Suuntautuminen

Auringon appelsiini kierii taivaan ylösalaisen salaattikulhon pohjan ja seinän mutkassa, taidelukion seinä hohtaa sisäistä valoa, jota kutsutaan väriksi, keltaista ja keltaisen taitoksia mäen täydeltä, pastellitalot, valkean kenttä. Syreenien rungoissa täplittyy oliivinvihreä, korkinruskea, tummanruskea, musta, varjot ovat saavuttaneet taas määräisyytensä. Kirkko nostaa keskisormensa talojen lomasta rehvakkaasti pystyyn, kellot odottavat vielä sunnuntaita. Iltapäivä, pakkasta, tekisi mieli sanoa painovoiman käyvän appelsiineihinkin, taskuissa ne ainakin painavat kangasta pussittamaan säännönmukaisesti alaspäin. Siksi kai alassuisia taskuja ei juuri valmisteta: mitäpä niihin säilöisi.

Lumelle ja jäälle on kylvetty hiekkaa, mutta kasvaako siitä kallioita, siirtolohkareita, aavikko vai peräti uusi kortteli? Kivikaupunkiko siementää? Ja kas näin me käymme kaksin siinä kaksikossa, joka on varattu kaltaisilleni: ihminen ja koira, ihmetellen erikseen muttei juuri yhdessä. Silti kuljemme nyörin yhdistäminä, rinkuloimme naapurustoa sikinsokin päivien mennen.

Niin selkeäksi käy maailma, kun iltapäivällä voi kävellä, ja portaissa tytöt puhuvat appelsiineista hiihtoretkillä siellä missä autojen ääniä ei kuulu. En minäkään niitä kuule, en nyt missään, kun valo maalaa kaupunkia ja päästän otteeni. Rasahtamatta sekoittuu talojen pakka, asunnot ja asukkaat vilisevät läpi kortteliston. Kun minulla on rakkaus, sanat pakenevat, mutta yksin, yksin ja tuskassa ne tulevat taas, ei silta eikä edes laituri, astinkiviä ainoastaan, liukkaita ja jäähattuisia sanoja, kaukana tasalakisista. Ne pistävät todellisuudesta esiin kuka mistäkin ja mitenkin. En tiedä, onko niitä viisasta käyttää.

Ei muuta meitä kuin koira ja minä, puhun sille eikä se kuuntele, ja tiedän sen, ja siksi kutsun asioita väärin nimin leikilläni, se ei välitä, en välitä, kuljemme vain ja sees pakkanen muuttaa vähitellen sormia ja varpaita tuntemattomiksi ja ylimääräisiksi osiksi, jotka joku on unohtanut korjata talteen työn päätyttyä.

Kaksi yötä myöhemmin käymme jäälle aamulla kun muut vielä nukkuvat ja näemme siellä auringon hilautuvan laivojen siluettien takaa ylös raskaana ja hehkuvana. Hitaasti se pungertuu, hitaasti. Teen jäällä hieman joogaa ja ihmettelen kaikkia niitä autiuden värejä, kultaa, syvää purppuraa ja kylmää sinistä. Sitten kävelemme takaisin kaupunkiin vain sopiaksemme seuraavan jääretken jo muutaman tunnin päähän.

Talvi, tuivertaa

Talvi tulee niin äkisti. Hajut katoavat (kauhduttuaan toki sitä ennen melkein enemmän arvattaviksi kuin aistittaviksi), suorakulmaiset muodot täyttyvät valkoisella väliaikaispaikalla, askeleen alta voi maa kadota liukuhihnaksi tai nousta harjaksille, koppurikoiksi. Löydän UFFin päiviltä mainion kahden euron villaisen nilkkapituisen talvihameen nylonvuorilla. (Löydän myös hämmennyksen sen suhteen, kirjoitetaanko se "vuorella" vai "vuorilla" ja jätän asian auki, koska saa kysyä ja olla kesken - moni muukin asia on kesken.) Hameen kanssa liikkuessa ei palele, koska jalat liikkuvat suojaisassa teltassa, vaikka lumi kuinka muuten pyörteilisi kaikkialla akvatintamaisesti maisemaa pilkuttaen.

Tungen edelleen ilta illan perään harmaaseen eläimeen kipulääkettä. Se irvistää mutta siinä kaikki. Jälkeenpäin se tulee sänkyyn hyrisemään. Se ei näe enää mutta se ei ole mitenkään vaikuttanut sen kissamaiseen uteliaisuuteen eikä elämänhaluun. Deadlinet ja osadeadlinet kinostuvat, suoritetaan, ohitetaan. Enää kaksi jäljellä. Sitten on joululoma.

Joululoma tarkoittaa tavaroiden pakkaamista laatikoihin ja muuttoa. Hyvästejä yksiselitteiselle kodille.

Paluuta asuntoon, jonne palasin jo kerran ennenkin. Mutta että ensimmäistä kertaa sinne muuttaessani minulla oli suuri kokoelma lusikoita, haarukoita ja veitsiä, joilla ei voinut syödä: hienoja, vanhoja ja suunnattoman pahanmakuisia. Jossain vaiheessa ne jäivät jonnekin.

Kun palasin ensimmäistä kertaa, käytin usein reiällisiä pitsisukkahousuja ja kuvittelin opiskelleeni opiskeluni ja eläväni sitkunin päämäärää. (Se oli ihan erilaista kuin olisi saattanut kuvitella.) Surin taakse jäänyttä rationaalisuutta. Kävin vesijuoksemassa päivittäin.

Nyt, en tiedä oikein, millaisena palaan. Joiltain osin varovaisempana ainakin. Enkä haluaisi pitää mitään turhaa. Toisaalta rikkimenneitä lautasia ja kuppeja on säästössä iso kassillinen jo; ajattelin putkiremontin jälkeen liimata niistä keittokomeroon mosaiikin. Sitten kun muutan pois, se tietysti jää taakse, kaikki ne lautasten ja kuppien kuviot. Mutta kuvittelen selviytyväni siitä siinä missä olen selviytynyt pitsisukkahousujen rikkoontumisesta ja pahanmakuisten aseiden jonnekin unohtamisesta.

Kaikkihan lopulta joka tapauksessa jollakin tavalla katoaa.

On vaikeaa ymmärtää, että siihen asuntoon voi muuttaa talvella. Olen aiemmin muuttanut siihen syksyllä ja keväällä. Ei talvella pitäisi muuttaa.

Ehkä tulee sekin aika, että muutan sinne kesällä. Mutta sitä ennen pitäisi ensin muuttaa pois.

Vaikka joululomaan on vielä aikaa, huomaan kehon jännittyvän ja kääntyvän sitä kohti. En osaa kuvitella pakkausprosessia ja siinä on jotakin hermostuttavaa. Kävelen nykyisessä residenssissä ikkunan luo ja katselen ulos ja ajattelen: kohta ei enää tätäkään näkymää. Haistelen yliopistolta palatessani asunnon ominaistuoksua ja koetan kuvitella, muuttuuko se meidän muutettuamme. Tuskin. Kohteessakin tuoksuu juuri samanlaiselta kuin siellä on aina tuoksunut. Taloilla on omat tuoksunsa.

Joululomalla pitää muutakin kuin pakata: pitää opetella käyttämään Microsoft-tuoteperheen niitäkin tuotteita, joiden käyttämiselle en ole vielä keksinyt koskaan syytä tai perustelua. Ja pitää oppia käyttämään yliopiston sähköpostiohjelmaa, kaikkea tuollaista, minkä osaan tehdä paremmin muulla ohjelmalla, mutta mistä pitää todistaa opinahjolle tentissä osaaminen tietyllä ohjelmalla ja vielä sen tietyllä versiolla. Joskus motivoituminen on vaikeaa. Niissä kohdin kysyn: No, mitä minä tästä saan? Miksi olen täällä, opiskelen tällaista?

Siihen on hetki hetkeltä vaikeampi vastata. Mutta niin kauan kuin en mitään tähdellisempääkään keksi, jatkan. Koen sen kierolla tavalla jopa velvollisuudekseni: jos kerran en saa työtä koulutukseni pohjalta, tehtäköön sitten vapaaehtoistyötä niiden valmiuksien kanssa, keskustellen ja ääneen ihmetellen.

Ajattelen muuttoa mahdollisuutena: mahdollisuutena päästä eroon tavarasta ja mahdollisuutena nähdä asiat ehkä jotenkin aivan uudelta kantilta.

Tärkeintä on ehkä, että se kilisevä kivitavarasilppupussi saadaan viimein mosaiikiksi.

Tuivertavassa ajassa

On se kohta, jolloin kasvoihin alkaa sattua silloin tällöin. Tietää kävelleensä pitkälle syksyyn. Kun tulee kotiin, siellä ei ole muita. Tai siis muita ihmisiä. Hämärästä tihentyvät kissa ja koira. Mau, sanoo harmaa.

Asiakkaiden kaulat, hartiat ja takaraivot kertovat omaa kieltään vuodenajasta. Ystävän kissa, ystävä sekin kaukaa, on kuolemassa. Huomenna, todennäköisesti, se saa eutanasian. Keskustelemme kaiken aikaa. Niin, useimmat eläinlääkärit tarjoavat tuhkauspalvelun. Se on aika kätevää jos maa on jo roudassa. Tuntuu ilkeältä astua ruumista kuoppaan sopivaksi, vaikka eihän ruumiista tietysti enää miltään tunnu.

Ihanaa että sentään harmaa voi hyvin, sanoo ystävä. Meinasihan sekin kuolla, vastaan. Mutta nyt se tietysti voi hyvin, onneksi.

Havaintokentän laitamilla tehdään kauaskantoisia, arkaluontoisia päätöksiä. Siinä vaiheessa kun kuulen niistä, on tietysti liian myöhäistä olla käymättä päiväsajan keskusteluita.

Yöllä herään tuntuun paitsi sanojen ja lukujen, myös kiinteiden keskikokoisten objektien liukuvuudesta, muuntuvuudesta. Ja vaikka nyt tiedän, mistä se horjunta johtuu, mistä se on vuotanut sinne, mikä on täysin syytön tähän epävarmuuteen ja ei se näin voi mennä -tuntuun, en saa nukahdettua uudestaan. Harmaa tulee luokse, puskee, kehrää.

Muistan, miltä tuntui saada se luokseen Tähtitorninmäellä tauon jälkeen.

Jostain syystä olen puhunut eläimistä jokaisen asiakkaan kanssa. Unelmoinut niitä esiin yhdessä. Ne eivät epäröi vaan tekevät. Ja muita arvioita. Muiden eläinten eduksi on sanottava sekin, etteivät ne epäile lukujärjestelmän horjuvan. Tietääksemme.

Ketkä ovat ne me, jotka tietävät tai ovat tietävinään vaikka missä kirjoissa ja kansissa?

Vaikutelmia kesäpäivästä

Kolmea erilaista valkoista: pilvet, lokit, poppelinlumi. Kolmea valkoista pään päällä, turkoosia kaikkialla iholla kaulasta alaspäin. Ei, ei tässä voi ryhtyä mustavalkoisen kuvan vakavaksi, säälliseksi. Liikeneuvotteluleikissä en tiedä, mitä odotetaan, joten leikin, etten omaksu mitään roolia. Mitä se voisi tarkoittaa? Kai sitä, että jos joku rooli tulee, se tulee vastauksena.

Vastaan pituuteen, hoikkuuteen ja pisamiin. Arvuuttelen päänsisäisesti, kumpi on vanhempi. Tämä sopisi kummaan huumorintajuuni, arvioin ääneen.

Myöhemmin venytysasennossa mietin, mikä tekee arvauksesta arvion. Jos vastaus vetoaa arvauksen valistuneisuuteen, jää enää kysymys valistuneisuuden kriteereistä.

Liikeneuvotteluleikeissä ei sentään kysytä työhaastatteluleikkiasioita kuten että missä näet itsesi viiden vuoden kuluttua. Ei tarvitse kosahtaa samaan vastaukseen kuin aiemmin roolittomuusroolileikissä, siihen, etten näe tulevaisuuteen, ja jos näkisin, tekisin siitä bisneksen. Höpsismiä kysymys ja vastaus. Mutta kaikki kysyjät eivät koe sitä höpsisminä. Jotkut jäsentävät vastauksen aggressiiviseksi, leikkiin kuulumattomaksi. Mutta mitä tekemistä viiden vuoden päästä ajalla on, kun puhutaan kolmen viikon sesonkityöstä tai jopa viikon sesonkityöstä?

Joten kaikki sujuu hyvin, kai. Ahdistun vähän hiuksistani mutta tolkutan, etteivät muut näe niitä samalla tavalla tuhkasäkin päähän kumoamisena ja voimainkoetoksena (joka on osoittautumassa turhan vaativaksi). Saan ainakin ilmaisen lasillisen kivennäisvettä, ja saan annostaa sen itse hanasta. Moista ihmettä en ole aiemmin kokenut, joten ainakaan seitsemäntoista kilometrin pyörälenkki ei mene hukkaan.

Ja sitten näen valkoiset ja taivaan laki on huomattavasti ääriään tummempi ja koetan hahmottaa ilmakehän optisia ominaisuuksia keskellä vesikehää, jossa painovoima melkein katoaa. Mutta vain melkein. Vähän vettä vetäytyy nenään. Suihkuissa ystävätär yhyttää minut ja sovimme treffit seuraavaksi aamuksi.

Saan viettää illan yksin. Viimeinen ilta kotona pitkään aikaan. Tuhlaan vähän hetkiä imurointiin, jotta lattialla on mukavampi maata.

Makaamiseenkin kyllästyy.

Kävelemme koiran kanssa merenlahden ympäri. Hanhenpallerot töpöttävät karkuun, koiraa ei kiinnosta mutta hanhivanhempia kiinnostaa. Ne kärisevät nokka auki ja vaappuvat uhkaillen suuntaamme. Kiihdytämme tahtia. Kotimäessä ystävä pysähtyy hetkeksi pyörällä tervehtimään. Koira huutaa hänelle vertahyytävää uu-uutaan ja vähän luimistelee, kun kysyn, eikö kannattaisi ensin katsoa, kuka siinä on. Ystävä kiihdyttää mäkeen ja nyt koira tahtoisikaan mukaan matkaan, teutaroi ja loikkii takajaloillaan vilkuttaen vimmatusti etukäpälillään. Tahtoo, tahtoo, tahtoo. Äkkiä keksin: Kas niin, nyt tiedän, miksi tämä koira vaikuttaa typerämmältä kuin muut tuntemani. Olen aiemmin kuvannut ystäville ajattelevani, ettei sitä ole kohdeltu järjellisenä olentona. Ja totta vie: se muistuttaa enemmän ihmistä kuin mikään tuntemani koira.

Kotona en osaa päättää, lukisinko mahdollista tulevaa työpestiäni vai feminististä esseekokoelmaa, joka käsittelee ruumiillisuutta ja jonka useita asenteita minun on vaikeaa ymmärtää mutta jonka lukemista pidän juuri sen vuoksi tarpeellisena urakkana.

Tuntuu kuin olisin jättämässä hyvästejä jollekin. Kunpa vain tietäisin, mille. Kummallista kaihoa.

Lehmukset tuoksuvat ja valo putoaa niihin ja ruohikon pehmeältä vaikuttavaan pinnalta vaikuttavaan sekamelskaan. Se kaikki tuo mieleen maalauksen pienessä nelikulmaisessa taidekirjassa. Jokin venäläinen mestari. Harvoja tauluja, jotka voi haistaa ja kuulla. (Olisikohan minusta tullut namedroppaaja paremmalla faktamuistilla?)

Kesä liikuttaa ja pakahduttaa.

Ihana vappu, taitaa olla kesä...

Pyrin jättämään katastrofoinnit toisille, tai siis mieluummin ei kellekään, mutta kyllähän sitä tapahtuu eikä muu kuin oma tonttini voi olla vastuullani. (Mikä on se oma tontti? Missä kulkevat sen rajat? Hah!) Siitä huolimatta tuntuu aina hieman jännittävältä kutsua ihmisiä juhlimaan. En näytä kuitenkaan osaavan kauhean hyvin ennustaa, onko juuri tuona iltana mielentilani sellainen, että jaksan joukkoja, meteliä ja kontaktien epämääräisyyttä. Tarkoitan tätä: Jos kutsu on toisen lähettämä, voin vielä lähtöiltana tunnustella, haluanko tanssia ja halailla ja kikattaa vai olisiko sittenkin luontevampaa putsailla keittiötä taikasienellä, tiskata hyräillen ja käpertyä sänkyyn läheisten ihmisten, koiran, kissojen tai kirjan kanssa. Jos sen sijaan olen lähettänyt kutsun itse, en oikein koe voivani päättää, etten halua sittenkään tavata tuona iltana joukkoja. (Tietysti sekin olisi mahdollista: ulkoistaisi bilevastuun kämppiksille ja luovisi vaikka hotelliin nukkumaan.)

Vapun aatonaattona ihmiset saapuvat vanhaan kommuunikämppään. Hetki ennen ihmisten tuloa jännittää vielä vähän. Suuri asunto on tyhjä, kaikuva. Kämppis-I kiskoo päähänsä vaaleiden lettien Hilde-peruukin ja sekoitan boolia kahdenkymmenen litran elintarvikeämpäriin. Fauni virittää stereoita, Vompsu järjestelee kierrätyskamoja tarjolle yhteen huoneeseen. Sitten äkisti ihmiset ovat tulvahtaneet sisään, summeri märisee säännöllisin väliajoin ja yhä uusia tyyppejä solahtaa bilekämppään. Musiikki soi. Tanssitaan. (Tänään, kaksi päivää myöhemmin, jalat tuntuvat jäykiltä pötkelöiltä. Sen siitä saa, kun pomppii, loikkii ja niiailee tuntikausia!) Pitkästä aikaa juhla tuntuu - no, juhlalta! Pienetkin eleet, katseet ja hymyt ja tervehdykset tuntuvat intensiivisiltä ja hyviltä. Ilmassa on aistittavissa sellaista leikkiä ja vallattomuutta, jota talvisin tuntuu olevan mahdotonta tavoittaa. Kesä on siis tullut, koska ihmisiä on niin helppo rakastaa!

Muutamassa viikossa keho järjestyy toiseksi. Prioriteetit käännähtävät. Alkoholin vaikutus muuttuu depressoivasta euforisoivaksi. En kysy, miten linnut osaavat keväisin aloittaa reviirilaulunsa tietyllä viikolla. Minussakin myllertää kesä. Enkä ole päättänyt sitä itse. Olen yrittänyt päättää monena vuonna, mutta ei siitä mitään tule. Siitä tulee jotain sitten kun siitä tulee jotain, ja se tapahtuu ennakkovaroituksitta.

Vappuaattona sitten siivoilemme asuntoa aivan lopullisen tyhjäksi iloisen mielen venyttäytyessä sitkeänä kalvona päivän päälle. Naapurit, joita tulee rapussa vastaan, kuittailevat kommuunin pojille illan bileistä. He eivät älyä, että minäkin olen asunut tuossa asunnossa. Ja monta muuta naista. Minua he vain moikkaavat normaalisti, mutta kuulen oven läpi keskustelun, jossa päivitellään rappua ylös kiivettäessä eilisillan bakkanaaleja, joissa oltiin pihalla melkein alasti (ihmiset kävivät huvimajassa pyyhkeisillään saunasta vilvoittelemasta). Toinen ääni kysyy, että eivätkö nämä olleetkin jotain nuorisoa. Kyllä vain, toinen ääni vastaa, kakskymppisiä jannuja koko porukka, kyllähän sen tietää, miten semmoiset juhlivat. Hihittelen itsekseni oven takana - mitähän sedät, jotka ovat ehkä kymmenen, ehkä viisitoista vuotta itseäni iäkkäämpiä, sanoisivat kuullessaan kommuunin asukkien olleen kuitenkin voittopuolisesti yli kolmikymppisiä korkeakoulutettuja naisia. You know, tietäähän sen, miten semmoiset juhlivat.

Illalla riennämme siivouspuuhista Vallilan vapputansseihin. Keskustelemme lyhyesti kommuunikäsityksistä pitkäaikaisen kommuuniasujaystävän kanssa, ja hän kertoo riemastuttavan esimerkin ennakkoluuloista, joita heidän teatteritaiteilijaystävänsä ovat saaneet kantaa heillä vieraillessaan. Meluhäiriöitä ei ollut syntynyt, mutta taiteilijoiden liikkuminen rapussa ilta-aikaan ei ollut jäänyt huomaamatta. Talonmies oli kysynyt, etteivät kai nuo tyypit käytä huumeita, kun he tulevat vieraisille niin kummaan aikaan (näytöksen jälkeen). Ystävä oli koettanut selittää, etteivät kaikki boheemisti elävät ihmiset välttämättä ole narkkareita. Talonmies oli näyttänyt epäilevältä.

Muitakin hauskoja kohtaamisia sattuu. Vompatti törmää tyttöön, joka julistaa heti, että he ovat olleet facebookystäviä. Vompsu näyttää vähän hämmentyneeltä ja kaivelee selvästi muistiaan. Sitten hän sanoo: Joo hei niin me tavattiin siellä luistelutapahtumassa. Sinä olit Emilia, eikö niin. Tyttö repeää ihan täysiä nauramaan ja tiedottaa, että ei hän kyllä mikään Emilia ole, kukas se Emilia oikein on, ja muistuttaa oikeasta nimestään. Vompsu pyytää anteeksi ja sanoo tytön uuden kampauksen hämänneen häntä. "Joo joo, tosi uskottavaa. Mut kerro nyt kuka se Emilia on!" tyttö nauraa takaisin. Sitten hän kumartuu puoleeni ja sanoo: "Varo vaan, tuo on ihan kauhea gigolo!" Mietin sekunnin murto-osan, onko se liian raisua, mutta kun tilanne on niin herkullinen, en voi olla toteamatta: "Joo mä tiedän, se on mun aviomies." Tyttö ei hetkeen tiedä, mitä sanoa, skannaa naamaani ja toteaa, että se on kyllä totta mutta ettei kommentti ole mikään katastrofi, ja sitten hekottelemme yhdessä. Tytön seuralainen haluaa tanssia kanssani, ja niin sitten tanssin jonkun ihan vieraan tyypin kanssa keskellä väentungosta. Ikävä kyllä tuo mies tahtoo viedä ja ilmaisee sen aika kovakouraisin ottein, joten tanssista meinaa tulla melkoista pystypainia. Tanssin jälkeen en sitten tietenkään enää löydä ketään vellovasta väkijoukosta. Eikä minulla ole puhelinta tai mitään. Onneksi pian törmään tuttuihin ja lopulta löydän Faunin ja Vompsunkin. Loppuillan vietämme bileissä vapputanssien lähellä. Kotiudumme ennen puoltayötä roudaamaan vielä viimeisiä muuttokamoja.

Tuntuu hauskalta nyt kun ihmisseura taas jaksaa innostaa ja elävöittää ahdistamisen sijaan.

Ja aurinko! Ja vihreä, jonka pönkeää kivikaupungin epämääräisyyskohdista! Puistot! Maan tuoksu!

IHANAA VAPPUA!

Mutakautta odotellessa

Ostan lennonvaihdolla John Irvingin uusimman. Siinä luonnehditaan Mainen ja Uuden-Englannin kevätpuolen kautta mutakaudeksi; ensin on lumi ja jää, sitten epämääräistä mutaa, joka sulaa ja jäätyy, ja sitten onkin jo oikeastaan melkein kesä ja ihan kesä. Tunnistan heti, että näinhän meilläkin tosiaan on. Mutakausi! Vai mitenkähän se on suomennettu, minun kirjani on tietysti englanniksi, kun sen kerran ostin ulkomailta jaksaakseni istumisen tuskaa.

Irvingiä on muutenkin hauskaa lukea. Hän kun ei ole erityisen tuomitseva kirjailija. Sitten pysähdyn - ovatko ne muutenkaan? Ehkä minustakin on tullut tämmöinen juuri kirjojen takia. Niissä harvemmin reagoidaan kuten retkiopas Riossa reagoi Vompon kysymykseen, mitenkä tämä tulkitsee hänen portugalinkielisen paitansa lauseen, jossa sanotaan suoraan about että sarvia ei ole, niitä vaan koetetaan sovitella päähäsi. Sarvipää tarkoittaa portugalinkielisissä maissa samaa kuin aisankannattaja suomeksi. Opas ei voinut lopettaa hekotteluaan ja sitten vakavoiduttuaan ei ollut lainkaan päästä siihen kysymykseen, onko lauseen loppupää tulkittavissa siten, että sarvia koetetaan toisten tai omasta toimesta sijoittaa pään ulkopuolelle ("sinä olet aisankannattaja!") tai sisäpuolelle (aisankannattajuus on tästä suhteesta oleellinen kuvaus). Hänen oli nimittäin toistettava kymmeniä kertoja, että "se on kamalaa", "se on tragedia" ja "sellaista tapahtuu mutta sellaista ei saisi tapahtua". Opas myös sanoi, että hänen mielestään joku on corno vain silloin jos hän tietää, että hänen partnerillaan on toinen suhde. Että jos tulee petetyksi eikä tiedä, silloin siinä ei ole mitään hävettävää. Mutta että jos tietää sivusuhteesta eikä lähde, siinä on. Mulkoilimme takapenkillä toisiamme huvittuneina.

Jälkeenpäin kävi ilmi molempien leikitelleen sillä ajatuksella, mitä mies sanoisi, jos häntä konfrontoisi: että sillä lailla mekin elämme eikä se nyt sen kamalampaa ole kuin parisuhteenkaan pelkojen ja turhaumien sietäminen. Pelot muotoutuvat hieman toisella tavalla, mutta pohjimmiltaan on vaikeaa luonnehtia, mikä tässä nyt niin erilaista olisi. Vähemmän rappioromantiikkaa sitä itse tästä löytää. (Voi kyllä olla että se johtuu muustakin, kuten siitä, että sitä koko ajan työstää itseään lisää.)

Niin, kirjoissa ei kai yleensä sillä tavalla tuomita. Todetaan vain tapahtuneen näin ja näin. Jokainen muodostaa itse johtopäätöksensä lukemastaan saamansa informaation perusteella. (Oikeastaan on ehkä väärin kirjoittaa "lukemastaan saamansa", koska kyllähän luettu tulkitaan aiemman informaation perusteella.) Oikeastaan haluaisin lukea uudestaan Irvingin kirjan Välisarjan avioliitto, koska nuorempana onnistuin lukemaan sen kertomuksena siitä, miksi muut mallit kuin parisuhde eivät voisi toimia. Olisi kiinnostavaa tarkkailla, miten sen nyt lukisin. Ehkä kiinnittäisin huomiota aivan toisiin seikkoihin? Tai ainakin sanallistaisin eri tavalla sen, mistä kirja kertoo?

Vompsu koki Lissabonissa lyhyen lomaromanssin. Ei siis minun kanssani. Minä olin kipeänä hotellissa nukkumassa. Tunsin itseni vähän surkeaksi, kun hän siis löysi villin yöelämän, ja minä en jaksanut kuin levätä. Ja ehkä vähän yksinäiseksi ja hylätyksi, kun jouduin painimaan yksin omien spekulaatioideni kanssa siitä, miten turvallista patin kanssa lienee lentää pitkä, melkein puolen vuorokauden lento valtameren yli, sillä välin kun tajuttomassa tuubassa kotiin tullut mies nukkui krapulaansa pois. Mutta oikeastaan se ei tuntunut pahalta, että hänellä oli sutinaa jonkun muun kanssa. Onhan hän käynyt treffeillä tässä ennenkin ja jo silloin, kun menimme naimisiin, se tapahtui enemmän kaveripohjalta ja varsin tietoisena siitä, ettei kumpikaan liene toisen "suuri rakkaus". (En pidä erityisemmin suurista rakkauksista. Toimin niissä liian kalkkunasti, jotta ne pidemmän päälle vaikuttaisivat hyvältä elämän järjestämisen periaatteelta. Haluan pysyä kohtuullisena, ja siihen tarvitaan kaikkea muuta kuin kalkkunuutta.) Enemmän olen ollut kaiken aikaa huolissani siitä, kuinka painava tai järkevä lienee Vompsun päätös elää kanssani, jos hän ei ole juuri muuta nähnyt eikä kokeillut. Minua myös kauhistuttaa hetkellisesti, miten seksuaalisesti epävarma Vompsu joskus saattaa olla. Ehkä hän nyt vähitellen alkaa tajuta, etteivät hänen käsityksensä hänen itsensä seksuaalisena olentona hahmottumisesta ehkä vastaa aivan kohta kohdalta sitä sosiaalista todellisuutta, jota esimerkiksi minä havainnoin.

Lennolla suljen välillä kirjan ja silmät ja hymähtelen itsekseni huvittuneena sille, miten erilailla eri ihmiset ottavat tietyn tapahtuman. Ajattelen sitä, miten olisin ehkä joskus aiemmin tuntenut itseni täysin toisella tasolla uhatuksi, jos olisin kahdestaan lomamatkalla ollessa sairastunut ja toinen olisi sillä välin mennyt baariin ja löytänyt toisen nuhjauskumppanin. Ja nyt minusta taas tuntuu, että vaikka olenkin hetken vähän varpaillani - entä jos toinen onkin paljon viehättävämpi, kohtuullisempi, älykkäämpi ja muutenkin temperamentiltaan sopivampi kumppani ja minut hylätään? - niin lopulta tiedän koko jutun ja siitä puhumisen ansiosta paljon enemmän siitä, miten vahva meidän välisemme side on ja mitä asioita oikeastaan Vompsu minussa osaa arvostaa. (Tiedän kyllä myös, mitkä asiat ärsyttävät häntä, mutta tiedän myös, etten muutu tuosta noin vain aivan toiseksi ihmiseksi, enkä edes halua muuttua joissain kohdin, joten hän saa itse työstää ärsyyntymystään samoin kuin itsekin työstän omaani.) Tuntuu ihan käsittämättömältä, miten monen olen kuullut sanovan, että he eivät haluaisi tietää, jos toinen on ihastunut johonkin toiseenkin tai puuhaillut jotain heidän selkänsä takana. Minä haluan tietää. Ja, vielä tärkeämmin, haluan toisen voivan kasvaa ja löytää omia juttujaan. (Jos toinen haluaisi kasvaa salailevaan suuntaan, sitten varmaan olisi vaikeampaa.) Pelkäämättä, että niistä vaaditaan päätä pölkylle.

Irvingin kirjassa oli toinenkin lausahdus, joka jäi pyörimään mieleen. Siinä sanottiin, että lapset tietävät kyllä, missä heitä rakastetaan ehdottomasti.

Arvelisin sen pitävän paikkansa. Tosin sellaista pitää kokea edes kerran ja lyhyesti, tai lukea hyvä kuvaus siitä, että tietää semmoista voivan tapahtua.

Haluaisin osata rakastaa ehdottomasti. Ehkä jollain tasolla osaankin, ainakin kun saan hetken aikaa tokeentua järkytyksistä. Joskus tietyn ihmisen ehdoton rakastaminen vaatii kumman kuuloisia toimenpiteitä, kuten sen, että päättää lakata asumasta hänen kanssaan. Mutta minulle ehdottomasta rakkaudesta ei tulekaan mieleen perhe. Ainakaan ydinperhe.

Kotiin palaaminen tuntuu hauskalta, vaikka odotettua mutakautta ei olekaan vielä aloiteltu, toisin kuin olin kuvitellut joidenkin toiveikkaista fb-päivityksistä. Eteiseen rientää kaksi iloista kämppistä halaamaan ja huomaan, että tuntuu ihan siltä kuin tulisi kotiin... kotiin, jossa saa olla enää kuukauden. Aika jyskyttää niin valtavaa tahtia!

Lentokoneessa valtameren yli yksi kuukauden albumeista on Supertrampin kootut. Olen kuullut yhtenä aamuna viereisestä talosta hostelliin tulvivan musiikin seassa yhden heidän kappaleensa, "Take a long way home". Silloin en pysty menemään suihkuun, en tekemään mitään muuta kuin seisomaan ikkunassa ja antamaan kyynelien tulla ja muistojen huuhtoa ylitse. Jostain syystä Supertrampin iloinen poljento ja silti käsitellyt isot asiat, yhdistettynä siihen, että tätä musiikkia kuuntelin elämäni näennäisesti turvallisimman kauden aikana, silmät tiukasti kiinni tapahtuvalta, muodostaa melko tehokkaan vanhojen asioiden muistelemisen ja jäsentämisen välineen. Etenkin kun musiikki saa aikaan jo kauan sitten kadonneiksi kuviteltujen ajatuskuvioiden muistumisen. Äkkiä on toisessa ajassa ja paikassa, keskellä niitä uskomuksia ja tuntemuksia, ja sitten samalla toinen jalka on tukevasti hostellin lautalattialla, ja on pakko tietää ja muistaa sekin, miten kauas noista tuntemuksista on kuljettu ja miten moni niistä uskomuksista tuntuu nykyään pelokkaalta ja dogmaattiselta. Sattumalta sitten tosiaan lentokoneessa on Supertrampia tarjolla koko albumi ajateltuani juuri pari päivää aiemmin, että minun pitää lainata albumi eksältä tai katsoa, löytyisikö se spotifysta.

Istun silmät kiinni ja kuuntelen, tunnustelen. Jotkut kappaleet on kuunneltava useita kertoja. En onnistu taaskaan nukkumaan, mutta ei se mitään.

Kun kuuntelen, huomaan mielialani hitaasti muuttuvan mietteliään kuulaaksi.

Saavun kotiin hyvillä mielin.

Nisse-blogga

Jaaha, se siitä joulusta sitten! Nimittäin valtava kolmen kilon piparkakkutalo voi kuin ilmapommitusten jäljiltä ja skypejoululaulut on laulettu jo ties monetta kertaa eilen illalla. Lauloimme myös konkaniksi, jotta sitten Goalla voisi tarpeen tullen tunnistaa, että joo, ne laulavat nyt jouluyö, juhlayön paikallisella kielellä. Siellähän on kieliä vaikka kissoille jakaa. Lähtöön alle viikko, halattu monet ystävät ja luvattu pitää itsestä huoli.

Viime viikolla jouduin taas perumaan hierontoja, koska terveyteni reistaa pahemman kerran. Hiivalääkkeen karmeuksien jälkeen sairastuin vatsatautiin ja sen päälle epämääräiseen vilutteluun, joka viime yönä skypejoululaulun jälkeen kasvoi täysmittaiseksi röhäksi. Kittaan inkivääriteetä ja sullon ruumiinaukkoihini maitohappokapseleita ja suunnittelen pummaavani äidiltä duactia, jos nenähuuhtelukannu ei riitä pitämään röörejä avonaisina lentoihin saakka.

Kun äiti kysyi perjantaiaamuna, mitä haluan joululahjaksi, hämäännyin pahan kerran. En mitään, sanoin, minulla on ihan kaikkea mitä tarvitsen. En oikeasti tarvitse mitään. Äiti ei ymmärrä sitä. No okei, olisin silloin tarvinnut pahoinvoinnin aaltojen loppumista, mutta sitä ei kukaan taida voida antaa lahjaksi tai muutenkaan. Tietysti voisin haluta myös lisää kärsivällisyyttä, zeniä ja maltillista viisautta ja rohkeutta, mutta miten sellaiset paketoidaan? Sitä paitsi äiti on epäilemättä tehnyt jo parhaansa kaiken mahdollisen elämänviisautensa välittämiseksi. Ja minua vaan oksetti ja kuvotti. Pahoinvointi kasvoi lpg-hoidon loppua kohden niin voimakkaaksi, että pelkäsin oksentavani äidin päälle. En sitten kuitenkaan tehnyt niin, mutta jokseenkin täysimittainen delhi belly se silti oli, ja paheni perjantaina tunti tunnilta. Ehdin jo pelätä senkin läpi, että entä jos se ei mene ohi ja joudun skypejoululaulukarantenoimaan itseni omaan huoneeseeni ja kuuntelemaan oven läpi, miten muut helkyttelevät sulosäveliä isossa huoneessamme, lohikäärmematolla istuen. Onneksi mahataudit ovat kuitenkin nopeita ja sain siten joulun täksikin vuodeksi.

Nyt on aika onnellinen olo alkaneesta röhästä huolimatta. Pitää vielä tiskata yksi koneellinen ja sitten kaikki alkaa taas näyttää siistiltä. Faunin vanhemmat tulevat kommuuniin kylään ja syövät kanssamme. Taidan valmistaa kurpitsarisoton ja toivoa, ettei siihen tuleva vuohenfeta ihan älyttömästi pistä limojani liikkeelle. Faunin äidille on näet luvattu puolentoista tunnin hieronta. Kai se on muinainen äitienpäivälahja, joka nyt viimein saadaan toteutumaan. Kunhan nyt vain pysyisin sen verran koossa, etten tartuta. Pitää ottaa nenäliinat viereen ja käsidesi ja desinfioida kädet aina sen jälkeen jos on yskinyt. Erityistä nuhaa minulla ei ole, mutta keuhkoista nousee sitkeitä möykkyjä. Toistaiseksi ne ovat kuitenkin värittömiä eivätkä vihreitä hiiriä.

Vähän aavistelinkin, että näin tässä saattaa käydä, kun lähtee vasta joulukuun puolivälissä. Että ehtii sitä ennen jo alkaa keskitalven ja pimentyvän sairastelunsa, joka on yhtä varma merkki vuodenkierrosta kuin leskenlehdet ja mustarastaan tyyyiii ja potkuroiden jitterbug waltzin tahtiin lehmuksista alas kurvailevat siemenet peryksineen. (Paitsi silloin kun on juuri eronnut, silloin ei pysty sairastumaan. Silloin ei ole sellaiseen voimia ja keho tietää sen.) (En oikeastaan haluaisi missään nimessä ajatella juurieronneisuutta mitenkään huonona tilana; monessa suhteessa arvostan sitä ainakin yhtä paljon kuin suhteessa elämistä. Pidän sen tilan merkitysten avoimuudesta ja muutoksesta, jonka oikein tuntee kohisevan kaikilla luukalvoilla. Siitä riemusta ja uhmasta, joka versoo tietoisuudesta, että on itse kannateltava itsensä täysin, ja hämmästyksestä, miten helppoa se onkaan verrattuna elämään toisen kanssa, yritykseen sovittautua ja sovitella, ymmärtää ja neuvotella minimiharmillisia käytäntöjä. Se on äärimmäisen älyllisesti aktiivista aikaa ja hyvä kohta pohtia moraalia. Ei voi ainakaan syyttää ketään toista omista ailahduksistaan. Sellainen tekee äärettömän hyvää.) (Jos olisin perfektionisti tai suosisin perfektionismia itsessäni, tunkisin varmaan itseni tuohon tilaan kerta toisensa jälkeen. Mutta ehei, en erityisemmin tahdo tukea perfektionismia itsessäni. Yksi päivä kävin mielenkiintoisen keskustelun siitä, onko hyvä aina yrittää parhaansa. Toinen oli sitä mieltä, että on aina ja kaikille ja kaikkialla, ja itse kyseenalaistin tämän jyrkästi: sellaiset tavoitteet tuntuu järkevältä suhteuttaa dispositioihin yrittää liikaa ja väsyttää itsensä siinä sivussa vs. tehdä kaikki vähän sinne päin ja asiaan keskittymättä. Jos oma suhtautuminen on useimmiten jälkimmäisen kaltaista, mikäs siinä, parhaansa yrittäminen voi olla hyvä tavoitteen muotoilu, mutta minun on esimerkiksi järkevämpää suhteuttaa kunkin tekemisen olennaisuus ja merkittävyys elämäni kokonaisuuteen ja kokonaistavoitteisiin sen sijaan, että nielaisin tuosta noin vain tekemisen sisäiset arvohierarkiat ja kameleontiutuisin toteuttamaan niitä omasta hyvinvoinnistani välittämättä. Kun muistutan itseäni siitä, että tämä on nyt työtehtävä, tästä maksetaan tämän verran ja työn arvotkin ovat vähän ristiriidassa omien elämänarvojeni kanssa, minun on paljon helpompi olla kantamatta työn ongelmia vapaa-aikaani ja kuormittamaan läheissuhteitani, samoin on paljon helpompi hyväksyä se, että saattaa olla, että epäonnistun joissain osatavoitteista. Ne eivät aina kaikki ole hallittavissa tai vaikka olisivatkin, niiden kontrolloinnin pyrkimykset eivät aina tarkoita kovinkaan järkevää omien rajojen asettamista.)

No niin, ajattelin kirjoittaa lyhyesti.

Nyt on alettava järjestellä, että ehtii vähän lepäämäänkin. Töitä onkin tämän päivän lisäksi perjantaihin saakka. Perjantai on vapaata, lauantaina pitkä työpäivä, sunnuntaina aamulla lento. Haluaisin röhän katoavan, mutta ei kai auta kuin sietää sitä tässä ja nyt.

Unen vuodenaika

Nuku, sanoo aikaisin pimenevä ilta. Ja päivä, jolloin sataa. Nuku nuku nuku. Nuku, sanoo mätää kupliva tulehdus varpaassa, tulehdus, josta lääkäri ymmärtää yhtä vähän kuin minäkin. Nuku, sanoo antibiootti.

Sama keho, joka kuukausi sitten nukkui pari kolme tuntia yössä, nukkuisi nyt kaiken muun paitsi pari kolme tuntia. Maailma tuntuu tahmealta, pysähtyneeltä. Mielenkiintoiselta kyllä, mutta jotenkin hyvin kaukaiselta. Jotakin varten nukuttaa. Ja koska on aikaa ja kiinnostusta, annan unelle periksi. Kovin on hiljaista, valitetaan työhuoneelta. Ehkä muitakin nukuttaa?

Onko sinulla tarpeeksi työtä, kysyy äiti huolestuneena. Nyökkään. En erota työtä ja vapaata. Ei se tunnu mielekkäältä. Eikä eläminen itsessään tarkoita jo työtä, ajattelua ja lihastyötä, mielen paimentamista juuri tähän hetkeen? Joskus, hetkittäin, epäilen, laskettaisiinko tämä jonkin sortin kajahtaneisuudeksi, mutta sitten kysyn, että entäs sitten, vaikka laskettaisiinkin. Ehkä vain tarvitsen aikaa. Ehkä osaan ottaa sitä. (Ja jossain vaiheessa siihen ei ehkä taas ole tilaisuutta?) Ehkä nyt tarvitsen unta. Ja antibiootit. En väitä ymmärtäväni näitä prosesseja, jotka virtailevat ja pulppuavat lävitseni ja kastelevat vasemman sukan kahdesti päivässä kudosnesteellä.

Koira herättää minut aamuisin. Siitä on vanhemmiten tullut aamuvirkku ja iltatorkku. Ulkona värjöttelemme tuulessa, liikumme varvas- ja kanta-askeltaen samaa tahtia hautausmaan reunaa. "Mitä minä teen sitten kun olet Intiassa?" kysyy vakituinen viikkoasiakas, joka on ehdollistunut aiemmin itselleen vieraaseen hoitoon yhden syyskauden aikana. "Miten minä selviän?" Kädet liukuvat öljyttyä ihoa. "Hyvin sinä selviät", vastaan. "Ihan niin kuin tähänkin asti."

Niin on helppoa vastata, koska niinhän se on. Jotenkin sitä selviää. Eikä jää yksin. On uni, kipu, riemu, uteliaisuus, tarmo, kaikki ne vuoron perään tanssittavat maailmaa, joka on. Se kaikki jatkuu, vaikka muuttaisikin väliajaksi kaupunginosaan, jonka talojen kuvitteleminen laivoiksi ei äkisti onnistukaan. (Ensin luulen vian paikantuvan itseeni, mutta ehei: muiden kaupunginosien talot voisivat edelleen purjehtia tiehensä, vain täällä ne jököttävät maahan kiinnitettyinä.) Annan unelle tilaa, se käpertyy selän kaareni taa ja peittelee minut värikkäisiin kuviin.

Vapaa perjantai

Ensimmäinen pikkujoulukutsu saapuu. En mainitse tätä siksi, että olisin erityisen sosiaalinen tai innostunut pikkujouluista ylipäänsä. (Itse asiassa en taida muistaa yksiäkään mainitsemisen arvoisia, mikä on hieman sääli, koska se antaa olettaa, että sellaisia tulen tuskin myöhemminkään kokemaan. Ehkä pitäisi olla kokopäivätöissä jossain, että tuntisi oikeasti ihmisiä ja kuuluisi joukkoon pikkujouluissa? Tähän mennessä ne ovat enimmäkseen sujuneet kaavalla ai kuka sä oot, aha, sä oot varmaan just aloittanut meillä, ai mitä neljä vuotta jo, oho mitenkähän me ei olla ennen koskaan tavattu.) Mutta kutsussa on jotain absurdin riemastuttavaa, sillä juhlan päätähdet ovat Mikko Alatalo ja Joulupukki. Molempien nimet on painettu mainokseen isosti. En löydä itsestäni yhtään säiettä, joka hinkuisi tapahtumaan, joten laitan paperin siististi keräyskoriin. Se leijailee malarialääkkeen kuitin päälle. Sataneljäkymmentä euroa.

Kulmahuoneen nurkka on kuorittu. Miehet puuhailevat huoneessa ovi kiinni, koira haluaisi vahtia ovea. Sitten kuivuri humisee. Sen äänessä on hiljainen, kotoinen sävy. Kämppiksen ilmanpuhdistinkin metelöi itsestään enemmän.

Koiran kanssa palatessamme kuuluu syvältä huoneistosta raskaus jyskähdys. Jompikumpi kissoista pakenee jostain kielletystä paikasta. En tiedä, mistä. Ilman kissoja ajattelisin ehkä kummituksia. Oikeastaan niillä ei taida olla kovinkaan paljon eroa.

Mutta ei asioiden edelle. Aurinko paistaa, vaikka on marraskuu, saadaan nauttia siitä kuuluisasta marraskuun valosta, hollantilaismestarien kellastuneesta vernissasta koruilevan luonnon kiehkuroissa, lehtimuodoissa, marjankannoissa. Kävelemme koiran kanssa rantaa, kilo tunkeutuu syvälle kallon sisään, äkkiä on helppoa hengittää, vapaapäivä, asiat järjestyvät kyllä.

Olen tavannut sattumoisin naisen, jota ajattelen siinä kävellessäni. Nainen kouhkaa siitä, miten hänellä on parantamisen lahja. Mutta hän ei halua tehdä sitä työkseen, vaan antaa sen koskettaa vain niitä, jotka ansaitsevat parantua. Kuten sukulaisia. (Hän selittää pitkään ja alentuvasti, miten kaikesta hyvästä, minkä tekee, ei tarvitse ottaa rahaa. Eikä kuuntele, mitä vastaan, kun kysyy jotakin.) Kun nainen puhuu lahjastaan, hänen kasvoilleen leviää samanlainen ilme kuin pikkulapsilla joskus näkee, sellainen sisäänpäin myhäilevä, fantasioiva ilme. Hän ei enää edes puhu minulle, tämä on kaukana kommunikoinnista, mutta ulkopuolisuus ei sillä lailla haittaa, vaan kuuntelen uteliaana.

Mutta sitä en millään voi uskoa, että naisella olisi parantamisen lahjaa. Eihän hän hyvänen aika kuuntele lainkaan, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Olen tavannut muutaman ihmisen, joiden kohdalla ehkä sanoisin, että he ovat loistavia parantumisen kätilöijiä (minusta näet on järkevämpää puhua parantujista kuin parantajista, samalla tavalla kuin on järkevämpää puhua oppijoista kuin opettajista) mutta heitä kaikkia on luonnehtinut aivan toisenlainen suhde siihen, mitä heidän ympärillään tapahtuu. Rauhallisinakin he ovat aistineet äärimmäisen tarkkaavaisesti, muutenkin kuin työssään. Tämä ihminen taas kääntyy sisäänpäin. Hän hiljenee monologinsa päätteeksi ja vilkaisee minuun, hätkähtää hereille läsnäolooni ja uteliaisuuteeni, ja kysyy, olenko ennen tavannut ihmisiä, joilla on parantajan tai ennaltanäkijän lahja. (Aivan oikein, hän on vakuuttunut olevansa armoitettu myös siinä lajissa.) Vastaan, että jotkut sukulaiseni, oikeastaan koko äidinpuoleinen linja, on juuri niitä ihmisiä. Mutta etten itse usko lahjoihin, joita ei kehitetä systemaattisesti ja avoimesti. Sitten kysyn asian, joka saa hänet suuttumaan. Kysyn nimittäin, että kun hän kerran rajaa tuon taitonsa vain niihin, jotka ansaitsevat tulla sen parantamaksi, niin mistä hän tietää, ketkä tuon parannuksen ansaitsevat ja ketkä ei. "Jos sinulla olisi sellainen lahja niin tietäisit kyllä, mistä mä puhun", hän ärähtää. Siihen loppuu keskustelu.

Kiitän onneani, siinä tilanteessa, etten ole äitynyt kuvittelemaan mitään tuommoisia itsestäni. Saan jatkuvasti itseni kiinni siitä, että valitsen aika intuitiivisesti jonkin metodin tai kannan ja sitten huomaan aika pian, että oikeastaan olisikin kannattanut tehdä näin. Ei mitään vakavaa, en suutu itselleni, mutta näitä pieniä korjausliikkeitä ja muistan sitten ensi kerralla -lupauksia tulee tehtyä sen verran taajaan, etten mitenkään pystyisi konstruoimaan käsitystä siitä, että minulla on jokin lahja käsissäni. Vaikka se onkin kummallista, että moni äitini asiakas on minun asiakkaakseni ryhdyttyään sanonut, että olen perinyt äidiltä kosketuksen lahjan. Tiedän kyllä, miltä äidin kosketus tuntuu. Siinä on jotakin typerryttävän huolellista ja intensiivistä. Ehkä se on vain sitä, että toinen keskittyy koko olemisellaan työstämään jotakin oman kehon kohtaa lempeästi mutta samalla johonkin toiseen rytmiin suostutellen. Se on aika harvinaista. Mutta ei se tunnu käsien lahjalta, en usko sellaiseen ollenkaan. (Etenkin kun olen aika kömpelö ja suurpiirteinen noin ylipäänsä.) Enemmän se on kai keskittymisen lahja, ajan antamisen lahja. Ja se edellyttää sitä, että myös toinen antaa itselleen ajan, antaa itselleen luvan vain olla ja tunnustella elämäänsä sen tunnin tai kolme varttia tai mistä ajasta nyt sitten onkaan kyse. Jos toinen ei tee niin, minunkaan keskittymiselläni ei ole arvoa pennin vertaa.

Olisi kamalaa päätyä harhaiseen käsitykseen parantamisesta ja parantumisesta... kamalaa ja vaarallista. Vielä kamalammalta tuntuu ajatus, että voisi joskus itse vahingossa ajautua kuvittelemaan, että kykenee näkemään, mitä kukin tässä maailmassa ansaitsee osakseen. Tietysti jossain mielessä, suppeasti, niin voi vielä leikitelläkin - jos vaikka jonkin projektin loppuun saattaminen vaatii uurastusta, niin on aika hupsua kuvitella sen tulevan valmiiksi koskaan työhön tarttumatta. Kai silloin voisi sanoa, että kun ihminen ei kerran viitsi tuon verran nähdä vaivaa, ei hän ole lopputulemaakaan ansainnut? Jorge Bucay taisi kirjoittaa viisaasti jonkun kirjansa esipuheessa, tai jossain kohtaa, äääh tätä muistia, että ihminen on kyllä ansainnut taatusti kaiken hyvän, mikä hänen osakseen on koitunut. Mutta että huonoja, liian vaikeita asioita emme ole useinkaan ansainneet. Tottahan se on, kun asiaa miettii. Ei kukaan esimerkiksi ansaitse joutua väkivallan uhriksi. (Ah, törmään taas tähän, että onko oikein jakaa vankeusrangaistuksia. En usko niihin tippaakaan. Sakoista en jotenkin jaksa välittää, eivät ne ole liian vaikeaa taatusti kenellekään, rahaahan se vain on, mutta vankeusrangaistukset... niiden kohdalla tulee vain surullinen olo siitä, ettei kukaan lapsen, sitten nuoren ja myöhemmin nuoren aikuisen lähiympäristöstä ole jaksanut tai uskaltanut tai osannut puuttua asioihin silloin kuin kehityskulkuun olisi vielä voitu vaikuttaa... tuntuu, että on jo liian myöhäistä.)

No, tällaisia mietin, kun kävelemme koiran kanssa rantaa ja ihailemme laskevaa aurinkoa ja tyyntä liplettä. Pitkästä aikaa ehdin havainnoida, miten lammikon veden väre heittää kallion punaiseen graniittiin noita ohuita, hentoja päällekkäisviivoja, joista Merleau-Ponty on kirjoittanut oivaltavasti. Löydän myös kelon, jonka koko runko on jäkälöitynyt. Keloon on syöty koloja, sellaisia joihin mahtuisi ehkä neljän tulitikun nippu. Myös kolot ovat jäkälöityneet, mutta eivät umpeutuneet, ainoastaan sievästi pehmustuneet vihreänharmaalla norsunihominiatyyripinnalla. Punatammen lehdet pysyvät maahan pudottuaankin kovina ja muodostavat escherläistä pintaa, jolla voi kävellä.

On jännittävää ja huikaisevaa huomata, etten todellakaan tiedä, mitä tapahtuu, kun palaan Intiasta. Tai Intiassa, mutta sehän nyt on itsestään selvää, etten sitä voi tietää. En osaa kuvitella sitä kaikkea. Olen lukenut siitä paljon, mutta se on aivan eri asia. Tuntuu jotenkin hurjalta rynniä pari kuukautta toisella puolen maailmaa jonkinlaiseen pyjamaan pukeutuneena. Jos ei sitten kuukahda vatsataudissa heti alkuun.

Mutta ei täälläkään kaikki selvää ja loogista ole, nytkään. Näen unen, jossa isä on humalassa entisen kotimme eteisessä. Siihen liittyy paljon tuskaa ja häpeää, enhän ole ikinä nähnyt isääni humalassa, sillä hän juo enintään puolikkaan viinilasin ruoan kanssa, yleensä ei sitäkään. Unessa olen vielä yhdessä entiseni kanssa, ja elän sitä maailmaa, sitä varmuutta ja turvallisuutta, ja sitten kun löydän unessa isän humalassa juhlien eteisestä, ja koetan puhua isälle, mutta hän ei tunnista minua, muistan äkisti kesken unen, että tämän täytyy olla unta, koska en minä enää asu siellä, ei ole sitä varmuutta eikä turvaa, ja jää vain pelkkä häpeä, jota ilmeisesti voihkin sen verran äänekkäästi, että minut herätetään, minkä jälkeen en osaa olla itkemättä. Sänkyyn nostetaan harmaa kolli, siihen on hyvä upottaa hätäiset sormet, se on edelleen olemassa, se asuu edelleen kanssani. Toisinaan kun hyvästelemme äidin kanssa työpäivän päätteeksi, minuun iskee halu sanoa, että haluan pois, haluan takaisin kotiin, haluan olla lapsi taas. Paitsi etten halua sitäkään, kai vain hetken ajan tunnen polttavaa halua olla taas sellainen, jonka ei tarvitse kantaa huolta ja vastuuta ja joka ei aina ensimmäiseksi ajattele, että miltä tuosta toisesta tuntuisi, jos käyttäytyisin näin ja näin, jos kerran voin lempeyttää ja pehmentää lähestymistapaa ilman sen suurempia mahanpuruja. (Joskus kyllä saan puruja, olen aika huono arvioimaan ennalta, mitä kaikkea olen halukas myönnyttelemään. Mutta usein näppituntuma pitääkin.)

Ja joskus, hetkittäin, on tällainen päivä, marraskuun vino valo putoaa naapuruston tiilitaloille ja tulen kentän yli ja muistan että jokin noista taloista on se, jossa olin leikkikoulussa iltapäivät. Koulussa, jonka kieltä en oppinut. Kun muistan sen ajan, tulee äkkiä hyvin ahdistunut ja hätäinen olo. Tuntuu hurjalta, että asun nyt parin kerrostalonmitan päässä tuosta olosta. Ehkä se muuttuu, puhdistuu. En oireile enää Punavuortakaan niin voimakkaasti, talvi Tähtitorninmäellä reititti mielikuvat siltä osin uudelleen.

Ihmeellistä, että saa olla aikuinen ja tulee vapaapäiviä ja voi kävellä ulkona ja kuvata jäkäliä ja escherlehtiä makro-objektiivilla eikä tarvitse jutella kenenkään kanssa jos ei halua. Ei tarvitse olla reipas, ei yhtään mitään pitäisi-pitäisiä. Voi kävellä ja hengittää ja tutkia sitä miellettä, että kirkas taivas muutamin pilvenhattaroin kantaa muassaan kevään ja kesän tuntua ja lupausta.

Epävarmuutta

Pieni ja tumma lintu katselee maanisesti lokkipoijuja, kurinpitojoutsenia ja satunnaisia hyvinvoivan rasvahöyhenisiä sorsia. Suuret ja kokonsa tietävät kanadanhanhet ja söpösti kieltään näyttäen pähkinöitä kärkkyvät valkoposkihanhet eivät sitä liikuta. Joskus se sukeltaa huolettomasti ja pulahtaa pintaan suunnilleen joutsenen nokan alle. Siitä se spurttaa äkisti toisaalle.

Tiedän tämän linnun, olen seurannut sen puuhia ennenkin. Telkkä, sanoo jokin, mutta voiko siihen luottaa? Mistä voi tietää, että muistaa oikein? Enkä tarkoita nyt, ettenkö voisi tarkistaa asiaa. Tietysti voin, ja niin teenkin. Mutta siinä rannassa, tai sillalla, oikeammin, on vain hatara ehdotus, johon en osaa luottaa.

Joka tapauksessa, koen samanmielisyyttä linnun kanssa. Sitä on helpompi ymmärtää kuin toisia vesilintuja. Jokin sen temperamentissa, ajattelen. Huomautan seuralaiselle, että se uikin vähän erilailla kuin muut. Toisten lintujen pää tököttää pystymmässä, määräisemmin. Tämä on kuin koko ajan kaatumassa nokalleen - tai oikeastaan umpisukelluksiin. "Koska se osaa", sanoo seuralainen. Jaa, mitähän lintu miettisi, jos se osaisi verrata itseään toisenlajisiin ja jos se olisi saanut kotikasvatuksen, jonka mukaan pitää tarkasti seurata, miten muut toimivat, ja sitten tehdä samoin? Jälki voisi olla karmeaa.

Lintu ei vaikuta lainkaan neuroottiselta, ainoastaan hivenen maaniselta.

Joskus ihmisissä maanisuus (tai mikä sen nimi nyt sitten olisikaan) suuntautuu sisäänpäin, tunneloituu näkymättömiin. Ystävät näkevät sen ehkä laiskuutena tai saamattomuutena, ehkä jonkinlaisena väsymyksenä. Mutta en muista, milloin mieli hiljenisi, paitsi ehkä venytellessä pitkään lattialla tai tanssiessa niin nopeasti, ettei ajatus voi pysyä mukana eikä harhautua muualle, tai ehkä joskus metsässä ja sitten tietysti hieroessa, sen kaiken tähdentyessä tuntoaistiin kämmenissä. Sisällä kiehuu. Kysymyksiä. Miksi eri vuodet käyttäytyvät eri lailla? Kuinka pitkään menee, että voi tuntea itsensä taas terveeksi ja voimakkaaksi? Milloin alkaa kaivata ihmisseuraa?

Mutta kysymykset kuulostavat jotenkin levollisemmilta nyt. Ne eivät törrötä yhtä jyrkkinä ja vaarallisina. Tekivätkö ne niin? Eivät ehkä. Ehkä muistan tämänkin väärin. Ehkä olen aina suhtautunut kysymyksiin kulmakarvaa nostaen ja nauttien keveyden tunteesta kävellessä. Antaa kysymysten pöristä itsekseen!

Elokuu tuntuu ehkä julmimmalta kuukaudelta. (Vai ovatko kaikki kuukaudet julmimpia juuri kun niitä elää? Jos muistan tässäkin pieleen?) Niin moni tähän ajoittuva ilmiö tahdittaa sisäisessä vuodessa päälle vyöryvää pimeää syksyä ja talvea, koulun istumispakkoa monta tuntia päivässä, ylipäänsä pakotetuksi tulemisen tuntoja, ajatusta, ettei voi vaikuttaa mitenkään olosuhteiden huonontumiseen. Se tuntu oli kadota jo, mutta viime syksyn koulun aloitus tuntuu aktivoineen kahlituksi tulemisen kammon. Kirkas, ihmeellinen kesä, selkeä kesä, tänä vuonna jopa riittävän lämmin kesä alkaa rapistua silmien edessä, ja tekisi mieli kiskaista jarrut pohjaan, koska pian jo minut sullotaan taas johonkin hirvittävään ihmisvarastoon, keinovaloon ja keinolämpöön. Ei niin, ettenkö pitäisi syksystä. Pidänhän minä, kunhan kerkiän ensin tottua siihen ja hyväksyä sen tulon. Ja muistan, ettei tänä syksynä kukaan tule kertomaan, mihin aikaan mitä, vaan saan itse vaikuttaa siihen, milloin syön, nukunko päiväunet, montako ihmistä hieron ja niin edelleen.

Joskus hirvittää, hetkittäin, kun tajuan, etten oikeastaan tiedä, minne olen menossa. Eipä kai kukaan muukaan, mutta osa näyttää unohtaneen asian. Ja sitten, kun ei voi olla varma siitäkään, mistä on tulossa... tai missä on nyt, jos se on jotakin kahden tuntemattoman pisteen välillä...

Onneksi osaan edetä tässä tietämättömyydessä ja epävarmuudessa, onneksi se on tuttua, jos mikä.

Voin vain seistä kaiteen luona ja ihailla telkän tasapotkujen vilkutusta ja kuplavanaa linnun painuessa pohjaan, ja päättää kutsua sitä telkäksi, toistaiseksi. Ja päivä keinuttaa merta ja lintuja, aurinko porottaa vielä, vadelmia vielä roikkuu pensaissa, turistit kulkevat ohi kameroineen, oma kamera on jäänyt kotiin, mutta pian senkin ehkä muistaa.

Pimentymässä

Tähän vuodenaikaan on hyvin vaikeaa säilyä inhimillisenä, silloinkaan kun olisi aikaa ja periaatteellista kiinnostusta yhteistöihin. Ja eritoten se tuntuu vaikealta nyt, kun pitää jaksaa käydä kokopäiväkoulua, jossa joutuu jatkuvasti toimimaan ihmiskontaktissa. Revin etäisyyttä ihmisiin vaikka väkisin. En mene istumaan pyöreisiin pöytiin ja rupattelemaan mandariinien kuorinnan hajussa. En yksinkertaisesti nyt jaksa. Kävelen mieluummin koulun käytävillä edestakaisin sotkuharjasutena. Harpon ja mietin siinä mennessäni asioita.

En ole pitkiin aikoihin jaksanut mennä venyttelytunneille enkä uimahalliin. Niissähän on ihmisiä. Häliseviä, kääntyileviä, tilaa ottavia ihmisiä. Jokin heissä tuntuu tällä erää kauhistuttavalta, kuten tähän vuodenaikaan tapaa käydä. Otan mieluummin aamuisin sauvat ja sauvakävelen kouluun ja takaisin kovalla tahdilla. Sauvoessani laulan kovaan ääneen joululauluja. Tai jos päässäni soi jotakin muuta, sitten sitä. Enimmäkseen kyllä joululauluja, etenkin jos nurmikossa ja metsän rungoissa on kuuraa. Koulussa kiskon päältä teknisen aluspaidan ja ripustan sen lukkokaappiin kuivumaan. Muilla on avainlukot, minulla numerolukko - uskon enemmän muistiini kuin materian huolintakykyyni. Vetkuttelen aikaa kaapeilla, paitsi silloin jos lähihoitajakoulutettavia on siellä hälisemässä. Aamuisin koulu hälisee aivan kaikissa tiloissaan. Silloin se saattaa tuntua hurjan ahdistavalta, koska ei ole paikkaa, johon voisi pysähtyä turvallisesti eli yksin.

Näin pimentyminen vaikuttaa. Usein koulupäivän jälkeen melkein tärisen helpotuksesta päästessäni hälystä pimeään, vaimeaan metsään, jota pitkin taivallan kohti vilkasliikenteisiä väyliä ja kotia.

Pienen poikkeuksen pimeän ihmisissä muodostavat läheiset. Mutta heidänkin piirilleen käy jotakin kummallista näin talvisin: se kiristyy. Ihmiset, joita rakastan kesäisin, keväisin ja syksyisin maailmaasyleilevällä otteella, muuttuvat lähtökohtaisesti hieman epäillyttäviksi. Eivät yhtä uhkaaviksi kuin hälisijät, mutta omalla tavallaan rasittaviksi kyllä, elleivät he tunnu suostuvan ymmärtämään pimentymismoodiani ja ottavat sen jotenkin henkilökohtaisesti. Talvisin korostuu erityisen selvästi se, miten paljon turvallisempina pidän hieman etäisempiä, väljempiä kaveruussuhteita, joissa ei tarvitse pelätä toisen loukkaantuvan, jos vellon hajamielisyydessäni tai vaadin paljon tyhjää tilaa ja rauhaa ympärilleni. (Tavallaan hajamielisyyskin saattaa olla juuri tätä - rauhallisen miettimismyssytilan vaatimus, joka vain toteutetaan sosiaaalisessa tilanteessa.)

Rakkaatkin joutuvat sietämään pimentyvän. Käyn uneliaaksi, mietteliääksi, saatan itkeskellä.

Hetkittäin on kuin sakea puuro repeilisi tai ainakin löystyisi vellimäisemmäksi, läpiliikuttavammaksi. Jokin yksittäinen teema, hyasintti tai naamiaisasu, saattaa siirtää sivuun vuorenkokoista halua saada jäädä omaan rauhaan. (Ja kaiken huipuksi tiedän senkin, että jos sallin itselleni täyden yksinäisyyden, sitten minusta vasta berserkki tuleekin - surullinen villi, joka kadottaa viimeisetkin unensa ja itkeskelee nurkissa kaiken vaikeutta. Toisten ihmisten seurassa iskee sentään kumma halu oikaista ryhti ja edes yrittää sinnittelemistä.)

Onneksi Lissaboniin lähtemiseen on aikaa enää kaksi ja puoli viikkoa. Ja koulupäiviä on enää tasan kymmenen. Tämän päivän jälkeen yksi kirjastolauantai. Yhdet skypejoululaulut (saapa nähdä, olenko tänä vuonna paskana vai viritynkö hyvään tunnelmaan; sitä on jokseenkin mahdotonta ennustaa enkä aio ottaa asiasta stressiä - mielialat tulevat ja menevät) ja yhdet yhteissynttärit Faunin kanssa (me olemme näet syntyneet peräkkäisinä päivinä) ja ehkä huomenna näemme joitakin ihmisiä itsepäisyysillallisella. Pimeä putki, jota pitkin on vaikea edetä.

Muistan hyvin edelliset talvenkatkaisut. Miltä tuntuu äkisti päästä valoon. Tai edes valoisampaan. Miten äkkiä käsiin puhkeavat ihottumat liudentuvat ja iho paksuuntuu. Miten säärien sisäsivujen kutina lakkaa eikä valvota enää öisin. Miten ilma on leutoa hengittää eikä saa silmiä vuotamaan. On kestettävä enää kaksi ja puoli viikkoa. Jotkut matkaseuralaiset ovat hieman huolissaan siitä, millaista perillä on. Minua se ei huoleta. Siellä on valoa. Sen sijaan olen huolissani siitä, miten kestän sinne saakka.

Tosiaan, tuntuu kuin ryömisin ahtaassa ja epämiellyttävässä tunnelissa. Täysikuun värin oivaltamisen jälkeen ei ole tapahtunut paljon sellaista, josta voisin kirjoittaa muutoin kuin tällä tavalla, pimentyvän kuvauksena. Sinä aamuna olin elossa, nyt säästöliekillä. Eilen hetken ajan ihmiset tuntuivat mukavilta, mutta heillä olikin viikset, korvat ja hännät, olimme pukeutuneet kissoiksi. Ihmisten jälkeen en osannut taaskaan nukahtaa koko yönä, olin aivan yliväsyneessä vipinän tilassa. Nyt, töissä, silmiä painaa ja selkää särkee. Kunhan pääsen kotiin, haluan vain nukkua. Osaanko? En tiedä. Mitä pimeämmäksi aika käy, sitä hankalammaksi käy nukahtaminen järkevää aikaan. Voin nukahtaa iltapäivällä, mutta yöksi nukahtaminen tuntuu mahdottomalta. Ehkä olisi aloitettava taas valeriaanakuuri? Ja kun nukun, näen painajaisia. Ehkä niitä pitäisi kuvata psykologisiksi painajaisiksi, sillä käsittelen niissä neljän vuoden takaista eroa. (Lakkaako se koskaan, ja jos lakkaa joskus, niin milloin?) Unet saattavat olla huikean kerroksellisia: ensin olen eronnut ja hädissäni siitä, sitten ikään kuin herään siihen suhteeseen Kissan kanssa ja olen helpottunut siitä, että olemmekin yhdessä, mutta sitten ikään kuin herään siitäkin ja tajuan, että se oli vain unta, ja alan unessa kirjoittaa pitkää kirjettä, jossa erittelen, millä tavalla se suhde oli erityinen, ja kun herään, itken, koska muistan äkisti joitakin asioita, joita en ole kestänyt valveessa ajatella, kuten sitä, miten juoksin aina riemuissani Kissaa vastaan ovelle ja halasin häntä, kun hän palasi kotiin, ja miten ihmeelliseltä tuntui herätä hänen vierestään, miten onnelliseksi se minut teki, miten en ikinä sen suhteen aikana oppinut täysin pitämään sitä kaikkea oikein todellisena. On aika surullista, etten usko kuntoutuvani enää ihan sellaiseen luottavaisuuteen ja varmuuteen ihmissuhteissa. Mutta tavallaan se ei ole surullista, koska siihen onnellisuusvarmuuteen sisältyi aika paljon itsesensuuria ja ongelmien kieltämistä. Se on sitä aikaa, tämä tätä aikaa, nämä ovat erilaisia kausia. On jotenkin järkyttävää, miten rikki tunnetasolla voi olla edelleen neljä vuotta sitten tapahtuneesta erosta.

Miksi nämä unet eivät piinaa koskaan kesäisin, vaan juuri talvella, kun on pimeää ja muutenkin kiikun kaakun jaksamisen kanssa? Ehkä pimentyminen kutsuu ne esiin?

Ensi viikon torstaina on tämän vuoden viimeinen tentti. Anatomiaa, tietysti. Pitäisi jaksaa lukea, mutta epäilen, meneekö nyt päähäni yhtään mitään, kun en meinaa osata edes ajatella omiakaan ajatuksiani valvomisväsymykseltä. Kirjastoon ei ole tuotu vielä joulukuusta. Olisin halunnut jo mennä sen luo, haistella sitä, napata muutaman neulasen suuhun. Eihän meillä sitten Lissabonissa tietenkään ole mitään kuusia. Kirjasto lienee ainoa paikka, jossa voin seurustella tänä vuonna kuusen kanssa, tuollaisen pienen ihmisenkokoisen ja ymmärrettävän ikäisen kuusen, toisenlaisen kuin ne, jotka pitelevät kokonaista kuuta sylissään, hapsuhihoissaan ja kohoavat vaikeasti arveltaviin korkeuksiin.

Kunpa huomenna aurinko edes pilkahtaisi. Huomenna sen ehtisi nähdä, koska huomenna ei ole hälinävankilaa, johon mennään ja josta poistutaan pimeässä.

Pimeä ja kuu

Kun polkaisen pyörän pihalta liikkeelle, kuu vaanii jo puiden takana. Se tuntuu lähellä horisonttia valtavalta, myöhemmin kaupungin yläpuolelle kohottuaan sen koko on etäinen, se silmäilee taivaan pilvenpankolta meitä kävelijöitä laiskasti.

On kuin hengittäisi häkää. Pimeä syöpyy jäseniin. Koulumatkalla on varottava liukastumista. Viikon suu repsottaa, sinne voisi tunkea useammankin kehon, yksi venyttelisi lattialla toisen lukujäykkyyttä ja sanasokeutta. Kun väsyn riittävästi, aloitan sanan peen sijaan ässällä. Edistän sanan verran ensimmäisessä kirjaimessa. Jos kirjoittaisin sen näin, srosessus, kirjoittaisinko seuraavan sanan ppinosus vai ehkä vain pinosus, ässähän oli jo käytetty, vai onko ässiä tarvetta enemmän lihashermotuksessa? Eilisen tunnilla toistetaan, että hermot ovat sähkökaapeleita kehossa, ja tänään aamun tunnilla, että aivot ovat kaksi kiloa poimuttunutta lihaa, jossa on kaksi hippokampuspulleromerihevosta ja että taksikuskien aivojen pulleroiset surkastunevat nyt kun heillä on navigaattorit.

Viikonloppuna tapaan mummun, joka haluaa kuolla. Hänen suoliluussaan on murtuma, sillä hän joutui sairaalassa potkutappeluun toisen potilaan kanssa yritettyään varastaa tämän peiton keskellä yötä omaksi lisälämmikkeekseen. Tapahtumaa setvittäessä mummu livauttaa senkin, että kyllä hänkin toista potki. Potkutappelun jälkeen mummun sängyn laidat on nostettu yläasentoon niin ettei hän pääse yöllä hiipparoimaan ympäriinsä ja aiheuttamaan kaaosta. Nyt mummu kiukuttelee myös isälle ja isä uskoo ensimmäistä kertaa elämässään, että mummu osaa olla myös ilkeä sillä lailla kuin me muut olemme vakuuttaneet kaikki nämä vuodet. Äiti sanoo isän järkyttyneen kovasti tästä paljastuksesta. Uskoikohan isä tänne saakka mummun todistusta, että min olin aina niin kiltti ja kunnioitin vanhempia ihmisiä eikä min lapsuudessain kukaan koskaan ollut pahalla päällä tai kiukkuinen? (Ja että siksi sellaisen vaatiminen toiselta on kohtuullista samoin kuin vaatimuksessa epäonnistumisesta rankaiseminen rajusti.)

Tänään luento, jolla hippokampuksia kuvataan pulleroisiksi merihevosiksi, käsittelee juuri vanhusten dementiaa ja hoivakotiasumista ja muistihäiriöitä ylipäänsä. Luennoitsija katselee jossain välissä ikkunasta ulos ja sanoo toivovansa, että olisi paljon aiemmin tehnyt elämässään hullunrohkeita asioita, astunut tyhjän päälle ja miettinyt, mitä elämältään haluaa. Lopuksi hän siteeraa nappisilmäisten eläinvauvojen ja keltaisena hehkuvien voikukkaniittyjen kuvien ohella Spinozaa.

On kuin jotakin kiertyisi renkaaksi. Okahaarakkeet ja ilo. Oratuomi.

Kuinka vaikeaa iloa onkaan säilyttää, kun eteen levittäytyy kokonaisen pyyhkeen alta sojottava reisi, ja äkkiä huomaa, miten kaikkina näinä viikkoina, kun olemme hieroneet niska-hartiaseutua, koko alaraajan käsittely on haalistunut epämääräisiksi käsikiehkuroiksi, joita piirretään kämmenen päkiällä joka puolelle reittä. Miltä tuntuisi varmuus tässä? Onko se liikaa toivottu, jos on ihminen, joka ei ole varma edes siitä, onko jollakin hetkellä enemmän surumielinen, mietteliäs vai tyytyväinen? Tai joka ei tiedä, mitä tahtoo, ja välillä havahtuu siihen, että käy hierojakoulua, valmistuu ehkä jossakin vaiheessa hierojaksi, mitä se sitten tarkoittaakin, joka tietää vain, miten hyvältä tuntuu joskus maata jonkun sylissä tai peittojen sisällä ja miten vaikeaksi käy toisinaan pidätellä itkua, jolle ei ole mitään selkeää syytä? Painaltelen reiteen mietteliäitä ympyröitä ja kuulen hengityksestäni, että marraskuu raksuttaa eteenpäin tauotta.

Vapaus maistuu erilaiselta kuin kuvittelisi. Joskus se tuntuu vaikeudelta ylittää näkymätön kelmu, joka on pingotettu kahden vierekkäin nukkuvan ihmisen väliin. Jos olisikin valoa ja kuivana puhaltuvia lehdenriekaleita, aikaa kävellä ja katsella omia kenkiään maan sitkeällä selkänahalla, aikaa ajatella ja solahtaa yksinoloon. Mutta maa makaa raskaana, lehdet ovat vielä niljaisia ja melkein lihallisia, valoaukko kiristyy, kohta jäävät vain vipisevät sanat, kehojen iho käy hauraaksi, noille toisille ei jaksaisi sanoa enää mitään, on keskityttävä sierainten pitämiseen vesirajan yläpuolella.

Näen unen, jossa suuni on hampaiden sijaan täynnä kavioita.

Kun ajan pimeän läpi ja pyörän valo piirtää maahan läpättävää keltaista ellipsiään, ajattelen ajavani kavion alapintaa, hampaan kruunua, rummunkalvoa. Mistä ne metaforat tulevat?

En osaa sanoa, kuvittelenko vain etääntyväni kaikista. Ja mitä tarkoittaisi vain kuvitteleminen, jos kerran vastaan siten tulkintaani laimealla surumielisyydellä, joka toisinaan kuohahtaa yli epätoivona, mutta ei koskaan kolmea minuuttia kauemmin, ei sentään. On kuin ajaisin kaiken aikaa liukasta rummunkalvoa, suu voisi sulkeutua mikä hetki hyvänsä, ja pyöränvalon vapiseva sormi on kuun lisäksi ainoa, minkä kunnolla näen, kuun ja kuuneteisten puiden siluettien lisäksi. Mutta tiedän, että liikahtelen jonnekin päin, että maailma muuttuu kaiken aikaa, eläkepommi kasvaa, energiankulutus lisääntyy taas talven tullen, ymmärrän äkkiä meihin heijastettavan toiveita, meihin kaikkiin jotka istumme keinovaloisassa tilassa kuunnellen ja lopuksi taputtaen, vähitellen piirtyy kuva ihmisestä, joka uskomusten ja tavoitteiden sijaan koostuu lihaksista, jänteistä ja kalvoista, luista ja rustoista ja sähkökaapeleista. On vaikeaa mieltää tämä vain aalloksi, joka puhaltuu pois, keinahtaa takaisinpäin, tämä on niin hidas vuodenaika, tämä, voimat kadonneet käsistä, tuntuma sormista.

Matkalla jonnekin, minne.

Jäätyneet lätäköt, huulipunaa kaakelissa

Rentoutumisessa parhaalta tuntuu se, miten ehtii huomata. Vaikka poljen pyörän koululle suunnilleen samassa ajassa kuin aiemminkin, ehdin havaita seikat matkan varrelta, hämmästyä niistä, huomata tunteiden hulmahtavan kehossa. (Ajattelen niiden hulmahtamista pyykin jäljeltä viikattavan lakanan hulmauttelun kautta, tuuli tarttuu lakanaan käsiparien välissä ja lakana kiristyy, räpsyy purjeena, ennen kuin se siististi taitellaan ja pyöritellään kaapin hämärään.)

Eräänä aamuna osa lätäköistä on jäässä. Jää on tasainen, tumma pinta, uurtumaton lasi, sen sisään jäänyt lehti jähmeä kaksiulotteinen säilyke. Kun jää sulaa, lehdestä jää jäljelle limainen lätyskä, jonka aurinko nopeasti haalistaa epämääräiseksi riekaleeksi. Jäätyneissä lätäköissä on jotakin surullista. Samana aamuna metsän suojassa piileksivä lätäkkö kimmeltää kuitenkin vielä sulana. Ja kun pyöräilen loivaan ylämäkeen, ehdin ensimmäistä kertaa luokitella aiemmin vihreät lehtimassaiset puut hevoskastanjoiksi: suuret kultaiset lehtikämmenet kimmeltävät myöhäistetyn aamuauringon vastavalossa. Kun huomaan puiden lajin, koetan tunnustella, miksi ne aiemmin kuvittelin. Mutta en muista kuvitelleeni mitään, olen tässä kohdin vain tuntenut läkähdystä, sillä juuri tällä kohdin on jo kuuma ja hengästys, unen jäljiltä leppoisa hengitys ja verenkiertojärjestelmä eivät ole vielä aivan päivän ponnistusten tasalla, olen vain ajatellut puut, lehdet, polje polje polje, ja hevoskastanjuus on jäänyt huomaamatta.

Samana päivänä, niin luulen, mutta voi se olla jokin toinenkin päivä, päivistä on paha mennä takuuseen, pääsen kotiin jo aikaisin, ja ehdin ihmetellä, miten matalalla lojuu keskipäivän aurinko. Lapset hiekkakentällä pelaavan koulupalloa, heidän varjonsa venyttäytyvät hiekalle pitkinä ja hailakoina. Koetan etsiä muistikuvaa siitä, mitä tuollaiset varjot tarkoittaisivat kesällä, iltaa varmaankin, tai varhaista aamua, niin varhain on harvoin liikkeellä. Kesäisin ei muista tai ei halua miettiä, miten talvisin, hämärän puolella, vaisu kesän iltavalo tuntuu huikaisevan kirkkaalta päivältä, sellaiselta, jona tuntee miltei heräävänsä monen matalapaineisen päivän jälkeen. Kesäisin mieli ei karkaile. Poljen hitaammin lasten kohdalla, kierrän kentän viertä. Kesä on kai nyt viimein lopullisesti ohi, erehtymättömällä tavalla.

Tuon kirkkaan päivän täytyy muuten olla eilinen, eikö eilen valo sukeltanut ensimmäistä kertaa? Vai olisiko se ollut sittenkin toissapäivänä? Toissapäivänä, jolloin en ollut saanut kunnolla unta, koska Fauni oli menossa leikkaukseen eikä näyttänyt jännittävän tai ei ainakaan näyttänyt jännittämistään, ja koska en voinut ottaa jännityksen lievittäjän roolia, aloin itse jännittää sellaisella kierolla tasolla, jossa mielessä ei tunnu hitustakaan levottomuutta, mutta kehoa janottaa jatkuvasti, janottaa ja nälättää ja pissattaa ja nukkuminen käy sen takia mahdottomaksi. Nyt leikkaus on ohitse. Voi taas laskeutua.

Eilen tai keskiviikkona, miten lie, ja onko sillä väliäkään, vuosien kuluttua tämäkin syksy on yksi epämääräinen kausi, josta muistaa tuskin mitään, ellei nyt sitten ehkä jonkin kappaleen myötä, luultavasti ei paljonkaan, kouluasiat turruttavat muuta mahdollista kokemusta, joka tapauksessa, eilen tai keskiviikkona huomaan uimahallin syvässä altaassa jonkun suudelleen yhtä altaan reunuskaakeleista. Pystysuoraan kaakeliin hieman vesirajan yläpuolelle on jäänyt selvä huulipunatahra. Vesijuoksen hetken paikallani tahran luona tarkastellen uteliaana ja epäuskoisena tahran yksityiskohtia. Ei, en usko, että kukaan saisi tehtyä huulten uurteet noin aidosti tahraan muuten kuin muiskauttamalla tahran suulla. Mutta miksi ihmeessä joku on suudellut kaakelia?

Kaupunki ympärillä hyörii ja hyrisee erilaisten riittien kourissa. Myöhään yöllä kadut hiljenevät, muutaman yksinäisen kulkijan heittää kotiin taksi, vieraat ovat lähteneet, aamulla harakka hyppii vastakkaisen talon katonreunaa kirkkaudessa, kaivelee jotakin varmuuslankkujen alta. Musiikin voisi laittaa päälle, jos jaksaisi nousta sängystä ja kävellä kaksi metriä stereoille. Mutta en jaksa, jaksan vain nousta tekemään leivän ja hakemaan puhelimen ja vessaan. Miksi stereoille on pidempi matka? Eikö musiikki muka ole yhtä tärkeä tai tärkeämpikin? Ei, vastaa keho omalla tavallaan, jaksamattomuudella. Ei juuri nyt, ei tässä hetkessä.

Vompsu tekee avoimia työhakemuksia ja koetan olla vaiti silloinkin kun haluaisin sanoa oikeastaan jotakin. Muistan, millaista oli saada gradu valmiiksi. Vaikka tietysti Vompsun tilanne on toisenlainen, hän saattaa ihan oikeasti saada tutkintonsa avulla töitä ja joka tapauksessa opiskelee jo toista tutkintoa, hän tekee asiat järkevästi, ihan eri lailla kuin minä olen tehnyt. (Vaikka olenkin tarvinnut oman tapani, olen siitä varma, olen tarvinnut irrallaan olemisen, ajelehtimisen, epävarmuuden, kutsun niitä vapaudeksi ja käyn melko pian tukkoiseksi ilman niitä.) Tänään on äidin ja isän nelikymmenvuotishääpäivä, äiti on kertonut tehneensä soijasuikale-kantarelli-siitakepataa ja jälkiruoaksi vegaanista tyrnijuustokakkua. Äiti haluaisi oikeastaan syödä ravintolassa, mutta isä valittaa ravintoloissa joka kerta kovaan ääneen, miten kalliiksi ulkona syöminen tulee, eivätkä pöperöt edes olleet niin kummoiset, eivät ne isästä koskaan ole. (Inhoan ruoan sanomista pöperöiksi, se kuulostaa jotenkin loukkaavalta, loukkaannun, huvittavaa kyllä, ruoan puolesta, ruoan, joka on hampaissa tuntuvaa ja kauniin väristä ja aseteltu jännittäviin lämpäreisiin suurille valkoisille lautasille.) Äiti tekee mieluummin ruoan itse, siihen menee paljon aikaa, kuin kuuntelee isän marmatusta koko juhlaillallisen ajan. Joskus minun tekisi mieli huutaa, että teidän olisi pitänyt erota jo aikapäivää sitten, mutta en enää huuda niin. Joskus huusin, ei se mitään auttanut. Kullakin oma käsityksensä velvollisuuksista ja hyvästä elämästä. Usein vanhempien luona kyläillessä tuntuu kuin liikkuisi toisessa universumissa. Happi on niukassa ja varmuuksia joka puolella, ehkä siksi en osaa pitää varmuuksista.

Saamme koulussa anatomian kokeen takaisin, sekin on tapahtunut. Vastaukset ovat muuten oikein, mutta yksi piste jää puuttumaan, koska en ole löytänyt kuvasta kaikkia numeroita, jotka pitää kirjoittaa kuvan viereen numeron osoittaman kohdan suomen- ja latinankielisen nimen kanssa. Olisin kyllä osannut senkin numeron, mutta en jaksa harmistua. Riittää, että tiedän, että osaan. Muistan, kuinka tarkastin vielä kuvan, mutten löytänyt numeroa yhdeksän. Olin sokeutunut sille. Joskus aiemminkin on käynyt niin. Muistan ala-asteen biologian kokeen, jossa oli neljä kysymystä. En nähnyt niistä ensimmäistä lainkaan, näin sen vasta, kun koe palautettiin. Vanhemmat suuttuivat, kun sanoin totuudenmukaisesti, että olen varma, ettei sitä kysymystä ollut paperissa koetilanteessa. (Katso nyt: varmuus omista havainnoista voi herättää aggressioita.) Tämä ajoittainen sokeutuminen ennalta-arvaamattomille seikoille on yksi syy siihen, miksi halusin vielä lääkäriajatuksella leikkiessäni, yläasteella siis, erikoistua patologiksi. Aivokirurgiakin kuulosti houkuttelevalta, mutta entä jos siellä unohtaisi jonkun jutskan tuosta noin vain, ei näkisi jotakin oleellista? Kuolleita potilaita ei ainakaan pystyisi enää tappamaan. Olin helpottunut päästessäni taidelukioon, koska se tarkoitti, ettei minusta tarvitisi tulla vastuullista lääkäriä vaan voisin ryhtyä hulttiomaisesti taiteilijaksi. Taitelijathan eivät ajattele tappavansa vahingossa ketään tai ylipäänsä vahingoittavansa toisia millään tavalla silkkaa hötöpäisyyttään.

Tuntuu kummalliselta, miten monella elämällä on leikkinyt ajatuksen tasolla, heijastellut sitä päiviin ja vuosiin, ja miten sokkona sitä sitten kuitenkin juoksee maailmassa, miten yllättää itsensä valinnoillaan kerta toisensa jälkeen, miten kaikki paljastuu aivan erilaiseksi kuin olisi kuvitellut, miten nopeasti kuvitelmat hukkaa, ellei niitä kirjoita ylös... jos ei kirjoittaisi ylös, muistaisiko noita kummallisia nuljahduksia, muistaisiko, miten väärässä on kerta toisensa jälkeen, miten nolostuttavasti ymmärtää asiat nurinkurin? Äh, en oikeastaan tiedä paljon mistään mitään, mutta ei se tunnu erityisen uhkaavalta, koska en ole ennenkään tiennyt, en edes silloin, kun olen ollut mielestäni kovinkin varma jostakin, enkä oikein usko, että muutkaan sen kummemmin tietäisivät. (Vaikka ulkokäsin se saattaakin näyttää siltä, jos ihminen soveltaa innokkaasti itsepäisyyden metodia. Minusta on tullut sen metodin suhteen viime aikoina vähän laiska ellei lasketa sitä, että ponnistelen edelleen itsepäisesti iloon, tahdon tehdä niin, ja ehkä sitten myös, että aika itsepäisesti pidän kiinni myös avoimuudesta läheissuhteista; ei luotettavuudesta eikä lupauksista, vaan avoimuudesta. En uskalla luvata kellekään oikein mitään paitsi ehkä että lähentyminen ilahduttaa minua ja loitontuminen tekee surulliseksi, kerta toisensa jälkeen, silloinkin kun se kaikkien mielestä on kaikkein parhaaksi.)

Ihanan kirkas päivä tänään, ja huomiseksikin on luvattu kirpeää syyspoutaa. Tunnin päästä pitää alkaa pukeutua päivävaatteisiin ja valmistella lähtöä. Vanhempien luokse on yhdeksän kilometriä mukavia teitä, hyvä lounasta edeltävän päiväkävelyn mitta. Koska Vompsu ei silloin voi tehdä työhakemuksia, ehdimme pitkästä aikaa puhua kunnolla. Jos pitäisin laatuajan käsitteestä (näin ei ole), varmasti kuvaisin juuri kävelemistä laatuajaksi. Mutta miksi omaksua laatuajan käsite, kun voi puhua levollisuudesta, kävelemisestä, havaitsemisesta, maailman yksityiskohtien rikkaudesta, ilossa karehtimisesta niissä?

vkl

lauantai: Muuttoapuna

Palaamme ystävän muutosta kämpille vasta puoli kahden aikaan yöllä. Vaikka se tarkoittaa hullun pitkää päivää, kun myös olen herännyt puoli kahdeksan aikaan aamulla univelkaisena, ei muuttamisen kiinnostavuudesta pääse mihinkään. Tarjoudun muuttoavuksi pyytämättä oikeastaan kahdesta syystä. Ensimmäinen on, että olen muuttanut aika paljon ja tiedän olevani ripeää ja hyvää apuvoimaa muutoissa. Muutot eivät pelota minua. Niissä voi mainiosti harjoitella tavara kerrallaan ja asia kerrallaan - metodin järkähtämätöntä soveltamista. (Aivan kuten kirjan kääntämisessäkin. Pidän tuollaisesta järkähtämättömästä etenemisestä, joka ei vielä katso kokonaiskuvaa eikä esitä arvioita.) Tällaisen järkähtämättömän minusta on tehnyt ehkä vanhempieni seura, he nimittäin eivät osaa mitenkään ottaa tavaraa ja asiaa kerrallaan vaan hermoilevat ja maalailevat aina jonkin ennakko-oletuksiaan kumotessa, miten nyt kaikki tulee menemään pieleen. Olen kai jo aika pienenä muuttunut sellaiseksi, että annan heidän maalailla ja hermoilla ja huutaa ja nälviä ja samalla itse muutun kuin pieneksi robotiksi, joka ottaa järkähtämättömän asenteen ja ehkä vastaa iloisesti tyyliin ”joo niin varmaan, mutta otetaanpas nyt ensiksi tämä laatikko ja laitetaan se alle, koska se on raskas eikä särkyvä”. Vanhemmat ja lapsi ja näiden vuorovaikutustyyli onkin toinen syy, miksi haluan avuksi ystävän muuttoon. Haluan tavata vanhemmat tilanteessa, jossa he eivät ole vieraskoreita. Muutot ovat tähän erinomainen sauma.

Olen tavannut aika monen ystävän vanhemmat tällä lailla, tarjoutumalla auttamaan muutossa. Tein sitä jo ennen kuin havaitsin oikeastaan itsessäni vanhempieni piirteitä. (Mikä on aina yhtä karmaisevaa...) Skeematerapiassa sovellettu moodin eli minätilan käsite on saanut minut yhä kiinnostuneemmaksi tällaisista tarkkailumahdollisuuksista, koska usein toisistakin, ei vain itsestään, huomaa sellaisen selvärajaisen, erillisen minätilan, joka loksahtaa kohdalleen jonkin vastoinkäymisen myötä ja poikkeaa kovasti siitä, mitä toinen muulloin sanoo, tuntee ja mihin hän uskoo. Aika usein ne on vieläpä poimittu vanhemmilta. Nämä minätilat tuntuvat olevan niitä samoja, joista ihmiset sanovat ärtyneesti ja vähän hämillään: ”En oikein tiedä, mikä muhun meni, en halunnut sanoa niin mut se vaan jotenkin kävi niin ja se tuntui siinä oikeutetulta, mikä on ihan tyhmää.” Heh, tunnistan itsekin itsessäni muutaman tällaisen minätilan, joista yksi on juuri tuo vanhemmissani raivostuttava ”no niin, tästä ei nyt tule yhtään mitään, koska alkuperäisestä suunnitelmasta on poikettu, kaikki menee pieleen ja oikeastaan se on minun syyni, koska en ole tarpeeksi jipittänyt ja pitänyt huolta siitä, ettei suunnitelmasta poiketa”. Kun naksahdan siihen, minussa ei ole jälkeäkään järkähtämättömästä asia kerrallaan etenemisestä. Onneksi naksahdan siihen yhä harvemmin, ehkä siksikin, että olen oppinut tunnistamaan tilan ensioireet ja inhoamaan niitä pistävästi. Mitä vain muuta kuin tätä, kuuluu siinä tilassa ohje itselle. Voi vaikka pitää suunsa kiinni tai ottaa tavoitteeksi nostaa mielialaa. Tai muistuttaa siitä, miten vaillinaisin informaatioin suunnitelmat on aluksi tehty, eli että oikeastaan on järkevintä improta vaihe vaiheelta. Joskus tietysti on liian väsynyt huomatakseen ja kuulostellakseen oireita, ja siinä sitä sitten mennään!

Kesken muuttoa alan hihittää autossa, koska perheen äiti pitää äänensävyjä myöten aivan samanlaisen monologin jonka olen kuullut tyttärenkin pitävän useamman kerran. Se tuntuu hassulta, aivan kuin hän olisi jokin meedio, jonka tyttären henki on ottanut valtaansa. Kerron tietysti myös, mille hihitän. ”No me vissiin ollaan perhettä”, toteaa äiti myhäillen.

On jotenkin jännittävää tarkkailla näitä asioita, se tuntuu melkein kielletyltä. Olen nimittäin itse keskittynyt aika tarmokkaasti luomaan itselleni laajemmat edellytykset suhtautua leppoisasti elämään ja toisiin ihmisiin kuin mitä perheeni voisi koskaan taata. Ja, inhimillistä kyllä, oletan muiden ponnistelevan saman asian parissa. On niin sattumanvaraista, mihin on syntynyt. Tuntuisi hullulta jäädä sen kaiken armoille, ottaa se annettuna, todeta oman perheen riitaisa ja kriittinen (vaikka sitten toisella tavalla äärimmäisen tukeva ja miltei tukahduttava - ainahan tai ainakin yleensä kummallisuudet kun kompensoidaan jollakin toisella alueella) vuorovaikutustyyli seurauksiltaan ikäväksi mutta sitoutua siihen itsekin... ei, olen ainakin esiteini-ikäisestä saakka yrittänyt tietoisesti etsiä jotakin parempaa perustaa, jotenkin armollisempaa ja hyväksyvämpää ja rakastavampaa ihmiskuvaa ja luontosuhdetta, jotenkin järkähtämättömämpää kummallisuuksien ja vastoinkäymisten hyväksymisen kulttuuria. Ja sen perusteella, mitä olen vanhemmiltani kuullut, olen heti puhumaan opittuani alkanut osoittaa heille, etten aio tehdä asioita kuten he ja että minulla on oikeus tehdä omalla tavallani. (Toki minua on siihen kasvatettukin, ei se tyhjästä tule. Vanhempani toivovat tietysti, että minulla olisi heitä paremmat tiedot ja taidot, ja eivätkö vanhemmat yleensä teekin juuri niin, mutta ei sitä ole aina helppoa hyväksyä tai iloita siitä, ei etenkään enää, jolloin saatan perustella jotakin heistä huikaisevan epäsovinnaista kantaa pitkällisesti ja heidän kannalleen epäsuotuisasti ja olla itsepäinen muuli, jos olen varma heidän kantansa kestämättömyydestä.) Ja kaikesta tästä poispäin ponnistelusta ja maailmaan kasvamisesta huolimatta lähtökohta, perhe, on ja pysyy. Ja aina välillä joutuu kavahtamaan sitä, että puhuu jonkun toisen suulla kiihtyneessä tilassa.

Paitsi että kuulen äidin valittavan samalla lailla kuin tytär, huomaan joidenkin tyttären muualla vähän hassujen piirteiden sopivan kuin nakutettuna perheen sisäiseen vuorovaikutukseen. Ei se tietysti mikään yllätys ole - jossakinhan nuo piirteet ovat saaneet perustan nykyiselle muodolleen, jota ne varioivat nykyisissä tilanteissa. Ystävä rauhoittaa hermoilevia ja riiteleviä vanhempiaan, eri ratkaisulla kuin itse voisin rauhoittaa omiani (koska jos minä puhuisin vanhemmilleni noin, se vain räjäyttäisi torailun aivan uudelle tasolle ja käytännön asiat loppuisivat kuin seinään - nämä vanhemmat taas tuntuvat talttuvan hyvin tästä tyylistä), mutta aivan tunnistettavasti ja aivan samalla keinolla kuin hän lähestyy ystävää, jonka pelkää hermostuneen itseensä. Hämmennyn myös siitä, etteivät vanhemmat ole tuoneet suuria vuoria ruokaa, jota he jakelisivat niin kauan, että lapsen pitäisi viimein ilmoittaa, että nyt on hei käytävä hommiin, syödään vasta sitten kun on hommat kasassa, vaan vaativat kovaan ääneen ja vasta urakan loppupuolella lapseltaan virkistystaukoa kahveineen, pizzoineen ja jäätelöineen. Hauska ero, koska minun on täysin mahdotonta kuvitella, että omat vanhempani tulisivat muuttamaan minua ilman aprikoosi- ja mansikkarasioita, hiivattomia ruislimppuja, termariteetä ja Stockan herkusta ostettuja kasvissafkoja. (Ja huvittavaa kyllä, olen vähän samanlainen tässä kuin äiti ja isä - mietin nytkin, onko ok mennä auttamaan muutossa tekemättä mukaan sammiollista raparperikiisseliä, koska heistä olisi varmasti kauhean mukavaa syödä rapsukiisseliä, kun he ovat kuitenkin istuneet autossa jo jonkin aikaa. Onneksi huonosti nukuttu yö lötkistää sen verran, että suunnitelma torpedoituu.)

Muutto sujuu hauskasti ja mielenkiintoisesti. Enkä nyt tarkoita vain valppaana kuulostelemista, vaan myös tavaroiden kantamista ja hissi- ja autopinoamista. Ystävä on pakannut tavaroitaan enimmäkseen muovi- ja muihin kasseihin. Ne ovat toisin sanoen vaikeasti pinottavia nyssäköitä, joista osassa on yllärinä särkyvää tavaraa. Se lisää muuton kiinnostavuutta huikeasti verrattuna huomattavasti tasaisemmin etenevään muutto- tai viinilaatikkomuuttoon, jollaisissa olen aiemmin ollut auttamassa tai muuttamassa. (Omat muuttoni ovat viinilaatikkomallia ja särkyvien laatikkoihin on piirretty iso musta ruksi.) Koska on kesän ensimmäinen helleilta ja samalla koulujenpäättymispäivä, kassialmaraahaustamme säestää puistoista kuuluva ja harmonialtaan haastavahko hoilaus ja alkoholin siivittämien askeltajien satunnainen väisteleminen. Onneksi sekä lähtö- että tulotalo ovat oviltaan Kallioksi suhteellisen rauhallisilla kohdilla.

Muutto on mielenkiintoinen myös siksi, että kohdetalon luonne valkenee itselleni ensimmäistä kertaa. Kuljen usein molemmalta puolelta korttelia ympäröiviä katuja, koska kortteli on meistä seuraava keskustasta katsoen. Mutta olen kuvitellut, että taloissa on jokin suljettu sisäpiha, kuten Kalliossa usein, eli olen kuvitellut saman talon etu- ja takapuolta eri talojen etu- ja takapuoleksi ja sinne väliin vielä sisäpihan... Nyt sain mielessäni parsittua yhteen talon etuoven puolen ja sitten takapuolen, joka on ihan kuin toisesta maailmasta. Kas, siksipä tuntuukin, että se kortteli on kummallisen litteä. Siinä onkin vain yksi talo eikä kahta rinnakkain. Tietysti heti kun asia valkenee, pidän sitä ihan itsestään selvänä ja hämmästelen, mitenkä en ole aiemmin tullut ajatelleeksi koko juttua. Hassua. Näyttää siis siltä, että sen lisäksi, että kaupunkiin jää valkeita alueita, epäkohtia, joiden olemassaolosta hämmästyy (”Ei tässä kohden voi olla tilaa kortteleille!”), sinne muodostaa itse tuollaisia kuvitteellisia tiloja, joille ei ole tarkalleen ottaen spatiaalisia puitteita mutta jotka yhtäkaikki tuntuvat ajatuksissa samalla lailla todellisilta kuin nuokin talon kaksi nähtyä puolta. Paikkoja, jonne kuvittelee voivansa mennä, jos vain löytää porttikongin ja avaimen porttiin.

Sunnuntai: Parin tunnin yöunien jälkeen herään aamuun. Voi että, haluaisin osata nukkua pidempään, mutta kello ON puoli kahdeksan, sitä ei käy kiistäminen. Koneisto raksuttaa, olo on raskas. Onneksi tekemistä on luvassa. Virkkaan isoäidin neliöitä ja kun kyllästyn, revin miesparan sängystä yhdeltätoista ja siitä eteenpäin emme hengähdä ennen iltakymmentä. Pyöräilemme siirtolapuutarhaan ja käännämme maasta kultapiiskua ystävien mökillä ja tukahdutamme japanintatarta mustien muovisäkkien alle. Piha näyttää joltakin performanssitaiteen punkhenkiseltä helmeltä ollessaan verhottu mustaan muoviin kukkivien omenapuiden alla. Mikähän mörkö täällä on ennen ollut, kun on istuttanut tuollaisia legioonalaiskasveja, jotka marssivat kaiken muun yli? Kolmen aikaan tajuamme, että meille on tulossa kiire. Möksän ullakolta on löytynyt oksapahvirullia, ja haluan ne palstalle. Pyöräilemme raskaassa rullakuormituksessa Vanhankaupunginlahden ympäri, kielot ja tuomet tuoksuvat ja linnut huikkailevat puista. Pyörä kuulostaa erilaiselta raskaassa lastissa, se humisee hiljaa. Vähän kuin hyräilisi... Palstalla levitämme oksapahvia poluille katteeksi. Ja sitten suhaamme kotiin kovaa kyytiä, koska on ehdittävä jalkapallopeliin jonnekin lähiöön. Emme meinaa löytää kenttää, kävelemme monen tyhjän kentän ohi ja alamme käydä epätoivoisiksi. Onneksi viimein tärppää. Peli on pelottavaa, jännittävää ja hikistä. Sen tiimellyksessä päästän ihan erilaisia ääniä kuin koskaan muulloin, teräviä sähähdyksiä ja ähkäisyjä. (Kuuntelen nyt tarkasti, koska minua on pyydetty yhteen kiinnostavaan äänimaisemaprojektiin ja haluan miettiä ääniä sitä varten tai ainakin sen inspiroimana...) Muut varoittavat, että seuraavana päivänä kyljet ovat kipeinä. Se tuntuisi hassulta, ellei olisi nähnyt jalkapalloa. Juostessa ja läähättäessä ja ihmetellessä ja sählätessä ei oikein ehdi ajatella omaa asentoaan, mutta muista näkee kyllä, miten he taipuvat ja singahtelevat kuin vieterit ja miten heidän keskivartalonsa lieruaa käännähdyksissä, hypähdyksissä ja potkuissa. Sitten peli on ohi, äkkiä ja silti hitaasti, koska olen jo niin väsynyt kaikesta, muutosta ja maankäännöstä ja liian vähästä unesta. Voi maata ruohossa ja tehdä yin-joogaa vähän, sidekudosvenytyksiä, ei ole kylmä... ihanaa. Mies makaa siinä vieressä ja venyy myös. Juna-asemalta kävelemme kotiin, koska "eihän sinne ole pitkä matka." Kun olemme syöneet, kello on äkisti puoli yksitoista.

Väsyttää, kuu on valkea puolikas. Kuukautiset ovat alkaneet, ne ovat siirtyneet johonkin kummalliseen piittaamattomaan rytmiin. Levottomuus katoaa, kaikki on hyvin, elämä ja kaupunki kohdallaan, kaikki hirveän rakastettavaa ja kevyttä ja leikkisää, ja vaikka välillä tuntuukin pelottavalta, käykö varpaille jotakin, ei käy. Ja nyt saa nukkua... luksusta...

Tuntuu hassulta kirjoittaa kun ei ole kuin ihanuushuokailuja asiana. :D

Rakkauden meri

Aamulla kun vesijuoksen turkoosissa, tuoksuu ja kuulostaa turkoosilta. Jokin nyrjähdys on tapahtunut. Ensimmäinen kuuma päivä hohkaa maasta, puista, talojen seinistä, tunkee veden viileäänkin. Niin, vesi todella tuntuu tänään viileältä, toisin kuin edeltävinä päivinä. Suljen silmät, venytän rankaa, syvähengitän. Välillä avaan silmät ja panen merkille, miten eri tavoin ihmiset altaassa liikkuvat. Joku rehkii oikein olan takaa - tosiaan, lavat muljuvat kuin silppurin terät. Toinen pyörittää jalkojaan kuin istuisi polkupyörän päällä. Aika moni juoksee aikaa tai matkaa, ei itseään. Tai ehkä olenkin väärässä - ehkä he identifioituvat aikaan ja matkaan tai jompaankumpaan. Joskus se ärsyttää, nyt se tuntuu lähinnä hassulta ja huomaan rakastavani aivan kaikkia altaassa. (Kaikki eivät rakasta minua ja allasmeditaatiotani, selvähän se. Liikun aika hitaasti, koska haluan olla tarkka ja nauttia samalla. En ole tullut polttamaan kaloreita tai pumppaamaan tehoja vaan rasvaamaan koneistoa. Liikunta helpottaa hyvinvointiani. Ja joskus ohitse tarpovat vilkaisevat vihamielisesti, sen huomaa, kun avaa äkisti silmät.)

Vesi tukee ja kannattelee, silittää. Se ei rajaa kehoa kuten kylmä ilma. Kun nousen altaasta, aurinko on entistäkin korkeammalla. Silti märkä iho merkkautuu selvästi kananlihalle. Mutta kun ihon kuivaa, on mahdollista viettää hetki bikineissä ulkosalla palelematta, hengittää aurinkorasvojen ja kloorin hajua, panna merkille yksinäinen hahtuva, joka kuljettaa siementään viistosti katsomon ylitse.

Ihmisissä on uutta valppautta. Ja uutta levollisuutta.

En ole saanut nukuttua edellisenä yönä paljonkaan, ja siksi olen nyt aika juurtunut. Istun takapuoli pehmustamattomalla puulla ja virkata kiskon aurinkohatun silmukoita. Linnun varjo ylittää jalkani. Edellisenä päivänä olen istunut hetken kasvitieteellisen puutarhan omenoiden alla, ne kukkivat hurjana, katsonut valoa kukkien läpi ja sitten jalkojani, jotka ovat varjojen pilkukkaiksi tatuoimat. Helpotus on tulvinut minuun, mies on ojentanut kätensä ja kietonut sen ympärilleni, olemme ylittäneet sillan yhtäjalkaa, ja se kaikki on soveliasta ja tuntuu hyvältä, mies hymyilee ja haluaa nukkua. Kesä väsyttää hänet, minä tulen unettomaksi.

Tuntuu uskomattomalta olla näin keveässä, onnellisessa, rakastavassa tilassa. Ilmiö kerrallaan horjauttaa jonnekin itkun ja naurun rajamaille, syvään liikutukseen ja hämmennykseen. Maailma ei heitä naamaan räntää, kylmää viimaa, väsyneitä hahmoja, ei, ei mitään sellaista. Puistot tulvivat nauravia ihmisiä, he ovat saaria, lepäävät samalla maalla, ovat jo yhtä muutakin kuin havaintoni osina. Tapaan pienessä, ranskanpastillitalojen reunustamassa puistossa ihmisiä sattumalta ja tarkoituksella. Snautseri tulee kerjäämään rapsutusta. En jaksa avata anatomian kirjaa.

Näinkö helppoa se tosiaan on? Aurinko, kaiken elämän annostelija täällä, on tosiaan voimakas kuin siinä sadussa, j0ssa pakkanen ja aurinko kamppailevat, kumman voima on suurempi. Auringolle ja kesälle ja kaikelle tälle voi vain antautua, avautua, haistella, kuulostella, liikuttua. Ihmiset, nuo hauskat nisäkkäät nyt hieman ohuemmissa vaatteissaan, ryhmittyvät nurmille.

Haluaisin pitää kutsut, jonne kutsuisin kaikki etäisestikin tuntemani ihmiset. Kutsut voisivat tapahtua vaikka metsän pilkukkaissa saleissa tai lämminneen meren rannalla. (No, siihen toki kuluu vielä hetki.) Hassussa päivän virittämässä unelmassa kaikki olisivat selvin päin ja tuntisivat olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. (Sitä varten tarvittaisiin ehkä tuokio naurujoogaa.) Verannalla olisi piano ja sivummalla rauhallisia, kiireettömiä alpakoita. Onko kuviteltavissa mitään paratiisimaisempaa? Voi ei, ei varmasti ole!

Loppuillasta kaikki seisoisivat vedessä ja katselisivat taivaalle.

Mistä nämä kuvat tulevat? Ehkä alan taas kallistua piiru kerrallaan, natisten ja vaivalloisesti, kohti yhteisöllisyyttä yksinäisen kauden päätteeksi. Ainakin nyt minusta tuntuu selvältä, että kaikki seisovat, istuvat ja tanssivat samalla maalla, ovat samaa maata, auringon loitsuamia.

Siihen kaikkeen liittyy viiltävä, etäinen suru, koska muistan ajan, jolloin kyllä pidin muita tuohon taikapiiriin kuuluvina, mutta itse pelkäsin ja vyöttäydyin valkoisten miestenpaitojen panssariin helteelläkin, halusin olla näkymätön ja yksin, olin täydellisen irrallinen ja haluton myöntämään, että läheisyys saattaa tuntua hyvältä. Se tuntuu huimaavan kaukaiselta, mutta ei niin kaukaiselta, ettenkö muistaisi, ettei ketään saa pakottaa seuraan eikä seurassa valehtelemaan, että on hyvä olla, vaikka oikeasti tahtoisi itkeä.

Se maailma on kadonnut jonnekin, onneksi.

Ja vähitellen kevätlevottomuuteni on laajentunut kipukohdasta valtavaksi mereksi, josta ihmiset pilkistävät. Haluaisin äkillisen kesäsateen itselleni, mutta en sittenkään, koska tiedän, että muut puistossa tuskin arvostaisivat sitä. Halu on keveä, pyörähtää ja katoaa. Ja meri on ympärilläni, se kannattelee, liikauttelee raajoja, kadottaa pinnanalisen.

Luksus

Ei, nyt ei ole malttia kirjoittaa pitkään eikä merkityksistä. Aurinko polttaa hajalle turhat epäilykset ja väljähtäneen, seisovan limaisuuden.

Eilen pidimme ystävän aloitteesta lähipuistossa vaatteenvaihtopäivät, ja monta Vompsun kirjavaa kauluspaitaa löysi uuden kodin nuorten opiskelijapoikien kotoa, ja muutama omakin paitani löysi uudet pitäjät. Aurinko paistoi, nurtsilla oli leppoisaa istua ja virkata alpakkaista pitsikaulaliinaa. (Tai en tiedä, miksi sitä pitäisi kutsua, keksin mallin päästäni ja sitä on kiva tehdä kun lanka on niin kaunista, tuosta kartasta väriä 7233. Nykyään kun paidat ovat niin avokaulaisia, on tuollaisille kaularäteille kova tilaus...)

Tänään kevätmeno sen kuin jatkuu. Koska hain eilen vinnistä kesävaatteet ja kyöräsin talvivaatteet sinne, on kaappi täynnä kaikkea hauskaa ja jännittävää! Mitä luksusta onkaan pyöräillä uimastadionille punaiset pikkukengät jalassa! Ja juosta vettä avoimen taivaan alla... ihan uskomatonta. Samat naamat pompahtelivat veden päällä kuin edellisinäkin kesinä. Aivan kuin talvi olisi vain paha uni, josta on nyt saanut herätä.

Rusketusraidat alkavat heti piirtyä ihoon.

Ja kesä on tyhjä, vapaa. Ei pahalla tavalla tyhjä, vaan tilava kaikelle ihanalle: puutarhanhoidolle, kävelyille, piknikeille, vesijuoksemiselle pilvien ja auringon alla. Ihmeellistä. Rahani riittävät vapaaseen kesään, olen haaskannut liian monta kesää ajatellen, että minun on pakko silloinkin tehdä töitä, vaikkei olisi ollut. Olen pelännyt... jotakin. En tiedä, mitä, mutta nyt olen saanut siitä tarpeekseni. Tarvitsen kunnollisen kesäloman. Nyt. Ja otan sen. Käännöksestä on vielä jäljellä melkein kolmetuhatta euroa, ja olen jo maksanut siitä verot, ja kun vähennän loppuvuoden eläkkeet ja kirjanpitäjän maksut, jäljelle jää siltikin melkein kaksituhatta. Se riittää kyllä kesävapauteeni, etenkin kun tässä kuussa saan pienen maalauskeikan ja sitten tulevat eurovaalityötkin.

Ihmeellistä, olen vähän hölmistynyt tästä luksuksesta.

Voi myös olla, että muutamme. Menen katsomaan erästä yksiötä tästä läheltä tässä viikon, parin sisään. Jos pidän siitä, voisimme muuttaa kesäkuussa. Siellä olisi oikea hella, jossa on uunikin. Ja ainakin kuvauksen perusteella olen saanut käsityksen, että siellä voisi olla kukille ikkunaa enemmän kuin meillä tässä, ja se on ylin kerros, joten valoa pitäisi riittää myös. Kaipaan leipomista ja muuttaminen tuntuu muutenkin kivalta ajatukselta. Saisi taas puhtia viedä tavaroita kierrätykseen. Voisi luopua yhä enemmästä... paikallaan asuessa tuntuu vähän raskaalta alkaa käydä vinttikaaosta läpi, mutta jos vaihtoehto on kantaa tavarat seuraavaan paikkaan tai kantaa ne Fidaan, ei kierrätysponteentuminen enää tunnu samalla lailla väsyttävältä ja lykättävältä asialta. Ja oikeasti en haluaisi, että meillä on näin paljon tavaraa, pidän tavaraa kirouksena. Koska mitä ihminen lopulta tarvitsee? Kasveja, muutaman kissan, pari rakkainta kirjaa, musiikin, tietokoneen, pöydän, tuolin, pari astiaa. Aikaa ja rakastetun. Palan maata, jota tonkia. Ja ne minulla jo on, mutta niiden lisäksi ikävää kuollutta painoa, jolle toivon muuton myötä voivani antaa kenkää.

Olen tänään niin tyytyväinen ja onnellinen, etten tällä erää keksi muuta kirjoitettavaa.

Jumskisreidet ja palanut hiusraja

Kevät ei näy saapuvan ilman veroja. Onnistuin jumskauttamaan reidet oikein kunnolla torstaina palstalla, eikä eilisen pyöräretki erityisemmin verryttänyt niitä, vaikka niin järkeilinkin käyvän. Sen sijaan, että reidet olisivat vaienneet maitohapoistaan ja epäreilusta vaatimustasosta, poltinkin hiusrajani. Kas kummaa, en ole varmaan ennen palanutkaan vain hiusrajasta! Ilmeisimmin oletus, ettei ulkona ja enimmäkseen vielä metsän suojissa pyöräretkeillessä voisi palaa, on virheellinen.

Muuten vapunpäivä oli kyllä ihana, ellei lasketa niitä kertoja, jolloin pysäytin pyörän ja koetin tehdä jotakin kramppaavalle oikealle takareidelleni. Mutta eivät ne niin kauheita kohtia olleet, kramppaamiseen ei mitenkään kuole ja tiedän sen varsin hyvin. Supistelu tuntuu ikävältä, muttei vaaralliselta. Ja ulkona on nyt aivan mahtavaa! Niskalan arboretumin metsänpohja on täynnä valko- ja keltavuokkojen kukkia, linnut vislailevat ja puidet silmut ovat niin suuria, ettei voi enää mennä kauan niiden aukeamiseen.

Käväisimme myös kaksissa bileissä, mutta ihmisseura ja paikallaan könöttäminen tuntuu jotenkin valjulta metsän ja vauhdin hurman jälkeen. Alan vähitellen tottua siihen, että elämässäni on taas menossa tällainen erilleen huuhtoutumisen vaihe, jossa ajatuskin monta tuntia isommassa seurueessa notkumisesta ja ehkä humaltumisestakin tuntuu jollakin tavalla turhauttavalta. Kaipa tälle vaiheelle voisi tehdä jotakin, jos tahtoisi, mutten oikeastaan tahdo. Vompsun kanssa juttelimmekin siitä, että ihmisiä on mukavaa nähdä sillä lailla, että heidän kanssaan liikkuu tai puuhaa jotakin, pesee vaikka mattoja tai huovuttaa tai jotakin muuta fyysistä, mutta että istua pönöttäminen ja keskusteleminen alkaa olla kulkenut tiensä taas loppuun tältä erää.

Tänään kyllä joudun könöttämään sisätiloissa koko päivän, mutta ehkä se on ihan hyvä otsan ja reisien kannalta. Onneksi en ole kovin ulkonäköneuroottinen, sillä eiköhän tuo otsa vielä tuosta muutu räiskyvämmän punaiseksi... tänään illalla on nimittäin juhlat, joita olen odottanut jo pitkään. Yksi ystäväni järjestää pari kertaa vuodessa Interpop-illan, jossa kuunnellaan euroviisumaiden pop- ja etnomusiikkia ja jokainen osallistuja saa olla kuin arvosteleva maa oikeissa euroviisuissa, eli pisteyttää kilpailukappaleet, ja lopuksi pisteet lasketaan yhteen ja katsotaan, mikä kappaleista voittaa. Pisteyttämistä vielä hauskempi on minusta arvostelukierros, jossa kappaleen kuuntelemisen jälkeen jokainen kertoo hieman, millaisia mielikuvia se herätti. Se on ihan tavattoman kiinnostavaa, koska ainakaan minun ystäväpiirissäni ei sillä lailla analysoida musiikkia ääneen. Kappaleet kuulee sitten uusintakuuntelulla ihan eri tavalla, kun muistaa, miten kaikilla erilaisilla tavoilla toiset ihmiset siinä huoneessa ovat niihin reagoineet. Vompsu on jo pitkään halunnut Interpopiin, koska olen kehunut sitä niin kovasti, mutta eikö vain meidän yhdessäolomme aikana olekin käynyt joka kerran niin, että on tullut jokin isompi meno tai toinen on ollut kipeänä.

No, ellei nyt jommankumman pää putoa ennen iltaa, pääsemme viimein yhdessä Interpopiin!

Ihanuus

On jotenkin vaikeaa kantaa huolta, kun aurinko herättelee niin varhain ja illatkin pysyvät valoisina, viipyilevät. Tarkoitan sitä, että huolet yksinkertaisesti vierähtävät jonnekin... kauas. Ulottumattomiin. En osaa oikein laskelmoida nyt enkä miettiä, miten ensi talvena ajattelen tästä ajasta. Kesät ja talvet ovat niin erilaisia. Lasken tämän jo kesään: kasvoihin eikä käsiin ei satu ulkoillessa.

Koska huvipuisto oli illalla auki ja olimme jo kävelleet ystävän kanssa keskustasta Koffin puistoon ja sieltä rantaa pitkin ja ison tien alikulun ja rantatien kautta Hietsuun, katselleet meriharakoita ja jatkaneet matkaa Hesperian puiston kautta Töölönlahdelle, syöneet ensimmäiset jäätelöt tänä vuonna ja ystävä oli nähnyt ensimmäisen citykaninsa, menimme Panoraamaan, joka on tänäkin kesänä ilmainen. Sitten oli tietysti saatava hattaraakin.

Osa ihanuudesta on tietysti sitäkin, että on voinut istua ulkona ja lukea Deweya ja nenä on palanut vähäsen, ei kipuun mutta kylläkin punoitukseen saakka. Tuntuu palkitsevalta lukea tekstiä, joka on sekä ymmärrettävää (aikamoisen aiemman jumppaamisen takia kylläkin) että harkittua, älyllistä ja mielekästä luettavaa. Ehkä jos olisi laajemmin sivistynyt tai jotain, useampi teos voisi avautua tuolla lailla. Mutta minulle se on harvinaista herkkua.

On vaikeaa olla menemättä palstalle, kun on lämmin ja ihana. Olen kuitenkin asettanut itselleni säännön, että menen vasta keskiviikon jälkeen. Keskiviikko on vielä työtä. Siitä palkinnoksi pääsen palstalle sitten kun tulee torstai.

Ihmeellinen keväisyys

On ollut ihmeellistä palata tänne. Ilma on täällä vain jo niin paljon keväisempi ja lämpimämpi. Eilen haimme koiran eksän vanhempien luota, koira oli ollut pääsiäisen maalla ja villiintynyt laulujoutsenet nähdessään. Kävelimme hyväntuulisen otuksen kanssa ulkona pehmeässä kevätsumussa, joka oikeastaan tuntuu enemmän kuin näkyy. Annalassa viljelypalstallamme ensimmäiset innokkaat kasvajat olivat jo heränneet, mudasta puski talvivalkosipulin ja pillisipulin versonkärkiä, raparperin tyvessä oli punaisia paksuntumia, joista varret myöhemmin ponkaisevat kasvuun, köynnöspinaatti oli järjestänyt jo pieniä lehtiäkin rinkulaan. Myös sitruunakissanminttujen juurilla vihersi jo. Puhumattakaan tietysti voikukan lehtiruusukkeista, nokkosenaluista ja iltahelokin ruseteista.

Ja miten täällä linnut visertävät, livertävät ja huikkaavat! Illalla taivaan sinertyessä ja keltaisten suorakulmioiden ilmestyessä pastellinvärisiin seiniin Torkkelinmäellä on ihana konsertti. Kuopiossa emme sen sijaan kuulleet mitään laulua ja Jyväskylässäkin oltiin vielä hiljempaa. Täällä rastaat istuvat puissa ja ilmoittavat reviiriään epäröimättä ja ohikulkijoilta turvaan lehahtamatta. Nyt niiden on oltava päättäväisiä ja rohkeita! Koiraa yölenkittäessä oikein harmitti, ettei ollut kameraa mukana. No, tuleehan näitä päiviä. Vaikka on pidettävä varansa - kevät on typerryttävän nopea. Hevoskastanjoiden nuput ovat jo häkellyttävän isoja, kiiltäviä ja aavistuksen tahmeita.

Tänäänkin olo on toiveikas ja keväänhyrisevä, vaikka joudunkin kärvistelemään vaakatasossa flunssan tai siis siitä parantumisen otettua takapakkia.

Näen sentään makuulta ikkunoista vastapäisen talon valoisan peltikaton ja aurinkoisen sinitaivaan! Näkymän edessä on jasmiinien, sitruksen, rahapuun, aaloen, posliinikukan, tuoksupelakuiden ja kaktusten hauskanmuotoisia siluetteja, ja jos katsoo ylös, voi nähdä valon kuultavan läpi tuoksulehtikaktuksen lehdistä (kunpa se joskus suureksi vartuttuaan suvaitsisi kukkia...). On helppoa uskoa kevään ja kesän tulevan ja se pitää hyvällä mielellä, vaikka räkätauti estääkin minua pääsemästä ystävän syntymäpäivälounaalle ja pakottaa koiran uneksimaan sisällä vieressäni sen sijaan, että kävelisimme aurinkoisilla kallioilla.

Kevät ja kesä ovat edessä vielä, maltan odottaa.

Katselen Flickrista kuvia karitsoista, hevosten uittamisesta ja kesämyrskyistä, vaikka oikeastaan minun kai pitäisi lukea Shustermania ja valmistautua pitämään esitelmää pragmatistisesta estetiikasta. Mutta ehkä tämä saa olla sairaspäivä.