kellanvihreänä kalvona eikä ole ketään, joka avaisi käsilaukun, ei ole edes käsilaukkua, ei pillerirasiaa, isoäidin pillereitä ei saa pistää suuhun, ei ikinä. Ja mitä naapurissa tapahtùu? Miten asia pitää ilmaista? Riittääkö jos ei pysty puhumaan tai vain huutaa suoraa huutoa?

Ensimmäinen kohta sokkipotilaan hoidossa on pysy rauhallisena, jututa potilasta.

En ole aiemmin tullut ajatelleeksi, miten pelottavia joidenkin tilanteiden on täytynyt olla. Olen kätkenyt pelkoa isoissa kimpaleissa. Ehkä se on samanlaista kuin alaselän vasemman puolen kireys - ei se tunnu miltään, ei ennen kuin venyttää ja kipu tekee hengittämisestä vaikeaa. Ja silloin on vain pidettävä tehtävästä kiinni, hengitettävä, ponnistettava jotakin suuntaa kohden, sillä lailla pysyy asennossa, kunnes lihas äkisti päästää krampista irti ja suostuu venymään, kun sidekudos saa taas pituutta ja sitten vaivihkaisesti antaa sekin periksi, kun äkisti lihakseen ja sidekudokseen tulvii lämpöä ja hätä katoaa ja kun nousee ylös, tuntuu siltä, että on halvaantumassa, mutta hivuttautuu kuitenkin normaalimpaan asentoon ja tajuaa, miten jumissa on ollut ja miten vapaata liikkuminen on taas hetken. Kun muistan tuollaisen kohdan, itkettää, mutta suuntaan päättäväisesti silmäni liitutaululle, ne kostuvat vähän, mutta luultavasti sen verran hillitysti, ettei kukaan huomaa, ja sitten näen käteni kirjoittavan punaiselle paperille sokkiasioita tutulla käsialalla. Koetta varten. Tai mistä sitä ikinä tietää.

Kun tunti loppuu, menen vessaan ja itken ihan hetken. En oikein tiedä, miksi. Ehkä siksi, etten tiedä vieläkään, kuuluisiko siinä patjan vieressä olla risti-istunnassa vai polvien päällä. Tai koska siitä on niin kauan ja en sittenkään ollut unohtanut. Tai jotain. On kai sen tavallaan täytynyt olla jollakin lailla raskasta, että itselle läheisin sukulainen, läheisin ihminen, tekee kuolemaa kaiken aikaa ja se pitää vain hyväksyä. Muistan purnanneeni, että isoäidin pitää elää kauemmin kuin mummun, ja tuohon purnaukseen kimpoutuneen vihaisen puuskahduksen, ettei eläminen ole mikään velvollisuus tai suoritus. Muistan äkkiä senkin, miten vihainen olin isoäidille siitä, että hän pirulainen teki kuolemaa. Olin vihainen myös itselleni, koska en voinut tilanteelle mitään. Ja äidille, isälle, isoisälle, mummullekin siitä, että hän sai olla terve, kun isoäiti oli koko ajan vierähtämässä nurjalle puolelle. Mutta onko sekään syy itkeä nyt? Ei, ei minulla ole oikeastaan hyvää hypoteesia tuosta itkemisestä. Tiedän vain sen, että täällä koulussa kaikki tämä puhe sydänsairauksista ja diabeteksesta ja kivusta ja kärsimyksestä ja sepsiksestä ja siitä, miten ohuen rihman varassa kaikki riippuu, jotenkin aktivoi tuota muistikerrostumaa ja kuoleskelemista, vaarojen havaitsemista sielläkin, missä olisin ennen vain hihitellyt huvittuneena. Tai ehkä olen vain uupunut tai jotain. Ehkä tätä kaikkea ei tarvitse osata selittää eikä nimetä, riittää että osaa kotona kömpiä peiton alle nukkumaan hetkeksi, jos olo on liian itkuinen.

Helpottava päätös

Illalla jutskaamme Vompsun kanssa pitkään asuntoasiasta. Että rakastan tällaista suhdetta, jossa asioista voi puhua ihan avoimesti! Se on niin helpottavaa, ettei toinen loukkaannu, jos haluaa käsitellä jonkin asian ja hurista siihen liittyviä kummia päähänpinttymiään ja pelkojaan. Kumma kyllä Vompsu ei edes muista valittaneensa, että vessanpytyllä on kurjaa lukea. Hmm. Minä muistan sen ihan selvästi. Jommankumman muisti pettää tai valehtelee, mutta ei se ole olennaista. Molemmat ovat tyytyväisiä tämän hetken asuntoon ja molemmat pitävät enemmän ajatuksesta, että jäämme tähän. Loistavaa! Keskustellessa selviää sekin, että kumpaakin tavallaan kutkuttaa kyllä ajatus paikanvaihdoksesta, mutta ei huonompaan suuntaan... Kumpaakin viehättää myös ajatus tavaroiden karsimisesta ja huuto.nettiin laittamisesta, ja kun puhumme siitä, tajuamme äkkiä, että oikeastaan muuttopuuhat olisivat pois siitä ajasta ja että voimme myydä tavaroitamme pois vaikkemme muuttaisikaan. Pyhä jysäys miten yksinkertainen ihminen saattaa olla. Että sitä ryhdistäytyisi vain jos on pakko. Ehkä ryhdistäytyminen kävisi ilman pakkoakin... huh, mikä ihmiskuva. Ei ole kivaa saada itseään semmoisesta kiinni!

Nyt kun asia on sitten päätetty, voin töissä virkata hyvillä, rauhallisilla mielin alpakkaista kaularättiäni. Teen sitä tuplapylväillä. Kuulostaa kartanolta, mutta näyttää kivalta. Oikeastaan pitäisi varmaan jokin päivä ottaa kuva kaikesta käsillä tekemästäni. Sitä alkaa olla paljon.

Aamulla tulen töihin sateen juuri puhjettua, hassulle jutulle koko matkan hihitelleenä ja riemuitsen sateesta niin, että ovella unohdan kokonaan, miten olen laittanut ovelasti työpaikan avaimen jo kaulaan roikkumaan. Tongin laukun sisällöt kenkärallin päälle kastumaan, kääntelen epämääräistä sisältöä eestaas ylösalas, mutta ei, avainta ei ole missään. Sitten seison ja mietin pitkään, koska tiedän, että käsittelin avainta aamulla - seison taas punaisessa eteisessä, myhäilen itsekseni keksintöä... mitä keksintöä? Näen vain grafiikanlehden, jossa koira soittaa trumpettia. Äh. Koetan soittaa työkaverille, mutta hänen puhelimensa on äänettömällä tai pirisee jossakin tyhjää. Seison sateessa kirjaston oven ulkopuolella pienen läpän alla... koetan muistaa. Kun luovutan ja koetan, onko sade jo kastellut fleecen niskan, käteni tapaa avaimen hihnan.

Joskus narutan itseni ovelilla keksinnöilläni. Varmat paikat ja hyvät keksinnöt, niitä sietää varoa.

Sade on ihana. Rakastan sitä niin, etten välitä ollenkaan siitä, miten sandaalijalat ovat märkäsukkaiset. Ja vaaleanpunainen tirolilaishame hytisyttää kuin märkä lakana. Puut kaipaavat juuri nyt sadetta, samoin ruohovartiset kasvit, ja palstalla maa on pölynnyt pahasti. Nyt kun sataa, tiedän voivani kylvää huomenna matkalla vanhempien luo mangoldit ja salaatit ja pellavat.

Ihanaa, kun kaikki selviää. On jotenkin hauskaa olla jännittynyt ja tulevaisuus avoinna, mutta kyllä lyhyen tähtäimen selkiäminenkin tuntuu hyvältä. Kaipa tärkeintä on vaihtelu, rytmi: levon ja jännitteen, sateen ja paisteen, talven ja kesän, supistuksen ja rentoutumisen rytmi.

Siirtymäriitti

Tänä vuonna jouluun siirtyminen tapahtuu bussissa kuusikymmentäkahdeksan, jolla ajamme vanhempieni luo. Vompsu puhuu puhelimessa äidilleen ja mieleni laskeutuu hitaasti rauhalliseksi tasomuodostelmaksi. Voi vain istua ja katsoa ulos bussin ikkunasta hämärää ja toimistorakennusten ja asuinrakennusten rykelmiä.

Istuessa hämmästelen, miten eteinen ja vessa jäivät imuroimatta mutta menin joulusaunaan. Oikeastaan se alkoi tuntua joulusaunalta vasta ystävien jo lähdettyä. Huomaan kaipaavani rauhaa ja hiljaisuutta paljon enemmän kuin mitään ihmisten näkemisiä. Oli ihanaa istua vain hiljaa lauteilla, tunnistaa oma tyhjäätuijottava väsymyksen tilansa, tippua hikeä. Onneksi olen saanut Vompsulta lahjaksi hierontalahjakortin, jolla voin mennä vain olemaan nimetön lihakasa vaivaavien käsien alla. Saunassa hämmästyin ystävien puhuessa siitä, miten voi olla vaivaannuttavaa olla anonyymi lihaklöntti tuntemattoman hierottavana. Tunnistan senkin olon (mutta vain niistä tilanteista, jolloin tervehdin jotakuta jonka kanssa kuvittelen tuntevamme ja toinen ei muistakaan minua), mutta minulla sitä on hurjan paljon harvemmin kuin toive olla juuri tuo nimetön eläin toisen nimettömän eläimen käpälissä, ilman mitään merkitystä, vastuuta ja vapaudenkaipua, identiteettiä tai määritelmiä. Minun on paljon helpompi antautua intiimiin, kun tiedän, ettei toisella ole tarkkoja pyyteitä siitä, kuka minun tulisi olla. (Siksi minusta on helppoa olla vieraan hierottavana mutta tuhottoman vaikeaa ja pelottavaa solmia parisuhdetta vakavasti; minusta on helppoa olla joku tuntematon mutta ystävyys on vaateineen hieman pelottavaa. Luultavasti siksi bloggaaminen tuntuu minusta helpolta: siinä saan astua intiimiin, mutta kukaan ei voi vaatia mitään tiettyä käytöstä tai jonkin portaittain etenevän käytännön noudattamista tai lausumattomien sääntöjen osaamista ja mukisematta noudattamista, kuten ystävyydessä ja parisuhteissa tunnutaan usein vaativan.)

Tuntuu hyvältä istua bussissa ja tuijottaa pimeään. Mutta jo pian bussi on perillä. Tuntuu silti hyvältä nähdä vanhemmat ja mummu. Mummu kertoo joulusta kahdeksankymmentäviisi vuotta sitten. Hänen äitinsä oli pukkina. (Minun suvussani pukit ovat naisia ja miehet käyttävät yömekkoja. Ei ihme, etten ymmärrä hirveän hyvin perinteisten sukupuoliroolitusten päälle. Lapsena ihmettelin, ovatko muut kuuroja tai jotenkin huonoälyisiä kun he puhuivat joulupukista ukkona. Toki pukilla oli parta, mutta kyllähän nyt kuuli aivan selkeästi, että kyseessä oli nainen. Jo lapsena minulla oli ilmeisesti selkeä käsitys siitä, että visuaalinen naamioituminen on huimasti helpompaa kuin äänen tai elekielen naamioiminen.) Äitipukki oli kumartunut mummun ja naapurin Helvin puoleen ja kysynyt mummulta: "Kukas tämä nuuskunenä on?" Mummu hymyilee hellästi. "Äiti sanoi minua sillä lailla, nuuskunenä." (Mikä myöhemmin meni pieleen, kun mummun äiti ajoi mummun entisen miehen pois, kun tämä oli tulossa takaisin hakemaan mummua uudestaan vihille? Millainen äiti ajaa pois lastenlastensa isän niin etteivät nämä enää tavanneet isäänsä? Että minä inhoan kunniakäsityksiä, jotka saavat tuollaisia typeriä tragedioita aikaan. Mummulle mummun äiti oli kertonut tästä tapahtumasta vasta vähän ennen kuolemaansa, ilmeisesti katumapäällä. Missä vaiheessa tyttärestä oli tullut moraaliltaan vahdittavaa omaisuutta, missä vaiheessa nuuskunenä muuttui suvun taakaksi, häpäistyksi naiseksi, jonka aviomies karkasi toisen matkaan?)

Istumme sohvilla ja huomaan, että minun on täysin mahdotonta olla mummulle vihainen kaikista niistä asioista, joista olen vihainen sille toiselle mummulle, lapsuuteni malttinsa menettävälle mummulle. Toki he ovat sama ihminen jossakin mielessä, mutta toisaalta eivät. Tämä mummu on vanha ja hauras ja on helppoa nähdä, miten pahasti häntä on satutettu. Ei ihme, että hän pillastuessaan teki välillä tyhmästi ja ei ihme sekään, ettei hän osannut ajatella, että lasta pitäisi auttaa käsittelemään ja ymmärtämään tunteitaan ja olojaan niiden piilottamisen sijaan. Ei ihme sekään, että hän kohteli äitiä huonosti, olihan häntäkin kohdeltu huonosti nuorena naisena. Mummusta on kadonnut viimeisen viiden vuoden aikana hänen aiemmin kaikkialle paitsi eläinkuntaan ulottuva sitkeä kielteisyytensä ja rankaisevuutensa. Sieltä alta pilkottaa nyt esiin lapsi, joka ei ole se aiempien tarinoiden aina kiltti ja kohtelias ja jämpti ja harkitsevainen lapsi, joka ei koskaan menettänyt malttiaan eikä kiukutellut vaan kunnioitti ja totteli kiitollisena vanhempiaan ja etenkin isovanhempiaan, vaan ujo ja rakkautta kaipaava nuuskunenä. Mietin, miten tämä on yhteydessä siihen, mitä mummu kertoo muististaan: hän muistaa tarkasti enää lapsuutensa asiat. (Mutta epäilen vakavasti, että monet asiat on järjestelmällisesti ja väkivaltaisesti häpäisty piiloon hänen muististaan simputtamalla. Siihen aikaanhan lapset kuritettiin ja koulittiin kasvattamisen sijaan.) Välillä hän katselee kelloa eikä tunnista, miten sitä pitikään tulkita. Sitten äkisti kun kello on tasan jotakin, hän muistaa, että tämä tarkoittaa kel-lo on kak-si, selvä, kaksi. (Kun mummu sanoo kello on kaksi, hänen äänessään on lapsenkuultava sävy.) Mutta hän ei oikein muista, mitä oli tehnyt työkseen ja keitä me olimmekaan ja minkä väriset hiukset meillä piti olla ja niin edelleen. Hän koettaa salata sen, mutta välillä sen huomaa kysymyksistä, kuten hänen kysyessään, olenko vaalentanut hiukset. Olen joku toinen tuon hetken. Sitten hän näyttää hieman neuvottomalta ja hymyilee ja sanoo, että kyllä hiukset minua pukevat, hyvinkin. Ja sitten hän sanoo, ettei hänen muistinsa oikein ole sitä mitä ennen. Hänen "ennensä" on varmasti hyvin erilainen kuin silloin kun hän vielä jaksoi tuomita toiset. Tuntuu hyvin armeliaalta, että hänen raskas, tukahduttava ja karmea menneisyytensä huuhtoutuu vähitellen tiehensä ja että hän voi elää hoivaavassa ja iloisessa, pelottomassa maailmassa, jossa häntä ei pakoteta inhimilliseen kanssakäymiseen eikä riippuvuuteen kenestäkään muista kuin niistä, joita hän rakastaa ja jotka rakastavat häntä, eli hänen lapsistaan.

Toisaalta tuntuu karmealta tarkkailla tätä armon ja sovinnollisuuden tulvahtamista hänen elämäänsä, koska eikö se tarkoitakin, että pian hän katoaa? Aika usein, äidin mukaan, ja hänhän on ehtinyt laajassa suvussaan nähdä monta tapausta, ihmiset käyvät sovinnollisiksi hieman ennen kuolemaansa. Äkisti he lakkaavat kaunailemasta ja kadehtimasta, virittelemästä riitoja ja tuomitsemasta. Ehkä äkkikuolemissa onkin pahinta se, ettei niitä edellä sovituksen ajanjakso toisten kanssa?

Joka tapauksessa olen tyytyväinen siitä, että saan tuntea tämänkin mummun. Pidän tästä mummusta enemmän kuin siitä vihaisesta ja tuomitsevasta. Minun ei tarvitse olla varuillani. Voin halata häntä ja nauraa vapautuneesti ja kysellä tarkemmin, miltä tuntuu, kun ei muista kellotaulun merkitystä. (On kai hyvä varautua tulevaan.)

Äiti elää jonkinlaista siirtymäkautta. Yksikään jouluruoka ei ole sama kuin edellisinä jouluina. (Olen kyllä vähän pettynyt siitä, ettei hän ole tehnyt ihania marinoituja jättipapujaan. Minulle ne ovat sitä mitä monelle kai ovat kinkku ja laatikot, joista en ole koskaan oppinut pitämään, kun kerran maistoinkin niitä ensi kerran koulussa, mikä ei ole suotuisa ympäristö mieltymysten synnylle.) Ehkä tämä on hänen tapansa siirtyä kohti eläkeläisyyttä mielessään hivuttaen jo ennen kuin varsinainen askel pitäisi ottaa. Isä käy vanhemmaksi ja lempeämmäksi vuosi vuodelta. Heitä kohtaan on helppoa olla ystävällinen ja kiltti, koska olen niin monesta asiasta surullinen heidän puolestaan. Ehkä se on vähän turhaa, kun he eivät itse näytä surevan näitä seikkoja, mutta minusta kyllä olisi mukavaa, että heillä olisi ollut enemmän aikaa vapaalla oloon ja palautumiseen ja että äiti olisi aiemmin saanut pihansa, joka on hänelle valtavan tärkeä itsenäisyyden toteuttamisen ja omille mielialoille pyhitetty alue kodin piirissä aamujoogan lisäksi.

Lähdemme kotiin aikaisin, koska olemme Vompsun kanssa heränneet viiden-kuuden maissa. Viimeiset joulutoivotustekstarit saapuvatkin meidän jo nukkuessamme syvää, ansaittua unta kotona, puhtaissa lakanoissa pitkästä aikaa. Mikä ihana rauha. Nukun melkein kellon ympäri. Myös unessa saan tuijottaa tyhjään itsekseni. Voi että, miten sitä kaipaankaan. Nyt alkaa totisesti tuntua joululta!