Uudesta normaalista

Sisko synnytti vauvan, luen naamastosta. Koska on pandemia-aika, näen varmaan uuden sukulaisen sitten joskus ensi kesänä. Eipä silti, että se erityisesti harmittaisi - en ole vauvaihmisiä. Siihen, että vauvasta tulee puhuva ja oma ihmisensä ja sillä tavalla kiinnostava, menee kuitenkin vielä aika tavalla aikaa. Ensi kesäkin lienee siitä perspektiivistä aika pikainen ajankohta. Mutta ajattelen äitiä, jonka kanssa sisko ei enää kommunikoi lainkaan. 

On minunkin joskus tehnyt mieli pistää liinat kiinni hetkittäin. Kenenpä ei. Mutta en jotenkin pysty aiheuttamaan sellaista tuskaa. Tiedän, että äitini tarkoittaa ehdottoman hyvää. 

Enimmäkseen ajattelen siskoa. Onko hänellä riittävästi tukea? Silloin kun kustannustoimitin aivan järkkyä kirjaa masennuksen juurista varhaislapsuudessa, ainakin siinä kirjassa kovasti korostettiin, ettei lapsen saanut äiti saisi jäädä yksin. En oikeastaan tiedä, onko siskollani sellaisia ystäviä, joiden kanssa hän pystyy puhumaan kaikesta. Oletettavasti on. Toivottavasti on. Oikeastaan on hullunkurista, että olemme sisarukset - meillä on niin iso ikäero ettemme oikein ikinä ole jakaneet mitään. Pidämme hyvin erilaisista asioista, vaikka joitain yhdistäviä tekijöitäkin toki löytyy (koirat, jooga). Sisko suuttuu niin helposti ja on niin pitkävihainen (tässäkin olemme hyvin erilaiset), etten tiedä vielä, uskallanko kysyä, onko kaikki hyvin ja tarvitseeko hän tukea. Sen perusteella, mitä tiedän, hän voisi suuttua siitäkin, etenkin ehkä kirjallisessa kommunikaatiossa, jossa eleet ja äänen sävy eivät samalla tavalla kuulu ja näy. Joten ehkä pitäydyn sivummalla jotta hänellä on joku tuttu aikuissukulainen siltä varalta, että hän tarvitseekin jonkinlaista tukea.

Uusi normaali on tosiaan aika erikoisen näköinen. 

Hämmennyksellä olen lueskellut joidenkin ihmisten kaipaavan tässä pandemiassa eniten koko suvun päivällisiä. En osaa edes kuvitella sellaista. Millaista olisi semmoisessa suvussa? Tai siis - olen nähnyt Vompsun suvun päivällisiä ja todennut, etten oikein osaa sovittautua niihin. Väsyn niistä samalla tavalla kuin yläasteesta tai avokonttorista. (Mutta kai ulkopuolisena sellaisessa väsyykin? Sisäpuolelta se ehkä tuntuisi toiselta?) 

Muistan sen ajan, kun pidin päivällisiä ja kutsuja ja kutsuin aika arvelematta vaikka kenet mukaan. Siinä oli jotain hauskaa ja sain siitä jonkinlaista tyydytystä - ha! osaan tämmöistä! - mutta lopulta siinä oli kuitenkin iso annos teatteria ja itselleen jonkin todistelua mukana. Koska kun vieraat olivat lähteneet, aika usein tunsin tyytyväisyyden lisäksi myös pohjatonta surua ja yksinäisyyttä. (Kumpaakaan en samalla tavalla tunne tässä uudessa normaalissa, jossa sellaisia asioita ei vain tapahdu.) Enkä nyt ajattele, että suru ja yksinäisyys olisivat jotain, mitä pitää vältellä. On vain mielenkiintoista, miten systemaattisesti niitä kutsuin, kun olisin voinut olla kutsumattakin. Ymmärtäisin sen, jos niiden vastapainona olisin jotenkin kokenut olevani huiman elossa ja onnellinen juhlien aikana. Mutta ei - se oli aina enemmän odotushorisontti, ei toteutuma. Mukavaa jutustelua, kyllä, mutta aina pinnallisemmin kuin kahden kesken metsäretkeillessä tai vesijuostessa. Enemmän lähipiiriä, tavallaan, mutta en sitten kuitenkaan osannut ystävystyä useimpien niiden ihmisten kanssa. Tai ehkä edes halunnut. Olen edelleen sitä mieltä, ettei ystäviä voi olla liikaa. Mutta nykyään ajattelen myös, että vaikka ihmisten kanssa on yleensä aika helppoa tulla ihan ok tasolla toimeen, aika harvan kanssa lopulta on helppoa ystävystyä syvästi. Ja kun on näin helposti ihmisväsähtävä, on järkevää (niin uskaltautuessaan - ei se helpolta tunnu) suunnata liveresurssinsa fiksummin. 

Ehkä se ei ole niin kummallinen näkökanta, jos ajattelee sitä, kuinka monen perheenjäsenenkään kanssa tunnen olevani jotenkin samassa veneessä. Äidin, yleensä. Välillä isän. Isoäidin kanssa, ehdottomasti, silloin kun hän eli. Ja on minulla mukava serkku, josta ehkä voisi tulla ystävä, jos asuisimme lähempänä toisiamme. Mutta muuten - kolmesta isovanhemmastakin kaksi jäi vieraaksi, vaikka kuinka vietimme aikaa keskenämme. 

Mietin, miten siskoni nämä asiat jäsentää, ja tuleeko jossain kohdin elämiämme sellainen tuokio, jossa puhumme näistä. Ehkä, ehkä ei. 

Ennakkoluulojen nakertaminen

Huomaan säännöllisesti (koska koettelen ennakkoluulojani säännöllisesti), miten tutustuessani asiaan, jolle olen nyrpistellyt jollain tasolla nenääni, saan todeta ennakkohahmottaneeni asian jotenkin ihan oudosti. Tyypillisesti käytännöt, jotka olen kokenut hyvin vieraiksi, hieman pelottaviksi ja uhkaavasti omaan elämääni puuttumishalukkaiksi, osoittautuvat paljon suvaitsevaisemmiksi, hyväntahtoisemmiksi ja kiihkottomammiksi kuin olin alunperin kuvitellut. Ketään ei kiinnosta ainakaan julkisesti kinata pikkuseikoista, mustamaalata toisia tapoja tehdä ja elää tai sitoutua aivan hurlumhei-uskomusjärjestelmiin. Joskus vierastuttavan kuvan ovat synnyttäneet niinkin pienet seikat kuin sanavalinnat. Lähemmin tutustuttaessa saattaa huomata, että okei, nämä tulkitsevat nämä sanatkin ihan eri tavalla kuin olisi voinut kuvitella.

Vaikka tietysti käytännössä kuin käytännössä lienee myös niitä dogmaattisia huru-ukkoja ja -akkoja, jotka haastavat riitaa ja niin edelleen.

Sitä silti välillä hätkähdän, jos huomaan jonkin käytännön siirtävän sellaista vastuuta, jota mielestäni käytännön itsensä kuuluisi kantaa, toisten taakaksi. Nyt kun teen esitelmää diskurssianalyysista metodikurssille, moni epäluuloni metodin muutamien piirteiden suhteen on hieman hälvennyt. Mutta samalla tämä hämmennys on kasvanut: Onko oikeasti järkevää, että tutkija, joka kuitenkin tuntee parhaiten tutkimusmateriaalinsa, taustateoriansa jne., siinä määrin kieltäytyy kyseenalaistamasta omaa positiotaan ja lähtökohtaoletuksiaan ja lykkää vastuun tarkoituksellisen näkökulmaisen tutkimuksen arvioinnista siinä määrin lukijan niskaan? Voiko lukijoilta olettaa sellaisia taitoja, että he ymmärtäisivät tutkimuksen tekoa tällaisista lähtökohdista? Voiko lukijoiden olettaa ymmärtävän, ettei tutkija edes koeta kyseenalaistaa keskittymistään tiettyihin asioihin tietystä näkökulmasta?

Se on ainakin itselleni niin vastakkainen eetos kuin se, mitä olen koettanut noudattaa omissa laadullisen tutkimuksen pikku kurssiprojekteissani ja gradussani, että tajuan asian nyt vasta kolmannella metodikurssilla, jossa tätä seikkaa käsitellään.

Sekin hämmentää, että tutkimuksen tieteenfilosofisista sidonnaisuuksista puhutaan diskurssianalyysissa siihen tapaan, että sitoumukset ovat nimenomaan tutkimuksen, eivät tutkijan lähtökohdista käsin tehtyjä. En ymmärrä, miten voisin kirjoittaa oman graduni luotettavuustarkastelua ja pohdintaosuutta siten, että yhtäkkiä sanoutuisin irti tieteenfilosofisista intuitioistani ja perusteluistani ja alkaisin tarkastella maailmaa vain tutkimusasetelmani lähtökohdista. (Etenkin kun asetelma on sellainen, jota en ikinä itse tulisi rakentaneeksi - kunhan vain halusin tehdä tutkimuksen tiettyyn ryhmään ja sain valmiin, ihan ookoon aineiston, ja loistavaa ohjausta.) Nimenomaanhan tutkimukseni laadukkuutta, luotettavuutta ja pätevyyttä arvioidessani minun on otettava tähän tutkimukseen etäisyyttä ja mietittävä, miten itse ymmärrän hyvät tieteelliset käytännöt siltä pohjalta, miten olen niistä kuullut keskusteltavan ja nähnyt kirjoitettavan. En tietenkään ole tässä yrityksessäni objektiivinen, mutta pyrin kuitenkin kyseenalaistamaan itsestäänselvyyksiä.

Välttelemään ennakkoluuloja.

Triviaalien todistusten hinku ja fyysinen taidekokemus

Olen jo pidempään leikitellyt ajatuksesta perustaa triviaalien todistusten blogi. Sen pitäisi olla yhteisyritelmä, totta kai. (Olen huono keksimään.) Tässä on ensimmäinen triviaali todistukseni, en nimittäin luota muistin kantavuuteen (enkä ala perustamaan uutta blogia keskiyöllä, vaikka sekä kukkuu että kehittyvä ovatkin luvanneet osallistua bloginpitoon): Kun Freudin teoriat saivat ensi kertaa kirjallisen muotonsa ja levisivät kriitikoiden käsiin, niistä sanottiin aluksi, että kenties moiset perversiot kuvaavat juutalaista psyykeä, mutta että meidän muiden alitajuisia prosesseja ne eivät kyllä kuvaa. (Antisemitismiä on ollut kauan ja monin tavoin.) Nyttemmin meillä on internet, jota kutsutaan joskus ehkä hieman leikkisästi kollektiiviseksi alitajunnaksi. Jonkin uutisen mukaan jopa reilu 40 prosenttia internetin sivuista liittyy jotenkin pornografiaan. Tuskin nämä kaikki ovat juutalaisten tuottamia.

Kävimme tänään taidenäyttelyssä Faunukaisen kanssa. Näyttelyssä pyöri paljon taideporukkaa, kuten toveri Timo, Swendolyne, Pau, Juhana Vähänen, taidemaalareita, kulttuurihörhöjä. Muiden kanssa en oikein osannut jutella (en ole hyvä taidepuheessa ja usein mietin, miten ihmeessä keksin erikoistua estetiikan filosofiaan näistä lähtökohdista käsin), mutta Faunin kanssa juttelin. Hän piti runosta, jota kuuntelimme. Minä en pitänyt siitä. Tai siis, pidin sitä kyllä voimakkaana ja paikoin hyvinkin vaikuttavana, mutta halusin työntää sen oksentaman tunteen ja kuvavyyhden kauemmas enkä kyennyt. Sulattelin vaikutelmiani hiljaisena yli tunnin vaipuen monimutkaisiin ja synkeisiin pohdintoihin elämäntehtävistä ja eri elämien perustarinoiden eroista. Lopulta tulin siihen tulokseen, että olisi parasta, jos voisin samantien ilmoittautua sellaiseen elintenluovutusohjelmaan, jonka kaltaista kuvataan Ishiguron romaanissa Ole luonani ain. Pragmaattisena, ja taannoisen brittialoitteen muistaen, ilmoitin asian alkajaisiksi ääneen haluavani luovuttaa munuaiseni. Fauni-parka järkyttyi. Hänen on vaikeaa ymmärtää sitä, miten vaikeaa on tuntea, että on ookoo olla elossa ja tällainen. Että siinä ei ole mitään lähtökohtaisesti epäillyttävää tai väärää. (Minulla on tuo tunne erehdyksestä läsnä lähes kaiken aikaa mutta enimmäkseen en tee siitä mitään numeroa. Sitten kun joskus puhun siitä, ihmiset tapaavat järkyttyä ja sanoa jotain sen tapaista kuin että ei niin pidä tai saa kokea; olen oppinut vaikenemaan.) Että voi tuntea tuskaa siitä, miten vähän osaa olla hyödyksi. En tiedä, mitä asiasta ajattelisin nyt kun sain taas ruokaa eikä kaikki enää itketä samalla tavalla. Joka tapauksessa koen kummallista iloa siitä, että vaikka maailmassa teurastetaan erään arvion mukaan vuosittain 60 miljardia tuotantoeläintä, en sentään enää tue tuota toimintaa rahallisesti lihan osalta ja nahkankin osalta vain silloin kun edelliset kävelykengät ovat menneet jo aivan tilsiintyneiksi.

Meinaan kirjoittaa, että tuntuu hieman hullunkuriselta samastua enemmän tuotantoeläimiin kuin taideinstituutioon, mutta eihän se oikeastaan ole lainkaan hullunkurista. Tai kummallista.

No kyllä minä sen ymmärrän, mikset sinä pidä siitä runosta, sanoo Fauni siinä vaiheessa kun olen saanut selvitettyä, miten munuaisenluovutusajatus liittyy kuultuun runoon. Hän ei koe sitä sillä lailla. Eivätkä kokeneet nekään naiset, jotka vessan edessä juttelivat, että niin niin, aihe oli toki raskas, mutta itse runo keveä ja taiturimainen, täydellinen.

Joskus minusta tuntuu, että minulta puuttuu jokin suomusto tai panssari tai yksinkertaisesti normaali happovaippa ihosta, kun jotkut asiat, joita näen tai kuulen tai tunnen, tällä tavalla voivat saada minut niin äärirajoille, että äkisti päätänkin olla sietämättä enää hetkeäkään kokemustani. Jotenkin se liittyy kokemusten läpitunkevuuteen ja voimakkuuteen. En osaa pitää niitä käsivarrenmitan päässä. (Niin kuin en oikein toisia ihmisiäkään osaa pitää kaukana, paitsi vahingossa, ujouttani tai tökeröyttäni.)

Ei se tietenkään ole mikään pitäisi.

Mutta olisi kätevää olla teflonimpi useissa tilanteissa. Tavoittaa niistä sama leikkisyys kuin triviaaleista todistuksista.